Kuukausi: tammikuu 2021

TRENDIKORTTELIN SYNKKÄ HISTORIA – KAKOLA OSANA SUOMEN VANKEINHOIDON MURROSTA 1800-LUVULLA

Kuva: Jarkko Varjoranta

Kirjoittajat: Joona Ilkanheimo & Jarkko Varjoranta (teksti on kirjoitettu syksyn Historian kirjoittaminen -kurssin yhteydessä)

Turun Kakolanmäen historialliset vankilarakennukset ovat viime vuosina saaneet uutta elämää, kun vankilan tilat on remontoitu uuteen uskoon asunnoiksi, hotelliksi ja palvelukeskittymäksi. Trendikkään alueen monipolvinen menneisyys Kakolan vankilana on vivahteikas – jopa synkkä – ja se tarjoaa antoisan näkökulman sekä Turun historiaan että laajempaan vankeinhoitojärjestelmän kehitykseen Suomessa.

1800-luvulta alkaen eri vaiheissa rakennettu Kakola oli keskeinen osa rangaistusjärjestelmän muutosta ja yhteiskunnan modernisoitumista 1800-luvun Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tässä blogikirjoituksessa tarkastelemme tiivistetysti Kakolan varhaista 1900-lukua edeltävää historiaa niin Kakolan muutostöiden kuin yhteiskunnallisten murrosten kautta. 

Varhaiset vaiheet

Kakolan tarina alkaa vuodesta 1845, kun Kakolanmäelle alettiin rakentaa työ- ja ojennuslaitosta. Työ- ja ojennuslaitokset olivat rangaistusjärjestelmässä tarkoitettu lähinnä köyhiä, työttömiä ja irtolaisia varten, eikä niihin joutumiseen vaadittu rikostuomiota. Kakola toimi siis alun alkaen aikakaudelle tyypillisenä köyhäin- ja vankeinhoidon laitoksena.

Keskeiselle ja näkyvälle paikalle rakennetun laitoksen paikkavalintaan vaikuttivat Aurajoen ja kaupungin läheisyys sekä Kakolanmäestä rakennusmateriaaliksi hyödynnetty graniitti, joka sai lempinimen kakoliitti. Turun linnan vangeilla teetetyt rakennustyöt kestivät useita vuosia, mikä johtui osittain ylellistä mutta vaikeasti työstettävästä kivimateriaalista. Turun työ- ja ojennuslaitos valmistui lopulta vuonna 1853, mutta sen toiminta-aika jäi hyvin lyhyeksi, kun Krimin sodan puhjettua rakennus täyttyi Turkuun sijoitetuista sotilaista vuoteen 1855 mennessä. 

Näkymä Aurajoen suunnalta Kakolanmäelle vuonna 1870. Kivinen Kakolan päärakennus oli 1800-luvun Turun kaupunkikuvassa vaikuttava ja kauas merelle asti näkyvä massiivinen laitos, jonka arkkitehtuurissa on piirteitä renessanssin palatsiarkkitehtuurista. 

Kakola vankilaksi

Kakola muuttui virallisesti rangaistusvankilaksi muutostöiden myötä vuonna 1862 osana laajaa vankilareformia Suomessa. 1700- ja 1800-luvuilla vankeinhoidon ja rangaistusjärjestelmän uudistaminen oli yleiseurooppalainen ilmiö, osa teollistuvien yhteiskuntien murrosta ja julkisten laitosten kehitystä. Suomessa ulkomaiset vaikutteet vankeinhoidon uudistamisessa olivat vahvoja, ja ne näkyivät suoraan Kakolassa. 

Suomessa vankilakehitys käynnistyi toden teolla vasta 1860-luvulla, kun vähittäinen talouden liberalisointi ja lainsäädännön uudistukset ulottuivat vankeinhoitoon ja rikoslakeihin. Merkittävin muutos rangaistusjärjestelmän uudistamisen kannalta tapahtui vuonna 1870, kun vapausrangaistus astui voimaan korvaten aiemmin vallalla olleen ruumiillisen rangaistusmuodon. 

Vapausrangaistuksen yleistyminen johti Kakolassa vankien määrän kasvamiseen ja vankilan laajennustarpeisiin. Rangaistusvankilan arjessa oli painottunut vankien yhteistoiminta, johon haluttiin samalla muutosta kurittomiksi ja liian vapaiksi koettujen olojen johdosta. Kuri kovenikin Kakolassa, kun yhteisvankilaperiaatetta noudattanut rangaistuslaitos laajeni eristäväksi sellivankilaksi uusien tiiliverhottujen päivä- ja yösellisiipien valmistuttua vuonna 1879 päärakennuksen yhteyteen. 

Ulkomaiset tuulahdukset

Uusien sellisiipien myötä ulkomaiset vankilakäytännöt rantautuivat pysyvästi Kakolaan. Selliosastot noudattivat kahta kansainvälisesti yleisintä vankilatyyppiä: päiväselliosasto oli philadelphialaisen sellijärjestelmän mukainen, kun taas yöselliosasto totteli auburnilaista sellijärjestelmää. Amerikkalaistyyppisissä philadelphialaisissa päiväselleissä korostui vankien yksinerottelu, mutta auburnilaisissa yöselleissä ideana oli, että vanki puurtaisi päivät pitkät töitä yhdessä muiden vankien kanssa ja nukkuisi yönsä sellissään. Kahden eri sellityypin yhteiskäyttö oli epätavallista, mutta vankila-arkkitehtuurin muutos mahdollisti aiempaa tehokkaamman ja halvemman keinon valvoa kasvavaa vankijoukkoa. 

Keskeistä laajentuneessa Kakolassa oli vankien eristäminen ja erottelu toisistaan, minkä avulla pyrittiin ehkäisemään turmion ja rikollisuuden leviämistä. Samalla vankilareformin taustalla häilyivät sekä humaanit ja valistusideologian mukaiset aatteet että ajatus parannusideologiasta, jossa fyysisen ympäristön nähtiin vaikuttavan rikollisuuden ilmenemiseen. Kova kuri, työnteon korostaminen ja opetus olivat vallalla. 

Sisäkuva Turun keskusvankilasta 1880-luvulla. Kakolan philadelphialaisen sellijärjestelmän mukainen päiväselliosasto noudatteli avoimine keskushalleineen ajan vankeinhoidon ulkomaisia käytäntöjä.

Niin masentavasti tämä yksinäisyys ja vapauden puute vaikuttaa moneen, että he purskahtavat itkuun, tahi vaipuvat syviin mietteisiin meidät huomattuaan oven reiästä, toiset taas hammasta purren näyttivät petomaista röyhkeyttä ja uhmamielisyyttä. Näitä havaintoja en voi ikinä unhoittaa, erittäinkin pysyy mielessäni eräs 16-vuotias poika, joka kuusi vuotta saa istua sellaisessa paikassa viettäen nuoruutensa päiviä. Jos nämä koppivangit rikkovat säännöllisyyttä ja järjestystä vastaan niin heidät suljetaan linnan alakerroksessa olevaan aivan pimeään kellariin vedelle ja leivälle; tahi saavat ruumiinrangaistustakin, jotta väkisinkin siellä täytyy totella Kakolan rautaista valtikkaa, jos ei aikanansa kunniassa pitänyt isänmaan lakia. (Rauman lehden toimittaja joulukuussa 1882, teoksessa Kakola. Vankilan tarina 2014

Oheinen aikalaiskuvaus osuu ajanjaksoon, jossa vankiloiden yhteistilat ja työsalit ovat määrällisesti vähentyneet vuoden 1866 rikoslain uudistusten mukaisten henkilökohtaisten sellien yleistyessä. Vaikka toimittajan synkähkö kuvaus vankilan oloista ei näin annakaan ymmärtää, Kakolan myötä 1800-luvun puolivälissä alkanut kehitys johdatteli suomalaisen vankilajärjestelmän muokkautumista enenemissä määrin läntisen esimerkin suuntaiseen humaanimpaan muotoon. Vankien välisten järjestyshäiriöiden lisääntymistä tai sosiaalista syrjäytymistä pyrittiin kitkemään sekä konkretian että lainsäädännön keinoin, sillä vankien edes kohtalaisena pidetyn hyvinvoinnin ymmärrettiin edistävän vankilajakson jälkeiseen arkeen sopeutumista.

Edellä kuvattu ei luonnollisesti tarkoita, että vankilat olisivat muuttuneet lempeiksi viiden tähden hotelleiksi. Tämän päivän standardeilla tarkasteltuna vankilat pysyivät hirvittävän ankeina säilytyslokeroina vielä pitkälle 1900-luvun puolelle, mutta asenneilmapiirin muutosten myötä rangaistuksista tuli inhimillisempiä, vartijoiden olot paranivat ja vankien terveydestä ja turvallisuudesta alettiin pitämään aikaisempaa parempaa huolta.

Muutoksia Turusta käsin

Vankeinhoidon uudistuksia pohtimaan perustetun komitean johtaja Adolf Grotenfelt (1828–1892) oli avainasemassa Suomessa. Turussa syntynyt Grotenfelt oli matkustanut vuosien ajan vieraillen eurooppalaisissa vankiloissa, joista hän toi vaikutteensa sekä visionsa inhimillisestä ja kasvattavasta vankilasta myös Suomeen. Vuosi 1881 merkitsi kaiken kaikkiaan suurta askelta parempaan, sillä tuolloin luotiin pohja lääninvankilajärjestelmälle sekä perustettiin Vankeinhoitolaitos, jonka ylijohtajana aloitti itse Grotenfelt. 

Kakolanmäki ja Auran panimo 1880-luvulla. Kakolan rakennukset mukautuivat vähitellen osaksi kasvavaa ja teollistuvaa Turkua.

Kakola, jonne tuotiin pitkäaikaisvankeja kaikkialta Suomesta, astui osaksi kehityksen kärkeä: edelleen vuonna 1881 Kakolassa eli Turun kuritushuoneella aloitettiin oppisopimuksen kaltaiseen järjestelmään perustuva vartijakoulu. Yhtenä merkittävimmistä muutoksista vartijoiden sekä vankien hyvinvoinnin kannalta voi pitää myös Turusta käsin alkanutta vartijoiden järjestäytymistä. Vuonna 1890 perustettiin Turussa Suomen ensimmäinen vanginvartijoiden paikallisyhdistys, jonka tärkeänä tehtävänä oli parantaa vartijoiden asemaa ja palkkausta. Suomen vanginvartijayhdistys rekisteröitiin 1896 ja Vankeinhoitolehti alkoi ilmestyä 1899. 

Yhteiskunnalliset muutokset heijastuivat myös lainsäädäntöön. Vuoden 1889 rikoslaki määräsi, että sairaille vangeille on tarjottava asiaankuuluvaa hoitoa ja määräyksen katsottiin koskevan myös mieleltään sairaiden vankien hoitoa. Vuosisadan lopussa 1898 kirjattu vankeinhoitokomitean mietintö linjasi, että kriminaalihouruja varten tulisi olla omat erilliset tilat, jotta mielisairaat vangit eivät olisi niin suureksi vaaraksi ja häiriöksi muille vangeille, vartijoille tai itselleen. Kakolassa muutosten toteuttaminen ei tapahtunut hetkessä, vaan vankimielisairaala muureineen valmistui Kakolanmäelle vasta 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. 

Rikoslakia uudistettiin jälleen 1894. Kakolassa tämä näkyi entistä suurempana tilanpuutteena, sillä aikaisemmin verrattaen harvinaisena tuomittu vankeusrangaistus yleistyi nyt dramaattisesti. Elinkautisten tuomioiden vähentyessä lyhytkestoisemmat tuomiot lisääntyivät sitäkin runsaammin. Suomen vankiloiden kapasiteetti ei tahtonut riittää ja uudessa tilanteessa vankeja siirreltiin vankilasta toiseen akuutin tilanpuutteen takia. 

Lopuksi

Vuosisadan vaihteeseen tultaessa Kakolassa, Turussa ja laajemmin Suomessa oli siis tapahtunut merkittävä vankeinhoidon kulttuuria koskettava murros. Vuonna 1890 Kakolanmäelle valmistunut ristinmuotoinen lääninvankila varmisti sen, että Turun linnan esilinna voitiin tyhjentää vankilakäytöstä ja myöhemmin valjastaa museokäyttöön yleisön uteliaille katseille. Yksittäisen vangin oikeuksia ja turvallisuutta pyrittiin tarkastelemaan sekä huomioimaan erityistarpeet esimerkiksi nuoren iän tai mielisairauden vaatiman hoidon johdosta. 

1800-luvulla oltiin vielä matkalla, mutta vauhti oli hyvä ja suunta oli oikea. Vankien tai vartijoiden olosuhteet eivät olleet vielä tyydyttävällä tolalla vuosisadan lopullakaan, mutta epäkohdat oli huomattu, tunnustettu ja niiden parissa toimittiin. Kakolanmäelle valmistuikin lopulta lukuisia eri aikakausia heijastavia rakennuksia, jotka kertovat kiinnostavaa tarinaa Suomen suuriruhtinaskunnan aikaisen vankeinhoidon evoluutiosta sekä Kakolan merkityksestä kehityksen aallonharjalla. 

***

Kirjoituksessa on käytetty tietolähteinä Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola – Vankilan tarina (2014) -kirjaa sekä Tapio Onnelan Kakola 1853–1879Rangaistusjärjestelmän muutokset ja Turun rangaistusvankilan arkkitehtuuri (1992) -tutkimusta. 

Arkistokuvat ja lehtikuvat:

Kuva 2: Reinberg, J. J. (. (1870). I förgrunden ångfartyget ” Kuznetjiha “, tillverkad på Crichtons varv, i bakgrunden Kakolabacken i Åbo. Åbo Akademin arkistokokoelmat – Bildsamlingarna.                                                                            <https://finna.fi/Record/spegeln-bildsamlingarna.bildsam_1959_379:1 >                                       [haettu 18.12.2020]

Kuva 3: Aunes Fotografi Atelierkuvaaja 1880–1889. Sisäkuva Turun keskusvankilasta Kakolasta. Museovirasto. Kuvaa rajattu alkuperäisestä. CC BY 4.0.https://finna.fi/Record/museovirasto.D5124ABB11EBD53D2BE4640D4B8F7997 >                           [haettu 18.12.2020]                                                                                                                             

Kuva 4: Kamera-Aitta, r. & tuntematon kuvaaja, kuva 1880–1889. Näköala Kakolanmäestä ja Auran Panimosta; Lintuperstektiivi. Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.

Trump: keskiaikainen marttyyri?

Kirjoittajat: Reima Välimäki, Marjo Kaartinen ja Marika Räsänen

Tätä kirjoittaessa Yhdysvaltain väistyvä presidentti Donald J. Trump kannattajineen on aiheuttanut maailmalle jälleen uuden järkytyksen, kun Trumpia tukeva väkijoukko rynni kongressiin ja keskeytti Joe Bidenin valinnan vahvistamisen. Tulevina päivinä ja viikkoina käydään paljon keskustelua Trumpin ja hänen hallintonsa roolista tapahtumissa. Jo nyt on selvää, että Trump pikemminkin lietsoi kuin hillitsi väkijoukkoa. Itsepintainen häviön kieltäminen perustuu yhtäältä vaaleihin liittyviin salaliittoteorioihin, toisaalta Trumpin fanaattisimpien kannattajien vakaumukseen, jonka mukaan Trump on Jumalan valittu johtamaan Amerikkaa. 

Tätä kuvaa Trump itse ei ole pyrkinyt kiistämään, vaan päinvastoin. Tarkastelemme tässä yhtä tapaa, jolla Trump-myyttiä rakennetaan yhtäältä uhrina ja toisaalta sankarina. Tässä hyödynnetään keskiajan historiaa.

Keskellä joulun ja uudenvuoden juhlintaa, jälleen pahenevaa koronavirusepidemiaa ja jatkuvia yrityksiä horjuttaa presidentinvaalien tulosta Trump antoi yllättävän julistuksen: hän määräsi 29.12.2020 vietettäväksi Canterburyn arkkipiispan Thomas Becketin marttyyrikuoleman 850. vuosipäivää. Becketin muistopäivän julistus tulee ymmärrettäväksi, kun perehtyy Trumpin tärkeiden kannattajaryhmien eli kristillisen oikeiston ja alt-right ryhmien suhteeseen keskiajan perintöön. 

Julistuksen ytimessä on ajatus, että Becket marttyyrikuolemallaan puolusti uskonnonvapautta valtion sortoa vastaan. Trumpin julistus nostaa kuningas Henrik II:ta (1133–1189) uhmanneen arkkipiispan malliksi siitä, ettei uskovaisten amerikkalaisten pidä alistua yhdenkään virkamiehen, kuvernöörin, byrokraatin, tuomarin tai lainsäätäjän määräyksiin, jotka pakottavat uskovat rikkomaan vakaumustaan vastaan.

Julistuksessa laitetaan mutkat suoriksi. Ensinnä Thomas Becketille kuten kenelle tahansa keskiajan piispalle ajatus uskonnonvapaudesta olisi ollut mahdoton. Toiseksi Becket itse valitsi kirkon ja sen vallan – ei siis uskon – puolustamisen tehtäväkseen vasta, kun kuningas oli nimityttänyt hänet Canterburyn arkkipiispaksi. 

Thomas Becket – kirkon kurittajasta sen vapauksien marttyyriksi

Thomas Becket syntyi Lontoossa varakkaaseen normanniperheeseen todennäköisesti vuonna 1120. Hän sai kohtuullisen koulutuksen, oli nuorena maineeltaan villi ja vauhdikas, mutta osasi solmia merkittäviä suhteita. Hän sai suojelijakseen normanniparonin Richer de l’Aiglen, jonka isoisä oli kaatunut Hastingsin taistelussa ja jonka isä oli saanut Hastingsin lordin arvonimen. Richer’n suojissa Becket oppi hovitavoille. 

Becketin isän menetettyä omaisuutensa mahdollisesti tulipalossa pojan oli kuitenkin ryhdyttävä elättämäänä itseään kirjurintöillä. Hän päätyi Canterburyn arkkipiispan Theobaldin talouteen. Becket menestyi hyvin ja hänelle satoi vauraita pastoraatteja. Ilmeisesti Theobald edisti Becketin uraa myös hovissa, ja nuoren Henrik II:n kruunajaisten jälkeen 1154 Becketistä tuli kansleri. Kirkko toivoi saavansa hänestä vahvaa tukea kirkonvastaiseksi pelättyä kuningasta vastaan, mutta toisin kävi. Becket osoittautuikin ankaraksi kirkonniistäjäksi. Hän oli erityisesti elementissään kuninkaan seurassa sotatantereella Ranskassa ja johti itse 700 ritarin sotajoukkoa Toulousen valloittamiseksi. 

Thomas Becket ratsailla. Pyhiinvaellusmerkki, 1350-1450.
© The Trustees of the British Museum, CC BY-NC-SA 4.0

Becket oli kuninkaan suosiossa, ja arkkipiispa Theobaldin kuoltua Henrik sai tahtonsa lävitse ja täysin epäsopivana tehtävään pidetty Becket vihittiin Canterburyn arkkipiispaksi päivä sen jälkeen, kun hänet oli vihitty papiksi. Siinä missä Thomas Becket oli kuninkaan kanslerina röykyttänyt Englannin vaurasta kirkkoa ja sen prelaatteja, Canterburyn arkkipiispana hän käänsi täydellisesti takkinsa ja aiheutti nyt puolestaan häntä tukeneelle kuninkaalle suuren pettymyksen. Kuninkaan ja arkkipiispan kiistan ydinkysymys oli Englannin ikiaikaisena pidetyn tapaoikeuden ylläpitäminen. Arkkipiispana entinen kansleri kääntyi vastustamaan kruunun ja maallisen oikeuden valtaoikeuksia kirkkoon. Erityisesti ongelma kilpistyi tapaan tuomita rikokseen syyllistynyt pappi kirkollisen oikeuden jälkeen vielä maallisessa oikeudessa – ja tietysti verotusoikeuksiin.

Vuosia kestänyt riita, jossa Becket suututti jääräpäisyydellään niin piispat kuin paavinkin ja jota koettivat sovitella niin paavi kuin kuningas itse, päättyi, kun neljä hovimiestä surmasi Becketin Canterburyn tuomiokirkossa 29.12.1170. Surmatyöstä annettu kuva korostaa kuninkaan roolia murhassa, mutta on mahdollista, että tämän tulkinnan tarkoitus oli ennen muuta vahvistaa Becketin marttyyriutta kirkon puolustajana maallista valtaa vastaan.

Becketin elämässään antama esikuva, jossa hän turvautui nimenomaan paaviuteen silloin, kun kuningas tiukimmin ahdisteli Englannin kirkkoa, oli mannaa istuvalle paavi Aleksanteri III:lle. Hän kanonisoi Thomas Becketin vuonna 1173 pyhimykseksi. Englannin kirkko nautti propagandavoitosta, kun Henrik II nöyrtyi ja teki 1174 julkisen katumusmatkan Canterburyyn Becketin haudalle, josta tuli yksi keskiajan Euroopan merkittävimmistä pyhiinvaelluskohteista. Henrik II:n katumuksen kohteena olivat hänen ajamansa uudistuspyrkimykset Englannin kirkossa. Becketistä kehkeytyi nopeassa tahdissa kuolemansa jälkeen kelpo työkalu kirkon auktoriteetin vahvistamiseen kautta Euroopan eikä siis pelkästään Englannissa. Becketin kultti näyttäytyi aina uudelleen ajankohtaisena ja käyttökelpoisena propaganda-aseena siellä, missä paavius tai katolinen kirkko koki oikeutensa uhatuiksi.

Thomas Becketin murha kuvattuna noin 10-20 vuotta tapahtumien jälkeen valmistetussa reliikkiastiassa. Becket casket, Limoges, n. 1180-1190, © Victoria and Albert Museum, London.

Becket oli heikentänyt toimillaan Englannin kirkon riippuvaisuutta maallisesta vallasta ja vastaavasti vahvistanut aiemmin suhteellisen heikkoa paavinvaltaa Englannissa. Becketistä muodostui kruunulle todellinen ongelma kuitenkin vasta 1530-luvulla, jolloin kuningas Henrik VIII irrotti Englannin kirkon Rooman paavin alaisuudesta. Paavinvallan symbolina Becketistä tuli epämieluisa ja jopa vaarallinen pyhimys. Becketin damnatio memoriae alkoi syyskuussa 1538, kun kultin ytimessä ollut alttari ja muut häneen viittaavat muistot tuhottiin kuninkaallisella mahtikäskyllä.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka Thomas Becket puolusti arkkipiispaksi tultuaan kirkon vapauksia ja oikeuksia, hänen toimintansa taustalla ei ollut minkäänlaisia pyrkimyksiä tunnustuksen- ja ajatuksenvapauteen. Becket puolusti kirkon ja kirkonmiesten oikeutta omiin tuomioistuimiin ja kirkon verotuksellisia erivapauksia eli perimmältään kirkollista valtahierarkiaa. 

Keskiaika ja USA:n politiikka

Vaikka Yhdysvalloilla ei ole omaa keskiaikaista menneisyyttä, myös amerikkalaiset ovat katsoneet olevansa oikeutettuja eurooppalaisen keskiajan perintöön. Siinä missä Euroopassa, myös eri ryhmät USA:ssa ovat käyttäneet ja käyttävät keskiaikaa identiteettinsä rakentamiseen. Yhdysvaltalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu ylipäätään vahva historiantaju ja jatkuva historian käyttö politiikassa. Historioitsijat ovat medioissa jatkuvasti esillä olevia ja arvostettuja asiantuntijoita. Tämä näkyi poikkeuksellisen selkeästi Capitol-kukkulan tammikuun kuudennen päivän dramaattisten tapahtumien analyyseissä. Tämä historian käyttö rajoittuu yleensä kuitenkin yhdysvaltalaiseen poliittiseen historiaan, jonka merkityksellisyys alkaa vasta perustajaisistä. 

Viittaukset keskiaikaan antavat valkoisille kristityille amerikkalaisille mahdollisuuden rakentaa Yhdysvaltain valtiollista historiaa pidempi jatkumo arvoilleen. Kun keskiaika ei ole perustajaisien tai sisällissodan tapaan osa jaettua historiatietoisuutta, voi se suurelle osalle amerikkalaisista näyttää triviaalilta. Medievalismia, keskiajan uudelleenkäyttöä, hyödyntäville ryhmille viittaukset ovat kuitenkin selviä. Onkin oireellista, että 2000-luvun uudelle oikeistolle keskiaika näyttäytyy kristinuskon ja maskuliinisen, uhrautuvan soturi-ihanteen kulta-aikana. Trumpin julistuksen maalaama kuva Becketistä nivoo yhteen sekä kristillisen oikeiston että radikaalimpien alt-right -ryhmien maailmankuvan osia. Trumpin Becket on sekä sankari että uhri. Hän on esikuva niille, jotka uskovat, että tämän päivän Yhdysvalloissa vainottuina ovat kristityt ja valkoiset – tällä hetkellä juuri he itse ja Donald Trump. 

Sydänkeskiaikaisen Canterburyn arkkipiispan valjastaminen amerikkalaisen uskonnonvapauden esikuvaksi rakentaa yhteyttä länsi- ja pohjoiseurooppalaiseen, kristilliseen ja valkoiseen kulttuuriperintöön. Trumpin julistus piirtää kaaren Thomas Becketistä George Washingtonin kautta tämän päivän yhdysvaltalaisiin konservatiivikristittyihin ja Trumpiin itseensä. Näin hivellään Trumpin keskeisten kannattajien itseymmärrystä aitoina kunnon amerikkalaisina. Implisiittisesti samalla väheksytään muiden ryhmien oikeutta amerikkalaiseen identiteettiin.

Poliittiselle medievalismille tyypilliseen tapaan ristiriitainen ja monitulkintainen menneisyys pelkistetään tai jopa vääristetään palvelemaan yhtä kertojalleen tärkeää tarinaa ja kannustamaan kansalaistottelemattomuuteen. Tässä tapauksessa tarina on, että esimerkiksi aborttia vastustavat tai koronarajoituksia uhmaten jumalanpalveluksia järjestävät amerikkalaiset ovat osa vuosisataista kristittyjen marttyyrien jatkumoa. 

Miksi Becket ja miksi juuri nyt?

Kaikista viime viikkojen tapahtumista ja Trumpin tempauksista Becketin muistopäivän julistus lienee vähäisimpiä. Kovin moni instituutio tuskin edes halutessaan olisi päivän varoitusajalla ehtinyt järjestää julistuksessa toivottua Becketin muistamista. Poikkeuksena tästä on periaattessa sitoutumaton, mutta konservatiivisiin kristillisiin kallellaan oleva voittoa tavoittelematon lakifirma Becket Fund, joka muisti päivää ainakin Twitter-tilillään, ja jonka arvelemme olleen lobbyna julistuksen taustalla.

Julistus näyttääkin herättäneen vastakaikua lähinnä muutamissa kristillisissä  ja konservatiivisissa medioissa, jotka ovat lukeneet sitä kuten me tässä kirjoituksessa: julistamalla Becketin muistopäivän Trump asettuu puolustamaan uskovaisten oikeutta vakaumukseensa jopa lakia ja viranomaisia uhmaten. Trumpin julistuksen merkitys onkin ennen kaikkea oireena siitä, että Trump katkeran häviönsä hetkellä kääntyy miellyttämään kiihkeimpiä kannattajiaan ja asettautuu uskonmarttyyriksi.