Kategoria: Puheenvuoroja kulttuurihistoriasta (Page 1 of 3)

Digitaalinen historiantutkimus

Käynnissä oleva digitaalinen murros luo menneisyyden tarkastelulle valtavasti uudenlaisia mahdollisuuksia. Digitalisaatio tuo jatkuvasti uusia aineistoja tutkijan saataville sekä uusia menetelmiä, näkökulmia ja yhteistyötahoja, jotka uudistavat historiantutkimuksen rajoja. Perjantaina 13.1.2017 järjestetyn kulttuurihistorian Joulukoulun aiheena oli digitaalinen historiantutkimus. Päivän aikana kuultiin muun muassa miten tietokonepohjaiset menetelmät voivat auttaa keskiaikaisten tekstien tekijäntunnistuksessa, 1800-luvun sanomalehdistöaineiston louhimisessa ja kylmän sodan aikaisen tiedustelun verkostoanalyysissä.

Kulttuurihistorian oppiaine on mukana kahdessa Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) -ohjelman hankkeessa vuosina 2016–2019. Professori Marjo Kaartisen johtama PROPREAU-Profiling Premodern Authors -hanke toimii yhteistyössä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa, ja akatemiaprofessori Hannu Salmen johtama COMHIS – Computational History and the Transformation of Public Discourse in Finland, 1640–1910 on laaja konsortio, jossa ovat kulttuurihistorian lisäksi mukana Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta, Suomen Kansalliskirjasto sekä Turun yliopiston IT-laitos.

reima

Tietokoneperusteisen tekijäntunnistuksen avulla voidaan jäljittää esimerkiksi Ciceron tuotantoa.

Tohtori Reima Välimäki esitteli keskiajan tekstien tekijäntunnistukseen keskittyvää PROPREU-hanketta. Antiikin ja keskiajan käsikirjoitusten ajoittaminen ja tekijöiden identifioiminen on yksi keskeinen tutkimuksellinen haaste, johon digitaaliset menetelmät tuovat uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia. Välimäen mukaan vuosisatoja vanhoihin latinankielisiin käsikirjoituksiin sovellettu digitaalinen analyysimenetelmä on sama, jota käytetään nykyaikaisessa rikosteknisessä tutkinnassa. Tietokoneperusteisen tekijätunnistuksen avulla on mahdollista profiloida entistä tarkemmin tekstin kirjoittaja vertaamalla sitä laajaan verrokkiaineistoon niin että koneellisesti analysoidaan käytettyjä sanoja ja tyylillisiä keinoja. Näin saadaan myös lisää tietoa siitä, missä ajassa ja paikassa tekstit ovat syntyneet ja miten ne verkostoituvat ja keskustelevat toistensa kanssa.

comhis

COMHIS-hankkeessa luetaan koneellisesti vanhaa fraktuuraa.

Tutkijat Heli Rantala ja Asko Nivala esittelivät COMHIS-hanketta, joka tarkastelee suomalaisen kirjallisen julkisuuden rakentumista 1640-luvulta 1910-luvulle. Turun kulttuurihistoriassa suoritettavan osahankkeen aineistona on Suomen Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto ja se tutkii tekstilouhinnan keinoin tekstien leviämistä ja uudelleenkäyttöä yli kielirajojen suurten poliittisten ja kulttuuristen murrosten aikana aina Ruotsin vallan ajasta autonomian aikakauteen. Kulttuurihistorian tutkijat kehittävät yhdessä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa uusia työkaluja tekstintunnistuksen, tekstilouhinnan ja tekstien uudelleenkäytön tutkimukseen. Koska Suomessa lehdistö on ollut kaksikielistä ja uutiset levisivät yli kielirajojen suomeksi ja ruotsiksi, tekee COMHIS uraauurtavaa kehitystyötä monikielisen aineiston tutkimiseksi digitaalisten työkalujen avulla.

joulukoulu_asko

Asko Nivala esitteli myös 3-vuotista TIAS-hankettaan Romantic Cartographies.

Viime vuosina digitoitujen historiallisten dokumenttien ja lähdeaineistojen määrä on kasvanut valtavasti.  Väitöskirjatutkijat Otto Latva ja Noora Kallioniemi esittelivät jo olemassa olevia tietokantoja, joita historiantutkija voi hyödyntää tutkimuksessa. Suuret digitoidut aineistot tuottavat metodisia ja teoreettisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Siinä missä yksittäisen tutkijan on mahdotonta käydä läpi valtavaa aineistomassaa, digitaaliset työkalut soveltuvat suurten aineistojen hallintaan ja analyysiin. Lähiluvun (close reading) sijaan tietokonepohjaiset menetelmät perustuvat suurten aineistojen määrälliseen eli kvantitatiiviseen analyysiin ja etälukuun (distant reading). Joulukoulussa käsiteltyjä menetelmiä ovat esimerkiksi tekstilouhinta (Text Mining) ja tekstien uudelleenkäytön tutkimus (Text Reuse Detection), nimentunnistus (Named Entity Recognition, NER) ja verkostoanalyysi (Network Analysis).

Päivän aikana keskusteltiin laajasti digitaalisen historiantutkimuksen haasteista. Suuret aineistomassat ja tekniset puutteet kuten tekstintunnistuksen eli OCR:n (Optical Character Recognition) vaihteleva taso asettavat tutkijoille omat ongelmansa käytännön työssä. Lisäksi uudenlaiset työskentelytavat luovat teoreettisia ja metodologisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Tutkija Harri Kiiskinen korosti sitä, miten historiantutkijan on paitsi tunnettava käyttämänsä informaatiotieteen menetelmät ja työkalut, myös kyettävä tekemään tutkimusprosessinsa läpinäkyväksi. Kiiskisen oma väitöskirja on hyvä esimerkki siitä, miten voidaan hyödyntää olemassa olevia tietokantoja kulttuurihistoriallisten tutkimusongelmien ratkaisemiseen, miten datasta, algoritmeista ja klustereista päästään käsiksi menneisyyden käytänteisiin, käsitteisiin ja merkityksiin.

Turun yliopiston Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella sekä Åbo Akademin saksan laitoksella toimiva dosentti Kimmo Elo esitteli kiinnostavan ja havainnollisen esimerkin siitä, miten tietokonepohjainen verkostoanalyysi paljastaa eri toimijoiden välisiä piileviä suhteita ja merkityksiä DDR:n tiedusteluraporteissa 1970-ja 80-luvuilla. Elo on myös toimittanut Turun Historiallisen Yhdistyksen julkaiseman kirjan Digitaalinen humanismi ja historiatieteet (2016), joka on tuore katsaus digitaalisiin ilmiöihin, työskentelytapoihin ja tutkimusmenetelmiin historiantutkimuksen saralla.

Digitaalisen historiantutkimuksen nykytilaa, historiaa ja tulevaisuutta pohdittiin päivän viimeisissä puheenvuoroissa. Dosentti Petri Pajun puheenvuorossa nousivat esiin digitaalisen historiantutkimuksen pitkäaikaiset verkostot ja yhteistyö eri yliopistojen välillä. Tätä digitaalisen historiantutkimuksen verkostoa kartoittaa Koneen Säätiön rahoittama hanke Towards Roadmap for Digital History in Finland: Mapping the Past, Present & Future Developments of Digital Historical Scholarship, joka jatkuu edelleen vuoden 2017 aikana.

joulukoulu_hannu

Hannu Salmi esittelee miten uutinen Paganinin kuolemasta levisi viraalisesti yli maapallon vuonna 1835.

Digitalisaatio on globaali ilmiö, mutta sitä on toteutettu pääosin kansallisella tasolla eri instituutioissa ja muistiorganisaatioissa.  Seuraavana tavoitteena on yhdistää olemassa olevia aineistoja yhä useamman tutkijan saataville. Akatemiaprofessori Hannu Salmi esitteli alkamassa olevaa hanketta, joka tuo yhteen eri mantereilla olevia kokoelmia, tutkijoita ja asiantuntemusta Yhdysvalloista ja Australiasta saakka. Oceanic Exchanges -hanke tutkii tekstuaalisia ja visuaalisia samuuksia globaalilla tasolla tarkastelemalla tekstien vaellusta valtamerten taakse yli kieli- ja kansallisuusrajojen. Globaalit aineistot ja tutkimusmenetelmät mahdollistavat myös uuden mittakaavan tutkimusongelmat kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava kulttuurihistorian oppiaineessa.

Kadonneen näytelmäelokuvan jäljillä – Sylvin rekonstruktio saa ensi-illan

Aika on armoton. Nitraattifilmi on hapertuvaa, kutistuvaa ja helposti syttyvää. Siksi suuri osa varhaisesta elokuvasta on kadonnut. Olen vuosien mittaan yrittänyt tutkia – ja kuvitella – millaisia kadonneet suomalaiset näytelmäelokuvat olivat. Autonomian aikana valmistetuista 25 fiktiosta yhtään ei ole säilynyt kokonaisuudessaan, ja vain yhdestä, Teuvo Puron Sylvistä (1913), on tallella filmimateriaalia. Nyt, vuosien jälkeen, olen saanut mahdollisuuden rekonstruoida säilyneen aineiston avulla tästä teoksesta niin paljon kuin vain on mahdollista. Sylvi saa uusintaensi-illan Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016, 103 vuotta alkuperäisen ensi-illan jälkeen.

Aksel (Teuvo Puro) ja Sylvi (Aili Rosvall) Sylvi-elokuvan aloituskohtauksessa.

Aksel (Teuvo Puro) ja Sylvi (Aili Rosvall) Sylvi-elokuvan aloituskohtauksessa. Kuva: KAVI.

Näytelmäelokuvien valmistaminen alkoi Suomessa vuonna 1907 lyhyellä fiktiolla Salaviinanpolttajat, josta on säilynyt juonenkuvaus ja monenlaista muistitietoa. Kymmenminuttisen näytelmäelokuvan toteuttivat näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas yhdessä kuvaaja Frans Engströmin kanssa. Sama kolmikko kokoontui muutamaa vuotta myöhemmin jatkamaan pioneerityötä. Ryhmä otti tavoitteekseen toteuttaa kesällä 1911 kolme pitkää fiktiota, joista kaksi, Anna-Liisa ja Sylvi, perustuivat Minna Canthin tunnettuihin näytelmiin. Filmirullien kehittämisessä oli epäonnea, ja lopulta vain Sylvi valmistui ja sai ensi-iltansa 24. helmikuuta 1913.

Canthin näytelmä oli aikansa kohuteos: se perustui Hämeenlinnassa tapahtuneeseen veritekoon ja kritisoi avoimesti avioliittoinstituutiota ja naisen asemaa. Näytelmä oli saanut ensi-iltansa Ruotsalaisessa teatterissa vuonna 1893. Näyttelijä Kaarle Halme muisteli myöhemmin ”ääriään myöten täynnä” olevan katsomon innostusta: ”käsien pauke” sai ”melkein raivokkaan luonteen”.

Sylvi oli luonnollinen valinta pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Yleisö tunsi sen hyvin, ja tarvittava rekvisiitta voitiin lainata Kansallisteatterista. Teos kuvattiin Helsingissä hotelli Fennian kattoterassilla taivasalla, minkä voi havaita tuulen tuiverruksesta. Välillä savupiippu pölläytti sakean pilven keskelle kohtausta. Elokuvan filmiaineisto oli pitkään kateissa, mutta vuodenvaihteessa 1933–1934 helsinkiläisestä romukaupasta löytyi kuvia, jotka lopulta päätyivät Heikki Ahon ja Björn Soldanin arvioitavaksi. Veljekset ymmärsivät, mistä oli kyse, ja havaitsivat samalla, että kuvamateriaalia oli tallella vain osasta elokuvaa. Tästä aineistosta he toteuttivat lyhytelokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1934 ja jota on sittemmin esitetty Sylvinä. Tähän koosteeseen valikoitui pahoin tärveltyneitä otoksia: kuva on monin paikoin heikkotasoista, ja hotellin savupiipun pöllähdykset korostuvat, kuten myös kuvaustilanteen tuulinen sää. Tämä mielikuva Sylvistä jäi elämään, mutta vuosina 1933–34 löytynyt negatiivimateriaali jäi suurelta osin käyttämättä. Kun vuonna 2002 tein kirjaa Kadonnut perintö. Suomalaisen näytelmäelokuvan synty 1907–1916 ja katsoin elokuva-arkiston katselupöydässä kaiken säilyneen aineiston, tuntui selvältä, että Aho ja Soldan olivat tietoisesti valinneet heikkotasoisia kuvia – aivan kuin tarkoituksena olisi ollutkin antaa mielikuva lapsenkengissään sinnittelevästä kotimaisesta elokuvasta.

*

Suomalaisen elokuvan festivaalilla 2016 esitettävä teos on tuore rekonstruktio, joka perustuu kaikkeen säilyneeseen aineistoon. Kun materiaalia tutkii, huomaa, että samoista tilanteista on useita versioita, ja esimerkiksi Sylvin tanssiaiskohtauksesta on säilynyt laadukkaampaakin kuvaa kuin se, mitä Aho ja Soldan käyttivät. Alkuperäisiä välitekstejä ei ole säilynyt. Vuodenvaihteessa 1933–1934 Aho ja Soldan ottivat kyllä yhteyttä Frans Engströmiin, jonka opastuksella muutamia tekstejä toteutettiin lyhytelokuvaa varten. Näitä tekstejä ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisinä – jo siksikään, että useat tekstit kommentoivat kuvaustilannetta. Omassa rekonstruktiossani olen käyttänyt lähtökohtana Canthin näytelmätekstiä ja vuonna 1913 painettua käsiohjelmaa. Joitakin tekstejä olen kirjoittanut kokonaan uudelleen, jotta tarina kulkisi sujuvasti. Kun säilyneitä otoksia tutkii tarkemmin, huomaa, että vaikka elokuva pääasiassa olikin uskollinen Canthin näytelmälle, käsikirjoitusvaiheessa joitakin kohtauksia on muokattu. Tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa postinkantaja tuo kutsun tanssiaisiin.

Sylvi 1a

Postinkantaja saapuu elokuvassa Sylvi. Kuva: KAVI.

Erityisen haasteellinen on kysymys siitä, paljonko välitekstejä alkuperäisessä elokuvassa oli. Kadonnut perintö -kirjaa tehdessä arvelin, että säilyneestä aineistosta saisi 20–25 minuuttisen rekonstruktion. Nyt ensi-iltansa saavalle teokselle mittaa on kertynyt 28 minuuttia. Vuonna 1913 elokuva kesti noin 49 minuuttia, joten arviolta puolet elokuvasta voidaan rekonstruoida. Erityisen pahasti historian musta aukko on nielaissut Aksel Vahlin kuolinkohtauksen, murhenäytelmän huippukohdan, joka täytyy nyt vain kuvitella välitekstien avulla. Jos säilyneitä kohtauksia vertaa näytelmätekstin laajuuteen, tuntuu todennäköiseltä, että vuoden 1913 elokuvassa oli – kestoon nähden – melko paljon tekstejä. Moni asia jää kuitenkin historian hämärään. Koska vuoden 1913 elokuva sai ensi-iltansa Hjalmar V. Pohjanheimon myötävaikutuksella, emme voi varmasti tietää, osallistuivatko Puro ja Engström välitekstien tekoon. On vaikea arvioida, kuinka näytelmälle uskollinen tekstitys on ollut. Tämä puoltaa sitä, että uudessa tekstityksessä on otettava vapauksia, jotka korostavat uutta versiota omana teoksenaan. On todennäköistä, että 1910-luvulla moent teksteistä oli ns. selittäviä välitekstejä, eli tekstejä, joissa kuvattiin tapahtumia eikä esitetty vuoropuhelua. Uutta tulkintaa tehdessä olen kuitenkin pitänyt tärkeänä käyttää Minna Canthin dialogia, sillä aikalaisille Sylvi oli ennen kaikkea Canthin luomus.

”Onneton murhaajatar tuomioistuimen edessä.” Kuva: KAVI.

”Onneton murhaajatar tuomioistuimen edessä.” Kuva: KAVI.

Säilyneen aineiston perusteella tuntuu, että Teuvo Puron tulkinta Sylvistä on vertautunut aikakauden muihin elokuvamelodraamoihin. On arvoitus, kuinka pitkälti ajatus avioliitosta vankilana on toteutunut Puron tulkinnassa. Mikään lähdetieto ei viittaa siihen, että Puron ohjaus olisi päättynyt Sylvin sisäiseen puheeseen niin kuin tapahtuu näytelmässä. Käsiohjelman mukaan katsoja olisi lopuksi nähnyt, kuinka Sylvi saatetaan “vankivaunuun, joka kuljettaa hänet kolkon vankilan yksinäisyyteen”. Vuoden 2016 rekonstruktiossa olen halunnut antaa viimeisen sanan Sylville, Minna Canthin alkuperäisen ajatuksen mukaan:

”Holhooja-setä—ota pikku sirkkunen syliin. Ja varo,—varo, varo, ettei hän putoo! Aksel, holhooja-setä, etkö kuule—minä se olen, pikku kissimirri…

—Aksel, ota sirkkunen syliin!”

Hannu Salmi

Sylvin rekonstruktio esitetään Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016 klo 14.00 lähtien Kari Mäkirannan säestämänä. Elokuva esitetään uusintana myös sunnuntaina 10. huhtikuuta 2016 klo 11.00 lähtien. Molemmat esitykset ovat Logomon Move 2-salissa. Vapaa pääsy.

Elokuvan tiedot:

Sylvi. Tuotanto: Frans Engström – Teuvo Puro – Teppo Raikas. Ohjaus: Teuvo Puro. Kuvaus: Frans Engström. Näyttelijät: Teuvo Puro (Aksel Vahl, notario), Aili Rosvall (Sylvi, Akselin vaimo), Teppo Raikas (Viktor Hoving, arkkitehti), Olga Salo (Alma Hoving, Viktorin sisar), Ester Forsman (Karin Löfberg), Olga Leino (Elin Grönkvist), Eero Kilpi (Harlin), Jussi Snellman (Idestam), Paavo Jännes (tuomari), Uuno Kantanen, Urho Somersalmi. Rekonstruktio ja välitekstit: Hannu Salmi. Välitekstit perustuvat pääasiassa Minna Canthin näytelmään vuodelta 1893 ja vuonna 1913 ensi-iltansa saaneen Sylvin käsiohjelmaan. Alkuperäisen elokuvan ensi-ilta: 24.2.1913 Viipuri. Rekonstruktion ensi-ilta: 7.4.2016 Turku. Kesto: 49 min (alkuperäinen) / 28 min (rekonstruktio).

Kulttuurihistorian välttämättömyyksistä

MarjoMarjo Kaartisen professoriluento Turun yliopistossa 30.9.2015

Kokoelmassaan Totuudenkynnys vuodelta 1978 (suom. Caj Westerberg) ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer kirjoittaa:

Luin lasisia kirjoja mutta näin vain muun:
tahrat, jotka tunkivat esiin tapeteista.
Elävät kuolleet
halusivat muotokuvansa maalatuksi!

Tranströmerin säkeet ovat minulle merkitykselliset, jopa niin, että luin ne tässä samassa salissa kaksi viikkoa sitten peruskurssin opiskelijoille. Ne kertovat pakosta, jolla menneisyys tunkee tutkijan mieleen, siitä, kuinka menneisyys pakottaa tarttumaan itsestään kiinni, setvimään sen kummallisia kudoksia, raottamaan sitä peittäviä paksuja uutimia. Tämä on useimmiten miellyttävä välttämättömyys.

Nämä tapeteista esiin tunkevat elävät kuolleet haastavat kulttuurihistorioitsijan. Tähän haasteeseen vastaaminen on yksi kulttuurihistorian välttämättömyys. Katson, että tämä vuoksi kulttuurihistoria on eettinen valinta, että kulttuurihistoria oppialana edustaa historiassa erityistä, eettistä painopistettä. Näin on etenkin siksi, että kulttuurihistoria on asettanut tarkastelunsa kohteeksi ihmisenä olemisen tavat. Me tutkimme sitä, mitä ihmisyys tarkoittaa, mitä ihmisyys tuottaa, mitkä ovat sen rajat – ja tietysti tutkimme rajanylityksiä. On välttämättömyys tarttua rohkeasti rajoille: epäinhimillisyyteen, tuskaan ja kärsimykseen myös ja tarkastella niidenkin merkityksiä. Meillä on oikeus mutta mielestäni myös velvollisuus osoittaa oikea ja väärä, jos kerran tunnemme, miten nämä on määritelty.

Kulttuurihistorian luonteeseen kuuluu jatkuva itsensä haastaminen. Välttämättömyys: On yhä uudelleen haastettava ajattelemisen ja kirjoittamisen tavat.

Ranskalainen feministi-filosofi Michèle Le Doeuff jo vuonna 1989 ilmestyneessä teoksessaan L’Etude et le rouet ehdotti filosofiaan uudenlaista kirjoittamisen tapaa, muistikirjakirjoittamista. Tämä kirjoittamisen tapa rohkenee tehdä läpinäkyviksi myös tutkijan hajanaiset ajatukset ja edetä mutkitellen ja kääntyillen – sanoisin: pyörteittäin. Le Doeuff kokee kirjoittamisen vaikeaksi. Tähän yksi syy on menneisyyden ja nykyisyyden välinen epäjatkumo. Sen me kaikki haluamme haastaa. Epäjatkumo on olemassa, mutta meillä on reittejä sen ylittämiseen. Le Doeuff haluaa, että hänen lukijansa hyväksyvät hänen epävarmuutensa ja etenkin hänen metodinsa rationaalisuuden heikkouden. Hän kirjoittaa, että ei-tietäminen on väistämätöntä ja että asiat voi jättää myös puolitiehen. Voimme luopua symmetriaa rakentavista tekoikkunoista julkisivuissamme ja päätyä ei-hegemoniseen analyysiin. Tällaista kirjoittamista kutsuisin pyörteiseksi.

Jotta voimme kirjoittaa pyörteisesti, on haastettava aika. Meidän kulttuurissamme, länsimaisessa kulttuurissa aika on mahtava voima, olihan antiikin Kreikan Kronos titaani. Aika on meidän suurin uhkamme, sillä juuri se lopulta meidät tuhoaa, myös muiston. Tätä pitää uhmata, johonkin pisteeseen saakka.

Tähän uhmaamisen antaa vinkin Mihail Šiškin, joka on venäläisen nykykirjallisuuden kärkiä. Hänen romaaninsa Sinun kirjeesi, joka Vappu Orlovin suomentamana ilmestyi 2012, on teos, joka sopii jokaisen kulttuurihistoriasta kiinnostuneen luettavaksi, niin kiintoisaa kyytiä saa siinä aikakäsityksemme, ajatuksemme muistista ja muistamisesta. Ottaisimmeko haasteen vastaan ja hyväksyisimme ajan pyörteet myös kirjoittamiseemme?

Šiškinin romaani on luennassani teos nimenomaan ajan pyörteistä. Se heittää kaltaiseni lineaarisesti lukevan ja ajattelevan hätäännyksen veneeseen, ilman airoja.

Sinun kirjeesi -romaanin päähenkilöt Alexandra ja Vladimir ovat rakastavaisia ja kirjoittavat kirjeitä, mutta mitä ihmettä – toisilleen kirjoittavat, mutta Vladimir sotii hirvittävän verisessä boksarikapinassa ja Aleksandra elää aivan toisessa ajassa, jossain kaupungissa? He eivät elä lainkaan samaan aikaan, mutta kirjeet kirjoittuvat. Lopulta onkin aivan sama, kenelle kirjoittavat, keneltä kirjeitä saavat ja missä ajassa. Koska aika on pyörre tai pyörteiden virta tai ehkä pyörteiden suvanto, yksi elämä on vain yksi elämä, josta ei hetken päästä enää kuulla mitään. Tämä on historioitsijoiden ikuinen murhe: katoaminen, vaikeneminen.

Tai ehkä tämän vaikenemisen voi haastaa! Vihjaahan Šiškin kuitenkin, että muistaminen on sukupolvien virrassa itsessään, että tiettyyn mittaan ihminen elää myös jonkun toisen elämää – ja pidemmän päälle kirjailijat tuovat nuo kadotetut vielä kerran henkiin. Ja tietenkin me historioitsijat, kun oikein onnistumme. Ei ole vähäpätöinen ajatus, että tiettyyn mittaan ihminen elää myös jonkun toisen elämää. Sillä ajatuksella on eettinen ulottuvuutensa.

Vladimirin hirvittävien mutta lyhyiden ja hänen henkensä vievien sotapäivien kärsimysten ja Aleksandran pitkän elämän mittaisen arjen korostunut erimaailmaisuus muistuttaa kuitenkin ennen kaikkea lohdusta: aikojen ylitse emme ole yksin, eikä kuolemaa tarvitse pelätä. Vai onko lohtu siinä, että näilläkään ei ole merkitystä? Onko tämä kulttuurihistorian välttämätön lohtu, että eläkäämme hetkessä? Vai onko lohtu se, että voimme sittenkin elää vähän myös toisen elämää?

Jollain tavalla, näin Šiškiniä luen, myös arjen arkipäiväisyys, sen nimenomainen vähäpätöisyys on suurta. Jään miettimään, mikä merkitys on sillä, että nämä kaksi, Aleksandra ja Vladimir, joille molemmille muistaminen on päähänpinttymä, kuten meille historioitsijoillekin, olemmehan muistamisen ammattilaisia, ripustautuvat kirjeidensä muodossa olemattomaan ja näin väistämättömästi – muistamattomuuteen? Ainakin se on muistutus siitä, että muistamisemme on kuitenkin vain kimaltava väike veden pinnalla, mutta silti illuusio, johon parhaimmillaan kiteytyvät menneisyyden surut ja ilot, tuskat ja riemut, koko ihmisyyden ydin.

Minulle Sinun kirjeesi kulminoitui tähän Aleksandran pohdintaan isänsä kuolinpäivästä: ”isä kuoli kesäkuun alussa, viidentenä päivänä, ja nyt se on hänen kuolinpäivänsä. Mutta se viides päivä oli siis jo aikaisemminkin hänen kuolinpäivänsä, oli aina ollut. Oli ollut päivä, muttei kuolemaa. En vain muista, mitä viime vuonna sinä päivänä oli. Samaa mitä aina: siemenet, olut, nainen ikkunassa pesemässä puitteita.”

Jos aika olisi näin kuin Šiškin mielestäni ehdottaa, pyörre, ja kirjoittamisemme niin kuin Michèle Le Doeuff ehdottaa, muistikirjassa pyörteistä, on kulttuurihistorioitsijan työ hurja pyörre.

* * *

Nämä pyörteet kohtaa arkistossa, kirjastossa, lähteisiin upotessaan. Tai kuolinpesän huutokaupassa. Vaikka vain sellaisessa, jossa jäämistö on laatikoitu ja kuljetettu huutokauppahuoneen saliin. Liikuttavia, vanhuksen vielä avaamattomissa laatikoissa lepääviä kodinkoneita – muistamattomuuden vuoksi hankittu useita samanlaisia -loputtomia kynttilänjalkoja ja koriste-esineitä täynnä unohtuneita rakkaita muistoja, vanhoja lehtiä. Tai: etenkin ajan pyörteet kohtaa sellaisessa huutokaupassa, jossa jäämistö myydään paikan päällä, vainajan kotona, sellaisessa, jonka edesmennyttä etkä ympäristöä etkä naapureita tunne?

Miten pieneltä silloin, huutokaupan näytön ensihetkinä, tuntuukaan ihmisen menneisyys, eletty elämä, miten katoavalta oma elämä, miten pieniltä jäljet, joita jätämme: pölyttyneitä kirjoja, rakkaudella ostettuja, siististi luettuja mutta joita kukaan ei enää tahdo, laatikollinen kirjeitä tuntemattomilta, loputon määrä ruostuneita keittiötarpeita, mattopinoja, vanhainkotivuosina pölyn alle hautautuneita pöytälamppuja. Miten murheellista, ja silti: ajan pyörteet täällä kuitenkin. Tunnistan kahvipannun muodon lapsuudestani, pannun omistajan, Annelin, hänen nimensä kuulen pian, Annelin maailma kohtaa oman maailmani tai minun äitini maailman koska he molemmat olivat samat kahvipannut joko saaneet tai ostaneet. Sama maku ja sama värinpilkahdus keittiön pöydässä.

Miten konkreettisesti toisen ihmisen menneisyys onkaan läsnä, kun yhtäkkiä puolivahingossa omistan ison laatikollisen Annelin pöytäliinoja, rakkaudella merkattuja, huolellisesti mankeloituja, vuosienkin kaapissa seisomisen jälkeen suoraan huutokauppalaatikosta minun pöydälleni käypiä. Näin minun historiani äkisti liittyy Anneliin, hyvin arkisella, mutta intiimillä tavalla.

Näin meidän kaikkien historiat liittyvät toisiinsa, menneiden, meidän ja tulevien ihmisten. Me olemme olemassa toisillemme. Tätä sanon yhdeksi välttämättömyydeksi. Siitä seuraa eettisesti merkittävä vaatimus lähimmäisenrakkaudesta. Tässä pyörteisessä maailmanliikkeessä tämän päivän syyrialainen pakolainen on meitä jokaista vähintään yhtä lähellä kuin Anneli.

On sanottu, että maailman kaikki ihmiset ovat vain viiden tai kuuden ihmisen päässä. Tämän teorian esitti unkarilainen kirjailija Frigyes Karinthy kauan ennen sosiaalisen median syntyä, jo vuonna 1929. Vaikka teoria ei tietenkään ole täysin pitävä, se kuitenkin erilaisissa testeissä on osoittautunut varsin oikeansuuntaiseksi, sillä me olemme kaikki samaa ja yhtä.

Silti elämme hetkiä, joita minun sukupolveni ei ole osannut painajaisissaankaan pelätä. Olemme kasvaneet ydinsodan pelossa, toistuvien taloudellisten lasku- ja nousukausien pyörteissä, television tietoiskujen, tupakka-, huume ja alkoholivalistuksen suloisina loistovuosina, jolloin oli kirkasta, mikä oli hyvää ja mikä oli pahaa. Elin maailmassa, jossa saatoin liki unohtaa, että isäni oli pakolainen, äitini sotaorpo.

Ja nyt: vihaa lähimmäisiä kohtaan kaikkialla, suunnatonta tyhjää, ymmärtämätöntä, sanalla sanoen typerää vihaa. Elämme sellaisen tyhmyyden pyörteissä, että tekee mieli yhtyä musikaalin sanoihin:

Seis maailma tahdon ulos!

Mutta emme saa paeta. On kulttuurihistorian välttämättömyys, että tämä pahan pyörre, jossa elämme, on kohdattava myös meidän tieteemme keinoin. Sanoisin, että juuri meidän on kohdattava tämä pyörre, sillä me tiedämme, mitä 1930-luvusta seurasi ja pelottavasti elämme nyt aikoja, jotka muistuttavat tuota vuosikymmentä. Me tiedämme, mistä rotuajattelu juontaa juurensa. Me tiedämme, että vihapuhe on yhtä vanhaa kuin ihminen. On kirjoitettava nämä pyörteet auki, naputettava näppäimistöt puhki, puhuttava, huudettava ääni käheäksi!

Onneksemme historiantutkimus on aina ollut poliittista siinä missä se on ollut poeettistakin. Me voimme ottaa kantaa: meidän täytyy ottaa kantaa. Meillä on velvollisuus toteuttaa tämä kulttuurihistorian välttämättömyys.

Teoksessaan Ajattelevan ihmisen vastuu Edward Said haastaa meidät. Hänen mielestään mikään ei ole moitittavampaa kuin sellaiset intellektuellin ajattelutavat, jotka saavat tämän väistämään kannanottoja. Said halveksii niitä, jotka eivät ota kantaa pelätessään näyttävänsä poliittiselta ja menettävänsä maineensa, ja vielä pahempaa, eivät ota kantaa pelätessään menettävänsä kutsut kissanristiäisiin ja komiteoihin, menettävänsä mahdollisuutensa kunnianosoituksiin.

Sanoisinkin, että onhan meidän merkityksemme oltava enemmän kuin me itse.

Ja myös: Kulttuurihistorioitsijan velvollisuus ja kulttuurihistorian välttämättömyys näin kauheina aikoina: olla pelkäämättä; tai paremminkin pelätä, mutta olla antamatta pelon halvaannuttaa.

* * *

Totuudenkynnys-kokoelmassaan Tomas Tranströmer toistuvasti kohtaa toisia, unen ja valveen ja hulluuden risteyskohdassa, totuudenkynnyksellä. Hän kuin haastaa kulttuurihistorioitsijan:

Minä yövyin unissakävijöiden motellissa.
Täällä monet kasvot ovat epätoivoiset
toiset silottuneet
pyhiinvaellettuaan unohduksen halki.

Ne hengittävät katoavat kamppailevat tulevat takaisin
ne katsovat ohitseni
ne kaikki haluavat oikeudenmukaisuuden ikonin eteen.

Toisinaan, mutta harvoin,
joku meistä todella näkee toisen:

hetkeksi ihminen tulee näkyviin
kuin valokuvassa mutta selvemmin,
ja taustalla näkyy jotakin
hänen varjoaan suurempaa.
Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä.
Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori.
Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori.
Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta.
Se on epäselvä, mutta valtaisa.
Hän kasvaa esiin siitä, se hänestä.
Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.

* * *

Tämän labyrintin me kuljemme toisen kanssa. Tämä on kulttuurihistorian tärkein välttämättömyys: nähdä toinen.

 

Klaus Holman hetket

Helsingin poliisilaitokselle tehtiin marraskuun 10. päivänä 1944 ilmoitus Pohjoisella Rautatiekadulla sijaitsevan kerrostalon ullakolle hirttäytyneestä miehestä. Hänet oli löydetty myöhään edellisenä iltana. Syksyllä 1944 Suomessa ja maailmalla tapahtui muutakin eikä kirjailija ja taidehistorioitsija Klaus Holman kuolema herättänyt huomiota. Nekrologeja ei ilmestynyt heti ja mahdolliset huhut ja juorut ovat sittemmin unohtuneet.

Seuraavana vuonna postuumisti julkaistun Holman Runoja-kokoelman alkuun hänen ystävänsä Eino E. (Nenno) Suolahti kirjoitti lähes 50-sivuisen johdannon, josta on tullut virallinen Holman elämäkerta. Suolahti tunsi Holman erinomaisesti: he olivat molemmat syntyneet vuonna 1914 ja tulleet ylioppilaiksi samalta luokalta Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Kirjallisuutta ja muita taiteita harrastavat nuoret pitivät itseään frankofiileinä ja humanisteina.

Klaus Holman kohdalla Ranskan-ihailusta tuli konkreettista, sillä hän muutti Ranskaan ylioppilastutkinnon jälkeen. Muuton teki helpoksi se, että Klausin vanhemmat asuivat Ranskassa. Suurlähettiläs Harri Holma oli siirtynyt muutamaa vuotta aikaisemmin Berliinistä Pariisiin yhdessä vaimonsa Allin kanssa.

Klaus Holma viihtyi Ranskassa: hän kierteli maata polkupyörällään ja vanhempiensa kanssa, kuvasi kirkkoja, luki kirjallisuutta ja osallistui Suomen lähetystön järjestämiin juhliin. Hän kävi kielikurssilla englantilaisessa kartanossa ja opetteli kiipeilemään Alpeilla. Hän eli television epookkidraamojen maailmassa – melkein ainoana suomalaisena.

Klaus Holma yhdessä vanhempiensa kanssa. Kuva Mielikki Ivalon teoksesta Puuskatuulessa. Weilin & Göös 1974.

Klaus Holma yhdessä vanhempiensa kanssa. Kuva Mielikki Ivalon teoksesta Puuskatuulessa. Weilin & Göös 1974.

Klaus Holma halusi todennäköisesti isänsä innoittamana akateemiselle uralle. Sorbonnessa hän kuuli arvostetun taidehistorioitsijan Henri Focillonin luentoja, mutta tutkintonsa hän suoritti Helsingin yliopistossa. Hänen pääaineensa oli taidehistoria. Holma hankki professori Onni Okkoselle taidetta ranskalaisista huutokaupoista ja taideliikkeistä. Holma oli alun perin halunnut omistautua italialaisen renessanssimaalari Giorgionen töille, mutta Okkonen vakuutti 1700-luvun klassistin Jacques-Louis Davidin olevan parempi kohde väitöskirjalle.

Davidia tutkinut Klaus ja Suomalaiseen yhteiskouluun historian opettajaksi palannut Nenno olivat kiinnostuneita historiasta, mutta heitä ei innoittanut suomalaista tutkimusta hallinnut sosiaalihistoria eikä oman maan merkityksen korostaminen nationalismin hengessä. Klaus oli kotiutunut Pariisiin ja nopeasti, mutta vain kohtuullisin arvosanoin valmistunut Nenno saattoi ajatella jäävänsä historianopettajaksi.

Holma1

Klaus Holman julkaistu tuotanto kokonaisuudessaan: väitöskirja, kaksi romaania ja runokokoelma.

Klausin väitös Davidista alkoi valmistua keväällä 1939. Harri Holma oli tästä innoissaan, mutta hänelle oli myös muuta ajateltavaa, sillä kansainvälinen tilanne kiristyi. David. Son évolution et son style valmistui samoihin aikoihin, kun Ranska julisti liikekannallepanon. Väitöskirja tarkasteli vallankumouksen maalaria esteettikkona ja analysoi Davidin tuotantoa kronologisena kehityskertomuksena. Harri Holma yritti saada teokselle kustantajan samalla, kun hän alkusyksyn kiireisinä päivinä raportoi Euroopan luisumisesta sotaan.

Talvisodan aikana Harri Holma ja hänen ystävänsä Aladár Paasonen neuvottelivat Suomelle annettavasta tuesta niin Ranskan johdon kanssa kuin Kansainliitossakin. Klaus jätti Pariisin viimeisen kerran vuoden 1940 alussa. Hän siirtyi suurlähetystön Suomi-kuvaa kiillottavista tilaisuuksista pohjoiseen talveen, mutta hän ei ehtinyt ennen talvisodan loppua rintamalle. Klaus Holman vaimo Simonne (os. Sachs), jonka kanssa hän oli solminut avioliiton joulukuussa 1939, jäi Pariisiin suomalais-ranskalaisen yhteistyön jonkinlaiseksi symboliksi, kunnes saattoi seurata puolisoaan Suomeen välirauhan aikana elokuussa 1940.

Holma2

Romaanin Kolme markkinoinnissa käytettiin kuvaa sotilaspukuisesta kirjailijasta.

Klaus Holma väitteli sotilaspuvussa joulukuussa 1940. Samaan aikaan hän jo valmisteli toista suurisuuntaisempaa hanketta. Holma oli kerännyt laajasti materiaalia ranskalaisista romaanisista katedraaleista ja halusi kirjoittaa niiden tyylivaikutteiden historian. Käsikirjoitus ei saanut nimeä eikä se koskaan valmistunut.

Sota vaikutti käsikirjoituksen jäämiseen kesken, mutta Klaus Holman kiinnostus tutkimustyöhön oli myös vähentynyt. Hän oli kirjoittanut jo 1930-luvulla monia klassisia aiheita imitoivia näytelmiä.  Sota-ajan uudet näytelmät alkoivat olla realistisempia ja omaan aikaan sijoittuvia. Esikuviensa Roger Martin du Gardin ja André Giden tavoin Klaus Holma halusi romaanikirjailijaksi ja näytelmät saattoivat toimia jonkinlaisena kirjoitusharjoituksena.

Holman onnistumista kirjailijana voi arvioida kolmen lähes valmiin teoksen avulla. Nuoruus vanhassa talossa (1943) on helsinkiläisen sivistyneistön piiriin kirjoitettu kasvutarina, jonka yhteys Klausin omaan elämään on ilmeinen. Romaanin nuorukaiset on helppo kuvitella Nennoksi ja Klausiksi. Arvoituksellinen Kolme (1944) on helsinkiläisissä ullakkohuoneessa ja Pyrenneiden maaseudulla tapahtuva kolmiodraama, joka käsittelee yhtäältä irtaantumista vanhemmista ja toisaalta rakkautta ja seksuaalisuutta. Holmalta jäi myös laaja romaanikäsikirjoitus, joka kuvaa toisen maailmansodan syttymistä ja sen vaiheita sekä sitä, miten sota muutti Eurooppaa ja ihmisten ajattelua.

Klaus Holman Kolme lienee ainoa suomalainen romaani, jossa liikutaan Conquesissa.

Kolme lienee ainoa suomalainen romaani, jossa liikutaan Conquesissa.

Sota-aikana Klaus Holman käsitys maailmasta muuttui. Vaikka hän vietti suuren osan sodasta kaukana rintamasta, pääasiassa Mikkelissä, hän joutui kohtaamaan arkipäivän niukkuuden, haavoittuneet ja ihanteensa menettäneet sotilaat. Hän kohtasi toisella tavalla ajattelevia ihmisiä ja välit niin puolisoon kuin Ranskassa asuviin vanhempiin olivat jännitteiset. Tämä heijastui romaanikäsikirjoitukseen, joka pyrki antamaan äänen eri  kansallisuuksiin ja yhteiskuntaluokkiin kuuluville ihmisille. Holman voi tulkita myös  miettivän omaa elämäänsä, sen erilaisia vaiheita ja vaihtoehtoja. Nuori  pariisilainen ja kolmeakymmentä lähestyvä sota-ajan Klaus ovat siinä rinnakkain.
Klaus Holman elämään kuului kaksi ainakin näennäisesti yhteensopimatonta puolta: 1930-luvun ranskalaiset seurapiirit ja sota-ajan Suomi. Itse hän kirjoitti: “Historia on kertomus hetkistä, ei kehityksestä”. Tästä huolimatta pyrimme kirjoittamaan hänestä elämäkerran, jossa yksittäiset, poikkeuksellisen kiinnostavat, hetket sidottaisiin myös osaksi 1930-1940-luvun maailmaa.

Meri Heinonen (merhei@utu.fi) & Janne Tunturi (jantun@utu.fi)


PS. Mikäli tiedät jotain Klaus Holmasta tai hänen ystävistään, kuulisimme mielellämme lisää. Tiedot voivat koskea Holman aikaa SYK:ssa, Ranskassa tai sota-ajan Suomessa. Tiedot esimerkiksi suomalaisista 1930-luvun Pariisissa, Valtion tiedoituslaitoksesta, päämajan Tiedustelu 2:sta sekä Aladár Paasosen toiminnasta olisivat suureksi avuksi.

Pyhien, viisaiden, reliikkien Köln

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kölniläinen kaupunkikirjahylly 

Kölnissä pyhyys ja viisaus lyövät harvinaisella tavalla kättä: kaupungista ovat löytäneet viimeisen lepopaikkansa kristityn maailman luultavasti kuuluisimmat pyhät viisaat miehet Caspar, Melchior ja Balthasar. Kölnissä sijaitsee myös yksi Saksan suurimmista, vanhimmista  ja arvostetuimmista yliopistoista (Universität zu Köln, perustettu 1388), jonka kasvattien joukossa on useita nobelisteja ja eri maiden presidenttejä. Määrällisessä runsaudessa, monipuolisessa oppineisuudessa ja saavuttamassaan kunnioituksessa keskiajan viisaat lyövät kuitenkin helposti laudalta modernit virkaveljet tai –siskot. Kölniläisen pyhän oppineisuuden, viisauden ja sivistyksen kulmakiviä ovat kolmen tietäjän lisäksi ennen kaikkea Albert Suuri, Duns Scotus ja pyhä Ursula 11000 seuraajansa kanssa.

Kolmen viisaan miehen vierailu; maalaus 1440-50, Alte Pinakothek, München

Kolmen viisaan miehen vierailu; maalaus 1440-50, Alte Pinakothek, München

Raamatun mainitsemat itämään tietäjät, jotka kävivät tervehtimässä Jeesus-lasta, saivat myöhemmissä keskiaikaisissa pyhimyslegendoissa nimet Caspar, Melchior ja Balthasar, ja heidän todetaan olleen myös kuninkaita. Legendojen mukaan keisarinna Helena toi kolmen tietäjän ruumiit eli pyhäinjäänteet pyhältä maalta Konstantinopoliin ja Konstantinus Suuri lahjoitti ne Milanoon vuonna 334. Fredrik Barbarossan puolestaan kerrotaan varastaneen ruumiit ja antaneen ne Kölnin arkkipiispalle vuonna 1164. Tästä alkoi Kölnin suuri suosio kristittyjen pyhiinvaelluspaikkana. Pyhäinjäänteiden suojaksi ja niiden kunniaksi aloitettiin uuden tuomiokirkon rakentaminen vuonna 1248. Mahtava rakennus valmistui vasta 1880.

Albert Kölnin yliopiston päärakennuksen edessä; http://en.wikipedia.org/wiki/File:Albertus_Magnus-Denkmal.jpg

Albert Kölnin yliopiston päärakennuksen edessä; http://en.wikipedia.org/wiki/File:Albertus_Magnus-Denkmal.jpg

Kölnin yliopisto ja kaupunkilaiset nimeävät tavallisesti Albert Suuren (Albertus Magnus), 1200-luvulla eläneen dominikaaniveljen, kaupungin verrattoman intellektuaalisen elämän esi-isäksi. Albert opetti useissa aikakauden kuuluisimmissa opinahjoissa, mutta Kölnin dominikaanien koulussa, studium generalessa, hän teki merkittävimmän elämäntyönsä.  Albert harrasti omalle ajalleen epätyypillisen laajasti luonnontieteitä ja jälkipolvet ovat toisinaan leimanneet hänet taikuriksi ja hänen kirjoituksensa kerettiläisiksi. Albert kuoli 1280 ja hänen reliikkejään säilytetään Pyhän Adreaksen kirkossa Kölnissä.

Tuomaasta kertovaa hartauskirjallisuutta, Diözesanbibliothek Köln

Tuomaasta kertovaa hartauskirjallisuutta, Diözesanbibliothek Köln

Albertin kuuluisin oppilas Pariisissa ja Kölnissä oli Tuomas Akvinolainen (1224/5–1274). Tuomaan jälkimaine kaupungissa oli myös syy omaan opintomatkaani ja kirjastovierailuun Kölniin. Keskiaikaiset pyhimyslegendat kertovat, että Tuomas oli pohjoisessa opiskelijatovereittensa vieroksuma ”mykkä härkä”, isokokoinen ja vaitelias muiden nuorten miesten joukossa. Vaitonaisuudesta huolimatta Tuomaan älykkyys ei jäänyt opettajalta huomaamatta ja Albertista tulikin Tuomaan kuoleman jälkeen yksi hänen oppiensa vankin puolustaja. Muista tässä kirjoituksessa mainituista pyhimyksistä ja heidän pyhäinjäänteistään poiketen Tuomaan ruumis ei lepää Kölnissä mutta hänen läsnäolostaan kaupungissa on muistona hänen omakätisiä kirjoituksiaan, nekin monille reliikkejä.

Johannes Duns Scotus (1265/6–1308) ei häviä filosofina ja teologina Albertille tai Tuomaalle. Hänen yliopistouransa ohjautui Oxfordin ja Pariisin kautta Kölniin, kun hänet nimitettiin 1307/8 Kölnin fransiskaanien studium generalen opettajaksi. Josef Höntgesbergin vuonna 1958 toteuttaman hautasarkofagin riimittely osoittaa meille, kuinka tärkeä Duns Scotuksen muisto ja pyhäinjäänteet ovat edelleen kölniläisille: ”Skotlanti synnytti minut – Englanti piti minua yllä – Ranska koulutti minut – Köln pitää minut (Scotia me genuit – Anglia me suscepit – Gallia me docuit – Colonia me tenet)”.

Keskiaikaisten legendojen mukaan 300-luvulla Brittein saarilla elänyt kristityn kuninkaan tytär Ursula oli luvattu puolisoksi Armorican kuvernöörille, joka oli pakana. Ursula ilmoitti, että ennen kuin hän suostuisi naimisiin, hän tekisi laajan pyhiinvaelluksen Euroopassa. Pyhiinvaelluksen mainitaan kestäneen kolme vuotta ja mukaansa Ursula sai 11000 hovineitoa. Matka päättyi Kölniin, missä hunnit legendojen mukaan tappoivat koko valtavan naisjoukon vuoden 383 tietämillä. Ursulan ja hänen kumppaneittensa eräänlaisesta opintomatkasta ennen naimisiinmenoa tuli huomattavan suosittu tarina sydänkeskiajalla. Angela Merici perusti vuonna 1535 Ursuliittajärjestön, jonka tehtävänä oli nuorten tyttöjen koulutuksen mahdollistaminen.

Kölnissä Pyhän Ursulan kirkko kohoaa perimätiedon mukaisella murhapaikalla ja pitää yllä häkellyttävällä tavalla marttyyreiksi julistettujen neitsyiden muistoa.

Kölnissä Pyhän Ursulan kirkko kohoaa perimätiedon mukaisella murhapaikalla ja pitää yllä häkellyttävällä tavalla marttyyreiksi julistettujen neitsyiden muistoa.

Katolisen kirkon virallisesta pyhimyskalenterista Ursulan ja 11000 neitsyen juhlapäivä poistettiin vuonna 1970 legendatiedon epämääräisyyden vuoksi. Kölnissä Ursulaa juhlitaan edelleen yhtenä kaupungin suojeluspyhimyksistä vuosittain 21. lokakuuta.

Pyhät ja oppineet sekä heidän materiaalinen läsnäolonsa reliikeissä on tärkeä osa kölniläistä identiteettiä ja historiaa. Pyhyys ja oppineisuuden maine houkuttavat Kölniin vierailulle edelleen massoittain pyhiinvaeltajia, matkaajia ja yliopistoväkeä.

Tarttuvat sanat ja kulttuurinen epidemia

Lauantaina 1. maaliskuuta 2014 MTV:n Putous-sarjan viides tuotantokausi päättyi. Tammikuusta lähtien Suomessa on riehunut influenssan ohella huumorin epidemia. Putouksen sketsihahmojen lentävät lauseet ovat tarttuneet niin nuoriin kuin vanhoihin. On hämmentävää, miten herkästi median toistamat sanat tarttuvat sekä tv-ruudusta katsojiin että katsojien kesken. Kansaa kaatuu nopeammin kuin influenssassa, sillä infektio leviää suoran kontaktin lisäksi sosiaalisen median kautta. Taudin kantajat levittävät tartuntaa niihinkin, jotka eivät ole Putousta katsoneet. Sotshin olympialaisissa selostajat määrittivät urheilua ”osimoilleen näin”, ja päiväkoti-ikäiset pohtivat, miten ”yhteiskunta pyörii”. Aikaisempien keväiden epidemioista tiedämme, että taudin huippu on jo ohitettu.

hymyhuuletEpäilemättä Putous tarjoaa raaka-ainetta tulevaisuuden historiantutkijoille. Sen huumoria on syytä yrittää ymmärtää ja selittää, mutta tämä ei riitä. Kulttuuria pitää katsoa myös tahattomasti leviävien tartuntojen ja odottamattomien vaikutusten virtana. Miltä tv-huumorin historia näyttäisi, jos tulkitsemmekin sitä epidemiana? Vuosina 1984–85 MTV:n Älywapaa palokunta -viihdeohjelma levitti ”Onks’ Viljoo näkyny?” -puheenpartta ja vuosina 1987–88 Yleisradion Hymyhuulet-sarja laski liikkeelle ”lievän mopon” ja ”jyrkän styrangin” kaltaisia viruksia. Näihin taudinaiheuttajiin törmää toisinaan vieläkin.

Putouksen tietoiset hokemat elävät tässä ja nyt, toiston kautta. Kielen ihmeellisyys on siinä, että se kantaa myös pitkän aikavälin historiallisia kerrostumia. Samaan aikaan kun sanat, joita käytämme, elävät hädin tuskin sen hetken, jonka ne kaikuvat, kieli sisältää kerrostumia satojen ja tuhansien vuosien takaa. Kielessä ja kulttuurissa hidas ja nopea muutos ovat läsnä yhtä aikaa. Kulttuurihistorioitsija Peter Burke on 1970-luvulta lähtien painottanut kielen ja puheen historiallista tutkimusta. Miten eri aikakausina on puhuttu, millaisia kanavia on käytetty, miten tilanteet ovat vaikuttaneet puhumisen tapaan ja muotoihin? Toisaalta, historiantutkijat ovat aina pohtineet kielen merkityksiä ja niiden muutoksia, mutta usein kielellisyys on näkynyt käytettyjen lähteiden tasolla, sillä menneisyyden puhetilanteisiin on ollut vaikeampi päästä käsiksi.

Haasteellista on lähihistoria, jonka ajankohtaiset kytkökset ovat unohtuneet. Millaista oli se puhe, jota käytimme kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten? Kiinnostavan näkökulman kadonneeseen puheeseen tarjoaa Mitä missä milloin -kirjasarjan Vuoden sanat -palsta, joka avaa näköalan lähihistorian muotisanoihin. Vuoden sanat eivät ehkä ole niin voimakkaasti ja infektiivisesti levinneitä kuin Putouksen hokemat, ja siksi niiden ajoittaminen voi olla vaikea. Vuoden 1982 sanoja olivat holhousvaltio, kuutamourakointi, köyhyysloukku, lattiataso, piraattiäänite ja uutisankkuri. Vuonna 1983 kansaa puhuttivat puolestaan rautarouva, rypälepommi, teleneuvottelu ja veridoping. Paljon on myös ilmaisuja, joiden konteksti on kadonnut muistista. Sanalistoissa on sellaisia aikalaisia puhuttaneita ilmiöitä kuin avokummi, hömelöinti, keskustelukone, laatupiiri, lumikinkku, paimentolaistyyli, piiskaraha ja rasvamatka.

Hiljattain Yleisradio järjesti kilpailun, jossa valittiin vuoden 2013 sana. Voittajaksi nousi pöhinä, sinänsä vanha sana, jonka juuret ovat vuosisatojen takana, ja kakkos- ja kolmossijat menivät natsitortulle ja kestävyysvajeelle.

Mutta millaisia sanoja kulttuurihistorian blogissa pöhisee? Tässä lopuksi pilvi viime kuukausien sanoista:

kh blogi sanapilvi

Maanalaista pohdintaa

kuva Elina Ruohonen

kuva Elina Ruohonen

Viimeisimmällä Lontoon matkallani annoin itselleni tehtäväksi ajatella maanalaisella kulkiessani sekä asemia että junia paikkana. Päädyin tähän ympäristöni ja tuntemusteni tarkkailutehtävään oppiaineen Tilan ja aineellisen kulttuurin tutkimusryhmän keskusteltua epäpaikoista.

Viimeksi puhuimme epäpaikoista, kun keskustelimme Mirka Ahosen artikkelikäsikirjoituksesta, jossa aiheena oli naisten kaupunkikokemus ja Pariisin metro ranskalaisessa kirjallisuudessa. Tutustuimme Mirkan tekstiä lukiessamme antropologi ja teoreetikko Marc Augén ajatuksiin epäpaikoista (non-lieux). Augé määrittelee epäpaikat väliaikaisuuden, kauttakulun ja anonymiteetin tiloiksi. Epäpaikat ovat vailla identiteettiä, historiaa tai kulttuurista arvoa. Sellaisia voivat olla esimerkiksi lentokentät, moottoritiet tai tavaratalot. Epäpaikoista tai paikattomuudesta ovat kirjoittaneet muutkin, esimerkiksi kanadalainen Edward Relph. Muutenkin postmodernia kaupunkia kuvaavat tutkijat ovat usein viitanneet fragmentoituneeseen tilaan ja merkitystään menettäneihin paikkoihin.

Suhtauduimme tutkimusryhmässä epäpaikan käsitteeseen epäillen eikä identiteetitön paikka ole saanut vastakaikua kaikkien muidenkaan tutkijoiden parissa. Ihmettelemme yhdessä, miten minkään paikan voi kategorisesti määritellä epäpaikaksi; kokijat kun kohtaavat paikat aina eri tavoilla. Mirkan artikkelista saamme kaikki toivottavasti lähiaikoina lukea enemmän siitä, miten Pariisin metro oli ranskalaisessa kirjallisuudessa naisten kokemana paikka ja/tai epäpaikka.

Metro ei ole Augén luettelossa, kun hän puhuu epäpaikoista. Hänen teoksessaan Un ethnologue dans le metró (käännetty nimellä In the Metro) maanalainen on kaikkea muuta kuin historiaton ja kulttuuriton. Kuitenkin maanalainen sopii Augén epäpaikan määritelmän mukaan hyvin muiden epäpaikkojen joukkoon.

Ensimmäinen kysymys omassa maanalaisen havainnointitehtävässäni on, voiko havaita tai todentaa epäpaikkaa (joka on lähtökohtaisesti jotain, johon kokijalla ei ole merkityksellistä suhdetta), jos lähtee sellainen mielessään tarkastelemaan ympäristöään. Huomasin Lontoon maanalaisella kulkiessani, että silloinkin, kun lähtee liikkeelle tuntemuksiaan tarkastellen, voi huomaamattaan liukua tiettyyn zombimaiseen transsiin, joka tuntuu mahdollistavan epäpaikan olemassaolon. Julkisissa tiloissa, etenkin julkisen liikenteen tiloissa liikkumisen ja olemisen säännöt ovat niin juurtuneet meistä monien selkäytimeen, että missä tahansa metrossa, lentokentällä tai ostoskeskuksessa koko elimistö siirtyy ja on myös helppo tietyssä määrin tietoisesti siirtää automaattiohjaukselle. Maanalaisen asema ja juna voivat siis helpostikin muuttua paikaksi, johon ei tarvitse olla erityistä suhdetta.

kuva Elina Ruohonen

kuva Elina Ruohonen

Ensimmäinen ajatukseni Lontoon maanalaiseen laskeutuessani oli kuitenkin ”…aaah, olen Lontoossa”. Tämä joukkoliikenneväline ei suinkaan vaikuttanut olevan vailla identiteettiä. Luonnollisesti maanalainen ei ole Lontoolle ominainen kaupungin piirre ja onkin vaikea sanoa, voiko Lontoon maanalaisessa (siis geneerisiltä tuntuvissa liukuportaissa, laitureissa ja junissa) olla jotain, joka liittyy juuri Lontooseen. Vai onko reaktiossani kyse vain siitä, että liukuportaat saivat lontoolaisen identiteettinsä henkilökohtaisesta Lontoo-historiastani? Ehkä tämän selvittämiseksi täytyy tehdä sama havainnointi- ja ajattelukoe muissakin kaupungeissa.

Olin erityisesti kiinnostunut siitä, miltä matka Upton Parkin asemalle West Ham Unitedin stadionille tuntui. Olin nimittäin kulkemassa sinne aivan eri linjaa pitkin kuin tähän asti noin vuosikymmenen verran. Jokapäivinen joukkoliikennevälineiden käyttö on useimmiten hyvin arkista ja toistuvaluonteista ja jopa vain kerran vuodessa tapahtuva matkaamiseni jalkapallo-otteluun Lontoossa on saanut samanlaisen luonteen. Tähän toistuvuuteen on liittynyt muun muassa se, että Milen Endin asemalta junaan astuneet joukkiot West Hamin kannattajia ovat saaneet minut rentoutumaan ja asettumaan pelitunnelmaan. Tällä kertaa ”väärää” metrolinjaa käyttäessäni olin Mile Endissä toisella puolella ikkunaa ja astumassa muiden kannattajien kanssa puolityhjään junaan. Tällöin ei voinut tuntea epäpaikan erillisyyttä. Itsestäänkin selvästi joukkoliikenteen merkitykset ja identiteetit ovat sidoksissa muihin matkustajiin. Joskus silloinkin kun on yksin ja erillään, kanssamatkustajat luovat yhteisen erityisyyden ja identiteetin.

Liverpool Streetin asemallakin on pelipäivänä tungosta.

Liverpool Streetin asemallakin on pelipäivänä tungosta.

Kiinnostava seikka ”väärässä” junassani oli se, että vaunun penkit tuntuivat olevan väärin päin. Tuntui aluksi hieman siltä kuin olisin Tukholmassa tai San Franciscossa enkä Lontoossa. Voiko metrovaunullakin olla identiteetti? Vai onko taas kyse ainoastaan kokijan omasta historiasta?

Pelistä tullessani havaitsin, että tavallaan myös ihmiset voivat muodostaa epäpaikan (eivätkä vain olla tekemässä merkityksettömästä epäpaikasta merkityksellistä paikkaa). Pelin jälkeen kohti asemaa liikkuva ihmismassa pysähtyi, pääkatu oli onnettomuuden takia suljettu. Vaikka ympäristö oli jossain määrin tuttu, pimeässä illassa oli suhteellisen tärkeätä seurata massaa, joka suuntasi kulkunsa sivukaduille, eikä yrittää itse pohtia vaihtoehtoista reittiä. Laumassa liikkuessani tunsin itseni paikasta irralliseksi: pimeät kadut, surkea suuntavaisto, rento tunnelma ja ihmismassan keskellä käveleminen tekivät Itä-Lontoosta Marc Augén kuvaileman väliaikaisuuden, irrallisuuden, anonymiteetin ja kauttakulun tilan. Mikäli ympäristö olisi ollut täysin vieras, ihmismassan muuttuminen epäpaikaksi ei varmasti olisi ollut mahdollista. Silloin olisi tarkemmin pitänyt tarkkailla ympäristöään.

Ehkä vieras paikka ei voikaan olla epäpaikka. Asemia, tavarataloja, moottoriteitä ja liikennevälineitä leimaa myös tuttuus, koska ne ovat kaikkialla samanlaisia. Vain niiden tuttuus tekee mahdolliseksi, että ne välillä muuttuvat vailla merkitystä oleviksi, niin että henkilöstä tulee vain se, mitä hän tekee (taas yksi Augén ilmaisu) ja siirtää hänet eristyneisyyden ja irrallisuuden tilaan.

Mainitut teokset:

Marc Augé: Non-places : introduction to an anthropology of supermodernity. Transl. by John Howe. Verso 1995 (1992).

Marc Augé: In the Metro. Trans. by Tom Conley. University of Minnesota Press 2002 (1986).

Edward Relph: Place and placelessness. Pion Limited 2008 (1976).

Kävelyllä Yrjöjen ajan Dublinissa

Toukokuun lopulla kuluvaa vuotta pääsin 1700-luvun historiantutkijan paratiisiin, Irlannin pääkaupunkiin Dubliniin. Matkan keskeisin tarkoitus oli tutustua 1700-luvun englantilaisia aristokraattityttöjä käsittelevän väitöskirjatutkimukseni alkuperäisaineistoon Irlannin kansalliskirjastossa, mutta ehdin samalla katsella ja ihastella kaupunkia myös turistin (ja historiantutkijan) silmin.

Trinity Collegen vanha kirjasto Long Room. Kuva: Sami Kummunmäki

Trinity Collegen vanha kirjasto Long Room.
Kuva: Sami Kummunmäki

Dublin on hieman kuin Turku. Liffey-joki jakaa kaupungin kahtia pohjoiseen ja etelään. Joen eteläpuolelle jää vanha kaupunki ja keskeisimmät turistialueet, kun taas pohjoispuoli on enemmän työväestön ja teollisuuden aluetta. Osien välillä näyttä olevan pientä kilpailua ja jotkut paikalliset sanovatkin leikkisästi, etteivät käy koskaan joen toisella puolella. Vanhan Dublinin ilmettä hallitsee 1700-luvun Yrjöjen aikainen arkkitehtuuri sekä Temple Barin, suositun ravintoalueen, länsipuolella kaksi suurta kirkkoa Christ Church ja St Patrcik’s Church. Jälkimmäinen on Irlannin vanhin kristitty paikka. Tällä paikalla Pyhä Patrick tiettävästi kastoi paikallisia asukkaita kristinuskoon. Paikalla on myös oma ”Kupittaan lähteensä” eli St Patrick’s Well.

Jos ylittää joen O’Connell Streetiä pitkin ja ohittaa kuuluisan Molly Malonen patsaan,  ensimmäisenä vastaan tulevat Trinity Collegen, kuningatar Elizabeth I:n 1500-luvulla protestanttiseksi opintoahjoksi perustetun yliopiston, rakennukset. Yliopistosta ovat aikanaan valmistuneet maan tunnetut kirjailijat kuten Jonathan Swift, Bram Stoker, Oscar Wilde ja Samuel Beckett. Monet collegen nykyisistä rakennuksista ovat peräisin 1700-luvulta tai entistetty sen aikaiseen asuun. Vuonna 1732 avattu vanha kirjasto Long Room on vaikuttavaa nähtävää. Kirjasto sisältää 200 000 nidettä vanhoja teoksia tynnyrikattoisen salin kahdessa kerroksessa. Paikallaan olivat myös lukupulpetit, joihin teokset kiinnitettiin, jotteivät oppineet päässeet niitä varastamaan. Alakerrassa sijaitsevat kirjaston suurimmat aarteet, varhaiskeskiaikaiset evankeliumikäsikirjoitukset Book of Kells, Book of Armagh ja Book of Durrow. Vaikka kirjat olivatkin kauniita ja ovat erittäin merkittäviä esineitä, pidin itse enemmän kirjastosta.

Trinityltä matka jatkuu Grafton Streetiä, vilkasta turistikatua, pitkin ja St. Stephen’s Greenin, kaupungin suurimman puiston, pohjoispäädystä Kildare Streetille. Katu on nimetty Kildaren jaarlien Fitzgeraldien mukaan. Kyseinen perhe on välillisesti hyvin keskeinen omassa tutkimuksessani. Kildaren 20. jaarli avioitui Emily Lennoxin, Richmondin herttuan tyttären kanssa 1700-luvulla. Emilyllä oli nuorempi sisar Sarah, jonka elämään keskityn työssäni. Myös Sarah asui Irlannissa sisarensa luona jäätyään orvoksi vuonna 1751. Emily ja hänen aviomiehensä James saivat Leinsterin herttuan ja herttuattaren arvon vuonna 1771. Kildare Streetin varrella sijaitsee heidän kaupunkitalonsa Leinster House, jossa Irlannin parlamentti nykyisin kokoontuu. Leinster Housen molemmin puolin löytyvät kansallismuseo ja kansalliskirjasto.

Dublinin kuvatuin Yrjöjen aikainen ovi Merrion Squarella.  Kuva: Sami Kummunmäki

Dublinin kuvatuin Yrjöjen aikainen ovi Merrion Squarella.
Kuva: Sami Kummunmäki

Kun kääntyy Kildare Streetiltä oikealle löytää Nassaun Streetin itäpäästä Merrion Squaren puiston ja aukion. Alueen talot edustavat Yrjöjen ajan arkkitehtuuria ja ne, ja erityisesti ovet, koristavat lukuisia postikortteja. Alueelta löytyy sekä 1700-luvun kaupunkiasumisesta kertova museo (No. Twenty Nine) että kirjailija Oscar Wilden koti. Itse herra Wilden voi löytää loikoilemasta pastaan muodossa Merrion Squaren puistosta.

Menneisyys on vahvasti läsnä Dublinin kaduilla. Sen voi nähdä lukuisista rakennuksista ja muistomerkeistä, luodinrei’istä General Post Officen seinässä muistuttamassa vuoden 1916 kapinasta sekä lukuisista Irlannin historiaa käsittelevistä teoksista kirjakauppojen hyllyillä. Katukuvassa yhdistyy sekä irlantilaisten raskas menneisyys että brittihallinnon jälkeensä jättämät loistorakennukset. Kapinahenkeä oli jälleen ilmassa, kun toukokuisena päivänä 2013 kuljin samaisen keskuspostin ohi seuraten mielenosoittajien joukkoa, jotka vastustivat meneillään olevaa lakiuudistusta aborttilaista, joka mahdollistaisi abortin siinä tapauksessa, että raskaus uhkaisi äidin henkeä. Vaikka en missään tapauksessa ollut heidän kanssaan samaa mieltä, näin tilanteessa menneisyyden jatkumon. Onnekseni en ehtinyt jäädä todistamaan noin viikkoa myöhemmin pidettyä suurmielenosoitusta samasta aiheesta.

Irlanti on onnistunut kaupallistamaan kulttuuriperintönsä tehokkaasti. Kelttiaiheisia tuotteita, käsitöitä, musiikkia, menninkäisiä ja kolmiapiloita löytyy jokaisesta kadunkulmasta. Suomalaisesta tämä voi tuntua liiallisuuksiin menolta. Ehkä kaikki juontuu pitkästä brittihallinnosta, oikea irlantilaisuus halutaan nostaa kaikin tavoin esille. Tämän voi katsoa näkyvän myös siinä, että Irlannissa on pitkälti siirrytty kahvitteluun teen juonnin sijasta. Teetä toki saa, mutta kahvit ovat etusijalla. Perinteistä iltapäiväteetä saa hienoimmista hotelleista. On tunnustettava, että sorruin viimeisenä päivänäni tähän brittiläisyyden instituutioon ja nautin iltapäivänteen voileipineen ja kakkuineen hotellin oleskelusalissa, jota koristivat valtava marmoritakka ja kristallikruunu.

‒ Henna Karppinen-Kummunmäki ‒

Zum Roten und Weißen Löwen – 200 vuotta sitten

wagnerin synnyintaloSynnyin 22. toukokuuta 1813 Leipzigissa, Brühlissä, ”Punaisen ja Valkoisen Leijonan” yläkerrassa, kolmannessa kerroksessa. Kahden päivän kuluttua minut kastettiin Tuomaskirkossa Wilhelm Richardiksi. Isäni Friedrich Wagner, joka syntymäni aikoihin oli poliisilaitoksen notaari ja odotti nimitystä poliisimestarin virkaan, kuoli saman vuoden lokakuussa tuolloin epidemiaksi puhjenneeseen aivokuumeeseen sekä sotatilan ja Leipzigin taistelun poliisitoimelle aiheuttamiin tavattomiin rasituksiin.

Näin aloittaa omaelämäkertansa Richard Wagner (1813–1883), musiikkidramaatikko ja -teoreetikkoHän näki päivänvalon talossa, jonka nimi oli Zum Roten und Weißen Löwen ja joka purettiin modernimpien rakennusten tieltä vuonna 1886. Toukokuussa 1813 Napoleonin joukot lähestyivät Leipzigia, jossa saman vuoden lokakuussa käytiin Kansojen taisteluna tunnettu yhteenotto, Völkerschlacht. Ranskan tappio oli lähtölaukaus saksalaiselle nationalismille. Wagner kirjoitti sittemmin siitä, miten hänen kehtoaan keinuttivat laitakaupungilta kantautuneet kanuunan laukaukset.

Wagner oli läpi elämänsä ristiriitainen hahmo, myös poliittisesti. Kun helmikuun vallankumouksen aallot vuonna 1848 pyyhkivät yli Euroopan, Wagner nousi ystäviensä Mihail Bakuninin ja Gottfried Semperin kanssa barrikadeille demokraattisten ihanteiden puolesta. Kun Saksa vuonna 1871 yhdistyi, Wagner tapasi Berliinissä rautakansleri Otto von Bismarckin – ja siitä lähtien säveltäjän nimi liitettiin usein Saksan valtioon, ainakin mielikuvissa. Kun Karl Marx vuonna 1876 pysähtyi Bayreuthissa, jossa juuri silloin vietettiin ensimmäisiä Wagnerille pyhitettyjä oopperajuhlia, hän kirjoitti Friedrich Engelsille törmänneensä ”valtionmusikantin narrijuhliin”. Wagnerin ristiriitaisuutta kuvastaa sekin, että kun hän puhui yleisinhimillisyyden ja universaalisuuden puolesta, eläinten oikeuksia unohtamatta, hän samanaikaisesti esitti jyrkkiä mielipiteitä niin juutalaisista kuin ranskalaisistakin. Wagnerin persoonassa tiivistyi eurooppalainen dilemma, vastakohdat kohtasivat säveltäjän elämässä ja ajattelussa.

BRHL_3~2Nyt, 200 vuotta Wagnerin syntymän jälkeen, Zum Roten und Weißen Löwen on kadonnut ja elää vain kellastuneina valokuvina. Kun vuosi sitten kävin Leipzigissä synnyinkodin osoitteessa Brühl 3, paikalla oli vain rakennustelineitä. Aivan kuin ostoskeskus olisi nousemassa vanhan Gasthofin paikalle. Aidan takaa erottui juliste, joka yritti vakuuttaa, että ”Richard ist Leipziger”, mutta leipzigilaista hänestä ei tullut. Pikemminkin Wagner oli levoton nomadi, joka asui Riiassa ja Königsbergissä, Lontoossa ja Pariisissa, Münchenissä ja Bayreuthissa. Kun hän vieraili Pietarissa ja Moskovassa keväällä 1863, salainen poliisi seurasi vaarallisena pidetyn vallankumouksellisen askeleita. Viimeiset päivänsä Wagner vietti Venetsiassa, jossa rattaiden kolina ei häirinnyt luovaa työtä. Kansojen taistelun kumun tilalla oli nyt Canal Granden La lugubre gondola.

(Alun sitaatti teoksesta Richard Wagner: Elämäni. Suomentanut Saila Luoma. Faros, Turku 2002, 13.)

Carl Spitteler ja Turun pommitus

Turun pommitusSveitsiläinen runoilija, kriitikko ja esseisti Carl Spitteler (1845–1924) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa vuonna 1919. Kirjailija oli uransa huipulla tilanteessa, jossa Eurooppa oli kokenut ennennäkemättömän hävityksen. Nobelin palkinnon Spitteler sai eepoksestaan Olympischer Frühling, joka oli ilmestynyt jo vuonna 1905, mutta ”suuren sodan” tuntoja kirjailija ei vanhoilla päivillään enää käsitellyt. Sodan aiheuttamaa tuhoa Spitteler oli sen sijaan sivunnut aiemmin – kuten hiljattain suomennettu Turkuseuran julkaisema kertomus Turun pommitus (Das Bombardement von Åbo, 1889) osoittaa. Kolme vuosikymmentä ennen Nobel-palkintoa ilmestynyt tarina on ainutlaatuinen, keskieurooppalainen näkökulma Itämeren maailmaan ja ennen kaikkea Turun historiaan.

Carl Spitteler syntyi Baselin lähellä Liestalissa 24. huhtikuuta 1845 ja kävi lukiolaisena kymnaasia, jossa kuuluisa kulttuuri- ja taidehistorioitsija Jacob Burckhardt toimi opettajana. Sittemmin Spitteler opiskeli oikeustiedettä Luzernissä ja protestanttista teologiaa Zürichissä ja Heidelbergissa. Taloudellisista syistä nuorukainen päätyi kotiopettajaksi ja tarttui vuonna 1871 suomalaisen kenraalin Carl Standertskjöldin ehdotukseen lähteä Pietariin kaksivuotiselle pestille. Vaellusvuosinaan Spitteler haaveili kirjailijan urasta ja aloitti esikoisteoksensa, runoelman Prometheus und Epimetheus, suunnittelun. Kesäkuukausina kotiopettaja vietti aikaa kenraalin kotimaassa, Kirstulan kartanossa Hämeenlinnassa ja Laukossa Vesilahdella. Kun pesti Pietarissa päättyi, Spitteler tuli oma-aloitteisesti kuukaudeksi Hämeenlinnaan syyskuussa 1873. Vierailu on taltioitunut sanomalehti Hämäläiseen, jonka mukaan Carl Spitteler saapui kaupunkiin 13. syyskuuta, samana päivänä Johann Ludvig Runebergin, Fredrika Runebergin ja kuvernööri von Kraemerin kanssa, ja asettui Nordinin majataloon.

Vaikka kirjailija myöhemmin muisteli halunneensa palata Sveitsiin niin pian kuin mahdollista, hän otti lokakuussa 1873 uuden, kuuden vuoden mittaiseksi venyneen pestin paroni Nicolaus von Cramerin kotiopettajana Pietarissa. Näiden vuosien aikana Spitteler vieraili Suomessa silloin tällöin, ensin syksyllä 1877 Hämeenlinnassa ja helmikuussa 1878 Viipurissa. Kesät 1875 ja 1877 isäntäperhe vietti Karjalan kannaksella.

Viimeisen kerran Spitteler pistäytyi Suomessa kesällä 1880, matkallaan Pietarista takaisin Sveitsiin. Juuri tällä matkalla hän pysähtyi myös Turussa, todennäköisesti ensimmäisen ja viimeisen kerran, ja jatkoi Tukholman kautta kotia kohti.

Suomessa ollessaan Carl Spitteler keskittyi Prometheus und Epimetheus –runoelmaan, joka lopulta ilmestyi salanimellä Carl Felix Tandem vuonna 1881. Kirjallisissa piireissä teos ei suurempaa huomiota herättänyt, ja niinpä kirjailija joutui elättämään itseään journalistina. Näiltä vuosilta ovat peräisin Spittelerin kaunokirjalliset Suomen kuvaukset. Vuosina 188793 hän julkaisi viisi joko kokonaan tai osin Suomeen sijoittuvaa kertomusta, sadut Hund und Katze (1887) ja Jumala – Ein finnisches Märchen (1893), humoristiset kuvaelmat Ei ole (1887) ja Die Samojeden (1887) sekä Krimin sodan aikaa kuvaavan Das Bombardement von Åbo (1889). Spitteler julkaisi myös Suomeen liittyviä esitelmiä ja muisteluksia, kuten kirjoitukset Finnland (1890) ja Spazierfahrten in Finnland (1892). Viimeksi mainitussa kuvataan Helsingin ja Turun lisäksi myös Tamperetta, jossa Spitteler vieraili matkallaan Laukkoon. Yhteistä Suomeen liittyville proosateksteille on se, että niissä kuvataan varsin vähän itse tapahtumapaikkoja. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjoitukset syntyivät vasta vuosia myöhemmin. Varmaankin Suomi-aiheet olivat otollisia sanomalehtiaineistoksi eksoottisuutensa vuoksi. Samalla Spitteler osoitti kiintymystä, ehkä nostalgista kaipaustakin, Suomea kohtaan.

Työskennellessään Standertskjöldinin kotiopettajana 1871–73 Spitteler tapasi paljon Suomesta tulleita vieraita. Iloluontoiset ja seuralliset muukalaiset viehättivät häntä; tosin myöhemmin kirjailijalle valkeni, että Standertskjöldin seurapiiri koostui kokonaan ruotsinkielisistä suomalaisista. Suomenkieliseen väestöön Spitteler tutustui vasta vähitellen, ja kirjeissään hän kuvasikin, miten oudolta tuntui matkustaa maaseudulla Hämeessä, jossa kukaan ei osannut ruotsia. Suomalaisia talonpoikia hän luonnehti hiljaisiksi ja juroiksi: heillä oli ”huvittava puhe ja kiukkuiset kasvot”.

* * *

Turun pommitus on Carl Spittelerin tuotannossa erikoisuus siinä mielessä, että se on otteeltaan historiallinen. Tarina kuvaa 35 vuoden takaista aikaa, vuotta 1854, jolloin Englannin merivoimat hätyyttelivät turkulaisia. Itämaiseksi sodaksi kutsuttua konfliktia muisteltiin 1870-luvulla paljon, ja epäilemättä näitä kertomuksia Spitteler oli kuullut jo Pietarin suomalaispiireiltä.

Turun pommituksen poliittisena taustana on Krimin sota (1853–56), joka alkoi, kun Osmanien valtakunta julisti sodan Venäjälle ja Britannia ja Ranska asettuivat osmanien tueksi. Kamppailu ulottui Itämerelle asti: Oolannin sodassa (1854–56) englantilais-ranskalainen laivasto uhkasi Suomen suuriruhtinaskunnan rannikkoa ja sotatoimet ulottuivat Pohjanlahdella Kokkolaan, Raaheen, Ouluun ja Tornioon asti. Vihollinen seisahtui myös Turun edustalle vuonna 1854 ja avasi tulen kohti kaupunkia.

Tähän tapahtumasarjaan Carl Spittelerin kertomus kiinnittyy, mutta historiaa tarinassa on vain siteeksi. Turun pommitus alkaa lyhyellä tapahtumapaikan kuvauksella: Turkua hallitsee joki nimeltä Aura, joka on ”tuskin yhtä leveä kuin saksalaisen maalaiskaupungin pääkatu”. Tarinan ytimessä on kenraali Baraban Barabanovitš Stupjenkin, jolla on apunaan ”huomattavan laiska” majuri Balvan Balvanovitš. Tyylilaji on alusta lähtien koominen, vaikka aihe on vakava. Sen sijaan että venäläinen eliitti olisi kiinnostunut Turun ja Suomen puolustamisesta, se ajaa itsekkäästi omaa etuaan ja pitää asemapaikkaansa ”kurjana loukkona”. Kun kenraalin keittäjä Agafia on naimassa ”nuoren pellavapäisen suomalaismiehen” Tullelan, venäläiset liittoutuvat vihollisen kanssa ja saavat englantilaisten kanuunat kohdistumaan suomalaiskosijan tiilitehtaaseen. Viheliäinen salajuoni kääntyy lopulta punojiaan vastaan, sillä englantilaiset päättävät korvata aiheuttamansa tuhon, ja Tullela saa aimo korvauksen.  Vaikka Spitteler kirjeenvaihdossaan kuvasi suomalaisia yksinkertaisina kansanihmisinä, hänen sympatiansa ovat Tullelan puolella. Lopussa suomalainen rehtiys palkitaan, ja pari viilettää häämatkalle sisämaahan, Tampereelle.

Englantilaisten Turkuun kohdistama tykkituli on tarjonnut Spittelerille tilaisuuden venäläisen kulttuurin ruotimiseen. Venäläisille Turku on niin syrjäinen kolkka, ettei se herätä upseereissa minkäänlaisia intohimoja – paljon tärkeämpää on puolustaa venäläistä neitoa suomalaismiehen lähentelyiltä. Spittelerin kuvauksessa venäläiset tuntuvat kansoittavan Turun, eikä keskiöön asetu Tullelan ohella muita suomalaisia.

On ilmeistä, ettei Spitteler ole pikaisesta visiitistään huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä – Turkua juurikaan tuntenut. Kun englantilaisten alus purjehtii esiin ”luotojen välistä”, tulipalon pelko valtaa kaupunkilaiset. Spitteler kertoo, miten ”urhoolliset naiset keräsivät vettä pannuihin, saaveihin ja soikkoihin tulipalojen varalta, sillä Turussa ei vielä tuolloin ollut palokuntaa”. Kirjailija on epäilemättä tiennyt kaupunkia vuonna 1827 kohdanneesta suurpalosta, joka antoi olettaa, ettei paloturvallisuus ollut erityisen hyvä. Tosiasiassa palon jälkeen turvallisuutta oli lisätty tietoisesti, ja kaupunkiin oli vuonna 1838 perustettu maan ensimmäinen vapaapalokunta.

Spitteler on ollut selvästi perillä siitä, että Suomen kaupungit saivat lopulta korvauksia kokemastaan hävityksestä. Apu ei todellisuudessa tullut niin nopeasti kuin kertomuksessa vaan vasta Oolannin sodan jälkeen. Englannissa pantiin 1850-luvun lopulla toimeen keräys, jossa saatiin kokoon yhteensä 220 000 markkaa sotavahinkojen katteeksi. Summan jakaminen annettiin palokunta-aatteen aktiiville, Erik Julinille, ja varoja käytettiin vielä 1860-luvun nälkävuosina hätää kärsivien auttamiseen.

* * *

Carl Spitteler vietti paljon aikaa Karjalan kannaksella. Turun pommituksen lopussa Itä-Suomeen matkustavat myös Tullela ja Agafia. Englantilaisilta saamillaan rahoilla Tullela rakentaa viinapolttimon Viipurin lähelle, ja Agafia haaveilee talvisesta kelkkailusta ”Pietarin sveitsiläisalpeilla”. Tämä on viittaus vanhaan venäläiseen keksintöön, vuoristorataan, jota Ranskassa kutsuttiin nimellä Montagnes russes. Ehkäpä Spitteler itse oli Pietarissa lievittänyt koti-ikäväänsä lumisilla tekovuorilla.

Veijaritarinan tapaan Turun pommitus päättyy ilojuhlaan. Mikäpä olisi sille oikeampi paikka kuin 1800-luvun huvielämän keskus vanha Seurahuone, nykyinen Kaupungintalo, jossa rakastavaiset viettävät häitään mielikuvituksellisen yltäkylläisyyden keskellä. Sodan varjo on muuttunut valoisan tulevaisuuden enteeksi, kun Agafia toteaa: ”Eilen bumbardirovka, tänään häät ja manteleita.”

(Teksti on alunperin ilmestynyt esipuheena Carl Spittelerin teokseen Turun pommitus. Suomennos Meeri Allinen, Reetta Gröhn, Niina Kairi ja Pilvi Lehtilä. Turkuseura – Åbosamfundet, Turku 2011.)

« Older posts