Matkustimme huhtikuussa vierailulle Norjaan Stavangerin yliopistoon humanistisen ympäristötutkimuksen keskukseen Greenhouse, jota johtavat professori Dolly Jørgensen ja professori Finn Arne Jørgensen. Dolly Jørgensen toimii yhteistyökumppanina dosentti Otto Latvan johtamassa tutkimusprojektissa ”Kadonneet, uhanalaiset ja saapuneet lajit – Ihmisten suhde Itämeren muuttuvaan biodiversiteettiin (HumBio)”. Vierailua Stavangeriin oli suunniteltu jo vuosia, ja tänä keväänä se vihdoin toteutui.
Matkaanlähdössä oli kuitenkin haasteensa, koska lähtöpäivän aamu valkeni sakeassa lumisateessa. Turku peittyi hurjalla tahdilla paksuun lumivaippaan ja liikenne oli paikoin lähes sekasortoista. Matka lentokentälle osoittautui oikeaksi jännitysnäytelmäksi. Sekä liikennekaaoksesta että muista huono-onnisista tekijöistä johtuen joukkomme kutistui alkuperäistä matkasuunnitelmaa pienemmäksi. Lopulta matkaan lähti viisi tutkijaa: Otto Latva, Silja Laine, Noora Kallioniemi, Maarit Leskelä-Kärki ja Aino Jämsä.
Paikan päällä Stavangerissa paistoi aurinko. Vietimme saapumispäivän illan kierrellen kaupunkia. Ihastelimme merta, satama-altaassa uiskentelevia haahkoja ja värikkäitä katuja. Kevät oli pidemmällä kuin Turussa ja kirsikkapuut kukkivat.
Kauniita katuja Stavangerin keskustassa.Boknavuonon etelärannalla sijaitseva Stavanger on merellinen kaupunki.
Seuraavana päivänä suuntasimme bussilla Stavangerin yliopistolle, jossa Dolly Jørgensen ja Finn Arne Jørgensen ottivat meidät hymyillen vastaan. He esittelivät Greenhouse-tutkimuskeskuksen omaa tukikohtaa eli valoisaa ja kotoisaa kirjasto- ja kokoustilaa. Seiniä kiersi tutkimuskeskuksen kirjakokoelma, joka oli järjestetty aihepiireittäin. Allekirjoittanut sai aloittelevana tutkijana muistiin monta hyvää lukuvinkkiä.
Iltapäivällä käynnistyi roundtable-keskustelu otsikolla ”Multispecies histories: Perspectives from Finland”. Otto Latva kertoi eläin- ja kasvisuhteen pitkän aikavälin tutkimuksesta Itämeren alueella. Silja Laine käsitteli ”Fauna et Flora Fennica” -hanketta ja digitoidun lehtiaineiston käyttöä suomalaisen lajiston historian tutkimuksessa. Noora Kallioniemi valotti ihmisen ja pyöriäisen yhteistä menneisyyttä ja ”Pyöriäismuistot” -hankkeen tuloksia. Maarit Leskelä-Kärki kertoi ympäristöelämäkerrallisesta tutkimuksesta, jossa yhdistyvät elämäkertatutkimuksen ja humanistisen ympäristötutkimuksen menetelmät. Keskustelua johti professori Dolly Jørgensen.
Saavuimme Stavangerin yliopistolle ja pääsimme tutustumaan tutkimuskeskuksen viihtyisään tilaan.Roundtable käytiin otsikolla “Multispecies histories: Perspectives from Finland”. Vasemmalta oikealle Otto Latva, Silja Laine, Maarit Leskelä-Kärki, Noora Kallioniemi ja Dolly Jørgensen.
Keskustelu jatkui kysymyksellä moninaisista tavoista, joilla monilajinen historia suhteutuu ympäristöhistoriaan. Tutkijat kertoivat myös tutkimuksessa käyttämistään aineistoista kuten digitoiduista sanoma- ja aikakauslehdistä. Yleisökysymykset käsittelivät muun muassa tutkimusten aikarajausta, lehtiaineiston mahdollisuuksia ja rajallisuuksia sekä historiallisten lajihavaintojen kartallistamista.
Dolly Jørgensen esitti tilaisuuden otsikkoon viitaten kysymyksen kansallisen näkökulman merkityksestä monilajisessa tutkimuksessa. Tutkijat pohtivat monilajista historiaa Suomessa ja sen suhdetta toisiin valtioihin ja maantieteellisiin alueisiin. Keskustelussa korostui ylirajaisuus. Esimerkiksi Noora Kallioniemi nosti esiin Pohjanlahdella liikkuneet pyöriäiset, joista raportoitiin aika ajoin suomalaisessa lehdistössä. Eläimet uivat todennäköisesti molemmin puolin lahtea niin Suomen kuin Ruotsin rannikoilla. Ylirajainen näkökulma ja yhteistyö ovat tärkeitä ihmisen ja muiden lajien sekä ympäristön suhteen historiaa tutkittaessa.
Tilaisuuden jälkeen ajatustenvaihto jatkui yhteisen päivällisen äärellä.
Kaunis kasvitieteellinen puutarha levittäytyi metsäiseen rinteeseen aivan yliopiston kupeessa.
Kävimme matkan aikana myös pienellä risteilyllä ihmettelemässä Lysevuonon jyrkkiä rinteitä. Lisäksi tutustuimme norjalaisten tutkijoiden suosituksesta öljymuseoon, joka esitteli öljytuotantoa ja sen historiaa öljykaupunkina tunnetussa Stavangerissa. Kokonaisuudessaan matka tarjosi monipuolista pureksittavaa niin kaupunki- kuin luonnonympäristöjen muodossa.
Kiitokset vieraanvaraisuudesta Dolly ja Finn Arne Jørgensenille sekä muulle tutkimuskeskuksen väelle!
Sakari Topelius (1818–1898) oli monipuolinen ja tuottelias kirjoittaja, jota arvostettiin satujen mestarina. Hän oli tärkeä mielipidevaikuttaja, ja hänellä oli huomattava pedagoginen ja moraalinen vaikutus. Tässä blogissa tarkastelen Topeliuksen kasvatusajattelua ja siihen vaikuttaneita seikkoja satujen näkökulmasta. Kansallisbiografian mukaan Topelius oli kansallismielinen, korosti isänmaanrakkautta ja painotti historiallista yhtenäisyyttä. Lisäksi hän nosti esiin kansan ja hallitsijan yhteyden kritisoiden hallitsevien ja omistavien luokkien itsekkyyttä ja materialismia. Topelius oli poliittisesti lähellä fennomaniaa, mutta painotti ruotsin kielen merkitystä ja vastusti kielinationalismia. Topeliuksen maailmankuvaan vaikutti vahvasti myös luonto ja uskonto. Hän myös arvosti yksinkertaisuutta, kansanomaisuutta ja lapsenomaisuutta.
Pojista miehiksi ja tytöistä äideiksi mielikuvituksen avulla
Topeliuksen kasvatusajattelun taustalla oli hänen lapsikäsityksensä, johon vaikutti vahvasti romantiikan aatevirtaus. Kirjailija Anna-Liisa Alangon (2003) mukaan uuden lapsikäsityksen keskiössä oli lapsen harjaannuttaminen aikuisten maailmaan kasvatuksen avulla, ja suurien moraalisten kehotusten tilalle tuli mielikuvitukseen ja tunteisiin vetoaminen. Topelius ihannoikin lapsuutta ja lasta viattomuuden, luonnon läheisyyden ja spontaaniuden takia. Hän ajatteli lapsen erilaisena aikuisena: lapsi ajattelee objektiivisesti ja lasta ei kannata tunkea aikuisten muottiin. Saduissa tämä ilmenee yksinkertaisuutena ja naiiviutena. Topeliuksen mukaan lapsi ei erota hyvää ja pahaa toisistaan vaan niiden ominaisuudet pitää heille selkeästi erotella.
Topeliuksen teksteissä näkyy selkeästi myös ajalle tyypilliset perinteiset sukupuoliroolit: maskuliininen rehtiys, sotilaallinen sankaruus ja rohkeus sekä feminiininen koti ja lapset. Hänen teksteistään on siis löydettävissä selkeästi sukupuolien kuvausten, odotusten ja roolien välisiä eroja, mutta asetetut moraaliset vaatimukset olivat yhtä korkeat kaikille. Perinteisistä sukupuolirooleista huolimatta Topelius oli tyttöjen koulutuksen puolesta, mutta korosti silti äitiyttä. Pasi Jaakkolan (2011) mukaan Topeliuksen lastenkirjat huomioivatkin naiskuvan muutoksen, mutta hitaasti.
“Satusetä” kasvattajana
Pasi Jaakkolan (2011) mukaan Topeliuksen kasvatusajattelu oli suunnattu maaseudun lapsille, ja tärkeitä teemoja ajattelussa olivat muun muassa isänmaallisuus, yhteisöllisyys ja perheen kunnioittaminen. Kasvatuksessaan Topelius lähtikin lapsen lähtökohdista, ja kansalaiskasvatuksen tavoitteena oli tehdä heistä ahkeria, rehellisiä ja kristinuskon hyveet omaavia kansalaisia. Jumalan ja isänmaan rakkauden lisäksi myös luonto oli yksi tärkeimmistä teemoista Topeliuksen teoksissa.
Topeliuksen kasvatusajatteluun vaikutti myös vahvasti Euroopasta tulleet aatevirtaukset. Anna-Liisa Alanko (2003) kertoo uushumanistisen pedagogisen ohjelman painottavan kasvatuksen ja oppimisen kokonaisuutta positiivisen luonteenmuodostuksen kautta. Topelius oli kiinnostunut kasvatuksesta ja opetuksesta, mutta kritisoi valistusajan pinnallista, egoistista ja aristokraattista kulttuuritraditioita. Lisäksi hän vastusti liiallista teoretisointia ja kuivaa moralisointia. Kirjailijana Topelius oli kuitenkin romantikko, mikä näkyy esimerkiksi romanttisena mielikuvitusmaailmana ja idealismina.
Topeliuksen mielestä lastenkirjan tuli olla reipas, sydämellinen, ymmärrettävä, iloinen ja tuoda esiin niin elämän hyvät kuin huonotkin puolet. Hänen kenties rakastetuin satunsa on Koivu ja tähti satukokoelmasta Lukemisia lapsille (1865–1896). Topeliuksella sadun maailma tulikin luonnostaan, ja sadut käsittelivät isänmaata ja sen historiaa, luontoa, Jumalaa sekä hyvän ja pahan taistelua. Myös vastuu köyhistä ja vähäosaisista nousee esille hänen kirjoituksistaan. Hänen satujaan kuvaa monivaiheinen juoni, onnellinen loppu ja pyrkimys läheiseen kontaktiin lukijan kanssa. Topelius yhdisteli kirjoituksissaan mielikuvitusta ja arkimaailmaa sekä legendaa ja historiaa, kuten Turun linnan tonttu-ukko -sadussa (1849). Hän myös muunteli kansainvälisiä satuaiheita suomalaisuuteen sopiviksi.
Lopuksi
Topeliuksen kasvatusajatteluun vaikuttivat aatevirtaukset kuten valistus, romantiikka ja nationalismi. Kasvatusajattelun ytimessä oli lapsen mielikuvitukseen ja tunteisiin vetoaminen. Tärkeimpiä teemoja Topeliuksen saduissa olivat isänmaallisuus, perhe, uskonto sekä luonto. Hän myös sekoitti satuihinsa erilaisia aineksia, kuten faktaa ja fiktiota. “Satusedälle” sadun maailma tuli luonnostaan.
Kerttu Torila on toisen vuoden historian opiskelija Turun yliopistossa. Blogiteksti on kirjoitettu osana Historian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2024.
Lähteet:
Alanko, Anna-Liisa et al.: Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Tammi, Helsinki 2003.
Vuosi 1848 on merkittävä vuosi Euroopan historiassa. Ihmiset ympäri Eurooppaa nousivat vastustamaan hallintoa vallankumouksin, ja saivat aikaan todellisia muutoksia. Jo 1800-luvun alussa asemaansa vahvistanut sanomalehdistö kukoisti ja levitti tietoa vallankumouksellisista liikkeistä ympäri Euroopan. Samalla Suomi tasapainoili Venäjän keisarikunnan vallan alla, ja suomalainen lehdistö etsi identiteettiään. Maailma oli murroksessa, jota lehdistö toiminnallaan siivitti.
Tässä artikkelissa tarkastelemme vuoden 1848 poliittista liikehdintää lehdistön näkökulmasta, ja keskitymme erityisesti tiedonkulkuun, Ranskan helmikuun vallankumoukseen sekä tapahtumiin Suomen näkökulmasta. Ensisijaisena lähteenä artikkelissa toimii kulttuurihistorioitsijoiden Heli Rantalan ja Heidi Hakkaraisen julkaisu The Travelling of News in 1848: The February Revolution, European News Flows, and the Finnish Press (2022). Kyseinen artikkeli on julkaistu osana kulttuurihistorian Viraalinen kulttuuri 1800-luvun alun Euroopassa -tutkimushanketta. Rantala ja Hakkarainen käsittelevät tekstissään vuoden 1848 poliittista liikehdintää ja siihen liittyvien uutisten leviämistä ympäri Eurooppaa alati kasvavan lehdistön avulla, jota käsittelemme myös tekstissämme. Artikkelissamme avaamme Suomen lehdistön asemaa Venäjän ja Ruotsin välissä ja sitä, kuinka uutiset Euroopan tapahtumista levisivät Suomeen.
Millais, J. E. (1848) Attack on a Barricade in Paris. Paris Île-De-France France, 1848. [Place of Publication Not Identified: Publisher Not Identified] [Photograph] Retrieved from the Library of Congress, https://www.loc.gov/item/2021669862/.
Eurooppalainen lehdistökulttuuri muutoksessa
Sanomalehdet olivat eräitä tärkeimpiä tiedon välittämisen muotoja 1800-luvulla. Niiden avulla informaation levittäminen oli mahdollista aiempaa laajemmalle ja kansainvälisemmälle yleisölle, luoden osaltaan maailmasta pienemmän oloisen. Tiedot vuoden 1848 tapahtumista toiselta puolelta Eurooppaa saapuivat viikoissa Suomeenkin. Kun lennätin saavutti 1800-luvun puolivälin jälkeen armeijaa laajemman käyttötarkoituksen, mahdollisti se entistä nopeamman uutisten liikkumisen.
1800-luvun eurooppalaista lehdistöä ja lehdistökulttuuria leimasivat kehitys ja muutokset. Erityisesti vuoden 1848 tapahtumat siivittivät lehdistöä uuteen suuntaan, mutta ennen kyseisiä tapahtumia teknologia oli vasta kehittymässä. Erityisesti vuonna 1789 puhjenneella Ranskan suurella vallankumouksella oli vaikutusta 1800-luvun lehdistön muovautumiseen. Se vaikutti niihin tietoverkostoihin ja tapoihin toimia, jotka Euroopan maat jakoivat, ja jotka mahdollistivat suhteellisen nopean uutisoinnin vuoden 1848 tapahtumista. Myös lukutaidon nousu sekä suhde uudenlaiseen lukemiseen kiinnittyvät lehdistön korostuneeseen rooliin koskien vuoden 1848 tapahtumien uutisointia.
Eurooppalaisella lehdistöllä voidaan nähdä olleen ylikansallisia konventioita ja rakenteita, joita noudatettiin omien kansallisten tapojen lisäksi. Nämä yhteiset eurooppalaiset rakenteet mahdollistivat tiedon leviämisen ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Esimerkiksi tiedon saannin suhteen oltiin paljolti riippuvaisia muista lehdistä, joita hyödynnettiin lähteinä. Tekstien kierrätys on yksi vuosisadalle tyypillinen tapa toimia ja jakaa tapahtumia. Myös postijärjestelmällä oli suuri rooli 1800-luvun lehdistössä, koska sen avulla kuljetettiin lehdistölle tietoa antavia kirjeitä.
Vuoden 1848 tapahtumat edesauttoivat uudenlaisen lehdistökulttuurin muotoutumisessa sekä vaikuttivat 1800-luvun loppupuolen mediaan nostaen tiedon arvostusta sekä uutisten kierrätystä. Jo 1840-luku oli merkittävä lehdistön kehitykselle uuden painotekniikan kehittämisen sekä uusien informaatioverkkojen myötä, joiden avulla lehdistö kasvoi valtavasti ja uutiset levisivät yli uusien rajojen. Lähteet koskien tietoverkkojen luonnetta ovat fragmentaarisia, mikä tekee informaation liikkumisen tutkimisesta hankalampaa. Tiedetään kuitenkin, että kaikista ylikansallisista tavoista huolimatta uutisten liikkumiseen ja tiedon saatavuuteen vaikutti maantieteellinen sijainti. Tieto liikkui eri reittejä pitkin eri tahtia.
Sensuurin merkitys 1800-luvun lehdistökulttuurissa on oleellinen, ja vuoden 1848 tapahtumilla oli vaikutuksia sen käyttöön. Vaikutukset liittyvät poliittisten ideoiden ja aiheiden kirjoituksiin, joita haluttiin levittää tai päinvastoin rajoittaa. Vuosi 1848 vaikutti sensuurin vähentämiseen osassa maita ja alueita, joissa se oli ollut aiemmin hyvinkin tiukkaa, kuten Wienissä. Sensuurin vähenemiseen vaikutti myös nousevan porvariston vaatimus sanan- ja lehdistönvapaudesta. Toisaalta Venäjällä ja näin ollen myös Suomessa vuoden 1848 tapahtumat aiheuttivat päinvastaisen reaktion ja esimerkiksi suomalaista lehdistöä rajoitettiin sekä tarkkailtiin entistä enemmän vallankumouksellisten aatteiden leviämisen pelossa.
Vallankumouksien vuosi
Vuotta 1848 ei kutsuta turhaan Euroopan hulluksi vuodeksi. Euroopassa kuohui poliittisesti, ja vallankumousten ja kapinoiden aalto pyyhki yli mantereen. Taustalla vaikuttavia tekijöitä oli monia, ja ne linkittyivät toisiinsa: huonot sadot olivat ajaneet ihmisiä nälkään ja köyhyyteen, talouden ongelmat kurittivat Eurooppaa, ja uudet poliittiset ideat saivat yhä suurempaa kannatusta. Porvariston määrä oli noussut, ja kaupunkiväestön asema oli kurja. Vaikeudet johtivat tyytymättömyyteen kansan keskuudessa, ja uudet aatteet — liberalismi, nationalismi ja sosialismi — houkuttelivat lupauksilla paremmasta tulevaisuudesta. Kyseessä ei ollut yksi yhtenäinen vallankumousaalto, vaan ennemminkin alueellisten vallankumousten sarja, jossa jokainen oli erilainen ja omien alueellisten tekijöiden määrittämä. 1800-luvun alkupuolella vahvistuneella medialla oli osansa vallankumousten ruokkimisessa: tieto muiden maiden tapahtumista levisi nopeasti ja edesauttoi vallankumouksellisen toiminnan leviämistä. Juuri tapahtumien samanaikaisuus ja nopea eteneminen linkittyvät ajatukseen hullusta vuodesta.
Ranskan helmikuun vallankumous oli yksi vuoden 1848 suurimmista mullistuksista. Se ei ollut vuoden vallankumouksista ensimmäinen, mutta sen rooli vallankumouksellisten liikkeiden leviämisessä Euroopassa oli merkittävä. Helmikuun vallankumous johti Ranskassa monarkiasta luopumiseen ja tasavaltaan siirtymiseen. Kehitys oli nopeaa: alle viikossa katujen kansannousut saivat kuninkaan luopumaan kruunusta ja johtivat toisen tasavallan perustamiseen. Tieto vallankumouksesta levisi nopeasti halki Euroopan, jossa tapahtumia seurattiin mielenkiinnolla.
Muita merkittäviä vallankumouksia vuonna 1848 tapahtui Italian niemimaan valtioissa, Saksan pikkuvaltioissa sekä Habsburgien valtakunnassa. Vallankumouksellista toimintaa oli lukuisissa kaupungeissa, mutta suurimpia toiminnan keskuksia olivat Pariisi, Wien, Praha ja Berliini. Kaikissa maissa vallankumouksia ei ollut ollenkaan: muun muassa Venäjällä ja Englannissa tapahtumia seurattiin vain sivusta. Kansannousujen menestys ja aikaansaadut muutokset vaihtelivat maittain, mutta suurimmassa osassa Eurooppaa vallankumoukselliset saivat aikaan uudistuksia.
Tieto vallankumouksista levisi halki Euroopan. Ranskan helmikuun vallankumouksen tapahtumista uutisoitiin laajasti, samoin muista vuoden tapahtumista. Tieto levisi nopeasti: esimerkiksi Englannissa uutisoitiin Ranskan tapahtumista vain päiviä niiden jälkeen. Juuri lehdistön mukana levinneet tiedot Ranskan tapahtumista edesauttoivat vallankumousaallon leviämistä Euroopan saksankielisiin osiin. Vuoden 1848 tapahtumat eivät olleet pelkästään lehdistön aiheuttamia, mutta sanomalehtien roolia vallankumousten leviämisessä on turha kiistää.
N. Currier. (1848) Burning of the throne:Paris 25th FebruaryLe Trôné: brulé Pàris 25 février. , 1848. [New York: N. Currier] [Photograph] Retrieved from the Library of Congress, https://www.loc.gov/item/90714140/.
Suomi ja suomalainen lehdistö vuonna 1848
Suomen asemaa on halki historian määritellyt maantieteellinen sijainti. Venäjä idässä ja Ruotsi lännessä ovat muokanneet Suomen historiaa, ja yhä tänäkin päivänä esimerkiksi sijainti Venäjän kyljessä vaikuttaa Suomeen. Vuonna 1848 Suomen suurruhtinaskunta oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Perintönä vuosisatojen yhteisestä historiasta Suomella oli kuitenkin myös tiivis suhde länsinaapuri Ruotsiin, ja ruotsin kielen asema oli vahva. Suomen asemaa 1800-luvulla leimasikin tasapainottelu Venäjän ja Ruotsin välillä. Suomea ja Suomen lehdistöä vuonna 1848 ei voidakaan tarkastella ilman ymmärrystä tasapainottelusta kahden valtion ja identiteetin välillä.
Sanomalehtien julkaisutoiminta alkoi Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Lehdistössä tapahtui kehitystä 1830- ja 1840-luvuilla, mutta vielä vuonna 1848 suomalaista sanomalehdistöä voidaan kuvailla varsin vaatimattomaksi, sillä lehtiä oli vain 11. Suomalaisen lehdistön tärkeä ominaispiirre on kaksikielisyys: vuoden 1848 yhdestätoista lehdestä kahdeksan oli ruotsinkielisiä ja kolme suomenkielisiä. Sen sijaan venäjänkielisiä sanomalehtiä ei Suomessa julkaistu. Kieli vaikutti lehdistöön: esimerkiksi vuoden 1848 tapauksessa mielenkiintoisen sävyn uutisoinnille toi termin ”vallankumous” puuttuminen suomen kielestä. Sen sijaan puhuttiin esimerkiksi kapinasta ja metelistä. Kaksikielisyys ja kielten kehitys määrittelivät lehdistöä, ja heijastelivat suomalaisen yhteiskunnan kehitystä.
Tiedonkulkua Suomeen haittasi 1800-luvulla Suomen maantieteellinen sijainti. Syrjäisyys ja heikot kulkuyhteydet tarkoittivat, että tieto muun Euroopan tapahtumista saavutti Suomen aina vasta jälkikäteen. Sanomalehtien pääasiallisia tietolähteitä olivat muiden maiden sanomalehdet, jotka saapuivat Suomeen viiveellä. Näin tapahtui myös vuoden 1848 vallankumousten yhteydessä: helmikuun vallankumouksesta uutisoitiin Suomessa vasta viikkoja tapahtumien jälkeen. Tieto saavutti Suomen perinteisesti kahta reittiä pitkin. Ruotsalaiset sanomalehdet olivat keskeinen tietolähde, samoin Ruotsin kautta saapuvat lehdet Keski-Euroopasta. Nämä muodostivat läntisen reitin tiedolle. Itäinen reitti kulki Venäjän ja etenkin Pietarin kautta, jossa julkaistut lehdet kulkeutuivat Suomeen suomalaisen lehdistön käytettäviksi.
Venäjällä ei koettu vallankumousta vuonna 1848. Myös Suomessa tilanne säilyi rauhallisena, vaikka tiedot Keski-Euroopan tapahtumista levisivätkin lehdistön ansiosta. Se ei ollut sattumaa, vaan Venäjä pyrki aktiivisesti estämään vallankumouksellisen liikehdinnän leviämisen Keski-Euroopasta tai muista pohjoismaista. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin välinen raja suljettiin, ja suomalaista lehdistöä haluttiin pitää silmällä. Vaikutukset eivät olleet pelkästään välittömiä, vaan sensuuri kiristyi entisestään tulevina vuosina. Suomalainen lehdistö huomioi jännitteet, ja uutisoinnissa suosittiin neutraaleja ilmaisuja ja näkökulmia. Toisaalta lähteinä käytettiin yhä ruotsalaisia ja eurooppalaisia lehtiä siitä huolimatta, että niiden käyttö kiellettiin sensuroimattomina. Suomi ja suomalainen lehdistö olivat Venäjän valvovien silmien alla, mutta siitä huolimatta lehdistömme onnistui pitämään kiinni omasta asemastaan.
Lopuksi
Tässä artikkelissa olemme käsitelleet Eurooppaa vuonna 1848 ravistelleita tapahtumia ja niiden suhdetta 1800-luvun alun sanomalehdistön nousuun. Olemme tuoneet esiin lehdistön ja vallankumousaallon yleispiirteet ja tarkastelleet suomalaista yhteiskuntaa ja lehdistöä vuoden 1848 kontekstissa.
Eurooppalainen lehdistökulttuuri oli murroksessa 1800-luvulla, ja vuoden 1848 tapahtumat muokkasivat ja kehittivät sitä entisestään. Vuonna 1848 Euroopassa koettiin useita vallankumouksia, joissa tyytymättömät kansalaiset nousivat hallintoa vastaan. Sanomalehdet levittivät tietoa tapahtumista, ja edesauttoivat vallankumousten leviämistä. Suomessa ei vallankumouksellista toimintaa nähty. Tieto maan tapahtumista saapui Suomeen Ruotsin ja Venäjän kautta, mutta uutisointi oli varovaista. Suomen asema osana Venäjää muokkasi suomalaista lehdistöä ja yhteiskuntaa, ja aktiiviset toimet pitivät tilanteen Suomessa rauhallisena. Vuoden 1848 tapahtumat ovat oiva esimerkki eurooppalaisen lehdistön voimasta, vallankumouksellisten aatteiden leviämisestä sekä siitä, millaisessa murroksessa Eurooppa 1800-luvun puolivälissä oli.
Vilma Helkearo ja Jenna Ylönen ovat toisen vuoden historian opiskelijoita. Teksti on toteutettu osana Turun yliopiston Historian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2024.
———
Kirjallisuusluettelo
Hakkarainen, Heidi: Mediavallankumous. Vuosien 1848–1849 vallankumous ja sanomalehdistö. Niin & näin 2/2018, 96-103.
Hakkarainen, Heidi & Rantala Heli: The Travelling of News in 1848: The February Revolution, European News Flows, and the Finnish Press. Journal of European Periodical Studies, 7.1 (Summer 2022), 13–28.
Hyde, Jenni & Rospocher, Massimo & Raymond, Joad & Ryan, Yann & Salmi, Hannu & Schäfer-Griebel, Alexandra: Communicating the News in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press 2023.
Marjanen, Jani & Vaara, Ville & Kanner, Antti & Roivainen, Hege & Mäkelä, Eetu & Lahti, Leo & Tolonen Mikko: A National Public Sphere? Analyzing the Language, Location, and Form of Newspapers in Finland, 1771–1917. Journal of European Periodical Studies, 4.1 (Summer 2019), 55–78.
Monet viimevuotiset tutkimushankkeet toteutettiin pääosin pandemia-aikana, joka takuulla yllätti sitä ennen aloitetut projektit. Tallensimme ja pohdimme yhden ylirajaisen tutkimushankkeen kokemuksia koronavuosilta.
Informationsflöden-hanke sai alkunsa syksyllä 2018, jolloin valmistelimme yhteistä suomalais-ruotsalaista tutkimusta Uumajan yliopiston tiloissa. Olimme aiemmin tutkineet sitä, miten suomalaiset sanomalehdet kopioivat toistensa tekstejä, ja nyt tarkoitus oli laajentaa tarkastelu myös ruotsalaisiin lehtiaineistoihin. Niitä voisi tietokoneavusteisesti verrata Suomessa julkaistuihin ruotsinkielisiin lehtiin ja näin selvittää, kuinka lehtitekstejä kopioitiin Ruotsista Suomeen ja toisin päin tai muuten toistettiin Itämeren molemmin puolin. Tekstien jäljentäminen toisista lehdistä eli saksijournalismi palveli jo varhain toimittajien uutishankintaa.
Rahoitusta haettiin akatemiaprofessori Hannu Salmen johdolla Svenska Litteratursällskapetilta (SLS) alkukesällä 2019, ja onnekkaasti hankerahoitus saatiin. Tutkimushanke Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 (Informaatiovirtoja Itämeren yli: ruotsinkielinen lehdistö kulttuurin välittäjänä 1771–1918) toteutettiin vuosina 2020–2023 neljän yliopiston yhteistyönä. Mukana olivat Turun yliopiston lisäksi Helsingin, Uumajan ja Örebron yliopistot.
Varsin pian hankkeen alettua, maaliskuussa 2020, maailma ja yhteistyöprojektin tilanne mutkistui koronapandemian vuoksi. Maailmanlaajuinen tartuntatauti oli pitkään ollut erittäin kaukainen ajatus. Kun hakemukseen kirjoitettiin mahdollisista riskeistä, ”Riskbedömning”, ei mieleen edes juolahtanut, että pandemia voisi iskeä. Tosin tunnistimme hakemuksessa epävarmuudeksi ruotsalaisen lehtiaineiston digitointihankkeen etenemisen (heidän kansalliskirjastossaan), ja tähän pandemia vaikutti välittömästi.
Yhtäkkiä maaliskuisen viikonlopun jälkeen kaikkien täytyi jäädä kotiin töihin tartuntariskin vuoksi ja alkuhämmennyksen jälkeen opiskella kiireen vilkkaa etäyhteyksien kuten yliopistoissa Zoomin käyttöä. Sähköpostissa ihmettelimme, kauanko poikkeustilanne kestää ja kuinka tutkimusprojektin mahtaa käydä.
Kohta ryhdyimme myös projektissa kokoontumaan Zoomissa, jossa seurasimme tilanteen edistymistä. Tutkimusasioiden ohella käsiteltiin Suomen ja Ruotsin erilaisia koronastrategioita ja ehkä arvailtiin, milloin kukin sairastuu. Tutkimusryhmämme oli aluksi pitkään onnekkaasti terveenä, mutta Ruotsin kansalliskirjastossa oli selvästi vaikeampi sairaustilanne ja tutkimuksen aineiston saanti sieltä lykkääntyi pahaenteisesti. Sitä varten kehitimme varasuunnitelmia tutkimalla Svenska dagstidningar -sivustoa, jos lehdistömateriaalin ’toinen puoli’ muuttaisi hankkeen koko perusideaa. Suomesta meillä oli Kansalliskirjaston lehtien datapaketti jo aiemmasta COMHIS-hankkeesta käyttövalmiina.
On lähes ylivoimaisen vaikeaa palauttaa mieleen korona-ajan alkuvaihetta saati silloista epävarmuutta siitä, mitä ja millä aikataululla tapahtuu tulevaisuudessa. Monien syiden takia projektissa oli tarpeen tehdä muistiinpanoja kokouksista. Suhteellisen niukkojen päätöspöytäkirjojen mukaan järjestimme vuonna 2020 projektin sisäisiä Zoom-työpajoja, joissa pidimme esitelmiä. Työpäivän mittainen etätyöpaja vei toki yhteistä pohdintaa eteenpäin, mutta osoittautui varsin raskaaksi seurata. Pian lyhensimme esitelmiä ja pidensimme keskusteluaikaa.
Yhteiset dokumentit tallennettiin verkon kautta jaettuun kansioon. Projektin kansio piti tiedostot jonkinlaisessa hallinnassa. Hankkeen edetessä kirjoitimme Google docsissa yhdessä sovittujen työnjakojen mukaan, mikä osoittautui erittäin toimivaksi. Toisin kuin yhteiskuntatieteissä emme kuitenkaan tarvinneet pandemian takia muokattuja tai uusittuja tutkimusmenetelmiä, joista eri aloilla koottiin tietoa verkkoon (Ks. esim. ”Research During the Pandemic.” The Edinburgh Centre for Data, Culture & Society. https://www.cdcs.ed.ac.uk/research-during-pandemic (haettu 30.11.2023)).
Kun Ruotsin aineistoa lopulta saatiin vuonna 2021, tietojenkäsittelytieteen asiantuntijamme alkoi tehdä lähdemateriaalin laskennallista käsittelyä ja sen tuloksista (eli ohjelman avulla tunnistetuista tekstintoistoista) tietokantaa, jonka ensimmäinen versio julkaistiin lokakuussa 2021. Tosin sen taustalla oli tietokannan esi- tai koeversio, josta olimme saaneet alustavia ideoita tutkimuksen painopisteistä.
Edellä mainittujen toimitusviiveiden rinnalla Ruotsissa tapahtui paljon sanomalehtiaineiston suhteen. Pandemiasta huolimatta ellei myös sen takia Ruotsissa saatiin korona-aikana toteutettua laaja historiallisen sanomalehdistön digitointihanke, jonka tuottamaa aineistoa pystyimme hyödyntämään lopulta hankkeemme aikataulun kannalta viime tipassa vuonna 2023. Huomattavasti laajentunut aineisto vaati uuden prosessoinnin, ja hankkeen tietokannan toinen, uudistettu versio julkaistiin elokuussa 2023.
Tekstintoistoketjuista koostuvan tietokannan ensimmäisen version lanseeraus lokakuussa 2021 järjestettiin hybridi-muodossa. Tutkijaryhmämme ylhäältä vasemmalta Patrik Lundell, Hannu Salmi ja Jani Marjanen. Alempana Petri Paju ja Heli Rantala. Erik Edoff puuttuu kuvasta. Kuva Janne Rentola, SLS.
Syksystä 2021 saatoimme vihdoin käyttää avointa tietokantaamme osatutkimuksiin, joten alun perin suunniteltu tutkimus- ja kirjoitustyö eteni jälleen. Kirjoitimme yhdessä konferenssipaperin uudesta tietokannasta, josta sitten teimme julkaisun myös ruotsiksi. Jälkikäteen on helppo unohtaa, että eihän tietokanta aina toiminut odotetusti. Sen metatietojen sekä käyttötoimintojen paranteluun sujahti roimasti työaikaa useissa kohdin.
Vuosi 2021 kului vielä pääosin epävarmuudessa tapaamisten suhteen, joten osa hankkeen tutkijoista osallistui esitelmällä kokonaan etänä järjestettyyn konferenssiin. Pandemian alkuhämmennyksessä tapahtumia peruttiin tai siirrettiin, mutta melko pian etäosallistuminen konferensseihin vakiintui osaksi tiedeyhteisöjen toimintaa. Koska opetus oli siirtynyt enimmäkseen verkossa pidettäväksi, materiaalia tekstintoistoista hyödynnettiin esimerkkeinä kurssilla, joka käsitteli digitoituja sanoma- ja aikakauslehtiaineistoja historiantutkimuksen lähteinä.
Oikeastaan vasta keväästä 2022 lähtien maailma avautui enemmän. Pääsimme konferensseihin tapaamaan kollegoita ja saamaan palautetta, ensin Uppsalassa keväällä 2022 (Digital Humanities in the Nordic and Baltic Countries) ja sitten pohjoismaiseen historiantutkijoiden tapaamiseen Göteborgissa elokuussa 2022.
Tietokanta ja kirjan kirjoittaminen yhdistävät
Alkuperäistä julkaisusuunnitelmaa muokattiin vuosina 2020–2021 ja päätettiin keskittyä kirjan kirjoittamiseen. Kirjahanke aloitettiin pyrkimällä tuottamaan tekstiä takarajoihin mennessä. Määräajat lipsuivat, mutta korvattiin samantien uusilla. Kesän lopulla 2022 projekti kokoontui Turussa lähitapaamiseen pariksi päiväksi. Se jäi projektin intensiivisimmän työskentelyajan ainoaksi lajissaan.
Hankkeen tietokannan avulla voi kirjoittaa kirjan tai vaikka valmistautua joulun viettoon. Lähde: https://textreuse.sls.fi/
SLS huolehti suurelta osin tutkimuksesta tiedottamisesta. Nina Edgren-Henrichson esimerkiksi haastatteli hankkeen tutkijoita SLS:n tutkijablogiin. Viimeisimpänä ajankohtaisista tutkimusteemoistaan projektissa kertoi Erik Edoff Uumajan yliopistosta (ks. https://www.sls.fi/sv/blogg/vad-hade-sverige-och-finland-gemensamt-efter-1809).
Verkossa työskennellen kirjan osat pitenivät vähitellen, kunnes päästiin kirjan viimeistelyvaiheeseen keväällä 2023. Alusta asti lukujen käsikirjoituksia kommentoitiin ja ruodittiin totta kai Zoom-tapaamisissa, mikä tasan jaettuine kommentointivastuineen oli varsin tehokas keino saada ja antaa palautetta. Huomioita merkittiin ja lisäyksiä kirjoitettiin suoraan Google docsin dokumentteihin.
Lopulta yhteistyössä oli paljon tuttua ja sitä edisti varmaan osaltaan työskentely hyvin konkreettisesti jaetun, yhteisen historian eli ylirajaisen lehtiaineiston tekstintoistojen parissa. Tilannetta helpotti, että ainakin tällaisen digitaalisen historiantutkimuksen hankkeen tapauksessa tarvittavat digitaaliset työkalut ja aineistot (pl. ruotsalainen tutkimusaineisto) olivat jo olemassa koronan iskiessä täydellä voimalla, ja loppujen etätyön niksien oppiminen vain kesti jonkin aikaa. Toki ilman pandemiaa olisimme varmaan jatkaneet suunnitellusti eli pitäneet workshopit lähitapaamisina, vaikka niitä olisi ollut harvemmin (ja kustannukset olisivat vastaavasti kasvaneet). Toisaalta on myös mahdoton tietää, millaisia tuloksia lähitapaamiset olisivat tuoneet tullessaan, vuorovaikutuksellisuus kun on useimmiten toisenlaista verkossa kuin kasvokkain tavattaessa.
Vertaisarvioinnin ja tyypillisen loppukirin jälkeen käsikirjoitus valmistui taittokuntoon. Otsikoksi muotoiltiin Information Flows across the Baltic Sea: Towards a Computational Approach to Media History. Hankkeen järjestyksessä toinen, perinteisempi seminaari läsnäolijoineen järjestettiin juhlistamaan hankkeen laajennetun tietokannan ja kirjan julkaisua SLS:n tiloissa Helsingissä 25. elokuuta 2023.
Ylirajaisessa yhteistyössä nousi esiin monta hyvää käytäntöä, joita kannattaa muistaa ja jatkaa myös tulevaisuudessa. Eduksi olivat selkeät käytännöt ja pelisäännöt alusta asti, avoimet jaetut aineistot ja sopiva alusta mahdollisen yhdessä kirjoittamisen avuksi sekä useammat, lyhyetkin tapaamiset verkossa esimerkiksi tekstien luonnoksista keskusteluun. Säännölliset Zoom-tapaamiset läpi hankkeen paitsi rytmittivät (etä)työskentelyä myös vahvistivat ryhmänä toimimista.
Jälkikäteen koronapandemian aika voidaan nähdä historiantutkimuksen digitalisoitumisen jälleen uutena askeleena, jolloin pitempään tehty aineistojen digitointi verkkoon ja verkko-opetus otettiin entistä tehokkaammin käyttöön. Korona-ajan rajoitteista vapautumisen jälkeen seuraava askel on valikoida tutkimukseen -ja varmaan myös opetukseen- sopiva yhdistelmä etä- ja lähityötapoja, mistä historiantutkijoiden kannattaa yleisemminkin vaihtaa ajatuksia.
Petri Paju, Hannu Salmi ja Heli Rantala
*
Linkit:
Hankkeen Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 kirja:
Lauantaina 9.12. FM Anni Hella väitteli kulttuurihistorian alaan kuuluvalla tutkimuksellaan ”How can we trust these books”. The Use and Authority of Manuscripts in the Council of Ferrara-Florence (1438–39). Opponenttina toimi Associate Professor Edward Schoolman Nevadan yliopistosta. Arcanumin Aava-luentosalissa väitöstä oli kuuntelemassa 53 asiasta kiinnostunutta kuulijaa.
Lectio praecursoriassa Hella johdatti kuulijat Ferrarasta alkaneen ja Firenzeen siirtyneen konsiilin taustoihin, konsiilissa ratkaistavina olleisiin keskeisimpiin kysymyksiin ja sen tuloksiin. Konsiilin ensisijaisena tavoitteena oli yhdistää kristikunta, joka oli jakautunut idän ja lännen kirkkoihin. Yhdistämisen edellytyksiä etsittiin teksteistä, jotka olivat jakamattoman kirkon ajalta. Tekstit puolestaan löydettiin käsikirjoituksista, joita tuotiin konsiiliin tutkittaviksi ja tulkittaviksi. Tälle pohjalle Hella rakensi lection alussa kuullun kysymyksen: ”kuinka voimme luottaa näihin kirjoihin?” Kysymyksen esittivät konsiiliin osallistuneet neuvottelijat ja sama kysymys toimii Hellan väitöstutkimuksen punaisena lankana hänen selvittäessään käsikirjoitusten käyttöä sekä niiden materiaalisia ja auktoritatiivisia merkityksiä Ferrara-Firenzen konsiilissa.
Vastaväittäjä Edward Schoolman esitti laajoja kysymyksiä niin tutkimuksen metodologiasta kuin sisällöstäkin. Tarkastelun kohteena olivat tutkimuksessa käytetyt lähteet ja niiden oma, erityinen luonteensa idän tai lännen opillisten näkökulmien valottajana. Keskeiset käsitteet kuten ”kirjakulttuuri” ja ”humanistinen teologia” saivat ansaitsemansa huomion kuten myös kahdesta osin hyvin erilaisestakin opillisesta kulttuurista tulleiden delegaattien mahdollisuudet kommunikoida toistensa kanssa kahdella toisistaan eroavalla kielellä, kreikaksi ja latinaksi.
Kaiken kaikkiaan Hella argumentoi Ferrara-Firenzen konsiilin olleen merkittävä virstanpylväs uudenlaiselle hengellisten tekstien tarkastelulle. Merkittävää tälle humanistisen teologian synnylle oli kahden toisistaan eroavan opillisen kulttuurin kohtaaminen ja tapa arvottaa tekstien materiaalisuutta suhteessa sisältöön. Ferrara-Firenzen konsiili toi molempien kulttuurien oppineimmat henkilöt ja merkittävimmät tekstikokoelmat yhteen, mitä Hella pitikin konsiilin merkittävimpänä tuloksena jälkipolville.
Schoolman totesi väitöskirjan tuovan ansiokkaasti esiin käsikirjoitusten dynaamisuuden, niiden moninaiset ulottuvuudet saada ihmisiä ja tapahtumasarjoja liikkeelle. Asioita, joita on pidettävä konsiilin tapahtumien, tekojen ja siellä jaettujen ajatusten näkökulmasta hyvin käytännönläheisinä ja moneen vaikuttaneina, mutta joita aikaisemmassa tutkimuksessa on huomioitu hyvin vähän tai ei lainkaan.
Vastaväittäjän loppupuheenvuoron jälkeen esitettiin yleisökysymys, jossa pohdittiin kirkko- ja kulttuurihistorian limittymistä suhteessa tarkastettuun väitöskirjaan. Väitöstilaisuus päättyi noin klo 14.
Osallistuin viime syksynä työpajaan Cinema as space of encounters before, during and after WWII. Se järjestettiin Kristiansandissa Norjassa 29.-30. syyskuuuta 2022. Loppuvuoteen sijoittunut väitökseni ja pian alkanut postdoc-tutkijuus piti minut kiireisenä, mutta nyt ennätin vihdoin kirjoittaa muutamia huomioitani elokuvakulttuurin ja toisen maailmansodan tutkimuksesta pohjoismaissa.
Kyse oli ensimmäisestä kolme työpajan sarjassa, joka kulkee otsikolla Cinema, War and Citizenship at the Northern Periphery: Cinemas and their audiences in the Nordic countries, 1935–1950. Tavoitteena on perustaa poikkitieteinen verkosto tutkijoista ja esimerkiksi arkisto-, kirjasto- ja museoalan ei-akateemisista asiantuntijoista edistämään ja vahvistamaan pohjoisen elokuvahistorian tutkimusta.
Työpajoja rahoittaa Nordic Research Councils in the Humanities and Social Sciences (NOS-HS), joka tukee tutkijoiden kasvokkaisia kohtaamisia ja kannustaa rajat ylittävään vuorovaikutukseen.
FT Maria Fritsche pohti alkupuheenvuorossaan elokuvateatteria paikkana, jossa tosielämän rintamalinjat miehittäjien ja miehitettyjen välillä oli mahdollista hetkeksi häivyttää.
Työpajaan oli kutsuttu tutkijoita pohjoismaista keskustelemaan siitä, kuinka toinen maailmansota muutti elokuvassa käymisen kokemusta ja elokuvateatterin sosiaalisia merkityksiä. Pohjoinen ymmärrettiin työpajassa laajasti, sillä mukana oli tutkijoita Norjan, Ruotsin, Tanskan, Islannin ja Suomen lisäksi myös Kanadasta ja Saksasta.
Toinen maailmansota näkyi kaikissa Pohjoismaissa eri tavoin. Tanska ja Norja olivat natsi-Saksan miehittämiä, Islantia miehittivät aluksi brittiläiset ja sitten yhdysvaltalaiset joukot. Suomi soti sekä natsi-Saksan rinnalla että sitä vastaan. Ruotsin asema oli virallisesti liittoutumaton, mutta sota näkyi esimerkiksi suurina pakolaismäärinä naapurimaista.
Elokuvateatteri toimi sekä kulttuuristen ristiriitojen että kohtaamisten paikkana sota-aikana, kun elokuva oli massamediana eri yhteiskuntaluokkien ja sodan eri osapuolten käytössä. Kohtaamisia tapahtui niin valkokankaalla kuin yleisössä.
Keskustelimme muun muassa siitä, miten sota-aika ja miehitys muutti elokuvien katsomistottumuksia. Pohdimme elokuvan roolia sodan eri tavoin kokeneille Pohjoismaissa myös sodanjälkeisten yhteiskuntien rakentamisessa. Kiinnostavia huomioita teimme esimerkiksi siitä, miten eri tavoin kansallismielisyyttä käsiteltiin suomalaisissa tai norjalaisissa elokuvissa.
Keynote- puhujia oli kolme. Professori Daniela Treveri Gennari (Oxford Brookes University) puhui elokuvaesitysten topologisten karttojen kehittämisestä Euroopassa. Millaisin periaattein kaupunkien elokuvateatterit määritellään periferiaan tai keskustaan? Ovatko suurten elokuvateatterien ohjelmistot historiallisesti olleet ajantasaisempia kuin pienten?
FT Mona Pedersen (Anno Museum Kongsvinger, Norway) pohti puheenvuorossaan muistamisen ja muistitiedon käyttöä elokuvanäytösten tutkimisessa. Haastatteluaineistojen avulla voidaan päästä käsiksi sellaisten elokuvissakävijöiden kokemuksiin, jotka ovat aiemmin jääneet katveeseen. Pedersen nosti esiin esimerkiksi nuorten tyttöjen kokemukset.
FT Jessica Whiteheadin (University of Toronto) esitelmä käsitteli erilaisten elokuvanäytösten yhteydessä järjestettyjen yleisökilpailujen merkitystä varainkeruulle toisen maailmansodan aikaisessa Kanadassa. “Astia-iltana” (dish night) elokuvalipun hinnalla sai kotiin mukaansa astiaston osan. Etukäteen ei ollut tiedossa, oliko illalla luvassa lautasia, tarjoiluastioita vai kuppeja, joten yleisö jonotti tapahtumiin kerätäkseen koko sarjan.
Osallistuin esitelmällä, joka käsitteli rintamaelokuvateatterien toimintaa talvi- ja jatkosodan rintamilla. Keskustelu aihepiiristä oli vilkasta, sillä Suomen sodanaikainen historia todettiin niin kovin erilaiseksi kuin muiden Pohjoismaiden.
***
NOS-HS Workshop: “Cinema audiences and film programming at the Northern periphery, 1930–1950s. Sources, methods, and tools”, Copenhagen 28.–29.9.2023.
Tapasimme samoissa merkeissä jälleen syyskuussa 2023 kun osallistuimme Kööpenhaminassa, Tanskassa pidettyyn Cinema audiences -työpajaan työryhmällä History of Finnish Liminal Audiences. Tällä kertaa mukana elokuvien maailmaan olivat tutustumassa dosentti Kimmo Laine, FT Tommi Römpötti, FT Aymeric Pantet sekä FT Noora Kallioniemi, tämän tekstin kirjoittaja. Kolmiosaisen työpajasarjan toisessa tapaamisessa keskityimme elokuvaesitysten ja elokuvayleisöjen tutkimukseen. Painopiste oli lähteiden ja metodien käytössä.
Kahdessa esitelmässämme tarkastelimme elokuvan jatkosodan aikaisessa Viipurissa ja pohdimme, miten filmiriita ja yhdysvaltalaisen elokuvan kieltäminen Suomen markkinoilta näkyi käytännön esitystoiminnassa. Elokuvan esitystoiminta oli sodan aikana vilkasta, sillä muita viihdykkeitä ei juuri ollut tarjolla. Elokuvan tuotanto oli hankalaa esimerkiksi henkilöstö- ja materiaalipulan vuoksi, mutta valmiiksi saatuja elokuvia kävi katsomassa 10-15% suomalaisista. Kotimainen elokuvatuotanto oli kuitenkin suhteellisen pientä ja tuontielokuvien kysyntä oli suurta läpi sotavuosien. Vuodesta 1923 eteenpäin Hollywood oli dominoinut suomalaisia elokuvamarkkinoita, mutta tämä osoittautui jatkosodan vuosina hankalaksi. Natsi-Saksan vaatimukset yhdysvaltalaisen elokuvan kieltämisestä johtivat niin sanottuun filmiriitaan vuonna 1942. Amerikkalaisen elokuvan esittäminen nousi poliittiseksi kiistaksi poliittisen keskustelun ulkopuolella, kun saksalaismieliset jäsenet irtautuivat Suomen Filmikamarista ja perustivat Suomen Filmiliiton.
Suomi oli menettänyt Viipurin Moskovan rauhansopimuksessa maaliskuussa 1940. Yli 400 000 ihmistä evakuoitiin ja asutettiin muualle Suomeen. Viipuri palautui Suomelle jatkosodan aikana, elokuussa 1941. Kaupunki uudelleenrakennettiin nopeasti ja siitä tuli vilkas varuskuntakaupunki. Kun raideyhteys palautettiin, oli Viipuri myös keskeinen kauttakulkupaikka. Vuonna 1941 Viipurissa oli kahdeksan elokuvateatteria. Tässä tutkitun jakson alussa, toukokuussa 1942 Viipurissa toimi kaksi elokuvateatteria, Palatsi ja Scala. Lokakuun aikana teatterien määrä kaksinkertaistui, kun Kinoportti ja Seppo avasivat ovensa. Tarkastelujakson viides elokuvateatteri avasi ovensa joulukuussa 1942. Elokuvateatterien toiminta oli vilkasta ja hyvin organisoitua huolimatta vallitsevasta sotatilasta. Viipuri näytti elokuvia noin kuukauden viiveellä Tampereen esitysrytmiin, eli ohjelmisto oli vertailukelpoista muihin keskeisiin suomalaiskaupunkeihin. Keskeinen havaintomme on, että amerikkalaista elokuvaa esitettiin Viipurissa filmiriidasta huolimatta myös vuosina 1942–1943. Julkaisemme tarkemmat tulokset myöhemmin tutkimusartikkelin muodossa.
Keynote-puhujia oli workshopissa kolme:
Roel Vande Winkel, KU Leuven CINEMA IN OCCUPIED BELGIUM. Working with databases to gain new insights into cinemas and film screenings in German occupied Belgium (1940–1944).
Prof. Pelle Snickars, Lund University, Doing New Film History—On Computer Vision & Topic Models of Swedish Film Culture in the 1930s.
Thunnis van Oort, Radboud University, Using film programming datasets for writing histories of moviegoing: Data collection, analysis and dissemination.
Apulaisprofessori Roel Vande Winkel esitteli pitkäjänteistä työtään elokuvan esitystoiminnan historian tutkimuksen parissa. Kaksikielisen Belgian elokuvaohjelmistojen painopiste vaihteli toisen maailmansodan aikana sen mukaan, missä osassa maata elokuvaesityksiä järjestettiin. Pohjoisen hollanninkielisessä Flanderissa saksalaiselokuvien esitykset järjestettiin suuremmissa saleissa ja esityskaudet olivat pidempiä kuin etelän ranskankielisessä Valloniassa. Belgialaisen elokuvan esitystoimintaan vuodesta 1896 eteenpäin voi tutustua Cinema Belgica -tietokannassa.
Professori Pelle Snickars Lundin yliopistosta esitteli tietokoneavusteista kuvanlukua ja laskennallisten menetelmien käyttöä käynnissä olevissa tutkimushankkeissaan Welfare State Analytics. Text Mining and Modeling Swedish Politics, Media & Culture, 1945-1989 sekä Modern Times 1936. Molemmat projektit hyödyntävät digitaalisia menetelmiä ja niissä käytetään isoja digitaalisia datasettejä. Ensinmainittu soveltaa tekstinlouhintamalleja (text mining models) ja jälkimmäinen hahmontunnistustekniikoita (pattern recognition) mediahistoriallisiin lähteisiin. Snickars pohti puheenvuorossaan myös sitä, miten tekoäly ja tietokoneoppimisen menetelmät voivat tuottaa uutta tietoa pohjoismaisesta elokuvakulttuurista. Myös tekoälyn käyttö kuvanmuokkauksen välineenä puhutti tietysti audiovisuaalisen kulttuurin tutkijoita. Tietokoneavusteisten menetelmien käyttö herättää ristiriitaisia tunteita, sillä niiden avulla voidaan esimerkiksi luoda uusia kohtauksia vanhoihin elokuviin.
Snickars esitteli tapausta, jossa tubettaja Denis Shiryaev oli tekoälyn avulla luonut uusia kohtauksia Lumièren veljesten elokuviin ja parannellut audiovisuaalista materiaalia opettamalla tekoälyn värittämään, skaalaamaan ja parantelemaan historiallista elokuva-aineistoa.
Tutkijatohtori Thunnis van Oort Radboudin yliopistosta esitteli tutkimustaan digitaalisten menetelmien parissa. Luennon jälkeen kokeilimme hands-on-työpajassa digitaalisia menetelmiä käytännössä. Datasetti oli koottu etukäteen suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja hollantilaisten kaupunkien elokuvaesitysten tiedoista. Suomesta keräsimme elokuvateatterien esitystiedot Oulusta, Tampereelta ja Viipurista. Aikarajaus oli toukokuusta 1942 kesäkuuhun 1943. Aineistoja analysoitiin datankeruun jälkeen taulukoimalla ja tekemällä erilaisia hakuja aineistoon. Vertailemalla suomalaista dataa kansainväliseen, voidaan suomalainen elokuvateatteritoiminta sijoittaa transnationaaliseen kontekstiinsa.
Eräs analyysin menetelmä on professori John Sedgwickin kehittämä popstat-analyysi. Siinä lasketaan sanomalehtien elokuvailmoituksista kerätyn datan perusteella jokaiselle elokuvalle kapasiteettiluku, joka perustuu elokuvan esityskauden pituuksiin (montako päivää) ja elokuvasalien kapasiteettiin (montako istumapaikkaa). Suomessa yhdysvaltalainen elokuva sai suurimman esityskapasiteetin, suomalainen elokuva toiseksi suurimman ja saksalainen elokuva kolmanneksi suurimman. Pohjoismaisessa vertailussa saksalainen elokuva nousi kapasiteetiltaan suurimmaksi, toisena ruotsalainen elokuva ja kolmantena yhdysvaltalainen.
Workshop tarjosi paljon käytännön työkaluja ja taitoja tutkimustyöhön, ja esitellyt analyysimenetelmät antavat mahdollisuuden syventyä elokuvan esitystoiminnan historiaan entistä laajemmin. Näiden tulosten valossa jatkamme tutkimustamme ja odotamme innolla mahdollisuutta julkaista tuloksemme laajemman yleisön saataville tulevaisuudessa.
Åbo Akademin kirjaston arkistossa suuressa harmaassa laatikossa säilytetään ainutlaatuista kokoelmaa Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet. Se koostuu pääasiassa 1830-1860-luvuilla painetuista kiertäneiden näytösten julisteista. Kun ensimmäisen kerran avasin laatikon ja poimin siististi taitettujen valkoisten papereiden välistä esiin lähes 200 vuotta vanhoja julisteita, uskalsin tuskin hengittää. Niin helposti repeävältä tuntui vanha ja karhea lumppupaperi, jonka epätasaista pintaa tihrustin tarkkaan arkiston lamppujen valossa. Olin jo aiemmin tutustunut kokoelmaan Hereditas culturalis -projektin sivuilla, mutta vasta alkuperäisiä julisteita käsitellessäni hahmotin todella, miten kirjavasta kokoelmasta oli kysymys.
Suurimmat julisteet ovat puoli metriä korkeita, pienimmät parinkymmenen senttimetrin mittaisia. Silmään pistävät eri kokoiset ja näköiset fontit, vetonaulojen otsikot, koristeelliset kehykset ja muutamat karkeat painokuvat. Toisaalta kokoelman julisteissa on paljon yhteistä. Ne koostuvat pääasiassa tekstistä, joka sisältää usein ohjelmanumeroiden nimiä ja kuvauksia. Karhealle paperille on painettu julisteesta toiseen toistuvia mainoslauseita ja lähes poikkeuksetta tiedot näytöksen ajankohdasta, paikasta ja hinnasta. Arvokkaita painotuotteita kuljetettiin aikanaan kaupungista toiseen ja käytettiin uudestaan, mistä kertovat mustakynällä tehdyt täydennykset, ylivedetyt päivämäärät ja liimatut paperinpalaset.
Kulttuurihistoriallinen tutkimusote muuntaa tämän hajanaisen ja kirjavan joukon papereita mielenkiintoiseksi ja monikerroksiseksi lähdemateriaaliksi. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen julisteiden sisältämää tietoa sekä tieteen ja tekniikan kuvauksia. Osoitan, että tiede, tekniikka ja kiertue-esitykset kietoutuivat yhteen monin tavoin 1800-luvun puolivälin Turussa.
Taikuri Philippen julisteessa on käytetty varsin runsaasti erilaisia fontteja. Kuva: Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet, Åbo Akademis Bildsamlingar.
Tutkimissani julisteissa nimetään erilaisia paikkoja Turun kaupunkitilasta. Eniten mainintoja saavat Seurahuone ja teatteritalo, joissa kaupungin ylemmät sosiaaliryhmät seurustelivat ja viettivät aikaa. Toisaalta kokoelman julisteissa mainitaan myös esimerkiksi Hämeentullin tivoli, joka oli työväestön huvielämän paikka. Lippuja näytöksiin myytiin muun muassa turkulaisissa ravintoloissa ja kirjakaupoissa. Kenties itse julisteetkin olivat esillä näissä tiloissa. Kun turkulaiset seurustelivat ravintolan pöytien ääressä tai tekivät tilausta kirjakaupassa, kiinnittivät julisteiden näyttävät fontit ja painokuvat ehkä heidän huomionsa.
Menneisyyden turkulaiset törmäsivät julisteissa kuvauksiin mikroskooppisesta maailmasta, kaukaisista taivaankappaleista, mekaanisista automaateista, kuumailmapallosta sekä junasta. Julisteissa tiede ja tekniikka suhteutettiin usein ihmiseen. Mikroskooppi paljasti ihmissilmälle vesipisaraan kätkeytyneen maailman, automaatit esittivät ihmisiä luonnollisine liikkeineen ja ihmishahmoiset nuket nousivat kuumailmapallon kyydissä kohti korkeuksia. Vertauskuvat tekivät tiedettä ymmärrettäväksi ja korostivat sen ihmeellisyyttä.
Tietznerin veljesten julisteessa katsojan huomion vangitsee kuva, jossa uiskentelee tuntosarvellisia olioita. Kuva: Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet, Åbo Akademis Bildsamlingar.
Tiede ja tekniikka nivoutuivat monin tavoin kiertue-esitysten toimintaan 1800-luvun puolivälin Turussa. Niitä kuvattiin julisteissa näytöksen vetonaulana, ja ne saivat merkityksiä esityksen mahdollistaneena välineenä tai myyntiartikkelina. Tiedettä ja tekniikkaa julisteissaan kuvanneet esiintyjät esiintyivät harvoin tieteen tekijöinä. He olivat taiteilijoita, taikureita, mekaanikkoja ja instrumenttien valmistajia ja korjaajia. Turkulaiset kirjakaupat painoivat erilaisia julisteita ja ravintolat myivät lippuja monenlaisiin esityksiin. Seurahuoneen seinien sisällä vietettiin sirkus- ja naamiaishuveja, hämmästeltiin yhtenä päivänä liikkuvia automaatteja ja toisena mikroskooppisen pientä maailmaa kummallisine eliöineen.
Kulttuurihistorian vahvuuksiin kuuluu sen moninaisuus. Huomioin tutkielmassani julisteiden visuaalisuuden, kirjallisuuden sekä materiaalisuuden. Tutkielmani ammentaa eri tutkimusperinteistä kuten tiedon ja tieteen historiasta sekä taikuuden historian tutkimuksesta. Tarkastelen tieteen ja tekniikan yhteyksiä niin 1800-luvun kauhuromanttiseen innostukseen kuin nojatuolimatkailuun. Näin kulttuurihistoriallisen tulkinnan myötä julistekokoelma kertoo monitahoisesti näytöstoiminnasta sekä tieteen ja tekniikan historiasta 1800-luvun puolivälin Turussa.
Aino Jämsän pro gradu -tutkielma Painettua tietoa, mainostettua tiedettä. Julisteet tiedon paikkana sekä tieteen ja tekniikan kuvaajina 1800-luvun puolivälin Turussa on luettavissa täällä.
Tämän vuoden Lukuviikko järjestetään 17.–23.4.2023. Lukuviikkoa on järjestetty eri muodoissa jo vuodesta 1977, ja se on yksi Suomen pitkäikäisimmistä lukutaitokampanjoista. Mutta millä lailla lasten lukemisesta ja lukumotivaation kehittämisestä keskusteltiin 1800-luvun alussa?
Yli 200 vuotta sitten Viipuriin asettunut kirjailija Jaakko Juteini (Jacob Judén) kirjoitti teoksessaan Lyhyt neuwo lapsen opettajalle (1816) miten lasta ei tulisi pakottaa lukemaan opetteluun. Sen sijaan lukemisen opettelu tuli aloittaa vasta, kun lapsi oli valmis siihen. Juteini painotti, että ”ei taito ole lapselle niin hyödyllinen kuin tahto ja halu taitoon”. Juteinilla oli käytännön kokemusta lasten opettamisesta, sillä hän oli toiminut nuorena miehenä kotiopettajana eri puolilla Suomea, ennen kuin asettui Viipuriin. Tuossa kaupungissa hän teki pitkän kirjallisen uran toimiessaan samalla maistraatin sihteerinä. Kuitenkin ajatus lukemisen motivoimisesta oli peräisin käytännön kokemuksen lisäksi myös aikakauden kirjoista ja oppineiden kasvatusta käsitelleistä kansainvälisistä keskusteluista.
Hermann Ernecken öljyvärimaalaus Kinderbildnis. Wikimedia Commons.
Ajatus lukuhalun nostattamisesta ja oppimisen ilon synnyttämisestä toistui usein valistusajan kasvatuskeskusteluissa, vaikka lukumotivaation käsitettä ei tuolloin vielä käytetty. Englantilainen John Locke kirjoitti vaikutusvaltaisessa kirjassaan Some Thoughts Concerning Education (1693) (suom. Muutamia mietteitä kasvatuksesta, 1914), että lasta ei saanut pakottaa lukemiseen. Aikuisen tuli muistaa, että hänen tehtävänään ei niinkään ollut opettaa lapselle sitä, mitä tämän tulisi tietää, kuin kasvattaa lapsessa arvostusta ja rakkautta tietoa kohtaan. Tämän kautta lapsi oppi tuntemaan ja kehittämään myös itseään.
Myös saksalaisella kielialueella vaikuttaneet filantropistit kuten Johann Heinrich Pestalozzi ja Johann Bernhard Basedow korostivat lapsen yksilöllisen kehityksen huomioimista sekä lapsen oman havainnon ja kokemuksen roolia oppimisessa. Basedowin mukaan lukemaan oppimista tulisi edistää vähä vähältä lapsen kehitystä seuraten, ja hän antoi käytännöllisiä esimerkkejä siitä, miten kielen opiskelussa tuli edetä leikinomaisuuden ja havainnollisuuden kautta. Jaakko Juteini, joka oli kuunnellut Henrik Gabriel Porthanin kasvatusoppia käsitteleviä luentoja opiskellessaan Turun Akatemiassa, selvästikin tunsi lukumotivaatiota käsitelleet kansainväliset keskustelut ja käänsi oman aikansa keskeisiä pedagogisia ajatuksia jo varhain suomen kielelle.
Bilder ABC-Bok 1848. Suomen Kansalliskirjasto. Digitaaliset kokoelmat
Valistusajattelijat näkivät opetuskysymyksissä yhteiskunnallista ulottuvuutta. Lukeminen kehitti paitsi järkeä myös moraalia. Eläimistä kertovat kuvat ja tarinat olivat yksi valistusajan kasvattajien esiin nostama keino lasten lukuhalun kasvattamiseksi. Eläin- ja luontoaiheet nivoutuivat myös uudenlaiseen kiinnostukseen luonnon havainnointiin aistien avulla. Kun lastenkirjallisuus alkoi muovautua Euroopassa 1700-luvulla, haluttiin uudistaa antiikin faabeleiden traditiota ja luoda uudenlaisia realistisempia eläintarinoita. Eläinten nähtiin kiinnostavan lapsia ja kuuluvan näiden omaan kokemismaailmaan. Eläinkuvituksia käytettiin 1800-luvun alkupuolella monin tavoin erilaisissa kuvitetuissa aapisissa ja kuvakirjoissa.
Locken tavoin myös Jean-Jaques Rousseau suositteli eläintarinoita lasten lukemistoon, kuitenkin vasta kun lapsi oli valmis ymmärtämään eläintarinoiden moraaliset opetukset. Rousseaun kirja Émile ou de l’éducation (1762) (suom. Emilé eli kasvatuksesta, 1905) vaikutti laajalti kasvatuksesta käytyyn keskusteluun 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Euroopassa. Rousseau tunnetusti suhtautui kriittisesti hyvin nuorten lasten lukemiseen ja nosti esiin yhden ainoan kirjan, jonka hyväksyi lasten lukemistoon ennen 12 ikävuotta. Tämä oli Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719).
Robinson Crusoe oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa suosittu lastenkirja ympäri Eurooppaa, vaikka se oli alun perin kirjoitettu aikuisille. Kirja ilmestyi kuvitettuna suomennoksena Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet vuonna 1847. Tätä aikaisemmin kirjaa oli luettu Suomen alueella etupäässä ruotsiksi ja saksaksi. Saksalainen pedagogi Joachim Heinrich Campe kirjoitti oman mukaelmansa Robinson Crusoe der Jüngere (1779), jossa kirjaa yhdessä lukevan perheen tarinan muodostama kehyskertomus oli valtavan suosittu. Kirja levisi laajalle saksankielisessä Euroopassa.
Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet (1847). Suomen Kansalliskirjasto
Robinson Crusoen tarinan on katsottu luoneen erityisen Robinsonadien lajityypin lastenkirjallisuuteen. Se innoitti poikakirjallisuudeksi miellettyjä seikkailukertomuksia, joissa samalla opetettiin länsimaiseen maskuliinisuuteen sopivia tunteita ja arvoja, kuten rohkeutta, rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Kuitenkin myös tytöt saattoivat eläytyä autiolle saarelle joutuneen Robinsonin tarinaan jo hyvin varhain.
Kirjahistorioitsija Tuija Laine on osoittanut, miten Ruotsin ajan Suomessa myös tytöt saattoivat lukea Robinson Crusoeta 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Jacobina Charlotta Munsterhjelmin (1786–1842) päiväkirjassa kuvataan, miten kirja kiersi hänen perheessään vuonna 1800, kun Munsterjhelmin perheen tyttäret lukivat sitä toisilleen. Myöhemmin Robinson Crusoen tarinaa on tarkasteltu ja uudelleenkirjoitettu myös postkoloniaalisesta näkökulmasta, mistä esimerkiksi Michael Tournierin alun perin ranskaksi vuonna 1967 ilmestynyt romaani Perjantai on hyvä esimerkki.
Lukeva tyttö (Lesendes Mädchen). Eduard Klieberin öljyvärimaalaus vuodelta 1855. Wikimedia Commons
Kirjan kierto Munsterhjelmin tyttärien parissa kertoo siitä, miten lukeminen oli monin tavoin yhteisöllistä 1800-luvun alussa. Yhdessä lukeminen ja kirjojen jakaminen olikin yksi tärkeä tapa suhtautua lukemiseen. Campen versiossa Robinson Crusoen tarinasta yksinäiselle saarelle joutuneen haaksirikkoisen tarinaa luettiin yhdessä perheessä, jonka lasten välihuomiot, vitsit ja pohdiskelut katkaisivat itse päätarinan ja saivat lukijan tuntemaan olevansa osa tätä kodikasta seuruetta, joka luki kirjaa yhdessä, usein ulkosalla luonnon helmassa. Toisaalta myös yksin kirjaan syventyneen lukijan eläytyminen Robinson Crusoen selviytymiseen saarellaan oli osa laajempaa jaettua kirjallista kulttuuria, jossa kirjat muovasivat yhä tärkeämmäksi nousevaa yksiöllisyyden kokemusta.
Saksalainen Rolf Engelsing on esittänyt, että 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa tapahtui suuri muutos: sen sijaan, että oltaisiin luettu ääneen yksiä ja samoja kirjoja yhä uudelleen, alettiin lukea yhä enemmän yhä laajempaa määrää erilaisia kirjoja. Paitsi kielen oppimista, lukeminen merkitsi myös sen välittämien ajatusten, tunteiden, moraalisten sääntöjen ja käytösnormien opettelua ja sisäistämistä. Toukokuussa käynnistyvä projektimme ”Lukemalla kansalaiseksi? Lastenkirjat ja kasvatuksellinen kirjallisuus Suomessa 1790–1850” tarkasteleekin juuri yksilön ja yhteisön välisiä suhteita 1800-luvun alun lastenkirjallisuudessa. Hanke toteutetaan Turun yliopistossa vuosina 2023–2026 ja sitä tukee Koneen Säätiö.
Nähdä Napoli. Se oli ollut tavoitteena jo useamman vuoden, ainakin siitä lähtien kun ryhdyin kirjoittamaan kirjaa suomalaisista Euroopan-matkaajista ja olin ajatuksissani seurannut muutamaa heistä Napolinlahdelle. Kirja valmistui ensimmäisen koronavuoden aikana. Liikuskelin yhä vain ajatuksen voimalla tutkimieni matkaajien avustamana eri puolilla Eurooppaa. Usein kuljin Alppien yli kohti eteläistä Italiaa. En tietenkään lentäen tai edes junalla vaan lähinnä postivaunujen kanssa. Matkaseurana oli joskus hiukan suureellisesti Goethe, useammin Turun akatemian kasvatit Johan Jakob Tengström ja Immanuel Ilmoni. Olen viihtynyt heidän seurassaan ehkä liiankin hyvin. Etenkin kun ottaa huomioon, että kumpikin on kuollut yli 150 vuotta sitten.
Maaliskuussa 2023 olin kuitenkin ihan oikeasti Roomassa ja monille kulttuurihistorioitsijoille tutussa Villa Lantessa – kirjoittamassa jälleen matkaajista. Olin lisäksi lähdössä vihdoin Napoliin. En tosin postivaunuilla vaan junalla, jonka nopeudesta Suomen rautateillä voi vain haaveilla. Seurakin oli vaihteeksi elävää, sillä matkustin lasteni kanssa. Myönnän että he olivat ehkä muutaman kerran kuulleet kertomuksia Ilmonin seikkailuista jo ennen tätä matkaa. Meillä ei valitettavasti olisi aikaa esimerkiksi Vesuviukselle kiipeämiseen kuten Ilmonilla aikanaan mutta Pompejissa oli tarkoitus vierailla.
Ilmoni pisti aikanaan 1820-luvun lopulla merkille napolilaisten rikkaan elekielen, jota oppi jonkin verran tulkitsemaan. Me opimme muun muassa sen, että napolilaisen siivojaan kanssa pystyy keskustelemaan suht sujuvasti, vaikka ensimmäinen ei osaa sanaakaan englantia me vain joitain fraaseja italiaa. Majoituimme Chiaian kaupunginosassa, jonka luin vasta jälkikäteen olevan kaupungin trendikkäintä aluetta. Itse olin valinnut alueen sillä perusteella, että se on lähellä merta, kuulemma rauhallinen ja osapuilleen sitä osaa kaupungista, josta käsin moni 1800-luvun maalaus kuvaa Napolia. Kauniisti kaartuva rantaviiva ja taustalla mahtavana kulissina häilyvä Vesuvius. Tuo osa kaupunkia tuntui jotenkin tutuimmalta.
Chiaian vauraus ja trendikkyys näkyy toki kaduilla, täältä löytyvät pradat ja guccit, mutta heti sen naapurissa on huomattavasti rosoisempi Quartieri Spagnoli eli espanjalaiskortteleina tunnettu kaupunginosa, joka on saanut nimensä 1500-luvulla alueella asuneiden espanjalaissotilaiden mukaan. Tätä perua on myös kortteleiden vaarallisen paikan leima, joka vasta hiljattain on kohentunut. Espanjalaiskorttelit ovat juuri sitä Napolia, joka tunnetaan kapeiden katujen poikki tuttavallisesti roikkuvista pyykkinaruistaan. Tänä keväänä näitä kujia hallitsevat kuitenkin Napolin suuren ylpeyden, kaupungin jalkapallojoukkueen sini-valkoiset värit. Scudettoa eli Italian mestaruutta juhlitaan jo koko kaupungissa mutta parhaiten menestyksen aiheuttaman puhtaan riemun voi tuntea Quartieri Spagnolin kaduilla. Jalkapallokausi ei ole toki vielä päätöksessään mutta Napoli on ollut kuluvalla kaudella niin ylivoimainen, että kaduilla liehuvat joukkueen liput, sini-valkoisiksi maalatut katukiveykset, kaiteet ja portinpielet sekä puodeissa myytävät niin ikään joukkueen värein koristellut prosecco-pullot julistavat mestaruuden jo kuuluvan kaupungille. Viimeksi Napoli juhli scudettoa keväällä 1990 Diego Maradonan johdolla. Jos joku ei tiennyt Maradonan pelanneen aikanaan Napolille, kaupungissa vieraileva ei voi tiedolta välttyä.
Maradona-alttari espanjalaiskorttelissa.
Oikeastaan tarkoituksemme oli päästä seuraamaan calciota eli jalkapalloa Napolin kotistadionille mutta lippujen saaminen suuressa nosteessa olevan joukkueen peliin osoittautui liian vaikeaksi. Niinpä lopulta seurasimme ottelua monen paikallisen tapaan kortteliravintoloiden terasseille viritetyistä tv-näytöistä. Nuorempi lapsi (joka hurraa yleensä AC Milanille, illan vastustajalle) suostui jopa naamioitumaan yhdeksi illaksi Napolin kannattajaksi ja puki päälleen Maradona-paidan. Kaikki keskittyivät peliin. Kaduilla päivystävä poliisipartiokin näytti vilkuilevan kännykästä ottelun kulkua. Mutta mitä ihmettä: kotijoukkue koki kauden pahimman tappionsa tekemättä ainuttakaan maalia! Chiaian kulmilla tappio otettiin kuitenkin tyynesti vastaan.
Katunäkymää espanjalaiskorttelissa.
Huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina Pompejiin oli vapaa pääsy. Se tarkoitti täyttä paikallisjunaa, joka kulkee Napolista Sorrentoon pysäkkeinään esimerkiksi Vesuvius, Herculaneum ja Pompeji. Ilmaisen sisäänpääsyn vuoksi olimme varautuneet ankaraan jonottamiseen mutta alueelle pääsi varsin nopeasti. Kohteen laajuus hahmottui vasta paikan päällä. Kokonaisuudesta oli kuitenkin vaikea saada otetta yhdellä käynnillä vaikka vietimmekin kaupungissa pitkän tovin. Näillä tuhkan alta esiin kaivetuilla kaduilla oli kävellyt muutamia suomalaissyntyisiä vierailijoita jo 1700-luvun lopulla – kaivaukset olivat tosin tuolloin vielä varhaisessa vaiheessa – mutta J. J. Tengström oli ensimmäinen, joka kertoi näkemästään laajemmalle yleisölle Suomessa. Hän nimittäin kirjoitti 1820-luvun alussa Pompejin käynnistään juttusarjan turkulaislehteen. Tengström kävi Napolinlahdella alkuvuodesta 1819. Matkakertomuksissaan hän raportoi varsin tarkasti Pompejissa näkemäänsä mutta tekee myös paljon havaintoja Napolista ja kaupungin asukkaista. Tengström panee muun muassa merkille napolilaisten suuren intohimon erilaisiin peleihin. Calcio ei näihin peleihin vielä kuulunut. Modernia jalkapalloa ryhdyttiin pelaamaan Italiassa 1800-luvun lopulla – jalkapallon etäistä sukulaista Calcio Fiorentinoa tosin pelattiin jo 1400-luvulla.
Matkalla Pompejiin.
Lukemattomat matkaajat Goethestä turkulaisoppineisiin ovat ihastelleet Napolin eteläistä ilmastoa ja ihmetelleet kaupungin vilkasta elämänmenoa. Napoliin matkaamiseen liittyy yhä tänäkin päivänä tiettyä varovaisuutta. 1800-luvun alussa Napoliin johtavalla tiellä pelättiin maantierosvoja, kaupungissa varkaita. Nykyäänkin Napoliin matkaajia varoitellaan varkaista ja villistä liikenteestä. Oman hyvin rajallisen kokemuksemme mukaan Napolissa autoilijat antavat jalankulkijalle tilaa paremmin kuin Roomassa.
Useat Napolissa 1800-luvulla vierailleet ovat raportoineet kaupungissa kohtaamastaan köyhyydestä ja väkivallasta. Osa matkaajista piti paikallista alempiin yhteiskuntakerroksiin kuulunutta väkeä täysinä raakalaisina. Siksi onkin mielenkiintoista, että Tengström kiinnitti huomiota myös paikalliseen kansankulttuuriin, kuten suosittuun katuteatteriin. Tengström selostaa myös seuranneensa, miten erityisesti sunnuntaisin paikallista väkeä kokoontui veden äärelle kuuntelemaan ääneen luettua kirjaa. Tengström ei tietenkään voinut tietää, millaisesta kertomuksesta oli kyse mutta hän pisti merkille lukijan eläväiset äänenpainot ja kuulijoiden suuren kiinnostuksen tarinaa kohtaan. Ehkä kuulijat eivät itse olleet lukutaitoisia ja juuri sen vuoksi kirja sai heidät kerääntymään yhteen.
”Vedi Napoli e poi muori” (nähdä Napoli ja kuolla) kirjoitti Goethe aikanaan omassa matkapäiväkirjassaan. Lentäväksi lauseeksi vakiintunut kiteytys ei kaiketi ollut Goethen keksintöä mutta hän teki sanontaa tunnetuksi. Nähdä Napoli uudelleen, voisi olla oma mottoni.
Teksti: Heli Rantala. Kuvat: Allan ja Alina Rantala
Koronavuoden kestäneen kotoilun taituttua, pääsin vihdoinkin toteuttamaan jo vuodesta 2020 suunnittelemaani arkistomatkaa Det Kongliga Biblioteketin eli Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston kokoelmiin ja arkistoihin. Tanskalaisen kirjailija ja sirkustutkija Anders Enevigin keräämää sirkusarkistoa säilytetään Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston arkistossa. Lisäksi kirjastosta löytyy sanomalehtiarkisto, Mediearkivet, jonka aineistokokonaisuutta on mahdollista tarkastella vain tutkijasalin tietokoneilta ja mikrofilmeiltä paikanpäällä. Väitöskirjassani tutkin unohdettuja naistaikataiteilijoita, jotka kiertelivät Tanskaa, Ruotsia, Suomea, Norjaa ja muita Euroopan maita 1880–1890-luvuilla. Tästä syystä ensimmäinen ulkomainen arkistomatkani suuntautui juuri Kööpenhaminaan etsimään johtolankoja tutkiemieni naisten urapoluista ja elämänvaiheista.
Lentolippujen ja tutkijasalin arkistovaraukset tehtyäni, reilun viikon mittainen arkistomatkani konkretisoitui yllättävän nopeasti heti tammi-helmikuun taitteeseen. Matkamenoa ei haitannut edes kiprakka Itämereltä puhaltava tuuli eikä rähjäinen hotelli, joka sijaitsi rautatieaseman takana, punaisten lyhtyjen katveessa. Sijainniltaan hotelli vinoine käytävineen osoittautui kuitenkin loistavaksi. Rautatieaseman läheisyydessä sijaitsee myös sirkusesiintyjien suosima historiallinen esiintymispaikka Tivoli. Vaikka Tivoli oli talveksi suljettu, pääsin silti ihastelemaan aidan raoista Tivolin kauniita valaistuksia, viihtyisiä asetelmia ja koristeellisia orientaalisia rakennuksia.
Varaamani tutkimusaineistot tuotiin ”Mustaan Timanttiin” eli kuninkaallisen kirjaston moderniin lisäosaan. Kauttaaltaan mustasta lasista tehty ”timantti” koreilee ryhdikkäästi keskustan läpi kulkevan satamakanaalin varrella. Suunnikkaan muotoiseen rakennukseen mahtuu kirjastosalin, tutkijasalin ja korkean aulatilan lisäksi näyttelytiloja, teatteri, käsikirjasto ja kahvila, jossa kulutin kruunuja. Tutkijasalin rekisteröinti osoittautui varsin viralliseksi. Tarvitsin kahteen otteeseen passia, ja minusta otettiin yllätyksellisesti myös kuva. Lopputuloksena sain omalla kauhistuttavalla (mutta tunnistettavalla) kuvallani varustetun kulkuluvan. Tutkijasalissa pöydälleni asetettiin kuvauslupakielto, koska tilaamani materiaali oli kiellettyä. Viereisessä pöydässä kamera raksutteli kuitenkin ahkerasti, jota hiukan kateellisena seurasin. Oman materiaalini kopioiminen manuaalisesti hidasti työtahtiani. Kaikenkaikkiaan vietin viiden aineistolaatikon kanssa kolme työpäivää., ja toiset kolme päivää tutustuin Mediearkivetin aineistoon tutkijasalin koneilta.
Yksi tutkimukseni päähenkilöistä eli wieniläinen hovitaikuri Sidonie Roman (1853-1946) asui aikanaan Kööpenhaminassa yhdessa tanskalaisen miehensä kanssa. Erityisesti Sidonie Romanin kohdalta tutkimukseni edistyi merkittävästi, ja löysin uusia arkistolähteitä ja vinkkejä jatkotutkimukseen. Harmittavaa mutta ei yllättävää, Anders Enevigin kokoama aineisto ei sisältänyt juurikaan tietoa naistaikureista. Olin toiveikkaana odottanut, että erityisesti hänen kokoamastaan Rhodinin-sirkussuvun arkistosta olisi löytynyt runsaasti aineistoa muun muassa taikuri, hiekkamaalari ja sirkuksen omistaja Theresia Rombello-Rhodinista (1840–1908). Theresia Rombello teki pitkän ja vaiherikkaan esiintyjänuran, mikä kuitenkin on jäänyt unohduksiin. Tutkimukseni kontekstoimiseen Enevigin tarkasti keräämä ja arkistoima materiaali kuitenkin auttoi. Paikanpäällä olo helpotti myös taiteilijaverkostojen ja manageriverkostojen ymmärtämistä.
Sunnuntaina tutkijasali oli kiinni, joten suuntasin tutustumisretkelle Kööpenhaminan museoihin ja kuninkaanlinnoihin. Kuvittelin Amalienborg-linnan juhlaviin saleihin tutkimukseni kiertelevät naistaikurit esiintymään. Vuosisadan vaihteen esiintyville taiteilijoille tyypillinen luokkaerojen ylittäminen konkretisoitui juuri Amalienborgin ylellisyyden keskellä, ja jopa hämmensi tutkijaa.
Arkistopäivien päätteeksi minua viihdyttivät kävelykatujen antikvaarit ja kirjakahvilat, joista tein myös hauskoja kirjalöytöjä. Ensimmäinen ulkomaille suuntautuva arkistomatkani oli antoisa, avartava ja uusia johtolankoja kutkutteleva. Sain uuden aineistomateriaalin ja inspiraation lisäksi myös arvokasta kokemusta erilaisten arkistojen käytännöistä.
