Keskiaika miellettään usein edelleen uskon aikakaudeksi; ajanjaksoksi, jolloin katolinen kirkko oppeineen oli hallinnollisessa, poliittisessa ja taloudellisessa valta-asemassa. Kirkon opit määrittivät maailmankuvan ja vuodenkierron rytmin, ne muokkasivat arkea ja vahvistivat yhteisöjen hierarkioita. Uudet tutkimukset ovat monipuolistaneet kuvaa: kirkon valta-asema – jos sellaista edes oli – oli jatkuvien neuvotteluiden tulos ja ajassa muuttuva. Tutkimus keskittyy kuitenkin edelleen vahvasti kirkkoon instituutiona ja uskonnon teoreettiseen ja intellektuaaliseen puoleen. Usko oli keskiajallakin paljon muuta: se oli ymmärrys kosmoksesta ja yhteiskunnasta, omasta paikasta perheessä ja yhteisössä; se oli tapoja toimia ja tuntea. Usko kiteytyi ruumiillisuuteen, aisteihin ja kokemuksiin. Arjen uskonnollisuus – se miten kristityt uskoaan elivät – oli kytköksissä kirkon oppiin, teologisiin määritelmiin ja dogmiin, mutta yhteisön tavat ja kulttuuriset traditiot vaikuttivat myös hartaustapoihin.
Läpi keskiajan kirkko yritti saada maallikoiden uskonharjoittamisen tavat paremmin kontrolliinsa, ja paavit pyrkivät vakiinnuttamaan valtansa niin kirkon hallintokoneiston sisä- kuin ulkopuolella. Tämä ei ollut yksinkertaista, sillä kehittyvä talous, kaupungistuminen ja koulutus lisäsivät maallikoiden kiinnostusta ja itsenäisiä aloitteita uskonelämän saralla. Vastauksena yhteiskunnallisille muutoksille kirkon sisällä syntyi kurinpidollinen ohjelma. Siihen kuuluivat niin mendikanttijärjestöjen synty saarnaohjelmineen ja -oikeuksineen kuin vaatimus kristittyjen vuosittaisesta synnintunnustuksesta. Samoihin aikoihin paavillinen kuuria otti käyttöönsä uudenlaisen juridisen oikeusprosessin kontrollin vahvistamiseksi ja sovelsi sitä kahdessa keskeisessä ympäristössä. Näin saivat syntynsä inkvisitiokuulustelut, joilla etsittiin kerettiläisiä ja kitkettiin harhaoppisia tapoja ja kanonisaatioprosessit, jotka keskittyivät tutkimaan pyhimyskandidaattien pyhyyttä ja ihmeiden aitoutta. Hengellisen elämän ääripäihin keskittyneet prosessit olivat molemmat juridisesti samaa inquisitio-tyyppiä, joka siis tarkoitti – erotuksena varhaisemmasta accusatio-tyypistä – että tutkittavalla asialla tuli olla julkinen maine ja kuulustelun ja tietojen hankinnan hoitivat paavilliset virkamiehet. Käytännöt olivat siis virkamiesten vastuulla ja vain todistajiksi erikseen haastetut maallikot olivat kuulusteluissa osallisia.
Tutkijan näkökulmasta lopputulos byrokratian kehittymisestä ja sen myötä syntyneistä oikeusprosesseista on onnekas. Kirjatessaan harhaoppisiksi miellettyjä tapoja tai mahdollisia ihmeitä paavilliset virkamiehet dokumentoivat sadoittain ”tavallisten” kristittyjen todistajanlausuntoja. Lausunnot sisältävät arjen murusten ohella kuvauksia erilaisista rituaaleista ja vuorovaikutuksesta niin pyhimyksen kanssa kuin oman yhteisön sisällä – tunteita ja aistihavaintoja unohtamatta. Molemmilla lähdetyypeillä onkin keskiajantutkimuksen kentällä vankka tutkimustraditio. Lähteet jakavat saman juridisen taustan ja molemmissa keskiössä ovat maallikoiden uskonharjoittamisen tavat ja rituaalit; tästä huolimatta niiden tutkimusperinteet ovat varsin erilliset eikä vertailevaa analyysia juuri ole. Rituaaleja ja muita maallikoiden puoli-itsenäisiä vuorovaikutusmuotoja on kanonisaatioprosesseissa tutkittu, mutta inkvisitioprosessien osalta tämä eletyn uskon elementti on jäänyt varjoon. Sen sijaan kirkon kontrollin analyysi on noussut esiin. Molempien perinteiden yhdistäminen täydentäisi kuvaamme keskiajan uskonnollisuudesta ja kirkon kurin ja kontrollin osuudesta sen muokkaamisessa.
Tätä historiografista aukkoa paikkaa Suomen akatemian rahoittama nelivuotinen projekti: Cultures of Control? Lived Religion and Lay Challenges to Normativity in Later Medieval Europe (CULTCTRL), jonka tutkijaryhmä (Jenni Kuuliala, Saku Pihko, Reima Välimäki ja PI:nä allekirjoittanut) pyrkivät näiden kahden lähdetyypin ristiinluentaan ja vertailuun. Tutkimusryhmä hyödyntää eletty usko -käsitettä analyysissaan. Tällä tarkoitetaan lähestymistapaa, jossa hartauden harjoituksen tavat ja rituaalit ymmärretään keskeisiksi: etenkin keskiajan kontekstissa usko oli tekoja. Maallikoiden hartauden harjoittamisen tavat eivät siis ole lähtökohtaisesti vähempiarvoisia menneisyyden ymmärtämisen kannalta kuin virallinen teologia tai kirkonmiesten harjoittamat riitit. Tutkimussuunta ammentaa amerikkalaisten sosiologien lanseeraamasta lived religion -käsitteestä, jossa olennaista on ymmärrys, että ihmiset valitsevat uskonnollisista tavoista ja uskomuksista itselleen ja arkeensa parhaiten sopivat. Uskontoa järjestelmänä ei koskaan omaksuta sellaisenaan tai kokonaisena. Viitekehys on syntynyt modernin uskonnon tutkimiseen ja keskiajan tutkimuksen parissa sitä onkin sovellettu painottaen uskoa uskonnon (teoreettisen oppirakennelman) sijasta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sovellamme from below -näkökulmaa: emme keskity vain maallikoiden uskonnollisuuden analyysiin vaan tutkimme koko uskomusjärjestelmää alhaalta käsin. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa puhutaan paljon uskosta (fides) ja hartaudesta (devotio), mutta uskontoa nykyisenkaltaisena ilmiönä ei oikeastaan vielä ollut olemassa. Olihan läntisessä kristikunnassa (periaatteessa) vain yksi kirkko ja yksi oikea usko.
Lähtökohtamme on, että kirkon kontrollipyrkimyksistä huolimatta uskon harjoittaminen loi toiminnallisen tilan, jossa oli mahdollista toteuttaa hengellisyyttä ja sekä luoda että kyseenalaistaa yhteisöllistä identiteettiä. Esimerkiksi vuorovaikutuksessa pyhimysten kanssa tämä näkyy siten, että avunanojat saattoivat itse valita vuorovaikutusrituaalit ja pyhimykselle luvatun vastalahjan. Yhteisöllisyys tulee esiin siinä, että alueelliset tavat ja käytännöt asettivat raamit rituaaleille ja lahjoille. Kirkon kontrolli ja oppi heijastuu ajatuksissa pyhimysten välittäjän asemasta; ajatuksesta, että pyhimykselle luvatun vastalahjan täyttämättä jättäminen oli vakava synti. Kanonisaatioprosesseissa kirkon kontrolli näkyy siinäkin, että kaikesta edellä mainitusta tuli todistaa keskiaikaisen katolisen kirkon ja kanonisen oikeuden säädösten mukaisesti. Sama ilmiö näkyy inkvisitioprosesseissa. Vaikka kirkon harhaoppisiksi mieltämiin rituaaleihin osallistuminen oli yksilön valinta ja perustui osin henkilökohtaisiin pohdintoihin oikeasta uskosta, valintaan vaikuttivat myös oman yhteisön sosiaaliset suhteet ja kulttuuriset käytännöt. Kirkon näkökulmasta tilanne oli päinvastainen: kun kanonisaatioprosesseissa rituaalit vahvistivat pyhimyskandidaatin pyhyyttä, inkvisitioprosesseissa ne todistivat kerettiläisistä tavoista tahraten osallistujien sielun ja maineen. Molemmissa lähdetyypeissä niiden kirjaaminen oli tärkeää.
Rituaalisen vuorovaikutuksen analyysi eri konteksteissaan valottaa rituaalien merkitystä, yhteisöllistä vuorovaikutusta ja tuottaa uutta tietoa performanssien roolista keskeisenä osana keskiaikaista elettyä uskoa. Vertailu ei kuitenkaan koskaan ole helppoa. Projektille onkin ollut keskeistä löytää käsitteitä ja ilmiöitä, joihin eletty usko kiteytyy ja jotka tulevat kattavasti näkyviin molemmissa lähdetyypeissä. CULTCTRL keskittyy rituaalien ohella vuorovaikutukseen uskonnollisten eksperttien kanssa ja tunnekäytäntöihin. Tämän lisäksi tarvitsemme erilaisia metodologisia apuvälineitä tavoitteen saavuttamiseen. Eletyn uskon tutkimus on nojautunut varsin vahvasti lähilukuun, joka tuottaa kyllä tarkkoja, mutta yleensä varsin rajattuja kuvia menneisyydestä. Jos ja kun uskontoa lähestyy holistisena ilmiönä, joka sisältää niin yksilön tunteet, aistit ja kokemukset kuin yhteisölliset tavat ja kulttuurin laajemmat konventiot, nousee esiin tarve laajemmalle ymmärrykselle. Argumenttimme onkin, että eletyn uskon tutkimuskenttä kaipaa skaalautuvuutta: mikro- ja makrotasojen yhdistämistä analyysissa. Tässä CULTCTRL käyttää apunaan tietokoneavusteista semanttista testimallinnusta CASTEMOa, joka perustuu havaintoon, että jopa historiallisten lähteiden monimutkaiset lauseet ovat luonteeltaan suhteellisia: kanonisaatio- ja inkvisitioprosessien todistajanlausunnot kuvaavat ihmisten, paikkojen, merkitysten ja muiden käsitteiden välisiä suhteita. Tarkoituksemme on muuttaa nämä tiedot jäsennellyksi dataksi, mutta säilyttää lähdetekstin alkuperäinen sanamuoto ja konteksti. CASTEMO menetelmä mahdollistaa samalla lähdekielen rikastamisen ja järjestämisen käsitehierarkioiksi. Menetelmässä hyödynnämme yhteistyökumppanimme David Zbíralin johtaman DISSINET-hankkeen kehittämää InkVisitor-tietokantaa, joka hyödyntää CASTEMOa. Koska CULTCTRL on vasta alkuvaiheessa, ei tästä metodologisesta askeleesta ole vielä esitellä tuloksia vaan ne jäävät seuraavaan kertaan.
Tavoitteemme ja lähtökohtamme on ottaa vakavasti keskiajan maallikoiden eletty usko. Onnistuminen eri lähdetyyppien vertailussa ja analyysin skaalautuvuudessa mahdollistaa myös kontribuution uskonnon tutkimuksen eettiseen puoleen. Pyrimme poistamaan anakronistista jaottelua ”autenttiseen” ja epäautenttiseen” uskon harjoittamisen analyysissä. Tämä on tärkeää myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta: niin akateemisessa tutkimuksessa kuin yhteiskunnallisissa keskusteluissa voidaan puhua ”uskonnollisesta käänteestä”. Uskonto on noussut uudestaan merkitys- ja erontekojärjestelmäksi maallistuneiksi mielletyissä länsimaissakin. Tutkimustuloksillaan projektimme osallistuu myös näihin keskusteluihin.
