Mikä yhdistää muinaisen Lähi-Idän imperiumin tutkimusta ja Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiainetta? Ainakin kiinnostus sukupuoleen, uskontoon, symboleihin ja kirjeisiin lähdemateriaalina. Nämä yhteiset intressit ovat nousseet esille kulttuurihistorian oppiaineen ja ANEEn, muinaisiin Lähi-Idän imperiumeihin keskittyneen huippuyksikön tutkijoiden yhteisissä keskusteluissa muutaman viime vuoden aikana. Kulttuurihistorian dosenttikaarti onkin viime vuosina kasvanut ANEEn tutkijoiden ansiosta muun muassa Levantin kulttuurihistoriaan ja muinaisen Persian kulttuurihistoriaan erikoistuneilla dosenteilla.
Ensimmäisen yhteisen seminaarin teemaksi valittiin kuitenkin kulttuurinen muisti. Pohdimme yhdessä, miten muinaista menneisyyttä muistettiin 1800- ja 1900-luvun Suomessa. Koko päivän symposiumi ”Remembering the distant past: cultural memory in Finland from Hammurabi to Hilma Granqvist” pidettiin 23.10.2026 Helsingin yliopistossa, ja tilaisuutta saattoi seurata myös etänä. Esiintyjien lisäksi ohjelma oli houkutellut paikalle kiinnostunutta yleisöä. Symposium käsitteli yksittäisten henkilöiden ja alueiden muistoa sekä populaareissa että oppineemmissa keskusteluissa sekä aktiivisia muistajia eli vanhempien aikojen historiografian merkkihenkilöitä.
ANEEn tutkija ja Levantin kulttuurihistorian dosentti Emanuel Pfoh esitelmöi Hilma Granqvistista.
Päivän aikana keskusteltiin muun muassa Mooseksen asemasta vapauden symbolina nationalismin aikakaudella ja Suomen muinaisista kuninkaista. Mielikuvitus on tietyllä tapaa aina mukana kulttuurisen muistin ylläpidossa, mutta Suomen muinaisten kuninkaiden kohdalla lipsahdetaan fantasian ja pseudohistorian puolelle. Siitä huolimatta niillä on varsin sitkeä jälki nykykulttuurissa. Päivän aikana puhuttiinkin myös aaveista tai kummittelusta, siis siitä kuinka jonkin ilmiö, aikakausi tai henkilö jättää jäljen, joka nousee esiin yhä uudestaan ja teema toistuu kerta toisensa jälkeen julkisessa keskustelussa eri foorumeilla. Joskus aaveen jälkiä pystyy seuraamaankin. Niinpä esimerkiksi muinaisen Troijan myyttinen tuho toistui eri yhteyksissä antiikin aikana ja jäljet näkyivät läpi keskiajan erilaisissa tekstityypeissä. Troijan traaginen romahdus heijastuu aavemaisena uudelleen kuvitteluihin vielä nykyäänkin.
Symposiumissa keskityttiin myös niihin henkilöihin, jotka ovat olleet luomassa mielikuviamme menneisyydestä. Jarl Gallénin merkitys suomalaiselle keskiajan tutkijoille lienee monille tuttu, mutta tämäkin kuva sai uusia nyansseja. Sen sijaan Hilma Granqvistin ja etenkin Karl Fredrik Enebergin panos oli ennen symposiumia ainakin minulle tuntemattomampi.
Heli Heino esitteli tutkimusryhmän työtä Jarl Gallénista.
Keskusteluissa nousi toistuvasti esiin 1800-luvun merkitys kulttuuriselle muistille Suomessa. Silloin luotiin muinaisen menneisyyden peruskuvasto, joka vaikuttaa ajatuksiimme edelleen. 1800-luku on eräänlainen linssi, jonka kautta tutkija usein huomaamattaan katsoo menneisyyttä. Tutkijan oman position purkamisen tärkeys nousikin keskeiseksi huomioksi.
Osallistuin Lundin yliopistossa viime elokuussa tiedonhistorian kesäkouluun, jonka järjesti Lund Centre for the History of Knowledge (LUCK). Tämä oli ensimmäinen kesäkoulukokemukseni ulkomailla ja ensimmäinen vierailuni Lundissa. Vanha kaupunki kauniine taloineen ja kujineen hurmasi minut heti. Yliopistoalue muodostui vihreistä puistosta ja vanhoista rakennuksista, joiden seiniä pitkin muratit kiipeilivät.
Kun saavuin Lundiin ja kävin tutustumassa yliopistoon, tunnelma oli jopa hieman epätodellinen. Olin aloittanut kesäkouluun valmistautumisen jo huhtikuussa, jolloin olin saanut tiedon etukäteislukemistosta ja ohjeet oman työpaperin kirjoittamiseen. Olin kirjoittanut kesäkoulua varten tekstin väitöskirjatutkimuksestani ja sen kytköksistä tiedonhistoriaan. Nyt olin täällä, Lundissa, ja kesäkoulu oli alkamassa.
Kesäkoulu oli neljän päivän mittainen. Se koostui luennoista sekä monipuolisesta pienryhmä- ja seminaarityöskentelystä. Viimeisenä iltana kokoonnuimme yhteiselle illalliselle. Kesäkouluun osallistui hieman yli kaksikymmentä väitöskirjatutkijaa yliopistoista ympäri Euroopan ja Yhdysvalloista. Tutkimme aivan erilaisia aiheita ja aikakausia, mutta meitä kaikkia yhdisti kiinnostus tiedonhistoriaan ja halu oppia siitä lisää.
Tiedonhistorian kesäkoulu järjestettiin Lundin yliopistossa LUX-nimisessä rakennuksessa.
Tutkimuskeskuksen johtaja, professori Johan Östling avasi kesäkoulun luennollaan, jossa hän johdatteli meidät tiedon käsitteen äärelle. Tiedonhistoriassa tutkitaan paitsi tieteellistä tietoa myös muita tietoja ja tietämisen tapoja. Östling lähestyi tietoa historiallisena ja sosiaalisena ilmiönä. Tieto on sitä, mitä menneisyyden ihmiset ovat uskoneet tietävänsä itsestään ja maailmasta. Östling painotti tiedon sosiaalista vaikuttavuutta sekä liikkuvuutta.
Kesäkoulun aikana tiedon määritelmä nousi toistuvasti esiin. Tiedonhistorian tutkijat tarkastelevat tietoa niin instituutioiden ja yhteiskunnallisten rakenteiden tasolla kuin osana yksittäisten ihmisten arkielämää. Tiedolla on moninaisia muotoja. Se voi olla kirjallista, visuaalista, suullista tai kehollista, kuten taitoa ja osaamista. Tiedonhistoriassa tieto on muutakin kuin tutkimuksen kohde. Se on analyyttinen käsite, joka avaa näkökulmia menneisyyden maailmaan.
Tiedonhistoria kokoaa yhteen erilaisia tieteenaloja ja näkökulmia. Viikon aikana pohdimme koulutuksen historian ja tiedonhistoria risteyksiä. Tutustuimme yliopistojen ja humanististen tieteiden historiaan. Lisäksi tarkastelimme muun muassa tiedon omistamista, asiantuntijuuden käsitettä ja tiedon käytäntöjä varhaismodernina aikana.
Niin eläviä kasveja kuin kasvien kuvia Lundin yliopistoalueella.
Kesäkoulusta muodostui minulle korvaamaton kokemus. En usko, että olisin itsekseni lukemalla osannut ottaa haltuun tiedonhistorian tutkimuskenttää näin monipuolisesti. Kesäkoulu opetti myös laajemmin tutkimuksen teosta, rahoituksen hakemisesta ja julkaisemisesta. Se tarjosi hienon mahdollisuuden verkostoitua. Neljä päivää Lundissa sisälsivät runsaasti kohtaamisia, keskusteluja ja ajatustenvaihtoa.
Vaikka kesäkoulu oli kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus, pitkät päivät oman osaamisalueen rajoilla sisälsivät ristiriitaisiakin tunteita. Innostuksen ja uteliaisuuden rinnalle mahtui jännitystä, turhautumista ja epävarmuutta. Esimerkiksi keskustelu englannin kielellä saattoi käydä raskaaksi pitkien päivien loppupuolella.
Kesäkoulu antoi inspiraatiota, erilaisia ajatuksia, uusia tuttavuuksia sekä lisää motivaatiota kehittää akateemisen englannin taitoani. Ennen kaikkea rakensin sen avulla jälleen pienen mutta merkityksellisen palasen hiljalleen kasvavaan ammatilliseen itsevarmuuteeni.
Teksti: Aino Jämsä.
Kirjoittaja on kulttuurihistorian väitöskirjatutkija.
Kirjallisuutta
Östling, Johan ja David Larsson Heidenblad: The History of Knowledge. Cambridge University Press, Cambridge 2023.
Lund Center for the History of Knowledge (LUCK) on julkaissut kolmiosaisen sarjan tiedohistoriasta: Circulation of Knowledge (2018), Forms of Knowledge (2020) ja Knowledge Actors (2023). Nämä teokset sekä muita tutkimuskeskuksen tutkijoiden julkaisuja löytyy täältä: https://newhistoryofknowledge.com/publications/
Suomeksi tiedonhistoriasta voi lukea täältä: Myllyntausta, Mikko, Annastiina Mäkilä, Johanna Skurnik ja Veli Virmajoki (toim.): Tiedonhistoria. Vastapaino, Tampere 2023.
Haastattelijat: Elina Lahdenniemi ja Mikko Lähdesmäki
Paikka on Lillkallvikinpuisto Vuosaaren Aurinkolahdessa
Milloin opiskelit kulttuurihistoriaa ja mitä opinnot sinulle antoivat?
Opiskelin kulttuurihistoriaa 2011–2016. Opintojen myötä minusta tuli filosofian maisteri. Opintojen anti on mielestäni ajan kanssa näkyvä asia; minulle opinnot ainakin vahvistivat kriittisen ajattelun ja lähdekriittisyyden taitoja, jotka ovat nykyisissä mediaympäristöissä ja taiteellisessa työssäni niin itse työssä kuin rahoituksien hakemisessa hyvin tarpeellisia. Minulle pää- ja sivuaineitten (sukupuolentutkimus, klassillinen arkeologia, kirjallisuustiede) yhdistelmä vaikutti siihen, miten näen maailman; esimerkiksi ihmiskuva on aikaan ja paikkaan sidottu asia, kuten monet muutkin niin sanotusti luonnollisena pidetyt käsitykset. Tämä oivallus taas on yllättävän vaikutusvaltainen, kun kirjoittaa romaania. Mielestäni ihmiskuva on kaunokirjallisen teoksen keskeisimpiä asioita.
Jäikö opinnoista mieleen jotakin erityistä kohokohtaa?
Pidin ylipäänsä kulttuurihistorian oppiaineen älyllisesti uteliaasta ja kannustavasta ilmapiiristä, mutta Ateenan instituutin 2015 Antiikin Kreikan johdantokurssia on vaikea unohtaa! Koska graduni liittyi Ateenan klassiseen kauteen ja sen ajan komedioihin hain kurssille ja onnekseni pääsin. Kuutisen viikkoa Kreikassa arkeologisiin kohteisiin tutustuen oli fyysisesti raskas mutta ainutlaatuinen kokemus, sillä se toi antiikin paikat ja esineet konkreettisen materiaalisiksi. Arkeologisten kohteitten ja museoitten kiertäminen elävöitti opinnoissa suhteellisen abstrakteiksi jääneitä paikkoja. Erilaisten teattereiden näkeminen luonnossa auttoi hahmottamaan graduni päälähdettä, Aristofaneen komedioita.
Miten sinusta tuli kirjailija?
Ehkä hieman sattumalta mutta samalla päämäärätietoisesti. Luulen, että haave kirjailijuudesta oli minulle kuten monelle muullekin, lapsesta saakka päässä pyörinyt. Päätin maisteriksi valmistuttuani ottaa riskin ja hakea Kriittisen Korkeakoulun kirjoittajakouluun. Kun opiskelin siellä, Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun perustettiin kirjoittamisen maisteriohjelma. Hain siihen ohjelman toisella hakukierroksella ja pääsin. Työstin ohjelmassa esikoisromaaniani H, jonka idean sain pari vuotta ennen ohjelmaa. Kustannussopimuksen saaminen ei ollut läpihuutojuttu, mutta löysin tieni oikeaan kustantamoon joka tapauksessa, josta kiitos kuuluu Teos-kustantamon kustantaja Päivi Koivistolle joka uskoi käsikirjoitukseeni. Minulle kävi tuuri, kun aika pian kustannussopimuksen solmittuani sain Suomen Kulttuurirahastolta työskentelyapurahan ja olen tavallaan sille tielle jäänyt. Tie kirjailijaksi on ollut jokseenkin pitkä, opiskelin luovaa kirjoittamista neljä vuotta ennen ensimmäisen romaanin julkaisua, eikä tähän ole laskettu lapsesta saakka alkanutta harrastelijamaista kirjoittamista. Kustantamooni koetin päästä muutaman kerran ja vasta toisella tärppäsi. Matka on vaatinut paljon sitkeyttä ja tahtoa. Esikoisromaaniani kirjoitin kuutisen vuotta ja sitä ennen kirjoitin muutamia julkaisemattomia teoksia.
Mitä työhösi kuuluu?
Olen tehnyt toista romaaniani jo jonkin aikaa, ensimmäisen lomassa. Se pohjaa erään queer-historian henkilön 1800-luvun mittavaan päiväkirja-aineistoon. Työhön kuuluu kirjoittamista, taustatyötä, apurahojen hakemista, niiden raportointia ja uusien projektien eteenpäin viemistä. Sivutyökseni annan palautetta kirjoittajille Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelussa, eli luen aloittelevien kirjoittajien käsikirjoituksia. Työni on siis lukemista, kirjoittamista ja taustatutkimusta.
Mitä haluaisit sanoa aloittavalle kulttuurihistorian FM-opiskelijalle?
Yritä kaikista paineista huolimatta nauttia opiskeluajastasi, sillä se on kaikin tavoin poikkeuksellista aikaa. Yliopisto on ainutlaatuinen ajattelemisen paikka, jossa saa olla utelias, älyllinen ja kriittinen oikein luvan kanssa. Ennen kaikkea siellä saa olla keskeneräinen ja miettiä mistä voisi olla kiinnostunut ja miten sitä voisi tutkia.
Henkilökuntaan kuuluvat yliopistonlehtori Paavo Oinonen ja yliopisto-opettaja Sakari Ollitervo jäävät eläkkeelle. Haastattelussa he kertovat kokemuksistaan historian opiskelijoina ja opettajina, jakavat mieleenpainuvia muistoja työuraltaan ja kertovat omasta suhteestaan kulttuurihistoriaan.
Pänttäämistä ja innostusta historianopinnoissa
Kun Paavo ja Sakari opiskelivat Turun yliopistossa 1980-luvulla, opiskeluarki muodostui kirjatentteihin lukemisesta, luennoista ja seminaareista. Sakari nostaa esiin myös opiskelijoiden organisoimat lukupiirit. Aikaa vietettiin kurssikirjaston kahvilassa, Kirjakahvilassa ja Jusleniassa.
Opiskelu oli pänttäämistä. ”Oli isohkoja tenttejä, ja luentokurssien lopuksi oli sitten myös tentit. Se merkitsi sitä, että oli kausia, jolloin luettiin intensiivisesti, koska luennoilla käyminenhän oli vain muistiinpanojen tekoa”, Paavo kertoo. Molemmat pitivät opiskelusta. ”Sitä tehtiin vakavissaan, joskus jopa innostuneesti”, Sakari kuvailee.
Kurssisuoritukset merkittiin opintokirjoihin.
Opiskelu oli varsin itsenäistä ja omatoimista. Opettajat ohjasivat opiskelijoita opinnoissa vähemmän kuin nykyään. Paavon mukaan opiskelijoiden välinen yhteys oli suunnattoman tärkeää, ja muilta opiskelijoilta sai tietoa opintojen suunnittelusta ja suorittamisesta.
Opettajuus muutoksessa
Sakarin ja Paavon työuran aikana opetusmuodoissa on tapahtunut muutosta, vaikka toki esimerkiksi perinteiset seminaarit ovat varsin samanlaisia kuin ennenkin. Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa yksi opettaja oli usein vastuussa koko kurssista, kun taas viimeisen kymmenen vuoden aikana useiden opettajien kurssit ovat yleistyneet. Sakarin mukaan opetuksesta neuvotellaan enemmän ja kursseja suunnitellaan pidemmällä aikajänteellä kuin ennen. Paavo arvioi, että aiemmin Turun yliopiston avoimessa yliopistossa ja täydennyskoulutuskeskuksessa käytetyt monimuoto-opetuksen tavat, kuten etäopetus, oppimistehtävät ja oppimisalustat, ovat tulleet vahvemmin osaksi muuta yliopisto-opetusta. Molemmat ajattelevat, että digitaalisuus ja uusi tekniikka ovat jättäneet jälkensä opettamiseen. Tämän muutoksen keskellä elämme tälläkin hetkellä.
”Kaiken kaikkiaan opetustyöhön on tullut paljon enemmän kursseille yhteistä muotoa”, Sakari summaa. Tämä yhdenmukaistaminen on vaikuttanut kokemukseen opettamisesta. Sakarin mukaan opettaminen oli ennen vapaampaa mutta samalla enemmän asioiden yksin kantamista.
Opettajan on tarvinnut lisäksi reagoida oppialan muutoksiin. Kulttuurihistoria on moninaistunut ja laajentunut erityisesti 1990-luvulta lähtien. ”Voi olla näin, että syntyi paine, miten huomioida tämä monella tavalla artikuloitu oppiala ja välittää se opetuksen kautta eteenpäin”, Sakari kertoo. Paavo korostaa avoimen yliopiston isoa roolia kulttuurihistorian laajentumisessa. Kulttuurihistorian perus- ja aineopintoja opetettiin ympäri maata ja ulkomaillakin. Professorit Keijo Virtanen ja Kari Immonen pitivät sitä tärkeänä osana kulttuurihistoriaa, sillä toiminnan laajeneminen avoimen yliopisto-opetukseen oli mahdollista.
Kaikista muutoksista huolimatta Paavo kokee, että opetuksen vapaus, mahdollisuus kehitellä omia kiinnostuksen kohteita, on säilynyt osana opettamista.
Muistoja työuran varrelta: vastuuta ja yhteisöllisyyttä
Kulttuurihistorian henkilökunta tutustumassa Verlan tehdasmuseoon toukokuussa 2001. Vasemmalta Kari Immonen, Hannu Salmi, Paavo Oinonen ja Sakari Ollitervo, Katriina Mäkinen, Tapio Onnela, Silja Laine, Sirpa Kelosto, Merja Lind, Kimi Kärki, Maarit Leskelä-Kärki, Kaisa Vehkalahti, Jaakko Suominen, Maija Mäkikalli, Kari Kallioniemi, Kristiina Karppi, Anne Ollila ja Henri Terho.
Valintakokeiden järjestämiseen liittyy vahvoja muistoja. Sakari kertoo olleensa ensimmäistä kertaa valintakoevastaavana 1990-luvun lopussa: ”Muistan hyvin elävästi, kun se [valintakoe] yleensä oli lähellä juhannusta. Juhannuksen viettoon matkustaessa oli mukana salkussa kaikki valintakoevastaukset. Mennen tullen luin niitä. Äitini ihmetteli, että onko sinun niitä pakko lukea juhannusaattonakin.”
Paavo puolestaan muistelee kevättä 2020, jolloin yliopisto ja koko maa olivat joutuneet poikkeustilaan koronapandemian vuoksi. Hän oli tuolloin vastuussa valintakokeen järjestämisestä. Valmista mallia kokeelle ei ollut, mutta se luotiin nopeasti. Valintakoe järjestettiin historia-aineiden opettajien ja tutkijoiden, yliopiston digipalveluiden sekä humanistisen tiedekunnan hallintopalveluiden yhteisvoimin, talkootyönä. ”Se oli kyllä rasittava ja työläs kokemus, mutta sitten lopputulema oli erittäin uskoa herättävä siinä, että vaikeassa tilanteessa saadaan nopeasti paljon aikaan”, Paavo kuvailee.
Paavo jatkaa yhteisöllisyyden tärkeydestä: ”Täällä oppiaineessa mukavat muistot liittyvät yhdessä tekemiseen ja osin myös vapaa-aikaan.” Molemmilla on arvokkaita muistoja kollegoista, jaetuista keskusteluista ja yhteisestä ajanvietosta kuten kevätjuhlista. Muistoja on myös kohtaamisista opiskelijoiden kanssa. Sakari muistelee lämmöllä mieleen jääneitä seminaariryhmiä, joiden ohjaaminen ja joihin kuuluminen on ollut hieno kokemus.
Kulttuurihistoria – lupaus itsensä toteuttamisesta ja ystävyydestä
Sakarin mukaan kulttuurihistoria tuntui ”lupaukselta jostain tuntemattomasta ja uudesta”, kun hän tuli Turkuun opiskelemaan. ”Onhan se merkinnyt alusta lähtien mahdollisuutta yhdistellä omia mielenkiinnon kohteita,” hän kertoo. Sakari saattoi yhdistää kiinnostuksensa sekä kulttuuriin että perinteisempään ajattelun historiaan. Historianteorian lisäksi tärkeä aihe on ollut historian käyttö, joka on näkynyt niin professori Kari Immosen puheessa historian läsnäolosta kuin kansainvälisissä keskusteluissa kulttuurisesta muistamisesta. Kulttuurihistoriografiaa olisi pitänyt harjoittaa enemmän. Kulttuurihistoria on tarjonnut vaihtelevia mahdollisuuksia omille kiinnostuksen kohteille.
Paavo kuvaa horisontin avautuneen, kun hän haki opiskelemaan silloiseen Turun yliopiston taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelmaan. Hän kertoo naurahtaen, että entinen kansakoulunopettaja oli vaikuttanut epäilevän alavalintaa ja nimittänyt opintosuunnitelmaa ”läpeensä humanistiseksi”. Paavo oli kuitenkin pitänyt tärkeänä valitsemaansa suuntaa. Kulttuurihistoriassa hän pystyi syventymään mielenkiinnon kohteisiinsa eli populaarikulttuuriin ja mediaan. ”Täällä oli avoin asenne kaikkea tällaista kohtaan jo hyvin varhain”, Paavo sanoo.
Kulttuurihistoria on merkinnyt Paavolle ja Sakarille yhteyttä tärkeisiin kollegoihin ja ystäviin, kumppanuutta. ”Paljon on syntynyt ystävyyssuhteita ja se on merkinnyt todella paljon”, Paavo painottaa.
Eläkepäivien suunnitelmia
Paavo suunnittelee eläkepäiville kirjoittamista ja tutkimuksen tekemistä. Lisäksi aikaa vapautuu harrastuksille kuten metsätöille ja kitaran soiton harjoittelemiselle. Myös Sakari haluaa tehdä tutkimusta ja lukea kirjallisuutta. Lukulistalla on Martin Heideggerin kirjoituksia ja vanhempaa saksalaista aatehistoriallista kirjallisuutta, jonka lukeminen ja ymmärtäminen vaatii aikaa.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2025.
Kulttuurihistorian oppiaineessa on viime aikoina keskusteltu siitä, miten eksistentiaalinen polykriisi pakottaa yhteiskunnat arvioimaan arvojaan, systeemejään ja kanssakäymistään. Sanalla sanoen: miten olla ihmisiä yhdessä? Se taas on historiantutkijoiden leipälaji. Jos siis olet historioitsija, onneksi olkoon!
Nykypäivän vallankumouksessa käytetään hyväksi sosiaalista mediaa, jossa tiedotetaan protesteista. Protestijuliste yhteisön ylläpitämältä internetsivulta: They thought they could fence us in by @trivet_art, The Flamingo Revolution.
Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi pohtii historian yhteiskunnallista merkitystä todeten, että ”Cicero kirjoitti ennen ajanlaskun alkua, että ”historia on aikojen todistaja” ja että historia on ”elämän opettaja, menneisyyden sanansaattaja”. Historiantutkimuksen voima on siinä tavassa, jolla se palauttaa muistiin jo unohdettua ja luo perspektiiviä nykyisyydelle. Lopulta tulevaisuus on aina avoin: se oli sitä ennen ja se on sitä nyt. Menneisyys voi olla keino nähdä uusia mahdollisuuksia myös nykytilanteessa.”
Tuomiopäivän kello on 85 sekunttia keskiyöstä – lähempänä keskiyön lyöntiä kuin koskaan. Millaisia toivon sointuja yliopistot kajauttavat vastaukseksi aikamme yhteiskunnallisiin haasteisiin? Salmi toteaa:
”Yliopistoilla on ollut – ja on – monipuolinen rooli opetuksen, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen paikkana. Toimintaedellytykset ovat olleet jatkuvassa muutoksessa, mihin vaikuttaa moni asia, kuten ikäluokkien muutokset, perusrahoituksen kehykset ja budjetoinnin laskentatavat tai kilpaillun rahoituksen yhä suurempi merkitys tutkimustyölle. Tutkimusrahoituksessa yleinen trendi on ollut vapaan tutkimusrahoituksen supistuminen ja temaattisten ja profiloitujen rahoitusmuotojen vahvistuminen, mikä osaltaan suuntaa tutkimusta. Tässä tilanteessa on tärkeää puolustaa vapaata, kriittistä tutkimusta. On olennaista, että vapaan, tutkijalähtöisen perustutkimuksen merkitys säilyy vahvana. Toisaalta, tällä hetkellä kaikilla tutkijoilla, myös historiantutkijoilla, on mahdollisuus osallistua sellaisiin monitieteisiin hankkeisiin, jotka tarttuvat ihmiskunnan kannalta keskeisiin kysymyksiin ja haasteisiin. Näin on myös tapahtunut. Esimerkiksi biodiversiteetin tutkimukseen historioitsijoilla on olennaista annettavaa, sillä luonnon köyhtyminen on ollut pitkän aikavälin ajallinen prosessi. Tutkimus voi avata esimerkiksi niitä kulttuurisia käytäntöjä, jotka vaikuttavat tässä päivässä. Samalla kun pitää puolustaa perustutkimusta, on oltava avoin osallistumaan uudenlaisiin hankkeisiin – ja tarvittaessa kriittisesti osallistua ajankohtaiseen keskusteluun tutkimustiedon pohjalta.”
Absurdi kriisi!
Historioitsijat jos ketkä tietävät, että muutos on mahdollinen. Kysymys onkin siitä, millainen muutos. Historia tarjoaa strategioita ja retoriikkaa, ihmisenä olemisen kokeiluja, jotka voi valjastaa niin sodan ja vihan kuin rauhan ja solidaarisuuden palvelukseen. Luovuttamattomat ihmisoikeudet, joista nautimme, ovat menneisyydessä nähty tulevaisuuden mahdollisuus. Eksistentiaalinen ihmisoikeustaistelu koskettaa meitä kaikkia.
Ilmastonmuutoksen madonluvut lienevät tuttuja. 3°C lämpenemisen vaikutukseksi arvioidaan neljä miljardia kuollutta. YK:n yleiskokous vahvisti vuonna 2026 Kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ) päätöksen, että valtioilla on velvollisuus vähentää päästöjä, siirtyä pois fossiilisista polttoaineista ja suojella ihmisoikeuksia. Siitä huolimatta SB64 ilmastokokouksessa Bonnissa valtiot välttelivät konkreettista sitoutumista ilmastotoimien rahoitukseen ja viivyttivät ilmastokriisin ratkaisua. Nykyisen ilmastokriisin ytimessä on siis se, että valtaapitävät sallivat fossiilisten polttoaineyhtiöiden jatkaa kriisin syventämistä. Ilmastokriisi on moraalinen kriisi.
Historialliset kehityskulut vaikuttavat siihen kuka sanelee valssin tahdin. Historioitsija voi nimetä systeemit, paljastaa rakenteet ja pyrkiä ymmärtämään konfliktien mekanismeja ja siten painepisteitä, jolloin seinämä eri mahdollisten tulevaisuuksien välillä on ohut. Ilmastokriisin ratkaisujen välttely solmiutuu ekstraktivismiin, kolonialismiin, kapitalismiin, patriarkaalisuuteen, rasismiin, misogyniaan ja spesismiin.
Kun protestoidaan fossiilisia polttoaineita, korruptoitunutta hallitusta tai kontrolloimatonta AI:ta vastaan, ei ole kyse ainoastaan ilmastosta vaan siitä, miten esimerkiksi öljy-yhtiöt käyttävät valtaa rakenteissa. Sen vuoksi ilmaston suojeleminen ei yksin riitä, tarvitaan ilmasto-oikeudenmukaisuutta, jotta vanhoja kaavoja ei toistettaisi. Naomi Kleinin mukaan vastarinta on ainoa, mikä voi pelastaa tilanteen.
Kirjeessään kansalaisoikeustaistelun keskeltä Martin Luther King jr totesi, että maltilliset olivat Ku Klux Klania vaarallisempia, sillä he ylläpitivät toimimatonta systeemiä hyssyttelemällä asioita niin, ettei systeemi päässyt muuttumaan. Yhteistyön voima ilmastokriisissä kumpuaa kysymyksenasettelusta: miksi pysyä systeemin esittämien ratkaisujen rajoissa, jos ne pyrkivät vain ylläpitämään systeemiä, eivät ratkaisemaan ilmastokriisiä?
Kari Marie Norgaardin mukaan toimettomuutta ilmastokriisissä tuotetaan sosiaalisesti, jotta kulttuurin rakentama käsitys todellisuudesta säilyisi. Kriisi on niin pelottava, että sen tiedostamista vältellään. Vanhan järjestyksen murentuessa on kuitenkin luotava uutta demokratiaa keskellä äärisääilmiöitä, humanitaarisia kriisejä ja ihmisoikeuksien heikentämistä.
Historian oppituntina tyrannian vastustamiselle historioitsija Timothy Snyder antaa: ”Do not obey in advance”. Autoritaarinen sorto on jo herättänyt vastarinnan Yhdysvalloissa. Maailmanpoliittinen repeämä tekee Hannah Arendtin kuvailemasta autoritaaristen johtajien halusta vääristellä historiaa – ja sitä kautta todellisuutta – ajankohtaisen kysymyksen. Totalitarismin metodina on turruttaa alistumaan ajattelemattomuuteen. Vihankylväminen ei pysäytä Euroopassa riehuvia maastopaloja, eikä kasvata satoja ruokapulaan. Päinvastoin. Kenen narratiivia uskotaan?
Suffragetit taistelivat ihmisoikeuksien puolesta. WSPU leaders Annie Kenney (left) and Christabel Pankhurst,1908, unknown. Wikimedia Commons.
Merkittävimpiä ongelmia ilmaston kannalta on eläinten syönti. Kumpi on tärkeämpää: oma, hetkellinen mielihyvä vai toisen olennon elämä? Franz Marc, Die gelbe Kuh, 1911. Wikimedia Commons.
Vastarinta ja orjuuden trauma Yhdysvalloissa. Augusta Savage posing with her sculpture Realization, c.1938, Andrew Herman. Wikimedia Commons.
Banksyn teoksen voi tulkita kritisoivan nationalismista kumpuavaa katseen kapeutta: lippu estää näkemästä, että on putomassa. Banksy statue in London, 17 May 2026, by APK. Wikimedia Commons.
Tutkija toimii systeemin sisällä, vallankumous muuttaa systeemin
Flamingojen ja ihmisten vallankumous. Protests against the government, opposition politicians and foreign luxury resorts in nature reserves – so called Flamingo Revolution – on Dëshmorët e Kombit Boulevard in Tirana, June 13, 2026. Kuva: Albinfo. Wikimedia Commons.
Albaniassa Vjosa-Narta luonnonsuojelualueen flamingoista, jotka pahvikuvina poukkoilevat mielenosoittajien rinnalla kaduilla, on tullut symboli vallankumoukselle. Mikä alkoi protestina presidentti Trumpin vävyn, Jared Kushnerin, luksuslomakohteen rakentamisesta Adrianmeren rannikolle on paisunut kansalaisten vaatimukseksi pääministeri Edi Raman ja hänen hallituksensa erosta.
Nuoret, ympäristöaktivistit, kansalaisjärjestöt ja paikalliset asukkaat ovat yhdistäneet voimansa tuhansien äänten kuoroksi ja kaduille tulvii spontaani massaprotesti neokolonialismia, korruptiota ja oligarkkeja vastaan. Iskulauseeksi on muodostunut ”Albania is not for sale”. Kutsumalla Albanian tapahtumia vallankumoukseksi ne liittyvät systeemin muutokseen tähtäävän liikehdinnän traditioon: ei pelkkä mielenilmaus vaan yhteiskuntasopimuksen irtisanominen. Michel Foucault asettaa vallan kaikkialle – myös ihmisten välisiin suhteisiin, kuten flamingovallankumouksellisten yhteistyöhön.
Noidan piirtämän taikapiirin sisällä on elämää kuolleen maiseman keskellä. Maalauksessa voi nähdä yksilön agenttiuden voiman. Magic Circle (smaller version),1886, John William Waterhouse. Wikimedia Commons.
On rikottava illuusio siitä, että olisimme voimattomia tai välinpitämättömiä; toisaalta narratiivit painajaismaisesta tulevasta voivat lamauttaa. Flamingot saavat seurakseen pääskyn ja korpin Extinction Rebellionin Love&Rage – kokoontumisessa 12.-14.9. Lontoon keskustassa.
Vaikutusvaltaisen ympäristöliikkeen vaatimuksina instansseille on: kerro totuus, toimi nyt ja päätetään toimista yhdessä – rakkaudesta maapalloon, raivosta sen tuhoamista kohtaan.
Siispä rohkaisuksi muille ilmaston ja ihmisoikeuksien puolesta liikehtiville historioitsijoille filosofi Cornel Westin sanat – West kehottaa epäonnistumisenkin uhalla luomaan kaikille parempaa tulevaa, koska syteen tai saveen, on toimittava heti:
”It’s not going to be fun, but there’ll be joy in that kind of struggle, joy in your intellectual courage exercise, joy in your moral and spiritual witness enacted even as you fall on your face. As Samuel Beckett always reminds us: We try again, fail again, and fail better. As you embark on the next stage, fail so much better. Fail with all of your revolutionary joy. Fail with that subversive piety. Fail with your intellectual humility and with your spiritual intensity.”
Kirjallisuutta
Arendt, Hannah: The Origins of Totalitarianism, 1951.
Foucault, Michel: L’Histoire de la sexualité : La volonté de savoir, 1976.
King, Martin Luther jr.: Letter from Birmingham Jail, 1963.
Klein, Naomi. This Changes Everything, 2014.
Norgaard, Kari Marie: Living in denial: climate change, emotions, and everyday life, 2011.
Snyder, Timothy: On tyranny, 2017.
Heidi Tähtinen. Kirjoittaja on kulttuurihistorian väitöskirjatutkija SLS:n rahoittamassa projektissa Ooppera periferiassa? Turku ja Pariisi musiikki- ja teatterikaupunkeina 1790–1840.
Lapin tuliaisina tuodut nuket ja lapsuuden intiaanileikit. Millä tavoin suomalaiset ovat käyttäneet saamelaisten ja pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen kulttuurien symboliikkaa ja esineitä läpi 1900-luvun? Miten alkuperäiskansojen kulttuureja lainaamalla on rakennettu ja ilmaistu suomalaisuutta? Milloin kyse on harmittomasta lainasta ja milloin tilanne on omimista?
Tänä keväänä on käynnistynyt näitä kysymyksiä tarkasteleva tutkimushanke Omia, lainata, varastaa? Alkuperäiskansakulttuurien käyttö Suomessa läpi 1900-luvun (ApproFI), jota rahoittaa Koneen Säätiö. Hanke tarkastelee viime vuosina Suomessa ja maailmalla mediakiistoja herättänyttä kulttuurisen omimisen ilmiötä. Erityisesti alkuperäiskansakulttuurien käyttö on herättänyt keskustelua – esimerkiksi saamelaisten gákti-pukujen tai Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen sulkapäähineiden jäljitelmien kohdalla.
Kulttuurinen omiminen -käsite on suhteellisen uusi, 1980-luvulta lähtöisin, eikä sitä edelleenkään käytetä juurikaan historiantutkimuksessa. Suomalaiseen julkiseen keskusteluun käsite alkoi vakiintua 2010-luvulla. Ilmiö itsessään on vanhempi ja hankkeessa keskitymme pitkään 1900-lukuun. Tutkimme, miten suomalaiset ovat lainanneet alkuperäiskansojen symboliikkaa ja käyttäneet sitä suomalaisuuden rakentamiseen. Samalla kysymme, millaisia merkityksiä näihin symboleihin, esineisiin ja käytänteisiin on eri aikoina liitetty.
Aloitin itse hankkeessa tutkijana helmikuussa. Siihen mennessä hankkeemme tutkimusavustaja Vehka Liimatainen (HuK) oli jo ehtinyt kartuttaa alkuperäislähteitä vaikuttavalla perusteellisuudella. Hän on etsinyt aineistoa muun muassa sanoma- ja aikakauslehdistä, televisio-ohjelmista, kuvakokoelmista sekä esineistöstä – aina leluista lähtien. Toukokuussa hän kartoitti hankkeen johtajan Reetta Humalajoen (PhD) kanssa Museo Leikin kokoelmia paikan päällä.
Kuvassa Inarin Juutuanjoen varrella professori Watchman, professori Stirrup, tutkimusavustaja Liimatainen, hankkeen johtaja ja akatemiatutkija Humalajoki sekä tutkijatohtori Mäkilä. Kuvaaja: Jo Stirrup.
Toukokuussa hankkeemme tutkijat, tutkimusavustaja ja kolme kansainvälistä kumppania tapasivat toisensa Inarissa. Hankkeen johtaja Humalajoen, tutkimusavustaja Liimataisen ja itseni lisäksi hankkeessa on mukana Sibelius-Akatemiassa väitöskirjaa tekevä Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pirita Näkkäläjärvi (MSc) sekä Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa väitöskirjaa tekevä Saamelaiskäräjien puheenjohtajan erityisavustaja Niina Siivikko (FM). Kansainvälistä näkökulmaa hankkeeseen tuovat yliopistonlehtori Sonja Dobroski (University of Manchester), professori David Stirrup (University of York) ja professori Renae Watchman (McMaster University).
Me kolme Turun yliopistosta käsin liikkunutta hankkeen jäsentä kuljimme rahoittavan säätiön arvojen mukaisesti koko menomatkan Inariin maata pitkin. Ensin yöjunalla, sitten vielä useamman tunnin autolla. Matka saattoi hieman venähtää, sillä työhön liittyvien pysähdysten lisäksi meitä kiinnostivat monenlaiset kivi- ja kultalohkareet matkan varrella. Hankkeen kannalta erityisen kiinnostavaa oli pysähdys napapiirillä sijaitsevassa Joulupukin Pajakylässä ja matkamuistopuodissa. Matkamuistojen ja Pajakylässä esillä olevien symbolien katsastamisen jälkeen kävimme juttelemassa joulupukin kanssa. Ovitontun yllättävä varovaisuus juuri turkulaisia kohtaan oli hyvä yhteinen keskustelunaihe.
Inarissa teimme kävelyretken Juutuan polkua pitkin. Varsinais-Suomen lähimetsiin tottuneelle retkeilijälle tuntuivat oudolta monet suorasanaiset kyltit, joissa huomautettiin, ettei jokin polku ollut turisteille tarkoitettu tai kiellettiin erikseen tulenteko jollakin tulentekopaikalla. Kyltit on kuitenkin helppo ymmärtää, kun huomioi turismin vaikutuksen saamelaisalueella. Paikallisten mukaan turistit saattavat kuvata ihmisiä saamenpuvuissaan kesken yksityistilaisuuksien, kuten häiden tai hautajaisten. Osa turisteista tunkeutuu jopa ihmisten pihoille tai ikkunoiden taakse nähdäkseen “aidon saamelaisen”.
Kyltti puussa Juutuan polulta poikkeavan polun varrella. Kuvaaja: Annastiina Mäkilä
Vierailimme Saamelaismuseo Siidassa, joka tallentaa kokoelmiinsa Suomen saamelaisten henkistä ja aineellista kulttuuria ja toimii valtakunnallisesti saamelaiskulttuurin vastuumuseona. Museon intendentti Anni Guttorm esitteli meille museon toimintaa ja yleisövastaava Taija Aikio piti meille kattavan opastuksen näyttelyihin. Vierailu muistutti olennaisesta kysymyksestä: Mikä tieto kuuluu alkuperäiskansan ulkopuolisille museovieraille? Tärkeää ei siis ole ainoastaan se, mitä jaetaan, vaan myös se, mitä ei jaeta. Mikä jää yhteisön itsensä säilytettäväksi, muokattavaksi tai mahdollisesti unohdettavaksi tiedoksi? Tämän päätöksen ei pitäisi olla ulkopuolisen päätettävissä, vaan kuulua yhteisölle itselleen.
Keskiviikkona tutustuimme Kansallisarkiston alla toimivaan Saamelaisarkistoon, jonka käytäntöjä ja aineistoja meille esitteli arkistonhoitaja Oona Leppälä. Näinä aikoina, jolloin Kansallisarkisto supistaa palveluitaan ja sulkee toimipisteitä, on Saamelaisarkiston toiminnan jatkuminen erityisen arvokasta. Arkisto toimii Saamelaiskulttuurikeskus Sajoksessa samassa tilassa kuin Suomen saamelaisten itsehallinnon keskus eli Saamelaiskäräjien päätoimisto ja parlamenttisali. Arkistoon tutustumisen jälkeen jäimme upeaan rakennukseen pitämään hankkeen sisäisen työpajan, jossa hankkeemme jäsenet pääsivät tapaamaan toisensa ensimmäistä kertaa ryhmänä. Kahvitauolla pääsimme vierailemaan Saamelaiskäräjien parlamenttisali Soljussa.
Yksityiskohta Saamelaiskäräjien parlamenttisali Soljussa sijaitsevasta kuvataiteilja Outi Pieskin toteuttamasta seinäreliefistä Eatnu, Eadni, Eana (suom. Virta, emo, maa). Kuvaaja: Annastiina Mäkilä
Takaisin päin kuljimme lentäen ja matkalla lentoasemalle edustimme onnistuneesti etelän turisteja. Eksyimme ja ajeltuamme jonkin matkaa pikkutietä huomasimme viereisessä metsässä porotokan. Luonnollisesti pysäytimme auton keskelle tietä, käytännössä omakotitalon pihaan ja aloimme räpsiä kuvia näistä ihmeellisistä eläimistä auton ikkunat avoinna popittaessamme täysillä Spotifysta saamelaista musiikkia.
Perjantaina järjestimme hankkeen symposiumin “Cultural Appropriation in Context: Histories, Encounters, and Power” Turun yliopistolla hybridimuotoisesti. Päivän aikana kuultiin puheenvuoroja eri puolilta maailmaa, ja teemat liikkuivat muun muassa vallan, identiteetin ja tiedon omimisen kysymyksissä. Ohjelmassa käsiteltiin teemoja, kuten alkuperäiskansojen tiedon asema länsimaisessa tieteessä, turismin ja eksotisoinnin yhteydet kulttuuriseen omimiseen, uskonnollisen ja kulttuuriperinnön poliittinen käyttö, identiteetin väittämisen ja haastamisen kysymykset sekä keholliset ja performatiiviset kulttuuriset käytännöt.
Päivän kruunasi Pirita Näkkäläjärven keynote-luento “What are possible motives for cultural appropriation of Sámi yoiking in Finnish music?”. Luento keräsi runsaasti kuulijoita sekä paikan päälle että etäyhteyksien päähän. Kommentaattorina toimi Renae Watchman, joka syvensi keskustelua tuomalla esiin alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia omimisen, vallan ja tiedon kysymyksiin.
Matka Inariin konkretisoi sen, mitä tutkimuksemme käsittelee: kulttuurinen omiminen ei ole vain abstrakti käsite, vaan elävä, arjessa ilmenevä ilmiö. Se liittyy katseeseen, valtaan ja siihen, kenellä on oikeus määritellä, jakaa ja käyttää kulttuuria.
Erityisesti me valtaväestöön kuuluvat olemme joskus tiedostamattammekin itse osa tätä ilmiötä.
Keskiaika miellettään usein edelleen uskon aikakaudeksi; ajanjaksoksi, jolloin katolinen kirkko oppeineen oli hallinnollisessa, poliittisessa ja taloudellisessa valta-asemassa. Kirkon opit määrittivät maailmankuvan ja vuodenkierron rytmin, ne muokkasivat arkea ja vahvistivat yhteisöjen hierarkioita. Uudet tutkimukset ovat monipuolistaneet kuvaa: kirkon valta-asema – jos sellaista edes oli – oli jatkuvien neuvotteluiden tulos ja ajassa muuttuva. Tutkimus keskittyy kuitenkin edelleen vahvasti kirkkoon instituutiona ja uskonnon teoreettiseen ja intellektuaaliseen puoleen. Usko oli keskiajallakin paljon muuta: se oli ymmärrys kosmoksesta ja yhteiskunnasta, omasta paikasta perheessä ja yhteisössä; se oli tapoja toimia ja tuntea. Usko kiteytyi ruumiillisuuteen, aisteihin ja kokemuksiin. Arjen uskonnollisuus – se miten kristityt uskoaan elivät – oli kytköksissä kirkon oppiin, teologisiin määritelmiin ja dogmiin, mutta yhteisön tavat ja kulttuuriset traditiot vaikuttivat myös hartaustapoihin.
Läpi keskiajan kirkko yritti saada maallikoiden uskonharjoittamisen tavat paremmin kontrolliinsa, ja paavit pyrkivät vakiinnuttamaan valtansa niin kirkon hallintokoneiston sisä- kuin ulkopuolella. Tämä ei ollut yksinkertaista, sillä kehittyvä talous, kaupungistuminen ja koulutus lisäsivät maallikoiden kiinnostusta ja itsenäisiä aloitteita uskonelämän saralla. Vastauksena yhteiskunnallisille muutoksille kirkon sisällä syntyi kurinpidollinen ohjelma. Siihen kuuluivat niin mendikanttijärjestöjen synty saarnaohjelmineen ja -oikeuksineen kuin vaatimus kristittyjen vuosittaisesta synnintunnustuksesta. Samoihin aikoihin paavillinen kuuria otti käyttöönsä uudenlaisen juridisen oikeusprosessin kontrollin vahvistamiseksi ja sovelsi sitä kahdessa keskeisessä ympäristössä. Näin saivat syntynsä inkvisitiokuulustelut, joilla etsittiin kerettiläisiä ja kitkettiin harhaoppisia tapoja ja kanonisaatioprosessit, jotka keskittyivät tutkimaan pyhimyskandidaattien pyhyyttä ja ihmeiden aitoutta. Hengellisen elämän ääripäihin keskittyneet prosessit olivat molemmat juridisesti samaa inquisitio-tyyppiä, joka siis tarkoitti – erotuksena varhaisemmasta accusatio-tyypistä – että tutkittavalla asialla tuli olla julkinen maine ja kuulustelun ja tietojen hankinnan hoitivat paavilliset virkamiehet. Käytännöt olivat siis virkamiesten vastuulla ja vain todistajiksi erikseen haastetut maallikot olivat kuulusteluissa osallisia.
Tutkijan näkökulmasta lopputulos byrokratian kehittymisestä ja sen myötä syntyneistä oikeusprosesseista on onnekas. Kirjatessaan harhaoppisiksi miellettyjä tapoja tai mahdollisia ihmeitä paavilliset virkamiehet dokumentoivat sadoittain ”tavallisten” kristittyjen todistajanlausuntoja. Lausunnot sisältävät arjen murusten ohella kuvauksia erilaisista rituaaleista ja vuorovaikutuksesta niin pyhimyksen kanssa kuin oman yhteisön sisällä – tunteita ja aistihavaintoja unohtamatta. Molemmilla lähdetyypeillä onkin keskiajantutkimuksen kentällä vankka tutkimustraditio. Lähteet jakavat saman juridisen taustan ja molemmissa keskiössä ovat maallikoiden uskonharjoittamisen tavat ja rituaalit; tästä huolimatta niiden tutkimusperinteet ovat varsin erilliset eikä vertailevaa analyysia juuri ole. Rituaaleja ja muita maallikoiden puoli-itsenäisiä vuorovaikutusmuotoja on kanonisaatioprosesseissa tutkittu, mutta inkvisitioprosessien osalta tämä eletyn uskon elementti on jäänyt varjoon. Sen sijaan kirkon kontrollin analyysi on noussut esiin. Molempien perinteiden yhdistäminen täydentäisi kuvaamme keskiajan uskonnollisuudesta ja kirkon kurin ja kontrollin osuudesta sen muokkaamisessa.
CULTCTRL -projektin jäsenet Saku Pihko (vas.), Reima Välimäki, Jenni Kuuliala ja Sari Katajala-Peltomaa
Tätä historiografista aukkoa paikkaa Suomen akatemian rahoittama nelivuotinen projekti: Cultures of Control? Lived Religion and Lay Challenges to Normativity in Later Medieval Europe (CULTCTRL), jonka tutkijaryhmä (Jenni Kuuliala, Saku Pihko, Reima Välimäki ja PI:nä allekirjoittanut) pyrkivät näiden kahden lähdetyypin ristiinluentaan ja vertailuun. Tutkimusryhmä hyödyntää eletty usko -käsitettä analyysissaan. Tällä tarkoitetaan lähestymistapaa, jossa hartauden harjoituksen tavat ja rituaalit ymmärretään keskeisiksi: etenkin keskiajan kontekstissa usko oli tekoja. Maallikoiden hartauden harjoittamisen tavat eivät siis ole lähtökohtaisesti vähempiarvoisia menneisyyden ymmärtämisen kannalta kuin virallinen teologia tai kirkonmiesten harjoittamat riitit. Tutkimussuunta ammentaa amerikkalaisten sosiologien lanseeraamasta lived religion -käsitteestä, jossa olennaista on ymmärrys, että ihmiset valitsevat uskonnollisista tavoista ja uskomuksista itselleen ja arkeensa parhaiten sopivat. Uskontoa järjestelmänä ei koskaan omaksuta sellaisenaan tai kokonaisena. Viitekehys on syntynyt modernin uskonnon tutkimiseen ja keskiajan tutkimuksen parissa sitä onkin sovellettu painottaen uskoa uskonnon (teoreettisen oppirakennelman) sijasta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sovellamme from below -näkökulmaa: emme keskity vain maallikoiden uskonnollisuuden analyysiin vaan tutkimme koko uskomusjärjestelmää alhaalta käsin. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa puhutaan paljon uskosta (fides) ja hartaudesta (devotio), mutta uskontoa nykyisenkaltaisena ilmiönä ei oikeastaan vielä ollut olemassa. Olihan läntisessä kristikunnassa (periaatteessa) vain yksi kirkko ja yksi oikea usko.
Lähtökohtamme on, että kirkon kontrollipyrkimyksistä huolimatta uskon harjoittaminen loi toiminnallisen tilan, jossa oli mahdollista toteuttaa hengellisyyttä ja sekä luoda että kyseenalaistaa yhteisöllistä identiteettiä. Esimerkiksi vuorovaikutuksessa pyhimysten kanssa tämä näkyy siten, että avunanojat saattoivat itse valita vuorovaikutusrituaalit ja pyhimykselle luvatun vastalahjan. Yhteisöllisyys tulee esiin siinä, että alueelliset tavat ja käytännöt asettivat raamit rituaaleille ja lahjoille. Kirkon kontrolli ja oppi heijastuu ajatuksissa pyhimysten välittäjän asemasta; ajatuksesta, että pyhimykselle luvatun vastalahjan täyttämättä jättäminen oli vakava synti. Kanonisaatioprosesseissa kirkon kontrolli näkyy siinäkin, että kaikesta edellä mainitusta tuli todistaa keskiaikaisen katolisen kirkon ja kanonisen oikeuden säädösten mukaisesti. Sama ilmiö näkyy inkvisitioprosesseissa. Vaikka kirkon harhaoppisiksi mieltämiin rituaaleihin osallistuminen oli yksilön valinta ja perustui osin henkilökohtaisiin pohdintoihin oikeasta uskosta, valintaan vaikuttivat myös oman yhteisön sosiaaliset suhteet ja kulttuuriset käytännöt. Kirkon näkökulmasta tilanne oli päinvastainen: kun kanonisaatioprosesseissa rituaalit vahvistivat pyhimyskandidaatin pyhyyttä, inkvisitioprosesseissa ne todistivat kerettiläisistä tavoista tahraten osallistujien sielun ja maineen. Molemmissa lähdetyypeissä niiden kirjaaminen oli tärkeää.
Rituaalisen vuorovaikutuksen analyysi eri konteksteissaan valottaa rituaalien merkitystä, yhteisöllistä vuorovaikutusta ja tuottaa uutta tietoa performanssien roolista keskeisenä osana keskiaikaista elettyä uskoa. Vertailu ei kuitenkaan koskaan ole helppoa. Projektille onkin ollut keskeistä löytää käsitteitä ja ilmiöitä, joihin eletty usko kiteytyy ja jotka tulevat kattavasti näkyviin molemmissa lähdetyypeissä. CULTCTRL keskittyy rituaalien ohella vuorovaikutukseen uskonnollisten eksperttien kanssa ja tunnekäytäntöihin. Tämän lisäksi tarvitsemme erilaisia metodologisia apuvälineitä tavoitteen saavuttamiseen. Eletyn uskon tutkimus on nojautunut varsin vahvasti lähilukuun, joka tuottaa kyllä tarkkoja, mutta yleensä varsin rajattuja kuvia menneisyydestä. Jos ja kun uskontoa lähestyy holistisena ilmiönä, joka sisältää niin yksilön tunteet, aistit ja kokemukset kuin yhteisölliset tavat ja kulttuurin laajemmat konventiot, nousee esiin tarve laajemmalle ymmärrykselle. Argumenttimme onkin, että eletyn uskon tutkimuskenttä kaipaa skaalautuvuutta: mikro- ja makrotasojen yhdistämistä analyysissa. Tässä CULTCTRL käyttää apunaan tietokoneavusteista semanttista testimallinnusta CASTEMOa, joka perustuu havaintoon, että jopa historiallisten lähteiden monimutkaiset lauseet ovat luonteeltaan suhteellisia: kanonisaatio- ja inkvisitioprosessien todistajanlausunnot kuvaavat ihmisten, paikkojen, merkitysten ja muiden käsitteiden välisiä suhteita. Tarkoituksemme on muuttaa nämä tiedot jäsennellyksi dataksi, mutta säilyttää lähdetekstin alkuperäinen sanamuoto ja konteksti. CASTEMO menetelmä mahdollistaa samalla lähdekielen rikastamisen ja järjestämisen käsitehierarkioiksi. Menetelmässä hyödynnämme yhteistyökumppanimme David Zbíralin johtaman DISSINET-hankkeen kehittämää InkVisitor-tietokantaa, joka hyödyntää CASTEMOa. Koska CULTCTRL on vasta alkuvaiheessa, ei tästä metodologisesta askeleesta ole vielä esitellä tuloksia vaan ne jäävät seuraavaan kertaan.
Tavoitteemme ja lähtökohtamme on ottaa vakavasti keskiajan maallikoiden eletty usko. Onnistuminen eri lähdetyyppien vertailussa ja analyysin skaalautuvuudessa mahdollistaa myös kontribuution uskonnon tutkimuksen eettiseen puoleen. Pyrimme poistamaan anakronistista jaottelua ”autenttiseen” ja epäautenttiseen” uskon harjoittamisen analyysissä. Tämä on tärkeää myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta: niin akateemisessa tutkimuksessa kuin yhteiskunnallisissa keskusteluissa voidaan puhua ”uskonnollisesta käänteestä”. Uskonto on noussut uudestaan merkitys- ja erontekojärjestelmäksi maallistuneiksi mielletyissä länsimaissakin. Tutkimustuloksillaan projektimme osallistuu myös näihin keskusteluihin.
1800-luvun verkoston vuosikonferenssi Turussa 29.-30.1.2026
Aurinkoisessa pakkassäässä paistattelevaan Turkuun kokoontui pitkän 1800-luvun teemojen houkuttelemana runsas ja monipuolinen tutkijajoukko. Teemana tällä 1800-luvun verkoston 15. vuosikonferenssilla oli Tiedon ja tarinoiden vuosisata. Konferenssi levittäytyi sekä Turun yliopiston että Åbo Akademin tiloihin.
Odotukset olivat korkealla, sillä tutkija Hanna Karhun sanoin 1800-luvun vuosikonferenssi ei ole mikä tahansa tapahtuma, vaan: ”Kyseessä on yksi vuoden ehdottomista kohokohdista!” Monipuolisesta ohjelmasta haasteeksi muodostuikin valita, mihin sessioon kulloinkin osallistuisi.
Kutsuesitelmät lähestyivät kukin tiedon ja tarinoiden tematiikaa, toisiaan täydentäen. Konferenssin aloittanut Asko Nivalan syväluotaava esitelmä antoi hienon pohjavireen koko tapahtumalle. Nivala loi Turkkilaisen shakkikoneen jännittävän historian kautta pitkän katseen siihen, miten inhimillisen ajattelun rajat on eri aikoina ymmärretty. Samalla kuultiin, miten lukuisat tarinat ovat vaikuttaneet toisiinsa ja inspiroineet uusiin tulkintoihin. Omaan mieleeni jäi kummittelemaan tarina René Descartesin kuolleen tyttären mukaan rakennetusta mekaanisesta koneesta, joka olisi filosofin muuttaessa Tukholmaan heitetty mereen paholaisen pelossa. Torstaina iltapäivällä Anna Sundelin puhui naisyrittäjyydestä Suomessa 1800-luvun lopulla avaten monia kysymyksiä liittyen sekä yrittäjyyden mahdollisuuksiin että vaikeuksiin. Samalla Sundelin nosti esiin nykytutkijan näkökulman haasteet löytää jälkiä menneisyyden naistoimijoista. Toisena konferenssipäivänä Kati Launis kertoi monipuolisesti datarikasteisen kirjallisuudentutkimuksen mahdollisuuksista tarkastella kirjallisuushistoriaa tutkimuskohteenaan erityisesti Fennican bibliografinen kuvailutieto. Kiehtovien mahdollisuuksien ja monen entuudestaan tuntemattoman kirjailijan esiin nostamisen lisäksi Launis teki sopivasti tarinan avulla selväksi sen, miten inhimillinen kosketus jatkuvasti vaikuttaa tutkimuksessa kaikkeen siihenkin, mitä nykyään saatamme tutkia digitoidusti. Launis muistutti siitä, miten Turun palo aikanaan tuhosi 40 000 nidettä ja pohti, miettikö kirjastonhoitaja Pipping loppuikänsä sitä, olisiko tilanne voinut päätyä toisin, jos kirjaston ikkunoita suojaavat rautaluukut olisivat olleet kiinni, kuten tarkoitus oli.
Sessioissa avautui tutkimuksen ja näkökulmien kiehtova kaleidoskooppi. Ensimmäisenä päivänä tutustuin itse muun muassa varhaiseen saamelaisuuden kuvaajaan taiteilija Juho Kyyhkyseen Tuija Hautala-Hirviojan johdatuksella, kuulin miten turkulaiset museot lähestyvät tietoa ja tarinoita muun muassa hyödyntäen biofiktiota kokoelmiensa esittämisessä yleisölle sekä seurasin erilaisia tapoja käyttää digitoitua aineistoa tutkimuksessa. Oman tutkimukseni kannalta aivan erityisellä mielenkiinnolla kuuntelin, mitä Wäinö Aaltosen museon Johanna Seppä kertoi taiteilija Aaltosen huonokuuloisuudesta sekä miten Heikki Kokko hahmotti kokemuksen yhteiskunta- ja kulttuurihistoriaa. Toisena päivänä osallistuin omalla paperillani sessioon sairauksista ja vammaisuudesta puhuen Volter Kilven huonokuuloisuuden kokemuksesta. Erityisen arvokasta oli keskustella aiheesta yleisön ja muiden puhujien kanssa. Lounaan jälkeen ehdin osallistua vielä sessioon, jossa käsiteltiin monia erilaisia elämäkerrallisia kohtaloita ja tutkimuskysymyksiä.
1800-luvun verkoston järjestämässä konferenssissa elin ennen kaikkea todeksi sanaa verkosto. Verkostoitumassa olimme sekä me nykypäivän tutkijat erilaisine näkökulminemme että 1800-lukuun sijoittuvat tutkimuksemme kohteet: toimijat, aiheet ja ajatukset. Rikastuttavaa oli käydä keskusteluja, päästä tapaamaan artikkeleidensa kautta jo tuttuja tekijöitä sekä kuulla myös monista aiheista, joista itsellä ei ollut niin paljon pohjatietoa. Lounaat, kahvihetket ja illanvietto sujuivat aina nopeasti lauseiden jäädessä mieleen soimaan. Junaankin tuli kiire, mutta onneksi ehdin yhden lounaspaussin yhteydessä käydä tervehtimässä myös Turun Tuomiokirkon historiallista ilmapiiriä, ennen kuin se ehti sulkea ovensa pitkän remontin ajaksi.
Kaupungit muuttuvat, joskus hitaasti ja joskus niin nopeasti, että vuosi sitten otetut valokuvat ovat jo historiaa. Näin on käynyt Turun Linnakaupungissa, joka ulottuu satamasta aina Iso-Heikkilään asti ja jonne on kaavailtu kotia 15 000 ihmiselle. Linnakaupunki kasvaa ja täydentyy hurjaa vauhtia ja muuttaa samalla koko alueen maisemaa ja infrastruktuuria. Uusien talojen lisäksi alueella on uusia teitä, ja junarataa kaavaillaan siirrettäväksi. Myös mahdollinen raitiotielinjaus kulkisi toteutuessaan Linnakaupungissa.
Linnakaupungissa ja sen ympäristössä kävely on aistit avaava kokemus kenelle tahansa kaupunkiympäristön muutoksista kiinnostuneelle. Historiantutkijalle se on erityisen kiinnostavaa siksi, että alueella on niin runsaasti erilaisia historiallisia kerrostumia. Linnakaupunkia on rakennettu suureksi osaksi sataman läheisyydessä oleville vanhoille teollisuusalueille. Reunoiltaan se rajautuu Turun linnaan, Portsaan ja Linnanfälttiin, eli vanhoille asuinalueille.
Kaikkein vanhimpien rakennusten kuten Turun linnan suojelusta ei yleensä tarvitse kantaa huolta, ainakaan samalla tavalla kuin uudempien historiallisten kerrostumien. Myös Aurajokisuun satama-, telakka ja teollisuusalue on saanut vakiintuneen, Museoviraston valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön RKY-statuksen. Osittain vielä rakenteilla olevassa Linnakaupungissa vanha ja uusi kuitenkin vielä hakevat paikkaansa. Parhaimmillaan kerrokset asettuvat kauniisti kaupunkikuvaan, mutta joskus ne ovat keskenään ristiriidassa. Linnakaupungissa on esimerkkejä kummastakin.
Viime vuosina paljon huomiota on saanut osakseen Linnankadun ja Fleminginkadun kulmassa sijaitseva puutalo, joka paloi pahasti vuonna 2023. Talo on suojeltu, koska se on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Sen vanhimmat osat ajoittuvat Turun palon jälkeiseen vuoteen 1828, ja sitä jatkettiin laajennusosalla vuonna 1834. Uudisosan rakennutti laivurin leski Helene Forsvik ja suunnitteli C. R. Lundqvist. Talon julkisivu yhtenäistettiin 1880-luvulla, jolloin se sai uusrenessanssityylinsä.
Rakennuksen kohtaloa on puntaroitu palosta asti, mutta lainsäädännöllä ei ole toistaiseksi kyetty ratkaisemaan, kuinka tapauksessa pitäisi toimia. Pahoin palanut, mutta ei kuitenkaan kokonaan tuhoutunut talo oli ensin ilman suojaa, mutta nyt se on huputettu. On epäselvää, miltä osin se on korjattavissa ja kuka sen korjaa. Tulipalon lisäksi rakennusta uhkaa kasvillisuus, kun juuret tunkeutuvat perustuksiin ja oksat kasvavat ikkunoista sisään. Kaupunkilaisissa rakennus aiheuttaa huolta. Voiko keskellä kaupunkia oleva suojeltu puutalo olla näin huonosti hoidettu, miten tämä voi olla mahdollista? Teimme Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamassa, Linnakaupunkiin sijoittuvassa tutkimushankkeessamme (2022−2024) kävelyhaastatteluja aistietnografisella menetelmällä tarkoituksena tavoittaa kaupunkilaisten kokemuksia ympäristöstään. Meitä kiinnosti, millä tavoin erilaiset suunnitteluratkaisut näkyivät ja tuntuivat kaupunkilaisten arjessa.
Linnankadun ja Fleminginkadun risteyksessä 31.3.2023. Kuva: Silja Laine.
Haastateltavat saavat itse päättää reitin ja pysähdyspaikat ja kertoa, minkälaisia asioita he huomioivat ja mikä heitä ympäristössään miellytti tai veti puoleensa. Itse olin kiinnostunut siitä, miten ihmiset tunnistavat ja arvottavat kulttuurihistoriallisesti rikkaan kaupunginosan kerrostuneisuutta. Lähes poikkeuksetta kävelyreitti vei Linnankadulle. Palanut talo oli kuin magneetti, joka sai ihmiset pysähtymään ja purkamaan tunteitaan, usein surua tai kiukkua.
Linnankadun ja Fleminginkadun risteyksessä 18.6.2023. Kuva: Silja Laine.
Kaupunkimuistoilla on voimaa, joiden voi ajatella rakentavan myös eräänlaista resilienssiä. Monet maailman vanhoista kaupungeista Alepposta Lontooseen ovat tuhoutuneet sodissa tai tulipaloissa, mutta ne on aina rakennettu uudelleen. Urbaani resilienssi onkin sitä, että tuhkasta rakennetaan uusi kaupunki. Suomalaisissa puukaupungeissa resilienssille onkin ollut tarvetta, niin paljon tulipaloja niissä on ollut. Turkulaiset tuntevat hyvin vuoden 1827 tulipalon; katastrofin, josta selvittiin, mutta jonka kipeä muisto on kaupungin historian ytimessä, josta Hannu Salmi Turun paloa käsittelevässä kirjassaan kirjoittaa.
Linnankadun palanut puutalo on kuitenkin erilainen tapaus, sillä talo oli rapistunut jo pitkään ennen tulipaloa eikä sitä uhkasakoista huolimatta ollut kunnostettu. Talon surullinen kohtalo kertoo pikemminkin piittaamattomuuden kumuloitumisesta kuin yhdestä suuresta katastrofista. Turussa purettujen ja tuhoutuneiden talojen historia on pitkä, mutta niiden muistot ovat eläviä, eikä Turku ole tässä yksin. Kadonneiden talojen muistoista on syntynyt suorastaan oma kirjallinen genrensä. Niin Tampereella, Helsingissä kuin Turussakin puretuista taloista kertovat kuvakirjat saavat vuodesta toiseen uusia lukijoita. Monet turkulaiset ovat lukeneet Harri Kalpan ja Rauno Lahtisen puretuista taloista kertovia kirjoja. Tampereen kadonneista taloista kertova kirja Kadonneet kaunottaret perustui Vapriikki-museossa vuosina 2017−2018 pidettyyn suuren suosion saaneeseen näyttelyyn. ”Katoavat, puretut ja menetetyt talot eivät katoa ihmisten muistista”, kirjoittavat Riina Sirén ja Iida Kalakoski artikkelissaan, joka ilmestyi marraskuussa 2025 julkaistussa uudessa kirjassa Tekojen kaupunki, jossa pohdimme 36 kirjoittajan voimin kaupunkilaisuutta tekojen, tunteiden ja osallisuuden kautta.
Aika näyttää, kuka uutta Turkua rakentaa ja minkälaiselta Linnankadun ja Fleminginkadun kulmassa näyttää tulevaisuudessa, mutta Linnakaupungin asukkaiden mieliin huputettu, palanut talo, jonka jäljellä olevia osia kasvillisuus valtaa kovaa vauhtia, tulee jäämään ehkä iäksi. Silmien edessä murenevalla kulttuuriperinnöllä voi olla pitkäaikaisia seurauksia. Kansainvälisessä tutkimuksessa käytetään ilmaisua heritage loss, jolle ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta. Kaupunkiyhteisön arvokkaana tai tärkeänä pitämän rakennuksen katoaminen on kokoaan suurempi asia, joka eittämättä vaikuttaa kaupunkikulttuuriin ja kaupunkilaisten kollektiiviseen, kulttuuriseen muistiin ja identiteettiin. Turku oli pitkään puutalojen kaupunki. Niillä on rakennushistoriallista, arkkitehtonista arvoa, mutta puutaloissa asumiseen on liittynyt myös yhteisöllistä kaupunkikulttuuria, mikä voi olla yksi syy siihen, miksi vanhojen puutalojen rapistuminen tuntuu niin pahalta.
18.6.2023 Kuva: Silja Laine
Rakennussuojelun parissa on vanhastaan puhuttu vaalimisesta, mutta kaupunkitutkijat ovat viime vuosina alkaneet puhua myös hoivasta ja hoitamisesta. On erittäin tärkeää, että yhteiskunnan rakenteet toimivat, mutta kaupungit, joissa kaupunkilaiset myös itse vaalivat ja tarvittaessa puolustavat ympäristöään, ovat yleensä niitä parhaimpia. Kaupunkilaisten kaupunkiinsa kohdistamassa huolenpidossa onkin ehkä kysymys siitä liimasta, joka pitää kaupunkeja kasassa ja pystyssä ja jota myös kulttuuriksi kutsutaan.
Teksti: Silja Laine
Hyvinvoinnin suunniteltu, koettu ja aistittu sosio-materiaalisuus Turun Linnakaupungissa (2022–2024) oli Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittama monitieteinen projekti, jossa työskentelivät Tiina Suopajärvi, Maija Mäki, Jenni Rinne, Päivi Leinonen, Sanna Lillbroända-Annala ja Silja Laine. Yhteistyötä tehtiin Terhi Ainialan ja Pia Olssonin Helsingin yliopistossa vetämän Voiman paikat -projektin kanssa. Yhteistyöstä syntyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama, toimitettu tutkimusantologia nimeltä Tekojen kaupunki.
Lähteet:
Ainiala, Terhi, Laine, Silja, Leinonen, Päivi, Olsson, Pia 2025: Tekojen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1502
Kalakoski Iida & Sirén Riina 2025: Surusta kiukkuun. Kadonnut kaupunki Helsinkiä, Tamperetta ja Turkua käsittelevissä 2000-luvun valokuvateoksissa. Teoksessa Terhi Ainiala, Silja Laine, Päivi Leinonen & Pia Olsson : Tekojen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1502
Hannu Salmi 2022. Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava.
Peltoniemi, Heli: Liekkien syömä puutalo oli laivurin lesken 1830-luvulla laajentama, heti Turun palon jälkeen pystytetty komistus – ”Tämä on todella iso menetys”. Turun Sanomat 27.4. 2023.
Eugène Delacroix’n (1798 – 1863) maalaus Le 28 juillet 1830. La Liberté guidant le peuple (1830). Musée du Louvre Peintures. Wikimedia Commons.
Se vallankumous, josta viikonloppuna puhuttiin, pyrkii tarjoamaan toivoa kaaoksen keskelle. Hyväntuulinen nauru, innostuneisuus, elinvoima ja polveilevat ajatustenvaihdot luonnehtivat seuruetta – ei mitä ensi-istumalta olettaisi tapaamisesta, jonne ihmiset on tuonut huoli ihmiskunnan tuhosta. Ympäristöaktivisti Roger Hallam pohti vallankumoustradition ytimen olevan elämänilon – ajatus siitä, että tehdään jotain yhdessä. Hallam lähestyi maailmassa käynnissä olevaa myllertävää muutosta visionäärisesti maailman monimutkaisuuden kautta (complexity thinking): vastakohtaisuuksia kannatellen, paradigmat havaiten, toiminnasta voimaantuen. Revolution in the 21st century -yhteisön järjestämän festivaalin takana olivat Extinction Rebellionista tunnetut Hallam ja Robin Boardman. Festivaali tarjosikin vallankumouksen tutkijalle tilaisuuden havainnoida eräältä kannalta nykypäivän yhteiskunnallista liikehdintää.
Kuin Delacroix’n maalauksessa heinäkuun vallankumouksesta, jossa barrikadeilla ovat niin työläinen ja opiskelija kuin silinteriherra, kansainvälinen festivaali We decide to re-make the world (15.-16.11.2025) oli houkutellut mukaan ihmisiä eri taustoista. Osa oli 80-luvulla ympäristön puolesta kaduilla mieltään osoittaneita vallankumouksen veteraaneja. Toiset nuoria, jotka, kuten eräs afrikkalainen aktivisti totesi, olivat eräänä päivänä heränneet huomaamaan absurdin tilanteen, jossa maailma ympärillämme tuhoutuu ilmastonmuutoksessa, mutta jatkamme vain päiväämme kuin ei mitään. Erään vanhemman naisen taas oli saanut liikkeelle skandaali Englannin yksityistettyjen vesilaitosten vesistöihin valuttamasta jätteestä. Vallankumouksellisuus kuulostaakin kansalaisaktivismilta.
YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ”luo perustan vapaudelle, oikeudenmukaisuudelle ja rauhalle maailmassa”. Brot für die Welt –järjestön tutkimuksen mukaan kuitenkin vain 3,5% maapallon väestöstä asuu maissa, joissa kansalaisvapauksia (esim. sananvapaus, lehdistönvapaus, kokoontumisvapaus) ei rajoiteta. Tähän dilemmaan festivaali pureutui. Yhteiskunnallisen toiminnan tarve perustellaan sekä autoritaarisuuden nousulla että poliittisten päättäjien osoittamalla kyvyttömyydellä torjua ilmastonmuutos ja eriarvoistuminen. Ilmastokriisin ja yhteiskunnallisten ongelmien yhteen kietoutuneet lonkerot ulottuvat kaikkialle, joten teeman alta löytyi kirjava joukko: palestiinalaisten vastarinta, demokratian tukeminen ja ilmastoahdistuneet nuoret mahtuivat kaikki saman katon alle.
Tapaaminen oli brittivoittoinen, mutta osallistujat tulivat niin Euroopasta kuin Afrikasta ja Pohjois-Amerikasta. Kumouksellisuus tapahtui tässä tapauksessa kaikille avoimessa virtuaalisessa festivaalissa, mikä mahdollisti eri ideoiden ja äänten törmäyttämisen nopeasti ja laajalti. Paikantumaton vallankumous, jonka pyrkimyksenä on tuoda ihmiset kaikkialla yhteen ihmiskunnan kohtaamien viheliäisten ongelmien ratkaisemiseksi, onkin yhdistävä tekijä ei yksi toimija.
Toimi ja voimaannu
Vanhan vallan raunioilla järjestetyt vallankumousjuhlat Pariisissa 1790. Vue de la fête donnée sur le plan de la Bastille. Anonyme, vers 1790. Musée Carnavalet, Histoire de Paris.
Tieto ilmastomuutoksesta ei yksin riitä saamaan massoja liikkeelle tai tekemään keskiluokista vallankumouksellisia. Kuitenkin juuri yhteiskuntien arki – fossiilisten polttoaineiden käyttö, asuminen ja infrastruktuuri, sekä eläinten syömiseen perustuva ruokajärjestelmä – kuluttaa luonnonvaroja. Innovatiivinen demonstraatio kulutuskulttuurin vaikutuksista Euroopassa on dataprojekti Green to Grey.How Europe is squandering the little nature it has left (2025). Onko kansasta, entisestä vallankumouksen voimasta, tullut elintapojensa myötä itsensä isoin ongelma?
Viikonlopun aikana pohdittiin, miten havaita tilaisuudet muuttaa ilmastonmuutoksesta kirjoitettavaa narratiivia – sitä, miten kirjoitamme toimijuutemme taloudellisen ja yhteiskunnallisen kriisin aiheuttamassa ympäristökriisissä. Sosiologian professori Dana R. Fisher ja maapallojärjestelmän tutkija James Dyke keskustelivat siitä, miten esimerkiksi äärisääilmiöiden aiheuttamia tuhoja kohdattaessa on olemassa mahdollisuusikkuna, jolloin yhteiskunnan asenteiden muuttamiseksi on oltava valmiiksi ajateltuna intellektuaalinen ja poliittinen perusta, josta vastata kriisiin uudella tapaa.
Vallankumous tarkoittaakin uusia ideoita siitä, millainen maailma voisi olla. Hyvä lähtökohta on kenties maapallon säilyttäminen elinkelpoisena ihmiselle ja sen muulle asujaimistolle. Ympäristöaktivisti Hallam ehdotti, että kun ihmiset saadaan keskustelemaan keskenään käsitys siitä, mikä on mahdollista yhteiskunnassa, laajenee. Hän kuvasi huomanneensa, miten kyyninen kyllästyneisyys karisee, kun keskustellessa päästään asian ytimeen: yhteiskunnan rakentamiseen ihmisten arkisten tarpeiden pohjalta. Kansalaiskokouksessa (people’s assembly) kansalainen osallistuu päätöksentekoon ja yhteiskunnalliseen keskusteluun suoraan, totesi demokratia-aktivisti Chris Chudley; silloin kohtaajina ovat ihmiset, eivät poliittiset suuntaukset. Pyrkimyksenä on välttää ajautuminen vastakkainasetteluihin.
Oligarkkeja ja miljonäärejä ei oltu unohdettu, sillä sivilisaatioihin perehtynyt kirjailija Jeremy Lent totesi, että nykyinen systeemi ei ole rikki vaan toimii juuri kuten se on suunniteltukin toimimaan: hyväksikäyttämään maapallon resursseja pienen eliitin hyväksi. Tämän vuoksi itse yhteiskuntarakenteet vaativat muutosta. Lentin mukaan muutos toteutetaan yhteistyöllä, jossa jokaisen panos on tärkeä. Käytännössä se tarkoittaa oman ajattelun dekolonisaatiota ja keskustelua oman sydämen kanssa siitä, mitä voi tehdä ilmaston hyväksi.
“And now for something completely different”
“The Ministry of Silly Walks” on Monty Pythonin ikoninen sketsi. Eduardo Unda-Sanzana, Monty Python Live 02-07-14 12 56 41. Wikimedia Commons. (Link to licence.)
Hallam painotti valituksen ja voivottelun kierteen murtamista. Keskustelut ja tieto ovat tärkeitä, mutta vallankumouksessa niiden pohjalta myös toimitaan. Monty Pythonin sanoin: ”And now for something completely different.” Uudet narratiivit kirjoitetaan mielikuvituksen voimalla; niin sammakkoasussa kadulla tanssien kuin oikeusvaltioperiaatetta toteuttaen. Puheenvuoroissa esiintynyt kontrasti kriisisykermän vakavuuden ja vallankumouksen luovien metodien välillä on kuin metafora kahdelle hyvin erilaiselle tulevaisuudelle: autoritarismin köyhäintalonharmaa, sotien täyttämä maailma tai elämä, joka on tulvillaan värejä, empatiaa ja naurua.
Erona Delacroix’n maalaukseen on liikehdinnän sopeutuminen demokraattisten valtioiden, kuten Iso-Britannian, kiristyviin kokoontumisvapauden ja sananvapauden rajoituksiin, sekä yhä autokraattisempien Yhdysvaltojen eskaloituvaan väkivaltaan kansalaisiaan kohtaan: barrikadeilla ICEa vastassa on aseiden sijaan Portland Frog. Rauhanaktivisti Rowan Tilley huomautti, että valtiollisten toimijoiden on vaikeampaa leimata väkivallaton aktivismi terrorismiksi ja perustella sillä oma väkivaltansa. Väkivallattomuus on sekä arvovalinta että strategia.
Huumorin ja taiteen keinot paljastavat katseille keisarin uudet vaatteet samalla kun nostattavat mielialaa. Green Partyn valtuutettu Shane Collins mainitsi yhteistä tilaa muokkaavien katuprotestien ohella myös Iso-Britanniassa järjestettävän festivaalin – Green Gathering – jossa opastetaan hyödyllisissä taidoissa, joilla rakentaa uutta ympäristöystävällistä sivilisaatiota. Festivaalin sivuilla tapahtumaa kuvaillaan näin: ”Share wisdom and skills; find friends old and new; weave, weld and tell stories. Put the world to rights – and then dance all night.”
Kohti tuntematonta
Keskiajan ja renessanssin karttoja asuttivat merihirviöt ja lohikäärmeet. Siitä oletettavasti juontaa tuntemattomia, vaarallisia seutuja kuvaava ilmaisu”here be dragons”. Hunt-Lenox Globe, approx. 1510. ANFVROIN and HC SVNT DRACONES depicted just below the Equator in the Far East. New York Public Library Rare Book Division, Astor, Lenox and Tilden Foundations. 27 May 2019 by Davidguam. Wikimedia Commons. (Link to licence.)
Ranskan vallankumouksellisten radikaalien ja maltillisten ideoiden melskeessä löytyi vuonna 1789, kaikessa epätäydellisyydessään, yhteisymmärrys, jonka muodon näemme Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa. Vuoden 1789 vallankumoukselliset eivät tienneet onnistuisivatko he, mutta toimivat silti – meidän tulevaisuutemme on yhtä lailla avoin. Maapallojärjestelmän tutkija Dyke kehotti etsimään toivoa, sekä visiota maailmasta, johon voisi rakastua. Hänen mukaansa on tärkeää visioida millainen uusi maailma tulee olemaan, sillä tällä hetkellä tuota paikkaa kartalla kuvastaa vain suuri tuntemattomuus, ”here be dragons”.
Sen pohjalta loppukaneettina kysymys pohdittavaksi: millaisessa maailmassa tahdot elää?
Yksityiskohta maailmankartan kahdesta traakista. Psalter World Map, c.1265 dragons. Unknown author. British Library MS Add. 28681. Cropped by Beyond My Ken, 7 July 2019. Wikimedia Commons.
Heidi Tähtinen. Kirjoittaja on kulttuurihistorian väitöskirjatutkija SLS:n rahoittamassa projektissa Ooppera periferiassa? Turku ja Pariisi musiikki- ja teatterikaupunkeina 1790–1840.
Kirjallisuutta:
Zeynep Sentek, Jelena Prtoric, Hazel Sheffield, Leopold Salzenstein. Green to Grey. How Europe is squandering the little nature it has left. Arena for Journalism in Europe and the Norwegian public broadcaster NRK, 1 October 2025.
