Always fighting/Always fighting with yourself/If I were France/And you were Germany/What an alliance that would be (Julian Cope, Strasbourg, 1984)
Brittimuusikko Julian Cope käytti kylmän sodan kuumimpina vuosina Ranskan ja Saksan historiallista suhdetta symbolina rakkauslaulussaan, jonka kaltaista olisi mahdotonta kuvitella enään kirjoitettavaksi tänä päivänä. Brexit-äänestyksen lopputulos juhannuksena 2016 kertoi ainakin Englannissa surullista kieltään siitä, kuinka tämän laulun ajatuksellinen alkuperä oli tyystin unohdettu.
Vieraillessani kesälomamatkalla Luxemburgissa ja sen ympäristössä, Ranskan ja Saksan historiallisen suhteen vuoksi syntynyt Euroopan unionin idea muuttui hetkessä todeksi ympärilläni. Matkalla I maailmansodan yhden verisimmän taistelun mausoleumille – L’Ossuaire Douaumontille, https://en.wikipedia.org/wiki/Douaumont_Ossuary – sinne vievän moottoritien varrella olevaan kahvilaan astuttiin valtavan valokuvan alta, jossa Helmut Kohl (Saksan liittokansleri 1982-1998) ja Francois Mitterrand (Ranskan presidentti 1981-1995) pitivät toisiaan kädestä tuon monumentin edessä.
Valtavan nekropoliksen lasiseen kellarikerrokseen oli kerätty noin 150 000:n tunnistamattomaksi jääneen sotilaan luut, jotka tuijottivat turisteja ensimmäisen kerroksen pikkuruisista ikkunoista.
“Minä siis vilkaisin huoneeseen, kryptaan, joka oli pullollaan ihmisten jäännöksiä. Luita. Reisiluita, lapaluita, sormia, kylkiluita, leukoja, sääriluita, polvilumpioita, selkänikamia, jalka joka oli vielä rikkinäisessä saappaassa, pääkallo, jonka ammottavaan suuhun hämähäkki oli kutonut ohuen verkkonsa hammasrivien väliin.” (Englund 1991: 108-109)
Verdunista pohjoiseen, viitisenkymmentä kilometria Luxemburgin rajakaupungista Echternachista itään sijaitsee Trier, nykyään alueen erityisen vilkas shoppailukeskus ja Karl Marxin syntymäpaikka. Täällä Marx oli saanut innoituksen radikaaliromantiikalleen, jonka yhtenä halveksunnan kohteena oli 1800-luvun eurooppalainen konservatiivinen uskonnollisuus ja poroporvarillinen patriotismi, jonka järkyttävä lopputulema osaltaan myös I maailmansota oli. Reininmaan vanhimman kaupungin tukahduttavasta hengellisestä perinteestä kertoi murheellisena jo Goethe pistäydyttyään siellä vuonna 1793:
“Muuriensa keskellä tuo kaupunki huokaa kuin raskaan taakan, ei, vaan sorron alla. Trier suorastaan pullistelee kirkkoja, kappeleita, luostareita ja pappisseminaareja ja erilaisille ritari- ja munkkikunnille kuuluvia pää- ja sivurakennuksia, eivätkä luvussa ole silloin vielä mukana nunna- ja kartusiaaniluostarit eivätkä lukemattomat luostarikoulut’ (Wheen 2000: 21)
Vuonna 2016 tämä hengellinen perinne oli saanut väistyä sodanjälkeisen konsumerismin tieltä ja vain roomalaisaikainen osa säilynyttä kaupunginmuuria ja Karl Marxista tehty videotaideteos Marxin syntymäkodissa, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209503432920708&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater, olivat muistuttamassa meitä alueen yllä lepäävästä historian painolastista.
Goethen ohella suuri eurooppalainen kirjailija, Victor Hugo, ikuisti vesivärimaalaukseen Schengenin linnan tornin, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209508370564146&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater, vieraillessaan 1871 tuossa luxemburgilaisessa rajakaupungissa, jolla on yhteinen raja niin Saksan kuin Ranskan kanssa. Tästä syystä siellä solmittiin 1985 alustava Schengenin sopimus, Euroopan Unionin vapaata kauttakulkua edistänyt asiakirja, jota on viime aikoina kyseenalaistettu ehtimiseen ympäri maanosaa. Brexitin jälkeinen juhannusaamu 24.6.2016 valkeni Schengenissä harmaan surumielisissä tunnelmissa, jota korostivat puolitankoon vedetyt EU:n liput, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209503438080837&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater. Lohdutuksena EU:n virallinen matkamuistomyymälä myi vielä Schengen-sopimuksen kunniaksi tehtyä valkoviiniä ja erinäisiä luxemburgilaisia EU-lipulla varustettuja snapseja.
Sen ohella, että Luxemburg oli yksi ensimmäisistä YK:n jäsenvaltioista, se oli myös yksi ensimmäisiä EU:n perustajavaltioita. Ennen tätä sen yli olivat jyränneet niin natsien kuin liittoutuneiden sotajoukot ja vaikka EU-kriittistä turistia ärsyttävät Luxemburg Cityssä kohoavat korskeat EU-hallintopalatsit, löytyy sieltäkin sotilashautausmaita muistuttamaan miksi unionin kaltaista liittoutumaa ryhdyttiin puuhaamaan toisen maailmansodan jälkeen. Luxemburgissa ja sen ympärillä kulkiessa ymmärtää mistä Eurooppa on pohjimmiltaan rakennettu. Erilaisista paikallisuuksista ja kulttuurisista kohtaamispisteistä, joissa kansallisvaltioiden väliset erot ja rajat liudentuvat. Voisiko tämä olla liittovaltion ja kansallisvaltioiden sijaan – ainakin kulttuurisessa mielessä – Euroopan idea, jonka avulla sen asukkaille myydään uskottavampi kuva unionin toteuttamiskelpoisuudesta.
Euroopan, ja eritoten Ranskan, nykytodellisuuden tarkastelu jatkui edelleen EPCA:n (European Popular Culture Association) Pariisisssa 20-22.7. pidetyssä konferenssissa EUPOP Paris 2016, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1113990458685225&set=pcb.1113990858685185&type=3&theater, jossa oli paikalla myös ilahduttavan runsas osallistujajoukko Turusta ja kulttuurihistorian oppiaineesta. Valitettavasti yksi pääpuhujista oli peruuttanut tulonsa vedoten Nizzan heinäkuiseen terrori-iskuun (Pariisin ja Brysselin aiemmat terrori-iskut verottivat varmasti osaltaan erityisesti amerikkalaisten osallistujien määrää), konekiväärein varustetut sotilaat tarkkailivat valppaina Pariisin turistikohteita ja moni britti oli hämmentynyt ja ahdistunut Brexit-äänestyksen lopputuloksesta: ‘We are getting back to the Dark Ages’.
Tästä huolimatta Euroopan populaarikulttuurin tutkimuksen yhdistyksen missio eteni ja toivottavasti myös ajatus siitä, mitä eurooppalaisuus ja eurooppalainen (populaari)kulttuuri on. Itselläni oli kunnia toimia konferenssin yhtenä keynote-puhujana otsikolla ‘Englishness, Pop and Post-War Britain’. Esitelmässä kävin läpi ajatuksia siitä, miten englantilaiset ovat kuvitelleet, kommentoineet ja kritisoineet brittiläisen popmusiikin avulla identiteettiään toisen maailmansodan jälkeen. Lopetin esityksen pohdintaan siitä, miten englantilaisen laulaja-lauluntekijä Polly Jean Harveyn levyä Let England Shake (2011) on tulkittu kommenttina Britannian historian ja minäkuvan ongelmista.
Niin I maailmansodan kuin britti-imperiumin militaristinen perinne – jonka voi katsoa periytyvän aina Englannin sisällissodan ajoilta 1600-luvulta – on P.J.Harveyn radikaalin musiikillisen luennan kohteena. Eräät arvioijat ovat levystä puhuessaan ottaneet esiin ranskalaisen filosofin Jacques Derridan käsitteen ’hauntology’, jonka mukaan Euroopan vanhat aatteelliset ’haamut’ – taistelu palkkatyöstä, marxismi, kansallisuusaate ja uskonnollinen perintö – palaavat takaisin vainoamaan EU:ta (ja Britanniaa). Erityisesti sen neoliberaalia agendaa, joka on kylmän sodan jälkeisessä maailmassa jättänyt Euroopan historian merkitykset populististen poliitikkojen ja nostalgian selitettäviksi.
P.J.Harveyn Englanti on samanaikaisesti hypnotisoitunut menneisyydestään ja sen haamujen kiusaama. Tässä hypnoosissa toteutui Brexit, jonka mukaan EU ei tarjoa mitään ratkaisumalleja Euroopan kansakuntien itsemääräämis- ja määrittelyoikeuksille. Miten Eurooppa ja Britannia kohtaavat tästä eteenpäin nämä haamunsa? https://www.youtube.com/watch?v=I2Qlb0qFLFE
Lähteet
Cope, Julian, World Shut Your Mouth, 1984.
Derrida, Jacques, Spectres of Marx, alkup. Spectres de Marx, 1994, London, Routledge.
Harvey, P.J., Let England Shake, 2011.
Englund, Peter: ‘Verdunin taistelukenttä’, teoksessa Menneisyyden maisema, Helsinki, WSOY, 1991, 91-109.
Wheen, Francis, Karl Marx, 2000, Keuruu, Otava.
0 Comments
1 Pingback