Tekijä: kakallio

Budapestista Shanghain kautta Prahaan – kulttuurihistorioitsija maantieteellisen mukavuusalueensa ulkopuolella

Minulla oli ilo tänä vuonna matkustaa kahteen konferenssiin ja kesäkouluun ehkä liiankin tutuksi tulleen anglosentrisen tiedemaailman ulkopuolelle.

Főtaxi Franz Liszt-lentokentältä Budapestin keskustaan vei kohti ComFasin(International Association for Comparative Fascist Studies) ensimmäistä virallista kokoontumista, jossa pidin esitelmän otsikolla ’Legacy of popular culture and its key aesthetic and political shifts in depicting Fascism’. Tämä ’konventti’ kokoontui Central European yliopistossa, unkarilaisen sijoittaja-miljardööri ja filantrooppi George Sorosin rahoittamassa korkeakoulussa, joka on viime vuosina ollut Unkarin yksinvaltaisen presidentin Victor Orbánin ja hänen Fidesz-puolueen hallinnon hampaissa. Jo taksin ikkunasta havaitsi Orbánin harjoittaman populismin tyylilajin: Unkarin huhtikuisten parlamenttivaalien mainokseen kuvattu Soros oli esitetty viekkaana Unkarin kansan ja sen perinteisen elämänmuodon vihollisena, joka liehitteli niin maahanmuuttajia kuin Orbánin liberaaleja poliittisia vastustajia.

Unkarin hallitus onkin nopeasti vaalien jälkeen ehtinyt jo kieltää sukupuolen- tutkimuksen valtion rahoittamissa yliopistoissa sekä säätää asetuksen, joka estää maahanmuuttajia osallistumasta korkeakoulujen kursseille, https://www.nytimes.com/aponline/2018/08/28/world/europe/ap-eu-hungary-migrants.html. Kaiken häirinnän ja boikotoinnin seurauksena CEO on jo saanut tarpeekseen ja on päättänyt muuttaa toimintansa Wieniin.

Soros

Mainontaa Unkarin huhtikuisissa parlamenttivaaleissa

Itse Comfas conventionoli silmät avaava kattaus fasismin ällistyttävän laajasta historiasta ja perinnöstä Euroopassa. Sessiot vaihtelivat otsikoilla ’Fascism in Nordic Countries’, ’Authoritarianism in Eastern Europe’, ’Fascism and Populism’ ja ’Women and Fascism’. Erityishuomion sai Keski- ja Itä-Eurooppa – josta oli myös luonnnollisesti kokoontumisessa suurin osanottajamäärä – ja esitykset niin Romanian, Slovakian kuin Ukrainan fasismin historiasta ja nykyisyydestä olivat pysäyttävää kuunneltavaa. Esimerkiksi Romaniassa katolisella kirkolla oli merkittävä ideologinen rooli maailmansotien välisen ajan kansallisen fasismin muotoutumisessa, ja kylmän sodan jälkeen tämä on näkynyt esimerkiksi muistomerkki-buumina tuonaikaisille fasistis-kristillisille patriooteille.

Habsburgien imperiumin hajoamisen seurauksena erityisesti Adrian meren alue toimi eräänlaisena laboratoriona erilaisille fasistisille liikkeille ja ideologioille. Maailmansotien välinen ja sitä seurannut kommunismin aika ei kuitenkaan näy Budapestin kaupunkikuvan ajallisissa kerrostumissa. Sen sijaan Habsburgien keisarivallan aika, ja Budapestin rooli Habsburgien imperiumin toisena pääkaupunkina, näyttäytyy rinnan kaupungissa vellovien turistilaumojen ja avoimen markkinakapitalismin kanssa. Monelle itäisen Euroopan kaupunkien ystävälle näky on varmasti karmaiseva ja turismi on selvästi muotoutumassa ongelmaksi Budapestin kaltaisissa halvoissa matkailukohteissa. Vaikka Euroopan unioni on yksi presidentti Orbánin vihollisista, nähtävästi sen rahat ovat kelvanneet puunattaessa Habsburgien ajan monumentteja ja 1800-luvun yltiökansallisia muistomerkkejä paraatikuntoon. Uudessa loistossaan ne viestivät unkarilaisille Orbánin ja hänen puolueensa neonationalistista sanomaa.

Statue of St Gellert

This monument was established on the spot where Bishop Gellert was supposedly murdered in the 11th century. It is said the bishop was thrown into the Danube in a barrel, by a mob opposed to the adoption of Christianity. St. Gellert holds a cross in his outstretched hand and a Hungarian convert to Christianity kneels at his feet.

Budapestin Gellert-vuori, joka on nimetty samannimisen piispan mukaan. Hänet työnnettiin kuolemaan tältä vuorelta 1046 piispan yrittäessä käännyttää paikallisia barbaareja kristinuskoon.

Historiallisen perinnön, autoritäärisyyden ja kaupallisuuden symbioosi on aivan toisella tavalla läsnä Shanghaissa. Vierailuni siellä heinäkuun alussa tapahtui Shanghai Jiaotong yliopistoon ja sen kesäkouluun (5th Cultural EconomyInternational Summer School, School of Media and Design, Department of Journalism and Communication), jossa pidin kaksi luentoa otsikolla ‘Branding of Finnish Popular Music History.’ Jiaotongin yliopisto on Kiinan kolmanneksi korkeimmalle rankattu korkeakoulu ja siellä toimii useita luovien kulttuurialojen tutkimuskeskuksia, kuten Shanghai Cultural and Creative Industries ja Tourism and Landscape Research Center.

Jo Shanghain lentokentällä tiukassa passintarkastuksessa, jossa otettiin myös sormenjäljet, palautui mieleen käynnit Neuvostoliitossa. Ylenpalttinen marmorin ja Kiinan kommunistisen puolueen symbolien käyttö koriste-elementteinä sai kuitenkin rinnalleen monitoreista tuijottavan näyttelijä Benedict Cumberbatchin kasvot. Hän ei ollut kuitenkaan paikalla mainostamassa uusinta elokuvaansa tai tv-sarjaa, vaan kiinalaista Hisense-merkkistä laser-televisiota.

Benedict Hisense Campaign

Benedict Cumberbatchin charmi puree myös Kiinassa

Vastakohtien kirjo näyttäytyi edelleen Shanghain kaduilla. Valtavia keräyskartonki-pinoja kuljettavat riksa-kuskit puikkelehtivat läpi pilvenpiirtäjien ja valtavien mainostaulujen reunustamia katuja. Mainokset toivat mieleen 1980-luvun estetiikan: androgyynit kiinalaiset miesmallit esittelivät niissä kivennäisvettä, mikroruokia tai uusinta kännykkä-mallia. Merkillepantavaa oli myös se, että hipster-partaisia miehiä ei näkynyt missään, kuten ei myöskään roskaruoalla itsensä lihottaneita kansalaisia. Kaupungin puistoissa kohtasikin vähän väliä kansalaisia muodostamassa massaornamentteja virallisia käskyjä jakelevan liikunnanohjaajan komennuksessa.

Xujiahui park 2

Ohjattua voimistelua Xujiahui puistossa

Itse kansalaisuuden ja (populaari)kulttuurin idea on erikoinen Kiinassa. Kommunistinen puolue ohjaa yksinvaltaisen tehokkaasti kaikkea, ja siksi myös kaikki kulttuuri on kansankulttuuria, oli kyse viihde-elokuvasta, Euroopan renessanssiajan taideaarteesta tai taidekeräilijöiden himoitsemasta kiinalaisen nykytaiteen teoksesta. Koska eliittiä ei kommunistisessa valtiossa virallisesti ole olemassa, ei ole myöskään eroa kansan- ja korkeakulttuurin välillä. Poliittinen kansalaisuus on samalla kulttuurista kansalaisuutta ja länsimaisista vaikutteista sekä kaupallisuudesta huolimatta poliittista.

Tämä tuli jatkuvasti esiin kesäkoulun kenttätyömatkoilla. Aamuluentojen jälkeen yliopiston tilausajo vei opiskelijat ja opettajat tutustumaan kiinalaisen luovan teollisuuden kohteisiin (yrityshautomo Elite Valley, taidemuseo-rypäs Bund-joen varrella ja maailman suurin Starbucks-kahvila, Starbucks Reservoir). Starbucks on päässyt Kiinan markkinoille keskittymällä kiinalaisiin teejuomiin ja jättämällä kahvin marginaaliin. Myös Disney-korporaatio on päässyt avaamaan Shanghai’hin viimeisimmän Disneylandinsä solmimalla erityisen yhteistyösopimuksen paikallisen hallinnon kanssa. Erikoisin tapaus on kiinalainen televisiokulttuuri, jota esiteltiin shanghailaisen Bez TV:n studioilla. Kuvaus prosessista, kuinka televisio-aseman omistama valtionyhtiö hankkii HBO:n viimeiset hittisarjat (Westworld, Games of Thrones) esitykseen, odottaa sen jälkeen viikkokausia kun viranomaiset käyvät sarjojen sisällön läpi, ja jännittää sitten hyväksytäänkö ne ja millaisella sensuurilla esitykseen, on varsin mielenkiintoinen.

Summer School

Massiivinen ilmoitustaulu luentopaikan edessä kertoi kesäkoulun ohjelmasta

Kiinalaista nykytaidetta

Kiinalaista nykytaidetta: sosialistinen realismi kohtaa pop-taiteen

Kaikki tämä kertoi käytännöllisestä ja ennakkoluulottomasta suhtautumisesta kulttuurin ja luovan teollisuuden ideaan suunnitelmatalouden puussa, josta törröttää räikeän kapitalistinen oksa.  Ostoskeskusten palatsimaiset interiöörit ja tositelevision mitä mielikuvituksellisemmat talentti-show’t lyövät täällä laudalta kaikki läntiset vastineensa. Baudrillardilainen todellisuuden simulaatio tuntuu samalla tavoittelevan niin kapitalistista kuin sosialistista utopiaa.

Shanghai cool

Shanghailainen silmälasikehyksiin erikoistunut design-studio

Heinäkuun lopulla EPCA (European Popular Culture Association) järjesti seitsemännen vuosittaisen EUPOP konferenssinsa Prahassa (Kaarlen yliopisto, 24–26.7.). Avaussanojen jälkeen kulttuurihistorian akatemiaprofessori Hannu Salmi piti konferenssin ensimmäisen keynoten otsikollaYves Montand’s Tour of the Eastern Bloc: Transnational Stardom in 1956/57’. Otsikkonsa mukaisesti se seurasi Yves Montandin laulu-kiertuetta itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa, kiertuetta, joka oli kylmän sodan aikana yritys kulttuurin avulla rakentaa siltaa idän ja lännen välille.

Konferenssin toinen keynote, kirjallisuustieteen professori Petr A Bilekin katsaus populaarikulttuurin tutkimukseen keskisessä Euroopassa, esitti kysymyksen siitä, mikä on alan tutkimuksen rooli tsekkiläisessä korkeakouluopetuksessa. Paikallisten konferenssiin osallistuvien opiskelijoiden kriittisen arvion mukaan tätä roolia vasta haetaan, ja Bilekin esityksessä tuli myös esiin Unkarin esimerkin mukainen jännitteisyys ja taistelu uudistajien ja säilyttäjien välillä. Mikä on oikeaa taidetta ja kulttuuria ja mitkä aiheet kelpaavat yliopisto-opetuksen kohteeksi.

Peter Bilek

Professori Bilekin henkilökohtainen, vauhdikas ja provokatiivinen esitys populaarikulttuurin tutkimuksen tilasta Tsekin tasavallassa

Helteinen Praha kuhisi myös Budapestin tapaan turisteja, joita virtasi konferenssipaikan edessä sijaitsevalla ahtaalla keskiaikaisella kujalla jatkuvana virtana. Vanhan kaupungin sydämessä sijaitseva katu näytti oman versionsa tämän päivän kansankulttuurista. Tämä versio oli neoliberaali painos viktoriaanisesta sirkuksesta erilaisine attraktioineen: kidutusmuseo, thai-hierontakohde, kaksi vahakabinettia ja kioskeissa myynnissä olevat hashis-tikkarit.

Kirjoittaja on populaarikultuurin historian dosentti Kari Kallioniemi

Popmuseum

Popmuseo – Tsekin populaarimusiikin historiaa esittelevä museo ja arkisto

Lisää lukemista

Abend, Lisa: ’The Tourism Trap’, Time, 6th–13th August, 2018, 26–33.

Briefing China’s Belt and Road Initiative’, The Economist, 28th July, 2018, 13–18.

DeMente, Boye Lafayette: The Chinese Mind, Tuttle Publishing, Singapore, 2009.

Fenby, Jonathan: ’The new emperor’, New Statesman,19–25 June, 2015, 24–29.

Fletcher, Martin: ’The long march from freedom’, New Statesman,28th July–10 August, 2017, 42–47.

Pajari, Katriina: ’Chollywood’, Helsingin Sanomat, 8.7.2018, B1–

Brexit, Marx, Luxemburgin merkitys ja EUPOP 2016

Always fighting/Always fighting with yourself/If I were France/And you were Germany/What an alliance that would be (Julian Cope, Strasbourg, 1984)

Brittimuusikko Julian Cope käytti kylmän sodan kuumimpina vuosina Ranskan ja Saksan historiallista suhdetta symbolina rakkauslaulussaan, jonka kaltaista olisi mahdotonta kuvitella enään kirjoitettavaksi tänä päivänä. Brexit-äänestyksen lopputulos juhannuksena 2016 kertoi ainakin Englannissa surullista kieltään siitä, kuinka tämän laulun ajatuksellinen alkuperä oli tyystin unohdettu.

Vieraillessani kesälomamatkalla Luxemburgissa ja sen ympäristössä, Ranskan ja Saksan historiallisen suhteen vuoksi syntynyt Euroopan unionin idea muuttui hetkessä todeksi ympärilläni. Matkalla I maailmansodan yhden verisimmän taistelun mausoleumille – L’Ossuaire Douaumontille, https://en.wikipedia.org/wiki/Douaumont_Ossuary – sinne vievän moottoritien varrella olevaan kahvilaan astuttiin valtavan valokuvan alta, jossa Helmut Kohl (Saksan liittokansleri 1982-1998) ja Francois Mitterrand (Ranskan presidentti 1981-1995) pitivät toisiaan kädestä tuon monumentin edessä.

Kohl and Mitterrand in Verdun.jpg

Valtavan nekropoliksen lasiseen kellarikerrokseen oli kerätty noin 150 000:n tunnistamattomaksi jääneen sotilaan luut, jotka tuijottivat turisteja ensimmäisen kerroksen pikkuruisista ikkunoista.

“Minä siis vilkaisin huoneeseen, kryptaan, joka oli pullollaan ihmisten jäännöksiä. Luita. Reisiluita, lapaluita, sormia, kylkiluita, leukoja, sääriluita, polvilumpioita, selkänikamia, jalka joka oli vielä rikkinäisessä saappaassa, pääkallo, jonka ammottavaan suuhun hämähäkki oli kutonut ohuen verkkonsa hammasrivien väliin.” (Englund 1991: 108-109)

Verdunista pohjoiseen, viitisenkymmentä kilometria Luxemburgin rajakaupungista Echternachista itään sijaitsee Trier, nykyään alueen erityisen vilkas shoppailukeskus ja Karl Marxin syntymäpaikka. Täällä Marx oli saanut innoituksen radikaaliromantiikalleen, jonka yhtenä halveksunnan kohteena oli 1800-luvun eurooppalainen konservatiivinen uskonnollisuus ja poroporvarillinen patriotismi, jonka järkyttävä lopputulema osaltaan myös I maailmansota oli. Reininmaan vanhimman kaupungin tukahduttavasta hengellisestä perinteestä kertoi murheellisena jo Goethe pistäydyttyään siellä vuonna 1793:

“Muuriensa keskellä tuo kaupunki huokaa kuin raskaan taakan, ei, vaan sorron alla. Trier suorastaan pullistelee kirkkoja, kappeleita, luostareita ja pappisseminaareja ja erilaisille ritari- ja munkkikunnille kuuluvia pää- ja sivurakennuksia, eivätkä luvussa ole silloin vielä mukana nunna- ja kartusiaaniluostarit eivätkä lukemattomat luostarikoulut’ (Wheen 2000: 21)

Marx in Trier.jpg

Vuonna 2016 tämä hengellinen perinne oli saanut väistyä sodanjälkeisen konsumerismin tieltä ja vain roomalaisaikainen osa säilynyttä kaupunginmuuria ja Karl Marxista tehty videotaideteos Marxin syntymäkodissa, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209503432920708&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater, olivat muistuttamassa meitä alueen yllä lepäävästä historian painolastista.

Goethen ohella suuri eurooppalainen kirjailija, Victor Hugo, ikuisti vesivärimaalaukseen Schengenin linnan tornin, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209508370564146&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater, vieraillessaan 1871 tuossa luxemburgilaisessa rajakaupungissa, jolla on yhteinen raja niin Saksan kuin Ranskan kanssa. Tästä syystä siellä solmittiin 1985 alustava Schengenin sopimus, Euroopan Unionin vapaata kauttakulkua edistänyt asiakirja, jota on viime aikoina kyseenalaistettu ehtimiseen ympäri maanosaa. Brexitin jälkeinen juhannusaamu 24.6.2016 valkeni Schengenissä harmaan surumielisissä tunnelmissa, jota korostivat puolitankoon vedetyt EU:n liput, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209503438080837&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater. Lohdutuksena EU:n virallinen matkamuistomyymälä myi vielä Schengen-sopimuksen kunniaksi tehtyä valkoviiniä ja erinäisiä luxemburgilaisia EU-lipulla varustettuja snapseja.

schengenwinereuters-370x276.JPG

Sen ohella, että Luxemburg oli yksi ensimmäisistä YK:n jäsenvaltioista, se oli myös yksi ensimmäisiä EU:n perustajavaltioita. Ennen tätä sen yli olivat jyränneet niin natsien kuin liittoutuneiden sotajoukot ja vaikka EU-kriittistä turistia ärsyttävät Luxemburg Cityssä kohoavat korskeat EU-hallintopalatsit, löytyy sieltäkin sotilashautausmaita muistuttamaan miksi unionin kaltaista liittoutumaa ryhdyttiin puuhaamaan toisen maailmansodan jälkeen. Luxemburgissa ja sen ympärillä kulkiessa ymmärtää mistä Eurooppa on pohjimmiltaan rakennettu. Erilaisista paikallisuuksista ja kulttuurisista kohtaamispisteistä, joissa kansallisvaltioiden väliset erot ja rajat liudentuvat. Voisiko tämä olla liittovaltion ja kansallisvaltioiden sijaan – ainakin kulttuurisessa mielessä – Euroopan idea, jonka avulla sen asukkaille myydään uskottavampi kuva unionin toteuttamiskelpoisuudesta.

Euroopan, ja eritoten Ranskan, nykytodellisuuden tarkastelu jatkui edelleen EPCA:n (European Popular Culture Association) Pariisisssa 20-22.7. pidetyssä konferenssissa EUPOP Paris 2016, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1113990458685225&set=pcb.1113990858685185&type=3&theater, jossa oli paikalla myös ilahduttavan runsas osallistujajoukko Turusta ja kulttuurihistorian oppiaineesta. Valitettavasti yksi pääpuhujista oli peruuttanut tulonsa vedoten Nizzan heinäkuiseen terrori-iskuun (Pariisin ja Brysselin aiemmat terrori-iskut verottivat varmasti osaltaan erityisesti amerikkalaisten osallistujien määrää), konekiväärein varustetut sotilaat tarkkailivat valppaina Pariisin turistikohteita ja moni britti oli hämmentynyt ja ahdistunut Brexit-äänestyksen lopputuloksesta: ‘We are getting back to the Dark Ages’.

Tästä huolimatta Euroopan populaarikulttuurin tutkimuksen yhdistyksen missio eteni ja toivottavasti myös ajatus siitä, mitä eurooppalaisuus ja eurooppalainen (populaari)kulttuuri on. Itselläni oli kunnia toimia konferenssin yhtenä keynote-puhujana otsikolla ‘Englishness, Pop and Post-War Britain’. Esitelmässä kävin läpi ajatuksia siitä, miten englantilaiset ovat kuvitelleet, kommentoineet ja kritisoineet brittiläisen popmusiikin avulla identiteettiään toisen maailmansodan jälkeen. Lopetin esityksen pohdintaan siitä, miten englantilaisen laulaja-lauluntekijä Polly Jean Harveyn levyä Let England Shake (2011) on tulkittu kommenttina Britannian historian ja minäkuvan ongelmista.

pjh.jpg

Niin I maailmansodan kuin britti-imperiumin militaristinen perinne – jonka voi katsoa periytyvän aina Englannin sisällissodan ajoilta 1600-luvulta – on P.J.Harveyn radikaalin musiikillisen luennan kohteena. Eräät arvioijat ovat levystä puhuessaan ottaneet esiin ranskalaisen filosofin Jacques Derridan käsitteen ’hauntology’, jonka mukaan Euroopan vanhat aatteelliset ’haamut’ – taistelu palkkatyöstä, marxismi, kansallisuusaate ja uskonnollinen perintö – palaavat takaisin vainoamaan EU:ta (ja Britanniaa). Erityisesti sen neoliberaalia agendaa, joka on kylmän sodan jälkeisessä maailmassa jättänyt Euroopan historian merkitykset populististen poliitikkojen ja nostalgian selitettäviksi.

P.J.Harveyn Englanti on samanaikaisesti hypnotisoitunut menneisyydestään ja sen haamujen kiusaama. Tässä hypnoosissa toteutui Brexit, jonka mukaan EU ei tarjoa mitään ratkaisumalleja Euroopan kansakuntien itsemääräämis- ja määrittelyoikeuksille. Miten Eurooppa ja Britannia kohtaavat tästä eteenpäin nämä haamunsa? https://www.youtube.com/watch?v=I2Qlb0qFLFE

Lähteet

Cope, Julian, World Shut Your Mouth, 1984.

Derrida, Jacques, Spectres of Marx, alkup. Spectres de Marx, 1994, London, Routledge.

Harvey, P.J., Let England Shake, 2011.

Englund, Peter: ‘Verdunin taistelukenttä’, teoksessa Menneisyyden maisema, Helsinki, WSOY, 1991, 91-109.

Wheen, Francis, Karl Marx, 2000, Keuruu, Otava.

 

Mitä Charles Dickens merkitsee vuonna 2012?

Dickensin syntymästä (7.2.1812) on tänä vuonna kulunut 200 vuotta. Samassa kuussa lordi Byron puolusti varhaisia teollisen yhteiskunnan kriitikkoja koneenrikkojia, luddiitteja, Britannian parlamentissa ja Napoleonin sodat riehuivat pitkin vuotta mannermaalla.

Tätä Englannin kirjallisuuden kenties kuuluisinta henkilöä on aseteltu valokeilaan juhlavuotta varten jo hyvän aikaa. BBC on äskettäin esittänyt uusintaversion ’Suurista Odotuksista’ (Great Expectations, 1861) ja Dickensin keskeneräiseksi jäänyt viimeinen romaani The Mystery of Edwin Drood (1870) on sekin saanut ensimmäisen televisiosarjaversioinnin. Uudet elämäkerrat, elokuvaretrospektiivit (BFI, http://www.bfi.org.uk/whatson/bfi_southbank/film_ programme/february_seasons/dickens_on_screen) ja teatteriversiot synnyttävät vaikutelman siitä, että Dickens ei ole koskaan ollut yhtä suosittu kuin tänä päivänä.

Suomen Kansallisteatterin vuodenvaihteen ohjelmistoonkin päätyi varmaan samasta syystä yksi hänen populaareimmista teoksistaan  ’Joululaulu’, (A Christmas Carol, 1843) Kari Heiskasen mainiona tulkintana. Charles Dickens ei ole pelkästään kirjallisuudenhistorian kaanoniin päässyt kirjailija vaan myös kokonaisen maailmankuvan, dickensiaanan, luoja, joka ajoittaisesta ”vanhanaikaisuudestaan” huolimatta, tai juuri siitä johtuen, löytää aina uusia sukupolvia lukijoikseen.

Vaikka hän oli erityisen ylenkatseen kohteena maailmansotien välisen ajan modernistien silmissä, Hollywoodin 1930-luvulla aloittamat Dickens-filmatisoinnit (esim. George Cukorin David Copperfield, 1935) jatkoivat jo mykkäelokuvassa suosittujen dickensläisten  arkkityyppien paraatia. Dickensin tyyppien varmaan definitiivisimmät tulkinnat nähtiin  1940-luvun lopulla David Leanin brittielokuvissa ’Suuret toiveet’ (Great Expectations, 1946) ja Oliver Twist (1948), jotka eivät jättäneet yhtäkään silmänurkkaa teattereissa kuiviksi. Samalla ne olivat täydellisiä melodraaman muotoon puettuja politiikan välineitä varhaisen hyvinvointivaltion oikeutuksen puolustamiseksi.

Myös baby-boomerit muistivat tämän 1960- ja 70-luvuilla. Dickensin aiheiden siirto uudelle sukupolvelle onnistui verrattain hyvin. Carol Reedin Oliver! (1968) oli aikansa suosituimpia elokuvamusikaaleja, brittipop lainaili innokkaasti ideoita Dickensin repertuaarista Uriah Heep-heavyrock-yhtyeestä Sex Pistolsien viktoriaanisiin katupoikiin ja svengaavassa Lontoossa vaikutti jopa poplaulaja, jonka taiteilijanimi oli lyhyesti ja ytimekkäästi Charles Dickens.

1980-luvulta alkaen Dickens-teolllisuus on keskittynyt televisiosarjojen ympärille, mutta maailma tuntee lukemattoman määrän erityisesti Englantiin ja Yhdysvaltoihin perustettuja Dickens-festivaaleja, jotka saivat 2007 kilpailijakseen Lontoon Chathamiin perustetun yli 70 000 neliökilometrin kokoisen Dickens teemapuiston. Siellä vierailijat voivat kätellä herra Pickwickiä ja Oliver Twistiä kuin Disneylandissä Akua ja Mikkiä konsanaan.

Charles Dickens onkin helppo popularisoinnin, populaarikulttuuriteollisuuden ja parodioinnin kohde. Hän työntyy jälkimodernina aikana yhä terävämmin esiin varhaisena kapitalismin ja teollistumisen kriitikkona, joka on samalla avoimen sentimentaalinen, melodramaattinen ja hylkii modernin ihmisen maailmankuvaa kompleksisine psykologisine ja eettisine ongelmineen. Ensimmäisenä teollistumisen mullistukset kokeneelle Britannialle hän on kirjallis-kulttuurinen terapeutti samaan tapaan kuin Väinö Linna sotien ja kansakunnan kahtiajaon kokeneelle Suomelle.

Dickensin jo elinaikanaan kokeman valtaisan suosion kätköissä eli kuitenkin jatkuva omantunnon herkkä syyllisyys, joka lävistää hänen kirjallisen tuotantonsa, ja joka oli perua hänen lapsuutensa kokemuksista köyhyydestä ja pakkotyöstä. Erityisesti isän kohtalo päätyä velkavankeuteen heijastui jatkuvasti Dickensin romaaneissa erityisenä inhona koronkiskureita, pankkeja, juristeja ja byrokraattista tekopyhyyttä kohtaan.

Voi vain kuvitella, mitä hän toteaisi tänä päivänä seuratessaan Englannin (ja Euroopan) pankkikriisiä ja katselisi St Paulin katedraalin eteen majoittuneita mielenosoittajia, jotka vastustavat Lontoon Cityn rahavaltaa. Samaan aikaan kun David Cameronin hallitus suunnittelee työttömien ja opiskelijoiden avustusten muuttamista vastikkeellisiksi työpalvelun kautta, voi kysyä olemmeko ottamassa taas pari askelta poispäin toisen maailmansodan jälkeisistä ’Suurista toiveista’ kohti Dickensin viktoriaanisen ajan ’Koleaa taloa’?

Lisää luettavaa

Charles Dickens at 200. http://www.guardian.co.uk/books/series/charles-dickens-at-200?INTCMP=SRCH. Tarkistettu 31.1.2012.

John, Juliet (2010). Dickens and Mass Culture.

John, Juliet (2003). Dicken’sVillains: Melodrama, Character, Popular Culture.

Sweet, Matthew (2012). Charlie’s Ghost. Sight & Sound. February. Vol. 22, Issue 2, 48-51.

Tomalin, Claire (2011). Charles Dickens: A Life.