Arkistot vuoden mukaan: 2014

Why media relies on men’s expertise?

Mari 3“This is appalling. It is impossible to explain away these results”, said Marko Junkkari, the Editor of the business, economics and politics news desk of Helsingin Sanomat newspaper after the results of our research project ‘Expertise in the Media’ were revealed in November.

In our study we had scrutinised the use of academic and other experts in Finnish news journalism. Indeed, the results were disconcerting and disappointing. According to our study, less than 30 per cent of the experts interviewed in Finnish news journalism were women.

Finns are used to seeing themselves as forerunners in gender equality. This is why the research results showing how little foothold women have in public expertise may be difficult to accept.

Whether one looks back in history or evaluates the current situation in Finnish society, there are good grounds for viewing Finland as a country that supports gender equality.

Finnish women were the first in the world to fully exercise the right both to vote and to stand as a candidate in elections. Today, the amount of women in the national parliament exceeds 40 per cent, and since early 2000 the cabinet portfolios have been shared equally between male and female politicians. Also, when it comes to family life, Finland has been named the best country in the world to be a mother.

In working life, the employment rate of Finnish women is almost as high as men. In terms of full time employment, Finnish women score highest in Europe. Women in Finland are also highly educated. With regards to the level of university degrees, working age women have already bypassed men.

So why is it that women’s expertise appears less valued in public debate and in news journalism than that of men?

One could easily suggest that this is because there are fewer female experts available or that such women are less inclined to appear in the media, but the answer is more complicated.

Firstly, male and female employees are fairly evenly matched among university researchers and lecturers in Finland. In some universities, women even constitute a majority. It is true, there are less female than male professors in Finnish academia, but the media are not confined to interviewing only professors. Individuals interviewed include junior academics and other experts who hold a variety of positions in the society.

In fact, men dominate also the field of public expertise outside academia: more than 70 per cent of all interviewed and named experts in the news were male. Furthermore, even among professors, male scholars are interviewed more frequently than their female colleagues.

Secondly, our survey of social scientists in the three largest Finnish universities proved that women scholars were just as willing as their male counterparts to appear as experts in the media. They just were contacted far less often by media organisations.

When editorial staff are making decisions on whom to interview, gender is not given much thought. In the often hectic reality of the media houses, journalists tend to rely on experts that have been interviewed before and are known to be knowledgeable, quick-witted and familiar to journalistic practices. And, when gender is not actively considered, journalists are likely to turn to male experts.

The results of our study may be disappointing, but its reception has brought more than just a glimmer of hope. Several columnists, journalists and academics, both men and women, have shared their views on the topic and offered suggestions on how to improve the situation.

Some of the actions have been purely practical yet brilliant.  The day after the results were published the Head of Communications in the Bank of Finland, Jenni Hellström, sent out a press release listing all women experts working for her organisation.

Most notably, Marko Junkkari, of Helsingin Sanomat, and his colleague Mauri Liukkonen, from Savon Sanomat, have publicly announced that their newspapers will revise their practises in order to narrow down the groundless gender gap revealed in the study.

Junkkari’s and Liukkonen’s responses were more than welcome. If things were to change, it is the readers who will benefit the most.

A narrow range of interviewed experts may be convenient to journalists but it has several negative consequences.  If only a very limited group of academic and other experts get their voices heard, the perspectives provided by the media are likely to remain restricted. Finding the best experts and achieving a multi-voiced public debate is likely to benefit us all. And more importantly, by giving women academics a platform to become visible, to be seen and heard, media will contribute to a more equal and accurate picture of Finnish society.

Mari K. Niemi

Senior Researcher, Centre for Parliamentary Studies, University of Turku

Visiting Scholar, University of Strathclyde, Glasgow 

 

 

The Project in a Nutshell

’Expertise in the Media’ project was based on three separate research materials. The first set of data was gathered in 2013 and included 1,131 news stories (from Helsingin Sanomat newspaper, national broadcasting corporation YLE and news agency STT) in which individuals were given expert positions. The second set of research material included 11 semi-structured interviews with experienced journalists and managing editors (from Helsingin Sanomat, Iltalehti and Ilta-Sanomat newspapers, YLE, STT and commercial broadcaster MTV3). Seven of the interviewees were women, five were men. These interviews were conducted in the spring of 2014. The third set of research data included a survey that was sent out in spring 2014 to 1,125 researchers working in the fields of social sciences in the University of Helsinki, University of Tampere and University of Turku. In total, there were 293 respondents, of which 146 were women and 147 men.

The study was carried out by Senior Researcher, Dr. Ville Pitkänen, and Senior Researcher, Dr. Mari K. Niemi, and it was funded by Helsingin Sanomat Foundation.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Mitä tutkija saa julkisuudessa sanoa?

Ville_pitkanen_25_low-resKeskustelu tutkijoiden julkisesta roolista on ollut tänä syksynä poikkeuksellisen vilkasta. Aihetta on pohdiskeltu julkisuudessa pääministeriä ja ulkoministeriä myöten ja poliitikkojen ohella keskusteluun ovat osallistuneet myös tutkijat. Voimakkain kritiikki on kohdistunut erityisesti sellaisiin tutkijoiden ulostuloihin, joiden on katsottu sisältävän perusteltujen analyysien lisäksi myös mielipiteellisiä kannanottoja.

Kenties räväkimmin kantaa otti alkusyksystä valtio-opin professori Matti Wiberg, joka kritisoi blogi-kirjoituksessaan median pitävän yllä hölöttäjien kuplaa. Wibergin mielestä media välittää yleisölle pätevien näkemysten sijaan subjektiivisia mielipiteitä ja tutkimustulosten sijaan ennakkoluuloja – pätevien tieteilijöiden sijaan toimittajat eivät haastattele ”akateemisesti pätevöityneitä tutkijoita, vaan tyypillisesti ansioita vailla olevia pop-up-velhoja”.

Suurelle osalle tutkijoista tämänkaltainen keskustelu voi olla hämmentävää. Viime vuosina yliopistoilla on alettu aikaisempaa voimakkaammin korostaa yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja tärkeä osa tätä kolmatta tehtävää on tutkijoiden osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun mediajulkisuudessa.

Iso kysymys onkin, leimautuuko toimittajien kanssa yhteistyötä tekevä tutkija ”päivystäväksi dosentiksi”, ja millä tavoin julkiset esiintymiset vaikuttavat tutkijan akateemiseen uskottavuuteen. Kun toimittaja ottaa yhteyttä tutkijaan, pitäisikö tutkijan pitäytyä tiukasti omien tutkimusteemojensa avaamisessa vai voiko tutkija ottaa yleisemminkin kantaa oman osaamisalueensa kysymyksiin? Entä pitäisikö tutkijan esittää julkisuudessa myös omia näkemyksiään ja mielipiteitään vai pitäytyä tiukasti faktoissa?

Tutkijoiden näkökulmasta nämä kysymykset ovat tärkeitä, sillä omia ja usein ristiriitaisia odotuksia tutkijoille asettavat niin poliitikot, toimittajat kuin yliopistoyhteisö. Näihin kysymyksiin on haettu vastausta Eduskuntatutkimuksen keskuksen Asiantuntijuus mediassa –tutkimushankkeessa, jossa aihetta tarkastellaan sekä tutkijoiden että toimittajien näkökulmista.

Tutkimuksemme osoittaa, että toimittajien mielestä ihanteellinen tutkija on entuudestaan tunnettu, yhteistyökykyinen ja asiansa tunteva henkilö, joka uskaltaa kommentoida, analysoida ja ottaa rohkeasti kantaa haastattelun aihepiiriin liittyviin kysymyksiin. Hyvä ulosanti ja taito tiivistää ovat plussaa.

Media-aineistot vahvistivat, että tutkijoilta odotetaan mediassa nimenomaisesti ajankohtaisten aiheiden kommentointia. Uutisjutuissa tavallisin tutkijoille annettu rooli oli toimiminen kommentaattorina. Lähes yhtä usein tutkijat antoivat taustatietoja uutisjutun aihepiiriin liittyen. Huomattavasti harvemmin tutkijat raportoivat julkisuudessa omista tutkimuksistaan. Eniten uutisissa haastateltiin eri alojen professoreita ja tutkimusjohtajia eli akateemisesti kaikkein meritoituneimpia tutkijoita. Lisäksi aineisto osoitti, että asiantuntijuus on julkisuudessa voimakkaan sukupuolittunutta. Mediassa haastatelluista tutkijoista peräti 71 prosenttia oli miehiä.

Entä mitä tutkijat ajattelivat yhteistyöstä median kanssa? Yli 90 prosenttia tutkijoista suhtautui toimittajien yhteydenottoihin myönteisesti ja piti osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeänä. Tutkijoiden käsitykset yhteistyön sisällöstä eivät kuitenkaan vastanneet toimittajien odotuksia. Itselleen luontevimpina tapoina osallistua julkiseen keskusteluun tutkijat pitivät esitelmien pitämistä, asiantuntijahaastatteluiden antamista uutismedioille, vieraskynien yms. kirjoittamista ja tutkimustuloksista raportoimista mediassa. Enemmistö tutkijoista ei kuitenkaan pitänyt itselleen luontevana ajankohtaisten aiheiden kommentointia julkisuudessa. Tulokset osoittavat, etteivät toimittajien ja tutkijoiden käsitykset yhteistyön sisällöstä kohtaa. Mediassahan tutkijoilta kaivattiin nimenomaisesti vahvoja kannanottoja ja ajankohtaisten aiheiden kommentointia.

Lisäksi kyselytutkimus nosti esiin monia tekijöitä, joiden tutkijat kokivat vähentäneen tai vaikeuttaneen omaa yhteistyötään median kanssa. Tällaisia tekijöitä olivat muun muassa toimittajien taipumus kärjistää asioita,  julkaista lausuntoja eri muodossa kuin ne on annettu ja kysyä asioita haastateltavan tutkimusaiheen ulkopuolelta.

Oma merkityksensä oli myös yhteyttä ottavalla tiedotusvälineellä. Yli puolet vastaajista suhtautui kielteisesti iltapäivälehtien haastattelupyyntöihin, kun taas päivälehtien yhteydenottoihin suhtautuivat myönteisesti lähes kaikkia vastaajat. Lisäksi mediassa esiintymisen koettiin vievän liikaa aikaa yliopistoyhteisön enemmän arvostamilta tehtäviltä kuten julkaisemiselta. Merkittävin este julkisuudessa esiintymiselle oli kuitenkin se, että 80% vastaajista kertoi median pyytäneen heiltä haastattelua vain muutamia kertoja vuodessa tai harvemmin.

Kuten tutkimustulokset osoittavat, tutkijoiden ja median väliseen yhteistyöhön liittyy monia ongelmakohtia, joista kenties keskeisin on rooliodotusten kohtaamattomuus. Toimittajat kaipaavat rohkeita analyyseja ja mielipiteitä, kun taas moni tutkija kokee kommentaattorin roolissa esiintymisen itselleen vieraaksi. Osaa tutkijoista arveluttavat myös median toimintatavat. Näistä erilaisista odotuksista ja ongelmakohdista huolimatta valtaosa tutkijoista pitää kuitenkin osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeänä – siitäkin huolimatta, että astuessaan julkisuuteen tutkija siirtyy epämukavuusalueelleen.

Mitä näiden havaintojen perusteella sitten pitäisi ajatella viimeaikaisista, tutkijoiden media-esiintymisiä kritisoivista puheenvuoroista? Vaatimus tutkimukseen perustuvien analyysien esittämisestä julkisuudessa osoittaa jonkinasteista tietämättömyyttä median toimintatavoista. Tutkijat eivät määrittele haastatteluiden kysymyksenasetteluja vaan toimittajat. Toimittajia kiinnostaa varsin usein olemassa olevien tutkimustulosten sijaan rohkeat analyysit tulevasta. Tutkijan vaihtoehdoiksi siis jää joko kieltäytyä haastattelusta tai pyrkimys analysoida ajankohtaisia kysymyksiä parhaan tietämyksensä valossa. Sitä tosiseikkaa tutkija ei kuitenkaan pääse karkuun, että käynnissä olevia prosesseja kommentoitaessa operoidaan aina puutteellisin tiedoin.

Toisinaan päätös kieltäytyä yhteistyöstä median kanssa on perusteltu. Jos aihetta ei tunne, kannattaa toimittaja ohjata aiheeseen paremmin perehtyneen tutkijan juttusille. Itsekriittisyys on tärkeää, mutta äärimmilleen vietynä siihen voi kuitenkin liittyä ongelmia. Mikäli tutkijat kieltäytyvät osallistumasta julkiseen keskusteluun, tarjoavat toimittajat kommentaattorin roolin muille yhteiskunnallisille toimijoille – henkilöille, joilla on kyllä rohkeutta osallistua ajankohtaiseen keskusteluun, mutta joiden asiantuntemus on suurella todennäköisyydellä heikompi kuin aihepiirin parissa vuosia viettäneen tutkijan.

Erikoistutkija Ville Pitkänen

Lisätietoja hankkeesta:

VTT Ville Pitkänen
email: ville.pitkanen@utu.fi, puh: 040 7770869

VTT Mari K. Niemi
email: makani@utu.fi, puh: 0417099666

Hankkeen on rahoittanut Helsingin Sanomain Säätiö

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Välikysymykset opposition aseena

Sinin kuva_tyohuone_lowresPerussuomalaiset ja keskusta ovat jättämässä yhteisen välikysymyksen hallituksen talouspolitiikasta ja Suomen talouden kehityksestä. Välikysymys tulee olemaan 20. tällä hallituskaudella. Ylen uutisen mukaan vasemmistoliittoa ja vihreitä ei pyydetty mukaan välikysymyksen valmisteluun. Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi Ylen aamutv:ssä, että välikysymyksen jättäminen ei olisi vaaliteknisesti edes järkevää, vaan kannattavampaa olisi katsella hallituksen rämpimistä huhtikuuhun saakka. Slunga-Poutsalon mukaan välikysymys on kuitenkin tehtävä, koska Suomella ”ei ole varaa enää odottaa”.

Mistä aiheista välikysymyksiä on jätetty kuluvan vaalikauden aikana? Onko oppositio ollut välikysymysten takana yhtenä rintamana? Mikä hallituksen politiikassa on ollut erityisesti kritiikin kohteena, ja puuttuuko jokin politiikan sektori välikysymysaiheiden joukosta?

Välikysymyksen jättäminen on eduskunnan keino selvittää hallituksen luottamus. Välikysymyksen tekevät tavallisesti oppositiopuolueet, ja siihen tarvitaan vähintään 20 edustajan allekirjoitus. Välikysymys voidaan kohdistaa koko valtioneuvostolle tai yksittäiselle ministerille. Välikysymys jätetään keskuskansliaan, ja ensimmäinen allekirjoittaja esittelee kysymyksen täysistunnossa. Jos täysistunnon keskustelussa ehdotetaan epäluottamuslauseen antamista hallitukselle tai ministerille, toimitetaan eduskunnassa luottamusäänestys. Itsenäisyyden aikana Suomen hallitus on kaatunut neljä kertaa välikysymykseen, kaksi kertaa 1920-luvulla ja kaksi kertaa 1950-lopulla.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat opposition suurimmat ja ainoat alkuperäiset puolueet. Syyskuun loppuun mennessä on jätetty kaikkiaan 19 välikysymystä. Osassa näistä välikysymyksistä allekirjoittajina on myös vasenryhmän, muutos2011:n ja vasemmistoliiton edustajia.

Oppositio on toiminut yhteisessä rintamassa vain alle kolmasosassa välikysymyksiä. Yhteistyö on kuitenkin selvästi tiivistynyt loppua kohden. Vuosien 2011–2012 aikana vain yksi välikysymys kymmenestä, joka koski euroalueen talouskriisiä, keräsi molemmat puolueet taakseen. Sen sijaan vuosien 2013–2014 aikana jätetyistä yhdeksästä välikysymyksestä yhteinen sävel on löytynyt viiteen kertaan. Näissä aiheina ovat olleet asuntopolitiikka, lasten kotihoidon tuki, hallituksen kuntapolitiikka, hallituksen perhepolitiikka ja työttömyys. ”Työttömyystilanne Suomessa”-otsikolla jätetty välikysymys on kerännyt eniten allekirjoittajia, yhteensä 87 nimeä.

Puolet keskustan välikysymyksistä, joihin perussuomalaiset eivät ole yhtyneet, käsittelee kuntapolitiikkaa. Huolenaiheina ovat olleet kunnalliset lähipalvelut, kuntauudistus ja sote-palvelut. Loput keskustan omista välikysymyksistä käsittelevät lapsiperheiden hyvinvointia, ikäihmisten hoivaa ja kansalaisten eriarvoistumista.

Perussuomalaiset on jättänyt omalla joukollaan seitsemän välikysymystä. Näistä kolmessa aiheena on euroalueen talouskriisi. Muut välikysymykset käsittelevät puolustusvoimia, kuntauudistusta, hallituksen talous- ja teollisuuspolitiikkaa ja poliisia.

Suosituin aihe on siis ollut kuntapolitiikka, josta on kauden aikana jätetty kaikkiaan kuusi välikysymystä.  Toiseksi eniten on ollut esillä euroalueen talouskriisi, josta perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksen neljä kertaa. Huomionarvoista on myös se, että eri tavalla sosiaalipolitiikkaan liittyvät aiheet, kuten palvelut, perheet ja eläkkeet, ovat olleet esillä joka toisessa välikysymyksessä.

Kullakin puolueella on oma vahvuusalueensa politiikan sektoreista. Kokoomusta pidetään uskottavana talouspolitiikassa, SDP:n vahvuus on sosiaalipolitiikka, keskustan kivijalka on alueelliset kysymykset, vihreillä ympäristöpolitiikka ja perussuomalaisilla Euroopan unioni. Puolueille on edullista päästä keskustelemaan julkisesti nimenomaan sellaisista aiheista, joissa niiden koetaan olevan uskottavia.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksiä ennen muuta niistä aiheista, jotka kuuluvat puolueiden omiin vahvuusalueisiin. Toki sekä kuntapolitiikka että euroalueen talouskriisi ovat olleet politiikassa esillä muutenkin, mutta silmiinpistävää on, että ainuttakaan välikysymystä ei ole jätetty esimerkiksi ympäristöpolitiikasta tai valtion omistajapolitiikasta.

Välikysymyksen jättäminen on enemmistöhallituksen aikana opposition keino nostaa tiettyjä aiheita julkiseen keskusteluun. Hallituksen linjaukset eivät ole läheskään aina merkittäviä impulsseja välikysymysten syntymiseen. Sen sijaan oppositiopuolueet liikkuvat hallitusta haastaessaan mielellään omalla vahvuus- ja mukavuusalueellaan.

Parlamentaarisen demokratian näkökulmasta välikysymys on mahdollisuus haastaa hallituksen harjoittama politiikka, ja mahdollisesti myös vaikuttaa tuleviin päätöksiin. Toisaalta jos välikysymys ei kuitenkaan johda käytännössä koskaan hallituksen kaatumiseen, mikä on sen tosiasiallinen tarkoitus, voidaan kysyä, onko välikysymyksellä muuta kuin eduskuntaa työllistävä vaikutus. Onko välikysymyksistä hyötyä vai haittaa eduskunnan lainsäädäntötyölle?

Niukin mahdollinen enemmistöhallitus on Suomessa vallassa todennäköisesti ensi kevään eduskuntavaaleihin. On mielenkiintoista nähdä, millaisista aiheista suurin mahdollinen vähemmistöoppositio haastaa hallitusta, ja toimiiko poliittisesti laaja oppositio yhtenä rintamana. Hallituksen talouspolitiikka näyttäisi olevan ainakin yksi sellainen teema, josta perussuomalaiset ja keskusta pystyvät nyt esittämään yhteisen välikysymyksen.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Perusruotsalaiset ja suomidemokraatit?

JokisipilaVierailin keskiviikkona 24.9. YLEn A-Studio -ohjelmassa keskustelemassa syyskuun puolivälin valtiopäivävaaleissa ennätykselliset 12.86 prosenttia äänistä ja 49 paikkaa 349 edustajan joukossa saavuttaneen Sverigedemokraterna-puolueen (SD) eli ruotsidemokraattien ja perussuomalaisten (PS) eroista ja yhtäläisyyksistä. Koska aika televisiossa on aina kortilla ja käytössä olleen lyhyen ajan puitteissa oli mahdollista käsitellä vain perusasiat, jatkan pohdintaa tässä.

Perussuomalaisiin kuuluva Euroopan parlamentin jäsen Jussi Halla-aho on todennut, että jos Sverigedemokraterna toimisi missä tahansa muualla kuin Ruotsissa, sitä pidettäisiin täysin normaalina puolueena. Jos tarkastelee ruotsidemokraattien 2011 julkaistua periaateohjelmaa, Halla-aho on pitkälti oikeassa. Siitä nimittäin löytyy hyvin vähän sellaista, mikä oikeuttaisi puolueen täydellisen eristämisen, joka on ollut muiden puolueiden ruotsidemokraatteja kohtaan valitsema linja. Korostaessaan nationalismia ja ruotsalaiskansallista identiteettiä sekä kritisoidessaan monikulttuurisuusajattelua ja maahanmuuttopolitiikkaa ohjelma toki haastaa Ruotsissa vallitsevia poliittisen korrektiuden rajoja, mutta mitään lainvastaista tai normaalin demokraattisen poliittisen kilvoittelun käytäntöjen kanssa ristiriidassa olevaa sieltä ei löydy.

Puoluejohtaja Jimmie Åkesson on tehnyt hartiavoimin töitä tuodakseen puolueensa valtavirtaan ja tehdäkseen siitä poliittisesti salonkikelpoisen. Hänen johdollaan puolueessa on toteutettu reipasotteinen sisäinen puhdistus, jossa riveistä on siivottu rasistisia ja muukalaisvihamielisiä kannanottoja julkisuudessa esittäneitä jäseniä. Omissa esiintymisissään hän on toistuvasti torjunut syytökset puolueen rasistisuudesta. Tämä ei kuitenkaan vielä ole riittänyt murtamaan saartorengasta puolueen ympärillä.

Ruotsidemokraatit tekee ongelmalliseksi puolueen tausta. Sen perustivat vuonna 1988 joukko aiemmin Bevara Sverige Svensktin, Framstegspartietin ja Sverigepartietin kaltaisissa äärinationalistisissa, oikeistoradikaaleissa, maahanmuuttovastaisissa ja rasistisissa liikkeissä toimineita henkilöitä. Tässä SD:n ensimmäisessä versiossa vaikuttivat esimerkiksi ruotsalaisen uusnatsismin johtohahmoihin kuulunut Robert Vesterlund ja kansallissosialistisessa Nordisk Rikspartietissa aiemmin toiminut Anders Klarström. Juuri nämä ulkoparlamentaarisissa rasistisissa äärijärjestöissä piilevät juuret saavat muut puolueet karttamaan ruotsidemokraatteja kuin ruttoa.

SD ei pääse pakoon menneisyyttään. Muiden puolueiden keskuudessa ollaan vakuuttuneita, että kaikesta julkisesta kasvojenpesusta ja päinvastaisista vakuutteluista huolimatta nyt Riksdagetiin valitun 49 ruotsidemokraatin joukossa on rasistisesti ja islamofobisesti ajattelevia henkilöitä. Näitä epäilyjä ruokkii se, että monen tuoreen SD-parlamentaarikon kampanja rakentui lähes yksinomaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastustamiselle. Voimakkaat vastareaktiot selittyvät sillä, että Ruotsissa monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja inklusiivisuus kuuluvat suorastaan valtiolliseen identiteettiin. Moni ruotsalainen tulkitsee niiden avoimen haastamisen suorana hyökkäyksenä kansankodin arvomaailman keskeisimpiä pilareita vastaan.

Suomessa on luonnollisesti seurattu tarkkaan, mitä naapurimaassa tapahtuu. Ruotsidemokraattien nousussa on nähty samoja piirteitä kuin perussuomalaisten vuonna 2011 ottamassa jytkyssä. Esimerkiksi Södertörnin yliopiston tutkija Ann-Cathrin Jungar on niputtanut SD:n ja PS:n yhdessä Tanskan työväenpuolueen kanssa samaksi oikeistopopulistiseksi puolueperheeksi. Tällainen näkemys ei kuitenkaan tee oikeutta perussuomalaisten ruotsidemokraateista olennaisella tavalla eroavalle historialliselle kehitykselle ja ideologiselle taustalle.

Siinä missä SD:n kasvualustana oli maahanmuuttokriittinen tai oikeammin suoran muukalaisvihamielinen ulkoparlamentaariseen toimintaan suuntautunut yhden asian liike, perussuomalaiset on alusta saakka profiloitunut parlamentaarisen järjestelmän kautta vaikuttamaan pyrkivänä ja politiikkavaihtoehtoja laajalla rintamalla tarjoavana puolueena. Perussuomalaisiin on toki vuosien saatossa syntynyt vahva maahanmuuttokriittinen siipi, mutta puolueen eksistentiaalinen perusolemus on löydettävissä muualta. Maahanmuuttokriittisyyttä tärkeämpiä määrittäviä tekijöitä perussuomalaisille ovat EU-kriittisyys ja ns. vanhojen puolueiden eli entisen kolmen suuren (SDP, Keskusta, Kokoomus) haastaminen.

Perussuomalaisten ideologiset juuret löytyvät agraaripopulistisesta SMP:stä, joka aikanaan kelpuutettiin maan hallitukseenkin. Vuoden 2011 vaaleissa saavuttamansa 19 prosentin kannatuksen ja 39 eduskuntapaikan kautta perussuomalaisten yleinen poliittinen uskottavuus ja kansanvaltainen mandaatti ovat olleet aivan toista luokkaa kuin vuoteen 2010 Ruotsin neljän prosentin valtakunnallisen äänikynnyksen alle jääneiden ruotsidemokraattien. Toisin kuin 15 vuoden parlamentaarisen kokemuksen puolueena omaavat perussuomalaiset, ruotsidemokraatit ovat vasta institutionalisoitumistaipaleensa alussa.

Toisin kuin ruotsalaisessa kahteen blokkiin (sosialidemokraattien johtama punavihreä ryhmittymä ja maltillisen kokoomuksen johtama porvarillinen allianssi) perustuvassa parlamentaarisessa käytännössä, Suomen puoluekentässä ei perinteisesti ole ollut sellaisia raja-aitoja, joita ei hallituskoalitiota muodostettaessa olisi voitu ylittää. Meillä on ollut SDP:n ja Maalaisliitto-Keskustan yhteistyöhön nojanneita punamultahallituksia, kokoomuksen ja SDP:n muodostamia sinipunakoalitioita sekä koko oikeisto-vasemmisto-spektrin läpäisseitä sateenkaarihallituksia. Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa äänestäjät eivät ole päässeet päättämään hallituspohjasta, vaan sen ratkaisemisen puolueet ovat varanneet omaksi oikeudekseen.

Vaalivoittonsa jälkeenkään ruotsidemokraatit eivät vielä ole aivan samoissa lukemissa perussuomalaisten kanssa. Nyt puolueen kannatus on kuitenkin jo niin suurta, että sen eristäminen kokonaan yhteiskunnallisen keskustelun ja parlamentaarisen yhteistyön ulkopuolelle on yhä hankalampaa ja demokratian kannalta entistä ongelmallisempaa. Puolueen omana lähiajan tavoitteena on päästä käymään kauppaa hallituskoalitiolle antamallaan tuella, mutta hallitusvastuuseen se ei suoranaisesti pyri. Perussuomalaisille taas hallitukseen meno on julkilausuttu tavoite ja lähitulevaisuudessa oikeastaan väistämätönkin askel, mikäli puolue haluaa säilyttää uskottavuutensa aitona poliittisena vaihtoehtona, ei pelkkänä pysyvästi oppositiossa istuvana protestipuolueena.

Perinteinen vasemmisto-oikeisto –jaottelu on puutteellinen työkalu SD:n ja PS:n analysoinnissa. Oikeistolaista niiden agendalla on kansallismielisyys, maahanmuuttokriittisyys, lain ja järjestyksen korostaminen sekä yleinen arvokonservatismi, mutta talouspolitiikassa ne ovat lähempänä keskustavasemmistoa. Varsinkin perussuomalaisilla mutta myös ruotsidemokraateilla on vahvasti perinteiseen pohjoismaiseen sosialidemokratiaan nojaavia talouspoliittisia näkemyksiä. Ne haluavat säilyttää hyvinvointivaltion, puolustavat valtion oikeutta säädellä markkinoiden toimintaa ja haluavat tukea pienyrittäjien toimintaa.

Markku Jokisipilä

Johtaja, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Miksi poliittinen johtajuus on sukupuolikysymys?

Mari 3Mari K. Niemen Lectio Precursoria Turun yliopiston väitöstilaisuudesta 30.8.2014

Suomalaiset naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906, yhtä aikaa miesten kanssa. Naisia valittiin jo ensimmäiseen eduskuntaan, ja ensimmäinen naisministerikin nousi tehtäväänsä jo 20-luvulla.

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi on ollut edelläkävijä sukupuolten tasa-arvossa. Pohjoismainen tasa-arvomalli, johon kuuluvat työelämään ja poliittiseen päätöksentekoon aktiivisesti ja runsaslukuisesti osallistuvat naiset, on olennainen osa Suomi-kuvaa.

Suomalaisista kansanedustajista 42 prosenttia on naisia. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa vastaava luku on 23 prosenttia. Nyky-Suomessa hallitusten ministerinsalkut jaetaan tasapuolisesti naisten ja miesten kesken. Britanniassa tällainen käytäntö on vielä kaukainen ajatus.

Ehkäpä juuri Suomessa varhain saavutetut merkkipaalut ja maan hyvä menestys kansainvälisissä vertailuissa ovat tuottaneet ajattelua, että tasa-arvo on meillä jo saavutettu.

*

Hugo, Emil, Antti, Kyösti, Paavo, Juho Kusti, Pekka, Edvin, Kustaa Fredrik, Arvo, Jussi, Juha, Harri, Ilkka, Pertti, Sauli, Ville, Jyrki ja Alexander – he kaikki ovat vuorollaan johtaneet nykyistä pääministeripuoluettamme, kokoomusta. Yhteensä SDP:llä, keskustalla ja kokoomuksella on historiansa aikana ollut 58 johtajaa. Heistä kolme on ollut naisia.

Tänä elokuisena lauantaina Suomen tasavallan presidentti, pääministeri, ulkoministeri ja valtiovarainministeri ovat miehiä. Yhtäkään neljästä suurimmasta puolueesta ei johda nainen. Itse asiassa kahdella niistä ei ole koskaan ollut naista johtajanaan.  Kahdeksasta eduskuntapuolueesta vain yhtä, sitä kaikkein pienintä, johtaa nainen. Eduskunnan kolme puhemiestäkin ovat – miehiä.

Eri puolueissa ja eri aikoina johtajaksi on valikoitunut melko erilaisiakin henkilöitä. Yksi asia suurten suomalaispuolueiden johtajia on kuitenkin yhdistänyt. Heistä 95 prosenttia on ollut miehiä.

Tutkimukseni sai alkunsa ristiriidasta, joka vallitsee puolueiden varhain omaksuman tasa-arvo-ajattelun ja niiden omissa organisaatioissa toteutuneiden konkreettisten johtajavalintojen välillä.

*

Väitöstutkimukseni käsittelee Suomen ehkä tärkeintä rekrytointiprosessia. Suuren suomalaisen puolueen johtajaksi valikoituminen on olennainen etappi matkalla pääministeriksi, maamme poliittisesti vaikutusvaltaisimpaan tehtävään.

Minua kiinnosti, miten tuohon tehtävään pääsee.

Naiset tulivat mukaan suurten puolueiden johtajavaaleihin 80- ja 90-lukujen taitteessa. Lukumääräisesti naisia on ollut ehdokkaana miehiä vähemmän. Naiset ajateltiin pitkään toistensa kilpailijoiksi: useamman ehdokasnaisen pelättiin syövän toistensa ääniä.

Naisten johtajavaaleissa saaman niukan kannatuksen valossa heidän roolinsa oli usein lähinnä symbolinen, naisten aktiivisuutta ja politiikan osallisuutta kuvastava. Vasta 2000-luvun alussa ensimmäiset naiset nousivat suurten puolueiden johtajiksi ja pääministereiksi.

Vaikka tärkeitä lasikattoja on rikottu, naisten läpimurto poliittisiksi johtajiksi on Suomessakin vielä kesken.

*

Tutkimukseni on artikkeliväitöskirja, joka koostuu neljästä artikkelista ja johdanto-osasta. Artikkeleita yhdistävinä tekijöinä ovat nousu suuren puolueen johtajaksi ja median ja politiikan vuorovaikutus.

Kolmen perinteisesti suuren suomalaisen puolueen, SDP:n, kokoomuksen ja keskustan johtajavalintoja analysoin kolmen suuren suomalaisen sanomalehden uutisoinnin valossa.

Aamulehden, Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien uutisointi 1980-luvun lopulta 2010-luvulle tarjosi ensi vaiheessa lähtökohdan johtajavaihdosten ajoittumisen ja niiden keskeisten vaiheiden paikantamiselle. Tutkimuksen toisessa vaiheessa analysoin sanomalehdissä johtajuudesta käytyä keskustelua etenkin siitä näkökulmasta, miten ajatusta naisen noususta puoluejohtajaksi käsiteltiin.

Tutkimuksen edetessä huomasin, että tiedotusvälineiden rooli johtajavaihdoksissa muuttui ja monipuolistui tarkastelemani kauden aikana.  Media tarjoaa puolueille areenan, jolla käydä johtajavaaleja. Samalla mediasta on tullut vaalia julkisuustapahtumana tuottava, tulkitseva ja siihen kantaaottava osapuoli. Tämän roolin ottaminen ei olisi ollut mahdollista ilman puolueiden myötämieltä.

Kansalaisten huomion toivossa puolueet ovat kutsuneet tiedotusvälineet osaksi tärkeintä rekrytointiprosessiaan. Median tulkintavallan kasvun myötä myös arvaamattomuus ja riskit tuossa prosessissa ovat puolueiden näkökulmasta kasvaneet.

Toisinaan kesytön media on kritisoinut puolueiden johtajavaaleja ja niiden ehdokkaita tylsyydestä ja tähtipotentiaalin puutteesta. Puolueiden sisäisiä riitoja on käsitelty julkisuudessa tavalla, joka ei ole niille eduksi. Median suosimat ehdokkaat eivät aina ole olleet samoja, joita puolueiden sisäpiirissä on johtajaksi kaavailtu.

Joskus nämä median suosikit ovat olleet naisiakin.

*

Miksi vaikutusvaltaisimpien puolueiden johtajuus on Suomessa vakiintunut miesten työksi?

Yhtä selitystä ei ole. Merkitystä on perinteellä, mutta myös esimerkiksi sattumalla. Keskustan Eeva Kuuskoski-Vikatmaa oli lähellä tulla valituksi puolueensa johtajaksi vuonna 1990. Hän voitti vaalin ensimmäisen kierroksen. Jos hän olisi voittanut toisenkin kierroksen, olisiko naisten poliittisen johtajuuden kuva Suomessa tänään toisenlainen?

Selittäviä tekijöitä löytyy myös puolueissa vakiintuneista toimintatavoista, kuten käytännöstä jota kutsun manttelinperijäkulttuuriksi. Tätä perinnettä kuvastaa pieni tarina, jonka teille nyt kerron. Sen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Turkuun.

*

Vuonna 1969 SDP piti puoluekokoustaan Turussa. Puoluetta johti Rafael Paasio, mutta puoluesihteerin paikka oli auki. Paasio on kuvannut muistelmissaan tuon puoluekokouksen asetelmia. Hänen mukaansa puoluesihteerivalinta äityi sodaksi, jota yritettiin ohjailla puoluetoimistolta käsin.

”Näytti siltä, että pojat olivat jakaneet paikat keskenään valmiiksi”, Paasio muistelee.

Paasiolle eivät kelvanneet puoluetoimiston puoluesihteeriksi tarjoamat ehdokkaat, Pekka Korvenheimo ja Esko Niskanen. Hänen mielestään kummastakaan ei ollut tuohon tehtävään. Kuten Paasio asiaa kuvasi:

”Puoluesihteeri – – Se on raskas ja vaativa tehtävä, joka kuluttaa miehen nopeasti. Tällaiseen tehtävään piti kuitenkin mies hakea.

Kokouksessa oli puoluesihteeriasiaa käsiteltäessä hyvin kireä tunnelma. Korvenheimo piti itseään jo varmana puoluesihteerinä. Niin minä sen käsitin ja lienen ollut oikeassa. ’Pojat’ olivat luvanneet!” Paasio päättää pohdintansa.

Puoluejohtaja puuttuikin omakätisesti puoluesihteerin valintaan. Hänelle oli vinkattu vielä tuntemattoman mutta lupaavaksi, käyttökelpoiseksi ja kansainväliseksi sanotun Kalevi Sorsan nimi. Paasio etsi puoluekokouksessa Sorsan käsiinsä. Tämä löytyi Turun konserttitalon ravintolasta syömästä hernekeittoa.

”Kyselin, mitä mieltä hän olisi puoluesihteerin tehtävistä”, Paasio kuvaa miesten kohtaamista.

Ehdotus hämmensi Sorsaa, joka halusi kysyä asiasta Irene-vaimonsa mielipidettä. Puolison suhtauduttua myönteisesti, Kalevi Sorsan ura SDP:n puoluesihteerinä aukeni. Puoluejohtajan auktoriteetti riitti nostamaan tuntemattoman Sorsan tehtävään, vaikka tapaa ”sinkauttaa yön lopputunteina” uusi ehdokas vaaliin kritisoitiinkin.

Kun Paasio vuonna 1975 väistyi SDP:n puoluejohtajan paikalta, hänen jatkajakseen oli vain yksi ehdokas. Sorsa nousi tehtävään äänestyksittä.

Valmisteltu oli myös puolueen seuraava johtajavaihdos Kalevi Sorsasta Pertti Paasioon vuonna 1987. Särön sujuvaan menettelyyn toivat puolueen naiset SDP:n naisliiton Vappu Taipaleen johdolla. He eivät hyväksyneet menettelyä jossa, Vappu Taipaleen sanoin, pojat näyttivät jakavan Sorsan perintöä. Naisliitto asettikin omat ehdokkaansa kaikkiin keskeisiin tehtäviin, myös puolueen puheenjohtajaksi.

Puoluekokousedustajille jäi kumileimasimen rooli. Myös politiikasta uutisoivat tiedotusvälineet jäivät tuolloin vielä prosessin ulkopuolelle.

*

Vuonna 1993 turkulainen Maija Perho-Santala oli haastanut kokoomuksen puheenjohtaja Pertti Salolaisen johtajavaaliin.

Perho-Santalaa vaalissa tukenut Ilkka Suominen toivoi, ettei yksin sukupuoli ratkaisisi käsillä ollutta johtajavaalia naisehdokkaan tappioksi, ja jatkoi: ”Klassista sanontaa käyttäen, Maija on hyvä jätkä”.

Samana vuonna SDP valitsi johtajakseen Paavo Lipposen. Lipponen lohdutti johtajavaalissa vain 14 ääntä saanutta Tarja Halosta toteamalla, että ”joskus miestä etsiessä niitä ei löydy miesten joukosta”.  Ilmeisesti Lipponen halusi sanoa, että Tarja Halosessa olisi riittävästi ”miestä” johtajaksikin.

Kesällä 2014 Paula Risikko tavoitteli puolueensa kokoomuksen puheenjohtajuutta. Hänen kampanjapäällikkönsä Pekka Selenius totesi kampanjan aikana, että ”Paula on niin kova jätkä” ettei vaalista missään nimessä tule sukupuolikysymystä.

Johtajavalintojen yhteydessä on mietitty, kuka voisi täyttää edeltäjän suuret saappaat. Kuka olisi valtiomiesainesta?

Kun naisehdokkaita on haluttu tukea johtajavaalissa, heitä on ikään kuin puhuttu miehiksi. Naisten kannattaminen johtajiksi puhumalla heistä hyvinä jätkinä, kertoo jotakin siitä, mitä ajattelemme naisista ja miehistä. Se kertoo myös siitä, mitä ajattelemme johtajuudesta.

”Sukupuolikysymykseksi” on ymmärretty vain ajatus naisten johtajuudesta. Johtajuus on kuitenkin sukupuolikysymys ennen kaikkea siksi, että johtajat ovat olleet miehiä.

*

Tutkimukseni jo käynnistyttyä suomalainen politiikka asettui uuteen asentoon vuoden 2011 eduskuntavaalien myötä. Eduskunnan pienin puolue, perussuomalaiset, sai historiallisen suuren vaalivoiton.

Perinteisesti suuren puolueen johtajaksi oli noustu puoluekokouksessa käydyn johtajavaalin kautta. Perussuomalaisten voiton myötä aukeni kuitenkin uusi väylä suuren puolueen johtajuuteen: pienen puolueen nostaminen suurten joukkoon.

Myös tässä prosessissa median merkitys oli keskeinen. Timo Soinin onnistumisessa kristallisoitui se, miksi puolueet kasvavasti odottavat johtajiltaan taitoa median käsittelyssä ja julkisuuden hallinnassa.

Noiden vaalien jälkeen SDP, keskusta ja kokoomus ovat kaikki vaihtaneet johtajiaan. Väitän tutkimuksessani, että perussuomalaisten vaalivoiton aiheuttama järistys heijastui noihin johtajavaihdoksiin, joskin eri tavoin.

Kunkin puolueen luonne ja puoluekulttuuri vaikuttavat siihen, millaisia johtajia ne valitsevat, mutta merkitystä on myös puolueiden välisellä kilpailuasetelmalla.

Vuonna 1990 keskustan nuori ja mediaketterä uusi puoluejohtaja Esko Ahon sai kiitosta esiintymisistään. Hänen onnistumisensa tv-lamppujen loisteessa näytti vaikeuttavan SDP:tä tuolloin johtaneen, kömpelöistä esiintymisistä moititun Pertti Paasion asemaa. Paasion seuraajaksi valitun Ulf Sundqvistin tärkeiksi avuiksi nähtiin elegantti ulkoasu ja sulava esiintyminen.

Johtaja valitaan aina joissakin olosuhteissa ja johonkin tiettyyn kilpailuasetelmaan. Tämän vuoksi olosuhteiden, sen kontekstin, jossa johtaja vaihtuu ja uusi johtaja valitaan, on oltava mukana tuon vallanvaihdon analyysissä.

Mari K. Niemi (väit.)

Tutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus & University of Strathclyde, Glasgow.

Linkki väitöskirjaan: Kaksi tietä huipulle. Media ja puoluejohtajuus Suomessa naisten noususta populismin aaltoon.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kuinka äänestysinto tapetaan?

Tuomas PulsaEuroparlamentista pudonnut SDP:n Mitro Repo harmitteli vaalituloksen selvittyä sitä, miten vähän suomalainen media on kiinnostunut europarlamentaarikoista ja heidän työstään. Revon kommentit olisi helppo tuomita vaalitappion aiheuttamaksi katkeruudeksi, mutta samalla niissä on totuutta enemmän kuin siemeneksi. Vaikka ääniä menettäneiden tilalle saatiin toki uusia äänikuninkaallisia, ei pidä unohtaa, että 60 %:lle äänioikeutetuista vaalien mieluisin vaihtoehto oli jälleen kerran “ei kiinnosta”.

Äänestäjien vähäistä mielenkiintoa eurovaaleja kohtaan on usein selitetty puhumalla ns. toisen asteen vaaleista. EU-politiikka on niin monimutkaista ja etäistä, ettei tavallisen kansalaisen voi olettaakaan kiinnostuvan siitä. Lisäksi vaalituloksen ei nähdä vaikuttavan harjoitettavan politiikan suuntaan, vaan toimivan lähinnä istuvan hallituksen suosion mittarina.

Tällainen meriselitys on kuitenkin liian helppo pakotie todellisen ongelman ääreltä. Monimutkainen ja vaikeaselkoinen politiikka ei ole mikään EU:n yksinoikeus, vaan näkyvissä kaikilla politiikan tasoilla. Kuinka monesta esimerkiksi oheinen “sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain valmisteluryhmän loppuraportti” on yksinkertainen ja helppolukuinen?

Kyse ei siis ole niinkään EU-politiikan monimutkaisuudesta, vaan sen saaman huomion vähäisyydestä. Vaikka esimerkiksi eurokriisi on hallinnut otsikoita viime vuosina, on unionin instituutioiden toiminta ja niissä tapahtuva politiikka jäänyt hämärän peittoon. Muutama valistava kirjoitus ei riitä herättämään ihmisten mielenkiintoa, jos niitä edeltää viiden vuoden hiljaisuus.

Matala äänestysprosentti ei siis ole mikään väistämättä Euroopan unioniin liittyvä ilmiö. Mikäli eduskuntavaaleja ja kotimaan politiikkaa käsiteltäisiin samanlaisella otteella kuin EU:ta, saataisiin myös eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus tiputettua varsin vaivatta samoihin lukemiin.

Havainnollistetaanpa pienellä ajatusleikillä, miltä eduskuntavaalien ja kotimaan politiikan julkisuus voisivat näyttää, mikäli puolueet ja media kohtelisivat niitä yhtä välinpitämättömästi kuin eurovaaleja.

Aluksi tiedotusvälineet laskevat eduskuntataloon akkreditoitujen toimittajien määrän nykyisestä 125:stä neljääntoista. Sen verran suomalaistoimittajia, freelancerit mukaan lukien, on koko Brysselin kaupungissa tällä hetkellä. Lisäksi eduskunnan toiminnasta uutisoidaan jatkossa ainoastaan muodossa “Suomi päättää” tai “Suomi kieltää”. Samalla ohitetaan erilaisten poliittisten ryhmien sekä vaihtoehtojen olemassaolo ja kilpailu eduskunnan sisällä.

Arvioidessaan kansanedustajien työtä media keskittyy ainoastaan siihen, miten hyvin nämä ajavat vaalipiirinsä etua verrattuna muihin vaalipiireihin. Tämä etu lasketaan ynnäämällä plus- ja miinusmerkkisiä rahavirtoja vaalipiirien välillä. Nettomaksajuus määrittäköön koko poliittisen järjestelmän hyödyllisyyden.

Puolueet rakentavat eduskuntavaalien kampanjat niin teemoiltaan kuin vaaliorganisaatioiltaan täysin piirivetoisiksi, sekä vaikenevat siitä, että Helsingissä puolueet järjestäytyvät valtakunnalliselta pohjalta eduskuntaryhmiksi, joiden yhteinen nimittäjä ei ole edustajan kotipaikka. Kampanjoinnin määrässä tähdätään siihen, että ilman omaa aktiivisuuttaan äänestäjä huomaa vaalit vasta ennakkoäänestyksen jo alettua.

Media kutsuu television vaalitentteihin lähinnä puolueiden piirijärjestöjen puheenjohtajia, jotka eivät ole ehdolla vaaleissa. Tenteissä keskustellaan joko piiri- ja kuntatasoilla päätettävistä asioista tai hyvin abstrakteista kysymyksistä kuten “tarvitaanko Suomessa enemmän vai vähemmän Helsinkiä?”.

Näiden toimien lisäksi vähintään pari puoluetta voisi järjestää puoluekokouksen ja vaihtaa puoluejohtoaan parin viikon sisällä vaalipäivästä. Näin saadaan sekä kansalaisten että omien aktiivien huomio kätevästi vaaleista oleellisempien asioiden äärelle. Äänestäjien mielenkiinnon nujertaminen taataan lopullisesti vaali-iltana keskittämällä analyysi siihen, millaiset lähtöasetelmat tulos antaa seuraaviin kuntavaaleihin.

Leikki sikseen. Olisi toki helppoa kysyä, miksi EU-politiikasta pitää väkisin kirjoittaa, jos se ei kerran kiinnosta sen enempää ihmisiä kuin suurinta osaa puolueista tai mediasta. Totuus kuitenkin on, että maailmassa on suuria, kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi jopa eurooppalainen yhteistyö voi olla liian pientä.

Euroopan unioni on järjestelmänä kaukana täydellisestä, mutta samalla se on ainoa ylikansallisten ongelmien ratkaisuun rakennettu mekanismi, jossa on mukana myös ylikansallista demokratiaa. Unionin tulevaisuus ei kuitenkaan näytä kovin valoisalta, kun sekä puolueet että media näyttävät suhtautuvan sen toimintaan varsin välinpitämättömästi.

 

Tuomas Pulsa

Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajana Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kärkiehdokkaat esittäytyivät tyhjälle katsomolle

matti_valimaki_19_low-res

Viime viikon torstaina kello 22 Suomen aikaa Euroopan parlamentin ryhmittymien kärkiehdokkaat – ja ehdokkaat EU:n komission puheenjohtajaksi – ottivat yhteen ympäri Eurooppaa televisioidussa väittelyssä. Yleisradio esitti ohjelman suorana verkossa ja tekstitetyn uusinnan Yle TV1:llä perjantaina kello 15.15, eli juuri sopivasti ennen kuin työssä käyvät suomalaiset olivat saapuneet olohuoneisiinsa.

Suoran lähetyksen tavoittavuutta haittasi vähäinen mainostus sekä se, että osa ehdokkaista ei käyttänyt suositeltua englantia keskustelun kielenä. Vain harva katsoja luultavasti keksi kääntyä Euroopan parlamentin sivustolle, jossa oli mahdollisuus simultaanitulkkaukseen.

Mitä suuri osa suomalaisista äänestäjistä menetti?

Debatti aaltoili lukuisissa eurooppalaisen politiikan aihepiireissä digitaalisista sisämarkkinoista ja Ukrainan kriisin hoidosta EU:n yhteiseen turvapaikkajärjestelmään ja Euroopan parlamentissa tapahtuvaan lobbaukseen. Taloudelliset kysymykset nousivat laajimmaksi keskustelunaiheeksi. Vasemmiston Alexis Tsipras (GUE-NGL) muun muassa katsoi, että EU:n olisi tullut voimakkaammin tukea Kreikkaa sen talousahdingosta nousemiseksi, mutta keskustaoikeistolaisen EPP:n ehdokas Jean-Claude Juncker ja sosialistien Martin Schulz (S&D) puolustivat EU:n toimintaa.

Esiintymiseltään Juncker ja Tsipras jäivät hieman etäisiksi ja epäselviksi, kun taas vihreitä edustava Ska Keller (Greens-EFA) ja liberaalidemokraattien Guy Verhofstadt (ALDE) erottuivat tunteellisesti ja aatteellisesti latautuneilla puheenvuoroillaan. Juncker ja Schulz taas ilmaisivat kantojansa korostetun rauhalliseen sävyyn ja valtiomiesmäiseen jämäkkyyteen pyrkien.

Kaikki keskustelijat vaikuttivat yksimielisiltä sen suhteen, että EU:ssa on epäkohtia ja keinottelua, jotka tulee kitkeä. Keskustelijat pitivät niin ikään selvänä, että tulevan komission puheenjohtaja olisi joku illan väittelijöistä. Ns. mustan hevosen mahdollinen esille nousu nähtiin pöyristyttävänä ja todettiin, ettei Euroopan parlamentti tulisi ikinä hyväksymään senkaltaista ratkaisua.

Väittelyyn olisi tuonut mielenkiintoisen lisän Euroopan unionin yhteiseen päätöksentekoon huomattavan epäilevästi suhtautuneen keskustelijan läsnäolo. Aika ajoin visioiden esittely vaikutti jopa kaipaavan vastapainokseen tiukempaa kyseenalaistajaa, kun väittelyä vetäneet toimittajatkaan eivät juuri haastaneet keskustelijoiden näkökantoja.

EU:n yhteistyön ja sääntelyn lisäämiseen kielteisesti suhtautuvat ryhmittymät eivät kuitenkaan ole nimenneet kärkiehdokkaita komission johtoon. Eri Euroopan maista kantautuvien mielipidemittaustulosten valossa näyttää siltä, että näiden vaalien jälkeen ”euroskeptiset” tuskin enää ovat sivussa vastaavista keskusteluista.

EU2

 

 

 

 

 

Kärkiehdokkaiden tentti tarjosi katsojille mahdollisuuden ymmärtää eurooppalaista politiikkaa, ja teemoja, joihin äänestäjät ottavat joko tietoisesti tai tietämättään kantaa kirjoittaessaan äänestyskopissa ehdokkaansa numeron paperille. Esimerkiksi näiden vaalien suomalaisten puheenjohtajien vaalikeskusteluista poiketen fokus oli ennen muuta Euroopan parlamentin päätösvallassa olevissa asioissa sekä eurooppalaisen politiikan tulevaisuuden suunnassa. Ehdokkaat totesivat kysyttäessä uskonnollisten symbolien kantamisesta julkisilla paikoilla sekä Skotlannin ja Katalonian itsenäistymispyrkimyksistä niiden olevan jäsenmaiden oman päätöksenteon alaisia asioita.

Suomalaisissa korkean tason eurovaalitenteissä puoluejohtajat taas laitetaan turhauttavan usein kinaamaan sisä- tai ulkopolitiikan kysymyksistä, joista europarlamentti ei ole päättämässä. Kyseenalaista on myös se, että suomalaiset puoluejohtajat ovat itseoikeutetusti keskustelemassa ”suurissa vaalikeskusteluissa”. Pitäisikö tärkeimpiin tentteihin sittenkin rohkeasti kutsua vaaleissa ehdolla olevia henkilöitä – kuten MTV3:n keskiviikkoisessa Suuressa vaalikeskustelussa – vai pelätäänkö tämän pienentävän kiinnostavuutta?

Ohjelman tavoittavuutta vähensivät tekstitetyn lähetyksen huono lähetysaika ja seuraavien päivien vähäinen uutisointi. Väittelyn tapahtumat levisivät suomalaiselle yleisölle lähinnä STT:n suppeana uutisena, jonka julkaisivat verkkosivuillaan ainakin Aamulehti, Turun Sanomat, Ilta-Sanomat ja Iltalehti. Monet suomalaisista tiedotusvälineistä asettivat kyseisen STT:n jutun pohjalta kärjekseen sen, että kreikkalainen Tsipras ja luxemburgilainen Juncker käyttivät äidinkieliään keskustelussa, eivätkä muiden keskustelijoiden tapaan puhuneet englantia.

Tärkeimpien suomalaisten sähköisten medioiden uutisointiin tai paperilehtien sivuille kärkiehdokkaiden väittely ei juuri yltänyt. Helsingin Sanomien viime torstaisen paperiversion pääkirjoituskin tyytyi lähinnä pilkallisesti epäilemään kärkiehdokkaiden vaikutusta äänestysaktiivisuuteen: ”Ajatus on sen verran elämälle vieras, että se on voitu keksiä vain Brysselin sokkeloissa. Kuinka moni suomalainen äänestää kokoomusta sen vuoksi, että sen eurooppalaisen emopuolueen EPP:n kärkiehdokas on luxemburgilainen Jean-Claude Juncker?”

Yleisradio uutisoi väittelystä verkkosivuillaan avaten yksityiskohtaisesti Kreikan talousahdinkoon ja kärkiehdokkaitten ulkopuolelta tulevan komission puheenjohtajan mahdollisuuteen liittynyttä keskustelua. Perjantain Ylen Aamu-tv:ssä Juha Jokela Ulkopoliittisesta instituutista taas pohti kärkiehdokkaiden merkitystä, eroavia näkökantoja sekä parlamentin johtopaikkojen täyttämistä. Muita viestimiä suurempi uutisointi oli toisaalta luonnollista Ylen esitettyä itse ohjelman.

Miksei Euroopan unionin kannalta merkittävä keskustelu kuitenkaan kiinnostanut enempää suomalaisia tiedotusvälineitä?

Suomalaiset eivät tunne kärkiehdokkaita ja eurooppalaiset ryhmittymätkin alkavat vasta hiljalleen vakiintua täkäläiseen poliittiseen keskusteluun. Debatin viihdearvo saattaa kieltämättä olla heikko, mistä vihjaa aiemmin mainitun kielikysymyksen nostaminen keskiöön. Myös keskustelussa esiin tulleet konkreettiset eurooppalaiset kysymykset ovat monille suomalaisille vieraita tai etäisiä.

Tulisiko tilanteesta syyttää kansalaisia, poliitikkoja vai välittävää tiedotusvälinekenttää? Ja ennen kaikkea, tuleeko siihen tyytyä.

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Ps. Eduskuntatutkimuksen keskus on mukana edellä käsitellyn eurovaalitentin vaikuttavuutta 24 EU-maassa tarkastelevassa tutkimusprojektissa. Lisätietoja: ville.pitkanen@utu.fi

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Nouseeko äänestysaktiivisuus eurovaaleissa?

Erkka_Railo-282_lowresViime päivinä olen saanut toimittajilta runsaasti huolestuneita soittoja: ”Uskotko, että äänestysaktiivisuus tällä kertaa nousee?” Se on hyvä kysymys.

Euroopan parlamentin vaaleihin on aikaa vajaat kolme viikkoa, mutta toimittajien ja poliitikkojen huoli on yhteinen. Ensimmäisissä europarlamenttivaaleissa vuonna 1996 uurnille vaivautui 57,6 prosenttia kansalaisista, vuonna 1999 äänestysaktiivisuus laski 31,4 prosenttiin ja sen jälkeisissä vaaleissa äänestysaktiivisuus on ollut 40 prosentin luokkaa. Hyvältä ei näytä nytkään. Kansalaisten kiinnostus vaaleja kohtaan vaikuttaa valjulta.

Suomi ei kuitenkaan ole mikään poikkeus EU-maiden joukossa. Vuonna 2009 äänestysaktiivisuus oli koko EU-alueella 43,0 prosenttia (Suomessa 40,3) ja monessa maassa vielä selvästi alhaisempi kuin Suomessa. Näin oli esimerkiksi Tshekissä, jossa 28,2 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin tai vaikkapa Alankomaissa, jossa 36,75 prosenttia kansalaisista kävi antamassa äänensä.

Miksi europarlamenttivaalien äänestysaktiivisuus on niin alhainen?

Syitä on monta. Aloitetaan vaikka laajoista rakenteellisista syistä. Kaikille länsimaisille yhteiskunnille on yhteistä, että puoluepoliittinen osallistuminen on jatkuvasti vähentynyt ja puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet. Äänestysaktiivisuus on kaikissa länsimaissa laskenut 1970-luvulta lähtien. Kansalaiset eivät koe puoluepoliittista toimintaa tehokkaana välineenä vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Muutoksen taustalla on länsimaisten yhteiskuntien individualisoituminen ja luokkaidentiteettien hämärtyminen. Nyt koetaan mielekkäämmäksi yhden asian liikkeissä toimiminen. Monissa itäisen Keski-Euroopan maissa puoluepolitiikka kärsii laajemminkin sellaisista vaikeuksista – lyhytikäisistä puolueista ja hallituksista – jotka heikentävät kansalaisten kiinnostusta ja sitoutumista politiikkaan.

Myös mediaa on syytetty äänestäjien apatiasta. On totta, että tiedotusvälineet seuraavat Euroopan unionin asioita pinnallisesti. Median huomio kiinnittyy vain suurimpiin Euroopan unionin tapahtumiin, kuten Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, jossa unionin jäsenvaltioiden johtajat tapaavat. Muut Euroopan unionin instituutiot mukaan lukien Euroopan parlamentti näkyvät julkisuudessa erittäin vähän. Kuten jokainen meppi tietää, kotimaan median huomion herättäminen on kovan työn takana. Seurauksena on, että Euroopan parlamentti vaikuttaa kansalaisten mielestä etäiseltä tai jopa tarpeettomalta instituutiolta. ”Kai se näkyisi uutisissa useammin, jos sillä olisi jotain merkitystä?” ajattelevat äänestäjät.

Tokihan on nähtävissä, että tiedotusvälineet tekevät vaalien alla hartiavoimin töitä herättääkseen kansalaiset äänestämään. Esimerkiksi Yleisradio panostaa tämän vuoden vaaleihin näyttävästi ja haastattelee kaikki ehdokkaat. Tämä on tietysti hyvä asia. Samalla se muistuttaa kuitenkin tilannetta, jossa koululainen jättää läksyt toistuvasti tekemättä ja yrittää paikata laiminlyöntinsä pänttäämällä kirjan kokeita edeltävänä iltana. Onhan sekin jotain, mutta kymppejä on turha odottaa.

Alhaista äänestysaktiivisuutta voi selittää myös sillä, että Euroopan unionin julkisuuskuva on tunnetusti huono monessa jäsenmaassa. Tutkimukset osoittavat, että toimittajat ja poliitikot puhuvat toistuvasti Euroopan unionista jäsenmaiden kilpakumppanina. Uutisissa ja poliitikkojen puheissa Euroopan unioni on instituutio, jonka kanssa kukin jäsenmaa käy nollasummapeliä resursseista. Jos jotain saadaan, toimittajat ja poliitikot kehuvat jäsenmaan voittaneen, ja jos ei saada, syypää on Euroopan unioni. Euroopan unionin talouskriisin kärjistyessä vuosina 2010–11 Irlannissa ihmeteltiin, minkä takia EU ei suostu auttamaan pulaan joutunutta jäsenmaata. Samaan aikaan Suomessa kauhisteltiin, miten Euroopan unioni voi suunnitella avustuspaketteja asioitaan vastuuttomasti hoitaneille jäsenmaille. Olitpa sitten Irlannissa tai Suomessa, monien toimittajien ja poliitikkojen mielestä syypää oli Euroopan unioni. Kuka sellaiselle äänensä haluaisi antaa?

Myös politiikan rakenteelliset syyt alentavat äänestysaktiivisuutta. Parlamenttivaalien ongelma on, että Euroopan parlamentin puolueryhmien ja kansallisten puolueiden välillä on melkoinen etäisyys. Vaalikampanjoita käyvät kansalliset puolueet, mutta Euroopan parlamentissa valtaa käyttävät puolueryhmät, joiden jäsenet valitaan jokaisen jäsenmaan puolueiden listoilta. Kunkin maan vaaleissa puolueryhmät näkyvät kuitenkin erittäin vähän. Todennäköisesti harva suomalainen osaisi mainita edes kahta parlamentin puolueryhmää. Kansallisten puolueiden ja puolueryhmien välinen etäisyys luo vaikutelman, että äänen antamisesta on todella pitkä matka konkreettiseen poliittiseen päätöksentekoon Euroopan parlamentissa. Enkä vielä maininnut edes sitä, että Euroopan parlamentin valtaoikeudet ovat edelleen rajalliset ainakin verrattuna kansallisiin parlamentteihin.

Asiaan liittyy se, että eurooppalaisten parlamenttiryhmien sisäinen koheesio on heikompi kuin kansallisten tai esimerkiksi suomalaisten poliittisten puolueiden. Tämä tosin vaihtelee parlamenttiryhmästä toiseen. Euroopan kansanpuolue (EPP), jossa kokoomuksen ja kristillisdemokraattien mepit ovat, on hajanaisempi kuin esimerkiksi Euroopan sosialistien parlamenttiryhmä PES, jossa sosiaalidemokraatit ovat. Parlamenttiryhmien koheesio on vuosien ja vuosikymmenien saatossa vähitellen kohentunut, kun mepit ovat ymmärtäneet yhteistyön merkityksen. Tästä huolimatta monet merkittävät jakolinjat kulkevat puolueryhmien sisällä, eikä niiden välillä. Esimerkiksi EPP äänesti taannoin niukalti veroparatiisien lopettamisen puolesta.

Tämä hajanaisuus hankaloittaa yhteiseurooppalaisen vaalikampanjan käymistä, mikä toisi puolueryhmät selkeämmin kansalliseen julkisuuteen ja konkretisoisi kontaktia kansallisten vaalien ja Euroopan parlamentin välillä.

Alhaiseen äänestysaktiivisuuteen vaikuttavat siis monet syyt. Euroopan unionin yleisesti heikko julkisuuskuva sekä parlamentin, puolueryhmien ja poliitikkojen vähäinen näkyvyys kansallisessa julkisuudessa ovat yksi syy ja kansallisten puolueiden ja poliitikkojen heikko kytkeytyminen Euroopan parlamentin puolueryhmien toimintaan on toinen. Näin ollen ehdolle asettautuneista ministereistä huolimatta äänestysaktiivisuus jäänee edelleen kauaksi esimerkiksi eduskuntavaalien tai presidentinvaalien tasosta.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja
Politiikan tutkimuksen laitos
Turun yliopisto

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

“Yritän päästä mukaan twitter maailmaan”

Sinin kuva_tyohuone_lowres

Otsikko on lainaus erään eurovaaliehdokkaan ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, twiitistä. Valittu sitaatti kuvaa osuvasti sitä, kuinka Twitterissä on kyse muustakin kuin äänestäjien tavoittamisesta. Poliitikot tiedostavat, että suomalaisiin twiittaajiin, joita on eri arvioiden mukaan 60 000 – 300 000, kuuluu paljon toimittajia ja politiikan ammattilaisia. Perustamalla profiilin ja osallistumalla keskusteluun voi päästä piireihin. Parhaimmillaan toimittajat noteeraavat twiittisi, ja julkisuutta alkaa sataa laajemmilla foorumeilla.

Tässä bloggauksessa ei analysoida 140 merkin pituisten viserrysten sisältöä laadullisesti, vaan tarkastellaan määrällisesti sitä, miten paljon ehdokkaita Twitteristä löytyy, ketkä ovat aktiivisimpia twiittaajia ja kenellä on eniten seuraajia. Eurovaaleissa sosiaalisen median merkitys korostuu, sillä koko maa on vaalipiirinä. Tuhansien äänestäjien tavoittaminen pelkällä jalkatyöllä on mahdoton tehtävä.

Suomen eduskuntapuolueilla – kokoomuksella, SDP:llä, perussuomalaisilla, keskustalla, vasemmistoliitolla, vihreillä, RKP:llä ja kristillisdemokraateilla – on täydet ehdokaslistat eli yhteensä 160 eurovaaliehdokasta. Lisäksi 91 henkilöä on ehdolla muista puolueista, mutta tämä joukko on rajattu nyt tarkastelun ulkopuolelle. Kaikki ehdokkaat löytyvät esimerkiksi tästä Ylen jutusta, ja oikeusministeriö vahvistaa listat tänään 24.4..

Olen kerännyt 14.–16.4.2014 ehdokkaiden Twitter-tileistä tiedot twiittien ja seuraajien määristä. Heti alkuun kerrottakoon, että yhteensä 37 ehdokkaalla ei ollut tunnistettavaa ja/tai nimihaulla löydettävissä olevaa Twitter-profiilia. Ehdokkaana olevista kansanedustajista Twitteriin ei ole kirjautunut esim. Merja Kyllönen (vas.), Jörn Donner (r.), Elsi Katainen (kesk.), Tapani Mäkinen (kok.) eikä Juho Eerola (ps.).

Parhaiten on kunnostautunut SDP:n joukko, jonka kaikki 20 ehdokasta löytyvät Twitteristä. Hyvänä kakkosena tulee vihreät 18 ehdokkaalla. Mutta kaikilla muilla puolueilla vähintään viisi, RKP:llä jopa yhdeksän, meppikandidaattia ei visertele lainkaan.

Ylivoimaisesti eniten seuraajia on Alexander Stubbilla. Kakkossijalle yltää SDP:n Mikael Jungner, jonka jälkeen seuraavaksi sijoittuvat vihreiden Anni Sinnemäki ja Jyrki Kasvi. Yli 10 000 seuraajan kerhoon yltävät myös Mikael Pentikäinen (kesk.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Heidi Hautala (vihr.).

Taulukko 1. Twitterin seuratuimmat eurovaaliehdokkaat.

Ehdokkaat Seuraajat
Alexander Stubb (kok.) 107 500
Mikael Jungner (sd.) 31 031
Anni Sinnemäki (vihr.) 21 707
Jyrki Kasvi (vihr.) 21 556
Mikael Pentikäinen (kesk.) 11 769
Oras Tynkkynen (vihr.) 11 413
Heidi Hautala (vihr.) 10 741
Johanna Sumuvuori (vihr.) 9 202
Henna Virkkunen (kok.) 9 126
Silvia Modig (vas.) 8 959

 

Silmiinpistävää on, ettei eniten seurattujen ehdokkaiden joukosta löydy juuri lainkaan istuvia europarlamentaarikkoja. Parhaiten sijoittuu Sirpa Pietikäinen, jonka 7700 seuraajaa riittää 11. sijaan. Yli 2 000 seuraajaa on vuonna 2009 valituista mepeistä Pietikäisen lisäksi Eija-Riitta Korholalla (kok.), Liisa Jaakonsaarella (sd.), Petri Sarvamaalla (kok.), Anneli Jäätteenmäellä (kesk.) ja Tarja Cronbergillä (vihr.).

Vihreiden ehdokkaat loistavat ahkerimpien twiittajien kärkikymmenikössä. Yli 10 000 kertaa on twiitannut Johanna Sumuvuori (vihr.), Alexander Stubb ja Jyrki Kasvi (vihr.). Istuvista kansanedustajista aktivoituneimpia ovat Stubbin lisäksi Anni Sinnemäki (vihr.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Mikael Jungner (sd.). Vuonna 2009 europarlamenttiin valituista edustajista eniten twiittauksia on Sirpa Pietikäisellä ja Mitro Repolla (sd.).

Taulukko 2. Eniten twiittaneet eurovaaliehdokkaat.

Ehdokkaat Twiitit
Johanna Sumuvuori (vihr.) 12947
Alexander Stubb (kok.) 12533
Jyrki Kasvi (vihr.) 10975
Anne Bland (vihr.) 4801
Anni Sinnemäki (vihr.) 4547
Sirpa Pietikäinen (kok.) 3633
Oras Tynkkynen (vihr.) 3553
Mikael Jungner (sd.) 3353
Mitro Repo (sd.) 3251
Pia Lohikoski (vas.) 2448

 

Siinä missä seuratuimpien ehdokkaiden joukkoon ei juuri mahtunut kuin ammattipoliitikkoja, löytyy aktiivisimpien twiittaajien joukosta myös ei-niin-nimekkäitä parlamenttiin pyrkijöitä, kuten vihreiden Anne Bland ja vasemmistoliiton Pia Lohikoski. Sosiaalinen media tarjoaa ilmaisen kampanjointikanavan, joten on varsin älykästä hyödyntää Twitteriä täysimääräisesti varsinkin silloin, kun näkyvyys journalistisissa tiedotusvälineissä on vähäistä. Toki 140 merkin twiittiin pitää saada myös todellista sisältöä, jotta kampanjaan syntyy aidosti lisäarvoa.

Twiittien ja seuraajien määrän korrelaatio onkin kiinnostava kysymys. Miltä kärkijoukko näyttää, kun seuraajien määrä jaetaan twiittien määrällä? Eli kenellä on paras Twitter-kerroin? Tällä mittarilla ykkössijaa hallitsee Jussi Halla-aho (ps.), joka on 20 twiitillään kerännyt lähes 2000 seuraajaa. Olli Rehnin (kesk.) lähes 3 300 seuraajaa on saatu 49:llä twiittauksella, ja Päivi Räsäsen (kd.) lähes 1000 seuraajan joukko on saavutettu 22 twiitillä. Kärkikymmenikössä on myös useita alle viiden twiitin ehdokkaita.

Taulukko 3. Eurovaaliehdokkaiden seuraajamäärät jaettuna twiittien määrällä.

Ehdokkaat Seuraajat/twiitit
Jussi Halla-aho (ps.) 99,6
Riitta Myller (sd.) 74,0
Nils Torvalds (r.) 68,0
Olli Rehn (kesk.) 67,1
Anne Louhelainen (ps.) 46,7
Päivi Räsänen (kd.) 42,9
Laura Huhtasaari (ps.) 33,5
Pirkko Ruohonen-Lerner (ps.) 25,9
Björn Månsson (r.) 22,5
Johannes Koskinen (sd.) 20,5

 

Valtakunnallisesti tunnetut poliitikot keräävät Twitterissä seuraajia, vaikka eivät käytännössä osallistu some-keskusteluun millään tavalla. Sen sijaan ahkerimpien twiittajien joukosta löytyvien tuntemattomampien ehdokkaiden seuraajamäärät nousevat hitaasti. Esimerkiksi lähes 2000 kertaa twiitanneen Piritta Poikosen (ps.) jokainen twiittaus on kerryttänyt tilille keskimäärin 0,06 uutta seuraajaa.

Twitter on vaaleissa teoriassa ilmainen kaikille, mutta selvästi työllistävämpi niille ehdokkaille, joilla ei ole entuudestaan tunnettuutta. Toisaalta kyynisimmät saattavat tässä kohtaa muistuttaa, että Twitterissä voi myös ostaa seuraajia.

Loppukevennyksenä vielä laskelma vaalituloksesta ehdokkaiden Twitter-aktiivisuuteen perustuen. Euroopan parlamenttiin pääsisi seuraajamäärien perusteella d’Hondtin suhteellista laskutapaa käyttäen seuraavat 13 henkilöä (suluissa vertailuluku):

  1. Alexander Stubb (kok.) (137 508)
  2. Anni Sinnemäki (vihr.) (87 756)
  3. Henna Virkkunen (kok.) (68 754)
  4. Mikael Jungner (sd.) (49 834)
  5. Sirpa Pietikäinen (kok.) (45 836)
  6. Jyrki Kasvi (vihr.) (43 878)
  7. Eija-Riitta Korhola (kok.) (34 377)
  8. Mikael Pentikäinen (kesk.) (29820)
  9. Oras Tynkkynen (vihr.) (29 252)
  10. Petri Sarvamaa (kok.) (27 502)
  11. Timo Harakka (sd.) (24 917)
  12. Anne-Mari Virolainen (kok.) (22 918)
  13. Heidi Hautala (vihr.) (21 939)

 

Sini Ruohonen

VTM Sini Ruohonen laatii väitöskirjaa puolueiden äänenkannattajien historiasta 1990-luvulta 2010-luvulle.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Enemmän kuin tuhat sanaa pajunköyttä

Hatakka150x200

Visuaalisen informaation ja totuuden suhde on internetissä ongelmallinen. Valokuvat kertovat maailmasta myös kuvan rajauksen ulkopuolella, mutta ilman oikeaa taustatietoa valokuvan informaatio saattaa viedä harhaan. Mediakuluttajilla on netissä kuvien tulkkeina ja tulkintojen kriitikoina erityisen paljon vastuuta.

 Kun Suomi voitti Venäjän olympialaisten puolivälierässä, Twitterissä alkoi levitä valokuva federaation ylimmästä johdosta masentuneena lätkäkatsomossa. Putinin ja Medvedevin ilmeiden myrtyneisyyden tulkittiin tietysti johtuneen leijonien voitokkaista otteista. Vaikka kuva paljastuikin huijaukseksi, suomalainen kollektiivinen hymynkare alkoi karista vasta välierässä. Sillä, että kuva oli otettu jo kolme päivää aiemmin, ei juuri ollut merkitystä. Ähäkutti, Vladimir!

Olemme taipuvaisia unohtamaan, että verkossa sisältöjen paikkansapitävyys ja vetovoima eivät aina korreloi keskenään.

Twitterissä ovat tänä vuonna olleet erityisessä nosteessa valokuvatilit, joissa julkaistaan esteettisesti miellyttäviä ja vaikuttavia kuvia esimerkiksi historian tapahtumista, luonnonilmiöistä tai astronomiasta. Suosituin esimerkki lienee kahden yhdysvaltalaisen teinipojan perustama HistoryInPics, joka sai muutamassa kuukaudessa yli miljoona seuraajaa ja lukuisia jäljittelijöitä.

 Historian esittäminen sievänä kuvakavalkadina on kuitenkin herättänyt kiitosten ja ihailun lisäksi myös kritiikkiä. Erityisesti historioitsijoita on vaivannut, että tilin ylläpitäjät eivät aina ilmoita julkaisemiensa historiakuvien kontekstia, kuvien ottajaa tai edes ottamisvuotta. Vastaavanlaisia luonnontieteisiin keskittyviä kuvatilejä on syytetty ilmeisen tieteellisen epätarkkuuden lisäksi esimerkiksi kuvamuokkausten kritiikittömästä julkaisemisesta.

 

Gandhi dancing

 

HistoryInPics julkaisi 5.4. Twitter-tilillään oheisen kuvan saateviestillä ”Mahatma Gandhi dancing”.  Tanssiva herrasmies osoittautui kuitenkin australialaiseksi näyttelijäksi. Kuva poistettiin myöhemmin.

 

 

 

 

Pahimmillaan eri aiheita popularisoivat kuvavirrat typistävät aiheensa pinnalliseksi silmäniloksi, jota ihastellessa pyrkimys kuvattavien ilmiöiden ymmärtämiseen on vain sivuroolissa. HistoryInPics alistaa menneisyyden ja sen ihmiset osaksi yksilölähtöistä tunnepohjaista mediakuluttamista, jossa sisällön totuudenmukaisuutta ja kontekstia tärkeämpää on oman kuvatulkinnan välittämä fiilis.

Monitahoisten ilmiöiden esittäminen toisiinsa liittymättömien ja taustoittamattomien kuvien välähdyksenomaisina sarjoina on ilmeisistä syistä ongelmallista – erityisesti kun otetaan huomioon verkossa leviävien kuvien kasvanut rooli uutistapahtumien avaamisessa.

Journalistisissa medioissa kuvitusta ei juuri julkaista ilman kontekstoivaa leipätekstiä toisin kuin esimerkiksi twitterissä, jossa kuvan tulkintakehys määrittyy pitkälti julkaisukontekstin ja lyhyen saateviestin perusteella. Verkossa pinnalla olevan informaation hetkellisyys, ohilipuvuus ja unohdettavuus paitsi vähentävät käyttäjien alttiutta lähdekritiikkiin myös lisäävät mahdollisuuksia uutis- ja kuvavirran poliittiseen selittämiseen. Puolueellista kuvien konstekstointia ja tekstuaalista avaamista tietysti vauhdittaa, jos käsiteltävään ilmiöön liittyy voimakkaita ideologisia intohimoja.

 

Ilmakivaarit

Mielenosoittajat tekivät ilmakiväärein kiusaa Kiovan katoilta tainnutuskranaatteja heitelleille poliiseille. Twitterissä ilma-aseita luultiin oikeiksi kivääreiksi ja mielenosoitusten tulkittiin muuttuneen aseelliseksi kansannousuksi. Ilma-aseiden kuvat olivat suosittuja myös mielenosoittajien väkivaltaisuutta korostaneiden venäläismedioiden raporteissa. Mielenosoittajien keskuudessa eri tavoin aseistautuneiden mielenosoittajien kuvat puolestaan toimivat osoituksena yhtenäisyydestä ja vankkumattomasta taistelutahdosta.

 

 

 

Tweetit Ukrainan mielenosoituksista ovat osoittaneet, kuinka erilaisia tulkintoja samat tai samankaltaiset valokuvat ovat onnistuneet herättämään vastakkaisissa leireissä. Kriisin myöhemmissä näytöksissä on  myös nähty, kuinka kuvavirtoja on käytetty niin kansalais- ja valtiojohtoisen propagandan levitykseen kuin disinformaation kumoamiseen.

 

 Kaappaus

Mielenosoitusten muututtua väkivaltaisemmiksi Janukovitshin hirmuvaltaa pyrittiin havainnollistamaan jakamalla kuvaa Kiovan ulkopuolelta löytyneestä miehen ruumiista, jonka kerrottiin kuuluneen Euromaidan-aktivistille. Todellisuudessa vuosia vanha kuva esitti venäläisen huumerikollisuuden uhria.

 

 

 

 

Miksi olemme niin auliisti valmiit nielemään verkossa leviävää varmistamatonta tietoa, virheellisiä tulkintoja ja suoranaista pajunköyttä?

Arvelisin mediakritiikin hankaluuden liittyvän siihen, että meillä on kognitiivinen tarve arvostaa mediasisältöjen paikkansapitävyyden sijaan enemmän sitä, vahvistaako sisällön tulkinta omaa käsitystämme maailmasta. Koska suhteutamme näkemäämme aiemmin keräämäämme tietoon ja rakentamaamme maailmakuvaan, rekisteröimme mediatuotteista voimakkaimmin sen, miten oletamme tai haluaisimme asioiden olevan. Kynnys pilata hyvä juttu totuudella voi olla yllättävän korkea. Mediakritiikissä vaikeinta ei siis taida olla itse sisältöjen vaan oman ajatuksenjuoksumme kyseenalaistaminen.

Journalisteille ja tutkijoille maksetaan siitä, että he pyrkivät selittämään maailmaa jäsennetysti asettumalla omien ennakko-oletuksiensa, toiveidensa ja ajatuksellisten automaatioidensa ulkopuolelle. Ei olisi kuitenkaan haitaksi, että jo median kuluttajina pystyisimme asettamaan omat tulkintamme kyseenalaisiksi. Pajunköyden maistelu ei välttämättä ole mieluista, mutta sen nielaisemisen ehkäisemiseksi sitäkin tärkeämpää.

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Naiset vastatuulessa

Erkka_Railo-282_lowres

Elina Grundström esitti kaksi viikkoa sitten, että Suomen politiikassa on käynnissä ”puhdistus”: naisia vaihdetaan miehiin politiikan korkeilla johtopaikoilla. Antti Rinne haastaa Jutta Urpilaisen, keskustan sisäpiiri lakkasi tukemasta Mari Kiviniemeä ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja vaihtui Pirkko Ruohonen-Lerneristä Jari Lindströmin. Listaa voisi jatkaa toteamalla, ettei viimeisissä presidentinvaaleissa yhdelläkään naisella ollut realistisia mahdollisuuksia voittoon.

Grundström on havainnut mielenkiintoisen trendin. Vuoden päästä on eduskuntavaalit ja jos Urpilainen joutuu luovuttamaan Sdp:n puheenjohtajuuden, niin vaaleissa vain yhden puolueen puheenjohtaja on nainen, kristillisdemokraattien Päivi Räsänen. Tilanne on aivan erilainen kuin vuonna 2011, jolloin kahdeksasta eduskuntapuolueen puheenjohtajasta neljä oli naisia. Toisaalta on muistettava, että kansanedustajista liki puolet on naisia kuten ministereistäkin (9/19), eikä tässä ole todennäköisesti tapahtumassa suuria muutoksia. Suomalainen politiikka säilynee tässä mielessä varsin tasa-arvoisena tulevaisuudessakin.

Grundströmiä voi kritisoida siitä, että hän tuntuu näkevän jonkinlaisen salaliiton vainoavan politiikan huipulla olevia naisia. Jokainen edellä mainittu tapahtuma on kuitenkin myös erillinen yksittäistapaus, johon vaikuttavat muutkin tekijät kuin toimijoiden sukupuoli. On selvää, että kuka tahansa Sdp:n puheenjohtaja olisi pulassa, jos hän olisi hävinnyt neljät vaalit putkeen. Toisaalta asiassa on myös se puoli, että äänestäjät ovat saattaneet kokea epäluuloa naisjohtajaa kohtaan ja siinä mielessä Urpilaisen sukupuoli on vaikuttanut tulokseen.

Naisilta puuttuu toistaiseksi yksi merkittävä saavutus suomalaisessa politiikassa: Nousu suuren puolueen johtoon, vaalien voittaminen ja sitä seuraava normaali kausi pääministerinä. Anneli Jäätteenmäki voitti vaalit niukasti, mutta ei kyennyt vakiinnuttamaan asemaansa. Urpilainen puolestaan ei ole voittanut yksiäkään vaaleja vaikka on ollut puheenjohtaja kohta kuusi vuotta.  Kokoomuksella ei ole edes ollut naispuolista johtajaa, perussuomalaisista puhumattakaan.

Mistä naisten vastoinkäymiset johtuvat?

Yksinkertaistaen voi todeta, että naisista ja miehistä politiikassa vallitsee kaksi erilaista ja ristiriistaista käsitystä. Kutsun niitä samanlaisuusajatteluksi ja täydentävyysajatteluksi. Hallitseva puhetapa 2000-luvun Suomessa on samanlaisuusajattelu: miehet ja naiset ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia ja pohjimmiltaan samankaltaisia. Niin miehet kuin naisetkin voivat hoitaa mitä tahansa poliittisia tehtäviä. Samanlaisuusajattelun historialliset juuret ulottuvat länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen syntyyn, valistuksen ajalle: kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi.

Täydentävyysajattelun keskeinen idea on, että miehillä ja naisilla on politiikassa erilaiset ja toisiaan täydentävät tehtävät, jotka samalla asettuvat hierarkkiseen asemaan suhteessa toisiinsa. Naisille sopivat luontevasti politiikan ”pehmeät” tehtävät: sosiaalipolitiikka ja terveydenhoito ja muut hyvinvointivaltioon liittyvät toimet sekä koulutus, kulttuuri ja ympäristönsuojelu. Tämä käsitys pohjautuu viime kädessä tulkintaan, että naisten kyky synnyttää tekee heistä empaattisempia ja soveliaampia hoitamaan sellaisia politiikan sektoreita, joissa huolehditaan muista. Tälläkin ajattelutavalla on pitkä historiansa, joka yltää Suomessa 1800-luvulle saakka. Tutkijat ovat puhuneet äitikansalaisuudesta. Se tarkoittaa, että naisilla on oma erityinen paikkansa yhteisen kansallisvaltion kehittämisessä. Heidän tehtävänään oli huolehtia kansakunnan hyvinvoinnista ja moraalista hoitamalla perhettä, kasvattamalla lapsista kunnon kansalaisia ja osallistumalla yhteiskunnallisesti valveutuneisiin liikkeisiin, kuten esimerkiksi raittiusliikkeeseen. Tämä ajattelutapa on eri muodoissa säilynyt näihin päiviin asti.

Jälkimmäiseen käsitykseen sukupuolten suhteista liittyy ajatus, että politiikan ”kovat” alat, erityisesti talous-, ulko- ja puolustuspolitiikka sopivat paremmin miehille kuin naisille. Tätä miesten ja naisten erilaisuuteen perustuvaa ajattelutapaa näkee politiikassa avoimesti ääneen lausuttuna harvoin. Se kuitenkin ilmenee esimerkiksi siinä, että naisilla on sosiaali- ja terveysvaliokunnassa toistuvasti yliedustus ja menestyneimmät naispoliitikot painottavat julkisuudessa sosiaali- ja terveyspolitiikan osaamistaan.

Keskeistä on, että käsitykset sukupuolten ”luonnollisista” tehtävistä ovat historiallisesti määrittyneitä. Toisin sanoen eri aikoina ihmiset ovat tulkinneet miesten ja naisten ”luonnolliset” tehtävät eri tavoin ja sen seurauksena naisten asema politiikassa on vaihdellut.  Miehet sen sijaan on tähän saakka mielletty politiikan tekemisen normiksi ja ovat sitä edelleen.

Aikanaan, kun hyvinvointivaltiota ei vielä ollut, naisia oli politiikassa erittäin vähän. Tuolloin kansalaisjärjestöt olivat naisille luontevaksi mielletty toiminnan piiri. Kun hyvinvointivaltiota alettiin toden teolla rakentaa 1960-luvulla, politiikkaan syntyi heille luontevaksi ymmärretty toimintasektori, joka alkoi vähitellen kasvaa. Kylmän sodan päätyttyä Suomen ulkopolitiikassa ryhdyttiin painottamaan ihmisoikeuksia ja demokratian rakentamista, minkä seurauksena myös naiset saattoivat toimia niin puolustusministerinä kuin ulkoministerinäkin.

Tietysti myös ajatus sukupuolten tasa-arvosta ja samankaltaisuudesta vaikutti näihin saavutuksiin. Hiukan kärjistäen voi todeta, että niin kauan kuin elettiin taloudellista nousukautta ja kylmän sodan jälkeistä rauhanaikaa, jossa suurvaltojen sotilaallinen vastakkainasettelu vaikutti epätodennäköiseltä, naisilla oli mahdollisuus korkeimpiinkin suomalaisen politiikan asemiin. Kun kaikki meni hyvin, Suomella oli ikään kuin varaa tasa-arvoiseen, sukupuolten samankaltaisuutta korostavaan ajattelutapaan: naiset nousivat pääministereiksi, tasavallan presidentiksi ja suurten puolueiden puheenjohtajiksi.

Nyt tilanne ei naisten näkökulmasta vaikuta enää yhtä hyvältä. Kun kansainvälisessä politiikassa otteet kovenevat ja kun talouspolitiikassa on ryhdytty vaatimaan hyvinvointivaltion supistamista ja julkisen sektorin rajuja leikkauksia, tila naisten ”pehmeälle” politiikalle kapenee. Sukupuolten erilaisuutta painottava näkökulma on nyt myötätuulessa ja sen myötä naisten on vaikea esiintyä yhtä uskottavasti talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin miesten. Muutos ei ole suuri, mutta politiikan huippupaikoilla pienikin muutos näykyy voimakkaasti. Naiset näyttävät edelleen olevan omaan ruumiiseensa liitettyjen käsitysten vankeja.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja
Politiikan tutkimuksen laitos
Turun yliopisto

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Presidentintekijät – mitä jäi leikkauspöydälle?

Ville_pitkanen_25_low-resSauli Niinistön kampanjatiimin työskentelystä kertova Presidentintekijät -dokumenttielokuva sai ensi-iltansa viime perjantaina. Elokuva sai jo ennakkoon runsaasti julkisuutta, kun kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen syytti elokuvan ohjannutta Tuukka Temosta sopimusrikosta. Tujusen mukaan elokuvan piti kertoa Niinistöstä ja presidentti-instituutiosta, ei kampanjatiimistä. Julkisuudessa Temosta kritisoivat myös kampanjatyöhön osallistuneet ja elokuvassa esiintyneet Kirsi Piha ja Hjallis Harkimo.

Katsoin elokuvan tuoreeltaan viime viikolla. Vaikka elokuva oli mielenkiintoinen ja tarjosi kurkistusaukon kulissien taakse, ei se pitänyt sisällään suuria yllätyksiä. Poliittinen kampanjointi on usein raadollista myyntityötä, jossa kampanjatuotteeksi pelkistyvään ehdokkaaseen pyritään liittämään myönteisiä mielikuvia. Kampanjaväen ruotiessa oman ehdokkaan ja kilpailijoiden heikkouksia ja vahvuuksia suorapuheisuus kuuluu asiaan. Mistä osapuolet siis lopulta riitelivät?

Useissa aihetta käsitelleissä lehtijutuissa huomio on kiinnittynyt yksinomaan elokuvan sisältöön ja kampanjatiimin jäsenten elokuvassa esittämiin värikkäisiin puheenvuoroihin. Dokumentin nähtyäni aloin kuitenkin pohtia, olisiko syy tunteiden kuumenemiseen sittenkin jossain muualla kuin itse elokuvassa.

Huomion arvoista on ensinnäkin se, ettei Tujunenkaan halunnut ainakaan Ilta-Sanomien uutisen mukaan estää elokuvan levitystä.

– Riita ei sinänsä liity elokuvaan, vaan siihen, kenellä on ollut oikeus jaella sitä aineistoa, Tujunen kertoi lehden haastattelussa.

Samassa haastattelussa hän kertoi ihmetelleensä erityisesti elokuvan tuottaneen Helsinki-filmin roolia projektissa. Kokoomuksessa kun elettiin Tujusen mukaan käsityksessä, että sopimuksen osapuolia olivat ohjaaja Temonen sekä kampanjatiimi, ei suinkaan ulkopuolinen filmiyhtiö.

Kenties Tujusen voimakkaalta tuntunut reaktio liittyikin elokuvan sijaan Temosen hallussa oleviin videoaineistoihin, joiden käyttöoikeuksiin liittyi ulkopuolisen tuottajan myötä epäselvyyksiä ja joita ohjaajalla on väistämättä hallussaan useamman täyspitkän elokuvan verran. Tämä ajatus sai vahvistusta, kun minulle viime viikolla tarjoutui mahdollisuus vaihtaa muutama sana Temosen kanssa.

Temonen vahvisti, että iso osa filmimateriaalista jäi leikkauspöydälle. Käyttämättä jäi muun muassa maakuntien miesten ja naisten pyyteetön vaalityö Niinistön puolesta sekä lähes kokonaan kampanjantiimin markkinointiviestintään liittyneet pohdiskelut, kuten mainonnan analyysit sekä vaalitentteihin liittyvät keskustelut. Tutkijan näkökulmasta kaikkein mielenkiintoisin materiaali oli siis jätetty elokuvasta pois.

Lisäksi Temonen kertoi, että elokuvaan on valittu vain päivänvalon kestäviä kohtauksia. Hänen mukaansa dokumentti oli leikattu siten, etteivät ihmiset joudu kiusalliseen tilanteeseen elokuvan julkaisemisen jälkeen.

Vaikuttaa siis selvältä, että Temosen leikkauspöydälle on jäänyt runsaasti värikästä ja kiusallistakin materiaalia. Oma arvaukseni on, että ruotiessaan vaalijulkisuutta suorapuheinen kampanjatiimi on saattanut arvioida monen muunkin kuin Niinistön ”läpättäneen paskaa”. Juuri nämä puheet ja niiden mahdollinen päätyminen julkisuuden riepoteltaviksi ovat kenties herättäneet kuumotusta niin Tujusessa kuin kampanjatiimissäkin.

Viime viikolla Temonen kuitenkin vakuutti, että aineistot jäävät hänen henkilökohtaiseen arkistoonsa, eivät esimerkiksi Helsinki-filmin edustajien haltuun. Ehkä kokoomuksen puoluetoimistolla voidaan tämän tiedon myötä huokaista helpotuksesta.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kolmas tehtävä ja neljäs valtiomahti

64754_10151328529293041_587925677_n (1)Eduskuntatutkimuksen keskuksessa alkanut Asiantuntijuus mediassa ‑tutkimushanke tarkastelee asiantuntijatiedon hyödyntämistä mediajulkisuudessa tutkijoiden ja toimittajien vuorovaikutuksen näkökulmasta.

Tutkijoiden kannalta kyse on yliopistojen niin sanottuun kolmanteen tehtävään kuuluvasta tiedeviestinnästä, joka voi pitää sisällään esimerkiksi tutkimustuloksista tiedottamista, tieteen popularisointia ja ajankohtaisten kysymysten kommentointia. Mediatalojen ja toimittajien vinkkelistä kyse on tärkeiden, paikkansapitävien, ajankohtaisten ja kiinnostavien uutissisältöjen tuottamisesta erilaisille yleisöille, joiden huomiosta ja kukkaroista myös kiivaasti kilpaillaan.

Tutkimushankkeessamme selvitetään niin suomalaisen tiedeviestinnän tilaa kuin toimittajien ja tutkijoiden kokemuksia ja näkemyksiä yhteistyöstä. Miten paljon, millaisten aiheiden yhteydessä ja millaisissa rooleissa tutkijat mediassa esiintyvät? Millaiseksi yhtäältä yliopistoissa ahertavat tutkijat ja toisaalta toimituksissa työskentelevät journalistit yhteistyösuhteen kokevat? Mikä edesauttaisi viimeisimmän tutkimustiedon ja muun akateemisen asiantuntijuuden saamista entistä luontevammin osaksi uutissisältöjä?

Hankkeen ideointi sai alkunsa aihetta käsitelleestä Yle Radio 1:n Ykkösaamun ”Kaappitutkijoita ja mediatyrkkyjä” (13.12.2012) ‑kolumnistani. Sekä monet tutkijakollegat että minua vuosien saatossa haastatelleet toimittajat olivat kertoneet minulle kokemuksiaan ja ajatuksiaan median ja tutkijoiden yhteistyöstä. Kipukohtia näytti löytyvän puolin ja toisin.

Tutkijoiden ja toimittajien vuorovaikutuksen pulmat palautuvat usein akateemisen ja journalistisen työkulttuurin eroihin. Aiheeseensa syvällisesti perehtyneen tutkijan voi olla vaikeata tiivistää tuloksiaan muutamaan vetävään virkkeeseen. Jos esimerkiksi annettujen haastatteluiden ei koeta tekevän oikeutta tutkimuskohteelle, voi tutkija vetäytyä yhteistyöstä – tutkimuskohteet kun harvoin ovat niin sävyttömiä ja suoraviivaisia, kuin millaisiksi journalistinen prosessi ne toisinaan muovaa. Kollegoilleen ja opiskelijoilleen esiintymään tottuneen tutkijan voi myös olla vaikea käsitellä aihettaan tavalla, joka avautuisi siihen entuudestaan perehtymättömälle lehden lukijalle tai television katsojalle.

Tärkeitä kysymyksiä liittyy myös ajankäyttöön ja yliopistoissa tarjotun esiintymiskoulutuksen niukkuuteen. Tutkijoilta odotetaan aktiivisuutta yliopistojen kolmannen tehtävän hoitamisessa, mutta jos tätä työtä ei sen paremmin konkreettisesti tueta kuin siitä palkitakaan, voi moni keskittyä hyödyllisemmiksi katsomiinsa tehtäviin.

Kiireessä työtään tekevällä, monimutkaista maailmaa yleisölleen selittämään pyrkivällä toimittajalla ei luonnollisesti ole mahdollisuutta perehtyä kaikkiin uutisaiheisiinsa syvällisesti. Uutiskilpailu ajaa tavoittelemaan nopeutta ja vetäviä näkökulmia, mikä heijastuu myös tutkijoihin kohdistettuihin odotuksiin. Paitsi napakkaa ja selkeää esiintymistä, tutkijoilta toivotaan usein myös suorapuheisuutta, valmiutta ottaa reippaasti kantaa tutkimansa aihepiirin ilmiöihin. Toimitusten näkökulmasta polttava kysymys näyttäisikin olevan, miten löytää sopivia, päteviä ja haastatteluihin suostuvia tutkijoita ja samalla pitää hyödynnettyjen asiantuntijoiden joukko monipuolisena.

Vaikka tutkijoiden ja toimittajien yhteistyö on monille luonteva osa työarkea, näppituntuma osoittaa pulmiakin siis olevan. Aihe on meillä niukasti tutkittu, mutta ajankohtainen niin tiedeyhteisössä kuin mediataloissa työskenteleville. Samalla kun yliopistoissa kannustetaan tutkijoita entistä enemmän yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, mietitään etenkin sanomalehdistössä keinoja ylläpitää yleisön kiinnostusta ja Suomessa perinteisesti vahvoja lukijasuhteita.

Asiantuntijuus mediassa ‑hankkeessa lähestymme aihetta tutkijakollegani Ville Pitkäsen kanssa monipuolisen aineiston kautta. Tutkimuksemme perustan muodostavat laaja uutisaineisto ja tutkijoille suunnattava kysely. Näitä täydennetään eri vaiheessa uraansa olevien tutkijoiden ja toimittajien haastatteluin. Hankkeessa selvitämme, millaisia käytäntöjä eri toimituksissa on asiantuntijoiden valinnassa, ja miten yksittäiset toimittajat löytävät käyttämänsä asiantuntijat. Millaisissa aiheissa ja rooleissa heitä hyödynnetään? Millainen on median näkökulmasta hyvä asiantuntija? Entä millaiset tekijät motivoivat tutkijoita esiintymään julkisuudessa asiantuntijoina tai vastaavasti jarruttavat heidän haluaan tehdä yhteistyötä tiedotusvälineiden kanssa?

Jos sähköpostiisi tipahtaa kutsu osallistua Asiantuntijuus mediassa -hankkeen haastatteluihin, tai sinua pyydetään täyttämään aihetta koskeva sähköinen kysely, osallistuhan ihmeessä!

Hankkeen rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö.

Mari K. Niemi

Tutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus, Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulu, University of Strathclyde, Glasgow.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kiinnostaako maahanmuutto tulevissa vaaleissa?

matti_valimaki_19_low-resÄrsykkeitä maahanmuutosta käytävälle keskustelulle sinkoilee kotimaan ja ulkomaiden politiikasta jatkuvasti. Joulukuussa Iso-Britannian uutisoitiin vetäytyvän kuoreensa maahanmuuttopolitiikassaan. Tammikuun lopulla kerrottiin sisäministeri Päivi Räsäsen (kd.) aikovan ”lopettaa oleskeluluvilla kikkailun”. Muutama viikko sitten Sveitsi hyväksyi kansanäänestyksessään oikeiston ehdotuksen EU-alueelta tulevan muuton rajoittamisesta.

Suurin osa suomalaisista poliitikoista ei tartu teemaan innolla. Vaikka maahanmuutosta käyty keskustelu on lisääntynyt viimeisen kuuden vuoden aikana, vaaleissa puolueet ovat keskittyneet muihin aiheisiin. Lähinnä yksittäiset kysymykset ja poliitikot ovat nostaneet aihetta agendalle.

Muutama viikko sitten Ville Pitkänen kysyi blogitekstissään, onko tulevan toukokuun eurovaaleissa kyse ennemmin Suomen sisäpolitiikasta kuin Euroopan unionin päätöksenteosta. Sykähdyttävistä Eurooppaa koskevista aiheista on pulaa. Kiinnostaisiko eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka ennen näitä vaaleja?

Useat EU:n yhteisen maahanmuuttopolitiikan säännökset, suositukset ja tavoiteohjelmat ovat lähtöisin hyvin erilaisten alueiden tarpeista ja niihin liittyy eturistiriitoja. Tästä johtuen myös Suomessa tulisi nostaa julkiseen keskusteluun kysymyksiä, joista päätetään tulevalla Euroopan parlamentin viisivuotiskaudella. Vaikka monista asioista ei voida päättää kansallisella tasolla, tulee keskustella siitä, millaista linjaa Suomen parlamentaarikot edustavat EU:n elimissä.

Seuraavassa käsittelen kolmea kiistanalaista eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan aihepiiriä.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtaja Juhana Vartiainen nosti esiin viime joulukuussa 2000-luvun vaihteesta asti toistellun asian. Suomen tulisi houkutella enemmän ulkomaista työvoimaa, jos se haluaa säilyttää talouskasvunsa ja hyvinvointivaltion rahoituspohjan.

Pitäisikö ehdokkaiden mielestä Suomen työvoimavajetta paikata ensisijaisesti EU:n rajojen sisältä tulevalla työvoimalla, jonka liikkuminen Schengen-alueella on jouhevaa, vai kehittää reittejä EU:n ulkopuoliselle muutolle? Monet pohtivat, kuinka eri alojen huippuosaajia houkuteltaisiin tehokkaammin EU:n alueelle ja Suomeen. Joku voisi tosin kysyä, onko oikeudenmukaista pyrkiä haalimaan osaajat valtioista, joissa heitä tarvittaisiin vähintään yhtä kipeästi. Globaalin kapitalismin oloissa kysymys on merkityksetön, vastaisi toinen.

Toiseksi: EU:n alueella turvapaikkapolitiikkaa on yhtenäistetty jo toista vuosikymmentä. Minkälaisia askeleita eurovaaliehdokkaiden mielestä Suomen, tai Euroopan, tulisi ottaa tällä alalla? Yhtenäisempi turvapaikkapolitiikka on omiaan vähentämään turvapaikanhakijoiden ruuhkautumista tiettyihin valtioihin sekä lisäämään muuttovirtojen ennakoitavuutta. Tällainen kehitys parantaa myös turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa, kun he tietävät kohtelun olevan samanlaista eri valtioissa. EU:n yhteiseen päätöksentekoon nihkeämmin suhtautuvat eurovaaliehdokkaat todennäköisesti kuitenkin katsovat, että jäsenvaltioiden tulisi päättää itsenäisesti turvapaikkapolitiikastaan.

Kolmantena eurovaaleissa tulisi käydä keskustelua siitä, millainen on Välimeren alueella Eurooppaan suuntautuvan, kaoottiselta vaikuttavan ja epävirallisia reittejä hyödyntävän, siirtolaisuuden tulevaisuus? Suurin osa ihmisistä näyttää olevan valmis kauhistelemaan parempaa elämää etsivien ihmisten unelmien ja ruumiiden hautautumista mereen. Jos lailliset reitit Euroopan ulkopuolelta tulevilta kuitenkin puuttuvat, käytetään laittomia. Tulisi pohtia, onko järkevämpää tiukentaa Euroopan ulkorajoja, vai kehittää laillisia reittejä EU:n alueelle muuttamiseen. Myös yhteistyö lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa on nostettu EU:ssa esille tärkeänä vaikuttamiskeinona.

Välimeren molemmilla rannoilla toimii harmaan talouden sektori, joka hyödyntää ihmisten pyrkimyksiä päästä Eurooppaan. Miljoonat näköalattomat nuoret miehet ovat potentiaalisia lähtijöitä. Espanjan ja Italian pellot, tehtaat ja kotitaloudet taas ovat riippuvaisia näiden ihmisten tarjoamasta epävirallisesta työvoimasta. Lisäksi näiden valtioiden päättäjät ovat monesti haluttomia puuttumaan paikallista elinkeinoelämää hyödyttävään toimintaan. Tähän EU:n tason ristiriitaan tulevien parlamentaarikkojen täytyisi kyetä ottamaan kantaa. Pitäisikö Etelä-Euroopan maita tukea, jotta ne selviäisivät kunnialla haasteistaan? Etelä-Euroopan tukeminen taitaa tosin olla kirosana nykypäivän poliittisessa keskustelussa.

Maahanmuuttoa on ennakoitu monin paikoin Eurooppaa vahvaksi eurovaaliteemaksi. Keskustelunaiheista ja ristiriidoista ei mitä ilmeisimmin ole pulaa. Lähikuukausina näemme, nouseeko teema myös Suomessa vaalikysymykseksi.

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Eurovaalit – eduskuntavaalien esinäytös?

Ville_pitkanen_25_low-resMistä toukokuun eurovaaleissa on kysymys? Valitaanko vaaleissa joukko ansioituneita suomalaisia edistämään eurooppalaisten yhteisiä asioita Euroopan parlamenttiin vai onko kyseessä tulevien eduskuntavaalien esinäytös? Nämä kysymykset nousivat tahtomattakin mieleen, kun keskustan eurovaaliehdokas Mikael Pentikäinen käynnisti kevään eurovaaleihin liittyvän luentosarjamme tiistaina.

Pentikäisen alustuksessa tarkasteltiin entisen päätoimittajan näkövinkkelistä suomalaista mediakenttää ravistelevaa teknologista murrosta sekä pohdiskeltiin, millä tavoin kehitys heijastuu politiikkaan ja erityisesti poliittiseen johtajuuteen.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen jo perinteeksi muodostuneiden vaaleihin liittyvien luentosarjojen tarkoituksena ei ole ollut tarjota ehdokkaille vaalityön foorumia, vaan päinvastoin nostaa esiin mielenkiintoisia asiantuntijapuheenvuoroja ajankohtaisista poliittisista teemoista. Myös Pentikäinen suhtautui asiantuntijarooliinsa vakavasti, sillä hänen ehdokkuutensa tulevissa vaaleissa pysyi pääosin taka-alalla.

Toisaalta on kuitenkin ymmärrettävää, että luennoitsijoilla on houkutus ujuttaa puheenvuoroihinsa myös pieniä kampanjallisia elementtejä. Poliitikko-Pentikäinen nosti päätään alustuksen lopussa, kun seinälle heijastettiin suomalaisen poliittisen järjestelmän uudistusohjelma. Käsitellyksi tulivat niin hallinnon ongelmat kuin sote-uudistuskin.

Päätöspuheenvuoron poliittinen painotus ei sinänsä ollut yllättävä, mutta kuunnellessa Pentikäisen arvioita sisäpolitiikan tilasta tuli väistämättä mieleen, onko hänen todellinen maalinsa Euroopan parlamentin sijaan kevään 2015 eduskuntavaaleissa.

Saman kysymyksen voisi esittää Pentikäisen ohella myös monelle muulle eurovaaliehdokkaalle. Eurovaaleihin liittyy kiistatta elementtejä, jotka houkuttelevat poliitikkoja ehdolle, vaikkei ensisijainen tähtäin olisikaan Euroopan parlamentissa.

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa enää runsas vuosi. Laajaa valtakunnallista tunnettuutta eurovaalikampanjansa kautta saavuttanut ehdokas saa runsaasti tärkeää poliittista pääomaa myös tulevia eduskuntavaaleja silmällä pitäen. Erityisen hyvin tämä pätee politiikan ensikertalaisiin, mutta yhtä lailla istuviin kansanedustajiin. Kevään kampanjatapahtumissa voi tukevoittaa omaa julkista profiiliaan puhumalla niin EU:sta kuin sisäpolitiikankin teemoista.

Toisaalta sisäpoliittisten teemojen esillä pitäminen voi olla tarkoituksenmukaista, vaikka tähtäimessä olisikin vain ja ainoastaan europarlamentaarikon työ. Monilla ehdokkailla olisi runsaasti kompetenssia puhua Euroopan parlamentin toiminnasta myös yksityiskohtaisemmin, mutta toritapahtumissa eivät analyysit esimerkiksi julkisten hankintojen direktiiviehdotuksesta välttämättä villitse kansaa toivotulla tavalla.

Ehdokkaiden ohella myös tiedotusvälineillä voi olla houkutus vahvistaa eurovaalien sisäpoliittista ulottuvuutta, sillä Euroopan parlamentin toiminnasta on huomattavasti hankalampaa laatia lukijoita kiinnostavia analyyseja kuin kotimaan politiikasta. Tälläkin hetkellä sanomalehtien pääkirjoituksissa ja kolumneissa pohditaan esimerkiksi sitä, millä tavoin Alexander Stubbin ja Henna Virkkusen ehdokkuudet heijastuvat kokoomuksen puheenjohtajapeliin. Tai sitä, millaista värinää vaalikampanjointiin tuo vain viikko ennen vaalipäivää pidettävä SDP:n puoluekokous

Vähemmän energiaa käytetään sen pohtimiseen, millä tavoin europuolueiden vahvistuminen tai heikentyminen vaikuttaisi Euroopan parlamentissa harjoitettavaan politiikkaan. Ja kun Katainen, Urpilainen, Sipilä ja Soini kokoontuvat television vaalikeskusteluun väittelemään EU:n talousvaikeuksista ja tukipaketeista, ollaan väistämättä melko lähellä eduskuntavaalien esinäytöstä.

Vuoden 2014 eurovaaleista tulee siis helposti sisäpoliittinen kamppailu, jossa kuntauudistukset ja tukipaketit sotkeutuvat iloisesti komissaarivalintojen, Euroopan tason puolueiden linjausten ja erilaisten direktiiviehdotusten sekametelisoppaan. Mielenkiintoinen kysymys tulee näidenkin vaalien jälkeen liittymään siihen, mistä kansalaiset lopulta eurovaaleissa äänestivät.

 

Ville Pitkänen

Erikoistutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Poliittisen journalismin loistava tulevaisuus

Sinin kuva_tyohuone_lowresTuntuvatko vallan vahtikoiran puremat ikäviltä? Haluaisitko keskittyä mielikuvien luomisen sijasta asiakysymysten esille tuomiseen? Kyllästyttääkö politiikan julkisuuden viihteellisyys ja henkilökeskeisyys? Jos vastasit kyllä, ratkaisu on panostaa poliittiseen journalismiin.

Keskustan puoluevaltuusto teki vuoden vaihteessa päätöksen, että puolueen pää-äänenkannattajan Suomenmaan ilmestymiskertoja paperisena harvennetaan ja verkkolehteä vahvistetaan: ”Päivittäinen uutisointi siirtyy verkkoon, lehteen tulee taustoittavampia juttuja.” Tilauskanta tullaan jatkossa sitomaan puolueen jäsenyyteen. Malli on sama kuin esimerkiksi kokoomuksen Nykypäivällä / Verkkouutisilla ja vasemmistoliiton Kansan Uutisilla.

Äkkiseltään paperisten puoluelehtien katoaminen yhdistettynä puoluelehtien määrän kaventumiseen voisi tuntua poliittisesti sitoutuneen journalismin lopulliselta päätepisteeltä. Puoluelehdet näyttäisivät olevan katoavaa kansanperinnettä – museotavaraa.

Levikkitilastojen seuraaminen on kuitenkin vanhentunut tapa punnita median trendejä. Painokoneet eivät enää määrittele painoarvoa, vaan verkossa viestin sisältö ratkaisee keskustelun syntymisen ja levityksen volyymin.  Paperisen äänenkannattajan 10 000 kappaleen levikit kalpenevat verkkojournalismin tarjoamien mahdollisuuksien rinnalla.

Tiedonvälityksen uusin aikakausi sisältääkin useita sellaisia piirteitä, jotka tarjoavat nimenomaan poliittiselle journalismille erinomaiset edellytykset toteuttaa omaa tehtäväänsä mediakentässä.

Internetissä perinteisten uutiskriteereiden täyttäminen ei enää tule riittämään, kun käyttäjien odotetaan maksavan lehdestä. Ajankohtaisuuden, yllätyksellisyyden ja dramaattisuuden lisäksi tiedonvälitykseen kaivataan syvällisyyttä ja asiantuntemusta.

Poliittisella journalismilla on oma toimintaympäristönsä, jolla se pystyy tuottamaan uutisiin erityistä sisältöä. Puolueet ja poliitikot ovat lähellä toimituksia, jolloin tiedottamisessa ja asioiden käsittelyssä pystytään eksklusiivisuuteen. Monimutkaisten poliittisten asiakysymysten avaaminen lukijakunnalle on mahdollista, jos toimituskunta on perehtynyt valmisteluun, ja jos keskeiset poliitikot haluavat saada oman työnsä puolueen viestintävälineessä esille.

Verkko tarjoaa myös ainutlaatuisen foorumin journalismin vuorovaikutuksen lisäämiseen. Politiikka, jos mikä, on aihepiirinä sellainen, josta riittää kommentoitavaa. Laadukas poliittinen journalismi toimii parhaimmillaan alustana keskustelulle, johon voivat osallistua sekä kansalaiset, poliitikot, toimittajat että asiantuntijat.

Jos tiedotusvälineet ovat viime vuosikymmenet pyrkineet riippumattomuuteen ja korostettuun tasapuolisuuteen, tarkoittaa objektiivisuus tänä päivänä helposti samankaltaisuutta ja tylsyyttä. Esimerkiksi  Twitterissä ja Facebookissa jaetaan mielellään pääkirjoituksia ja kolumneja, eli tekstejä, joihin sisältyy argumentteja ja mielipiteitä.

Puoluesidonnaisuus tuo journalismiin nimenomaan näkökulmia. Puolueiden aatteet ja arvot sisältyvät journalistisiin valintoihin ja tekstisisältöihin, ja journalismin käyttäjät pystyvät lisäämään tietoisuutta sekä samanmielisten että toisin ajattelevien maailmankuvasta.

Puoluesidonnaisen tiedonvälityksen ehdoton valttikortti on julkinen rahoitus. Siinä missä markkinalogiikalla toimivat mediakonsernit joutuvat ponnistelemaan mainoseurojen eteen, saavat puolueet valtiolta viestintätukea, joka esimerkiksi vuonna 2013 oli yhteensä 15,9 miljoonaa euroa.

Ja toisaalta, verkkolehden ylläpitäminen on paperilehden painamiseen ja levittämiseen verrattuna niin edullista, että puoluelähtöisen journalismin alasajoon ei olisi perusteita, vaikka tukia vähän leikattaisiinkin.

Ennen vuotta 2008 tuki oli korvamerkitty puoluelehdistölle, mutta nykyään puolueet saavat käyttää rahan valitsemallaan tavalla tiedotukseen ja viestintään. Näin ollen puolueilla on mahdollisuus joko ylläpitää ja kehittää poliittista journalismia tai vaihtoehtoisesti ajaa puoluelehti-instituutio lopullisesti alas.

Kun verkko on median keskeisin väline ja journalismiin kaivataan enemmän asiantuntemusta sekä näkökulmia, on puoluelähtöisellä tiedonvälityksellä erinomaiset edellytykset pitää pintansa – tai olla jopa edelläkävijä.

Mutta poliittisen journalismin tulevaisuus on loistava vain, jos puolueet näin tahtovat. Puolueiden eduksi on puoluelähtöisen vaikuttamisen ja koko puolueinstituution vahvistaminen – puolueeseen sitoutunut professionaalinen toimitustyö on tähän kiistatta erinomainen väline.

Sini Ruohonen

VTM Sini Ruohonen laatii väitöskirjaa puolueiden äänenkannattajien historiasta 1990-luvulta 2010-luvulle.

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Onko Suomen politiikka ”rikki”?

Erkka_Railo-282_lowres”Politiikka on rikki”, totesi kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen suomalaisesta politiikasta Helsingin Sanomien mukaan (5.1.2014). Tujusen kiteytys perustunee Jyrki Kataisen puheeseen, jonka hän piti kokoomuksen ministeriryhmän kokouksessa Joensuussa syksyllä 2013.

Puheessaan Katainen arvioi, että ihmisten yksilöllistymiskehitys on perustavalla tavalla muuttanut politiikan toimintaympäristöä. 2000-luvun ihmiset ajattelevat itse, eivät luota perinteisiin auktoriteetteihin tai poliitikkoihin ja kuuntelevat mieluummin vertaisiaan kuin asiantuntijoita.

Politiikassa tämä ilmenee siten, että puolueiden kannattajakunnat ovat eriytyneet. Puolueita on aikaisempaa enemmän, niiden väliset kannatuserot ovat pienentyneet ja mielipide-erot ovat kasvaneet. Vaikka Katainen ei sitä puheessaan suoraan sanokaan, pääministerin sanomana tämä kuulostaa selitykseltä sille, miksei hallitus ole kyennyt viemään läpi Suomen tulevaisuuden kannalta keskeisiä rakenteellisia uudistuksia. Hallituksen johtaminen on poikkeuksellisen vaikeaa, koska hallituksessa on enemmän puolueita kuin koskaan ja ne ovat mielipiteiltään niin hajallaan.

Mutta onko suomalainen politiikka ”rikki”? Jyrki Katainen tuntuu väittävän, että suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä on laajoja rakenteellisia virheitä, yli vaalikausien ulottuvia ongelmia, jotka vaatisivat Suomen poliittisen järjestelmän perusteellista muutosta. Tällaisiin ongelmiin viittaaminen ikään kuin ottaa vastuun pois hallituksen harteilta. Eihän ole hallituksen vika, jos Suomen politiikka on rikki!

Poliittisen historian tutkijana on kuitenkin suuri houkutus todeta, että millä tahansa historiallisella mittapuulla suomalainen politiikka voi hyvin, jopa erinomaisesti.  Esimerkiksi maailmansotien välisellä kaudella sekä äärioikeisto että äärivasemmisto pyrkivät määrätietoisesti horjuttamaan suomalaista demokratiaa.

Demokratian haasteet jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen, jolloin ulkopoliittiset syyt määräsivät sen, mitkä puolueet saattoivat osallistua hallitukseen. SKDL joutui 18 vuoden hallituspaitsioon vuonna 1948, kun sen pelättiin olevan liiaksi viereisen suurvallan talutushihnassa. 1960-luvun puolivälissä oli Kokoomuksen vuoro joutua ulkopoliittiseen oppositioon yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Pahimmillaan näiden ongelmien päälle tuli vielä maltillisen vasemmiston eli SDP:n hajaannus 1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin. Ajoittain suomalainen politiikka oli todellakin rikki.

Asiat eivät juuri parantuneet 1970-luvulla. Kokoomusta ei edelleenkään voitu päästää hallitukseen, SKDL oli sisäisten riitojensa rampauttama, populistinen SMP romahdutti Keskustapuolueen kannatuksen ja UKK valittiin presidentiksi tavalla, jota nykyään ETYJ:n vaalitarkkailijat pääsevät näkemään lähinnä Keski-Aasian maissa. Silloinkin politiikka oli aika lailla pahemmin rikki kuin nykyään. Ihme kyllä ihmiset jaksoivat äänestää, vaikka äänestystuloksella ei aina ollut merkittävää vaikutusta hallituksen kokoonpanoon.

Näistä ongelmista huolimatta Suomea kuitenkin hallittiin tavalla, joka jälkikäteen arvioituna on menestystarina. Suomi teollistui, loi hyvinvointivaltion ja integroitui kansainväliseen talouteen. On kuitenkin vaikea vedota historiaan ja väittää, että Suomi nyt olisi sellaisella tavalla rikki, ettei menestyksekäs hallitseminen olisi mahdollista.

Voi toki väittää politiikan menneen rikki, jos vertaa nykymenoa vuosituhannen vaihteen politiikkaan. Jälkikäteen katsoen vuodet 1987–2010 näyttävät ajanjaksolta, jolloin poliittinen järjestelmä toimi sutjakkaasti. Kolme suurta (SDP, Kesk ja Kok) olivat selkeästi suurimpia ja niiden välillä vallitsi väljä yhteisymmärrys siitä, mihin suuntaan Suomea tulisi kehittää.

2000-luvulla Perussuomalaiset on noussut jakamaan työväestön ääniä SDP:n kanssa, mikä vaikeuttaa demarien asemaa. Kuten syksyllä julkaistu EVA:n raportti osoittaa, kokoomuksen kannattajat ovat pettyneitä hyvinvointivaltioon, mikä rajoittaa kokoomuksen liikkumavaraa. Tottahan tällaiset seikat vaikeuttavat hallituspuolueiden yhteistyötä, mutta eivät ne vielä ”riko” suomalaista politiikkaa. Kataiselle tämä saattaa olla laiha lohtu, mutta historiallisessa mittakaavassa Suomen poliittisen järjestelmän ongelmat ovat vielä pieniä.

Tämä herättää kysymyksen, uskooko pääministeri Katainen itse, että suomalainen politiikka on ”rikki” sellaisella tavalla, ettei Suomen hallitseminen ole mahdollista? Jos Katainen ei sitä usko, kyseessä on eräänlainen julkisuustemppu, jossa haetaan kansalaisten ja median myötätuntoa vaikeuksissa kamppailevaa hallitusta kohtaan. Taitava temppu ainakin siinä mielessä, että Hesari nielaisi tämän syötin innokkaasti.  Draaman kaari on valmis: kykeneekö pääministeri luotsaamaan hallituksen maaliin vaikeuksista huolimatta?

On kuitenkin olemassa myös toinen vaihtoehto. Katainen saattaa itse uskoa, että Suomen hallitseminen on muuttunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Silloin Kataisen tilitys näyttää lannistumiselta vaikeuksien edessä. Jos näin on, hallitus ja sen myötä Suomi on pahassa pulassa. Tosin tämä ongelma ratkeaa runsaan vuoden päästä vaaleissa, koska tappiomielialan valtaama poliitikko ei tule vaaleja voittamaan. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin poliittisen johtajan kantti mitataan.

Lannistuminen ei ole vaihtoehto. Kansalaisten luottamus politiikkaan palautetaan osoittamalla, että politiikalla ratkaistaan ongelmia.

Erkka Railo

VTT, poliittisen historian dosentti

 

 

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather