Kulttuurihistorian vierailevana tutkijana on syksyllä 2011 toiminut professori Adrian Jones La Trobe Universitystä Australiasta. Jones on uuden ajan alun Venäjän ja Turkin historian spesialisti, mutta hän on kirjoittanut paljon myös historian teoriasta ja didaktiikasta. Turussa Jones on pitänyt luentokurssin Early Centuries of Russian History: The Tenth and Sixteenth Centuries sekä esitelmöinyt niin representaatiotutkimuksesta kuin historian opettamisestakin. Keskiviikkona 12. lokakuuta 2011 Jones puhui kulttuurihistorian tutkijaseminaarissa otsikolla “Teaching History at University through Communities of Inquiry”. Puheenvuoro perustui aiemmin tänä vuonna Austrialian Historical Studies -lehdessä ilmestyneeseen artikkeliin, jossa Jones analysoi vuonna 2009 Australiassa toteutettua historia-aiheista kyselyä. Aineisto koostui yli 1400 historianopiskelijan ja lähes 50 historiantutkijan vastauksista. Jonesin argumentti on, että henkilökunnan ja opiskelijoiden historiakäsityksissä on merkittäviä eroja, jotka pitäisi ottaa alusta lähtien huomioon. Jonesin puheenvuorossa korostui humboldtilainen ajatus yliopistosta tutkimusyhteisönä, jossa kaikkien tulee ottaa osaa tutkimukseen alusta lähtien. Vasta-argumenttina voi todeta, että nyky-yliopisto on volyymiltaan aivan toinen laitos kuin 1800-luvun saksalainen yliopisto. Miten siis toteuttaa humboldtilainen idea nykypäivän tilanteessa, jossa yliopistot kamppailevat syvenevässä resurssipulassaan? Jonesin vastaus on selkeä: on rohkeasti yritettävä muuttaa oppimisen tapoja jo opintojen alussa ja kehitettävä sellaisia konsepteja, joissa tutkiva, tekemällä oppiminen voi toteutua. Jos yliopisto-opintojen ensimmäisenä vuonna tarjotaan vain massaluentoja, signaali oppimisen filosofiasta on väärä. Esimerkkinä Jones kertoi kotiyliopistossaan järjestämästään 15 opintopisteen kokonaisuudesta, jonka aiheena olivat historia ja myytit. Kursille osallistui 250 ensimmäisen vuoden opiskelijaa. Aloitusluentojen jälkeen ryhmä jaettiin kahdeksan tutorin avulla pienryhmiin, joissa opiskelijat sukelsivat teemaan omakohtaisen tutkimuksen kautta, aikalaisaineistoon ja tutkimukseen nojautuen.

Epäilemättä suomalainen yliopistoyhteisö jakaa ajatuksen tutkimukseen perustuvasta opetuksesta – ja oppimisesta – mutta silti tuntuu, että pääroolissa ovat usein henkilökohtaiset opetustaidot, pedagogisen koulutuksen lisääminen ja opetusteknologian kehittäminen. Jonesin puheenvuoro rohkaisi ajattelemaan suurempaa mittakaavaa, oppimista kokonaisuutena, ja, mikä tärkeintä, rohkean aloitteellisuuden merkitystä, sillä se on viime kädessä opettajan omissa käsissä.