Oulussa järjestettiin syyskuun viimeisinä päivinä intensiivinen ja tasokas elämäkertaseminaari otsikolla Representing Lives. Seminaari liittyi Oulun historiantutkijoiden Seija Jalaginin, Heini Hakosalon ja Marianne Junilan projektiin Forcing the Way: Gender and Professional Networks of Power in 20th-century Finland ja oli lajissaan ensimmäinen elämäkertaseminaari Suomessa vähintäänkin vuosikymmeneen, (omasta perspektiivistäni katsoen ensimmäinen koskaan).

Paikalle oli saapunut 28 esitelmöijää Suomesta, Ruotsista, Islannista ja Tanskasta, joten päivien anti oli odotetusti äärimmäisen monipuolinen. Aiheet liikkuivat Sibeliuksen elämäkertaelokuvasta ja hevosen elämäkerrasta 1900-luvun alun suomalaisiin teosofeihin, Ulrike Meinhofiin ja naistieteilijöihin vain muutamia innostavia aiheita mainitakseni. Huolimatta aiheiden kirjosta, keskustelut olivat metodisesti ja teoreettisesti hyvin lähellä toisiaan – yhdistävä kysymys muotoutui mm. siitä, kuinka kirjoittaa toisesta, meille vieraasta ja miten tehdä elämäkerrasta jälleen arvostettu historiatieteen laji. Harvoin olen ollut seminaarissa, jossa keskustelut olisivat olleet näin vilkkaita ja liittyneet yhteen näin kiinteästi.

Päivien lopputulemana oli vähintäänkin huomio siitä, että elämäkerta on vaativuudessaan äärimmäisen haastava lajityyppi, jossa yhdistyvät monet historiantutkimuksen perustavat kysymykset liittyen mm. lähteiden analyysiin, tutkijan positioon tai tutkimuksen poliittisiin ulottuvuuksiin. Lähivuosina “elämäkerrallinen käänne” astuu varmasti yhä vahvemmin myös suomalaisen historiantutkimuksen kentälle.