Author: Hannu Salmi (Page 1 of 6)

Kustos kertoo – Joutilaita miehiä laman varjossa

FM Noora Kallioniemi väitteli lauantaina 19. marraskuuta 2022 legendaarisessa Tauno Nurmela -salissa, jossa on vuosikymmenien mittaan käyty monet tieteelliset keskustelut. Tällä kertaa aiheena oli 1990-luvun viihde talouslaman ahdingosta toipuvassa Suomessa. Kuten vastaväittäjä dosentti Jukka Kortti Helsingin yliopistosta totesi, 1990-luvun televisiohistoria on tällä hetkellä varsin vähän tutkittua. Samaa voisi todeta ylipäätään lähivuosikymmenien kulttuurihistoriasta. Suomen Akatemia rahoitti 1990-luvun laskukauden jälkeen mittavaa laman tutkimusohjelmaa, mutta sen jälkeen laman kulttuuriset merkitykset ja vaikutukset ovat eläneet pitkälti pinnan alla. Ajankohtaisia ne ovat yhä, niin kuin voidaan todeta parhaillaan televisiossa pyörivästä Helsinki-syndrooma-sarjasta.

Kallioniemen artikkeliväitöskirja Armotonta menoa! Työttömät ja joutilaat miehet 1990-luvun lama-ajan suomalaisessa komediaviihteessä keskittyy siihen, millaisina joutilaat, työttömät tai työtä vieroksuvat miehet esitettiin tilanteessa, jossa Suomi oli juuri ajautunut massatyöttömyyteen ja jossa työelämästä puhuttiin paljon. Lähdeaineistona ovat Pekko Aikamiespoika- ja Uuno Turhapuro -elokuvat sekä tv-sarjat Frank Pappa Show ja Lapinlahden Linnut. Väittelijän ja vastaväittäjän kesken käytiin kiinnostava keskustelu viihteen tutkimuksen lähteistä, menetelmistä ja käsitteistä ja samalla pohdittiin 90-luvun ”joutilaiden miesten” kulttuurisen kuvan juuria ja vaikutuksia. Innostavaa debattia seurasi Tauno Nurmela -salissa 39 kuulijaa.

Noora Kallioniemen tutkimus on kulttuurihistorian 74. väitöskirja. Oppiaineen ensimmäinen tohtori oli Luigi de Anna vuonna 1988.

Noora Kallioniemen väitös on alkanut. Vastaväittäjä Jukka Kortti pitää aloituspuheenvuoronsa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki

KH50: Kesäharjoittelijan mietteitä kulttuurihistorian vanhimmasta pro gradusta

Ensimmäinen kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma on Merja Isotalon vuonna 1979 kirjoitettu ”Suomen kouluissa käytetyt yleisen historian oppikirjat 1649–1843”. Aihe yllätti, sillä se sopisi yhtä hyvin Suomen historian kuin yleisen historiankin tutkielman aiheeksi.

Isotalo esittelee johdannossa tehtävikseen luoda pohja yleisen historian oppikirjojen sisällönanalyyttiselle tutkimuksille ja löytää kullekin ajanjaksolle ”tyypillinen yleisen historian oppikirja”. Loppukatsauksessa hän kirjoittaa:

”Suomen kouluissa käytettyjen yleisen historian oppikirjojen muuttuminen on ollut hidasta eikä kaikkien ominaisuuksien osalta samanaikaista. [- -] Koululait näyttävät usein olleen ajastaan jäljessä jo voimaan tullessaan ja niiden onkin usein todettu vain vahvistaneen jo olemassaolleen tilanteen. Niiden avulla yritettiin kyllä saada radikaalempiakin uudistuksia aikaan, mutta ne kariutuivat milloin papiston, milloin muiden hallitsevien vastustamiseen.”[1]

Kulttuurihistorian ensimmäinen pro gradu on kompakti kokonaisuus ja sen tulokset on esitelty selkeästi. Vaikka tutkielma ei ole hirvittävän vanha, näkyy siinä ulkoisesti ajan jälkiä. Sivut ovat paksut ja kellastuneet. Se on kirjoitettu aikansa tapaan kirjoituskoneella, joka on jättänyt jotkut kirjaimet hieman haaleammiksi kuin toiset. Tutkielmaa on alleviivattu lyijykynällä ja siihen on piirretty huuto- ja kysymysmerkkejä, kenties gradun tarkastajan toimesta, mikä on mielestäni erikoista valmiissa työssä. Näistä seikoista huolimatta tutkielman sisältö on laadukas ja kiinnostava.

Kirjoittanut Anu Kellokangas


[1] Isotalo 1979, 125.

KH50: Missä olet Sanyo? Kulttuurihistorian videonauhurin jäljillä

Kulttuurihistorian harjoitushuoneessa sijaitsi ennen muinoin komea kapistus, joka oli tarkoitettu televisiolähetysten tallentamiseen. Painavan laitteen hopeisessa etupaneelissa sijaitsivat toisto-, nauhoitus-, kelaus- ja pysäytysnapit. Ne olivat niin raskaita, että käyttäjä todellakin tiesi antavansa laitteelle komentoja. Nauhuri oli päältä ladattava. Videonauhat olivat vielä kalliita, mutta vallankumous kurkisteli jo ovella. Antennikaapelia pitkin videokuva voitiin johtaa television kuvaruudulle. Elokuvan tutkiminen, kuva kuvalta, saattoi alkaa.

Apu-lehden mainos 6.6.1980.

Sanyo VTC-9300 saapui kulttuurihistorian harjoitushuoneeseen Jusleniaan keväällä 1981. Hankinta oli ensimmäinen laatuaan Turun yliopistossa. Kuvanauhuri oli ottamassa ensiaskeleitaan sekä kodeissa että työpaikoilla. Kulttuurihistorian oppiaine sijaitsi vielä Henrikinkadun puutalossa, mutta valmistautuminen siirtymiseen Jusleniaan alkoi vuosien 1980 ja 1981 vaihteessa harjoitushuoneen varustelun suunnittelulla.

Professori Veikko Litzen näki audiovisuaalisen kulttuurin historian olennaisena alan kannalta, ja siksi nauhuri oli opetus- ja tutkimusvälineenä välttämätön. ”Sen hankkiminen oli radikaali ele Veikolta”, muistelee Erkki Huhtamo, silloinen kulttuurihistorian opiskelija, joka oli tulevina vuosina organisoimassa tutkimustoimintaa kulttuurihistorian harjoitushuoneessa. Oppiaineen kiinnostusta osoitti sekin, että luentosarja elokuvan historiasta järjestettiin juuri kevään 1981 aikana. Samana keväänä Turun elokuvakerhon järjestämä dokumenttielokuvaa käsittelevä luentosarja hyväksyttiin sekä kulttuurihistorian että yleisen kirjallisuustieteen opetusohjelmaan. Professori Irmeli Niemen luotsaamassa yleisen kirjallisuustieteen oppiaineessa elokuva oli myös nousemassa valokeilaan, kun draaman, teatterin ja elokuvan linja käynnistyi syksyllä 1981. Tätä avausta juhlisti Turun elokuvakerhon ja yleisen kirjallisuustieteen yhdessä järjestämä seminaari kirjallisuuden ja elokuvan suhteista. Elokuvaopetusta ja -tutkimusta olivat siis vuosikymmenen taitteessa synnyttämässä yhteistyössä Turun elokuvakerho, yleinen kirjallisuustiede ja kulttuurihistoria.

Sanyo-nauhurin hankintaan osallistuivat aktiivisesti kulttuurihistorian opiskelijat Simo ja Tuike Alitalo. ”Alkuperäisissä suunnitelmissa oli, että harjoitushuoneeseen hankitaan 3/4 tuuman nauhan U-Matic-nauhuri”, muistelevat Simo ja Tuike. ”Yliopiston hankintaohjesäännön mukaan tämä oli hyvä ammattilaiskäyttöön tarkoitettu nauhuri.”

U-Maticin ongelma oli kuitenkin kasetin lyhyt tallennusaika. Isolle nauhalle mahtui ohjelmaa vain 20 minuuttia. Pitkän elokuvan tallentaminen vaati läsnäoloa, sillä kasettia piti vaihtaa jatkuvasti. Kaiken lisäksi nauhat olivat kalliita, jolloin yhden elokuvan tallentamiselle muodostuisi kohtuuttomasti hintaa. Samaan aikaan markkinoilla oli jo muitakin järjestelmiä, sekä VHS että erityisesti Betamax, joka oli kilpailijoitaan laadukkaampi.

”Esitimme professori Litzenille, että tarvitsemme tällaisen nauhurin elokuvien ja televisio-ohjelmien tallentamiseen. Eihän kukaan voinut istua laitoksella illalla vaihtamassa kasetteja”, Simo ja Tuike kertovat. ”Professorille tämä sopi, mutta yliopiston hankintaohjesääntö muodostui ongelmaksi. Betamax ei ollut ammattikäyttöön tarkoitettu. Ohjesäännöstä ei voinut poiketa.”

Yliopiston ohjesäännöt eivät tunnistaneet tarvetta analysoida elokuvia ja televisio-ohjelmia opetuksen ja tutkimuksen osana. Ongelman ratkaisemiseksi Simo ja Tuike käyttivät henkilökohtaisia verkostojaan. Simo tunsi yliopiston laitehankinta-asioiden asiantuntijan Aatos Petäjän ja Tuike tämän puolison Terttu Petäjän, joka oli Yleisradion toimittaja. Samaan aikaan myös Yleisradiossa keskusteltiin elokuva- ja televisioaineiston tallennuksesta. Tuike muistelee, että Peter von Baghilla oli jo tuolloin myös Betamax-nauhuri ja Suomen Elokuva-arkistoon oli juuri hankittu tai oltiin hankkimassa vastaava. Tätä myös käytettiin perusteluissa, ja von Bagh lupasi tarvittaessa alkuvaiheessa lainata nauhoituksiaan.

*

Perusteet Betamax-nauhuriin olivat painavat, ja lopulta hankintaan saatiin poikkeuslupa. Valinta kohdistui Sanyon tallentimeen, joka oli, kuten Simo muistelee, hyvin laadukas ja teknisesti kehittynyt: ”Siinä oli erityinen kelausjärjestelmä, joka säästi nauhaa ja mahdollisti lähes rajattoman edestakaisin kelauksen.”

”Olimme aika ylpeitä, kun kulttuurihistoriaan saatiin se Betamax”, muistelevat Simo ja Tuike. ”Monet muutkin oppiaineet olisivat mielellään sellaisen ottaneet, mutta eivät saaneet. Heillä saattoi olla myös vain muutama U-Matic-nauha, joita sitten uudelleen käytettiin. Me sen sijaan ostimme kalliita, mutta U-Maticeihin verrattuna huokeita betakasetteja ja ryhdyimme keräämään kirjastoa.”

Tässä tilanteessa kulttuurihistorian oppiaine aloitti entistä tiiviimmän yhteistyön Turun elokuvakerhon kanssa. Kerho oli puheenjohtajansa Ari Honka-Hallilan vetämänä pyrkinyt edistämään elokuvaan liittyvää tutkimusta jo vuosien ajan. Yliopistolla ei ollut edellytyksiä koota kovin laajaa elokuvakokoelmaa, mutta elokuvakerho eli menestyksen vuosiaan ja pystyi hankkimaan tyhjiä nauhoja. Kerhon esityssarjoissa kävi vuosi vuodelta enemmän väkeä, jolloin oli mahdollisuus rakentaa perustaa elokuvatutkimukselle. Huhtikuussa 1981 kulttuurihistorian oppiaine antoi Turun elokuvakerholle luvan käyttää uutta Sanyo-nauhuria sekä tutkimustoimintaan että kokoelman rakentamiseen. Nauhoittaminen alkoi välittömästi. Huhtamo ahersi nauhurin ääressä, kun Howard Hawksin legendaarinen lännenelokuva Punainen virta (Red River, 1948) esitettiin televisiossa kesäkuussa 1981. Syksyllä kerhon tutkimusryhmä kokoontui harjoitushuoneeseen opiskelemaan yhdessä elokuvateorian kysymyksiä, mutta varsinainen toiminta käynnistyi vuoden 1982 alussa, kun ryhmä valitsi Punaisen virran avainelokuvakseen.

Erkki Huhtamon johdolla kokoontui iltaisin ja viikonloppuisin Sanyon äärelle ryhmä, johon kuuluivat Simo ja Tuike Alitalo, Karl Holm, Pirkko Kähkönen, Tarmo Poussu, Jukka Sarjala ja Erkki Stenvall. Punainen virta katsottiin useita kertoja, kuva kuvalta, ja elokuva purettiin kerronnallisiin segmentteihin Hollywood-välimerkistön, ristikuvien ja häivytysten mukaan. Semiotiikan innoittama analyysi julkaistiin lopulta tieteellisenä artikkelina Oulun elokuvakeskuksen vuosikirjassa vuonna 1983. Artikkelin alussa tavoitteet ilmaistiin näin:

”Ryhmän perustamisen lähtökohdan voi sanoa olleen kahtaalla: toisaalta halussa kokeilla videolaitteiston elokuva-analyysille tuomia uusia mahdollisuuksia, toisaalta kiinnostuksessa oppia ymmärtämään elokuvaa ilmiönä, teoreettisesti.”

Piirtoheitintä käytettiin visualisointien esittämiseen. Erkki Huhtamo laati tämän hahmotuksen Punainen virta -elokuvan rakenteesta piirtoheitinkalvolle vuonna 1982. Kuva: Erkki Huhtamon kokoelmat.

Erkki Huhtamo muistelee videon käytön avaamia mahdollisuuksia: ”Siinä Betamax-nauhurissa oli tärkeä ominaisuus analyysin kannalta. Sen mekaniikan vuoksi eteen- ja taaksepäin kelaaminen toimi välittömästi, toisin kuin VHS-tekniikan kohdalla. Muistelen toki, että ainakin pysäytyskuvan stabiilius oli aika heikko. Laite kuitenkin tuntui suorastaan vallankumoukselliselta tarjoamiensa mahdollisuuksien osalta. Sain sen todeta, kun 1983 Studio-vuosikirjan Godard-artikkeliani varten jouduin myös katselemaan elokuvia SEA:n filmivarastolla analogisella filmien katselupöydällä. Aika työlästä oli videoon verrattuna.”

Videonauhurin tutkimuksellista merkitystä kokeiltiin samaan aikaan myös Ruotsissa. Vuonna 1983 Sven Åke Heed ja Jan Olsson julkaisivat kirjan The Searchers. En filmanalys, joka purki John Fordin elokuvan Etsijät (The Searchers, 1956) kuva kuvalta.

Uusista kursseista tiedotettiin Juslenian ilmoitustauluilla. Tässä Elokuvateorian luentosarjan ilmoitus oppiaineen silloisella kirjepaperilla. Kurssilla luennoivat Ari Honka-Hallila, Erkki Huhtamo, Dan Söderholm ja Rainer Wallenius. Kuva: Erkki Huhtamon kokoelmat.

*

Kulttuurihistorian Sanyo oli ahkerassa käytössä. Nauha pyöri kuvapäiden ohi illasta toiseen. Aluksi avaimet harjoitushuoneeseen oli vain Huhtamolla, mutta pian omansa sai myös Tarmo Poussu, elokuvakerhon hallituksen jäsenenä. ”Vietin kulttuurihistorian seminaarihuoneessa monia iltoja”, muistelee Poussu, ”usein videokokoelmaa luetteloineen Jarmo Mäenpään kanssa”. Luetteloidut nauhat varastoitiin harjoitushuoneen viereiseen pikkuhuoneeseen, jonka kaapit täyttyivät vähitellen. ”Aika kattavasti pyrittiin alusta saakka leffakokoelmaa kartuttamaan”, toteaa Poussu. ”Ei tallennettu pelkästään taiteellisesti ansiokkaiksi katsottuja leffoja, vaan eri genrejen ja aikakausien edustajia.”

Olin tuohon aikaan myös itse Turun elokuvakerhon hallituksessa, ja osallistuin televisiosta näytettyjen elokuvien tallentamiseen. Mieleen on jäänyt erityisesti MTV:n lähettämien filmien nauhoittamisen hankaluus. Mainoksia emme ottaneet, koska oli tärkeää säästää nauhaa. Sanyossa ei ollut kaukosäädintä, vaan nauhoittajan täytyi istua valppaana nauhurin lähellä valmiina painamaan taukonäppäintä heti, kun jatkuu-merkki ilmestyi näkyviin. Vähitellen kehittyi sellainen rytmitaju, jossa mainoskatkon osasi jo aavistaa.

Yhden nauhoituksen muistan erityisen hyvin. Beta-nauhoille mahtui usein kaksikin elokuvaa, mutta toisinaan tyhjiä tiloja jäi kasettien loppuun, ja koska nauhat olivat kalliita, kaikki tila oli järkevää käyttää. MTV:n esittämiä elokuvia nauhoittaessa oli mahdollista vaihtaa kasettia mainoskatkona aikana. Tammikuussa 1985 MTV esitti kakkoskanavalla Duccio Tessarin seikkailuelokuvan Zorro (1975), pääosassa Alain Delon. Onnistuin tallentamaan sen kolmelle kasetille.

*

Tutkimustoiminta jatkui kulttuurihistorian harjoitushuoneessa Hollywoodin screwball-komediaa käsittelevällä ryhmällä vuonna 1983. Mukaan ilmoittautui aluksi paljonkin väkeä, mutta kokoonpanoksi vakiintui pian seuraava ryhmä: Simo ja Tuike Alitalo, Erkki Huhtamo, Kari Jäntti, Pirkko Kähkönen, Harri Liuksiala, Tarmo Poussu, Hannu Salmi, Jukka Sihvonen ja Erkki Stenvall. Yhdistävä tekijä aikaisempaan ryhmään oli Howard Hawks, sillä screwball-komedian avainteoksiin lukeutui Katherine Hepburnin ja Cary Grantin tähdittämä Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Ryhmä katsoi laajasti aikakauden komediaa, ja apua saatiin Peter von Baghilta, kuten aiemmassa Red River -ryhmässäkin. Petterin laajassa kokoelmassa oli teoksia, joita muutoin olisi ollut mahdoton nähdä. Screwball-ryhmä sai kopion ainakin William A. Wellmanin komediasta Ei mitään pyhää (Nothing Sacred, 1937) ja Hawksin komediasta Meidän vastaeronneiden kesken (His Girl Friday, 1940).

Pidin tuohon aikaan elokuvapäiväkirjaa, johon merkitsin paitsi elokuvat myös paikat, joissa elokuvan näin. Aloitin päiväkirjani juuri vuoden 1983 alussa. Merkintöjeni mukaan kulttuurihistorian harjoitushuoneessa tuli ahmittua komedioita ahkerasti kesällä 1983. Hätä ei lue lakia katsottiin sekä 5. toukokuuta että 21. kesäkuuta, W. C. Fields -komedia Se käy kuin leikiten (It’s a Gift, 1934) ja Rouben Mamoulianin Rakasta minua tänä yönä (Love Me Tonight, 1932) 5. kesäkuuta, Hawksin Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941) 10. toukokuuta ja George Cukorin Vakka kantensa valitsee (Holiday, 1938) 29. kesäkuuta 1983. Screwball-ryhmä julkaisi lopulta tuloksensa artikkelissa ”Hulluna maailmassa vai hullussa maailmassa. Screwball-komedian kierteiset näköalat” (Filmihullu 7/1984).

Screwball-ryhmä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kirjoitin helmikuussa 1984 yleisen kirjallisuustieteen metodiseminaariesitelmäni George Cukorin Vakka kantensa valitsee -elokuvasta, ja Hawksin Hätä ei lue lakia kuuluu edelleen ehdottomiin suosikkeihini.

*

Turun elokuvakerho jatkoi vielä kahdella muulla tutkimusryhmällä, joissa analysoitiin seksielokuvia ja kauhuelokuvia. Edellistä veti Tarmo Poussu, jälkimmäistä Martti Lahti. Molemmista aiheista järjestettiin myös seminaarit vuosina 1984 ja 1985, ja seksielokuva-aiheesta julkaistiin artikkeli ”Pannaanpa jodlaten. Raportti seksielokuvasta” (Filmihullu 3–4/1985, 59–63). Tutkimuksellisia hedelmiä olivat niin ikään kansainvälinen Godard Weekend -seminaari vuonna 1984 ja Erkki Huhtamon toimittama Synteesi-lehden erikoisnumero 1/1985. Pian elokuvatutkimukselle syntyi oma foorumi. Kerhon Lähikuva-lehti muuttui ensin näyttävämmäksi B5-kokoiseksi julkaisuksi vuonna 1985 ja lopulta elokuvatieteelliseksi julkaisuksi numerosta 3/1987 lähtien. Pohjoismainen elokuvatutkija tapaaminen järjestettiin Paasikivi-opistolla vuonna 1987, ja vuosikymmenen lopulla käynnistyi Uuno-ryhmä, joka ryhtyi analysoimaan Turhapuro-elokuvia ja julkaisi kohua herättäneen teoksen UT – Tutkimusretkiä Uunolandiaan (1991). Ryhmässä olivat mukana Ari Honka-Hallila, Veijo Hietala, Hanna Kangasniemi, Martti Lahti, Kimmo Laine ja Jukka Sihvonen.

Tällä välin elokuvatieteen opetus Turun yliopistossa organisoitui. Draaman, teatterin ja elokuvan linja oli aloittanut vuonna 1981. Jukka Sihvonen muistelee, että hän kävi jo syksyllä 1981, työskennellessään elokuvasihteerinä Joensuussa, pitämässä intensiivikurssin Turussa, mutta silloin elokuva-aineisto koostui 16-millisistä filmikopioista. Linja sai ensimmäisen virkansa vuonna 1984, kun tuntiopettajan pesti perustettiin. Sihvonen siirtyi niihin aikoihin Suomen Akatemian rahoitukselle, ja tehtävää tuli hoitamaan Veijo Hietala. Ensimmäisen virkansa, lehtoraatin, elokuvatiede sai vuonna 1989. Itsenäiseksi oppiaineeksi elokuva- ja televisiotiede tuli vuonna 1991.

Kaikelle tälle nauhurit olivat välttämättömiä. Jossain vaiheessa yleiseen kirjallisuustieteeseen tuli U-Matic-nauhuri, joka salli tunnin mittaiset nauhat, mutta, kuten Sihvonen muistelee, se “ei nyt kyllä parantanut juurikaan elokuvien nauhoitusmahdollisuuksia”. Sihvonen ja Hietala käyttivätkin opetuksessa ahkerasti karttunutta elokuvakerhon betakokoelmaa. Sihvonen piti muun muassa kurssin ”Elokuva-analyysin perusteet”, jossa tarkasteltiin yksityiskohtaisesti kerhon kokoelmaan sisältynyttä Hawksin His Girl Friday -elokuvaa – missäpä muualla kuin kulttuurihistorian harjoitushuoneessa, jossa tämän blogitekstin kirjoittajakin oli mukana… Kulttuurihistoriassa elokuvakurssien järjestäminen jatkui samaan aikaan, ja betakokoelmasta ammennettiin analyysikohteita. Tuike Alitalo ja Erkki Huhtamo pitivät syksyllä 1984 kurssin “Fiktiivinen elokuva historiantutkimuksessa”, jossa tarkasteltiin elokuvia laajalla kirjolla, Veit Harlanin Lumpeenkukasta (Immensee, 1943) Fritz Langin Gangsterikuninkaaseen (The Big Heat, 1953).

Tässä kehityskulussa kulttuurihistorian Sanyo-nauhurilla oli oma, tärkeä roolinsa. Se antoi alkusysäyksen. Vuosien mittaan syntyi laaja videokokoelma, jonka varaan akateeminen elokuvaopetus saattoi nojautua. Kokoelma on yhä olemassa ja sijaitsee Varsinais-Suomen elokuvakeskuksessa. Säilyneen luettelon mukaan betalle tallennettuja elokuvia kertyi yli 700. VHS-nauhojen tallennus alkoi vuonna 1985, ja tämä kokoelma sisälsi lopulta yli 3700 nimikettä.

Alkusysäys oli tärkeää, mutta myös se, että nauhuri mahdollisti uudenlaiset tutkimustavat. Tutkimus ei niinkään ollut seurausta teknologiasta: pikemminkin tutkijoiden ja teknologian yhteenkietoutuminen antoi uudenlaisia kykyjä.

*

Muutamassa vuodessa Sanyo alkoi tuntua vanhentuneelta. Nauhureiden koko pieneni, näppäimistä tuli herkempiä ja ominaisuudet muutoinkin paranivat. Elokuvakerho osti lopulta, ilmeisesti vuonna 1984, oman Sony-merkkisen Beta-nauhurinsa, joka saatiin sijoittaa kulttuurihistorian harjoitushuoneeseen, Sanyon viereen. Nauhoitustoiminta jatkui uusin välinein. Myös yleinen kirjallisuustiede hankki oman betansa elokuvaopetuksen tueksi. Jukka Sihvosella on säilynyt vuoden 1984 päivyri, jossa on 26. tammikuuta kohdalla merkintä:

”Tänään tuli vihdoin uusi Beta-nauhuri. Ensimmäinen nauhoitus: Sergei Jutkevitsh: ’Othello’ (1956). Laite toimii ja voi hyvin. Sijoitettaneen meille [siis Yleisen Kirjallisuustieteen harjoitushuoneeseen] ja tultaneen hyödyntämään Elokuvakerhon piirissä. Hyvä niin.”

Sanyo jäi virattomaksi. Loppuvaiheessa siinä ilmeni myös teknisiä ongelmia. Kun elokuvaa alkoi katsoa, kuva alkoi hyppelehtiä. Muistelen Erkin silloin keksineen ratkaisuksi, että nauha piti kelata loppuun ja sitten uudelleen alkuun – ja kuva toimi taas moitteettomasti.

Kun kulttuurihistorian oppiaine vuonna 1993 muutti Jusleniasta kasarmialueelle, Arwidssoninkadulle, Sanyo otettiin mukaan. Muistelen, että se oli varastohuoneessa, kahvihuoneen takana, ja siellä oli myös ylimääräinen televisio. Laitteet nostettiin esille vuonna 1998, kun katsoimme Naganon olympialaisten Venäjä-Suomi-jääkiekko-ottelua. Sanyo lepäsi yhä tv:n alapuolella. Se oli levännyt vuosikaudet toimettomana – laite, joka oli vuonna 1981 ollut tekniikan eturintamassa. Tämä on viimeinen muistikuvani rakkaasta Sanyosta. Todennäköisesti se poistettiin, kun oppiaine muutti Arwidssoninkadulta Sirkkalaan vuonna 2006. Se on silti jättänyt voimakkaan jäljen niihin opiskelijoihin ja tutkijoihin, jotka kulttuurihistorian harjoitushuoneessa kokoontuivat. Jos nauhuri olisi yhä tallessa, se olisi media-arkeologinen ihme, joka pitäisi nostaa kunniapaikalle oppiaineen 50-vuotisjuhlissa!

Hannu Salmi

Kirjoittaja oli 1980-luvulla yleisen historian, kulttuurihistorian ja yleisen kirjallisuustieteen opiskelija. Hän oli mukana Turun elokuvakerhon ja Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen toiminnassa, Lähikuva-lehden toimittamisessa ja muutaman vuoden Suomen elokuva-arkiston Turun sarjan hoitajana. Kulttuurihistorian oppiaineen henkilökuntaan hän tuli vuonna 1997.

Lähteet

Simo Alitalon, Tuike Alitalon, Erkki Huhtamon, Tarmo Poussun ja Jukka Sihvosen haastattelut.

Hannu Salmen elokuvapäiväkirja, kirjoittajan hallussa (ja kirjoittajan omat muistikuvat).

Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen videoluettelo (sisältää Turun elokuvakerhon beta- ja VHS-kokoelman).

Pajasta palatsiin. Turun elokuvaelämän historia. Toim. Ari Honka-Hallila, Helena Honka-Hallila, Hanna Kangasniemi ja Hannu Salmi. Lähkuva-yhdistys, Turun Elokuvakerho, Varsinais-Suomen Elokuvakeskus, Turku 1997.

Turun elokuvakerhon tutkimusryhmä: ”Howard Hawksin Punainen virta historiallisena elokuvana – semioottis-ideologinen analyysi”, Oulun Elokuvakeskuksen vuosikirja 4, vastaava toimittaja Raimo Kinisjärvi, Oulun Elokuvakeskus, Oulu 1983, 92–105.

Turun elokuvakerhon tutkimusryhmä: ”Hulluna maailmassa vai hullussa maailmassa. Screwball-komedian kierteiset näköalat”, Filmihullu 7/1984, 16–23.

UT – Tutkimusretkiä Uunolandiaan. Toimittanut Jukka Sihvonen. Kirjastopalvelu Oy, Helsinki 1991.

Tervetuloa juhlavuoteen!

Vuonna 2022 Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine täyttää 50 vuotta. Kulttuurihistoriallinen näkökulma on ollut Suomessa vahvaa 1800-luvulta lähtien. Turun yliopistossa keskusteltiin jo perustamisensa jälkeen sivistyshistorian professuurista, mutta suunnitelma kariutui. Toden teolla uuden alan syntyminen alkoi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Suomeen oli perustettu perinteisen Suomen historia – yleinen historia -jaon rinnalle näkökulmahistorioita, poliittisen historian ja talous- ja sosiaalihistorian oppiaineet. Kulttuurihistoria näytti historian kartalta puuttuvan, ja se haluttiin vakiinnuttaa Turun yliopistoon. Lopulta hanke toteutui, ja oppiaine aloitti toimintansa vuonna 1972. Paljon innostusta oli ilmassa, mistä kertoo sekin, että jo heti ensimmäisenä syksynä järjestettiin Lauri Huovisen johdolla kurssin Roomassa ja Firenzessä.

John Howard Appleton, Display of Fireworks on the Seine, Paris (1884), Wikimedia Commons.

Kun lukuvuoden 1972–1973 opinto-opas ilmestyi, tarjolla olivat sekä approbatur- että cum laude -opinnot. Oppaan mukaan kulttuurihistoriaan kuului ”länsimaiden korkeakulttuurin (mukaanluettuna sen itämaiset juuret, Bysantti ja muu Itä-Eurooppa) kehitys antiikista nykypäiviin”. Tavoitteena oli ”totuttaa opiskelija näkemään kulttuurin eri alojen väliset yhteydet ja siten luomaan kokonaiskäsityksen eri aikakausien kulttuureista”.

Tästä alkoi kehitys, joka on jatkanut, muuntanut ja rikastanut noita tavoitteita viiden vuosikymmenen aikana. Alku oli hidasta, niin kuin aina uusia aloja perustettaessa. Ensimmäinen pro gradu -tutkielma näki päivänvalon vuonna 1979 ja ensimmäinen väitöskirja vuonna 1988. Tällä hetkellä kulttuurihistorian maistereita on valmistunut runsaat 700 ja tohtoreita 72. Pikkuruisesta yksiköstä on kasvanut kymmenien tutkijoiden työyhteisö. Tuhannet opiskelijat ovat olleet seuranamme niin kampuksella kuin avoimessa yliopistossa.

Vuonna 2022 muistelemme kulttuurihistorian oppiaineen menneitä vuosikymmeniä niin täällä blogissa kuin Youtubessa julkaistavissa videoissa. Keskustelemme myös siitä, mitä kulttuurihistoriassa tapahtuu tänään sekä opetuksen että tutkimuksen saralla. Syksyllä 2022 järjestämme studia generalia -sarjan Turun linnassa yhteistyössä Turun museokeskuksen kanssa. Julkaisemme myös juhlakirjan. Kun oppiaine on nyt tukevasti keski-ikäinen, kirjan aiheena on – tietenkin – keski-iän kulttuurihistoria. Vuosi huipentuu juhliin 25. marraskuuta 2022.

Toivotamme sinut lämpimästi mukaan viettämään juhlavuotta 2022!

t. Koko kulttuurihistorian väki

Laatuhuonekaluja koteihin – kustos kertoo

FM Maija Mäkikalli väitteli lauantaina 16. lokakuuta 2021 suomalaisen huonekalusuunnittelun ja -teollisuuden historiaa käsittelevällä tutkimuksella Laatuhuonekaluja koteihin. Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulla (284 s.). Teos on ilmestynyt runsaasti kuvitettuna Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisusarjassa ja löytyy verkosta myös open access -muodossa. Aihe on monella tapaa kiehtova: huonekalut ovat arkipäivän olennainen osa, niin olennainen, että tutkimusta pitäisi olla paljon enemmän.

Maija Mäkikallin tutkimus ei kerro vain Carl-Johan Bomanin (1883–1969) johdolla toimineen Oy Boman Ab:n historiasta: aiheen kautta avautuu näköala sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin että arjen ja juhlan historiaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Mäkikallin väitöskirja perustuu erittäin laajaan ja monipuoliseen aineistoon: lähdeluettelossa on yhdentoista arkiston ja kahdentoista museon lisäksi yksityiskokoelmia, sanoma- ja aikakauslehdistöä, haastatteluja ja aikalaiskirjallisuutta.

Vastaväittäjänä toimi dosentti Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta. Vastaväittäjä johdatteli keskustelun modernin, modernisuuden ja modernismin suuriin kysymyksiin, ja yleisö sai seurata antoisaa dialogia siitä, missä mielessä Bomanin toiminta oli modernia ja ylipäätään kysymystä siitä, miten meidän pitäisi lähestyä 1800- ja 1900-lukujen monia ”modernisuuksia”. Mäkikallin väitöskirjan keskeinen ajatus on tutkia menneisyyttä ”esineiden kanssa” siten, että materiaalisuuden näkökulma tulee noteerattua. Myös väitöstilaisuus eteni esineiden mukana, esineitä kuunnellen ja tunnustellen, ja vastaväittäjä nosti keskusteluun Bomanin z-tuolin, ”laiskanlinnan”, pukeutumispöydän ja cocktail-pöydän. Kiehtova on ajatus siitä, millaista esineiden ”lukeminen” oikeastaan on. Miten esimerkiksi tuoli puhuu meille silloin, kun siinä on hyvä istua.

Väitöstilaisuus järjestettiin Turun yliopistossa Calonia 1 -salissa, jossa oli paikan päällä 47 henkeä. Turun yliopistossa noudatetaan vielä korona-ajan rajoituksia siten, että läsnä olevaa yleisöä voi olla paikalla vain 50 henkeä. Väitös striimattiin Zoomin välityksellä, ja lektion ensimmäisten minuuttien aikana ääni ei valitettavasti kuulunut nettiyleisölle. Tämä saatiin onneksi nopeasti korjattua. Etäyhteyksien kautta tilaisuutta seurasi enimmillään 80 henkeä.

Maija Mäkikallin väitös on käynnistynyt ja lektio alkanut. Kuva: Marjo Kaartinen.

Kustos kertoo – FBI:n matkassa

Perjantaina 8. lokakuuta 2021 tarkastettiin FM Niko Heikkilän väitöskirja Reactionary and Revolutionary Mobilizations: The Ku Klux Klan, the Black Panther Party, and FBI Counterintelligence, 1964–1971. Turun yliopistossa noudatettaan vielä korona-ajan väitösohjeistusta, mikä tarkoittaa, että salin osallistujamäärää oli rajoitettu, ja samalla väitöstilaisuutta saattoi seurata etänä. Muutoksesta kertoo kuitenkin se, että pitkän tauon jälkeen saimme kansainvälisen vastaväittäjänä paikalle saliin. Opponenttina toimi professori David Cunningham (Washington University in St. Louis), joka pitkän lentomatkan jälkeen saapui Turkuun edellisenä iltana.

Heikkilän väitöskirja on kiehtova näköala 1960-luvun Yhdysvaltojen poliittisiin intohimoihin. FBI tutki samaan aikaan sekä Ku Klux Klanin että Mustien panttereiden toimintaa. Aiheen ytimessä on kolmen eri tahon samanaikainen tutkimus, joka – kuten vastaväittäjä totesi – ei perustu vertailuun siitä, miten FBI tarkasteli reaktiivista Ku Klux Klania suhteessa siihen, miten se lähestyi vallankumouksellista Black Panther Parthya. Pikemminkin ajatuksena on tarkastella näiden suhteiden vaikutuksia toisiinsa. Heuristisesti aihe on mielenkiintoinen myös siksi, että FBI soluttautui vastavakoiluohjelmassaan toimijoiden sisälle ja yritti vaikuttaa niihin erilaisin keinoin. Säilyneet FBI:n muistiot kirjoitettiin ajatuksella, etteivät ne koskaan päätyisi julkisuuteen. Nyt nämä aineistot avaavat näköalan vastakkainasetteluihin, jotka ovat ajankohtaisia myös tänään.

David Cunninghamin ja Niko Heikkilän keskustelu oli intensiivistä kahden asiantuntijan vuoropuhelua. Salissa kuuntelijoita oli paikalla 30 henkeä, mutta isompi yleisö seurasi tilaisuutta Echo-lähetyksenä. Ennen tilaisuuden alkua oli pientä jännitystä siitä, lähteekö signaali ulos salista, mutta onneksi kaikki sujui hienosti.

David Cunningham aloittamassa keskustelua. Oikealla väittelijä Niko Heikkilä. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki

Kustos kertoo: Äitiys ja mediateknologinen toimijuus

Perjantaina 3. syyskuuta 2021 tarkastettiin Suvi-Sadetta Kaarakaisen väitöskirja Äidin rajat – Mediateknologinen toimijuus työelämän tietokoneistumisesta sosiaalisen median aikakaudelle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Marja Vehviläinen Tampereen yliopistosta. Väitöskirja avaa näkymän sekä äitiyden historiaan 1980-luvulta tähän päivään että siihen teknologiseen murrokseen, joka on perinpohjaisesti muuttanut arkipäivää. Tutkittavalla aikavälillä työpaikat tietokoneistuivat, internetin läpimurto toi verkon niin kotiin, kouluihin kuin työpaikoillekin ja sosiaalinen media avasi uudenlaisia vertaistuen, -tiedon ja -yhteisöllisyyden muotoja. Vastaväittäjän ja väittelijän vuoropuhelu toi tämän muutoksen hyvin konkreettisesti esiin, ja vastaväittäjän pitkän linja asiantuntemus informaatioteknologian ja sukupuolen tutkijana tarjosi kuulijoille paljon pohdittavaa. Erityisen kiinnostava oli kysymys teknologian kotoutumisesta – ja samalla sen kotoutumattomuudesta.

Väitössalina oli Turun yliopiston päärakennuksen legendaarinen Tauno Nurmela -sali, joka on remontin jäljiltä uudelleen käytettävissä. Kustoksena oli hienoa istua tässä salissa pitkästä aikaa seuraamassa kahden asiantuntijan vilkasta keskustelua!

Kaarakaisen tutkimus on oppiaineen historian 69. väitöskirja. Yleisö seurasi väitöstilaisuutta koronarajoitusten vuoksi osin läsnä, osin etänä. Salissa paikalla oli 26 henkeä, Zoom-yhteyden päässä 60 henkeä.

Suvi-Sadetan lektio käynnissä. Kuva: Marjo Kaartinen.

6. joulukuuta 1917 valkenee…

Torstai 6. joulukuuta 1917 valkeni Turussa pilvisenä. Etelätuuli piti lämmön plussan puolella, ja illalla mittarissa oli melkein kolme astetta. Arkipäivän kiireet olivat edessä. Tiedossa oli, että eduskunta käsittelisi Helsingissä senaatin antamaa itsenäisyysjulistusta, mutta tiedot ratkaisusta olivat lehtien palstoilla vasta seuraavana aamuna. Tieto siitä, että eduskunta oli hyväksynyt julistuksen äänin 100–88, varmaankin kiiri Turun kaduilla jo torstai-iltana. Aikalaisille 6. joulukuuta ei kuitenkaan vielä ollut itsenäisyyspäivä. Päivän merkitys vakiintui vasta myöhemmin, kun valtioneuvosto vuonna 1919 määräsi joulukuun kuudennen vapaapäiväksi kouluissa ja virastoissa.

Torstain sanomalehdissä julkaisiin monia pikku-uutisia, jotka kertovat arjen virrasta dramaattisten tapahtumien keskellä. Illalla 6. joulukuuta puhui Turussa helsinkiläinen Hanna Malm (1887–1938), josta tuli myöhemmin Suomen kommunistisen puolueen tunnetuin naispoliitikko. Malm osallistui illalla palvelijattarien yleiskokoukseen. Seuraavana lauantaina hän puhuisi pesijöille ja silittäjille. Muitakin aktiviteetteja oli tarjolla. “Tavanmukaiset” tanssikoulun joulukurssit alkaisivat Urheiluliiton tiloissa Kauppiaskadulla.

Turun Sanomissa julkaistiin myös tarina bernhardilaiskoiran kohtalosta Aurajoella. ”Suuri kaunis bernhardilaiskoira” oli ollut höyrylaivassa, joka lähestyi joen länsirantaa, hypännyt innokkaasti ennen aikojaan ja pudonnut jokeen. Lehti jatkoi: ”Jokeen pudottuaan koira joutui lautan ja laiturin väliin kovaan puristukseen. Lautta peräytyi, jolloin kovasti ulvonut eläin saatiin kuiville. Tiedonantajamme ei kuullut, miten eläimen sitten kävi.”

Perjantaina 7. joulukuuta 1917 oli aika juhlia itsenäisyysjulistusta. Uusi Aura kehotti kaikkia turkulaisia nostamaan lipun salkoon. Samalla lehtiuutinen paljastaa kuvaavasti sen, ettei yhtä kansallista tunnusta ollut olemassa. Osalla kaupunkilaisista oli punataustainen leijonalippu, osalla jo sinivalkoinenkin. Lehti kehotti kaupunkilaisia juhlimaan: ”Suomen itsenäiseksi julistamisen johdosta on laajoissa piireissä paikkakunnallamme herännyt ajatus tämän päivän viettämisestä kansallisena juhlapäivänä, jonka osoitteeksi Suomen uljas leijonalippu ja sinivalkoiset ja punakeltaiset värit – sen mukaan mikä Suomen lippu kullakin sattuu olemaan, – nouskoon tankoon liehumaan iloamme ja toiveitamme julistaen. Vapaan Suomen täytyy ensi tilassa saada oma, yleisesti tunnustettu kansallislippu! Tänään liput liehumaan!”

Illalla järjestettiin VPK:n talolla juhlatilaisuus, johon kaikilla oli vapaa pääsy. Puheiden lisäksi oli luvassa Turun Soitannollisen Seuran esittämää isänmaallista musiikkia, sillä juhlassa kuultiiin Jean Sibeliuksen Finlandia, Armas Järnefeltin sinfoninen runo Korsholma ja Fredrik Paciuksen Runebergin tekstiin säveltämä Maamme-laulu.

(julkaistu aiemmin kahtena tekstinä Elämää Turussa 1917–1918 -blogissa, https://blogit.utu.fi/elamaaturussa/)

Kustos kertoo: Päiväkirjat, ihmisyys ja vaino

Anna-LeenaLauantaina 1. helmikuuta 2020 tarkastettiin FM Anna-Leena Perämäen väitöskirja Kirjoitettu vaino: Selviytymiskeinot juutalaisvainoista nuorten naisten päiväkirjoissa 1940-luvun Ranskassa ja Alankomaissa. Tutkimus tarkastelee toisen maailmansodan aikaisia juutalaisvainoja viiden nuoren naisen päiväkirjojen kautta. Päähenkilöinä ovat Hélène Berr, Anne Frank, Isabelle Jesion, Elisabeth Kaufmann ja Anita Meyer, jotka kuvasivat kokemuksiaan Ranskassa ja Alankomaissa toisen maailmansodan kurimuksessa. Anita Meyer (nyk. Budding) täytti viime vuonna 90 vuotta, ja Perämäellä oli mahdollisuus haastatella häntä väitöskirjaa varten. Tutkimuksen aineistosta avautuu ainutlaatuinen näkökulma kriisiajan arkipäivään, toiveisiin ja pelkoihin – ja selviytymisen strategioihin. Päiväkirjan pitäminen oli heille olennainen henkireikä, itsetutkiskelun ja pohdinnan foorumi.

Väittelijä Anna-Leena Perämäki. Kuva: Marjo Kaartinen.

Vastaväittäjänä toimi dosentti Ville Kivimäki Tampereen yliopistosta. Publicumin Pub3-saliin kerääntynyt yleisö – yhteensä 79 henkeä – sai seurata antoisaa ja ajatuksia herättävää tieteellistä keskustelua, jota vastaväittäjä johdatteli taitavasti eteenpäin. Erityisen paljon pohdittiin sitä, millainen selviytymiskeino päiväkirjan pitäminen itsessään oli ja millainen näkökulmaa arkipäivän strategioihin tekstien kautta avautuu. Kuten vastaväittäjä avauspuheenvuorossaan totesi, päiväkirjat on kirjoitettu tilanteessa, jossa tulevaisuus oli avoin. Menneisyyden nyt-hetkessä päiväkirjojen pitäjät saattoivat nähdä ja aavistaa vain osa siitä tarinasta, joka kaikessa traagisuudessaan paljastui vasta myöhemmin.

IMG_6334

Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki. Kuva: Marjo Kaartinen.

Väittelijän ja vastaväittäjän vuoropuhelu herätti varmasti kaikissa läsnäolijoissa ajatuksia ja tunteita. Millaiset edellytykset meillä itsellämme, nykytilanteessa, on hahmottaa kehityksen suuntaa ja millaisia olisivat sellaiset signaalit, joihin meidän pitäisi reagoida. Tätäkin enemmän pohdin sitä inhimillisyyttä, tai ihmisenmuotoisuutta, joka päiväkirja-aineistosta avautuu. Menneisyyden lähteet ovat vain fragmentteja, mutta lopultakin fragmentissa on läsnä se elämän kokonaisuus, jota ei enää ole. Väitöskirjassa analysoidut päiväkirjat ovat ainutlaatuisia sirpaleita menneestä maailmasta: ne kertovat kamppailusta ihmisyyden säilyttämiseksi ankaran myllerryksen keskellä.

 

Juhannus 1919

Vuonna 1919 juhannusaattoa vietettiin maanantaina 23. kesäkuuta. Turun kadut hiljenivät. Konditoriakahvila Sylvia sulki ovensa aattona klo 15 ja lupasi avautua uudelleen vasta keskiviikkona. Useimmat ravintolat, kuten Pinella ja Palokunnantalon ravintola, olivat keskikesän juhlan kunniaksi suljettuja. Lääkäripäivystystä piti tohtori Stjerncreutz Puolalanpuiston Albatrossissa. Aattoa saattoi juhlia vaikkapa Littoisten työväentalon iltamissa tai Mietoisten suojeluskunnan kesäjuhlissa. Turusta oli iltapäivällä kuljetus Mietoisiin, ja höyrylaiva Louhen kannella sotilassoittokunta viihdytti juhlaväkeä.

Juhannus sujui Turun Sanomien 25. kesäkuuta julkaiseman raportin mukaan ”rauhallisesti ja hiljaisesti”. Turun poliisiasemalla ”ei ollut ainoatakaan humalaista”, mutta Raunistulassa ja Nummenmäellä muutama päihtynyt otettiin virkavallan huomaan. Aaton pahin kahakka sattui Littoisten työväentalolla. Raportin mukaan iltamien aikana työmiehet Lehtinen ja Lehtonen olivat jostain syystä ajautuneet sanaharkkaan, jonka päätteeksi Lehtonen löi Lehtistä korvalle. Tuossa tuokiossa Lehtinen lainasi toveriltaan puukon, syöksyi Lehtosen kimppuun ja iski tätä selkään. Onneksi haava ei ollut hengenvaarallinen, ja lopulta Lehtonen pääsi lääninsairaalasta kotiin jo saman viikon aikana.

Littoisten kärhämästä huolimatta juhannus sujui pääosin rauhallisesti, ja perinteitä vaalien kokoonnuttiin aattoiltana kokon äärelle. Vuoden 1918 muistot ja edellisen suven ristiriitaiset tunnelmat olivat silti käsinkoskeltavat, ja myös juhannuksen vietossa näkyi kansakunnan kahtiajako. Juhannuksen ristiriitaisuutta kuvasi jo Eino Leino sisällissodan jäljitunnelmissa kirjoittamassaan runossaan ”Juhannus 1918”. Se alkaa kauniina luonnonkuvana, jossa juhannus merkitsee kesän paluuta, jatkumoa:

Kaikki palas: Suomen linnut,

Suomen kesä, kukkaset,

taas kuin ennen kirkkahina

kisaa järven lainehet.

Onnellisen, utuisen kuvan rinnalle asettuvat muistot ankarasta taistelusta:

Tulee kesä, tulee talvi,

eipä hetket autuaat

jolloin käsi kättä vasten

unhotimme taivaat, maat.

Taas on sama tuntu mulla:

kadotin nyt kallihin

uskon kansaan, isänmaahan,

jota raukka rakastin.

Juhannuksen keskelläkään ei ollut mahdollista heittäytyä unohdukseen tai liittyä juhlaan:

Siks ei elon juhlat mulla,

vaikka juhlii juhannus,

syän ei syttä valkeampi.

Mistä silloin pelastus?

Juhannuksena 1919 tunnelmat olivat yhä samankaltaiset, vaikka vuosi oli ehtinyt kulua. Suven juhlaan liittyi kuitenkin utooppinen toive paremmasta. Voisivatko yhteiset perinteet auttaa ylittämään sen kuilun, joka yhteisöä erotti? Voisiko kesän runsaus ja anteliaisuus kääntää katseen tulevaan, menneen sijasta?

”Kesänjuhla nostaa ihmisen kuin maasta”, kirjoitti Riihimäen Sanomat juhannuksen kynnyksellä 21. kesäkuuta. ”Arkitouhujen, huolien, riitaisuuksien ja lukemattomien ihmisheikkouksien taakka musertaisi ihmisen, ellei juhannus saapuisi nostattajana ja rohkaisijana. Vieköön tämä suven suuri juhla kansamme pirstoutuneet osat lähemmäksi.”

Turkulainen Uusi Aura julkaisi 22. kesäkuuta Ester Talvion runon ”Juhannus 1919”, joka tuntuu nimensä puolesta kuin viittaukselta Leinon edellisenä vuonna kuvaamaan tilanteeseen. Viisisäkeistöisen runon alku tiivistää toiveen tyyneydestä: kesä voisi huuhtoa pois murheelliset muistot.

Tyynny kaipaus!

Katse, käänny kauneutta

näkemään ja tuntemaan!

Onhan onnen runsautta

synnyinmaamme tulvillaan.

Tantereemme, verin tahratut

suvi uus’ on suloin huuhdellut.

Käänny, mieli murehista pois

kuin ei kauhun vuotta ollut ois!

« Older posts