Lukemaan oppiminen ja lastenkirjat 1800-luvun alussa

Tämän vuoden Lukuviikko järjestetään 17.23.4.2023. Lukuviikkoa on järjestetty eri muodoissa jo vuodesta 1977, ja se on yksi Suomen pitkäikäisimmistä lukutaitokampanjoista. Mutta millä lailla lasten lukemisesta ja lukumotivaation kehittämisestä keskusteltiin 1800-luvun alussa?

Yli 200 vuotta sitten Viipuriin asettunut kirjailija Jaakko Juteini (Jacob Judén) kirjoitti teoksessaan Lyhyt neuwo lapsen opettajalle (1816) miten lasta ei tulisi pakottaa lukemaan opetteluun. Sen sijaan lukemisen opettelu tuli aloittaa vasta, kun lapsi oli valmis siihen. Juteini painotti, että ”ei taito ole lapselle niin hyödyllinen kuin tahto ja halu taitoon”. Juteinilla oli käytännön kokemusta lasten opettamisesta, sillä hän oli toiminut nuorena miehenä kotiopettajana eri puolilla Suomea, ennen kuin asettui Viipuriin. Tuossa kaupungissa hän teki pitkän kirjallisen uran toimiessaan samalla maistraatin sihteerinä. Kuitenkin ajatus lukemisen motivoimisesta oli peräisin käytännön kokemuksen lisäksi myös aikakauden kirjoista ja oppineiden kasvatusta käsitelleistä kansainvälisistä keskusteluista.

Hermann Ernecken öljyvärimaalaus Kinderbildnis. Wikimedia Commons.

Ajatus lukuhalun nostattamisesta ja oppimisen ilon synnyttämisestä toistui usein valistusajan kasvatuskeskusteluissa, vaikka lukumotivaation käsitettä ei tuolloin vielä käytetty. Englantilainen John Locke kirjoitti vaikutusvaltaisessa kirjassaan Some Thoughts Concerning Education (1693) (suom. Muutamia mietteitä kasvatuksesta, 1914), että lasta ei saanut pakottaa lukemiseen. Aikuisen tuli muistaa, että hänen tehtävänään ei niinkään ollut opettaa lapselle sitä, mitä tämän tulisi tietää, kuin kasvattaa lapsessa arvostusta ja rakkautta tietoa kohtaan. Tämän kautta lapsi oppi tuntemaan ja kehittämään myös itseään.

Myös saksalaisella kielialueella vaikuttaneet filantropistit kuten Johann Heinrich Pestalozzi ja Johann Bernhard Basedow korostivat lapsen yksilöllisen kehityksen huomioimista sekä lapsen oman havainnon ja kokemuksen roolia oppimisessa. Basedowin mukaan lukemaan oppimista tulisi edistää vähä vähältä lapsen kehitystä seuraten, ja hän antoi käytännöllisiä esimerkkejä siitä, miten kielen opiskelussa tuli edetä leikinomaisuuden ja havainnollisuuden kautta. Jaakko Juteini, joka oli kuunnellut Henrik Gabriel Porthanin kasvatusoppia käsitteleviä luentoja opiskellessaan Turun Akatemiassa, selvästikin tunsi lukumotivaatiota käsitelleet kansainväliset keskustelut ja käänsi oman aikansa keskeisiä pedagogisia ajatuksia jo varhain suomen kielelle.


Bilder ABC-Bok 1848. Suomen Kansalliskirjasto. Digitaaliset kokoelmat

Valistusajattelijat näkivät opetuskysymyksissä yhteiskunnallista ulottuvuutta. Lukeminen kehitti paitsi järkeä myös moraalia. Eläimistä kertovat kuvat ja tarinat olivat yksi valistusajan kasvattajien esiin nostama keino lasten lukuhalun kasvattamiseksi. Eläin- ja luontoaiheet nivoutuivat myös uudenlaiseen kiinnostukseen luonnon havainnointiin aistien avulla. Kun lastenkirjallisuus alkoi muovautua Euroopassa 1700-luvulla, haluttiin uudistaa antiikin faabeleiden traditiota ja luoda uudenlaisia realistisempia eläintarinoita. Eläinten nähtiin kiinnostavan lapsia ja kuuluvan näiden omaan kokemismaailmaan. Eläinkuvituksia käytettiin 1800-luvun alkupuolella monin tavoin erilaisissa kuvitetuissa aapisissa ja kuvakirjoissa.

Locken tavoin myös Jean-Jaques Rousseau suositteli eläintarinoita lasten lukemistoon, kuitenkin vasta kun lapsi oli valmis ymmärtämään eläintarinoiden moraaliset opetukset. Rousseaun kirja Émile ou de l’éducation (1762) (suom. Emilé eli kasvatuksesta, 1905) vaikutti laajalti kasvatuksesta käytyyn keskusteluun 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Euroopassa.  Rousseau tunnetusti suhtautui kriittisesti hyvin nuorten lasten lukemiseen ja nosti esiin yhden ainoan kirjan, jonka hyväksyi lasten lukemistoon ennen 12 ikävuotta. Tämä oli Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719).

Robinson Crusoe oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa suosittu lastenkirja ympäri Eurooppaa, vaikka se oli alun perin kirjoitettu aikuisille. Kirja ilmestyi kuvitettuna suomennoksena Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet vuonna 1847. Tätä aikaisemmin kirjaa oli luettu Suomen alueella etupäässä ruotsiksi ja saksaksi. Saksalainen pedagogi Joachim Heinrich Campe kirjoitti oman mukaelmansa Robinson Crusoe der Jüngere (1779), jossa kirjaa yhdessä lukevan perheen tarinan muodostama kehyskertomus oli valtavan suosittu. Kirja levisi laajalle saksankielisessä Euroopassa.



Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet (1847). Suomen Kansalliskirjasto

Robinson Crusoen tarinan on katsottu luoneen erityisen Robinsonadien lajityypin lastenkirjallisuuteen. Se innoitti poikakirjallisuudeksi miellettyjä seikkailukertomuksia, joissa samalla opetettiin länsimaiseen maskuliinisuuteen sopivia tunteita ja arvoja, kuten rohkeutta, rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Kuitenkin myös tytöt saattoivat eläytyä autiolle saarelle joutuneen Robinsonin tarinaan jo hyvin varhain.

Kirjahistorioitsija Tuija Laine on osoittanut, miten Ruotsin ajan Suomessa myös tytöt saattoivat lukea Robinson Crusoeta 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Jacobina Charlotta Munsterhjelmin (1786–1842) päiväkirjassa kuvataan, miten kirja kiersi hänen perheessään vuonna 1800, kun Munsterjhelmin perheen tyttäret lukivat sitä toisilleen. Myöhemmin Robinson Crusoen tarinaa on tarkasteltu ja uudelleenkirjoitettu myös postkoloniaalisesta näkökulmasta, mistä esimerkiksi Michael Tournierin alun perin ranskaksi vuonna 1967 ilmestynyt romaani Perjantai on hyvä esimerkki.


Lukeva tyttö (Lesendes Mädchen). Eduard Klieberin öljyvärimaalaus vuodelta 1855. Wikimedia Commons

Kirjan kierto Munsterhjelmin tyttärien parissa kertoo siitä, miten lukeminen oli monin tavoin yhteisöllistä 1800-luvun alussa. Yhdessä lukeminen ja kirjojen jakaminen olikin yksi tärkeä tapa suhtautua lukemiseen. Campen versiossa Robinson Crusoen tarinasta yksinäiselle saarelle joutuneen haaksirikkoisen tarinaa luettiin yhdessä perheessä, jonka lasten välihuomiot, vitsit ja pohdiskelut katkaisivat itse päätarinan ja saivat lukijan tuntemaan olevansa osa tätä kodikasta seuruetta, joka luki kirjaa yhdessä, usein ulkosalla luonnon helmassa. Toisaalta myös yksin kirjaan syventyneen lukijan eläytyminen Robinson Crusoen selviytymiseen saarellaan oli osa laajempaa jaettua kirjallista kulttuuria, jossa kirjat muovasivat yhä tärkeämmäksi nousevaa yksiöllisyyden kokemusta.

Saksalainen Rolf Engelsing on esittänyt, että 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa tapahtui suuri muutos: sen sijaan, että oltaisiin luettu ääneen yksiä ja samoja kirjoja yhä uudelleen, alettiin lukea yhä enemmän yhä laajempaa määrää erilaisia kirjoja. Paitsi kielen oppimista, lukeminen merkitsi myös sen välittämien ajatusten, tunteiden, moraalisten sääntöjen ja käytösnormien opettelua ja sisäistämistä. Toukokuussa käynnistyvä projektimme ”Lukemalla kansalaiseksi? Lastenkirjat ja kasvatuksellinen kirjallisuus Suomessa 1790–1850” tarkasteleekin juuri yksilön ja yhteisön välisiä suhteita 1800-luvun alun lastenkirjallisuudessa. Hanke toteutetaan Turun yliopistossa vuosina 2023–2026 ja sitä tukee Koneen Säätiö.

Teksti: Heidi Hakkarainen

Goethestä Maradonaan – vierailulla Napolissa

Nähdä Napoli. Se oli ollut tavoitteena jo useamman vuoden, ainakin siitä lähtien kun ryhdyin kirjoittamaan kirjaa suomalaisista Euroopan-matkaajista ja olin ajatuksissani seurannut muutamaa heistä Napolinlahdelle. Kirja valmistui ensimmäisen koronavuoden aikana. Liikuskelin yhä vain ajatuksen voimalla tutkimieni matkaajien avustamana eri puolilla Eurooppaa. Usein kuljin Alppien yli kohti eteläistä Italiaa. En tietenkään lentäen tai edes junalla vaan lähinnä postivaunujen kanssa. Matkaseurana oli joskus hiukan suureellisesti Goethe, useammin Turun akatemian kasvatit Johan Jakob Tengström ja Immanuel Ilmoni. Olen viihtynyt heidän seurassaan ehkä liiankin hyvin. Etenkin kun ottaa huomioon, että kumpikin on kuollut yli 150 vuotta sitten.

Maaliskuussa 2023 olin kuitenkin ihan oikeasti Roomassa ja monille kulttuurihistorioitsijoille tutussa Villa Lantessa – kirjoittamassa jälleen matkaajista. Olin lisäksi lähdössä vihdoin Napoliin. En tosin postivaunuilla vaan junalla, jonka nopeudesta Suomen rautateillä voi vain haaveilla. Seurakin oli vaihteeksi elävää, sillä matkustin lasteni kanssa. Myönnän että he olivat ehkä muutaman kerran kuulleet kertomuksia Ilmonin seikkailuista jo ennen tätä matkaa. Meillä ei valitettavasti olisi aikaa esimerkiksi Vesuviukselle kiipeämiseen kuten Ilmonilla aikanaan mutta Pompejissa oli tarkoitus vierailla. 

Ilmoni pisti aikanaan 1820-luvun lopulla merkille napolilaisten rikkaan elekielen, jota oppi jonkin verran tulkitsemaan. Me opimme muun muassa sen, että napolilaisen siivojaan kanssa pystyy keskustelemaan suht sujuvasti, vaikka ensimmäinen ei osaa sanaakaan englantia me vain joitain fraaseja italiaa. Majoituimme Chiaian kaupunginosassa, jonka luin vasta jälkikäteen olevan kaupungin trendikkäintä aluetta. Itse olin valinnut alueen sillä perusteella, että se on lähellä merta, kuulemma rauhallinen ja osapuilleen sitä osaa kaupungista, josta käsin moni 1800-luvun maalaus kuvaa Napolia. Kauniisti kaartuva rantaviiva ja taustalla mahtavana kulissina häilyvä Vesuvius. Tuo osa kaupunkia tuntui jotenkin tutuimmalta.

Kiipeämässä maisemia katsomaan Chiaian kaupunginosassa.

Chiaian vauraus ja trendikkyys näkyy toki kaduilla, täältä löytyvät pradat ja guccit, mutta heti sen naapurissa on huomattavasti rosoisempi Quartieri Spagnoli eli espanjalaiskortteleina tunnettu kaupunginosa, joka on saanut nimensä 1500-luvulla alueella asuneiden espanjalaissotilaiden mukaan. Tätä perua on myös kortteleiden vaarallisen paikan leima, joka vasta hiljattain on kohentunut. Espanjalaiskorttelit ovat juuri sitä Napolia, joka tunnetaan kapeiden katujen poikki tuttavallisesti roikkuvista pyykkinaruistaan. Tänä keväänä näitä kujia hallitsevat kuitenkin Napolin suuren ylpeyden, kaupungin jalkapallojoukkueen sini-valkoiset värit. Scudettoa eli Italian mestaruutta juhlitaan jo koko kaupungissa mutta parhaiten menestyksen aiheuttaman puhtaan riemun voi tuntea Quartieri Spagnolin kaduilla. Jalkapallokausi ei ole toki vielä päätöksessään mutta Napoli on ollut kuluvalla kaudella niin ylivoimainen, että kaduilla liehuvat joukkueen liput, sini-valkoisiksi maalatut katukiveykset, kaiteet ja portinpielet sekä puodeissa myytävät niin ikään joukkueen värein koristellut prosecco-pullot julistavat mestaruuden jo kuuluvan kaupungille. Viimeksi Napoli juhli scudettoa keväällä 1990 Diego Maradonan johdolla. Jos joku ei tiennyt Maradonan pelanneen aikanaan Napolille, kaupungissa vieraileva ei voi tiedolta välttyä. 

Maradona-alttari espanjalaiskorttelissa.

Oikeastaan tarkoituksemme oli päästä seuraamaan calciota eli jalkapalloa Napolin kotistadionille mutta lippujen saaminen suuressa nosteessa olevan joukkueen peliin osoittautui liian vaikeaksi. Niinpä lopulta seurasimme ottelua monen paikallisen tapaan kortteliravintoloiden terasseille viritetyistä tv-näytöistä. Nuorempi lapsi (joka hurraa yleensä AC Milanille, illan vastustajalle) suostui jopa naamioitumaan yhdeksi illaksi Napolin kannattajaksi ja puki päälleen Maradona-paidan. Kaikki keskittyivät peliin. Kaduilla päivystävä poliisipartiokin näytti vilkuilevan kännykästä ottelun kulkua. Mutta mitä ihmettä: kotijoukkue koki kauden pahimman tappionsa tekemättä ainuttakaan maalia! Chiaian kulmilla tappio otettiin kuitenkin tyynesti vastaan.       

Katunäkymää espanjalaiskorttelissa.

Huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina Pompejiin oli vapaa pääsy. Se tarkoitti täyttä paikallisjunaa, joka kulkee Napolista Sorrentoon pysäkkeinään esimerkiksi Vesuvius, Herculaneum ja Pompeji. Ilmaisen sisäänpääsyn vuoksi olimme varautuneet ankaraan jonottamiseen mutta alueelle pääsi varsin nopeasti. Kohteen laajuus hahmottui vasta paikan päällä. Kokonaisuudesta oli kuitenkin vaikea saada otetta yhdellä käynnillä vaikka vietimmekin kaupungissa pitkän tovin. Näillä tuhkan alta esiin kaivetuilla kaduilla oli kävellyt muutamia suomalaissyntyisiä vierailijoita jo 1700-luvun lopulla – kaivaukset olivat tosin tuolloin vielä varhaisessa vaiheessa – mutta J. J. Tengström oli ensimmäinen, joka kertoi näkemästään laajemmalle yleisölle Suomessa. Hän nimittäin kirjoitti 1820-luvun alussa Pompejin käynnistään juttusarjan turkulaislehteen. Tengström kävi Napolinlahdella alkuvuodesta 1819. Matkakertomuksissaan hän raportoi varsin tarkasti Pompejissa näkemäänsä mutta tekee myös paljon havaintoja Napolista ja kaupungin asukkaista. Tengström panee muun muassa merkille napolilaisten suuren intohimon erilaisiin peleihin. Calcio ei näihin peleihin vielä kuulunut. Modernia jalkapalloa ryhdyttiin pelaamaan Italiassa 1800-luvun lopulla – jalkapallon etäistä sukulaista Calcio Fiorentinoa tosin pelattiin jo 1400-luvulla.   

Matkalla Pompejiin.

Lukemattomat matkaajat Goethestä turkulaisoppineisiin ovat ihastelleet Napolin eteläistä ilmastoa ja ihmetelleet kaupungin vilkasta elämänmenoa. Napoliin matkaamiseen liittyy yhä tänäkin päivänä tiettyä varovaisuutta. 1800-luvun alussa Napoliin johtavalla tiellä pelättiin maantierosvoja, kaupungissa varkaita. Nykyäänkin Napoliin matkaajia varoitellaan varkaista ja villistä liikenteestä. Oman hyvin rajallisen kokemuksemme mukaan Napolissa autoilijat antavat jalankulkijalle tilaa paremmin kuin Roomassa. 

Useat Napolissa 1800-luvulla vierailleet ovat raportoineet kaupungissa kohtaamastaan köyhyydestä ja väkivallasta. Osa matkaajista piti paikallista alempiin yhteiskuntakerroksiin kuulunutta väkeä täysinä raakalaisina. Siksi onkin mielenkiintoista, että Tengström kiinnitti huomiota myös paikalliseen kansankulttuuriin, kuten suosittuun katuteatteriin. Tengström selostaa myös seuranneensa, miten erityisesti sunnuntaisin paikallista väkeä kokoontui veden äärelle kuuntelemaan ääneen luettua kirjaa. Tengström ei tietenkään voinut tietää, millaisesta kertomuksesta oli kyse mutta hän pisti merkille lukijan eläväiset äänenpainot ja kuulijoiden suuren kiinnostuksen tarinaa kohtaan. Ehkä kuulijat eivät itse olleet lukutaitoisia ja juuri sen vuoksi kirja sai heidät kerääntymään yhteen. 

”Vedi Napoli e poi muori” (nähdä Napoli ja kuolla) kirjoitti Goethe aikanaan omassa matkapäiväkirjassaan. Lentäväksi lauseeksi vakiintunut kiteytys ei kaiketi ollut Goethen keksintöä mutta hän teki sanontaa tunnetuksi. Nähdä Napoli uudelleen, voisi olla oma mottoni.

Teksti: Heli Rantala. Kuvat: Allan ja Alina Rantala

Arkistomatka Kööpenhaminaan

Koronavuoden kestäneen kotoilun taituttua, pääsin vihdoinkin toteuttamaan jo vuodesta 2020 suunnittelemaani arkistomatkaa Det Kongliga Biblioteketin eli Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston kokoelmiin ja arkistoihin. Tanskalaisen kirjailija ja sirkustutkija Anders Enevigin keräämää sirkusarkistoa säilytetään Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston arkistossa. Lisäksi kirjastosta löytyy sanomalehtiarkisto, Mediearkivet, jonka aineistokokonaisuutta on mahdollista tarkastella vain tutkijasalin tietokoneilta ja mikrofilmeiltä paikanpäällä. Väitöskirjassani tutkin unohdettuja naistaikataiteilijoita, jotka kiertelivät Tanskaa, Ruotsia, Suomea, Norjaa ja muita Euroopan maita 1880–1890-luvuilla. Tästä syystä ensimmäinen ulkomainen arkistomatkani suuntautui juuri Kööpenhaminaan etsimään johtolankoja tutkiemieni naisten urapoluista ja elämänvaiheista.

Lentolippujen ja tutkijasalin arkistovaraukset tehtyäni, reilun viikon mittainen arkistomatkani konkretisoitui yllättävän nopeasti heti tammi-helmikuun taitteeseen. Matkamenoa ei haitannut edes kiprakka Itämereltä puhaltava tuuli eikä rähjäinen hotelli, joka sijaitsi rautatieaseman takana, punaisten lyhtyjen katveessa. Sijainniltaan hotelli vinoine käytävineen osoittautui kuitenkin loistavaksi. Rautatieaseman läheisyydessä sijaitsee myös sirkusesiintyjien suosima historiallinen esiintymispaikka Tivoli. Vaikka Tivoli oli talveksi suljettu, pääsin silti ihastelemaan aidan raoista Tivolin kauniita valaistuksia, viihtyisiä asetelmia ja koristeellisia orientaalisia rakennuksia.

Varaamani tutkimusaineistot tuotiin ”Mustaan Timanttiin” eli kuninkaallisen kirjaston moderniin lisäosaan. Kauttaaltaan mustasta lasista tehty ”timantti” koreilee ryhdikkäästi keskustan läpi kulkevan satamakanaalin varrella. Suunnikkaan muotoiseen rakennukseen mahtuu kirjastosalin, tutkijasalin ja korkean aulatilan lisäksi näyttelytiloja, teatteri, käsikirjasto ja kahvila, jossa kulutin kruunuja. Tutkijasalin rekisteröinti osoittautui varsin viralliseksi. Tarvitsin kahteen otteeseen passia, ja minusta otettiin yllätyksellisesti myös kuva. Lopputuloksena sain omalla kauhistuttavalla (mutta tunnistettavalla) kuvallani varustetun kulkuluvan. Tutkijasalissa pöydälleni asetettiin kuvauslupakielto, koska tilaamani materiaali oli kiellettyä. Viereisessä pöydässä kamera raksutteli kuitenkin ahkerasti, jota hiukan kateellisena seurasin. Oman materiaalini kopioiminen manuaalisesti hidasti työtahtiani. Kaikenkaikkiaan vietin viiden aineistolaatikon kanssa kolme työpäivää., ja toiset kolme päivää tutustuin Mediearkivetin aineistoon tutkijasalin koneilta.

Yksi tutkimukseni päähenkilöistä eli wieniläinen hovitaikuri Sidonie Roman (1853-1946) asui aikanaan Kööpenhaminassa yhdessa tanskalaisen miehensä kanssa. Erityisesti Sidonie Romanin kohdalta tutkimukseni edistyi merkittävästi, ja löysin uusia arkistolähteitä ja vinkkejä jatkotutkimukseen. Harmittavaa mutta ei yllättävää, Anders Enevigin kokoama aineisto ei sisältänyt juurikaan tietoa naistaikureista. Olin toiveikkaana odottanut, että erityisesti hänen kokoamastaan Rhodinin-sirkussuvun arkistosta olisi löytynyt runsaasti aineistoa muun muassa taikuri, hiekkamaalari ja sirkuksen omistaja Theresia Rombello-Rhodinista (1840–1908). Theresia Rombello teki pitkän ja vaiherikkaan esiintyjänuran, mikä kuitenkin on jäänyt unohduksiin. Tutkimukseni kontekstoimiseen Enevigin tarkasti keräämä ja arkistoima materiaali kuitenkin auttoi. Paikanpäällä olo helpotti myös taiteilijaverkostojen ja manageriverkostojen ymmärtämistä.

Sunnuntaina tutkijasali oli kiinni, joten suuntasin tutustumisretkelle Kööpenhaminan museoihin ja kuninkaanlinnoihin. Kuvittelin Amalienborg-linnan juhlaviin saleihin tutkimukseni kiertelevät naistaikurit esiintymään. Vuosisadan vaihteen esiintyville taiteilijoille tyypillinen luokkaerojen ylittäminen konkretisoitui juuri Amalienborgin ylellisyyden keskellä, ja jopa hämmensi tutkijaa.

Arkistopäivien päätteeksi minua viihdyttivät kävelykatujen antikvaarit ja kirjakahvilat, joista tein myös hauskoja kirjalöytöjä. Ensimmäinen ulkomaille suuntautuva arkistomatkani oli antoisa, avartava ja uusia johtolankoja kutkutteleva. Sain uuden aineistomateriaalin ja inspiraation lisäksi myös arvokasta kokemusta erilaisten arkistojen käytännöistä.

Teksti: Pauliina Räsänen

Tivolin näyttävä sisäänkäynti
Amalienborgin vahdinvaihto

Kustos kertoo – päiväkirja minän kertomuksena

FM Karoliina Sjö väitteli lumipyryisenä lauantaina 18.2. Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen juuri remontista valmistuneessa Aava-salissa tutkimuksellaan “Kirjoitettu minä. Kirsti Teräsvuoren nuoruusajan päiväkirjakertomus 1916-1923”. Sjön väitöskirjan aiheena oli aiemmin tuntemattoman ja tutkimattoman Kirsti Teräsvuoren sadan vuoden takainen päiväkirja-aineisto. Teräsvuoren kymmeniä tuhansia käsittävä, koko elämän mittainen päiväkirja on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon, mistä Sjö sen löysi tutkimuksensa kohteeksi.

Karoliina Sjö lektiossaan

Väitöskirja käsittelee Teräsvuoren nuoruuden tekstejä vuosilta 1916-1923 ja keskittyy tarkastelemaan ennen muuta sitä, miten Teräsvuori päiväkirjaa kirjoittaessaan rakensi kertomusta omasta elämästään. Erityisinä temaattisina tutkimusalueina ovat kirjoittamisen ja päiväkirjan merkityksen tarkastelu, tunteiden ja ihmissuhteiden analyysi nuoren tytön kehityksessä sekä sairauden ja kivun kokemukset päiväkirjatekstissä. Sjön tutkimus tarkastelee aineistoaan ja tutkimusteemojaan laaja-alaisesti elämänkerronnan näkökulmasta, ja erityisen lisän tutkimukseen tuo siihen sisältyvä taiteellinen työskentely. Sjö on luonut Teräsvuoren päiväkirjateksteistä runoja ja spoken word-esityksiä, jotka ovat toimineet menetelmällisinä ja tulkinnallisina tulokulmina kulttuurihistoriallisessa analyysissä.

Arcanumin Aava-sali täyttyi kuulijoista, mukana oli myös Kirsti Teräsvuoren sukulaisia. Keskustelussa Karoliina Sjö, kustos Maarit Leskelä-Kärki, sekä vastaväittäjät Kaisa Vehkalahti ja Tuija Saresma.

Väitöksessä oli poikkeuksellisesti kaksi vastaväittäjää johtuen juuri väitöskirjan sijainnista tieteellis-taiteellisen tutkimuksen maastoissa. Kulttuuri- ja sosiaalihistorioitsija, dosentti, akatemiatutkija Kaisa Vehkalahti on erikoistunut lapsuuden ja nuoruuden historiaan sekä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiaan. Kulttuurintutkija, dosentti ja yliopistonlehtori Tuija Saresma on tehnyt omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimusta sekä taidelähtöistä tutkimusta itsekin.

Keskustelusta muotoutuikin äärimmäisen kiinnostava kolmen asiantuntijan dialogi, missä aiheet liikkuivat historiantutkimuksen aineistollisten, menetelmällisten ja eettisten kysymysten ytimessä. Erityisen huomion sai myös taiteellisen työskentelyn osuus, keskustelua käytiin mm. siitä, onko kuvittelu ja eläytyminen validi historiantutkimuksen menetelmä. Vastaväittäjät olivat erityisen kiinnostuneita myös tutkimuksessa esiin nousevasta autoteorian käsitteestä. Väittelijää kiiteltiin erityisesti syvällisen eettisestä tutkimusotteesta sekä hienovaraisesta Kirsti Teräsvuoren tekstien ja elämän analyysistä. Kuten vastaväittäjät luonnehtivat, teoksessa seikkailee kolme Kirstiä: historiallinen Kirsti Teräsvuori, päiväkirjan kirjallinen päähenkilö Kirsti sekä lopulta Karoliina Sjön luoma tulkittu Kirsti, joka saa äänen ennen muuta runoissa.

Väitöskirjan nähtiin luovan uudenlaisia tulkintoja omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimuksen teoriasta, sillä Kirstin autenttinen, historiallinen päiväkirja haastaa monia omaelämäkerrallisuuteen liitettyjä näkemyksiä. Samalla väitöskirja luo analyysiä 1900-luvun alun tytön ja nuoren naisen elämän mahdollisuuksista ja rajoista, sekä tuottaa inhimillisesti koskettavan kuvan Teräsvuoren elämästä. Kirsti Teräsvuoren tuntematon, unohdettu elämä ja päiväkirja-aineisto sekä Sjön siihen kytkemä tutkimusote tuottaa merkittävän feministisen ja tutkimuspoliittisen teon.

Väitöstä seurasi Aava-salissa runsas kahdeksankymmenpäinen yleisö.

Dosentit Kaisa Vehkalahti ja Tuija Saresma

Kirjakokoelma menneiltä ajoilta. Käyntejä Åbo Akademin duplettivarastossa

”Mikä ihmeen duplettivarasto”, kuului kommentti, kun nuorena opiskelijana kerroin jollekulle tutulle käyneeni siellä. Paikka ei juurikaan mainostanut itseään. Silti monet turkulaiset kirjanystävät, tutkijat ja entiset opiskelijat muistavat vielä Åbo Akademin kirjaston kaksoiskappalevaraston (duplettavdelningen). Siellä kävijä saattoi muutamana päivänä viikossa, pari tuntia kerrallaan, tutustua ostoaikeissa suureen määrään vanhaa kirjallisuutta. Tarjolla oli lähinnä ruotsinkielisiä opuksia eri aihepiireistä, mutta myös muilla kielillä. Valikoima oli sisältörikas, ja kirjat oli löytämisen helpottamiseksi luokiteltu väljästi eri aloihin. Hyllyiltä löytyi tutkimuksia, tietokirjoja, romaaneja, runokokoelmia, virsikirjoja, matkakirjallisuutta, elämäkertoja, muistelmia ja joitakin muita lajeja. Niteitä oli monia tuhansia, oikeastaan kymmeniä tuhansia.

Varastosta sai hankkia huokeasti hyväkuntoista kirjallisuutta 1800-luvulta nykypäiviin. Enää tätä tilaisuutta ei ole, sillä kokoelma suljettiin yleisöltä joskus 2000-luvun ensi vuosikymmenellä ja varastoitiin tiettävästi jonnekin Turun ulkopuolelle. Sen nykytila on minulle hämärän peitossa, mutta muistan monet käyntini siellä 1980-luvun ensi vuosista alkaen. Kuvitukseksi olen valinnut muutamia duplettivarastosta tekemiäni hankintoja.

This image has an empty alt attribute; its file name is image-741x1024.png
Josef Julius Wecksell, Samlade dikter. Painos 1890-luvulta.

Kirjojen kaksoiskappaleita alkoi kerääntyä Åbo Akademin kirjastoon melkein heti sen perustamisen jälkeen. Kokoelmiin virtasi paljon lahjoituksia, joista kirjasto poimi itselleen arvokkaat ja tarpeelliset kappaleet. Yli jääneitä kaksoiskappaleita kirjasto käytti sitten vaihdossa hankkiessaan uusia niteitä, mutta ennen pitkää niitä ryhdyttiin myymään myös yksityisasiakkaille. Näin kirjasto sai varoja uusien niteiden hankintaan.

Johan Albrecht Ehrenströmin muistelmien ensimmäinen osa kertoo 1700-luvun oloista.

Kaksoiskappalevaraston olemassaolosta kertoivat minulle kulttuurihistorian vanhemmat opiskelijat Erkki Huhtamo ja Simo Örmä. He veivät minut mukanaan tutustumiskäynnille. Varasto sijaitsi Henrikinkadulla, Åbo Akademin yhteydessä toimineen Handelshögskolanin eli Hankenin maanalaisissa tiloissa. Paikka oli Akademin kirjaston omien varastojen välittömässä läheisyydessä. Ensivaikutelma oli hämmentävä: valtavasti kirjoja, miten täältä ikinä löytää mitään. Onneksi tuntemukseni ruotsinkielisestä kirjallisuudesta oli siihen aikaan vielä heikko, muuten olisin voinut kiikuttaa ison osan opiskelurahoistani sinne. Jos muistan oikein, Erkki taisi juuri tuolla käynnillä löytää kuvataiteilija Ellen Thesleffin signeeraaman kirjasen, jonka takakannen sisäpuolella oli symbolistiseen tyyliin piirretty pieni kasvotutkielma. Lieneekö ollut taiteilijan käsialaa, joka tapauksessa kirja lähti Erkin matkaan. En vuosien kuluessa koskaan saanut käsiini mitään noin sensaatiomaista.

Verner von Heidenstamin novellikokoelma Karolinerna 1–2, tekijänsä suosituin proosateos.

Tieto varastosta levisi kaveripiirissäni, ja siellä saattoi joskus törmätä moneenkin tuttuun samalla kertaa. Paikan erikoisuutena oli, ettei myyntihintoja ollut merkitty niteisiin, vaan hinnoittelu tapahtui varastonhoitajan tiskillä, jonka ääressä asiakkaalla oli sitten mahdollisuus ottaa tai jättää valitsemansa opukset. Tutut asiakkaat saivat kirjoja halvemmalla. Koska ryhdyin 1990-luvulla työskentelemään paljon 1800-luvun ruotsinkielisten aihepiirien parissa, löysin varastosta aina välillä sellaistakin tutkimuksiini tarpeellista lähdeaineistoa, johon olisin muuten tullut tuskin tutustuneeksi.

Axel Gabriel Ingeliuksen Det gråa slottet on ensimmäinen suomalainen kauhuromaani. 2. painos 1880-luvulta.

Duplettivarasto muutti vuosituhannen vaihteen tienoilla Hankenista Linnankatu 1:n sisäpihalla sijainneeseen kiinteistöön. Kirjojen ohella siellä kaupattiin litografioita, vanhoja painokuvia ja 1800-luvun sanomalehtien irtonumeroita. Isoja kirjasarjoja oli nostettu hyllykköjen päälle asiakkaille nähtäväksi, näistä muistan ainakin J. V. Snellmanin 12-niteisen kokonaislaitoksen Samlade arbeten (1992–1999). Tuolloin varastokin oli jo siirtynyt nettiaikaan. Kokoelmista oli laadittu laaja sähköinen tietokanta, josta halukkaat saattoivat tehdä ostotilauksia, mutta nämä niteet muodostivat hyllyille sijoitetuista myyntikappaleista erillisen kokonaisuuden, johon ei voinut tutustua paikan päällä.

Nyt kun painetun kirjan tulevaisuus on epävarma ja nuoriso käyttää yhä enemmän sähköisiä välineitä ja alustoja, lienee turha toivoa duplettivaraston kaltaisten myyntikokoelmien paluuta. Habent sua fata libelli, kirjoilla on kohtalonsa.

Teksti: Jukka Sarjala

KH50: Vuosi täynnä kulttuurihistoriaa

Kun juhlavuoden ohjelman suunnittelu viime vuonna aloitettiin, oli minulle itsestään selvää, että haluan olla puuhassa mukana. Vuosien varrella on kulttuurihistorian oppiaineesta (ja ennen kaikkea sen ihmisistä) muodostunut itselle valtavan tärkeä yhteisö, jonka ylläpitämiseen olen itsekin halunnut osallistua.  

Jossakin kokouksessa sitten todettiin, että yhdessä ideoitu juhlavuoden blogiprojekti – 50 blogitekstiä, 50 juhlavuoden videota – kaipaisi kipeästi koordinoijaa. Marjo Kaartinen ehdotti minua, kun tiesi blogihommiin sopivat pilkunviilaajataipumukseni, ja minä tietysti suostuin. Tajusin kyllä vasta myöhemmin, että niin tosiaan, tarkoitus taisi olla, että tekisin myös ne videot… enkä ollut koskaan edes huvin vuoksi kokeillut minkäänlaista videoeditointia… ja kuvannutkin käytännössä korkeintaan vain kännykkävideoita someen… Mutta juhlatoimikunnan usko silti riitti, joten ei kait siinä sitten: lähdetään opettelemaan! Onneksi oli Pekka Kolehmainen, joka auttoi alkuun hyvinkin konkreettisesti, ja yliopiston viestintä, joka teki videoille hienot alku- ja loppuplanssit. Taustalle löytyi vielä käyttöön oppiaineen piirissä toimivan E-Musikgruppe Lux Ohrin täydellisen sopivaa musiikkia, ja näin alkoi oma matkani sekä videoeditoinnin ihmeelliseen maailmaan että kulttuurihistorian oppiaineen ja oppiaineen ihmisten historiaan.

Ja nyt kun tätä kirjoitan joulun välipäivinä, niin voin todeta, että matka on kyllä todellakin ollut antoisa! Viisikymmentä tekstiä jäi hieman tavoitteesta, mutta kukas noita laskemaan. Onneksi samaan aikaan julkaistiin myös Kulttuurihistorian seuran Kulttuurihistorian tilat -blogisarjaa, ja videoihin löytyi lopulta osallistujia oikein mukavasti. Projektin aikana olen itse oppinut ihan valtavasti sekä oppiaineen menneistä vuosikymmenistä että kulttuurihistoriasta tieteenalana. Kimi Kärki joskus alkuvuodesta totesi emeritusprofessori Kari Immosta lainaten, että kyseessä on historian orkesteri, jossa on erilaisia polyfonioita, jotka soivat joko yhteen tai hieman ristiriitaisesti – ja niitä on sitten kiva tulkita. Vuoden aikana on ainakin itselleni piirtynyt kiehtova kuva kulttuurihistorian oppiaineen sinfoniasta! Toivottavasti se on välittynyt muillekin. On ollut valtavan kiinnostavaa kuulla esimerkiksi eri ihmisten näkemyksiä kulttuurihistorian merkityksestä: kuinka vastauksissa ovat ehkä ne samat suuret linjat, mutta silti jokaisen näkemys – tai tulkinta – on ollut hieman erilainen, toinen toistaan täydentävä tai lisää tarjoava.

Vähän mietin, että ehkä seuraaville pyöreille synttäreille voisi miettiä jo oppiaineen historiikkia… Kulttuurihistoriallisella otteella, tietysti! Niin paljon kiinnostavia henkilöhahmoja ja erilaisia tarinoita ehdittiin nyt vain pikaisesti sivuta.

Yllättävänä henkilökohtaisena lisäbonuksena videoeditointi vei minut myös podcast-tuottajaksi (helppo homma parinkymmenen videon jälkeen – eihän siinä ole sitten enää kuin se ääni työstettävänä!), ja nyt uskallan rutiinilla luvata vähän sinne sun tänne, että toki voidaan tehdä myös video tästä ja hei voitaisiin tietysti tuohonkin hankkeeseen tehdä myös podcast? (Suunnilleen neljän vuoden päästä sellainen on odotettavissa esimerkiksi tämän hankkeen tiimoilta – ja tietysti hanke tehdään kulttuurihistorian oppiaineen piirissä!) Vähän perfektionistia kirvelee katsella alkuvaiheen videoita, joissa tekisi nyt niin paljon toisin… Mutta ehkä on ihan hyvä nähdä myös jossain se koko matkakin alusta lähtien, eikä vain hiottua, viimeisteltyä pintaa. Pitää myös olla varmaan itsellekin sen verran armollinen, koska vuoden takainen Niina olisi varmaan ihan äimistynyt siitä, mitä kaikkea voikaan oppia.

Oma työtilanteeni muuttui pariinkin otteeseen aika radikaalisti vuoden aikana. Kun töiden suunta vei vahvasti yliopiston ulkopuolelle, oli aina hienoa päästä palaamaan oman kulttuurihistorian yhteisön pariin tämän projektin parissa. Syksyllä työtilanne lopulta meni sen verran kiireiseksi, että jonkin verran jäi vielä materiaalia käsittelemättäkin. Toivon, että saamme ne vielä jollain tapaa julkaistua juhlavuoden jälkeenkin, Sitten Joskus Kun On Aikaa. Monella oli myös kiinnostavia ideoita blogiteksteiksi – toivottavasti nekin vielä jossain välissä päästään lukemaan! Vähän kyllä valitettavasti epäilen, ettei kukaan anna minun viimeistellä haaveilemaani haastatteluvideoiden blooper-videota kaikesta hihittelystä ja sekoilusta, ellei sitten ehkä kuusikymppisille kevennykseksi?

Juhlavuoden kunniaksi oppiaineen suunnittelupalaveri järjestettiin Tartossa.

Mutta kokonaisuudessaan tämä projekti on kyllä ollut itselleni ihan valtavan hieno. Kiitos siitä kuuluu tietysti kaikille kulttuurihistorian ihmisille, jotka ovat tavalla tai toisella osallistuneet tähän. Kiitos teille, jotka uskaltauduitte kameran eteen (ja erityisesti teille, jotka jouduitte jonkun teknisen kömmellyksen takia tekemään sen myös uusiksi)! Kiitos teille, jotka kirjoititte juhlablogiin omien kiireidenne keskellä: on ollut hienoa päästä julkaisemaan tekstejänne vaikkapa kulttuurihistorian muisteluista, omien tutkimusaiheiden esittelystä tai juhlavuoden raportoinnista. Ja kiitos tietysti kaikki juhlavuoden järjestelyihin kulissien takana osallistuneet – sekä kaikesta tekemästänne työstä että myös siitä, että luotitte tämän projektin minulle!

Teksti: Niina Siivikko

« Older posts