Kulttuurihistoria nyt!

Osallistuin viime syksynä työpajaan Cinema as space of encounters before, during and after WWII. Se järjestettiin Kristiansandissa Norjassa 29.-30. syyskuuuta 2022. Loppuvuoteen sijoittunut väitökseni ja pian alkanut postdoc-tutkijuus piti minut kiireisenä, mutta nyt ennätin vihdoin kirjoittaa muutamia huomioitani elokuvakulttuurin ja toisen maailmansodan tutkimuksesta pohjoismaissa.

Kyse oli ensimmäisestä kolme työpajan sarjassa, joka kulkee otsikolla Cinema, War and Citizenship at the Northern Periphery: Cinemas and their audiences in the Nordic countries, 1935–1950. Tavoitteena on perustaa poikkitieteinen verkosto tutkijoista ja esimerkiksi arkisto-, kirjasto- ja museoalan ei-akateemisista asiantuntijoista edistämään ja vahvistamaan pohjoisen elokuvahistorian tutkimusta.

Työpajoja rahoittaa Nordic Research Councils in the Humanities and Social Sciences (NOS-HS), joka tukee tutkijoiden kasvokkaisia kohtaamisia ja kannustaa rajat ylittävään vuorovaikutukseen.

Työpajaan oli kutsuttu tutkijoita pohjoismaista keskustelemaan siitä, kuinka toinen maailmansota muutti elokuvassa käymisen kokemusta ja elokuvateatterin sosiaalisia merkityksiä. Pohjoinen ymmärrettiin työpajassa laajasti, sillä mukana oli tutkijoita Norjan, Ruotsin, Tanskan, Islannin ja Suomen lisäksi myös Kanadasta ja Saksasta.

Toinen maailmansota näkyi kaikissa Pohjoismaissa eri tavoin. Tanska ja Norja olivat natsi-Saksan miehittämiä, Islantia miehittivät aluksi brittiläiset ja sitten yhdysvaltalaiset joukot. Suomi soti sekä natsi-Saksan rinnalla että sitä vastaan. Ruotsin asema oli virallisesti liittoutumaton, mutta sota näkyi esimerkiksi suurina pakolaismäärinä naapurimaista.

Elokuvateatteri toimi sekä kulttuuristen ristiriitojen että kohtaamisten paikkana sota-aikana, kun elokuva oli massamediana eri yhteiskuntaluokkien ja sodan eri osapuolten käytössä. Kohtaamisia tapahtui niin valkokankaalla kuin yleisössä.

Keskustelimme muun muassa siitä, miten sota-aika ja miehitys muutti elokuvien katsomistottumuksia. Pohdimme elokuvan roolia sodan eri tavoin kokeneille Pohjoismaissa myös sodanjälkeisten yhteiskuntien rakentamisessa. Kiinnostavia huomioita teimme esimerkiksi siitä, miten eri tavoin kansallismielisyyttä käsiteltiin suomalaisissa tai norjalaisissa elokuvissa.

Keynote- puhujia oli kolme. Professori Daniela Treveri Gennari (Oxford Brookes University) puhui elokuvaesitysten topologisten karttojen kehittämisestä Euroopassa. Millaisin periaattein kaupunkien elokuvateatterit määritellään periferiaan tai keskustaan? Ovatko suurten elokuvateatterien ohjelmistot historiallisesti olleet ajantasaisempia kuin pienten?

FT Mona Pedersen (Anno Museum Kongsvinger, Norway) pohti puheenvuorossaan muistamisen ja muistitiedon käyttöä elokuvanäytösten tutkimisessa. Haastatteluaineistojen avulla voidaan päästä käsiksi sellaisten elokuvissakävijöiden kokemuksiin, jotka ovat aiemmin jääneet katveeseen. Pedersen nosti esiin esimerkiksi nuorten tyttöjen kokemukset.

FT Jessica Whiteheadin (University of Toronto) esitelmä käsitteli erilaisten elokuvanäytösten yhteydessä järjestettyjen yleisökilpailujen merkitystä varainkeruulle toisen maailmansodan aikaisessa Kanadassa. “Astia-iltana” (dish night) elokuvalipun hinnalla sai kotiin mukaansa astiaston osan. Etukäteen ei ollut tiedossa, oliko illalla luvassa lautasia, tarjoiluastioita vai kuppeja, joten yleisö jonotti tapahtumiin kerätäkseen koko sarjan.

Osallistuin esitelmällä, joka käsitteli rintamaelokuvateatterien toimintaa talvi- ja jatkosodan rintamilla. Keskustelu aihepiiristä oli vilkasta, sillä Suomen sodanaikainen historia todettiin niin kovin erilaiseksi kuin muiden Pohjoismaiden.

***

NOS-HS Workshop: “Cinema audiences and film programming at the Northern periphery, 1930–1950s. Sources, methods, and tools”, Copenhagen 28.–29.9.2023.

Tapasimme samoissa merkeissä jälleen syyskuussa 2023 kun osallistuimme Kööpenhaminassa, Tanskassa pidettyyn Cinema audiences -työpajaan työryhmällä History of Finnish Liminal Audiences. Tällä kertaa mukana elokuvien maailmaan olivat tutustumassa dosentti Kimmo Laine, FT Tommi Römpötti, FT Aymeric Pantet sekä FT Noora Kallioniemi, tämän tekstin kirjoittaja. Kolmiosaisen työpajasarjan toisessa tapaamisessa keskityimme elokuvaesitysten ja elokuvayleisöjen tutkimukseen. Painopiste oli lähteiden ja metodien käytössä.

Kahdessa esitelmässämme tarkastelimme elokuvan jatkosodan aikaisessa Viipurissa ja pohdimme, miten filmiriita ja yhdysvaltalaisen elokuvan kieltäminen Suomen markkinoilta näkyi käytännön esitystoiminnassa. Elokuvan esitystoiminta oli sodan aikana vilkasta, sillä muita viihdykkeitä ei juuri ollut tarjolla. Elokuvan tuotanto oli hankalaa esimerkiksi henkilöstö- ja materiaalipulan vuoksi, mutta valmiiksi saatuja elokuvia kävi katsomassa 10-15% suomalaisista. Kotimainen elokuvatuotanto oli kuitenkin suhteellisen pientä ja tuontielokuvien kysyntä oli suurta läpi sotavuosien. Vuodesta 1923 eteenpäin Hollywood oli dominoinut suomalaisia elokuvamarkkinoita, mutta tämä osoittautui jatkosodan vuosina hankalaksi. Natsi-Saksan vaatimukset yhdysvaltalaisen elokuvan kieltämisestä johtivat niin sanottuun filmiriitaan vuonna 1942. Amerikkalaisen elokuvan esittäminen nousi poliittiseksi kiistaksi poliittisen keskustelun ulkopuolella, kun saksalaismieliset jäsenet irtautuivat Suomen Filmikamarista ja perustivat Suomen Filmiliiton.

Suomi oli menettänyt Viipurin Moskovan rauhansopimuksessa maaliskuussa 1940. Yli 400 000 ihmistä evakuoitiin ja asutettiin muualle Suomeen. Viipuri palautui Suomelle jatkosodan aikana, elokuussa 1941. Kaupunki uudelleenrakennettiin nopeasti ja siitä tuli vilkas varuskuntakaupunki. Kun raideyhteys palautettiin, oli Viipuri myös keskeinen kauttakulkupaikka. Vuonna 1941 Viipurissa oli kahdeksan elokuvateatteria. Tässä tutkitun jakson alussa, toukokuussa 1942 Viipurissa toimi kaksi elokuvateatteria, Palatsi ja Scala. Lokakuun aikana teatterien määrä kaksinkertaistui, kun Kinoportti ja Seppo avasivat ovensa. Tarkastelujakson viides elokuvateatteri avasi ovensa joulukuussa 1942. Elokuvateatterien toiminta oli vilkasta ja hyvin organisoitua huolimatta vallitsevasta sotatilasta. Viipuri näytti elokuvia noin kuukauden viiveellä Tampereen esitysrytmiin, eli ohjelmisto oli vertailukelpoista muihin keskeisiin suomalaiskaupunkeihin. Keskeinen havaintomme on, että amerikkalaista elokuvaa esitettiin Viipurissa filmiriidasta huolimatta myös vuosina 1942–1943. Julkaisemme tarkemmat tulokset myöhemmin tutkimusartikkelin muodossa.

Keynote-puhujia oli workshopissa kolme:

• Roel Vande Winkel, KU Leuven CINEMA IN OCCUPIED BELGIUM. Working with databases to gain new insights into cinemas and film screenings in German occupied Belgium (1940–1944).
• Prof. Pelle Snickars, Lund University, Doing New Film History—On Computer Vision & Topic Models of Swedish Film Culture in the 1930s.
• Thunnis van Oort, Radboud University, Using film programming datasets for writing histories of moviegoing: Data collection, analysis and dissemination.

Apulaisprofessori Roel Vande Winkel esitteli pitkäjänteistä työtään elokuvan esitystoiminnan historian tutkimuksen parissa. Kaksikielisen Belgian elokuvaohjelmistojen painopiste vaihteli toisen maailmansodan aikana sen mukaan, missä osassa maata elokuvaesityksiä järjestettiin. Pohjoisen hollanninkielisessä Flanderissa saksalaiselokuvien esitykset järjestettiin suuremmissa saleissa ja esityskaudet olivat pidempiä kuin etelän ranskankielisessä Valloniassa. Belgialaisen elokuvan esitystoimintaan vuodesta 1896 eteenpäin voi tutustua Cinema Belgica -tietokannassa.

Professori Pelle Snickars Lundin yliopistosta esitteli tietokoneavusteista kuvanlukua ja laskennallisten menetelmien käyttöä käynnissä olevissa tutkimushankkeissaan Welfare State Analytics. Text Mining and Modeling Swedish Politics, Media & Culture, 1945-1989 sekä Modern Times 1936. Molemmat projektit hyödyntävät digitaalisia menetelmiä ja niissä käytetään isoja digitaalisia datasettejä. Ensinmainittu soveltaa tekstinlouhintamalleja (text mining models) ja jälkimmäinen hahmontunnistustekniikoita (pattern recognition) mediahistoriallisiin lähteisiin. Snickars pohti puheenvuorossaan myös sitä, miten tekoäly ja tietokoneoppimisen menetelmät voivat tuottaa uutta tietoa pohjoismaisesta elokuvakulttuurista. Myös tekoälyn käyttö kuvanmuokkauksen välineenä puhutti tietysti audiovisuaalisen kulttuurin tutkijoita. Tietokoneavusteisten menetelmien käyttö herättää ristiriitaisia tunteita, sillä niiden avulla voidaan esimerkiksi luoda uusia kohtauksia vanhoihin elokuviin.

Snickars esitteli tapausta, jossa tubettaja Denis Shiryaev oli tekoälyn avulla luonut uusia kohtauksia Lumièren veljesten elokuviin ja parannellut audiovisuaalista materiaalia opettamalla tekoälyn värittämään, skaalaamaan ja parantelemaan historiallista elokuva-aineistoa.

Tutkijatohtori Thunnis van Oort Radboudin yliopistosta esitteli tutkimustaan digitaalisten menetelmien parissa. Luennon jälkeen kokeilimme hands-on-työpajassa digitaalisia menetelmiä käytännössä. Datasetti oli koottu etukäteen suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja hollantilaisten kaupunkien elokuvaesitysten tiedoista. Suomesta keräsimme elokuvateatterien esitystiedot Oulusta, Tampereelta ja Viipurista. Aikarajaus oli toukokuusta 1942 kesäkuuhun 1943. Aineistoja analysoitiin datankeruun jälkeen taulukoimalla ja tekemällä erilaisia hakuja aineistoon. Vertailemalla suomalaista dataa kansainväliseen, voidaan suomalainen elokuvateatteritoiminta sijoittaa transnationaaliseen kontekstiinsa.

Eräs analyysin menetelmä on professori John Sedgwickin kehittämä popstat-analyysi. Siinä lasketaan sanomalehtien elokuvailmoituksista kerätyn datan perusteella jokaiselle elokuvalle kapasiteettiluku, joka perustuu elokuvan esityskauden pituuksiin (montako päivää) ja elokuvasalien kapasiteettiin (montako istumapaikkaa). Suomessa yhdysvaltalainen elokuva sai suurimman esityskapasiteetin, suomalainen elokuva toiseksi suurimman ja saksalainen elokuva kolmanneksi suurimman. Pohjoismaisessa vertailussa saksalainen elokuva nousi kapasiteetiltaan suurimmaksi, toisena ruotsalainen elokuva ja kolmantena yhdysvaltalainen.

Workshop tarjosi paljon käytännön työkaluja ja taitoja tutkimustyöhön, ja esitellyt analyysimenetelmät antavat mahdollisuuden syventyä elokuvan esitystoiminnan historiaan entistä laajemmin. Näiden tulosten valossa jatkamme tutkimustamme ja odotamme innolla mahdollisuutta julkaista tuloksemme laajemman yleisön saataville tulevaisuudessa.

Tämän vuoden Lukuviikko järjestetään 17.–23.4.2023. Lukuviikkoa on järjestetty eri muodoissa jo vuodesta 1977, ja se on yksi Suomen pitkäikäisimmistä lukutaitokampanjoista. Mutta millä lailla lasten lukemisesta ja lukumotivaation kehittämisestä keskusteltiin 1800-luvun alussa?

Yli 200 vuotta sitten Viipuriin asettunut kirjailija Jaakko Juteini (Jacob Judén) kirjoitti teoksessaan Lyhyt neuwo lapsen opettajalle (1816) miten lasta ei tulisi pakottaa lukemaan opetteluun. Sen sijaan lukemisen opettelu tuli aloittaa vasta, kun lapsi oli valmis siihen. Juteini painotti, että ”ei taito ole lapselle niin hyödyllinen kuin tahto ja halu taitoon”. Juteinilla oli käytännön kokemusta lasten opettamisesta, sillä hän oli toiminut nuorena miehenä kotiopettajana eri puolilla Suomea, ennen kuin asettui Viipuriin. Tuossa kaupungissa hän teki pitkän kirjallisen uran toimiessaan samalla maistraatin sihteerinä. Kuitenkin ajatus lukemisen motivoimisesta oli peräisin käytännön kokemuksen lisäksi myös aikakauden kirjoista ja oppineiden kasvatusta käsitelleistä kansainvälisistä keskusteluista.

Ajatus lukuhalun nostattamisesta ja oppimisen ilon synnyttämisestä toistui usein valistusajan kasvatuskeskusteluissa, vaikka lukumotivaation käsitettä ei tuolloin vielä käytetty. Englantilainen John Locke kirjoitti vaikutusvaltaisessa kirjassaan Some Thoughts Concerning Education (1693) (suom. Muutamia mietteitä kasvatuksesta, 1914), että lasta ei saanut pakottaa lukemiseen. Aikuisen tuli muistaa, että hänen tehtävänään ei niinkään ollut opettaa lapselle sitä, mitä tämän tulisi tietää, kuin kasvattaa lapsessa arvostusta ja rakkautta tietoa kohtaan. Tämän kautta lapsi oppi tuntemaan ja kehittämään myös itseään.

Myös saksalaisella kielialueella vaikuttaneet filantropistit kuten Johann Heinrich Pestalozzi ja Johann Bernhard Basedow korostivat lapsen yksilöllisen kehityksen huomioimista sekä lapsen oman havainnon ja kokemuksen roolia oppimisessa. Basedowin mukaan lukemaan oppimista tulisi edistää vähä vähältä lapsen kehitystä seuraten, ja hän antoi käytännöllisiä esimerkkejä siitä, miten kielen opiskelussa tuli edetä leikinomaisuuden ja havainnollisuuden kautta. Jaakko Juteini, joka oli kuunnellut Henrik Gabriel Porthanin kasvatusoppia käsitteleviä luentoja opiskellessaan Turun Akatemiassa, selvästikin tunsi lukumotivaatiota käsitelleet kansainväliset keskustelut ja käänsi oman aikansa keskeisiä pedagogisia ajatuksia jo varhain suomen kielelle.

Valistusajattelijat näkivät opetuskysymyksissä yhteiskunnallista ulottuvuutta. Lukeminen kehitti paitsi järkeä myös moraalia. Eläimistä kertovat kuvat ja tarinat olivat yksi valistusajan kasvattajien esiin nostama keino lasten lukuhalun kasvattamiseksi. Eläin- ja luontoaiheet nivoutuivat myös uudenlaiseen kiinnostukseen luonnon havainnointiin aistien avulla. Kun lastenkirjallisuus alkoi muovautua Euroopassa 1700-luvulla, haluttiin uudistaa antiikin faabeleiden traditiota ja luoda uudenlaisia realistisempia eläintarinoita. Eläinten nähtiin kiinnostavan lapsia ja kuuluvan näiden omaan kokemismaailmaan. Eläinkuvituksia käytettiin 1800-luvun alkupuolella monin tavoin erilaisissa kuvitetuissa aapisissa ja kuvakirjoissa.

Locken tavoin myös Jean-Jaques Rousseau suositteli eläintarinoita lasten lukemistoon, kuitenkin vasta kun lapsi oli valmis ymmärtämään eläintarinoiden moraaliset opetukset. Rousseaun kirja Émile ou de l’éducation (1762) (suom. Emilé eli kasvatuksesta, 1905) vaikutti laajalti kasvatuksesta käytyyn keskusteluun 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Euroopassa.  Rousseau tunnetusti suhtautui kriittisesti hyvin nuorten lasten lukemiseen ja nosti esiin yhden ainoan kirjan, jonka hyväksyi lasten lukemistoon ennen 12 ikävuotta. Tämä oli Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719).

Robinson Crusoe oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa suosittu lastenkirja ympäri Eurooppaa, vaikka se oli alun perin kirjoitettu aikuisille. Kirja ilmestyi kuvitettuna suomennoksena Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet vuonna 1847. Tätä aikaisemmin kirjaa oli luettu Suomen alueella etupäässä ruotsiksi ja saksaksi. Saksalainen pedagogi Joachim Heinrich Campe kirjoitti oman mukaelmansa Robinson Crusoe der Jüngere (1779), jossa kirjaa yhdessä lukevan perheen tarinan muodostama kehyskertomus oli valtavan suosittu. Kirja levisi laajalle saksankielisessä Euroopassa.

Robinson Crusoen tarinan on katsottu luoneen erityisen Robinsonadien lajityypin lastenkirjallisuuteen. Se innoitti poikakirjallisuudeksi miellettyjä seikkailukertomuksia, joissa samalla opetettiin länsimaiseen maskuliinisuuteen sopivia tunteita ja arvoja, kuten rohkeutta, rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Kuitenkin myös tytöt saattoivat eläytyä autiolle saarelle joutuneen Robinsonin tarinaan jo hyvin varhain.

Kirjahistorioitsija Tuija Laine on osoittanut, miten Ruotsin ajan Suomessa myös tytöt saattoivat lukea Robinson Crusoeta 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Jacobina Charlotta Munsterhjelmin (1786–1842) päiväkirjassa kuvataan, miten kirja kiersi hänen perheessään vuonna 1800, kun Munsterjhelmin perheen tyttäret lukivat sitä toisilleen. Myöhemmin Robinson Crusoen tarinaa on tarkasteltu ja uudelleenkirjoitettu myös postkoloniaalisesta näkökulmasta, mistä esimerkiksi Michael Tournierin alun perin ranskaksi vuonna 1967 ilmestynyt romaani Perjantai on hyvä esimerkki.

Kirjan kierto Munsterhjelmin tyttärien parissa kertoo siitä, miten lukeminen oli monin tavoin yhteisöllistä 1800-luvun alussa. Yhdessä lukeminen ja kirjojen jakaminen olikin yksi tärkeä tapa suhtautua lukemiseen. Campen versiossa Robinson Crusoen tarinasta yksinäiselle saarelle joutuneen haaksirikkoisen tarinaa luettiin yhdessä perheessä, jonka lasten välihuomiot, vitsit ja pohdiskelut katkaisivat itse päätarinan ja saivat lukijan tuntemaan olevansa osa tätä kodikasta seuruetta, joka luki kirjaa yhdessä, usein ulkosalla luonnon helmassa. Toisaalta myös yksin kirjaan syventyneen lukijan eläytyminen Robinson Crusoen selviytymiseen saarellaan oli osa laajempaa jaettua kirjallista kulttuuria, jossa kirjat muovasivat yhä tärkeämmäksi nousevaa yksiöllisyyden kokemusta.

Saksalainen Rolf Engelsing on esittänyt, että 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa tapahtui suuri muutos: sen sijaan, että oltaisiin luettu ääneen yksiä ja samoja kirjoja yhä uudelleen, alettiin lukea yhä enemmän yhä laajempaa määrää erilaisia kirjoja. Paitsi kielen oppimista, lukeminen merkitsi myös sen välittämien ajatusten, tunteiden, moraalisten sääntöjen ja käytösnormien opettelua ja sisäistämistä. Toukokuussa käynnistyvä projektimme ”Lukemalla kansalaiseksi? Lastenkirjat ja kasvatuksellinen kirjallisuus Suomessa 1790–1850” tarkasteleekin juuri yksilön ja yhteisön välisiä suhteita 1800-luvun alun lastenkirjallisuudessa. Hanke toteutetaan Turun yliopistossa vuosina 2023–2026 ja sitä tukee Koneen Säätiö.

Teksti: Heidi Hakkarainen

Koronavuoden kestäneen kotoilun taituttua, pääsin vihdoinkin toteuttamaan jo vuodesta 2020 suunnittelemaani arkistomatkaa Det Kongliga Biblioteketin eli Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston kokoelmiin ja arkistoihin. Tanskalaisen kirjailija ja sirkustutkija Anders Enevigin keräämää sirkusarkistoa säilytetään Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston arkistossa. Lisäksi kirjastosta löytyy sanomalehtiarkisto, Mediearkivet, jonka aineistokokonaisuutta on mahdollista tarkastella vain tutkijasalin tietokoneilta ja mikrofilmeiltä paikanpäällä. Väitöskirjassani tutkin unohdettuja naistaikataiteilijoita, jotka kiertelivät Tanskaa, Ruotsia, Suomea, Norjaa ja muita Euroopan maita 1880–1890-luvuilla. Tästä syystä ensimmäinen ulkomainen arkistomatkani suuntautui juuri Kööpenhaminaan etsimään johtolankoja tutkiemieni naisten urapoluista ja elämänvaiheista.

Lentolippujen ja tutkijasalin arkistovaraukset tehtyäni, reilun viikon mittainen arkistomatkani konkretisoitui yllättävän nopeasti heti tammi-helmikuun taitteeseen. Matkamenoa ei haitannut edes kiprakka Itämereltä puhaltava tuuli eikä rähjäinen hotelli, joka sijaitsi rautatieaseman takana, punaisten lyhtyjen katveessa. Sijainniltaan hotelli vinoine käytävineen osoittautui kuitenkin loistavaksi. Rautatieaseman läheisyydessä sijaitsee myös sirkusesiintyjien suosima historiallinen esiintymispaikka Tivoli. Vaikka Tivoli oli talveksi suljettu, pääsin silti ihastelemaan aidan raoista Tivolin kauniita valaistuksia, viihtyisiä asetelmia ja koristeellisia orientaalisia rakennuksia.

Varaamani tutkimusaineistot tuotiin ”Mustaan Timanttiin” eli kuninkaallisen kirjaston moderniin lisäosaan. Kauttaaltaan mustasta lasista tehty ”timantti” koreilee ryhdikkäästi keskustan läpi kulkevan satamakanaalin varrella. Suunnikkaan muotoiseen rakennukseen mahtuu kirjastosalin, tutkijasalin ja korkean aulatilan lisäksi näyttelytiloja, teatteri, käsikirjasto ja kahvila, jossa kulutin kruunuja. Tutkijasalin rekisteröinti osoittautui varsin viralliseksi. Tarvitsin kahteen otteeseen passia, ja minusta otettiin yllätyksellisesti myös kuva. Lopputuloksena sain omalla kauhistuttavalla (mutta tunnistettavalla) kuvallani varustetun kulkuluvan. Tutkijasalissa pöydälleni asetettiin kuvauslupakielto, koska tilaamani materiaali oli kiellettyä. Viereisessä pöydässä kamera raksutteli kuitenkin ahkerasti, jota hiukan kateellisena seurasin. Oman materiaalini kopioiminen manuaalisesti hidasti työtahtiani. Kaikenkaikkiaan vietin viiden aineistolaatikon kanssa kolme työpäivää., ja toiset kolme päivää tutustuin Mediearkivetin aineistoon tutkijasalin koneilta.

Yksi tutkimukseni päähenkilöistä eli wieniläinen hovitaikuri Sidonie Roman (1853-1946) asui aikanaan Kööpenhaminassa yhdessa tanskalaisen miehensä kanssa. Erityisesti Sidonie Romanin kohdalta tutkimukseni edistyi merkittävästi, ja löysin uusia arkistolähteitä ja vinkkejä jatkotutkimukseen. Harmittavaa mutta ei yllättävää, Anders Enevigin kokoama aineisto ei sisältänyt juurikaan tietoa naistaikureista. Olin toiveikkaana odottanut, että erityisesti hänen kokoamastaan Rhodinin-sirkussuvun arkistosta olisi löytynyt runsaasti aineistoa muun muassa taikuri, hiekkamaalari ja sirkuksen omistaja Theresia Rombello-Rhodinista (1840–1908). Theresia Rombello teki pitkän ja vaiherikkaan esiintyjänuran, mikä kuitenkin on jäänyt unohduksiin. Tutkimukseni kontekstoimiseen Enevigin tarkasti keräämä ja arkistoima materiaali kuitenkin auttoi. Paikanpäällä olo helpotti myös taiteilijaverkostojen ja manageriverkostojen ymmärtämistä.

Sunnuntaina tutkijasali oli kiinni, joten suuntasin tutustumisretkelle Kööpenhaminan museoihin ja kuninkaanlinnoihin. Kuvittelin Amalienborg-linnan juhlaviin saleihin tutkimukseni kiertelevät naistaikurit esiintymään. Vuosisadan vaihteen esiintyville taiteilijoille tyypillinen luokkaerojen ylittäminen konkretisoitui juuri Amalienborgin ylellisyyden keskellä, ja jopa hämmensi tutkijaa.

Arkistopäivien päätteeksi minua viihdyttivät kävelykatujen antikvaarit ja kirjakahvilat, joista tein myös hauskoja kirjalöytöjä. Ensimmäinen ulkomaille suuntautuva arkistomatkani oli antoisa, avartava ja uusia johtolankoja kutkutteleva. Sain uuden aineistomateriaalin ja inspiraation lisäksi myös arvokasta kokemusta erilaisten arkistojen käytännöistä.

Teksti: Pauliina Räsänen