KH50: Voiko siitä olla jo 20 vuotta? Entisten kulttuurihistorian opiskelijoiden muistelutapaaminen Turussa

Kulttuurihistorian tutorryhmä syksyllä 2002. Kuva: Jarna Lindroos.

Syksyllä 2002 otetussa kuvassa kymmenkunta nuorta naista istuu yliopistonmäen portaissa ja katsoo iloisina kameraan. Valtaosa heistä vasta aloittelee akateemista taivaltaan kulttuurihistorian opintojen parissa ja kaikki on uutta. Ystävyyssuhteita on kuitenkin jo solmittu tässä opintojen alkuvaiheessa tiiviisti kokoontuneessa, Jarna Lindroosin vetämässä tutorryhmässä, eikä kenenkään tarvitse painiskella yksin kurssivalintojen tai ensimmäisten kirjatenttien kanssa.

Kulttuurihistorian tutorryhmäläisiä 2002 lokakuussa 2022. Ylärivi vasemmalta: Anna-Leena Perämäki, Erika Lundqvist (o.s. Metsäranta), Päivi Kankaro, Milla Karppinen, Heidi Hakkarainen. Alarivi: Johanna Nurmela-Ranta, Elina Keränen (o.s. Villikka), Anna Möttölä.

Sittemmin on virrannut aika paljon vettä Aurajoessa ja muissa vesistöissä. Kulttuurihistorian opinnot on saatettu päätökseen ja siirrytty työelämään, perheitä perustettu. Monet meistä ovat vaihtaneet paikkakuntaa ja välillä jopa maata, mutta osa asuu edelleen Turussa. Porukasta kaksi viihtyi kulttuurihistorian parissa niin hyvin, että jäivät valmistuttuaan oppiaineeseen tutkijoiksi ja väittelivät tohtoreiksi. Yksi työskentelee Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin toiminnanjohtajana, toinen museoalalla, muutamat opettajina. Ryhmästämme löytyy myös esimerkiksi kustannustoimittaja ja digitaalisen markkinoinnin asiantuntija. Yksi opiskeli itselleen uuden ammatin ja työskentelee nykyään puheterapeuttina. Moninaiset urapolkumme osoittavat, miten kulttuurihistorian opiskelu voi tarjota hyvän pohjan kaikenlaisiin ammatteihin.

Vuonna 2002 alkanut ystävyys on säilynyt, ja ainakin osa tutorryhmämme jäsenistä on ollut vuosien varrella paljonkin yhteyksissä ja pyrkinyt tapaamaan toisiaan silloin tällöin. Isommalla porukalla emme kuitenkaan ole kokoontuneet pitkään aikaan. Niinpä päätimme järjestää tällaisen tapaamisen lokakuussa 2022, kun oli tullut kuluneeksi 20 vuotta kulttuurihistorian opintojemme alkamisesta.

Tapaaminen aloitettiin tunnelmallisesta Café Artista, joka on vuonna 2004 perustettuna lähes yhtä vanha kuin ensimmäiset tenttituloksemme. Siellä selailimme valokuvia opiskeluajoilta ja vanhoja Kritiikki-lehtiä. Yksi meistä oli jopa tuonut katsottaviksi 20 vuotta vanhat luentomuistiinpanonsa kulttuurihistorian peruskurssilta! Kukaan ei valitettavasti löytänyt tapaamistamme varten ainejärjestö Kritiikin vuoden 2004 kalenteria, jossa poseerasimme tutorryhmämme kanssa vähäpukeista tyttökalenteriperinnettä uhmaten menneisyyden ja fiktion miessankarit (kuten Hamletin ja Napoleonin) naisiksi muuttaneina. Sekin on hieno muisto kultaisilta opiskeluvuosilta.

Opiskelumuistoja. Kuva: Johanna Nurmela-Ranta.

Kahvilasta siirryimme yliopiston kampusalueelle tunnelmoimaan opiskeluaikojen tärkeitä paikkoja. Matkalla muistelimme purettua Jusleniaa, jonka tilalle kohonnut kemistien loistelias Aurum on jotain aivan muuta kuin tuo sympaattinen humanistien kotipesä ikkunattomine luentosaleineen ja unettavine Suomen ja yleisen historian seminaarikirjastoineen. Yliopistonmäellä huomiota kiinnittivät rakennusten muuttuneet nimet. Pääkirjasto ei ole enää pelkkä pääkirjasto ja entinen Luonnontieteiden talo, jonka muistamme erityisesti pääsykokeista ja myöhemmistä kirjatenteistä, on myös saanut uuden, komealta kalskahtavan nimen. Legendaarinen yliopiston päärakennuksen Tauno Nurmela -sali sentään on entisellään – tai oikeastaan remontin jälkeen entistä ehompi – mutta valitettavasti ovet olivat lukossa emmekä päässeet lähemmin verestämään luentomuistoja. Ennen nostalgisen kävelyretkemme jatkumista otimme kuitenkin vielä porukastamme kuvia päärakennukseen johtavilla portailla, täsmälleen samassa paikassa kuin 20 vuotta aiemmin.

Matkalla yliopistolle. Kuva: Anna Möttölä.

Tapaamisemme kohokohta oli ehdottomasti käynti Arwidssoninkadun kasarmialueella katsomassa kulttuurihistorian vanhaa puurakennusta. Sieltä kaikki aikoinaan alkoi – kulttuurihistorian viihtyisästä kirjastosta, oppiaineen pitkäaikaisen sihteerin Sirpan toimistosta, seminaarihuoneesta opinnäytetöiden ja joskus vähän viihteellisemmänkin toiminnan, kuten Kritiikin viini-iltojen, parista. Oppiaine muutti jo vuonna 2006 Sirkkalaan ja sittemmin Arcanumiin, mutta Arwidssoninkadun rakas puutalo on se paikka, johon yhdistyy mielissämme eniten nostalgisia opiskelumuistoja. Nyt rakennus oli surullisen autio ja hylätyn oloinen, mutta oli ilahduttavaa kiivetä kurkistamaan entisen seminaarihuoneen ikkunoista sisään ja todeta, että ainakin tämä tila näytti lähes entisenlaiselta.

Perillä Arwidssoninkadulla! Kuva: Anna-Leena Perämäki.
Johanna ja Elina kurkkaavat entiseen seminaarihuoneeseen. Kuva: Anna-Leena Perämäki.
Anna-Leena poseeraa portailla. Kuva: Päivi Kankaro.

Päivä jatkui vielä ravintolaillallisen merkeissä – sellaisia meillä ei kyllä ollut varaa harrastaa vielä kaksikymmentä vuotta sitten – ja päättyi tietysti perinteikkään ravintola Koulun Historianluokkaan. Vanhoja opiskelukavereita oli hienoa nähdä ja muistella ei-vielä-niin-kaukaista nuoruutta. Toivottavasti tapaamme seuraavan kerran jo hyvissä ajoin ennen opintojemme alkamisen 40-vuotisjuhlavuotta!

Teksti: Anna-Leena Perämäki

Kustos kertoo – Joutilaita miehiä laman varjossa

FM Noora Kallioniemi väitteli lauantaina 19. marraskuuta 2022 legendaarisessa Tauno Nurmela -salissa, jossa on vuosikymmenien mittaan käyty monet tieteelliset keskustelut. Tällä kertaa aiheena oli 1990-luvun viihde talouslaman ahdingosta toipuvassa Suomessa. Kuten vastaväittäjä dosentti Jukka Kortti Helsingin yliopistosta totesi, 1990-luvun televisiohistoria on tällä hetkellä varsin vähän tutkittua. Samaa voisi todeta ylipäätään lähivuosikymmenien kulttuurihistoriasta. Suomen Akatemia rahoitti 1990-luvun laskukauden jälkeen mittavaa laman tutkimusohjelmaa, mutta sen jälkeen laman kulttuuriset merkitykset ja vaikutukset ovat eläneet pitkälti pinnan alla. Ajankohtaisia ne ovat yhä, niin kuin voidaan todeta parhaillaan televisiossa pyörivästä Helsinki-syndrooma-sarjasta.

Kallioniemen artikkeliväitöskirja Armotonta menoa! Työttömät ja joutilaat miehet 1990-luvun lama-ajan suomalaisessa komediaviihteessä keskittyy siihen, millaisina joutilaat, työttömät tai työtä vieroksuvat miehet esitettiin tilanteessa, jossa Suomi oli juuri ajautunut massatyöttömyyteen ja jossa työelämästä puhuttiin paljon. Lähdeaineistona ovat Pekko Aikamiespoika- ja Uuno Turhapuro -elokuvat sekä tv-sarjat Frank Pappa Show ja Lapinlahden Linnut. Väittelijän ja vastaväittäjän kesken käytiin kiinnostava keskustelu viihteen tutkimuksen lähteistä, menetelmistä ja käsitteistä ja samalla pohdittiin 90-luvun ”joutilaiden miesten” kulttuurisen kuvan juuria ja vaikutuksia. Innostavaa debattia seurasi Tauno Nurmela -salissa 39 kuulijaa.

Noora Kallioniemen tutkimus on kulttuurihistorian 74. väitöskirja. Oppiaineen ensimmäinen tohtori oli Luigi de Anna vuonna 1988.

Noora Kallioniemen väitös on alkanut. Vastaväittäjä Jukka Kortti pitää aloituspuheenvuoronsa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki

KH50: Kulttuurihistorian bilebändi Kasarmin Valo aloitti suoraan huipulta

Kulttuurihistorioitsija ja populaarikulttuurin historian dosentti Janne Mäkelä muistelee juhlavuoden videossa ja blogitekstissä legendaarista Kasarmin valo -yhtyettä. (Psst! Vielä ehdit ilmoittautua mukaan juhlavuoden huipentaviin 50-vuotisjuhliin, joissa huhujen mukaan voi nähdä kokea taas myös Kasarmin valon! Ilmoittaudu täällä 16.11. mennessä!)

Janne Mäkelä kertoo Kasarmin Valon taustasta.

Oli huhtikuu 1997. Olin tuolloin kulttuurihistorian väitöstutkija ja soittelin kollegani ja entisen bändikaverini Henri Terhon kanssa vanhalla kasarmialueella Arwidssoninkadun harjoitushuoneessa, minä kitaraa, Henri pianoa. Siinä oli mukana myös viisikymppinen vieraileva tutkija ja jazztrumpetisti Bruce Johnson, joka antoi meille neuvoja sointukierroista (“cycle of fourths is the key to everything”) ja improvisaatiosta (“better than sex”). Väliin Bruce kertaili omaa soittohistoriaansa (“I don’t play like Miles anymore”) kunnes sitten häipyi muualle puuhailemaan kaikkea sitä mitä nyt vierailevat tutkijat tapaavat puuhaillakaan.

Jotenkin minun ja Henrin soitannat alkoivat kiinnostaa muita väitöstutkijoita. Maija Mäkikalli ilmaantui ovenpieleen ihmettelemään menoa, taisi siinä pyöriä myös Riitta Laitinen. Molemmilla oli lauluintoa. Virisi ajatus, että mitä jos heitettäisiin keikka kulttuurihistorian kevätjuhlassa. Valikoitiin omia suosikkikappaleita, etenkin vanhoja Finnhits-iskelmiä, Bond-tunnareita ja poprockbiisejä. Keikkakokoonpano alkoi muovautua, kun saatiin Paavo Oinonen rumpuihin ja Jaakko Suominen bassokitaraan. Yliassistentti Anne Ollila tuli laulamaan taustoja.

Kaikki me oltiin enemmän tai vähemmän harrastelijoita musiikin alalla. Minulla taisi olla eniten esiintymiskokemusta, mutta en mieltänyt itseäni ammattimaiseksi toimijaksi. Voi hyvin olla, että juuri tämän amatööriasenteen vuoksi päätettiinkin sitten mennä heti huipulle. Pyydettiin apulaisprofessori Kari Immonen lausumaan Kuusamo-nimisen iskelmän kohtalokkaat alkusanat. Hän suostui. Oppiaineen professori Keijo Virtanen epäröi. Meillä oli kuitenkin esittää tarjous, josta hän ei voinut kieltäytyä. Lopulta kovana Elvis-diggarina tunnettu Virtanen sanoi: “No jos te haluatte, niin kai mä sen Love Me Tenderin voin sitten vetää.”

Keväjuhlat olivat Arwidssoninkadun harjoitushuoneessa perjantaina toukokuun 23. päivä. Henri soitteli ennen keikkaa cocktail-henkistä taustamusiikkia. Jännitti. Jännitti kovasti. Luultavasti professoreitakin. Virtanen kävi kysymässä, että eikö jo mennä esiintymään. Mentiin. Kaikki sujui osapuilleen hyvin. Meno oli rivakkaa ja tunteellista ja yleisö tykkäsi – tai ainakin niin me se tulkittiin. Jos en väärin muista, niin oppiaineen toimistosihteeri Sirpa Kelosto napsi tilanteesta muutamia valokuvia.

Virtanen kiitti bändiä ja poistui sitten juhlista, tapansa mukaan melko varhaisessa vaiheessa. Joku hyödynsi tunnettua Elvis-fraasia ja sanoi: “Keijo has left the building”. Se oli osuvasti sanottu. Virtanen jätti Love Me Tenderin myötä hyvästit Arwidssoninkadulle ja siirtyi syksyllä toiseen rakennukseen Turun yliopiston rehtoriksi.

“Helsinki, savuinen, sumuinen kaupunki.” Kari Immonen lausuu Kuusamon alkusanat kulttuurihistorian kevätjuhlassa 1997. Vieressä Maija Mäkikalli, Janne Mäkelä, Anne Ollila ja Jaakko Suominen. Sirpa Kelosto / Janne Mäkelän kotiarkisto.
“Love me tender, love me true.” Tuleva yliopiston rehtori Keijo Virtanen tulkitsee Elvis-klassikkoa toukokuussa 1997. Sirpa Kelosto / Janne Mäkelän kotiarkisto.

Sen piti olla vain yhden illan juttu. Bändillä ei edes tainnut olla nimeä. Mutta kun homma sitten jatkui, piti keksiä jotain. Luulen, että nimi Kasarmin Valo oli sittemmin dekaaniksi päätyneen Jaakko Suomisen nimiehdotus. Sen ainakin muistan, että en aluksi innostunut ehdotuksesta ollenkaan mutta lämpenin sille sitten nopeasti. Nimessä oli näppäriä viitteitä kulttuurihistorian sijaintipaikkaan kuten myös sodanaikaiseen Lili Marleen -hittiin, jossa lauletaan kasarmin portista ja lyhdyn valosta. Emme ole koskaan soittaneet Lili Marleenia.

Esiinnyimme säännöllisesti noin kuuden vuoden ajan oppiaineen juhlissa ja tutkijoiden väitösjuhlissa. Tarvittaessa bändi on myöhemmin kavunnut lavalle muun muassa kulttuurihistorian tasavuotisjuhlissa.

Kasarmin Valo kulttuurihistorian 40-vuotisjuhlissa.

Kokoonpano on tietenkin vaihdellut. Lauluvoima täydentyi jo vuonna 1998, kun Maarit Leskelä (myöh. Leskelä-Kärki) tuli mukaan. Sittemmin kuvioissa ovat olleet myös Kimi Kärki kitarassa, Kimmo Laine bassossa ja Silja Laine laulajana. Toisinaan mukana on ollut vierailevia soittajia ja laulajia, muun muassa edellä mainittu Bruce Johnson ja kulttuurihistoriaan lisensiaatintutkimuksensa tehnyt Kolmannen naisen kitaristi Sakari Pesola.

Kasarmin Valon “kultalevyjuhlat” 1998: vas. Henri Terho, Paavo Oinonen, Maija Mäkikalli, Maarit Leskelä, Riitta Laitinen, Janne Mäkelä ja Jaakko Suominen. Sirpa Kelosto / Janne Mäkelän kotiarkisto.

Nyt kun ajattelen, niin Kasarmin Valo oli noina Arwidssoninkadun vuosina eräänlainen musiikillinen manifestaatio kulttuurihistorian oppiainetta leimanneesta hulluudesta ja luovuudesta. Herkkyydestä myös. Ja usein kiireestä ja kaaoksestakin. Monesti harjoitukset jäivät vähiin, ja aina oli epävarmuutta siitä, miten tämäkin esitys nyt menee. Siinä oli sellaista heittäytymistä, tiesi lähtöpisteen, muttei tiennyt, mihin päädytään – hieman niin kuin tutkimuksessa. Aina kuitenkin oli hauskaa, ja aina yleisö oli menossa mukana ja kannustava. Se oli kollektiivista meininkiä, yleisö oli ikään kuin Kasarmin Valon jäsen myös.

Keikat

23.5.1997 kulttuurihistorian kevätjuhla, Arwidssoninkatu

13.3.1998 ainejärjestö Kultin bileet, Arwidssoninkatu

29.5.1998 kulttuurihistorian kevätjuhla, Arwidssoninkatu

19.12.1998 Kari Kallioniemen karonkka, ravintola Koulu

5.11.1999 Riitta Laitisen karonkka, Ravintolalaiva Musta Rudolf, keikka Arwidssoninkatu

23.5.2001 kulttuurihistorian kevätjuhla, Arwidssoninkatu

5.4.2002 Janne Mäkelän karonkka, ravintola Koulu

10.5.2002 kulttuurihistorian 30-vuotisjuhla, Kåren

30.8.2003 Hanna Järvisen karonkka, Upseerikerho

5.9.2003 kulttuurihistorian tiedotustilaisuus, Juslenia

5.12.2003 kulttuurihistorian pikkujoulu, Arwidssoninkatu

14.2.2004 Paavo Oinosen karonkka, Verkatehdas, keikka Arwidssoninkatu

13.8.2005 Kari Immosen syntymäpäivät, Kaarina

9.9.2006 Maarit Leskelä-Kärjen karonkka, Aboa Vetus & Ars Nova

5.3.2011 Silja Laineen karonkka, Aboa Vetus & Ars Nova, keikka Aikala

30.11.2012 kulttuurihistorian 40-vuotisjuhla, Sirkkalan kasarmi

16.10.2021 Maija Mäkikallin karonkka, Forum Marinum.

Levytyksiä

A Tribute to the King. Rehtori Keijo Virtasen Tabula Gratulatoria. Sis. Always on My Mind, Love Me Tender, Suspicious Minds, Love Me Tender (Karaoke Edit), omakustanne-ep 2005.

Esiintyjiä

Janne Mäkelä (kitara, laulu)

Henri Terho (kosketinsoittimet, haitari)

Paavo Oinonen (rummut, lyömäsoittimet)

Jaakko Suominen (basso)

Kimi Kärki (kitara, laulu)

Kimmo Laine (basso)

Maija Mäkikalli (laulu)

Maarit Leskelä-Kärki (laulu)

Riitta Laitinen (laulu)

Silja Laine (laulu)

Vierailevia laulajia: Kari Immonen, Keijo Virtanen, Anne Ollila, Kari Kallioniemi, Hanna Järvinen, Emilia Cronvall, Sirpa Kelosto

Vierailevia soittajia: Bruce Johnson (trumpetti), Sakari Pesola (kitara), Kari Mäkiranta (kosketinsoittimet).

KH50: Yöjunalla Turkuun – Ihmisiä, paikkoja, askelmerkkejä

Kuva: Psl10i (Wikimedia Commons)

Syksyllä 1999 opiskelin kolmatta vuotta sosiologiaa Lapin yliopistossa. Opiskelukaveri oli osallistunut kulttuurihistorian peruskurssille, luennoille, jotka pidettiin taiteiden tiedekunnan tiloissa toisella puolella kaupunkia. “Siellä puhuttiin jostain penkkiarkuista”, kaveri kertoi. Tästä ehkä-ei-niin-innostavasta suosituksesta huolimatta päätin mennä kuuntelemaan kulttuurihistorian luentoa, jonka pitäisi “joku turkulainen professori”.

Silloin koin ensimmäistä kertaa Kari Immosen luennon, ja sain kulttuurihistoriallisen herätyksen. Seuraavana keväänä aloitin kulttuurihistorian opinnot Lapin yliopistossa, jossa niitä opetti Marja Tuominen – Turun yliopiston kulttuurihistorian kasvatteja hänkin.

Löysin oman alani, ja jäin Lappiin. Tutuksi tulivat vähitellen kulttuurihistorialliset tekstit ja ihmiset tekstien takana.

Muutamaa vuotta myöhemmin kolkuttelin Arwidssoninkadulla vanhan puutalon ovia, kun suunnittelin väitöskirjani aihetta. Sirpa Kelosto ohjasi oikeaan huoneeseen, ja Kari Immosen kanssa kävin läpi mahdollisia tulevia polkuja, joita tutkimuksessani voisin lähteä kulkemaan.

Tästä ei mennyt kauan siihen, kun matkasimme Marjan ja opiskelijakollega Eveliina Olssonin kanssa yöjunalla Turkuun joulukouluun, jossa pohdittiin muun muassa sitä, mitä kulttuurihistoria on.

Samalla reissulla kävimme assistentti Kimi Kärjen kanssa keskustelemassa Bolognan prosessiin liittyvästä ydinainesanalyysistä (kyllä, siitäpä siitä), jota turkulaiset olivat jo pohtineet ja joka meillä oli edessä. Kotimatkasta muistan yöjunan hytin, punaviinin ja juustot, joita haimme Turun keskustan kaupasta. Kotona oltiin seuraavana aamuna, kirkkaassa pohjoisen talvessa.

Sirkkalan kasarmi tuli myös vuosien myötä tutuksi – siellä kävin juttelemassa professori Hannu Salmen kanssa uudesta, päiväunien nukkumisen kulttuurihistoriaan liittyvästä tutkimuksesta 2010-luvun alkupuolella, ja siellä pidettiin joulukouluja, seminaaripäiviä, juhlaluentoja ja julkaisutilaisuuksia.

Rovaniemellä taas kävivät luennoimassa Karin ja Hannun lisäksi ainakin Tom Linkinen, Sakari Ollitervo ja Harri Kiiskinen. Keväällä 2022, kun Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaine täytti 25 vuotta, juhlapäivän aluksi dosenttiluennon piti turkulainen Maarit Leskelä-Kärki.

Yhteistyö on ihmisten toimintaa

Tarkoitukseni oli kirjoittaa Turun ja Lapin kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyöstä. Miksi sitten kirjoitan ihmisistä, paikoista ja tilanteista?

Sen vuoksi, että yhteistyö on ihmisten toimintaa. Kulttuurihistoria on elävä ja liikkuva, jatkuvasti muutoksen tilassa oleva tieteenala, ja se muotoutuu sellaiseksi, jollaiseksi ihmiset sen tekevät. (Tämäkään ajatus ei tietenkään syntynyt yksin pohtiessa, vaan lounaskeskustelussa yliopistonlehtori Silja Laineen kanssa lokakuussa 2022.)

Yhteistyö kiteytyy ihmisiin ja paikkoihin, etäisyyksiin ja niiden ylittämiseen. Yhteisiin keskusteluihin, luentoihin, seminaareihin, vierailuihin, juhliin ja juhlien jatkoihin.

Minulle nuorena opiskelijana oli aikanaan tärkeää tavata kollegoita ja muita jatko-opiskelijoita – sekä niitä, joiden tekstejä oli lukenut tentteihin, että samassa opintojen vaiheessa olevia. Tämä asia ei ole muuttunut mihinkään parissakymmenessä vuodessa: integroituminen omaan tiedeyhteisöön, omalle alalle, on tärkeää.

On havahduttavaa kohdata ihmisiä, joille ei tarvitse alusta lähtien selittää omaa näkökulmaa ja lähestymistapaa. Tuttuus syntyy niin tavasta ilmaista asioita kuin sisällöllisistä yhteyksistä, mutta myös siitä, että tapa kysyä ja argumentoida resonoi omaan tapaan ymmärtää tiede ja tutkimus. Monitieteisillä ja -alaisilla kentillä toimiminen on minulle ollut jokapäiväistä elämää vuosikaudet, mutta edelleen kulttuurihistorian seminaareissa tunnen huojennuksen, joka syntyy kotiin tulemisesta.

Yhdessä tekeminen ei tapahdu vain juhlapuheissa vaan käytännöissä: illanvietoissa, konferenssimatkoilla, bussin takapenkillä, lounas- ja kahvipöydissä. Seikkailuissa Tarton tähtitorninmäellä kuutamoa katsomassa, Bukarestin kuumilla kaduilla, Oslon hämmentyneessä ilmapiirissä Utøyan iskun jälkeen, Istanbulin ruuhkassa tai Lunévillen linnassa musiikin soidessa taustalla.

Pohjoinen ja etelä, lähi ja etä

Korona-aika viimeistään osoitti sen, että matka pohjoisesta etelään on pitkä – ja toiseen suuntaan, jos mahdollista, vielä pidempi. Kymmenen tunnin junamatka maski naamalla vaatii kärsivällisyyttä. Muutenkin matkustaminen käy sekä kukkarolle että kropalle, eikä jokaista tutkijaseminaaria tai kiinnostavaa luentoa varten ole mahdollista tai mielekästä matkustaa toiselle puolelle maata.

Toisaalta poikkeusaika osoitti myös sen, että yhteisöllisyys, keskustelu ja ajatustenvaihto toteutuu myös etäyhteyksien kautta. Streamit ja teams- ja zoom-tapaamiset ovat mahdollistaneet mukana olon kotityöhuoneella, ja samalla tasa-arvoistaneet osallistumista ja tieteellistä keskustelua.

Lähitapaamisissa on oma intensiteettinsä ja jatkoilla Proffan kellarissa, Portissa, Kauppayhtiöllä tai Musta Kissa -Kuppilassa voi suunnitella, määritellä, kiistellä ja kiihtyä ihan eri tavoin kuin “sulla on mikki kiinni” -tapaamisissa. Silti toivon, että myös jatkossakin sekä Turussa että Lapissa hyödynnetään etämahdollisuuksia.

Tätä blogitekstiä kirjoitan Turussa, kasarmialueella. Testaan parin kuukauden ajan arkista eloa Turussa, joka mielestäni on sekä Suomen Pariisi, New York että – tietysti – Turku. Huoneeni ikkunasta näkyy Arcanum, jossa kulttuurihistorian oppiaine nykyään sijaitsee. Turkulainen kämppikseni oli viime viikolla Rovaniemellä opettamassa kulttuurihistorian peruskurssia. Yöjunalla matkustaen, kuinkas muuten.

Lapin yliopiston kulttuurihistorian opiskelijat tulevat monista eri pääaineista: yhteiskuntatieteistä, eri taiteen aloilta, kasvatustieteistä. Sivuaineena opiskeltava kulttuurihistoria edustaa taidehistorian lisäksi yliopistossa humanistisia aloja. Lappilainen kulttuurihistorioitsijoiden yhteisö on pieni, mutta maailman mittakaavassa sitä on myös turkulainen yhteisö. Myös jatkossa olemme toivottavasti kartalla siitä, mitä tehdään Lapissa ja mitä Turussa, mitä Suomessa ja maailmalla. Yhdessä olemme enemmän.

Yhteistyö ei ole itsestäänselvyys, vaan sen eteen pitää tehdä työtä ja nähdä vaivaa. Yhdessä tekeminen onnistuu vain, jos olemassa olevia yhteyksiä ihmisten välillä huolletaan ja vaalitaan, ja jos uudet yhteydet syntyvät luontevasti, keskustelujen ja kohtaamisten kautta.

Teksti: Pälvi Rantala

Kirjoittaja on tietokirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa

« Older posts