Benjaminista ja hieman tekoälystä

Kulttuurihistorian syventävien opintojen Taiteiden, populaarikulttuurin ja median historian tutkimusryhmämme keskusteli kevätlukukauden päätöstapaamisessaan Walter Benjaminin (1892–1940) esseestä ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella” (myöhemmin Taideteos-essee).

Taiteiden, populaarikulttuurin ja median historian tutkimusryhmä 29.5.2025. Eturivissä vasemmalta Jirka Louhio, Katriina Mäkinen ja Leo Rissanen. Takarivissä vasemmalta Juulia Kortelainen, Tony Honkanen, Leeni Takanen, Lotta Selin ja Mari Jaakkola. Ryhmäkuvasta puuttuvat Emmilotta Appelö, Mikael Luotolahti ja Linda Ojanen. Kuva: Paavo Oinonen.

Saksanjuutalainen filosofi ja kulttuurikriitikko Walter Benjamin laati esseensä 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin valokuva ja äänielokuva olivat kulutustuotteina suhteellisen uusia mutta arkipäiväistyivät joutuisasti. Benjamin näki molemmissa aikakautta määrittävän mekaanisesti jäljennettävän kulttuurimuodon.

Tekstistä on muodostunut klassikko, jonka äärelle mediakulttuurin tutkijat palaavat yhä uudelleen. Jo tämän takia sen ruodinta taidetta, populaarikulttuuria ja mediaa käsittelevässä seminaarissa tuntui perustellulta. Saksalaisfilosofin ajatusten innostamina koskettelimme myös tekoälyn vaikutusta taiteeseen ja kulttuuriin.

Benjamin lähestyy aihettaan historiallisesti. Marxilaisin vaikuttein hän pöyhii yhteiskunnan päällysrakennetta, jonne kulttuuri ja taide sijoittuvat. Taide on hänen mukaansa saanut alkunsa kulteista ja rituaaleista. Vaikka antiikin kreikkalaiset tekivät pronssivaluja ja löivät kolikoita, pääosin tuotetut kuvat olivat ainutkertaisia ja kuuluivat synty-yhteyteensä, Benjamin kirjoittaa.

Walter Benjaminin Taideteos-esseestä on ilmestynyt useita versioita. Teemaryhmä luki Markku Kosken suomennoksen vuodelta 1989, joka on vuoden 1936 versiosta.

Sittemmin litografia, kivipaino, viivasyövytys ja kirjapainotaito mahdollistivat uudenlaisia uusintamisen tapoja. Mutta vasta valokuvaus vapautti ihmiskäden kohteensa muovaamisesta ja teki hänestä laukaisimen painajan. Elokuvakamera ja ääniteknologia tallensivat kuvaa ja ääntä näyttelijän puhenopeudella. Benjaminin mukaan teosten kulttisidos katosi, kun syntyi toistettava tallenne, jonka jakelumahdollisuus mursi perinneyhteyden. Valmis tuote oli osa tuotantoketjua.

Teemaryhmämme vakuuttui, että uusintamisen mahdollisuus oli Benjaminista kiehtovaa. Hän kirjoitti, miten taide vapautui ”loismaisesta rituaalisidonnaisuudesta”. Hintana oli taiteen auran, mystifioidun henkäyksen, katoaminen. Häntä ei kuitenkaan huolestuttanut se, että massakulutettavat elokuvat vaikuttaisivat katsojiinsa kielteisesti, kuten monet hänen aikalaiskollegansa päättelivät. Benjamin uskoi, ettemme voi täysin tietää, mitä vaikkapa elokuvateatterin yleisössä tapahtui. Miten nähty kuhunkin kokijaan vaikutti tai miten se kenties mobilisoi?

Esseen ajatukset teknisen uusintamisen aikaansaamista muutoksista tuntuvat tekoälykeskustelun kehyksessä ajankohtaisilta. Pohdimme, onko Benjaminin ajatus taiteen luomisen mekaanistumisesta tullut uudenlaiseen tilanteeseen. Jos valokuva ja audiovisuaalinen kuva muuttivat luovaa prosessia, ne olivat aina jonkin oletetun subjektin tai tuotantoryhmän tuotoksia. Ajattelemme valokuvan ja elokuvan syntyneen inhimillisen valinnan koskettamina. Tallentaminen ja jakelu olivat teollisuutta.

Tekoälyn tuottamissa kuvissa, teksteissä ja äänissä tekijyys etenee vielä kauemmas Benjaminin ajoista. Se on tekoälybotille annettuja komentoja, joilla teos muovautuu. Yhtä kaikki, tekijyyttä on paikannettavissa. Haikailemmeko kauan sitten menetettyyn rituaalisuuteen ja taiteilijan henkäisyn perään, sellaiseen, jolla ei ole merkitystä? Kaiken lisäksi sanotaan, että tekoälyä hyödyntävän taiteilijan panos voi olla hyvin monimutkainen ja prosessina vaikea kuin minkä tahansa muun taiteen tekeminen.

Kaivoimme esille Suomen Arvostelijan Liiton 75-vuotisjuhlajulkaisun Kriittisen ajattelun aika (2025). Toisin kuin voisi luulla, kriitikot eivät ole kovin huolissaan tekoälystä taidekentällä. Muun muassa Tomi Slotte Dufvalle on kyse mahdollisuudesta taidekeskusteluun: ”Onko taide tiedon tuottamisen tai maailmassa olemisen tapa vai keino tehtailla helposti kulutettavia teoksia?”

Suomen arvostelijan liitto juhlii 75-vuotistaivaltaan Silvia Hosseinin, Riikka Laczakin ja Vesa Rantaman toimittamalla kirjoituskokoelmalla.

Slotte Dufva viittaa tutkimukseen, jossa yleisöllä testattiin tekoälyn tuottamia runoja ja tunnettujen runoilijoiden teoksia. Yleisö arvosti enemmän tekoälyn generoimia säkeitä kuin maineikkaiden taiteilijoiden teoksia. Kielimalli loi sisällöistä helppotajuisia ja suoraviivaisia. Kirjoittaja arvelee, että algoritmirunouden maailmassa kriitikon asiantuntijuutta tarvitaan entistä enemmän. Slotte Dufvan mukaan kenties kuvataiteessa taiteilijan kädenjälki on uudenlaisen arvostuksen kohde tekoälykuvien runsaudessa.

Audiovisuaalisesta kulttuurista viehättynyt Benjamin ei hänkään aivan vankkumattomasti luottanut yleisöjen kriittisyyteen: ”Sovinnaisesta nautitaan kritiikittömästi, todella uudesta vastahakoisesti.”

Nimittäin Walter Benjamin työskenteli itsekin kriitikkona ja vapaana kirjoittajana, sillä hän ei saanut yliopistovirkaa. Pohdimme, miten saksalaisajattelija olisi suhtautunut tekoälyyn. Kenties uteliaasti. Benjamin kirjoitti Taideteos-esseessään kirjoittamisen demokratisoitumisesta. Laajalevikkinen lehdistö yleisönosastoineen teki kenestä tahansa lukijasta potentiaalisen kirjoittajan.

Some on tehnyt jokaisesta potentiaalisen median, ja tekoäly on viimeisin harppaus sisällöntuottamiselle. Seminaarimme arveli, että tekoälyn voi pistää töihin varsin vaatimattomin taidoin. Kynnys on matala, mutta me tiedämme, ettei kielimalli ajattele vaan tottelee komentoja. Se ei toistaiseksi laadi sellaista kriittistä tekstiä kuin itse haluamme.


Kirjallisuus

Benjamin, Walter: Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella [suom. Markku Koski]. Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toimittaneet Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suomentanut Raija Sironen. Alkuteos: Gesammelte Schriften 1972, 1977, 1978. Kansan Sivistystyön Liitto, Tutkijaliitto, Helsinki 1989, 139–173.

Slotte Dufva, Tomi: Uusi ketsuppi – eli mitä jokaisen pitäisi tietää tekoälystä. Silvia Hosseini, Riikka Laczak ja Vesa Rantama: Kriittisen ajattelun aika. Suomen arvostelijain liitto, Helsinki 2025, 90–103.

Teksti: Paavo Oinonen


When will the revolution begin?

The question of possible new revolutions is never far from thoughts when writing about the history of the French Revolution – but what kind, where, and whose? In their analysis of the French Revolution historian William M. Reddy writes of “emotional management” and “emotional refuge”1 – how are today’s citizens managing emotions in the crossfire of compassion fatigue, apathy, and social media rage, and where do they find refuge in the time of the climate crisis?

Entangled with other wicked problems and obfuscated by wars and political crises, climate change remains an issue, which affects everyone and everything from decline of biodiversity to migration to collapse of civilization. It has become a human rights issue – and more than that: an existential multispecies community rights issue. ‘Are governments protecting their countries and citizens from climate change?’ thus becomes a central question in the relationship between the citizen and the state. What can citizens do if governments are failing in this task?

Image: La Liberté, armée du Sceptre de la Raison foudroye l’Ignorance et le fanatisme. Jean-Baptiste Chapuy, après 1794, Musée Carnavalet, Histoire de Paris.

Civic courage?

Déclaration des droits de l’homme et du citoyen 1789 is one of the most lasting legacies of the French Revolution. Behind its values were Enlightenment ideas about the universality of human rights – the oft-quoted liberté, égalité, fraternité. In research on human rights, inequality is recognised as one of the driving forces behind societal instability.2 In tyrannies the opportunities to participate in societal affairs and challenge the inequalities and perceived injustice are severely restricted, but for democracies civil rights are the founding principle.

Political scientists, Maria J. Stephan and Erica Chenoweth argue that nonviolent civil resistance appeals to a wider base of supporters than violent campaigns and can have significant impact because of its inclusivity.3 Today’s eclectic group of climate activists take a leaf out of the book of 1960’s civil rights movement and protest in the streets to raise awareness.

Nevertheless, human rights activism can prove problematic even in democracies. In the UK climate activists have been sent to jail for nonviolent protest4, which raises doubts about whether the state is committed to democracy and climate goals. Is defending the planet against multinational fossil fuel giants a criminal act or an act of civic courage – is the focus on protecting the profits of the shareholders or the land and its habitants?

Image: Enfants jouant à la prise de la Bastille. Revolution Française, Juillet 1789 par Anonyme. Musée Carnavalet, Histoire de Paris.

Visions for planetary future

In the visions of sustainability research, possible futures oscillate somewhere between a systems change through degrowth and sustainability, and civilizational collapse. Professor of climate justice Naomi Klein and author Astra Taylor write that the “end times fascism” of oligarchs – exacerbating environmental destruction and waiting for the collapse sheltered by wealth – is a betrayal of one another as human beings on the most basic level.

As a solution, Klein and Taylor suggest regulation (e.g. in the form of international environmental laws to protect the planet; see Stop Ecocide International, or the study Carbon majors and the scientific case for climate liability, 20255) and empathy (because it suggests that we as human beings have responsibility towards other human beings, the nonhuman world, and the planet we share).6

Compassionate action

Citizens are confronted with the question of rights once more, with added complexity and urgency. In the history of struggle for rights people have been excluded and abused in ways, which would now be seen as glaring human rights violations. Perhaps future historians will look at us and wonder how we could deny the rights of, and so casually practise systematic cruelty towards, nonhuman animals. One of the difficult questions to ask oneself is, knowing that it harms the environment and nonhuman animals, why do you choose to eat meat and drink milk?

Emphasis on multispecies and multidisciplinary approaches in research reflects the complexity of the environmental and societal problems. It also highlights the value of collaboration and conversation across divides.

A recent workshop, Multidisciplinary Approaches to Sustainability, organised by University of Turku and Åbo Akademi, sent participants off with the message to enable the potential of everyone from humans to nonhumans to create sustainable ways of living together on Earth. Perhaps this could be interpreted as seeking emotional refuge in compassionate action to bring about a sustainable ecological revolution.

Penguin resistance? The non-profit Penguins International turned the penguins’ “annual spring migration into a protest against tariffs” imposed by the USA (video). Image: Three Adelie penguins in the South Shetland Islands, 4 Feb 2013, by ravas51, Wikimedia Commons. Link to licence.

Heidi Tähtinen (PhD student, Opera i periferin? Åbo och Paris som musik- och teaterstäder, 1790–1840, project funded by SLS)

  1. Reddy, William M. The navigation of feeling. A framework for the history of emotions. Cambridge: Cambridge University Press, [2001] 2009.  ↩︎
  2. See, e.g. Lynn Hunt, Inventing Human Rights: A history (2007); Colin J. Beck et al., On revolutions (2022); Walter Scheidel, The great leveler (2017). ↩︎
  3. Stephan, Maria J., and Erica Chenoweth. Why Civil Resistance Works: The Strategic Logic of Nonviolent Conflict. International Security, vol. 33, no. 1, 2008, pp. 7–44. ↩︎
  4. Gayle, Damien. Sixteen jailed UK climate activists to appeal against ‘unduly harsh’ sentences. The Guardian, 29 Jan 2025. ↩︎
  5. Callahan, C. W., & Mankin, J. S. Carbon majors and the scientific case for climate liability. Nature (London), 640(8060), 893–901, 2025. Stop Ecocide International, Council of Europe Assembly Advances Historic Ecocide Treaty, April 14, 2025. https://www.stopecocide.earth/home . See also, Earth4All Survey and the Global Commons Alliance Survey, Ipsos UK, 2024. https://earth4all.life/global-survey-2024/ ↩︎
  6. Klein, Naomi and Astra Taylor. The rise of end times fascism. The Guardian, 13 April, 2025. ↩︎

Kevät Yhdysvalloissa – kokemuksia kuplani sisällä

Kuplani on Rochesterin yliopistossa, samannimisessä kaupungissa New Yorkin osavaltiossa. Monet, jotka eivät tienneet etukäteen tulostani, ovat kysyneet miksi ihmeessä keskiajan pyhäinjäänteiden tutkija tulee Yhdysvaltoihin. Joku on vielä lisännyt ”onko meillä muka reliikkejä”. No tietysti on, jokaisessa katolisessa kirkossa on reliikkejä, mutta on totta, että ne eivät olleet syy tulooni.

Kevätlukukauden kestävän vierailuni motiivit olivat toisella tapaa tutkimukselliset ja opetukseen liittyvät: toivoin näkeväni, ja siten ehkä myös oppivani jotain siitä, miten asiat hoidetaan ”suuressa maailmassa”, akateemisessa kulttuurissa, jonka arjesta tiesin kovin vähän.

Seuraavat huomiot ovat syntyneet joskus jutteluiden, joskus hiljaisen tarkkailijan positiosta käsin Rochesterin yliopiston historian laitoksella. Tässä esitetyt havainnot ovat subjektiivisia eikä niiden pohjalta ole syytä tehdä laajempia yleistyksiä.

Oivalluksia yliopistoyhteisöstä

Kirjasto ja Historian laitos huhtikuun lopussa

Olin aluksi hämmentynyt yliopiston opiskelijoiden kohtaamisesta. Tulevat he vastaan henkilökunnan työhuoneiden läheisyydessä, kampuksen alaisissa pitkissä ja sokkeloisissa käytävissä tai pyörätiellä, he useimmiten hymyilevät ja nyökkäävät tervehdyksen. Olen melko varma, että kukaan heistä ei tiedä kuka olen mutta minun todennäköisesti oletetaan olevan hierarkiassa tasolla, joka tulee huomioida – tai olen ainakin tarpeeksi vanha tullakseni huomioiduksi.

Hierarkiassa opiskelijat ovat opiskelijoita, ovat he sitten kandia tekeviä tai väitöskirjaa puurtavia palkattuja tutkijoita. Opetushenkilökunta kulkee kokonaisuudessaan professoritittelillä (osa toki vielä urapolulla). Tässä hierakisessa kolminaisuudessa olen kokenut läheisimmäksi kollegaryhmäkseni historian jatko-opiskelijat. On totta, että meillä on ikäeroa, ja voi olla, että he pitävät minua vähän outona, mutta olen onnistunut vakuuttamaan suurimman osan heistä siitä, että minua voi puhutella pelkällä etunimellä. Nimen kohdalla heidän sopeutumisensa on ollut nopeaa – ehkä asiaa on auttanut sukunimi, jonka lausuminen tuottaa päänvaivaa eikä IT-yhteensopivuuskaan ole taattu.

Huomioita opetuksesta ja tutkijakoulutuksesta

Tulevan syksyn historian kurssit postikortteina

Historian kandiopiskelijoista on opetustilanteessa vaikea saada kahta sanaa enempää ulos. Tilanne muuttuu huomattavasti vanhempien opiskelijoiden kanssa. Parhaiten retoriikan taitoihin vihkiytyneet ja siinä enemmän harjoitusta saaneet – käytännössä siis jatko-opiskelijat – keskustelevat aiheesta kuin aiheesta, aina toisen osapuolen näkemykset hyvällä tavalla huomioiden.

Opetusmetodit selkeästi pyrkivät keskustelutaitojen saavuttamiseen käsikädessä kurssien asiasisältöjen kanssa. Opettaja voi olla tyytyväinen, kun nuoret keskustelijat puhuvat luontevasti lukemiensa artikkeleiden esittelemistä tieteen paradigmoista ja muistavat väliin referoida professoriaan, tittelin ja sukunimen kera. Opiskelijat puolestaan saavat tunnustusta taidoistaan ja tietävät omaksuneensa elämän valttikortteja – eli myös paljon muuta kuin pelkkää kurssin tietosisältöä.

Muina naisina kahvitauolla tai tuopin ääressä tekemieni kyselyiden perusteella (kattavasti otos historian laitoksen jatko-opiskelijoita, professoreita ja hallintohenkilökuntaa) sanoisin, että vaikka instituutio luo tietyt hierarkiat, ne ovat tosielämässä huokoiset: omasta yhteisöstä kannetaan huolta ja menestymisistä iloitaan yhdessä. Eikä yhteisön ulkopuolelle jätetä outolintuakaan, vaan tänä erikoisena keväänä minusta on pidetty hyvä huoli, minua on halattu ja osoitettu tuki, jota yliopisto haluaa tarjota ulkomaalaisille jäsenilleen.

Tutkijayhteisön parhautta

Monitoimitila á la Rochesterin yliopisto (olen osallistunut täällä mesenaatti-illallisiin)

Tutkimuksen saralla keskeinen toimintamuoto on kuukausittainen ”Historian seminaari”, jota varten joku tutkijayhteisön jäsen, siis jatko-opiskelija tai professori, toimittaa etukäteen omaa tekstiään luettavaksi, esittelee sen seminaarin aluksi lyhyesti, minkä jälkeen seuraa vajaa pari tuntinen keskustelu.

Kaikki ovat paikalla, sillä ei ole väliä onko päivän teksti artikkelikäsikirjoitus vai väitöskirjan osa. Sillä saattaa puolestaan olla väliä, että läsnäolijat saavat kerätä jokainen oman lounaansa seminaarihuoneeseen katetusta buffetpöydästä.

Esitin maaliskuussa oman artikkelini käsikirjoituksen. Sääntö on, että ensin jatko-opiskelijat saavat kommentoida papereita minkä jälkeen estradi on vapaa. En muista koska olisin saanut niin positiivisella asenteella ja niin äärimmäisen naulankantaan osuneita kommentteja kuin uuden ajan alkuun perehtyneet jatko-opiskelijat minulle tarjoilivat. Hymyilen edelleen, kun muistelen antoisaa keskustelua.

Jos tieteellinen keskusteluseura ei tunnu riittävältä historioitsijoiden parissa, aina voi kiirehtiä alakerran ”Humanistisen tutkimuksen keskukseen”. Sen resurssit tuntuvat rajattomilta (oletettavasti heillä kyllä on joku budjetti), kun he tarjoilevat yliopistolaisille vierailuluentoja maan eliittiyliopistojen professoreilta, usein myös rajoja rikkoen tieteen ja taiteen välimaastosta. Ohjelma on viikottaista, mutta ei toki aina vierailijoiden tähdittämää, vaan esimerkiksi keskustelutilaisuuksia erilaisilla formaateilla ajankohtaisista tieteentekemisen tavoista ja tieteiden välisyyksistä.

Kotiarjessakin on eroja

”Mökkini, autoni ja etupihani”, kun tammikuussa saavuin kaupunkiin

Elän porvarillisempaa elämää kuin koskaan ennen. Minulla on täällä tilava omakotitalo, iso auto, suuri puutarha ja altaallinen kultakaloja, kaikki asioita, joita en omista Suomessa. Paljon otan täältä mukaan aineetonta pääomaa mutta matkalaukkuihin sullottavaa en mieli. Auto on luksus, jonka kanssa en etukäteen uskonut tulevani sinuiksi, mutta jota varmaan kaipaan hetken enemmän kuin mitään muuta Amerikan arjestani, kun alan taas tahkota Turun tuttuja kukkuloita Tunturillani.

***

Kevät Yhdysvalloissa kuuluu osaksi tutkijaliikkuvuutta Suomen Akatemian rahoittamassa projektissani ”Rethinking the Late Medieval Relic (ca. 1200–1500)”

Minä kokemassa baseball-pelin huumaa

Tieteen historian sivulauseista kohti suomalaisen yliopiston varjokertomusta

Maaliskuussa 2019 istuin Kansalliskirjaston erikoislukusalissa Helsingissä tutustumassa erääseen 1810-luvulla laadittuun matkapäiväkirjaan, joka kuuluu Svenska litteratursällskapet i Finlandin kokoelmiin. Tiheästi kirjoitettuja sivuja ohuella paperilla, tietysti molemmin puolin hyödynnettynä niin, että kääntöpuolen teksti kuultaa osin lävitse ja vaikeuttaa paikoitellen käsialan lukemista. Muistiinpanojen välissä myös erillisiä papereita, ilmeisesti muistoja matkalta. Kööpenhaminassa nähdyn baletin ohjelma (Romeo ja Julia!), joitain kuitteja sekä pienempi taiteltu paperi, jonka sisään talletettuna kuivattu kasvinäyte. 

Tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä matkapäiväkirjaan tarkemmin. Oikeastaan olinkin etsimässä vain lisävalaistusta siihen, mitä reittiä eräs kaksikko aikanaan käytti, kun he matkasivat Turusta Ruotsin ja saksankielisen Euroopan halki kohti Alppeja ja niiden takana olevaa Italiaa. Olin valmistelemassa käsikirjoitusta 1800-luvun alkupuolen suomalaismatkaajien kokemuksista Euroopassa. Kirja valmistui ja ilmestyi nimellä Pikisaaresta Pariisiin (2020) mutta matkapäiväkirja ja sen laatija ovat jääneet vaivaamaan minua. ”Jannes resejournal” -nimisessä paperipinossa olisi paljon tutkittavaa. Millainen henkilö oli Janne, muistiinpanojen kertojaääni?

Ote ”Jannes resejournal”-päiväkirjasta. Muistiinpanojen väliin säilötty kasvi.

Janne eli Johan Magnus af Tengström (1793-1856) kuului oppineeseen Tengström-sukuun. Hänen isänsä oli teologian professori ja piispa, vuonna 1817 Suomen ensimmäiseksi arkkipiispaksi nimitetty Jacob Tengström. Euroopan-matkansa Johan Magnus teki vuosina 1817-1819 vanhemman serkkunsa Johan Jakob Tengströmin kanssa. Yliopisto-opinnoissaan Johan Magnus af Tengström suuntautui luonnonhistoriaan, nykytermein eläin- ja kasvitieteisiin. Sukutaustansa vuoksi ja erityisesti vaikutusvaltaisen isän ansiosta hän oli saanut loistavat mahdollisuudet yliopistouralla etenemiseen. Hän toimikin eläin- ja kasvitieteen apulaisena ja professorina sekä yliopiston kasvitieteellisen puutarhan esimiehenä. Jannesta ei kuitenkaan tullut Suomen kasvitieteen pioneerina muistettua tieteenharjoittajaa. Suomen tieteen historia -sarjan ensimmäisessä osassa Tengström esiintyy vain ohimennen. Hänen uraansa on luonnehdittu yhdellä lauseella: ”Hän oli tunnustettu kaunopuhuja, kiinnostunut mekaniikasta mutta tutkijana merkityksetön.”

Näkymä kaakosta kohti Kasvitieteellistä puutarhaa, jonka esimiehenä Johan Magnus af Tengström toimi vuoteen 1849 saakka. Magnus von Wrightin keskeneräinen työ vuodelta 1841. Helsingin kaupunginmuseo.

Johan Magnus af Tengström on yksi niistä menneisyyden tieteenharjoittajista, joiden vuoksi ryhdyin hahmottelemaan projekti-ideaa eräänlaisesta suomalaisen yliopiston varjokertomuksesta, jonka pääosissa ovat tieteen historian marginaaleihin eri syistä jääneet henkilöt. Akateemisten yhteisöjen nykyisyys tai menneisyys kun ei ole ainoastaan menestystarinoita ja tieteellisiä läpimurtoja. Siihen kuuluvat myös erilaiset henkilökohtaiset epäonnistumiset, tietoiset syrjäyttämiset, unohtamiset sekä laajempaa tiedeyhteisöä koskettaneet menetykset ja tragediat. Nämä akateemisen maailman varjopuolet ovat useimmiten jääneet erilaisissa tieteen- tai yliopistohistorian esityksissä eräänlaisiksi kuriositeeteiksi tai sivulauseiksi, joiden laajempaa merkitystä ei ole juuri pohdittu.

Keväällä 2024 käynnistyneessä tutkimusprojektissani ”Marginaalimerkintöjä Suomen tieteen historiaan” keskityn tarkastelemaan erilaisia akateemisen historian katvealueita: omana aikanaan tiedeyhteisön ulkopuolelle suljettuja tai työssään epäonnistuneena pidettyjä oppineita sekä myöhemmässä tieteenhistoriallisessa tutkimuksessa sivuutettuja tieteenharjoittajia. Tämän lisäksi tutkin yliopistoyhteisössä tapahtuneita äkillisiä menetyksiä, tarkemmin sanoen odottamattomia kuolemantapauksia.

Miksi tarttua tällaiseen aiheeseen? Tutkimukseni motivaatio kumpuaa osittain tietyistä tutkimuseettisistä havainnoista. Millaista narratiivia me tutkijat olemme kirjoittaneet yliopistoinstituution ja siinä toimineiden henkilöiden historiasta? Miten olemme tunnistaneet niiden menneisyyden tieteenharjoittajien toimijuuden, jotka eivät ole menestyneet tiedeyhteisön jäseninä tai jotka on myöhemmin arvioitu tieteellisiltä ansioiltaan ”merkityksettömiksi”? Tämänkaltaisia kysymyksiä pohdin projektissani. Ajallisesti tutkimukseni ulottuu 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosiin eli ajanjaksolle, jolloin suomalainen yliopisto(laitos) muotoutui moderniksi tiedeyliopistoksi. Tutkimustani rahoittaa Koneen Säätiö.

Teksti: Heli Rantala

Philip ja Patty Astleyn jalanjäljillä – tunnelmia sirkushistoriallisesta konferenssista

Ensimmäinen eurooppalaista sirkushistoriaa käsittelevä konferenssi 28.2.—2.3.2025 alkoi sirkushistoriallisella kävelykierroksella Lambethin ja Waterloon kaupunkipiireissä Lontoossa. Historiallisesti merkittävä auringon paiste sai lähes kaikki konferenssin 70 osallistujaa liikkeelle. Sirkustaiteen perustajien eli Philip ja Patty Astleyn taitoratsastusta sisältäviä näytöksiä nähtiin Thames-joen eteläpartaille rakennetuissa amfiteattereissa jo vuodesta 1768. Kuninkaallisen amfiteatterin läsnäolosta muistuttaa nykyään Zippo Circuksen lahjoittama muistolaatta puiston reunamalla.


Idea eurooppalaiseen sirkushistoriantutkimukseen suuntautuneesta konferenssista juontaa juurensa kahden vuoden takaiseen British Music Hall Societyn järjestämään konferenssiin, jonne pääsin puhumaan väitöskirjatutkimukseni naistaikataiteilijoista 1800-luvun loppupuolella. Kanssani samoja kiinnostuksen kohteita jakaneiden Charlie Hollandin (British Music Hall Society) ja Erik Åbergin (Tukholman taideyliopisto) visioimme, että sirkushistoria tarvitsisi oman konferenssin.


Idea kehittyi melko nopeasti sanoista teoksi. Charlien Hollandin, Erik Åbergin ja minun lisäkseni järjestelytoimikuntaan tuli mukaan myös Haarm van der Laan (Codarts Rotterdam). Konferenssin teemaksi ja esitelmäkutsun aiheeksi valitsimme sirkushistorian ja sirkuslajien alkutaipaleet eli vuodesta 1760 vuoteen 1860 asti (The Early Evolution of European Circus and its Disciplines, c1760s – 1860s). Huolimatta eurooppalaisesta näkökulmasta ja ikään kuin muistutuksena sirkuksen ylirajaisesta luonteesta, abstrakteja saapui Australiasta ja Pohjois-Amerikasta saakka. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen sirkushistorian konferenssi kiinnosti tutkijoita, museoalan edustajia, sirkusesiintyjiä ja alan harrastajia 16 eri maasta.


Ensimmäisen päivän monipuoliseen ohjelmaamme kuului myös tutustuminen Lambethin kaupunkipiirin arkistoon, minne oli koottu näyttely englantilaisen sirkushistorian alkujuurista. Sirkushistoria konkretisoitui arkistossa myös materiaalisten objektien läsnäololla. Jongleeri Paul Cinquevallin (1859–1918) hopeinen tykinkuula ja Mongadors -sirkusryhmän käsinpunotut jongleerauskeilat koreilivat arvokkaasti lasivitriineissä, vaikka niitä aikanaan heiteltiin ja pudoteltiin päivittäin. Tutustuimme myös National Center of Circus Arts -insituutioon, Sheffieldin National Fairground and Circus Arts -arkiston esittelyyn ja katsoimme teatteriesityksen Philip Astleyn elämästä.


Esitelmät ja paneelikeskustelut pidettiin lauantaina ja sunnuntaina Cinema Museumin tunnelmallisissa tiloissa. Keynote-puheen pitäjäksi valikoitui professori Vanessa Toulmin (University of Sheffield). Touliminin artikkeli sirkuksen ensimmäisestä daamista eli rouva Patty Astleystä oli ilmestyessään merkittävä avaus sirkushistoriantutkimuksen sukupuolihistorialliseen näkökulmaan. Professori Vanessa Toulmin avasikin konferenssin loistavalla puheellaan, missä esiteltiin Patty Astleyn vaarallinen ohjelmanumero hevosen selässä ja mehiläispesää hallitsevana kuningattarena. Toulmin kävi läpi myös niitä haasteita, joita tutkija kohtaa nimenomaan naisten historiaa tutkiessaan miesvaltaisella alalla.


Omasta mielestäni kiinnostavimmat luennot tulivat kuitenkin yllätyksellisesti Unkarista. Professori Kornélia Deres (ELTE Eötvös Loránd University) kertoi tutkimuksestaan naisten omistamista kiertelevistä eläinnäyttelyistä 1800-luvulla. Niin ikään professori Katalin Tellerin (ELTE Eötvös Loránd University) esitelmä sirkuspantomiimeista oli näkökulmaa avartava. Sirkuspantomiimit olivat osa lähes jokaista sirkusnäytöstä 1800-luvulla niin Euroopassa kuin Amerikassakin.
Oma esitelmäni käsitteli italialaisen sirkusryhmä Pazzianin vierailua Turussa vuonna 1835. Ryhmän tähtiesiintyjä, neiti Carolina Pazziani kutsui yläluokkaisen turkulaisyleisön omaan hyväntekeväisyysnäytäntöönsä Turun teatteriin, missä hän tanssi nuoralla ja jopa söi nuoran päälle katetun pöydän äärellä. Keskustelua herätti muun muassa Carolina Pazzianin kansalaisuus, tai lähinnä seikka oliko hän todellakin alkuperäinen italialainen vai esimerkiksi ranskalais-italialainen.

Konferenssipäivien päätteeksi The Ship -nimisessä pubissa nautittiin viiniä, olutta ja pitsaa iloisissa tunnelmissa sirkushistoriallisten keskustelujen sävyttäminä. Seuraavaa konferenssiakin ehdittiin jo suunnittelemaan vuodelle 2027. Yllättävästi jopa kolme instituutioita Tanskasta, Italiasta ja Alakomaista kertoi kiinnostuksestaan järjestää sirkushistoriallisia konferensseja. Todennäköisesti tapaammekin kahden vuoden päästä Tanskan sirkusmuseossa (Cirkusmuseet, Hvidovre), ja sen jälkeen Veronassa (2029) ja Rotterdamissa (2031).


Lisätietoja: https://circusconference.org/
Teksti: Pauliina Räsänen (FM, väitöskirjatutkija, Turun yliopisto, Koneen säätiö)

Philip ja Patty Astleyn kuninkaallisen amfiteatterin muistolaatta. Kuva: Pauliina Räsänen

Taidenäyttely ja tietokirja: Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta

Aleksandra Ionowan taidenäyttelyn avajaiset Gallen-Kallelan Museossa 7.2.2025. Kuva: Tiina Tiilikainen

Illan hämärtyessä helmikuisena perjantaina kutsuvieraat astelivat kohti Gallen-Kallelan Museota, jossa heitä odotti Alexandra Ionowan (1899–1980) taidetta esittelevä näyttely Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta. Museo oli ollut useamman kuukauden suljettuna remontin vuoksi, ja sen ympärillä oli väreillyt koko päivän odottava tunnelma. Akseli Gallen-Kallela oli myös itse aikanaan kiinnostunut mystiikasta ja okkultismista, ja nykykäsityksen mukaan tämä näkyy hänen teoksissaan[1]. Mikä olisikaan siis sopivampi paikka jopa Suomen Hilma af Klintiksi tituleeratun Ionowan näyttelylle!

Vaikka Ionowa sai aikanaan mainetta mystisenä ja vaikeasti lokeroitavana taiteilijana, hänen taiteensa ei vaadi selityksiä: se kutsuu katsojan kokemaan ja tuntemaan. Hänen teoksensa ovat kuin salaperäisiä tarinoita, jotka avautuvat vähitellen, paljastaen uusia kerroksia aina kun niiden äärelle pysähtyy. Ionowa itse kuvaili teostensa tulkintaa niin, että jokainen katsoja saa avata niissä olevan viestin omalla avaimellaan. Tällä hän tarkoitti, että jokainen tulkitsee teoksia omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan. Halutessaan voi vain ihailla kaunista kuvaa.

Teosofian Mestareille omistettuja kukkia.
Kuva: Kirjasta Aleksandra Ionowa – Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta, sivu 45.

Erityisen tunnettu Aleksandra Ionowa on niin sanotuista sielunkukista, joita hän teki nopeasti liidulla tai värikynällä. Niitä valmistui satoja, ellei tuhansia ja hän teki niitä yhtä lailla kuuluisuuksille kuin tavallisille ihmisille: oman kukkansa saivat monet presidentit, mutta niitä pyydettiin häneltä myös esimerkiksi lapsille. Hänellä oli tapana nimetä ja päivätä teoksensa tarkkaan, mikä kertoo osaltaan luomisen nopeudesta, mutta antaa myös lisää avaimia tulkintaan niitä kaipaaville. Poikkeavaa Ionowan maalaustekniikassa oli se, että hän käytti yleensä sormiaan siveltimien sijaan.

Näyttelyn avajaisten yhteydessä julkaistiin myös tietokirja Aleksandra Ionowa – Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta (toim. Nina Kokkinen ja Anne Pelin, 2025). Kirja purkaa myyttejä ja avaa uusia näkökulmia Ionowan taiteeseen ja luovuuteen. Se on samalla kunnianosoitus toisiaan kannatteleville naisille, jotka uskalsivat elää itsensä näköistä elämää aikana, jolloin se oli paljon nykyistä vaikeampaa. Tutkijatohtori Nina Kokkisen lisäksi kirjoittajina toimivat esoteerisuuden ja henkitaiteen asiantuntijat FT Manon Hedenborg White, FT Nuppu Koivisto-Kaasik, taidehistorioitsija Vivienne Roberts, FM Tiina Tiilikainen ja FM Elina Vuorimies.

Monipuolisen asiantuntijuuden yhdistäminen tarjosi mahdollisuuden luoda näyttelyn rinnalle teos, joka avaa uusia näkökulmia Ionowan taiteeseen ja naisten yhteiseen tarinaan. Kirja avaa samalla uudenlaisen näkymän mediaalisen ja visionäärisen taiteen historiaan Suomessa. Aleksandra Ionowa ei ole monille ennalta tuttu. Nekin jotka hänet tiesivät, olivat todennäköisesti kuulleet vain yhden version tarinasta. Hän oli erittäin tuottelias ja kuollessaan melko tunnettu mystikkotaiteilijana. Kuten Kokkinen teoksen johdannossa oivasti kuvaa, hänen taiteensa ja taiteilijan itsensä ympärille muodostui vuosien mittaan ”myyttinen hohde, joka pikemmin peitti kuin paljasti, kuka Aleksandra Ionowa oli”[2].

Työryhmän jäseniä yhteiskuvassa näyttelyavajaisissa: Elina Vuorimies, Nuppu Koivisto-Kaasik (takana), Ionowa-säätiön näyttelyvastaava Anita Fagerholm, Tiina Tiilikainen (takana), Kari Fagerholm, Vivienne Roberts, graafinen suunnittelija ja taittaja Johanna Havimäki, näyttelyn kuraattori Nina Kokkinen, näyttelypäällikkö Anne Pelin ja museonjohtaja Tuija Wahlroos. Kuvaaja: Jussi Tiilikainen
Selma ja Schura keväällä 1938. Kuva Gallen-Kallelan Museon näyttelystä. Kuvaaja: Tiina Tiilikainen

Teosofian yhdistämät naiset

Kirjoitusprosessin aikana saimme mahdollisuuden sukeltaa syvälle Alexandra ”Schura” Ionowan ja hänen elämänkumppaninsa Selma Mäkelän (1892–1975) keräämään laajaan arkistoon, joka on nykyään Ionowa-säätiön hallinnassa. Aineiston monipuolisuuden ansiosta käytössämme oli valtava määrä ennen tutkimatonta tietoa, joka rikastutti kirjan sisältöä ja antoi näkökulmia naisten elämään ja työhön. Arkistossa säilynyt kirjeenvaihto, valokuvat, vieraskirjat ja esoteeriseen toimintaan liittyvät asiakirjat avasivat meille kuin ikkunan Putulaan. Yhdessä ne antoivat mahdollisuuden ymmärtää paremmin Ionowan ja Mäkelän ajatusmaailmaa ja vaikutuspiiriä, jotka aiemmin kerrotussa versiossa olivat jääneet sivurooliin.

Kirjoittaessani omaa artikkeliani Aleksandra Ionowan ja Selma Mäkelän yhteinen tarina tavoitteenani oli antaa ääni myös Mäkelälle. Naiset tutustuivat jo 1920-luvulla ja jakoivat elämänsä viidellä vuosikymmenellä. Ionowan ja Mäkelän koti Putulassa, Lahden seudulla, muodostui henkisen etsinnän ja taiteellisen luovuuden keskukseksi. Yhdessä he muodostivat ainutlaatuisen parivaljakon, joka vaikutti moniin ympärillään olleisiin ihmisiin. Suomen tunnetuin teosofi Pekka Ervast kuului heidän lähipiiriinsä. Mäkelä oli myös merkittävä hahmo suomalaisessa teosofiassa ja aikansa henkisissä yhteisöissä. Hänen vanavedessään Ionowasta tuli aktiivinen jäsen niiden naisten verkostoissa, jotka olivat kiinnostuneita henkisyydestä, teosofiasta ja vapaamuurariudesta.

Selma Mäkelä, Aleksandra Ionowa ja Olga Salo vapaamuurariasuissaan. Kuva Gallen-Kallelan Museon näyttelystä. Kuvaaja: Tiina Tiilikainen

Kirjeet ja valokuvat kiinnittivät myös monia aikansa kulttuurivaikuttajia naisten rinnalle. Yhteydenpito tapahtui paljolti kirjeiden avulla ja kirjoittajana Selma Mäkelä oli erityisen taitava. Hän vaikuttaa olleen myös tarkka ja järjestelmällinen. Havaitsin Mäkelän olleen monessa mielessä Ionowan uran mahdollistaja, sillä hänen huolehtiessaan monista taloudenhoitoon liittyvistä käytännön asioista hänen kumppaninsa sai samalla vapauden ilmentää luovuuttaan eri tavoin.

Kirjoitusprosessin aikana jouduin usein pohtimaan, miten esittäisin kaiken tärkeän tiedon kiinnostavasti ja ymmärrettävästi lukijoille, joille aihepiiri ja nimet saattaisivat olla vieraita. Erityisesti Nina Kokkisen kanssa huomasimme pian artikkeliemme limittyvän monin osin keskenään. Pyrimme löytämään sisältöön tasapainoa ja karsimaan toistoa lukemalla toistemme tekstejä ja kommentoimalla niitä pitkin matkaa. Tasapainottelimme tieteellisen tarkkuuden ja tarinankerronnan välillä, jotta teksti olisi lukijoille sekä informatiivista että mukaansatempaavaa. Halusimme tuoda esiin naiset myytin takaa, samalla heidän tarinaansa kunnioittaen.

Tämä oli kokonaisuudessaan äärimmäisen palkitseva kokemus ja sain siitä paljon inspiraatiota ja oivalluksia. Kiitos siitä kuuluu koko työryhmälle!

Teksti: Tiina Tiilikainen (FM, väitöskirjatutkija, Turun yliopisto)

Ionowan taidetta. Teokset on nimetty ja päivätty tarkasti. Kuva: Kirjasta Aleksandra Ionowa – Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta, sivut 100-101.

Ionowan taidetta ja hänen mystistä maailmaansa esittelevä näyttely on Gallen-Kallelan Museossa avoinna yleisölle 8.2.-1.6.2025.

Edellinen laajempi Ionowan taidenäyttely oli osana mediaalista taidetta esittelevää näyttelyä Creative Spirits Lontoossa 2022.


Viitteet:

[1] Aiheesta mm. Kokkinen, Nina: Totuudenetsijät : vuosisadanvaihteen okkulttuuri ja moderni henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (2019).

[2] Kokkinen, Nina: Johdanto: Mediaalisen taiteen, esoteerisuuden ja naistoimijuuden historiaa. Teoksessa Alexandra Ionowa – Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta. (toim. Nina Kokkinen ja Anne Pelin, 2025), 18.

Mikä yhdistää raitsikkaa, banaania ja krokotiilia?

Raitiotiet ja raitiovaunut, olivatpa ne sitten historiaa, nykyisyyttä tai tulevaisuutta, ovat olemassaolonsa aikana herättäneet kaupunkilaisissa suuria tunteita kaikissa niissä kaupungeissa, joihin niitä on suunniteltu ja rakennettu. Kaupunkiliikenteessä on kyse inventoinneista ja infrastruktuureista, joita suunnitellaan ja joista puhutaan usein teknokraattisessa hengessä. Ja kuitenkin usein se, mitä on vaikea laskea ja ennakoida eli se, kuinka kaupunkilaiset raitioteihin suhtautuvat ja miten he ottavat ne omakseen, vaikuttaa niiden käyttöön ja tulevaisuuteen mitä suurimmassa määrin. Kaupunkiliikenteen järjestäminen on yksi tulevaisuuden (ja nykyisyyden) kaupunkien suuria kysymyksiä, ja siksi onkin syytä pohtia myös sen kulttuurisia ja historiallisia jälkiä.

Raitiovaunut ovat kaupunkien rakkaita lapsia, joilla on monta lempinimeä. Tallinnassa niitä on kutsuttu muun muassa banaaneiksi ja krokotiileiksi. Sporat, ratikat, raitsikat, banaanit ja krokotiilit elävät jälkinä maisemassa, kielessä ja kaupunkikulttuurissa. Moniin kaupunkeihin, joista raitiovaunuverkostoja on purettu tai vaunuja vaihdettu uudempiin, on jäänyt aineellisia ja aineettomia muistoja. Turussa ei ole raitiovaunuille tai liikenteelle omistettua museota, mutta raitsikan muisto elää vahvasti visuaalisessa muistissa ja kaupunkipolitiikassa.

Nykyään Tallinnan raitiovaunuja on nimetty Viron historian henkilöiden mukaan. Kadriorgin puistoon kulkeva Ernst on saanut nimensä Ernst Jaaksonilta (1905−1998), joka työskenteli Viron Yhdysaltain konsulaatissa neuvostomiehityksen aikana. KUVA: Silja Laine.

Vuonna 2019 alkaneessa Euroopan Unionin HERA-verkoston rahoittamassa, kansainvälisessä PUTSPACE-hankkeessamme tarkastelimme julkista liikennettä  − ja erityisesti raitioliikennettä − eurooppalaisissa kaupungeissa. Olimme kiinnostuneita kaupunkilaisten kokemuksista, ja paneuduimme niin suunnittelun oikeudenmukaisuuteen kuin julkisen liikenteen affektiivisiin, aistimellisiin ja historiallisiin puoliin. Kaikessa kaupunkitutkimuksessa kulkeva vahva säie on kysymys siitä, kenelle kaupunki kuuluu ja kenen ehdoilla sitä rakennetaan ja muistetaan. Tämä kysymys kuuluu oleellisesti myös raitioverkoston historiaan.

Tutkimuskohteiksi PUTSPACESSA valikoitui paitsi linja-autoja, metroja ja raitiovaunuja myös tarinoita, muistoja ja tunteita. Eurooppalaisissa kaupungeissa ja eurooppalaisessa mielikuvituksessa raitioteillä ja raitiovaunuilla on erityinen paikkansa. Itse päädyin pohtimaan turkulaista raitsikkaa visuaalisuuden ja kulttuurisen muistin näkökulmasta. Näkökulmaani perustelin sillä, että turkulaisia raitioteitä on valokuvattu poikkeuksellisen paljon, ja valokuvia on käytetty paitsi muisteluun myös poliittiseen vakuuttamiseen siitä, että Turku on eurooppalainen kaupunki, johon raitiovaunut kuuluvat.

Hankkeemme, englanninkieliseltä nimeltään Public Transport as Public Space in European Cities: Narrating, Experiencing, Contesting, oli hyvin monitieteinen. Maantieteilijät ja sosiologit toivat mukaan teoreettista, yhteiskunnallista kritiikkiä ja globaalia otetta, kirjallisuustieteilijät kerronnan analyysiä, taitelijat visuaalista ja kokoavaa osaamista. Olin ryhmän ainoa historioitsija, ja tehtäväkseni jäi usein sekä menneisyydestä ja sen läsnäolosta muistuttaminen että menneisyyden kompleksisuudesta kertominen. Minulta kysyttiin usein historioitsijan näkemystä, mutta en aina osannut vastata, sillä eiväthän historioitsijatkaan ole yksimielisiä siitä, mikä menneisyydessä on tärkeää. Julkisen liikenteen historiaa voi tutkia talouden, infrastruktuurin, kaupunkisuunnittelun politiikan näkökulmista, kuten on usein tehty, mutta kulttuurihistorioitsijana minua kiinnosti pohtia julkista liikennettä osana kaupunkikulttuuria ja kaupungin kulttuurista muistia.

Kysymys siitä, millä tavoin kaupunkilaiset muistelevat purettuja raitioteitä, ei olekaan pelkästään turkulainen tai paikallinen. Turun raitsikan viimeiset raiteet purettiin vuonna 1972, samoihin aikoihin kuin raitioteitä purettiin muuallakin. Raitioverkostoaan purkava Turku oli osa globaalia ilmiötä, jossa raideliikennettä purettiin moottoriliikenteen tieltä. Maailmassa on parhaimmillaan ollut yli tuhat kaupunkia, jossa on ollut raitiotie, mutta 1980-luvun alussa niitä oli jäljellä enää kolmisen sataa. Turkua ei kuitenkaan yhdistä eurooppalaisiin kaupunkeihin vain purkamisen historia. Myös vahva historiatietoisuus ja muistamisen kulttuuri ovat eurooppalaisille kaupungeille ominaisia piirteitä.

Turkulainen raitsikka on osoittanut kulttuurisen elinvoimaisuutensa, sillä huolimatta siitä, että purkamisesta on jo yli 52 vuotta, sen muisto elää vahvasti nykypäivässä aina kansalaiskeskusteluista matkamuistoihin ja postikortteihin. Muistot ovat Turussa hyvin affektiivisia, minkä takia niillä on kulttuurista voimaa. 1980-luvulta alkaen maailmalla on puhuttu raitiotierenessanssista, jonka myötä raitioliikenne on kokenut uudenlaisen arvonnousun, ja raitioteitä on alettu rakentaa uudelleen sekä sellaisiin kaupunkeihin, jossa niitä ei aiemmin ollut, että sellaisiin, joista niitä on purettu. Juuri uudelleenrakentamisen prosesseissa kulttuurisella muistilla on tärkeä merkitys – ja siksi sitä on tärkeä tutkia.  

Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta uuden raitiolinjan suunnittelu Turussa on kuitenkin saattanut kärsiäkin historian taakasta silloin, kun muistamisen sävy on kääntynyt nostalgiseksi, sillä nostalgiaa voi olla vaikea kääntää tulevaisuuspuheeksi. Turkulainen raitsikkahistoria ei silti ole pelkkää nostalgiaa, sillä raitioliikenteeseen ja sen loppumiseen kytkeytyy myös kaupunkiaktivismin sekä poliittisen keskustelun ja debatin historiaa. Raitiotieverkoston purkaminen ajoittuu 1970-luvulle, samoihin aikoihin, jolloin rakennussuojelu ja ympäristöliike vahvistuivat niin Turussa kuin muualla Euroopassa, ja jolloin kansalaiskeskustelu kaupunkitilasta sai aiempaa poliittisemman sävyn.

Aleksandra Ianchenko ja Silja Laine. Taustalla väitöstutkimukseen kuuluvia töitä, jotka olivat esillä väitöstilaisuudessa. Kuva: Saara Mildeberg.

Haastattelimme tutkimushankkeessa raitiotieharrastajia, keräilijöitä, entusiasteja ja aktivisteja Görlitzissä, Tallinnassa, Brysselissä, Kööpenhaminassa ja Luxemburgissa. Opimme, että raitioteiden ympärille ja niiden innoittamana on syntynyt paitsi politiikkaa ja aktivismia myös taidetta, kirjallisuutta ja elokuvia. Journal of Transport History -lehdelle toimittamassamme erikoisnumerossa Tram Closures Narrated, Experienced and Contested pohdimme yhdessä Adam Borchin ja Jason Finchin kanssa raitioverkostojen sulkemista ja niiden muistamista kirjallisuudessa, elokuvissa ja valokuvissa (https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/00225266241263468).

PUTSPACEN jäseniltä on syntynyt monenlaisia tieteellisiä ja taiteellisia tuotoksia aina viime aikoihin asti. Onnistuneissa tutkimushankkeissa mukana olleet tietävät, että yhteistyö kantaa, julkaisuja tehdään ja ideoita syntyy vielä kauan sen jälkeen, kun hanke on virallisesti päättynyt. Viimeksi oli syytä juhlaan vuoden 2024 lopussa, kun Aleksandra Ianchenko puolusti taiteellista ja humanistista tutkimusta yhdistelevää väitöskirjaansa Estranging Trams − Atmospheres of Trams in Art Tallinnan yliopistossa (https://www.etera.ee/zoom/203137/view?page=11&p=separate&tool=info&view=0,0,2079,2953). Väitöskirjassa pohdittiin taiteen ja tutkimuksen keinoin, mikä on se ”tram factor”, joka tekee raitiovaunun tunnelmasta ja matkustuskokemuksesta niin ainutlaatuisen.

Maailmalla kiertää myös PUTSPACE-hankkeen tutkimuksen pohjalta tehty julkisen liikenteen historiasta kertova Rabbits and Rail -näyttely, joka oli ensin esillä Brysselissä (Les Halles Saint-Géry), sitten Viron liikennemuseossa Varbusessa, Padovan yliopiston maantieteen museossa sekä Münchenin Deutsches Museumissa. (Näyttelystä tehtiin myös monikielinen verkkoversio: https://putspace.eu/rabbits-and-rails/)

Rabbits and Rails -näyttely Brysselin Les Halles Saint-Géryssa. Kuva: Aleksandra Ianchenko.

Tutkimuksen ja julkaisujen myötä aloimme ymmärtää, kuinka vähän kaupunkiliikenteen kulttuurihistoriaa on tutkittu, ja kuinka tärkeää on tarkastella infrastruktuureja kulttuurisesta näkökulmasta. PUTSPACE-hankkeessa pääsimme alkuun, mutta työ jatkuu ja työsarkaa riittää.

Puhetta metsistä – Tunnelmia polun alusta

Kuinka se, miten ihmiset puhuvat metsistä, vaikuttaa ihmisten – ja metsien – kohtaloihin? Mitä sana “metsä” tarkoittaa, mitä merkityksiä sille annetaan? Miten ihmiset oikeuttavat ja perustelevat omia metsiin kohdistuvia toimiaan?

Nämä kysymykset ovat ajankohtaisia, mutta niiden juuret ulottuvat kauas historiaan. Puhetta metsistä -projektissa pohdimme näitä aiheita keskittymällä sydänkeskiajan Etelä-Italiaan: tällä alueella ja tänä ajanjaksona muovautuivat monet metsästä puhumisen tavat, joista on tullut läntisen metsäpuheen peruselementtejä. Tutkimme keskustelua metsien arvosta, käytöstä ja raivaamisesta, tarkastellen sekä metsien symbolisia merkityksiä aikalaisille että niiden konkreettista hyödyntämistä.

Projektia rahoittaa Koneen säätiö (2024–2027). Tutkimusryhmään kuuluvat projektin johtaja Teemu Immonen, sekä Anni Hella, Outi Kaltio, Ned Schoolman ja Jutta Laitila.

Vaalea suuri yhtenäinen rakennuskompleksi kukkulan laella. Ympärillä vihreää metsää. Taustalla laakso ja vuorten rinteitä.
Montecassinon luostari Etelä-Italiassa. Kuva: Wikimedia Commons.

Polttopisteenä Etelä-Italia

Sydänkeskiaika (n. 950–1300) oli eurooppalaisen ihmisen luontosuhteen kehityksessä käänteentekevä aikakausi. Lämmin ilmastokausi nopeutti väkiluvun kasvua, jolloin metsiä raivattiin yhä kiivaammin viljelyskäyttöön. Euroopan maisema muuttui pysyvästi, kun läntisessä Euroopassa raivattiin sekä vanhat ikimetsät että varhaiskeskiajalla uudelleen metsittyneet alueet. Samalla syntyi kyläverkosto, joka yhä tänäkin päivänä määrittää Euroopan maaseutua. Eurooppalainen ihminen siirtyi aivan uudella tavalla luonnon ehdoilla elävästä, passiivisesta toimijasta luontoon vaikuttavaksi ja sitä hallitsevaksi toimijaksi. Uuden asetelman tuoma vastuu alkoi sekin konkretisoitua, kun metsien raivaaminen lisäsi ja voimisti luonnonmullistuksia, kuten tulvia.

Puhetta metsistä -projektissa keskitytään Etelä-Italian alueeseen, koska yllä mainituista teemoista käyty keskustelu muovautui ennen kaikkea kreikankielisen idän ja latinankielisen lännen välisessä kanssakäymisessä. Etelä-Italiassa käännettiin monet kreikan- ja arabiankieliset teokset, joille länsimainen luonnontiede myöhemmin perustui, ja siellä kukoisti elinvoimaisena myös antiikin latinalainen traditio. Metsien raivaus oli koko eteläisen Italian yhteiskuntaa koskettava ilmiö, johon kietoutuivat niin ruhtinaiden, uskonnollisten instituutioiden kuin alempienkin luokkien toimet ja intressit. Keskeisessä asemassa metsistä käytävässä puheessa olivat kuitenkin luostarit.

Erityisesti tutkimuksemme keskeisiä kohteita ovat latinalainen Montecassinon luostari sekä kreikkalainen Grottaferratan luostari Rooman lähettyvillä. Luostarit olivat käännöstyön ja opillisen keskustelun keskiössä, ja olivat lisäksi itse merkittäviä maanomistajia ja maankäyttäjiä. Luostarien kautta voi siis tutkia käytyä metsäkeskustelua ja sen retoriikkaa, mutta lisäksi havainnoida myös sitä, miten nämä käsitykset näkyivät käytännössä.

Vanhan rakennuksen sisäpiha. Vasemmalla kaariportiikki, keskellä puita pensaita ja kivettyjä polkuja.
Grottaferratan luostarin sisäpiha. Nykyään rakennuksessa toimii muun muassa kirjasto, jossa kunnostetaan ja säilytetään luostarin keskiaikaisia käsikirjoituksia. Kuva: Anni Hella.

Metsän puolella, historiasta nykyaikaan

Projektimme rahoitus tulee Koneen säätiön Metsän puolella -hankkeelta. Hankkeen tarkoituksena on lisätä ymmärrystä metsien monista merkityksistä sekä tuoda uusia ääniä ja lähestymiskulmia metsäkeskusteluun. Hankkeen projektit edustavat monitieteistä tutkimusta, taidetta, journalismia ja aktivismia.

Koneen säätiö järjesti 18.9.2024 uusien rahoitettujen Metsän puolella -projektien yhteisötapaamisen, jossa saimme mahdollisuuden tutustua muihin yhteisön projekteihin sekä niiden tekijöihin. Oli innostavaa kuulla, miten eri alojen tutkijat ja taiteilijat lähestyivät yhteistä teemaa tuoden esiin monipuolisia näkökulmia ja tapoja käsitellä metsiä sekä työskennellä niiden parissa. Omaan, kauas menneisyyteen sijoittuvaan projektiimme ja sen historialliseen näkökulmaan suhtauduttiin kiinnostuneesti. Se nähtiin tärkeänä osana nykyistä metsäkeskustelua, ja sen tarjoama historiallinen näkökulma ymmärrettiin arvokkaaksi keinoksi hahmottaa keskustelun juuria ja metsäsuhteemme kehitystä. Puhetta metsistä -projektissa meillä on onni olla osa monia yhteisöjä niin omassa yliopistossamme kulttuurihistorian oppiaineessa ja vanhojen aikojen tutkimuskeskus TUCEMEMSissa kuin myös Koneen säätiön monialaisessa Metsän puolella -hankkeessa.

Kolme hymyilevää henkilöä.
Anni, Outi ja Teemu Koneen säätiön yhteisötapaamisessa. Kuva: Teemu Immonen.

Tulevan kevään aikana tutkimustyömme jatkuu ja tiimimme jäsen professori Ned Schoolman Nevadan yliopistosta saapuu touko- ja kesäkuuksi Turkuun. Toukokuussa osallistumme kulttuurihistorioitsija Otto Latvan johtaman HumBio-projektin päätösseminaariin, ja kesäkuussa suuntaamme Rovaniemelle kansainvälisen kulttuurihistorian yhdistyksen ISCH:n Human/Nature-konferenssiin. Syksyllä projektilla on edessä tutkimusmatka Etelä-Italiaan.

Toimintaamme voi seurata nettisivuilla!

Teksti: Jutta Laitila, Anni Hella & Teemu Immonen.

Fasismin lumoa analysoimassa tieteen ja taiteen keinoin

Kirjoitan tätä Donald Trumpin toisen presidentinkauden toisena päivänä. Yalen yliopistossa vaikuttava historioitsija Timothy Snyder on useaan otteeseen – mukaan lukien kirjoissaan On Tyranny (2017) ja Road to Unfreedom (2018) todennut Yhdysvaltojen liukuneen kohti fasismia Trumpin ensimmäisen kauden aikana. Nyt toisen kautensa myötä Trumpilla on ennennäkemätön ote niin republikaanisesta puolueesta kuin Yhdysvalloista kansakuntana. Tämä heijastuu vääjäämättä myös Eurooppaan, jossa uusoikeistolaiset liikkeet ja puolueet testaavat jatkuvasti demokratian rajoja. Autoritaarinen vallankäyttö on taas huudossa länsimaissa.

Suomessa fasismin ja äärioikeistolaisuuden perintö on viime vuosina muutenkin ollut laajan keskustelun ja tutkimuksen kohteena, ja sen yhteydet sotien perintöön, kansallisuusaatteeseen ja populistisiin ääri-ilmiöihin ovat olleet paljon esillä. Tutkimus ja keskustelu on kuitenkin pääasiassa kiinnittynyt poliittiseen ja yleiseen historiaan. Siksi onkin erityisen hienoa, että Koneen Säätiö on rahoittanut johtamani hankkeen Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (2021–2025). Tämän monitieteisen tiedettä ja taidetta yhdistävän projektin tarkoituksena on ollut keskittyä suomalaisen fasismin toisen maailmansodan jälkeiseen kulttuuriseen perintöön ja erityisesti sen affektiivisuuteen. Historiakulttuurisessa mielessä aineistomme ylettyvät aina Suomen itsenäistymistä edeltävään aikaan ja kansallisvaltiomme rakennuspalikoihin.

Suomessa affektiivisuuden, ruumiillistettujen tunteiden, avulla fasistisen materiaalin kierrätys on synnyttänyt tunneilmaston, jossa isänmaallisuuden, patriotismin, fasismin ja kansallisuusaatteen eri ilmenemismuodot sekoittuvat keskenään. Tutkimushankkeemme analysoi tätä vyyhteä esimerkiksi tarkastelemalla aiheeseen liittyviä lehtiaineistoja, elokuvia, musiikkia, sarjakuvia ja dokumentteja. Olemme ennen muuta kiinnostuneita siitä, millaisia fasismin perintöön liittyvät affektiiviset strategiat ja niiden ilmenemismuodot – pelko, inho, mahtipontisuus, koomisuus, parodia, groteski – tutkituissa aineistoissa ovat ja miten niillä vaikutetaan vastaanottajiin.

Projektissa on mukana kulttuurihistorioitsijoita (dosentti Kari Kallioniemi ja allekirjoittanut), musiikkitieteilijöitä (dosentti Petri Kuljuntausta, FT Anna-Elena Pääkkölä ja FM Susanna Waldén-Antikainen) ja folkoristi (FT Aila Mustamo). Osittain nämä tieteenalat ja roolit limittyvät ja toimivat vuorovaikutteisesti. Olemmekin projektin aikana pyrkineet aidosti monitieteiseen analyysiin ja tutkijoiden käsitteelliseen vuorovaikutukseen, ennen muuta yhteisillä artikkeleilla, toimitustöillä ja tapahtumilla. Tutkimusryhmämme on tarkastellut muun muassa suomalaisen natsismin esoteriaa, eksploitaatiota populaarimusiikissa, kansallissosialistista black metal -musiikkia, antropologi Yrjö von Grönhagenin yhteistyötä ja perinnekeruuta kansallissosialistisen Ahnenerbe-järjestön kanssa, äärioikeistoon liittyviä dokumentteja sekä säveltäjä Yrjö Kilpisen yhteistyötä kansallissosialistien kanssa.    

Projektimme tekee toistaiseksi ainutlaatuiseksi sen kiinnittyminen taiteelliseen työskentelyyn.   Työpajoissamme tutkimusmateriaalit ja niiden tulkinta ovat generoineet taiteellisten esityksien sisältöjä. Fasismin affektiivisen perinnön purkaminen onkin projektissa tapahtunut osin esitystaiteen keinoin.

KUVA: He sanoivat: rajat kiinni Tampereen Työväen Teatterissa 27.7.2023. Kuvassa näyttelijät Paul Olin, Anu Almagro, Terhi Suorlahti, Volodymyr Andrushchak ja Antti Silvennoinen.
Kuva: He sanoivat: rajat kiinni Tampereen Työväen Teatterissa 27.7.2023. Näyttelijät Paul Olin, Anu Almagro, Terhi Suorlahti, Volodymyr Andrushchak ja Antti Silvennoinen liikkeessä.

Teatteriohjaaja Fiikka Forsman, pukusuunnittelija Jaana Kurttila, valosuunnittelija Eero Erkamo ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta ovat hankkeen kuluessa tehneet sisällöllistä ja paikoin haastavaa yhteistyötä tutkiakseen taiteen keinoin fasismin affektiivisuutta. Yhdessä tuottaja Anja Lapin, viiden näyttelijän, Turun Syntetisaattoriseuran Oopperaorkesterin ja hankkeen tutkijoiden kanssa tuotettiin yleisöä osallistava esityssarja He sanoivat: rajat kiinni. Nimellä viitattiin alun perin oikeistolaiseen retoriikkaan Syyrian pakolaiskriisin yhteydessä, mutta siitä tuli Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Suomen suljettua itärajansa entistäkin ajankohtaisempi.

Itse kokeileva esityssarja toteutettiin yhteistyössä turkulaisen Tehdas Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja turkulaisen Aboagora. Between Arts and Sciences -symposiumin kanssa. Esityksissä muutettiin nämä esiintymistilat kriittisiksi ja affektiivisesti haastaviksi suomalaisen fasismin kohtaamispaikoiksi.

Tieteellisen analyysin jatkotyöstö taiteen keinoin paitsi popularisoi projektin tutkimusteemoja, myös asetti ne uuteen ja yllättävään tulkintakehykseen, jossa myös yleisö pääsi mukaan purkamaan ja prosessoimaan affektiivisia kokemuksiaan.   

Tällä hetkellä esityssarjan pohjalta työstetään pitempää teatteriesitystä, joka saanee ensi-iltansa joko 2025 tai 2026. Tervetuloa kun aika koittaa!

Lisälukemista

Tampereen Työväen Teatterilla toteutetun osuuden myötä toteutui myös taustoittava artikkeli Helsingin Sanomiin: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009728533.html

Projektin tieteellisestä puolesta voi lukea lisää esimerkiksi toimittamastamme Kulttuurintutkimus-lehden teemanumerosta 1/2024 ”Fasismin ja populismin lumo”, jota kävimme nyt tammikuussa 2025 esittelemässä myös Helsingin Tieteiden yössä. Artikkelit ovat luettavissa ilmaiseksi verkossa: https://journal.fi/kulttuurintutkimus/issue/view/11030

Kirjoittaja: dosentti Kimi Kärki (kulttuurihistoria, Turun yliopisto & kulttuurinen musiikintutkimus, Taideyliopiston Sibelius-Akatemia)

Arkiston muodonmuutos? Kulttuurintutkijan elämäntyöstä digitaaliseksi kulttuuriperinnöksi

Mitä digitaalinen kulttuurinen muisti voi olla ja kuinka muuttaa henkilöarkisto digitaaliseksi kulttuuriperinnöksi? Mitä tämä tarkoittaa käytännössä kun digitoidaan tunnetun Virossa toimineen kulttuurintutkijan Juri Lotmanin arkistoa? Esimerkiksi näitä kysymyksiä pohditaan lokakuussa 2024 alkaneessa uudessa EU-hankkeessa DIGHT-Net, Sustainable, Usable and Visible Digital Cultural Heritage: Twinning for Excellence.

Hankkeen aloitustapaaminen järjestettiin Tallinnassa lokakuussa 2024. Samalla julkistettiin hankkeen verkkosivut (https://dight-net.tlu.ee/). 

DIGHT-Net -projektin tavoitteena on ensiksi perustaa Tallinnan yliopistoon tutkimusyhteisö tukemaan nimenomaan tallinnalaista tutkimusympäristöä ulkomaisten tutkimuspartnerien osaamisen avulla. Yhteisön teemana on digitaalinen kulttuuriperintö. Toiseksi pyrkimyksenä on rakentaa digitaalisen henkilöarkiston prototyyppi semiootikko ja kulttuurintutkija Juri Lotmanin aineistojen ympärille. Siihen on lisäksi tarkoitus linkittää Umberto Econ, Lotmanin tärkeän  kollegan, aineistoja Italiasta. Kolmanneksi läpäisevänä teemana tavoitellaan digitaalisen kulttuuriperinnön teoreettisen ymmärryksen kehittämistä. Tavoitteisiin pääsemiseksi järjestetään monenlaista koulutusta, työpajoja ja samalla vierailumatkoja neljään mukana olevaan yliopistoon. Näin samalla tuetaan EU:n Widening-maata Viroa uuden tutkimusosaamisen kehittämisessä.

Kolmevuotisen hankkeen toteuttaa monitieteinen tutkimusryhmä neljästä EU-maasta. Mukana ovat Tallinnan, Amsterdamin, Bolognan ja Turun yliopistot. Turusta hankkeeseen osallistuu kulttuurihistoria. Työ tehdään Tallinnan yliopiston kulttuurihistorian professori Marek Tammin johdolla. Mukana on kiinteästi Juri Lotmanin arkisto, joka on fyysisesti jaettu Tallinnan ja Tarton yliopistojen kesken. Arkiston virallinen nimi on englanniksi Juri Lotman Semiotics Repository.

Työpaja digitaalisen kulttuuriperinnön reunaehdoista

Turun tiimin vastuulla on kartoittaa ja tuoda esiin digitaalisen kulttuuriperinnön tutkimusta. Järjestimme lokakuun tapahtuman yhteydessä teemaan liittyvän työpajan otsikolla New Trends in Digital Culture Studies. Työpajassa kuultiin Jussi Parikan (Aarhusin yliopisto ja FAMU/Praha) ja Elizabeth Yakelin (Michiganin yliopisto) alustukset sekä Turun tiimin johdatus aiheeseen. Parikka puhui digitaalisen kulttuurin ekologisesta jalanjäljestä ja Yakel valotti kulttuuriperintöaineistojen edustavuutta ja suhdetta menneisyyden eri ihmisryhmiin. Hän painotti sitä kuinka esimerkiksi sukupuoleen ja rotuun liittyvät kysymykset ovat läsnä aikojen saatossa arkistoiduissa aineistoissa ja miten niitä kannattaa ottaa esiin, kun aineistoa muutetaan digitaaliseen muotoon.

Työpajassa käytiin myös ryhmäkeskusteluja siitä kuinka digitaalinen kulttuuriperintö olisi ymmärrettävä, mitä siihen liittyy, ja mihin alateemoihin projektin kannattaisi jatkossa kiinnittää erityistä huomiota. Näiden keskustelujen tuloksena piirtyi kuva siitä miten ryhmä tällä hetkellä ymmärtää aiheen.

Kuva: Post It -lapuista alustaviksi alateemoiksi. Työpajan osallistujat listasivat näkemyksiään digitaalisen kulttuuriperintöön liittyvistä teemoista, joka jaettiin Flingan avulla alustaviksi alateemoiksi. On kiinnostavaa nähdä muuttuvatko tiimin käsitykset projektin aikana!

Hankkeen aloitussymposiumin aikana päästiin myös tutustumaan Tallinnan yliopistossa sijaitsevaan Juri Lotmanin ja Zara Mintsin arkiston osaan, ja ihmettelemään Lotmanin kirjaston sisältöä, piirustuksia, ja silmälasikokoelmaa. 

Kuva: Tatjana Kuzovkina (äärimmäisenä oikealla) esittelee Juri Lotmanin ja Zara Mintsin kokoelmaa Mark Metsille, Maarja Ojamaalle, Martina Grinellolle ja Jekaterina Jablokovalle.

Kuva: Kokoelma Juri Lotmanin vanhoja silmälaseja.

Pääsimme myös tutustumaan Tallinnan yliopiston kirjaston digitointikeskukseen ja sen työmenetelmiin. Digitointilaitteet selviytyvät itsenäisesti esimerkiksi sanomalehtien sivujen kääntämisestä, mutta tarvitsevat toki valvontaa ja laaduntarkastusta. Erityisesti vieraiden läsnäollessa ne jumittuvat yhdelle aukeamalle kuten tälläkin kertaa.

Kuvat: Tutustumassa Tallinnan yliopiston kirjaston digitointikeskukseen. Vasemmalla keskuksen johtaja Peeter Kondratjev, keskellä edessä Marek Tamm, oikealla Petri Paju. Kaikki kuvat: Mila Oiva.

Teksti: Mila Oiva, Petri Paju & Hannu Salmi

« Older posts