Kulttuurihistorian syventävien opintojen Taiteiden, populaarikulttuurin ja median historian tutkimusryhmämme keskusteli kevätlukukauden päätöstapaamisessaan Walter Benjaminin (1892–1940) esseestä ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella” (myöhemmin Taideteos-essee).

Saksanjuutalainen filosofi ja kulttuurikriitikko Walter Benjamin laati esseensä 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin valokuva ja äänielokuva olivat kulutustuotteina suhteellisen uusia mutta arkipäiväistyivät joutuisasti. Benjamin näki molemmissa aikakautta määrittävän mekaanisesti jäljennettävän kulttuurimuodon.
Tekstistä on muodostunut klassikko, jonka äärelle mediakulttuurin tutkijat palaavat yhä uudelleen. Jo tämän takia sen ruodinta taidetta, populaarikulttuuria ja mediaa käsittelevässä seminaarissa tuntui perustellulta. Saksalaisfilosofin ajatusten innostamina koskettelimme myös tekoälyn vaikutusta taiteeseen ja kulttuuriin.
Benjamin lähestyy aihettaan historiallisesti. Marxilaisin vaikuttein hän pöyhii yhteiskunnan päällysrakennetta, jonne kulttuuri ja taide sijoittuvat. Taide on hänen mukaansa saanut alkunsa kulteista ja rituaaleista. Vaikka antiikin kreikkalaiset tekivät pronssivaluja ja löivät kolikoita, pääosin tuotetut kuvat olivat ainutkertaisia ja kuuluivat synty-yhteyteensä, Benjamin kirjoittaa.

Sittemmin litografia, kivipaino, viivasyövytys ja kirjapainotaito mahdollistivat uudenlaisia uusintamisen tapoja. Mutta vasta valokuvaus vapautti ihmiskäden kohteensa muovaamisesta ja teki hänestä laukaisimen painajan. Elokuvakamera ja ääniteknologia tallensivat kuvaa ja ääntä näyttelijän puhenopeudella. Benjaminin mukaan teosten kulttisidos katosi, kun syntyi toistettava tallenne, jonka jakelumahdollisuus mursi perinneyhteyden. Valmis tuote oli osa tuotantoketjua.
Teemaryhmämme vakuuttui, että uusintamisen mahdollisuus oli Benjaminista kiehtovaa. Hän kirjoitti, miten taide vapautui ”loismaisesta rituaalisidonnaisuudesta”. Hintana oli taiteen auran, mystifioidun henkäyksen, katoaminen. Häntä ei kuitenkaan huolestuttanut se, että massakulutettavat elokuvat vaikuttaisivat katsojiinsa kielteisesti, kuten monet hänen aikalaiskollegansa päättelivät. Benjamin uskoi, ettemme voi täysin tietää, mitä vaikkapa elokuvateatterin yleisössä tapahtui. Miten nähty kuhunkin kokijaan vaikutti tai miten se kenties mobilisoi?
Esseen ajatukset teknisen uusintamisen aikaansaamista muutoksista tuntuvat tekoälykeskustelun kehyksessä ajankohtaisilta. Pohdimme, onko Benjaminin ajatus taiteen luomisen mekaanistumisesta tullut uudenlaiseen tilanteeseen. Jos valokuva ja audiovisuaalinen kuva muuttivat luovaa prosessia, ne olivat aina jonkin oletetun subjektin tai tuotantoryhmän tuotoksia. Ajattelemme valokuvan ja elokuvan syntyneen inhimillisen valinnan koskettamina. Tallentaminen ja jakelu olivat teollisuutta.
Tekoälyn tuottamissa kuvissa, teksteissä ja äänissä tekijyys etenee vielä kauemmas Benjaminin ajoista. Se on tekoälybotille annettuja komentoja, joilla teos muovautuu. Yhtä kaikki, tekijyyttä on paikannettavissa. Haikailemmeko kauan sitten menetettyyn rituaalisuuteen ja taiteilijan henkäisyn perään, sellaiseen, jolla ei ole merkitystä? Kaiken lisäksi sanotaan, että tekoälyä hyödyntävän taiteilijan panos voi olla hyvin monimutkainen ja prosessina vaikea kuin minkä tahansa muun taiteen tekeminen.
Kaivoimme esille Suomen Arvostelijan Liiton 75-vuotisjuhlajulkaisun Kriittisen ajattelun aika (2025). Toisin kuin voisi luulla, kriitikot eivät ole kovin huolissaan tekoälystä taidekentällä. Muun muassa Tomi Slotte Dufvalle on kyse mahdollisuudesta taidekeskusteluun: ”Onko taide tiedon tuottamisen tai maailmassa olemisen tapa vai keino tehtailla helposti kulutettavia teoksia?”

Slotte Dufva viittaa tutkimukseen, jossa yleisöllä testattiin tekoälyn tuottamia runoja ja tunnettujen runoilijoiden teoksia. Yleisö arvosti enemmän tekoälyn generoimia säkeitä kuin maineikkaiden taiteilijoiden teoksia. Kielimalli loi sisällöistä helppotajuisia ja suoraviivaisia. Kirjoittaja arvelee, että algoritmirunouden maailmassa kriitikon asiantuntijuutta tarvitaan entistä enemmän. Slotte Dufvan mukaan kenties kuvataiteessa taiteilijan kädenjälki on uudenlaisen arvostuksen kohde tekoälykuvien runsaudessa.
Audiovisuaalisesta kulttuurista viehättynyt Benjamin ei hänkään aivan vankkumattomasti luottanut yleisöjen kriittisyyteen: ”Sovinnaisesta nautitaan kritiikittömästi, todella uudesta vastahakoisesti.”
Nimittäin Walter Benjamin työskenteli itsekin kriitikkona ja vapaana kirjoittajana, sillä hän ei saanut yliopistovirkaa. Pohdimme, miten saksalaisajattelija olisi suhtautunut tekoälyyn. Kenties uteliaasti. Benjamin kirjoitti Taideteos-esseessään kirjoittamisen demokratisoitumisesta. Laajalevikkinen lehdistö yleisönosastoineen teki kenestä tahansa lukijasta potentiaalisen kirjoittajan.
Some on tehnyt jokaisesta potentiaalisen median, ja tekoäly on viimeisin harppaus sisällöntuottamiselle. Seminaarimme arveli, että tekoälyn voi pistää töihin varsin vaatimattomin taidoin. Kynnys on matala, mutta me tiedämme, ettei kielimalli ajattele vaan tottelee komentoja. Se ei toistaiseksi laadi sellaista kriittistä tekstiä kuin itse haluamme.
Kirjallisuus
Benjamin, Walter: Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella [suom. Markku Koski]. Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toimittaneet Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suomentanut Raija Sironen. Alkuteos: Gesammelte Schriften 1972, 1977, 1978. Kansan Sivistystyön Liitto, Tutkijaliitto, Helsinki 1989, 139–173.
Slotte Dufva, Tomi: Uusi ketsuppi – eli mitä jokaisen pitäisi tietää tekoälystä. Silvia Hosseini, Riikka Laczak ja Vesa Rantama: Kriittisen ajattelun aika. Suomen arvostelijain liitto, Helsinki 2025, 90–103.
Teksti: Paavo Oinonen