Kulttuurihistoria nyt!

Uudenvuodenaaton vietin oikein miellyttävästi Atterbomin kanssa Geijerin luona, jossa puhelimme, järkeilimme, luimme toisillemme sukkeluuksia, söimme ja joimme madeiraa aina keskiyöhön asti. Vuoden viimeinen neljännes herätti kuitenkin vakavan ja hartaan tunnelman. Atterbom luki ääneen pari kaunista virttä, joiden aikana Geijer löi silmät ummessa silloin tällöin soinnun fortepianosta. Hiljaisuuden vallitessa kuuntelimme kello kahdentoista lyöntien julistaman kuolemantuomion päättyvälle vuodelle, ja keskinäisten, murtuneella äänellä lausuttujen onnentoivotusten jälkeen me vieraat poistuimme kauniiseen yöhön. (3.1.1826)

Näin Uppsalassa asunut Adolph Törneros (1794–1839) kuvaa kirjeessään vuoden 1825 viimeisiä tuntoja ystäviensä seurassa. Ruotsin varhaisromantiikan keskeiset hahmot, kirjailija-runoilija Per Daniel Amadeus Atterbom ja historian professori Erik Gustaf Geijer kuuluivat hänen lähipiiriinsä. Osaan Törnerosin kirjeistä voi nyt tutustua laatiminani suomennoksina Faros-kustannuksen uutuuskirjassa Uppsalan romantiikkaa. Teoksen esipuhe tarjoaa taustatietoja ruotsalaisesta varhaisromantiikasta ja Uppsalan akateemisista verkostoista.

Suomessa varhaisromantikko Törneros tunnetaan huonosti. Minäkään en aluksi tietänyt hänestä kuin nimen, tuskin sitäkään, mutta kun sain käsiini hänen kirjeistään kootun valikoiman, Ruotsin akatemian ja Atlantis-kustantamon julkaiseman opuksen Resebrev, huomasin nopeasti, että tässä on kirjallisesti eläväinen ja hienovireistä huumoria viljelevä kynänkäyttäjä. Törnerosia onkin verrattu kuuluisaan saksalaiseen aikalaiskirjailijaan, siitä lisänimi ”Ruotsin Jean Paul”. Hän oli seurallinen luonne, tarkkaili väsymättömästi ympäristöään vuodesta toiseen ja kirjoitti näkemästään ja kuulemastaan pitkiä kirjeitä. Hän eli yksin koko elämänsä ja varmaan siksikin kaipasi ihmisiä ympärilleen. Säilynyt kirjeistö on aiheistonsa sosiaalisesta rajoittuneisuudesta huolimatta ruotsalaisen kulttuurihistorian aarreaitta.

Törneros kirjoittautui Uppsalan yliopistoon vuonna 1812 ja ehti toimia siellä dosenttina, adjunktina eli apulaisena ja vähän aikaa myös estetiikan professorina. Lopulta hänestä tuli Uppsalan yliopiston latinan professori. Hänen tieteellinen tuotantonsa jäi vähäiseksi, mutta sitäkin vaikuttavampi on hänen jälkeensä jättämien kirjeiden määrä. Niistä on julkaistu Ruotsissa useita kooltaan vaihtelevia editioita. Monesti hän kuvaa kirjeissä kotimaassa tekemiään kesäisiä matkoja ja niiden varsilla kohtaamiaan luonnonnäkymiä. Toisinaan hän intoutuu kertomaan Uppsalan säätyläistön seurapiireistä, akateemisesta maailmasta ja ylioppilaista ja ottaa kantaa ruotsalaisten varhaisromantikkojen kirjallisiin pyrintöihin. Aidon romantikon tavoin hän oli mieltynyt pikkukaupunkeihin ja kartanoihin. Tukholman ilmapiiri ja juoruilu saivat hänet yleensä huonotuuliseksi.

Kirjeisiin tutustuessaan lukija törmää tämän tästä runollisiin jaksoihin, joissa Törnerosin tunnelmakuvaus yltää parhaimpiinsa. Toukokuun puolimaissa 1824 hän kirjoittaa iltayhdeksältä kotonaan Uppsalassa läheisimmälle kirjeenvaihtokumppanilleen Melcher Falkenbergille ja ihastelee ympäristönsä näkymiä.

Suurenmoinen ilta! Taivas on molemmilta puoliltaan, idästä ja lännestä, punaposkinen, kuin pikkuisen pakkasen purema. Onkin hiukan viileää. Puut seisovat hievahtamatta syvänvihreän nuorekkaina ja hymyilevät lempeästi illan viimeisille auringonsäteille. Sinun asuinseuduillasi etelässä pienet kamarivalkeat lienevät tällä hetkellä jo sytytetty, mutta täällä meillä aurinko loistaa vielä puoliksi taivaanrannassa, kuin satujen kimaltava kultavuori. Auringonvalo heijastuu Danmarkin ja Vaksalan vanhoista kirkoista, jotka siintävät metsänreunassa kaukana idässä, ja niiden ikkunat kiiltävät kuin monet ilon kyynelistä täyttyvät silmät. Mutta vanhuuden ilo on surumielistä, sillä samalta suunnalta kantautuu kellojen iltasoitto, joka jättää hyvästit tälle päivälle. Ne ovat säveliä, jotka tuntuvat tulevan mailleen menneeltä keskiajalta. (16.5.1824)

Piippua poltelleen ja pianonsoittoa harrastaneen Törnerosin kirjeistä välittyvät seuranpidon hilpeät tunnelmat, mukavat illanistujaiset ja joulunvietot, mutta hän osaa kertoa myös ikävämmistä asioista, kuten Uppsalan yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Nils Fredrik Bibergin järkkyneestä mielenterveydestä. Heinäkuun jälkipuolella 1826 Törneros on surullinen, kun hän näkee Bibergissä ”tarmokkaan ja lujaluonteisen ihmisen joutuvan hunningolle”. Aiemmin säästäväisenä tunnettu ja oppineisuudestaan kuuluisa professori oli ryhtynyt kylvämään rahaa ympäriinsä, ostamaan kaikkea mitä näkee ja suunnittelemaan ylellisiä pitoja. Silti Törneros ihmettelee sitä teräväjärkisyyttä, jolla Biberg mietteitään kehitteli: ”hänen tuumiskelunsa etenevät johdonmukaisesti ja järkevästi, vaikka alkuehdoissa ja tuloksissa ei ole päätä eikä häntää.” (23.7.1826) Professorin mukaan modernin talousjärjestelmän viime hetket olivat käsillä, ja ihmiskunta oli palaamaisillaan puhtaaseen tavaranvaihtoon vailla rahan välitystä.

Useat Törnerosin kuvaukset säteilevät hyväntuulisuutta, mutta kirjeistä käy myös ilmi, että tuon ajan akateeminen maailma ja säätyväen seurapiirit olivat monesti kaukana idyllistä ja tasavertaisuudesta. Nykylukijalle ei ole yllätys, että sukupuoliroolit olivat vahvan kaksijakoiset ja patriarkaaliset. Yliopisto ja julkinen toiminta olivat miesten aluetta. Naisten osalle jäivät lähinnä kotihengettärien tehtävät ja seurapiirien kaunistuksina esiintyminen. Tämän mukaisesti Törneroskin kiinnittää huomiota kohtaamiensa naisten ulkonäköön ja arvioi heitä kirjeissään. Vastapainoksi hän kirjoittaa kuitenkin arvostavasti heidän taiteellisista ja sosiaalisista kyvyistään. Törneros oli jonkin aikaa 1820-luvulla rakastunut kirjeenvaihtotoveriinsa, luutnantti Melcher Falkenbergiin, mutta ei saanut tunteilleen vastakaikua. Hän kuoli Uppsalassa lyhyen sairastelun päätteeksi 44 vuoden iässä ja jätti maailmalle perinnöksi mittavan kirjeistönsä.

Adolph Törneros, Uppsalan romantiikkaa. Kirjeitä 1824–1827. Suomennos ja esipuhe Jukka Sarjala. Turku: Faros-kustannus, 2024.

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Maisteriksi valmistuminen on saanut minut pohtimaan kaikkea mitä olen opintovuosieni aikana kokenut. Ennen kaikkea olen reflektoinut paljon oman akateemisen identiteettini syntyä ja kasvua viimeisen seitsemän vuoden aikana. Historian opiskelu oli minulle itsestäänselvyys jo lukiossa, mutta en saanut ajatukselle paljoa tukea opinto-ohjauksen tai opettajien taholta. Perheeni kannustuksella ja oman jääräpäisyyteni turvin uskalsin kuitenkin tehdä sen mihin tunsin eniten paloa, ja muuttaa Rovaniemeltä Turkuun itselleni parhaan oppiaineen perässä.

Jos polkuni yliopistoon historianopiskelijaksi oli selkeä, niin oli myös suuntautumiseni vanhoihin aikoihin. Kirkkohistoria ja erityisesti luostarit olivat kiehtoneet minua jo lapsuudesta lähtien. Hieman yllättäen päädyin kanditutkielmassani myöhäisantiikkiin ja varhaisen luostarihistorian pariin. Kun keväällä 2020 kirjoitin tutkielmaani, pandemia oli juuri alkanut, ja koko prosessi jätti minut lopulta hyvin uupuneeksi. Kesti varsin kauan palautua normaaliin työskentelyn ja ajattelemisen rytmiin, ja minulla oli suuria vaikeuksia saada graduprosessi kunnolla käyntiin. Lopulta päädyin etenemistä helpottaakseni jatkamaan kandista tutun aineiston ja aikakauden kanssa, mutta osittain uudesta näkökulmasta käsin. Gradussani tutkin myöhäisantiikissa kaupungeissa harjoitettua asketismia aistihistoriallisen näkökulman kautta.

Ympyrän näin sulkeutuessa tunsin itseni varsin hölmöksi: miksi saman aiheen pariin palaaminen kesti kaksi kokonaista vuotta? Näin jälkikäteen voin todeta, että oli tärkeää työskennellä hetken aikaa pienemmällä teholla, jotta en olisi polttanut jaksamistani täysin loppuun. Lisäksi olen oppinut, että humanistinen tieteellinen tutkimus on prosessi, joka vaatii paljon, paljon aikaa kehittyäkseen. Omalla kohdallani syväluotaus lähes 1700 vuotta vanhaan latinankieliseen aineistoon vaati taustatyötä ja taitoja, joiden kartuttaminen oli työlästä, vaikkakin hyvin innostavaa ja hauskaa. Hyvä esimerkki on seuraava: laskeskelin gradua viimeistellessäni, että olin tutkielmaa laatiessa päässyt operoimaan seitsemän eri kielen kanssa, joista kolmen opiskelun olin aloittanut vasta yliopistossa. Koen, että kulttuurihistorian oppiaine on moninaisuudellaan tukenut minua parhaalla tavalla maisteriksi kasvamisessa. Ihastuttavan opetushenkilökunnan tuella sukellus vaativaan aiheeseen oli ylipäätään mahdollista tehdä. Maisteriopintojeni ja erityisesti viimeisen vuoden aikana olen myös opiskellut ja tehnyt tutkimustyötä Suomen Rooman-instituutissa. Antiikintutkimuksen aseman käydessä Suomessa yhä epävarmemmaksi on työskentely Rooman kansainvälisessä ympäristössä ollut itselleni tärkeää ja inspiroivaa. Akateemisesti minua ovat kuitenkin aina inspiroineet kaikkein eniten muut kanssaopiskelijat, joiden ajatusten ja töiden välityksellä näkökulmani ympäröivään maailmaan – niin tämänhetkiseen kuin menneeseen – ovat rikastuneet suunnattomasti.

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Jarkko Varjoranta

”Mahtaakohan kulunut graduvuoteni olla kenenkään mielestä kovinkaan kiinnostavaa luettavaa.” Tällainen ajatus pilkahti päässäni, kun sain oppiaineen suunnalta kutsun kirjoittaa lyhyen kuvauksen edeltäneestä vuodestani. Idea oli kuitenkin hauska. Pysähdyn mielelläni hetkeksi pohtimaan vuotta, joka oli monelta osin tähänastisen elämäni palkitsevin.

Maisterivaiheen ensimmäinen vuosi on päättymässä, sitä myötä neljäs opintovuoteni kokonaisuudessaan. Tein maisterivaiheen alussa monen mielestä hullunkurisen ratkaisun ja siirsin kurssitarjottimen syrjään: ensimmäinen vuosi oli tarkoitus pyhittää gradulle. Se ei välttämättä ollut viisasta eikä suositeltavaa, sillä maisteriopintojen tarkoituksenahan on tukea opiskelijan graduprosessia. En kuitenkaan osannut pitää näppejäni erossa kirjoittamisesta. Tutkimuskysymykset raksuttivat päässäni. Sitä paitsi olin jo edeltävänä kesänä nauhoittanut loputkin työssäni tarvittavista haastattelumateriaaleista! Kurssit odottaisivat.

Graduni jatkoi sekä teemoiltaan että metodologialtaan kanditutkielmani viitoittamalla tiellä. Vuoden 2021 kandissa tein muistitietohistoriallista tutkimusta Helsingin Sanomien Aikalaisia-sarjasta (1985–1986) ja suomalaisista 1980-luvun postmodernikeskusteluista. Graduprosessin ja yhdeksän haastattelun jälkeen aineistoa kertyi arkistoitavaksi yli 12 tunnin verran – siinä on riittänyt työstettävää. Olen nyt jo kolmen vuoden ajan sukeltanut laajemmin 1980-luvun kulttuurimurroksiin, eikä kyllästymisestä näy merkkiäkään.

Elämän realiteetit kuitenkin tarjosivat vuoteen omat lisähaasteensa ja ajankäytölliset rajoitteensa. Tukikuukausien puuttuessa rahoitin elämäni työskentelemällä Paimion parantolassa, Muuritutkimuksella ja Tekniikan Historian Seurassa. Kahden viimeisimmän leivissä olen vieläkin. Lokakuussa olin onneni kukkuloilla, kun toinen lapsemme syntyi terveenä. Toisaalta kääntöpuolena oli unirytmien ja rutiinien murtuminen. Yritänkin olla itselleni armollinen: graduni on tehty niin hyvin kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista.

Sitten on kehujen vuoro! Kulttuurihistorian henkilökunnan innostunut ja innostava suhtautuminen tutkielmaani on ollut sydäntä lämmittävää. Koen, että olen saanut valtavasti tukea ja kannustusta kaikissa työni vaiheissa. Tämä koskee niin teemaryhmiä kuin maisteriseminaaria, mutta erityisesti taustatukea tarjonnutta Sakari Ollitervoa, joka on jo kandisemmasta alkaen eli kolmen vuoden ajan jaksanut jauhaa kanssani jälkistrukturalismeista.

Gradu on nyt käytännössä valmis ja jatkosuunnitelmat selviä. Tämmöisenä päälle kolmekymppisenä perheellisenä uudelleenkouluttautujana tuntuu ihan hyvältä, kun elämällä on taas ammatillinen suunta. Kiitos kulttuurihistorian henkilökunnalle, kanssaopiskelijoille ja lukuvuodelle 2023–2024!

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Sara Vatanen

Käytin opiskeluaikani Turun yliopistossa opiskelemalla sitä, mikä sillä hetkellä kiinnosti. Opiskelin kaiken mahdollisen kulttuurihistoriasta ja sen lisäksi sukupuolentutkimusta, uskontotiedettä ja hieman kieliä. Ystäväni vahvalla myötävaikutuksella päädyin lopulta tekemään vielä pedagogiset opinnot.

Työllistymiseeni lienee vaikuttanut enemmän harjoitteluiden aikana saatu työkokemus kuin opinnoista harkiten muodostettu kokonaisuus. Tein harjoittelut Paimion kaupungilla ja historian oppiaineissa – osallistuin tämänkin julkaisun toimittamiseen kesällä 2021. Harjoittelut poikivat muitakin töitä.

Valmistumisen jälkeen olin parissa koulussa aineenopettajana. Huomasin kuitenkin, että peruskoulussa opettaminen ei minulle ainakaan toistaiseksi sopinut. Pedagogisten opintojen suorittaminen ei silti ollut turhaa, sillä niiden ansiosta pääsin viime syksynä töihin Kehittämiskeskus Opinkirjo -järjestöön.

Opinkirjon tavoitteena on lisätä nuorten vaikuttamisen ja osallisuuden mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Pysyviä toimintoja ovat mm. Nuorten parlamentti, Hymy-veistokset ja yrittäjyyskilpailu Yritys Hyvä. Kevätkaudella 2024 vastuullani oli Yritys Hyvä -kilpailun ja tiedekasvatusaiheisen Tutki-Kokeile-Kehitä -kilpailun koordinointi. Opettajaopinnoista ja -kokemuksesta on ehdottomasti ollut hyötyä molemmissa.

Kulttuurihistoria tukena työelämässä

Kulttuurihistorian opiskelu on antanut minulle paljon eväitä työelämään. Kyvystä hahmottaa suuria kokonaisuuksia on ollut oikeasti hyötyä! Opintojen ansiosta osaan tarkastella ilmiöitä historiallisesta perspektiivistä ja näen yhteyksiä eri ilmiöiden ja tapahtumien välillä. Nykyisessä työssäni arvostetaan sitä, että ei jumiteta pieniin yksityiskohtiin, vaan keskitytään suuriin linjoihin. Mielestäni kulttuurihistoria on yksi niistä aloista, jonka tutkimuksen yhteiskunnallista hyötyä ei voida heti havaita tai mitata. Tällaisia ovat myös monet tehtävät työelämässä.

Järjestössä työskentely on ollut antoisaa, mutta joudun pian kohtaamaan kentän vaikean rahoitustilanteen. Opetus- ja kulttuuriministeriö on kaavaillut mittavia leikkauksia yleisavustuksiinsa. Koska Opinkirjon rahoitus on peräisin suurimmaksi osaksi ministeriöltä, varaudutaan järjestössä tuleviin leikkauksiin. Määräaikainen työsuhteeni päättyy kesäkuun lopulla, eikä jatkoa ole tällä hetkellä tiedossa.

Toivotaan, että tilanne järjestösektorilla on väliaikainen, ja tulevat päättäjät ymmärtäisivät, kuinka tärkeää työtä järjestöt tekevät. Aion kuitenkin innolla jatkaa kultsan oppien hyödyntämistä töissä – järjestöalalla tai muualla. Kannustankin kulttuurihistorian opiskelijoita tekemään oman näköisiään valintoja, hyödyntämään harjoitteluja ja ennen kaikkea nauttimaan ainutlaatuisista opinnoista!

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Leeni Takanen

Suurin osa uusista opiskelijoista aloittaa maisterivaiheen opinnot syksyllä, uuden lukuvuoden alussa, mutta pieni ryhmä opiskelijoita hyppää mukaan maisteriopintoihin myös vuodenvaihteessa kevätlukukauden alussa. Näin oli minun kohdallani. Kulunut lukuvuosi on ollut sekä paluuta vanhaan että uuden alkua. Palasin syksyn alussa kotiin Etelä-Korean opiskelijavaihdosta ja kirjoitin syyslukukauden kandiseminaarissa ensimmäisen tutkielmani. Kulttuurihistorian syventävät opintoni aloitin tammikuussa 2024 Tutkimusverstas -kurssilla, kolme päivää kanditutkielman palauttamisen jälkeen.

Historian opintojen alussa minulle ei ollut täysin selvää, mihin historia-aineeseen halusin suuntautua. Vuonna 2020 opintoni aloittaneena opiskelijana suoritin historia-aineiden ja arkeologian yhteisen kandidaatintutkinnon. Kulttuurihistorian teemat kuitenkin kiinnostivat minua erityisesti koko perus- ja aineopintojen ajan, mikä näkyy kurssivalinnoissani. Vasta kandiseminaarin aikana tein lopullisen päätöksen. Itse kanditutkielmaprosessi sekä Maarit Leskelä-Kärjen vuorovaikutteinen seminaariohjaus ja kannustus johdattivat minut sekä monet muut seminaarilaiset kulttuurihistorian maisteriopintoihin. Oma kiinnostukseni matkailua, kokemushistoriaa ja aistimellisuutta kohtaan myös pääsi valloilleen tehdessäni tutkielmaa 1800-luvun lopun Korean matkakirjassa välittyneistä ympäristökokemuksista.

Kuluneena kevätlukukautena olen keskittynyt graduprosessin suunnitteluun sekä oman polun etsimiseen kulttuurihistorian opiskelijana. Päätin osallistua kahteen eri teemaryhmään, sillä graduideani ei vielä ollut täsmentynyt. Samanaikaisesti olen suorittanut loppuun viimeisiä kanditutkintoon kuuluvia kursseja, jotka olivat opiskelijavaihdon takia jääneet odottamaan. Keväällä aloittaneiden opiskelijoiden kesken olemme todenneet, että oli hyvä aloittaa teemaryhmässä heti kättelyssä, vaikka oma graduaihe ei ollut vielä selvillä. Teemaryhmissä on saanut vertaistukea sekä konkreettista apua graduprosessissa etenemiseen. Ilmapiiri on myös ollut vastaanottavainen, ja keskustelun avulla olen päässyt oman aiheen ideoinnissa pidemmälle.

Kulttuurihistoria on tuntunut minulle juuri oikealta valinnalta. Alan monipuoliseen kenttään tutustuminen on herättänyt kiinnostuksen myös moniin minulle uusiin teemoihin. On ollut inspiroivaa seurata kanssaopiskelijoiden erilaisia graduprosesseja ja päästä kuulemaan tutkijoiden töiden sisällöstä yhteisessä tutkimusryhmässä. Tuntuu, että uutena opiskelijana minut on otettu tässä akateemisessa yhteisössä hyvin vastaan. Osallistuminen tuntuu merkitykselliseltä, vaikka se välillä jännittääkin. Odotan innolla, millaisten teemojen äärelle kulttuurihistorian opinnot minut lopulta vievät.