KH50: Kulttuurihistoriaa, synteesejä ja kriittistä teoriaa – muistoja 1980-luvusta

Kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden blogisarja jatkuu dosentti Jukka Sarjalan kirjoituksella.

Turun kauppatori syyskuun alussa 1979. Astun ulos bussista, joka on kuljettanut kaltaisiani täysinpalvelleita varusmiehiä Turunmaan saaristosta kaupunkiin, ja suunnistan Hämeenkadulle. Määränpäänä on Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan kanslia. Kuljen ottamaan selvää, mistä päästä kulttuurihistorian ja Suomen historian opinnot olisi syytä aloittaa. Vähitellen minulle valkenee, että lukiovuosien jälkeen olen entistä enemmän omillani. Kunhan pääsen opintojen alkuun ja kapakkakeskusteluihin, 1970-luvun opiskelijaliikkeen jälkihuurut tulevat varsin pian tutuiksi.

Ensimmäisen kerran törmäsin tietoon kulttuurihistoria-nimisen oppiaineen olemassaolosta varmaan jossakin Turun yliopiston valintakoeoppaassa 70-luvun loppuvuosina. Ajattelin heti, että tuota kannattaa kokeilla, enkä ole joutunut katumaan päätöstäni. Ehkä joitakuita minua selvästi nuorempia kiinnostaa tietää kulttuurihistorian oppiaineen vaiheista vuosikymmeniä sitten, ja siksi tarjoilen tässä muutamia muistikuvia opiskeluajoistani ja työurani alusta kulttuurihistoriassa.

Pääaineeni oli aluksi Suomen historia, mutta vaihtui ensimmäisen opiskeluvuoden ja tukholmalaisessa sairaalassa vietetyn kesätyöjakson päätyttyä kulttuurihistoriaksi. Syy oli selvä. Oppiaineen silloinen professori Veikko Litzen (1933–2011) osoittautui mukaansatempaavaksi luennoitsijaksi, jolla oli hyvä huumorintaju ja nopea äly. Litzenin suosima luentosali V päärakennuksessa täyttyi helposti. Muutenkin oppiainetta sävytti kokeilunhaluinen ja liberaali ilmapiiri. Siellä käydessä ei tarvinnut jännittää. Tuolloin kulttuurihistorian vaatimattomat tilat löytyivät Juslenian nyt jo purettua laitosrakennusta vastapäätä sijainneesta puutalosta. Pieni oli kaunista. Oppiaine siirtyi siitä sitten Jusleniaan 80-luvun alkuvuosina.

Kuva: Veikko Litzen, kulttuurihistorian ensimmäinen professori 1978–1987.

Noihin aikoihin kulttuurihistoriassa riitti puhetta synteeseistä ja kokonaisvaltaisuudesta, joilla keskiajan tutkimukseen erikoistunut, vuonna 1978 virkaansa tullut Litzen muovasi nuoren oppiaineen tieteellistä profiilia. Asioita tuli tarkastella riittävän isoissa yhteyksissä. Meidän opiskelijoiden ajatukset olivat välillä turhan korkealentoisia, mutta tärkeintä oli, että innostusta riitti, kuten aina siellä, missä perinteet eivät pääse liikaa sanelemaan tehtäviä ratkaisuja. Litzen ei ollut kovin tuottelias tutkija, mutta hänen vahvuutensa oli provokatiivinen ajattelu. Muistaakseni joku Historian laitoksella luonnehti häntä taiteilijaksi. Joka tapauksessa kulttuurihistoriassa opin, että tutkimuksen teko perustuu kysymyksiin ja ongelmiin, ei pelkkään lähteiden lukuun. Tätä perusasennetta täydensi omalla kohdallani Suomen historian oppiaineesta saamani harjaannus tutkimuksen teon käsityötaitoihin ja arkistotyöskentelyyn. Siinä sivussa opiskelin vähän filosofiaa, joka oli kovin loogis-analyyttista lajia, ja sopi huonosti historia-alan tietämykseen.

Litzenin vaikutus kulttuurihistoriassa ei kuitenkaan kestänyt kovin kauan, koska hän lähti Roomaan Villa Lanten johtajaksi vuodenvaihteessa 1982–1983. Hän ehti juuri ja juuri tarkastaa pro graduni. Litzenin sijaiseksi tuli siirtolaisuuden tutkija ja Yhdysvaltain historian tuntija Keijo Virtanen, jonka assistenttina toimi jo Litzenin aikana työskennellyt Taru Sundstén (1946–1985). Tässä vaiheessa kulttuurihistoriallinen kiinnostukseni oli tiiviisti kietoutunut Turun kirjakahvilan ja sitä pyörittäneen ihmisjoukon tarjoamiin virikkeisiin ja historianopiskelijoista koostuneen teoriapiirin keskusteluihin. Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria (Adorno, Habermas) ja Michel Foucault’n tieto/valta-konseptio elivät vahvasti tuossa ajassa. Myös Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikka puhutteli. Puutteellista ymmärrystäni korvasi se energia, joka syntyi tutustumisesta sellaisiin opiskelukavereihin kuten Heikki Lempa, Erkki Huhtamo, Anne Ollila, Ritva Hapuli, Hannu Salmi, Sakari Ollitervo ja Tapio Onnela. Nykyisessä oppiaineessa kaikki tuntevat kolme viimeksi mainittua, ja kaksi ensimmäistä taas toimivat professoreina Yhdysvalloissa. Hannulla ja Erkillä oli osuutensa siihen, että suomalainen elokuvatutkimus otti ensiaskeliaan kulttuurihistorian suojissa ennen kuin se itsenäistyi kirjallisuudentutkimuksen kautta omaksi oppiaineekseen, nykyisen mediatutkimuksen edeltäjäksi.

Yllä mainittujen opiskelijoiden yhteistyöstä syntyi muutamia julkaisuja, joilla oli yhteys myös kulttuurihistoriassa käytyihin debatteihin. Heikki ja minä kirjoitimme kriittisen katsauksen turkulaisesta historiantutkimuksesta. Se ilmestyi Turun ylioppilaslehdessä helmikuussa 1982 otsikolla ”Historian umpio Turussa” ja sai aikaan polemiikin lehden palstoilla. Niin ikään Taru Sundstén antoi kirjoituksesta kärkevää palautetta, kun pistäydyin hänen toimistossaan. Huomattavasti isompi ponnistus oli ystävämme Timo Ala-Vähälän 27-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1985 laatimamme antologia Nihilismus, Karrierismus und Geschichtswissenschaft, julkaisijana Turun yliopiston ylioppilaskunta. Nimestään huolimatta juhlakirjanen oli suomenkielinen, mutta komealta kalskahtava otsikko sai aikaan sen, että Leipzigissa DDR:ssä toiminut kirjallisuusarkisto Deutsche Bücherei tilasi kappaleen tätä julkaisua kokoelmiinsa.

Maahanmuuton, sukupuolen moninaisuuden, globaalikapitalismin ja ilmastonmuutoksen kanssa elämään opettelevan nyky-Suomen perspektiivistä 80-luku näyttää hieman tunkkaiselta ja sulkeutuneelta ajalta. Vuosikymmenen alussa kuuli tapauksista, joista saattoi päätellä, että vanhenevan Urho Kekkosen ote viranhoidosta lipsui. Hänestä kyllä päästiin, mutta luterilaisuudella voideltu kansallinen yhtenäiskulttuuri oli vielä jotenkin voimissaan. Yliopistolla jotkut puhuivat tieteidenvälisyydestä, silti suuri osa humanistis-yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta oli pilkottu alakohtaisiin lohkoihin. Oppiaineiden rajoja valvottiin yleensä aika tarkasti. Kulttuurihistoria sen sijaan ylitteli niitä vaikkapa siten, että Virtanen suostutteli pian oppiaineessa aloitettuaan ystävänsä, runoilija Markku Innon (1945–2018) luennoimaan vastakulttuureista. 80-luvun värikkäistä luennoitsijoista muistan erityisesti kirjailija Jukka Kemppisen, joka puhui muun muassa tunteiden historiasta, siihen aikaan vielä uudesta ja melko tuntemattomasta aihepiiristä. Jos taas historianfilosofia kiinnosti, kannatti osallistua humanistisessa tiedekunnassa laajemminkin opettaneen Tuomas Tolosen kursseille. 80-luvun mentyä ryhdyttiin kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että historia-aineiden henkilöstöön tuli saada enemmän naisia.

Olin parina 80-luvun alkupuolen kesänä kulttuurihistoriassa palkattuna harjoittelijana, jolloin oppiaineen toimintaan ja haasteisiin sai toisenlaista näkökulmaa kuin vain opintoja suorittavana ylioppilaana. Näissä kuvioissa tutustuin Sundsténin ohella antiikin kulttuurien ja Turun historian tuntijaan Hannu Laaksoseen (1955–2010), joka toimi oppiaineen assistenttina ja opetustehtävissä 80-luvun jälkipuolelta alkaen. Erittäin kielitaitoisena Hannu keräsi sittemmin paljon ulkomaisia opiskelijoita ympärilleen, ja hän oleskeli Italiassa ja Sveitsissä kuin kotonaan. Lisäksi vuosikymmenen alkupuolella teki vaikutuksen aina energinen ja uusista asioista kiinnostunut Kari Immonen, joka vielä silloin työskenteli yleisen historian puolella, mutta siirtyi myöhemmin kulttuurihistoriaan. Karin ja vieraaksi kutsumamme Juha Sihvolan kiista objektiivisuuden mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta historiantutkimuksessa oli intohimoinen leimahdus ravintola Hämeenportin kabinetissa 80-luvun alkupuolella.

Palattuaan Roomasta Veikko Litzen teki oppiaineeseen enää lyhyen vierailun professorina ja siirtyi Valtionarkiston, nykyisen Kansallisarkiston pääjohtajaksi vuonna 1987. Valmistelin noina vuosina jatko-opintoja, harrastin lukupiirejä, kirjoitin muutamia tilausteoksia ja olin tutkimusaiheeni takia säännöllisesti yhteydessä maamme musiikintutkijoihin. Pidin musiikkitieteessä jonkun kurssinkin. Varsinaista opetuskokemusta sain kulttuurihistorian päätoimisen tuntiopettajan ja lehtorin tehtävissä vuosina 1986 ja 1988–1989. Myöhemmin olen miettinyt, että miltähän luentoni, seminaarini ja harjoituskurssini mahtoivat tuntua osallistujista, tuolloinhan ei akateemisilta opettajilta vielä edellytetty pedagogisia opintoja. Samoihin aikoihin Hanne Koivisto aloitti kulttuurihistoriassa mittavaksi osoittautuvan akateemisen opetusuransa. 80-lukuni päättyi Uppsalan yliopistoon, jonne hakeuduin vierailevaksi jatko-opiskelijaksi yhden lukukauden ajaksi kirjoittamaan lisensiaatintutkielmaa. Aavistelin, että oppiaineeseen ja sen tunnettavuuteen oli tulossa isoja muutoksia. Vakituisena professorina vuonna 1990 aloittanut Keijo Virtanen ja ensin lehtorina toiminut Kari Immonen käynnistivät dynaamisen kehitystyön. Näitä pyrkimyksiä edesauttoi tieteidenvälisen kulttuurintutkimuksen rantautuminen Suomeen 1990-luvulla.

Jukka Sarjala (s. 1959) on Turun yliopiston dosentti ja kulttuurihistorian tutkija.

KH50: Erään maisterin opintopolku luovasta hapuilijasta sateenkaarihistorian asiantuntijaksi

Filosofian maisteri Jean Lukkarinen muistelee tässä kirjoituksessaan opiskeluvuosiaan kulttuurihistorian oppiaineessa. Teksti on osa kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa.

Kulttuurihistorian oppiaineen viidestäkymmenestä vuodesta viimeiset viisi vuotta ovat olleet minulle erittäin tärkeitä. Aloitin opintoni vuoden 2016 syksyllä ja sain maisterin paperit käteeni juuri ennen kuin vuosi 2022 vaihtui. Opintovuosiini on mahtunut lukuisia mielenkiintoisia kursseja, mutta antoisinta kulttuurihistorian opiskelussa on ollut se, että pääaineen valinta on antanut paljon tilaa omiin mielenkiinnonkohteisiin syventymiselle sekä luovalle hapuilulle.

Kulttuurihistorian kandivuodet – uusia aiheita uudessa kaupungissa

Tein vuoden 2016 syksyllä hypyn tuntemattomaan, kun muutin Itä-Suomesta Turkuun opiskelemaan historiaa. Uusi opiskelukaupunki ei ollut minulle lainkaan tuttu, sillä en ollut pääsykokeita lukuun ottamatta käynyt kertaakaan Turussa. Suuressa kaupungissakin suunnistaminen tuntui vaikealta. Yliopistonmäen portaita ensimmäistä kertaa ylös kivutessani olin kuitenkin varma siitä, että haluaisin opiskella nimenomaan kulttuurihistoriaa. Oppiaine oli kiehtonut minua jo hakuvaiheesta asti, minkä takia olin suunnannut hakupaperini kulttuurihistorian opintoja tarjoaviin Turun ja Lapin yliopistoihin. Opiskelupaikan auettua pääaineen valinta Turun yliopiston kolmesta historia-aineesta tuntui näin ollen helpolta. Vähemmän helppoa oli puolestaan päättää siitä, mihin opintojen aikana kohdistaisin tutkimuksellisen mielenkiintoni.

Ensimmäisinä opintovuosinani kokeilin siis vähän kaikkea. Opiskelin sivuaineena esimerkiksi kiinan kieltä sekä museologiaa ja haaveilin Itä-Aasian kulttuurihistorian tutkimisesta. Toisaalta mediahistoria, jonka tutkimuksesta on Turun kulttuurihistoriassa pitkät perinteet, kiehtoi minua myös suunnattomasti. Vaihtelevat teemat näkyivät lisäksi kulttuurihistorian kurssitöissäni. Käsittelin niissä esimerkiksi Skylines and Turnstiles -kappaleen kuvaa vuoden 2001 terrori-iskuista, romanttisen vampyyrimyytin kierrättämistä vuoden 1979 Dracula-elokuvassa sekä Wadō-ryū karaten saapumista Suomeen.

Kandidaatintutkielmaa suunnitellessani palloilin vielä eri aihepiirien välillä, mutta viimeistään tuolloin orastava kiinnostus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa kohtaan vei minusta lopulta voiton. Koska 1980-luvun musiikki on ollut tärkeä osa elämääni, oli luonnollista, että yhdistin kandidaatintutkielmassani sateenkaarihistorian teemat ja musiikin. Aiheekseni valikoitui vuonna 1982 julkaistun The Weather Girls -yhtyeen It’s Raining Men -musiikkivideon analyysi videon tuottamien seksuaalisuuden representaatioiden näkökulmasta. Musiikkivideon tutkiminen osoittautuikin oikeaksi kultakaivokseksi, sillä video tarjosi mahdollisuuksia niin afroamerikkalaisten naisten, miesten kuin seksuaalivähemmistöjenkin historian pohtimiseen. Kandia työstäessä sateenkaarihistorian teemojen ja media-analyysin yhdistelmä alkoi tuntua varsin mielekkäältä, joten päätin jatkaa samaa rataa maisteriopinnoissa.

Maisteriopinnot: graduhaaveita, koronaa ja aktivismia

Maisterivuosina navigoin päämäärätietoisemmin kohti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historian tutkimusta. Valitsin pro gradu -tutkielmani aiheeksi suomalaisen transvestiittien ja transfeminiinien yhdistyksen Dreamwear Clubin historian tutkimisen yhdistyksen jäsenlehtien ja haastatteluiden avulla. Poimin lisäksi gradun suunnittelun kylkeen kulttuurihistorian opinto-oppaasta sukupuolten ja yhteiskunnallisten liikkeiden historiaan liittyviä kursseja sekä haaveilin gradusta, jolla saisin jalan suomalaisen tiedeyhteisön oven väliin. Gradun parissa työskentely ja opiskelu vaikeutuivat kuitenkin kerta heitolla, kun maailmanlaajuinen koronapandemia toi mukanaan etäopintoja ja teknisiä haasteita viimeisiksi maisterivuosiksi. Korona vaikeutti esimerkiksi olennaisesti gradun haastattelujen tekemistä, kun suurin osa haastatteluista muuttui etähaastatteluiksi. Haasteista huolimatta selvisin gradusta ja viimeisistä vuosista läpi kunnialla, vaikka helppoa se ei missään nimessä ollut.

Kulttuurihistorian opiskelu sekä sateenkaarihistorian parissa työskentely kannustivat minua myös toimimaan aktiivisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historian tallentamisen ja tutkimuksen puolesta. Oppiaineen henkilökunnalta saamani tuki ja yliopistolla vierailleet sateenkaarihistorian tutkijat vaikuttivat osaltaan siihen, että liityin mukaan Sateenkaarihistorian ystävät ry:n toimintaan. Järjestötoiminnan ja kulttuurihistorian osaamisen yhdistäminen onkin vienyt minut esimerkiksi osaksi sateenkaarevia näyttelyprojekteja ja järjestämään keskustelutilaisuutta sateenkaarihistoriasta yliopistolle. Sateenkaarihistorian osaamiselle on siis ollut tarvetta, vaikka omia mielenkiinnonkohteita opintojen alussa epäilinkin.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan kulttuurihistorian opiskelu on ollut elämäni parasta aikaa, sillä se on antanut tilaa etsiskellä, kokeilla ja syventyä suunnattoman mielenkiintoisiin aiheisiin. Opiskeluvuosista unohtumattomat tekivät myös oppiaineen mahtava henkilökunta ja opiskelukaverit, joiden kanssa opinnäyte- ja kurssitöiden sparraaminen on ollut hedelmällistäkin hedelmällisempää. Suuret onnittelut ja kiitokset siis 50-vuotiaalle kulttuurihistorian oppiaineelle, joka kasvatti tämän maisterin eksyksissä olleesta opiskelijasta itsevarmaksi sateenkaarihistorian asiantuntijaksi!

Teksti: Jean Lukkarinen

Kustos kertoo: musiikin kulttuurihistoriaa ja henkilöhistoriallisia tulokulmia Bernhard Crusellin elämään

Kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden ensimmäinen väitös koettiin heti tammikuussa, kun Janne Palkisto väitteli lauantaina 15.1. tutkimuksellaan ”Säveltäjä Bernhard Crusellin ammatillinen toimina ja vuorovaikutus Ruotsissa 1795-1833”, vastaväittäjänään professori Markus Mantere Taideyliopiston Sibelius Akatemiasta. Väitös koettiin jälleen poikkeusoloissa, kun vain reilu viikko ennen tilaisuutta pandemia kiristi taas otettaan ja erilaiset rajoitukset mahdollistivat vain pienen osallistujamäärän.

Alkufanfaari Crusellin sävelin, kappaleena Marssi B-duuri. Soittajat vasemmalta: Asko Heiskanen, Jussi Virolainen, Csilla Firon, Mikko Raasakka. Kuva: Marjo Kaartinen

Poikkeusoloista huolimatta päivästä tuli hieno ja jo itsessään poikkeuksellinen, sillä väitöstilaisuus alkoi juhlafanfaarilla, jonka soitti neljä väittelijän musiikillista klarinetistikollegaa. Ensimmäistä kertaa kulttuurihistorian väitöksessä kustos ja väittelijä saivat laskeutua saliin musiikin säestyksellä, ja tunnelma oli kohottava! Poikkeuksellista oli myös osallistujien määrä – salissa olleiden noin kahdenkymmenen osallistujan lisäksi zoom-yhteyden päässä väitöstä seurasi herkeämättä noin 105 osallistujaa koko väitöksen ajan. Väitöstutkimus kiinnosti paitsi kulttuurihistorioitsijoita, myös laajaa joukkoa musiikintutkijoita ja muusikoita.

Vastaväittäjä Markus Mantere etäyhteyden päässä. Kuva: Marjo Kaartinen

Tekniikka toimi moitteetttomasti, ja etäyhteyden päässä oleva vastaväittäjä ja salissa oleva väittelijä pääsivät sulavaan ja vuorovaikutteiseen keskusteluun. Mantere kävi läpi huolellisesti ja asiantuntevasti tutkimuksen perusteita aineistosta, metodologiasta ja tutkimusteemoista lähtien. Erityistä painoarvoa keskustelussa sai tutkimuksen elämäkerrallinen lähestymistapa, joka keskittyi ennen muuta Crusellin ammatilliseen toimintaa. Toiveena esitettiin, että Crusellin persoonaa ja elämän yksityistä puolta enemmän valottava elämäkerta ilmestyisi väittelijältä tulevaisuudessa.

Kuva: Susanna Välimäki

Palkiston väitöstutkimus on hyvä esimerkki musiikintutkimusta ja kulttuurihistoriaa yhdistelevästä otteesta. Se nostaa esiin Crusellin merkittävän aseman suomalaisen musiikin historiassa, vastaväittäjä korosti loppulausunnossaan myös Crusellin kautta avautuvaa kansallisen ja kosmopoliittisen välisen suhteen syvempää tarkastelua jatkossa. Vastaväittäjä Markus Mantereen sanoin Crusell on laajentanut ja syventänyt sitä merkitystä, mikä klarinetille konserttisoittimena historiallisesti on muodostunut.

KH50: Kylki kyljessä taiteentutkimusta ja kulttuurihistoriaa

Yliopisto-opettaja, dosentti Paavo Oinonen muistelee tässä kirjoituksessa kulttuurihistorian oppiaineen 1980-lukua. Teksti on osa kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa.

Kahdeksankymmentäluvun alussa toteutui yliopistoja puhuttanut tutkinnonuudistus. Turun yliopiston humanistinen tiedekunta oli siirtynyt elokuussa 1980 uuteen tutkintojärjestelmään, ja syyslukukauden aloitti ensimmäinen niin kutsuttu putkitutkintosukupolvi. Kuuluin toiseen saapumiserään, ja solahdin syksyllä 1981 putkeen taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelman valintakokeen kautta.

Seuraavassa palaan lyhyesti tutkinnonuudistukseen. Enemmän kuitenkin pohdin, mitä taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian liitto tuoreelle opiskelijalle merkitsi. Olihan tämä luvattu kombinaatio johdattanut minut Pohjois-Karjalasta Varsinais-Suomeen saakka.

Kampuksella ei voinut olla ymmärtämättä, että elimme keskellä käännettä. Humanistisen tiedekunnan opinnot oli nyt järjestetty koulutusohjelmiksi. Saimme vanhemmilta opiskelijoilta kuulla, miten olimme koekaniineja määrämittaisten opintojen muotissa. Entiset latinan kielellä nimetyt arvosanakokonaisuudet olivat muuttuneet opintoviikoin laskettaviksi suoritteiksi. Opintoviikko vastasi 40 tunnin työpanosta. Arvosanakokonaisuuksien nimet vaihtuivat perus-, aine- ja syventäviksi opinnoiksi, vaikka entiset termit elivätkin yhä puheissa. Opintoputkeen kuului myös yleisopintoja sekä tietenkin sivuaineita.

Tämä kaikki vaikutti luonnolliselta, kun emme muuta olleet kokeneet. Ehkäpä samalta tuntui neljännesvuosisata myöhemmin opintopistein yliopistotaivaltaan aloittaneista, kun opintoviikkoja siirrettiin historiaan.

Osaltani kaikki alkoi, kun yliopistojen valintaoppaassa oli silmiini sattunut Turun yliopiston erikoiselta tuntunut hakukohde, jossa voisi opiskella kulttuurihistoriaa ja taiteentutkimusta. Olin kiinnostunut kirjallisuudesta ja historiasta – tässä järjestyksessä. Kouluhistoria oli kyllä kiehtonut, mutta valtiokeskeisyys oli ajoittain puuduttanut. Kulttuurihistoria lupasi taiteista kiinnostuneelle muuta pelkällä nimellään.

Tämän vahvisti valintakoekirja. Ulkoasultaan vaatimaton Taide aikansa kuvastajana oli Kari Immosen toimittama, noin 150-sivuinen Historian perintö -laitossarjan julkaisu. Kirja oli syksyllä 1979 pidetyn seminaarin puheenvuorojen kokonaisuus. Immosen esipuhe oli otsikoitu ”[h]istoria ei ole taidetta, mutta…”

Mutta-sanan jälkeiset kolme pistettä lupasivat kiintoisia asiayhteyksiä. Veikko Litzen pohti, miten taideteokset tulee ymmärtää osana laajempia merkitysverkostoja. Hän vakuutti, että taiteen tuotteet kelpasivat historian tutkijalle lähteeksi ja tutkimuskohteeksi siinä missä mikä muu tahansa. Kirsti Simonsuuri, Irmeli Niemi ja Markku Envall punoivat kirjallisuuden aikasidoksia kukin tavoillaan. Kuvataide ja musiikki saivat osuutensa Aimo Reitalan ja Jouko Tolosen teksteissä. Eniten silmiäni avasi Valtion elokuvatarkastamon johtajan Jerker A. Eriksonin artikkeli, joka vakuutti, että sepitteellinen elokuva voi olla mitä kiintoisin aikansa kuvastaja.

Kuvassa on Taide aikansa kuvastajana -kirjan kansi.

Opus raotti reittiä maailmaan, jossa myös alemmat taiteet otettiin vakavasti. Monet neljänkymmenen vuoden takaisten tekstien havainnot saattavat nyt tuntua itsestään selviltä, mutta sanoma kaikui tuolloin toisin. Yhdistelmä historiaa ja taiteiden tutkimusta ei ollut tavallista. Valintakoekirjan epäilemättä piti innostaa tulevia opiskelijoita hakemaan koulutusohjelmaan, jossa kulttuurihistorian ja taiteiden yhteys oli tärkeä. Sen se kohdallani teki.

On hyvä tähdentää, ettei kulttuurihistorian ja taiteentutkimuksen koulutusohjelma toki ollut ainoa polku kulttuurihistorian pääaineopiskelijaksi. Se lienee ollut kakkosreitti. Pääväylä oli historian koulutusohjelman valintakoe, jonka kautta sisään tullut saattoi ottaa pääaineekseen kulttuurihistorian, Suomen historian tai yleisen historian.

Kuvassa ovat osittain purettu Juslenia-rakennus ja kaivinkone.
Kesällä 2018 historia-aineiden kahdeksankymmentäluvun kotipesä Juslenia sai väistyä uuden Aurumin tieltä. Kuva: Paavo Oinonen.

Uuden tutkintojärjestelmän myötä muodostetussa kulttuurihistorian ja taiteentutkimuksen koulutusohjelmassa oli mahdollista valita pääaine neljästä seuraavasta: kulttuurihistoria, kotimainen kirjallisuus, yleinen kirjallisuustiede ja musiikkitiede. Päädyin tekemään perustutkintoni yleiseen kirjallisuustieteeseen ja kulttuurihistoriasta tuli pitkä sivuaine. Myöhemmin etenin syventäviin opintoihin saakka. Kulttuurihistoriasta tuli virallisesti pääaineeni vasta jatko-opinnoissa.

Opetussuunnitelmat ovat muuttuneet vuosien saatossa useaan kertaan. Mittava uudistus on ollut nykyinen historian tutkinto-ohjelma, jossa pääaineopinnot alkavat vasta syventävien vaiheessa.

Taiteiden tutkimuksen ja kulttuurihistorian yhteys on ajan myötä muuttunut. Tarkoitan, ettei se ei ole niin itsestään selvän ohjaava kuin se oli koulutusohjelmassa, jossa perustutkintoa tein. Luonnollista on, että oppiaine ja koko tutkimusympäristö on toisenlainen. Kuitenkin kytkös taiteisiin on yhä olemassa, ja se näkyy oppiaineen piirissä jatkuneena kiinnostuksena sekä niin sanottuihin alempiin kuin ylempiin luovuuden muotoihin. Itselleni se merkitsee kulttuurihistorian oppiaineen syvärakenteeseen kuuluvaa mahdollisuutta.

Teksti: Paavo Oinonen

Tervetuloa juhlavuoteen!

Vuonna 2022 Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine täyttää 50 vuotta. Kulttuurihistoriallinen näkökulma on ollut Suomessa vahvaa 1800-luvulta lähtien. Turun yliopistossa keskusteltiin jo perustamisensa jälkeen sivistyshistorian professuurista, mutta suunnitelma kariutui. Toden teolla uuden alan syntyminen alkoi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Suomeen oli perustettu perinteisen Suomen historia – yleinen historia -jaon rinnalle näkökulmahistorioita, poliittisen historian ja talous- ja sosiaalihistorian oppiaineet. Kulttuurihistoria näytti historian kartalta puuttuvan, ja se haluttiin vakiinnuttaa Turun yliopistoon. Lopulta hanke toteutui, ja oppiaine aloitti toimintansa vuonna 1972. Paljon innostusta oli ilmassa, mistä kertoo sekin, että jo heti ensimmäisenä syksynä oppiaine järjesti Lauri Huovisen johdolla kurssin Roomassa ja Firenzessä.

John Howard Appleton, Display of Fireworks on the Seine, Paris (1884), Wikimedia Commons.

Kun lukuvuoden 1972–1973 opinto-opas ilmestyi, tarjolla olivat sekä approbatur- että cum laude -opinnot. Oppaan mukaan kulttuurihistoriaan kuului ”länsimaiden korkeakulttuurin (mukaanluettuna sen itämaiset juuret, Bysantti ja muu Itä-Eurooppa) kehitys antiikista nykypäiviin”. Tavoitteena oli ”totuttaa opiskelija näkemään kulttuurin eri alojen väliset yhteydet ja siten luomaan kokonaiskäsityksen eri aikakausien kulttuureista”.

Tästä alkoi kehitys, joka on jatkanut, muuntanut ja rikastanut noita tavoitteita viiden vuosikymmenen aikana. Alku oli hidasta, niin kuin aina uusia aloja perustettaessa. Ensimmäinen pro gradu -tutkielma näki päivänvalon vuonna 1979 ja ensimmäinen väitöskirja vuonna 1988. Tällä hetkellä kulttuurihistorian maistereita on valmistunut runsaat 700 ja tohtoreita 72. Pikkuruisesta yksiköstä on kasvanut kymmenien tutkijoiden työyhteisö. Tuhannet opiskelijat ovat olleet seuranamme niin kampuksella kuin avoimessa yliopistossa.

Vuonna 2022 muistelemme kulttuurihistorian oppiaineen menneitä vuosikymmeniä niin täällä blogissa kuin Youtubessa julkaistavissa videoissa. Keskustelemme myös siitä, mitä kulttuurihistoriassa tapahtuu tänään sekä opetuksen että tutkimuksen saralla. Syksyllä 2022 järjestämme studia generalia -sarjan Turun linnassa yhteistyössä Turun museokeskuksen kanssa. Julkaisemme myös juhlakirjan. Kun oppiaine on nyt tukevasti keski-ikäinen, kirjan aiheena on – tietenkin – keski-iän kulttuurihistoria. Vuosi huipentuu juhliin 25. marraskuuta 2022.

Toivotamme sinut lämpimästi mukaan viettämään juhlavuotta 2022!

t. Koko kulttuurihistorian väki

Kulttuurihistorian professorit Hannu Salmi ja Marjo Kaartinen toivottavat kaikki mukaan juhlavuoteen!

Kulttuurihistorian oppiaine Turun yliopistossa täyttää 50 vuotta. Juhlan kunniaksi toivotamme teidät tervetulleiksi juhlimaan kanssamme!

Kustos kertoo: Rockin ymmärtämisen syvimmästä olemuksesta 1980-1990-lukujen Yhdysvalloissa

Pekka Kolehmainen väitteli perjantaina 26.11.2021 klo 13 alkaen Turun yliopiston päärakennuksen perinteitä täynnä olevassa Tauno Nurmela -salissa. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Katherine Rye Jewell Fitchburg State -yliopistosta Yhdysvalloista. Ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa kulttuurihistorian vilkkaassa väitöselämässä vastaväittäjä oli tehtävässään etäyhteyden kautta. Salissa oli 27 kuulijaa ja etäyhteydellä lisäksi lähes 50. Etäyhteys toimi hyvin, ja opponentti ja respondentti saivat aikaan säkenöivän ja intellektuaalisesti korkeatasoisen väitöstilaisuuden seitsemän tunnin aikaeron ja tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta.

Kuva: Hannu Salmi

Kolehmaisen väitöskirja Rock, Freedom, and Ideologies of “Americanness”. U.S. Culture War Debates of the Late Twentieth Century on rockin käsitteeseen pureutuva tutkimus. Kolehmainen analysoi niitä keskusteluyhteyksiä, joissa rock 1980- ja 90-luvuilla tuli puretuksi ja muotoilluksi. Keskeisin lähdeaineisto koostuu tekstuaalisista aineistoista. Kun vastaväittäjä kysyi, mistä osioista respondentti itse pitää eniten, Kolehmainen totesi, että kapinaluvusta. Täällä esiin nousevatkin muiden muassa Beavis and Butt-Head…

Jewell haastoi Kolehmaista muun muassa kysymällä, onko rock uusliberalismin täydellinen työkalu, miten tutkimus kontribuoi konservatiiviliikkeen historiantutkimukseen – ja onko tutkimus poliittista historiaa vai kulttuurihistoriaa. Kolehmainen totesi tähän, että tutkimus on politiikan kulttuurihistoriaa, koska politiikan tutkimusta ei voi jättää yksinomaan muille.

Kuva: Paavo Oinonen
« Older posts