Lännessä tavataan nähdä Venäjä suurena, pelottavana ja vieraana paikkana. Mutta onko Venäjä niin vieras kuin yleensä halutaan nähdä? Vai onko kysymyksessä tyypillinen vastakkainasettelun tarve? Vastakkainasettelun kautta valtiot määrittävät itseään, mutta miten tämä toimii historian kentällä, miten esimerkiksi Iivana IV:n (Julman) teot erosivat samoihin aikoihin lännessä hallitsijoina toimineiden teoista? Toki on totta, että osa Iivanan teoista oli omanakin aikanaan poikkeuksellisen julmia, mutta lähteiden epätarkkuuden ja suoranaisen liioittelun vuoksi tarkkoja tietoja on vaikea saada. Venäjällä hallitsijan valta oli ehdottomampi kuin lännessä, vahvan vastavoiman antavat tekijät, kuten varakas porvaristo, puuttuivat. Iivanan lisänimen tavallinen käännösasu ”julma” on tietyssä mielessä virheellinen, sillä Venäjän sana Groznyi tarkoittaa enemminkin ankaraa tai pelottavaa kuin julmaa. Nimitystä käytettiin jo Iivanan elinaikana.
Iivanan toimet näyttäytyvät toisenlaisina, jos niitä tarkastelee suhteessa muihin 1500-luvun hallitsijoihin. Näiden toimet olivat joissakin suhteissa aivan yhtä verisiä, joskin niiden julmuus kohdistui selkeästi aatelistoon, jonka valtaa haluttiin suitsia tai ne olivat osa uskonpuhdistuksen aikaansaamaa kuohuntaa. Vaikka muissa Euroopan valtioissa hallitsijoiden valta oli rajoitetumpaa kuin Venäjällä, pystyivät kuninkaat suorittamaan hirmutekoja, kuten esimerkiksi Eerik XIV:n Sture murhat, Tukholman verilöyly, Pariisin pärttylinyön verilöyly sekä kuningatar Elisabethin herttuamurhat osoittavat. Hallitsija pystyi joiltain osin katsomaan olevansa lakien yläpuolella. Eerik XIV on mielenkiintoinen vertailukohta, koska hän hyvin todennäköisesti kärsi mielisairaudesta. Saman syyn on epäilty olleen myös Iivanan toimien takana. Iivanan käskystä tai toimesta suoritetut hirmutyöt olivat usein luonteeltaan henkilökohtaisen inhon aikaansaamia.
Iivanan tavanneiden henkilöiden jättämät kirjalliset arviot poikkeavat joiltain osin toisistaan melko paljonkin. Erityisesti tämä koskee englantilaisia kauppakomppanian edustajia, jotka olivat avanneet uuden kauppayhteyden Venäjälle Vienanmeren kautta välttääkseen Juutinrauman tullia. Brittien havainnointia ja mielipiteitä ohjasi melko pitkälle epäluulo muukalaisia kohtaan. Richard Chancellor oli briteistä avarammin Venäjää katsova ja kirjoitti Iivanasta vuonna 1553 seuraavasti: “Kaikkien muiden kunniaosoitusten ja vallan tunnusmerkkien lisäksi myös hallitsijan kasvoilla oli hänen asemaansa vastaavaa majesteetillisuutta.” Tässä vaiheessa Iivana ei ollut suorittanut suurimpia hirmutöitään.
Iivana pyrki pitämään yllä hyviä suhteita Englantiin ja antoi englantilaisille etuja ja oikeuksia, jollaisia muilla ulkomaalaisilla kauppiailla ei ollut. Iivana tunsi myös mielenkiintoa kuningatar Elisabethia kohtaan ja jopa pyysi tältä turvapaikkaa mikäli hän joutuisi pakenemaan Venäjältä ja tarjosi vastavuoroisesti samaa etua Elisabethille. Kuningatar suhtautui tähän pyyntöön varsin karsaasti, mutta pyrki kauppayhteyksien vuoksi ilmaisemaan mielipiteensä kohteliaasti. Iivana jopa kosi kuningattaren serkkua, mutta Elisabeth sanoi lady Hastingsin olevan sairaalloinen ja rokonarpinen ja torjui kosinnan lopulta. Turvapaikan pyyntö kertoo joko Iivanan pyynnön aikaisesta mielialasta tai siitä, että hän oli ainakin jossain määrin tietoinen omista teoistaan ja niiden mahdollisista seuraamuksista.
Eräs merkittävä tekijä Venäjään liittyvien mielikuvien välittymistapana ovat olleet loikkarit, joista ensimmäinen merkittävä oli Andrei Kurbski. Kurbski pakeni Venäjältä Liettuaan ja hän ja Iivana olivat kirjeenvaihdossa väitelläkseen tilanteesta. Kirjeitä on säilynyt, joskaan tutkijat eivät ole niiden autenttisuudesta yksimielisiä. Kurbski oli kuulunut Iivanan uskottuihin miehiin ennen epäsuosioon joutumista ja hänen pakonsa johdosta Kurbskin perhe vangittiin ja he kuolivat vankilassa. Kurbskia voi pitää ensimmäisenä merkittävänä loikkarina, jonka tunnetuin seuraaja on ollut Lev Trotski.
Loikkarit ovat luoneet lännessä mielikuvia Venäjästä maana, jossa ei ole ollut, eikä ole, turvallista olla eri mieltä valtaa pitävien kanssa. Loikkauksien syyt ovat olleet poliittisia, henkilökohtaisia ja taloudellisia. Vladimir Putinia on toisinaan sanottu tsaariksi mikä ei ole tarkalleen ottaen oikein, mutta viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa ja Krimin niemimaan haltuunotto ovat vahvistaneet tätä käsitystä. Venäjän on sanottu tarvitsevan vahvaa johtajaa, mutta tuleeko asia joskus muuttumaan, kun nuoremmat sukupolvet, jotka ovat matkustaneet enemmän muissa maissa, esimerkiksi Euroopassa, näkevät eron oman maansa autoritaarisen hallintotavan ja muiden maiden kansanvallan välillä. Alkavatko he vaatia myös Venäjälle todellista demokraattista hallintomallia? Tätä on jonkin verran ilmennyt, esimerkiksi Venäjän edellisten presidentinvaalien jälkeen, jolloin suurkaupunkien keskiluokka nousi vastustamaan tapaa, jolla Putin palasi presidentiksi.
Blogin on kirjoittanut historian opiskelija Kerttu Rajaniemi osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa, jonka teemana oli Outo Eurooppa 1500-1700.
Lähdelukemisto:
Madariaga, Isabella: Iivana Julma. Ajatuskirjat Gummerus, 2005.
Warnes, David: Venäjän tsaarit. Kaikki Venäjän tsaarit Rurikin suvusta Romanoveihin. Karisto, 1999.
Kuvalähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Iivana_Julma
Vastaa