Tekijä: Toimittaja (Page 1 of 6)

Grand Tourista moderniin turismiin 

Teksti: Hilla Murto ja Michelangelo Chiodo 
(pohjautuu Historian kirjoittaminen -kurssityöhön syksyllä 2020)

Matkustaminen on ollut osa ihmisten elämää aina metsästäjä-keräilijä -yhteisöistä lähtien. Keskiajan pyhiinvaellukset ja myöhempi modernin ajan Grand Tour -liike loivat pohjaa nykyajan turismille. Miten eurooppalainen turismi on kehittynyt 1700-luvun yläluokan  kulttuurimatkailusta sen nykyiseen muotoonsa, miten matkustamisesta on tullut koko kansan huvia ja kuinka Grand Tour matkakohteet ovat onnistuneet säilyttämään suosiotaan vielä vuoteen 2021 asti? 

William Beckfordin muotokuva © National Portrait Gallery, London

William Beckfordin (1760–1844), englantilaissyntyisen yläluokan edustajan Grand Tourin  aikana kirjoittamista kirjeistä luotu kokoelma Dreams, Waking Thoughts, and Incidents by  William Beckford kertoo, millaista matkustaminen oli 1700-luvulla, ennen rautateitä, lentokoneita tai linja-autoja. Beckfordin matkan määränpää Italia on monelle nykymatkaajalle tuttu, sillä vielä vuonna 2019 noin 60 miljoonaa turistia vieraili Italiassa vuosittain. Italian suositut kaupungit Rooma, Milano ja Venetsia kuuluvat lähes vuosittain Euroopassa eniten vierailtujen kaupunkien listoille. Beckfordin kirjeistä käy ilmi, että hänen Grand Tourinsa päämääränä oli nimenomaan Italia. Koko muu matka tuntuu vain pakolliselta siirtymältä Euroopan läpi, Beckfordin suorastaan ihannoimaan Italiaan. Blogikirjoituksessamme keskitymme Italiassa matkustamisen tarkasteluun, koska koimme Beckfordin Italian niemimaalla matkustamisen muistuttavan omia kokemuksiamme moderneina turisteina nykypäivän Italiassa.

Elämysmatkailua 

Huomasimme, kuinka modernille turistille tutulla tavalla Beckford matkustaa Italiassa – aivan kuin hän olisi “elämysmatkalla”. Beckfordille oli erityisen tärkeää päästä vierailemaan renessanssifilosofi Francesco Petrarcan syntymäkodin luona, käydä Veronan amfiteatterilla, Rooman Colosseumilla ja vasta esiin kaivetuilla Pompeijin raunioilla. Vieraillessaan  edellä mainitunlaisilla historiallisilla kohteilla, Beckford kertoi kokeneensa yhteenkuuluvuuden  tunnetta paikalla vuosisatoja sitten eläneisiin ihmisiin.  

Olemme molemmat vierailleet Roomassa useita kertoja, ja Beckfordin matkan aikana kokemat tuntemukset resonoivat omien kokemustemme kanssa. Mielestämme Rooma tarjoaa nykymatkaajalle uniikin kokemuksen tuntea itsensä osaksi antiikin kukoistuskautta. Löysimme  Beckfordin kirjeestä samoja tuntemuksia, ja hän kuvaileekin Rooman kaupunkia erittäin  eksplisiittisesti. Kirjeitä lukiessamme saimme kuvan Beckfordin pyrkimyksestä kuljettaa lukijaa mukanaan Rooman kapeilla kujilla. Vaikka kirjeen vastaanottajan identiteetti ei tule  ilmi, on selvää, että tarkoituksena on luoda lukijalle kuva Roomasta ilman, että tämän tarvitsee  käydä edes paikan päällä.

Beckfordin piirros Tiberin yli Castel Sant’Angelolle ja huomattavasti myöhempi valokuva samasta kulmasta © Google – Andrei Teodorovici

Valokuvia, muistoja ja gelatoa

Italia tarjoaa matkailijalle mahdollisuuden kurkistaa menneisyyteen, ja astella kaupungin kaduille historialliseen ulottuvuuteen. Ennen COVID-19 pandemiaa Rooma houkutteli yhdeksän miljoonaa kansainvälistä turistia vuosittain, joten matkakohteena se on erittäin suosittu. Samat nähtävyydet ovat  vuosisatojen ajan houkutelleet ihmisiä eri puolilta maailmaa “ikuiseen kaupunkiin”. Meistä oli kiehtovaa huomata, miten Beckfordin kirjeisiin liitetyt hänen piirtämänsä kuvat  Roomasta olivat kaikki paikoista, jotka ovat meitäkin vuosisatojen jälkeen houkutelleet räpsimään turistikuvia.

Hillan ottama kuva Forum Romanumilta marraskuussa 2019

Italian ja erityisesti Rooman maisemaa koristavat lukemattomat historialliset nähtävyydet, jotka muistuttavat menneisyyden ihmisistä ja historian jatkuvasta läsnäolosta. Yllä olevan kuvan alareunassa näkyvän Forum Romanumin lisäksi oikeassa yläkulmassa esiintyy 1900-luvun alkupuolella valmistunut Victor Emmanuel II -monumentti. Kuvanottopaikasta oikealle katsottaessa huomaa Mussolinin 1920-luvulla rakennuttaman Rooman keskustaa halkovan alati ruuhkautuvan monikaistainen autotien. Kuva ja sen ympäristö ovat hyvä esimerkki osoittamaan, miten tuhansia vuosia vanhat rauniot sulautuvat yhteen modernimman arkkitehtuurin kanssa, luoden yhteyden menneen ja nykyisen välille. 

Monet Italian nähtävyyksistä on mahdollista kokea ilman suuremman historiallisen kontekstin tuntemusta. Rooman kuvankauniit kadut, maailmalla tunnettu ruokakulttuuri ja miellyttävät sääolot tarjoavat jokaiselle jotakin, mikä mahdollistaa Italian  pysyvyyden turismin keskuksena. Rooma lupaa jokaiselle matkaajalle pieniä nautinnon hetkiä, esimerkiksi kuuman auringon alla vietetyn shoppailupäivän jälkeen voi pistäytyä gelateriaan hakemaan tötteröllisen ihanaa artesaanijäätelöä. 

Matkustaminen murroksessa 

Matkustaminen on viimeisten vuosisatojen kuluessa helpottunut, ja nykypäivänä  matkustamisesta on tullut arkista koko kansan huvia. Ennen vuonna 2020 alkanutta COVID-19-pandemiaa kymmenet miljoonat turistit kiersivät maailmaa päivittäin. Vaikka  mahdollisuus matkustaa on viimeisen puolentoista vuoden aikana ollut murroksessa, eivät pandemian aikaiset muutokset matkailussa ole olleet ensimmäisiä.  Vuonna 2020 ja 2021 miljoonat ihmiset ovat joutuneet rajoittamaan ja muutamaan  matkasuunnitelmiaan. Tilanne ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen matkustamisen historiassa, ja  Beckford joutui laittamaan matkantekonsa – tosin vain hetkellisesti – tauolle  kulkutautiepidemian takia. Kun hän viimein pääsi jatkamaan matkaansa, hän kuvailee Roomaan  saapumistaan seuraavasti: Tuntui, että Rooma pakeni alati edestämme, niin malttamaton olin, kunnes viimein huomasimme rykelmän kukkuloita, joiden hupuilla oli vihreitä niittyjä tiheikköjen ympäröiminä ja orjanlaakereiden varjostamina. Siellä täällä näimme antiikin tyyliin rakennettuja valkoisia taloja, avoimilla portiikeilla, joita sävyttivät hennot iltaauringon säteet. […] Nyt alkoivat paljastua kukkuloiden yli Tiber-joen laakso kupoleineen ja torneineen, ja Pietarinkirkko nousi Vatikaanin loistokkaiden kattojen ylle. Joka askel, jonka  otimme määränpäätämme kohti, paljasti upeata maisemaa yhä enemmän, kunnes viimein  hiipien kukkuloiden lomasta koko Rooma aukeni silmiemme edessä.

Beckfordin ensimmäiset kirjeet on lähetetty kesäkuussa 1780, kun taas viimeisestä etapista Napolista kirjeet on postitettu tammikuussa 1781. Näin ollen matkustaminen Lontoosta Napoliin vei Beckfordilta kahdeksan kuukautta. Junaliikenteen syntyessä 1800-luvulla matkaaminen olisi toki saanut jo erilaisen ilmeen, mutta vielä 1700-luvulla vaihtoehdot olivat kovin vähäisiä. Beckfordin matka 1700-luvun loppupuolella Englannista Italiaan oli täynnä haasteita, jotka ovat nykymatkaajalle hyvin kaukaisia. Beckford onnistui pitkälti seuraamaan Reinin jokea, jolloin matka taittui veneellä. Koko matkaa ei kuitenkaan Euroopan läpi pystynyt kulkemaan jokia pitkin, joten Beckford joutui turvautumaan hevosella ratsastamiseen tai jopa omiin jalkoihinsa.

Vaikka Euroopan rajat, infrastruktuuri ja matkustajat ovat Grand Tourin ajoista muuttuneet  merkittävästi, William Beckfordin matkaa verrattaessa moderniin turismiin löytyy monia  yhtäläisyyksiä. Matkakohteet ovat pysyneet pitkälti samoina, vaikka uusia kohteita on noussut  vanhojen rinnalle. Matkustaminen on Beckfordin ajoista helpottunut, sillä nykypäivänä globaalista pandemiasta huolimatta matka Lontoosta Napoliin vie kahdeksan kuukauden sijaan vain muutamia tunteja. Huolimatta  siitä, että vuodesta 2020 asti jyllännyt pandemia on asettanut rajoja matkustamiselle, on matkustamisen trendi menossa selkeästi helpompaan, turvallisempaan ja edullisempaan suuntaan.

Ihan rutosti kuolleita vai eikö sittenkään? – Justinianuksen rutto ja uusin tutkimus

Kirjoittanut Niko Järvinen, kevään 2021 “Historian kirjoittaminen” -kurssilla

Justinianuksen rutto oli vuosina n. 541–750 jaa. Euroopassa riehunut pandemia. Tauti levisi erityisesti Välimerellä, mutta ulotti otteensa ajan myötä myös pohjoisempaan Eurooppaan ja idässä aina Persiaan asti uusiutuen kymmeniä kertoja ”aaltoina” parin sadan vuoden ajanjakson aikana. Justinianuksen rutto oli ensimmäinen kolmesta maailmanhistorian ruttopandemiasta, jotka kaikki aiheutuivat Yersinia pestis -bakteerista. Perinteisessä historiantutkimuksessa pandemiaa on pidetty erittäin tuhoisana aiheuttaen arvioista riippuen 15–100 miljoonan ihmisen kuoleman. Tästä syystä rutto on usein nähty yhtenä merkittävimmistä Rooman valtakunnan lopullisen taantumisen syistä sekä antiikin ja keskiajan taitekohtana.

Lieferinxe, Josse: St. Sebastian betet für die Pestopfer (1497). Pyhä Sebastianus rukoilee ruttoon sairastuneiden puolesta 600-luvun Italiaan sijoittuvassa maalauksessa. Wikimedia Commons.

Pandemia on ollut jälleen viime aikoina suuren tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteena. Merkittävää mediahuomiota on saanut erityisesti Lee Mordechain johtaman tutkimusryhmän julkaisema tutkimusartikkeli The Justinianic Plague: An inconsequential pandemic? arvovaltaisessa Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America (PNAS) -lehdessä (Mordechai et al. 2019b). Määrällisen tutkimuksen menetelmiä soveltava sekä myös monitieteellisyyteen vahvasti nojautuva tutkimus kyseenalaistaa Justinianuksen ruttoa koskevan tieteellisen konsensuksen, että pandemia olisi koitunut useiden kymmenien miljoonien ihmisten kohtaloksi. Tutkijaryhmä pitää suuresti liioiteltuna, että rutto olisi johtanut näin mittavaan väestölliseen katastrofiin. Pandemian vaikutusten katsotaankin ennemmin olleen paikallisia ja lyhytaikaisia laajamittaisen massatuhon sijaan. Väitteensä he perustavat kattavan alkuperäislähdeaineiston ja tuoreiden luonnontieteellisten tutkimustuloksien määrälliseen tarkasteluun; tilastollisia analyyseja tehdään modernein digitaalisin menetelmin alkuperäislähteille aina aikalaiskirjallisuudesta rahalöytöihin, minkä ohella tarkastelussa on uusinta tutkimusdataa muun muassa siitepölyanalyyseista, arkeologisista tutkimuksista ja muinais-DNA:sta.

Justinianuksen ruttoa koskevat käsitykset ovat pitkälti aiemmin nojanneet kyseiseltä ajalta säilyneiden alkuperäislähteiden tietoihin. Uusimmassa tutkimuksessa tehdyt kirjallisten lähteiden tilastolliset tarkastelut kuitenkin puhuvat toista: maininnat pandemiasta ja sen eri ”aalloista” ovat melko harvalukuisia, ja esiintyessäänkin ne ovat usein epämääräisiä, esimerkiksi mainintoja määrittelemättömästä ”taudista”. Pandemia siis tuskin oli yhtä voimakas ja toistuva kuin usein väitetään. Myöskään ruton taloudellisista tai sosiaalisista vaikutuksista ei pystytä löytämään sellaisia viitteitä, jotka tukisivat aiempia suurenluokan katastrofiteorioita. Luonnontieteelliset tutkimustulokset vain vahvistavat tätä käsitystä: esimerkiksi maankäytön trendeissä ei pystytty havaitsemaan merkittäviä muutoksia pandemian aikana, ja ruttobakteerin jopa arvioidaan mahdollisesti heikentyneen ajan myötä.

Mordechai, Lee et al.: The Justinianic Plague: An inconsequential pandemic, figure 1 (2019). Ruttopandemian “aaltoihin” (1–18) viittaavien tekstien lukumäärät, tekstien kokonaissanamäärät sekä niiden oirekuvauksien tarkkuudet. Huomaa, että vain muutamien aaltojen ajalta tunnetaan yksityiskohtaisia kuvauksia. Mordechai et al. 2019b (ks. lähdeluettelo).

Vaikka Mordechain ja kumppanien tutkimus on nauttinut merkittävää näkyvyyttä ja tunnustusta niin mediassa kuin akateemisissa piireissäkin, eivät kaikki ole sitä purematta nielleet. Historioitsija Mischa Meier esittää tutkimusta kohtaa kovasanaista kritiikkiä Medizinhistorisches Journal -lehdessä julkaistussa vastauksessaan (Meier 2020). Meierin kritiikin keskiössä on hänen näkemyksensä tutkimuksen metodiikan heikkoudesta: ainoastaan määrällisen tutkimuksen menetelmien soveltaminen historiantutkimukseen ei riitä, vaan olisi lisäksi sovellettava laadullisen tutkimuksen menetelmiä. Meier myös vaikuttaa karsastavan luonnontieteellisten tulosten hyödyntämistä ihmistieteissä. Hän ei myöskään pidä yhtä relevanttina Justinianuksen ruton väestöllisten seurauksien tarkastelua, vaan tarkentaisi tutkimusta ennemminkin pandemian kulttuurisiin, erityisesti uskonnollisiin vaikutuksiin. 

Meierin vastauksessa on toki totuuden siemeniä, mutta kuten Mordechai tutkimusryhmineen vastaa Meierin kritiikkiin (Mordechai et al. 2020), perustuvat Meierin väitteet osittain myös tutkimuksen väärinymmärtämiselle. Vastauksessaan Mordechai kollegoineen muun muassa huomauttaa, että kyseisen määrällisen tutkimuksen menetelmiin perustuvan artikkelin rinnalla on julkaistu myös vähemmän huomiota saanut vastaava laadullinen tutkimus (Mordechai et al. 2019a), joka täydentää Meierin kritisoimia puutteita. Totta tosiaan, kyseinen tutkimus tarkastelee pandemian aikaisia alkuperäislähteitä laadullisin menetelmin saavuttaen samankaltaisia päätelmiä määrällisen tutkimuksen kanssa. Meierin myös katsotaan edustavan jonkinlaista humanistisen tieteenteon konservatismia vierastaessaan määrällistä tutkimusta ja luonnontieteitä, vaikka monitieteellisyys osoittaakin uusimmassa tutkimuksessa vahvuutensa.  

Uusin tutkimus Justinianuksen rutosta on siis uskottavasti onnistunut kyseenalaistamaan vallitsevia käsityksiä pandemiasta. Tämä todistaa sen, että myös vanhoja tutkimuskysymyksiä on hyvä aika ajoin tarkastella uusin silmin ja tuoreilla menetelmillä; lopputulokset voivat olla järisyttäviä. Toisaalta tutkimuksen ympärillä käyty keskustelu osoittaa tutkimuksen kentän olevan muutoksessa. Monitieteellinen tutkimus ja digitaalisuus ovat nousussa tarjoten täysin uudenlaisia ja yhä kattavampia mahdollisuuksia.

Lähteet:

Little, Lester K.: Life and Afterlife of the First Plague Pandemic. Plague and the End of Antiquity: The Pandemic of 541–750. Toim. Lester K. Little. Cambridge University Press, Cambridge 2006.

Meier, Mischa: The ‘Justinianic Plague’: An “Inconsequential Pandemic”? A Reply. Medizinhistorisches Journal 55. vuosikerta, n:o 2. Franz Steiner Verlag, Stuttgart 2020. 

Mordechai, Lee; Eisenberg, Merle: Rejecting catastrophe: The case of the Justinianic Plague. Past and Present n:o 244. Past and Present Society, Oxford 2019a.

Mordechai, Lee; Eisenberg, Merle; Newfield, Timothy P.; Izdebski, Adam; Kay, Janet E.; Poinar, Hendrik: The Justinianic Plague: An inconsequential pandemicProceedings of the National Academy of Sciences of United States of America 116. vuosikerta, n:o 51. National Academy of Sciences, Washington 2019b.

Mordechai, Lee; Eisenberg, Merle; Newfield, Timothy P.; Izdebski, Adam; Kay, Janet E.; Quantitative analysis and plagued assumptions: A response to Mischa Meier. Medizinhistorisches Journal 55. vuosikerta, n:o 3. Franz Steiner Verlag, Stuttgart 2020.

Kulttuurihistorioitsija Liisa Lagerstamia tapaamassa

Teksti ja kuvat: Marika Räsänen ja Marjo Kaartinen

Liisa Lagerstam, filosofian tohtori ja kulttuurihistorian alumni, toivottaa aurinkoisesti vierailijat tervetulleiksi kotiinsa Laukon kartanoon. Laukko on pitkän historiansa, luonnonkauniin vetovoimansa, sukupolvien yhteisöllisyytensä ja viime vuosina erityisen voimallisesti Liisan tekemän työn ansiosta suomalaisen kulttuurihistorian helmi.

Laukossa on tänä kesänä esillä Heikki Marilan 30-vuotista taiteilijauraa juhlistava näyttely

Laukon kartanon mailla asuttiin varmuudella jo rautakaudella. Ensimmäinen tunnettu kirjallinen tieto on vuodelta 1416. Laukon kartanon tunnetuin omistajasuku ovat Kurjet (Kurck-suku), mutta ovat kartanolla vaikuttaneet monet muutkin. Nykypäivän Laukon rakennutti 1918 punaisten polttaman kartanon raunioille Rafael Haarla. Hänen perikunnaltaan kartanon ostivat Lagerstamit 1968. Toisessa polvessa Liisa ja hänen miehensä ovat kartanon nykyisinä omistajina todella vuosisataisen historian ketjun jatkajia.

Historia myös velvoittaa. Viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana hieman jo rapistumaan päässeestä kartanomiljööstä on sukeutunut kotimaisen nykytaiteen ja kesäisen kepeän konserttiviihteen ystävien yksi suosikkikohteista. Kesällä 2021 Laukon päärakennuksessa, viljamakasiinissa ja juhlatalleissa kohtaavat voimakkaat, joskin tunnelmaltaan varsin vastakohtaiset Heikki Marilan ja Tamara Piilolan työt. Pienemmissä rakennuksissa kuten vanhassa kanalassa ja puutarhurin talossa on esillä Eeva Peuran ja Ville Heimalan Laukon menneisyydestä innoitteensa saaneita teoksia. Tulevan kesän kaikkineen 20 konsertin ohjelmasta pistävät silmään monenlaisille musiikkimauille sopivat artistit Maria Ylipäästä Jaakko Ryhäseen, Samuli Edelmannista Suvi Teräsniskaan. Kartanopuoti puolestaan houkuttelee ihanilla ja huolella valituilla museotuotteilla. Tarjolla ovat niin Liisan kirja Laukon herra, moninaiset astiat, puutarhatyökalut, muistilehtiöt kuin karamellitkin. Kokonaisuus toimii: Laukossa käy vuosittain 25 000 vierasta.

Päärakennuksen yläkerrassa on esillä Tamara Piilolan intensiivisiä, yltäkylläisiä luontomaisemia

Mutta miten tähän on tultu, mikä on Liisan osuus nykyisen Laukon luonteesta? Millainen on ollut kulttuurihistorian tohtorin polku Laukon kartanon emännäksi, museonjohtajaksi, kuraattoriksi ja tuottajaksi?

Laukko on Liisalle sekä koti että työ. Suhde kartanoon on erityinen ja yhtä ihmiseloa pidempi ensinnäkin siksi, että kartano on hänen lapsuudenkotinsa ja toisekseen siksi, että hän uppoutui Laukon 1600-luvun historiaan tutkijana ensin kulttuurihistorian pro gradu -tutkielmassaan (1999) ja sen jälkeen väitöskirjassaan (2007), joka käsitteli Gabriel Kurkea, 1600-luvun aatelismiestä ja silloista Laukon herraa. Kulttuurihistorian opintoja täydensivät taidehistorian sivuainelaudatur ja opintovuosi maineikkaassa Sothebyn taideinstituutissa Lontoossa.

”Intohimoni on tarinankerronta”, Liisa Lagerstam sanoo. ”Kun tarina Gabrielista oli kirjoitettu, polte maalata entistä isommalla siveltimellä ja uusilla, kokeilevimmilla tavoilla kasvoi.” Varsin pian väittelyn jälkeen perinteisessä mielessä akateeminen tutkijantyö sai jäädä, sillä Liisan isän Juhani Lagerstamin kuoltua Laukon tulevaisuus tuli mietittäväksi. Liisa aloitti yhdessä miehensä Jouni Minkkisen kanssa suurprojektin Laukon kunnostamiseksi ja sen rakentamiseksi arvonsa mukaiseksi kulttuuri- ja taidekohteeksi. Kartano avattiin yleisölle 2016. Tänä päivänä Laukon mailla on kesäisin vilskettä kuin keskiajalla konsanaan: kartanonväkeä, kartanokylän asukkaita, kolmisenkymmentä työntekijää ja vierailijoita. Talveksi hiljennytään rakentamaan seuraavia kesäkausia.

Laukossa ei ole tällä hetkellä hevosia, mutta Tiina Torkkelin reliefimäinen hevosveistos muistuttaa kartanon mittavasta hevoskasvatuksesta

”Taide- ja kulttuurihistorioitsijan intohimo vei kokeilemaan erilaisia tapoja viestiä Laukon historiasta, sen kulttuuriperinnöstä ja kiinnittymisestä nykyisyyteen. Kaikki kokeilut eivät kantaneet hedelmää: sopivan balanssin löytyminen historian kerronnan, yleisöjen, kartanon ylläpidon ja toimeentulon välille ei ollut mutkatonta. Nykyinen toimiva konsepti on syntynyt onnistumisten ja erehdysten kautta,” Liisa kertoo. 

Hän kannustaakin kaikkia tulevia kulttuurihistorioitsijoita ja muita vielä polkuaan etsiviä rohkeuteen kokeilla ja tehdä omaa juttuaan: tärkeintä kaikessa on innostus. ”Ja aina on mahdollisuus palata vanhaan ja totuttuun, jos uusi ei tunnu vielä kantavan”, hän vakuuttaa.

Ville Heimalan keraamiset kallot ovat osa kuvitteellista, unohduksiin jäänyttä etnografista kokoelmaa

Liisa on tarjonnut Laukossa kesätyöpaikan vuosien varrella kymmenille historian ja taidehistorian opiskelijoille etenkin Turun ja Tampereen yliopistoista. Liisan oikeana kätenä on vuodesta 2017 alkaen toiminut kulttuurihistoriassa juuri pro gradu -tutkielmansa viimeistellyt Sara Valli. Sara vahvistaa Liisan sanomaa intohimosta, rohkeudesta kokeilla ja ilmapiiristä, jossa on hyvä oppia. ”On ollut etuoikeus olla osa Laukon yhteisöä, asua täällä [kartanokylässä] ja nähdä, kuinka Laukkoa on kunnostettu historiaa ja kulttuuria kunnioittaen,” Sara pohtii.  

Tapasimme Sara Vallin kartanopuodissa

Vieraillessamme Laukossa toukokuisena sunnuntaina pohdimme, miten kartanolla on aivan omanlaisensa henki. Se koostuu kartanon historiasta, sen kylämäisestä miljööstä ja kaikista niistä ihmisistä, jotka asuvat Laukon mailla ja vierailevat siellä. 

Näkymää päärakennukselta

Taiteilijat ihastuvat poikkeuksetta kartanon ilmapiiriin ja löytävät Laukosta jotain sellaista, joka puhuttelee heitä. He haluavat asettaa taiteensa vuoropuheluun Laukon vuosisataisen historian kanssa monin eri tavoin. Liisa, joka tuntee kartanonsa äänen paremmin kuin kukaan muu, ottaa tehtäväkseen löytää sekä suurille ja rönsyäville että pienille ja herkille taideteoksille sopivimmat estradit. Viimeisimpänä on valmistunut upean viljamakasiinin peruskorjaus. Tänä kesänä se tarjoaa huikean taustan Heikki Marilan teoksille.

Laukon viljamakasiiniin on valmistunut täksi kesäksi upea näyttelytila

Tuskin kukaan Laukon vieras jää kylmäksi sille suurelle narratiiville, jonka historiallisten rakennusten, nykytaiteen näyttelyiden ja puistossa kaikuvien konserttisävelten vuoropuhelu muodostaa, ja jonka juonenkäänteitä Liisa pitää taitavasti hallussaan.

Ritarillisuuden piirteitä sydän- ja myöhäiskeskiajalla

Kirjoittaneet Juuso Airola & Arvi Seesjärvi osana syksyn 2020 Historian kirjoittaminen -kurssia

Ritarit saivat syntynsä omana soturiluokkanaan sydänkeskiajalla. Ajanjakson säihkyvähaarniskaisen taistelijan yleisimmistä ominaisuuksista muodostui ritarillisuuden kuva, ja käsite on jäänyt elämään vielä meidän päiviimme saakka. Ritarinkaltaisia sotureita oli kuitenkin olemassa jo ennen toiselle vuosituhannelle saapumista eikä ratsain taistelevaa soturia voinut pitää harvinaisena näkynä. Hevosista muodostui tällaisen taistelevan eliittiluokan tärkeä määrittelevä tekijä. Ritarit eivät käytökseltään juuri eronneet toisistaan, oli kyse sitten taistelemisesta tai vapaa-ajan vietosta. Kun näitä tapoja, piirteitä ja ominaisuuksia alettiin niputtamaan yhteen, syntyi kokonaisuus, josta alettiin puhua ritarillisuutena. Se pyrki kuvaamaan kaikkia ritareita ja heidän toimintaansa.

Ritarillisuuteen liittyvät ominaisuudet ja taidot

Kohteliaisuus ja hyvä käytös ovat piirteitä, joita usein liitetään ritarillisuuden käsitteeseen. Termin etymologia on kuitenkin paljon värikkäämpi. Ritareiden kulta-aikana vuosina 1100–1300 ei ritarillisuudesta vielä puhuttu, vaan käsite syntyi vasta tuon ajanjakson jälkeen kirjallisuuden parissa. Tarinoissa kuvattu ritarillisuus nojasi kuitenkin oikeaan toimintaan ja oikeisiin ritareihin. Ritariksi tullakseen oli oltava hyvä ja voitokas taistelija, mutta pelkkä taistelutaito ei yksinään riittänyt. Heidän tuli todistaa jatkuvasti omaa urheuttaan ja rohkeuttaan taisteluiden tiimellyksessä. Ritarius ei tehnyt ihmisestä automaattisesti urheaa tai rohkeaa, mutta ritarillisen soturin katsottiin edustavan molempia ominaisuuksia.

Ritarillisuuden esiintyminen ei rajoittunut vain fyysiseen taisteluun vihollista vastaan. Ritareilta odotettiin lisäksi heikkojen ja köyhien puolustamista. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että he auttoivat ja suojelivat naisia, leskiä ja orpoja, eli niitä, joiden ei katsottu itse kykenevän puolustamaan itseään. Ideaalisesti ritarillisuus oli itseään huono-osaisempien auttamista ja turvaamista niiltä, jotka heitä uhkasivat. Usein uhka tulikin sellaisilta, joilla oli varallisuus ja valta puolellaan. Suojelu ei vaatinut taistelemista, mutta tältä ei aina vältytty.

Taistelutovereiden auttaminen sekä puolustaminen olivat yhtä lailla osa ritarien elämää ja taisteluissa he olivat lojaaleita toisilleen. Lojaalius kattoi kentällä olevien sotureiden lisäksi myös valan vannomisen hallitsijalle, jota he toimillaan puolustivat. Ritarien uskollisuus kattoi kaikki omalla puolella taistelevat joukkojen johtajasta viimeiseen rivimieheen. Äärimmilleen vietynä se saattoi maksaa ritarin oman hengen, mutta ritarillisuuden arvomaailman mukaisesti tämä oli kuitenkin hyväksyttävä hinta uskollisuudesta omiaan kohtaan. Uskollisuus oli tärkeä osa koko ritariaatetta. Keskiajan ritarikuntien sisällä uskollisuusvaatimus tovereita kohtaan laajeni entisestään. Ritarin kuului puolustaa kaikkia saman ritarikunnan jäseniä hengellään, vaikka he olisivat olleet tuntemattomia toisilleen. Lojaaliuden kääntöpuolesta muodostui ritarillisuuden suurimpana pidetty synti eikä mitään pidetty niin hirveänä rikoksena kuin omien tovereidensa pettämistä. Pelkurimainen pakeneminen taisteluista oli pahin ja epäritarillisin teko, jonka ritari saattoi tehdä.

Herrasmiesmäisyys juontaa juurensa ritarillisuuteen. Ritarien muodostuessa omaksi korkeammaksi sosiaaliluokakseen he alkoivat omia piirteitä aatelisilta. Tavallisen kansan piireissä luku- ja kirjoitustaito olivat erittäin harvinaisia, mutta ritareiden keskuudessa niistä muodostui nopeasti yleisiä ominaisuuksia. Hovien erilaiset harrastukset löysivät myös kotinsa ritareiden keskuudesta. Metsästyksestä sekä runouden, musiikin ja tanssin taitamisesta muodostui osa ritarillista käyttäytymistä ja osaamista. Urheiden sotureiden lisäksi ritarit olivat kaunopuheisia keskustelukumppaneita, joilta onnistui myös sotimista sivistyneemmät aktiviteetit.

Ritareiden väkivaltainen elämä

Kaikki ritarit eivät olleet käytökseltään samanlaisia. Osa heistä eli koko elämänsä ritarillisia arvoja korostaen, mutta osa toimi täysin päinvastaisesti. Toimintamallien väliin mahtui vielä laaja kirjo ritarillisuuden erilaisia tulkintoja, jotka vaihtelivat toisistaan jopa ääripäästä toiseen. Ritarin sosiaalisen aseman saaminen ja sen tarjoama valta saattoivat riittää osalle sotureista ilman sen suurempaa sitoutumista aatteen ideaaleihin. Valehtelu, murhaaminen ja raiskaaminen olivat osa keskiaikaista elämää ja sodankäyntiä. Yksikään ritari ei ollut tällaisesta toiminnasta tiedoton ja joutui elämässään sellaisiin tilanteisiin, joissa ritariuden ihanteista ei näkynyt merkkiäkään.

Sodassa on aina kaksi osapuolta, joista molemmat pitävät omia toimiaan oikeana ja vastustajan puolestaan väärinä. Vihollisen alueiden ryöstely ja tuhoaminen olivat normaaleja sodankäynnin tapoja keskiajalla. Sillä oli psykologinen tarkoitus haastaa vihollisen auktoriteetti hänen omilla maillaan ja yrittää pakottaa hänet tätä kautta luovuttamaan. Armeijat eivät koostuneet vain hallitsijoille uskollisista taistelijoita vaan mukana oli myös maksettuja palkkasotilaita. Heistä eroten ritarit pyrkivät toimimaan taistelun tohinassakin ritarillisesti. Ritareista kertovat tarinat ja legendat saivat syntynsä näissä väkivaltaisissa kahakoissa, kun tarinat taisteluiden sankareiden uroteoista levisivät ihmisten korviin. Hyvään pyrkivät tarkoitusperät pystyivät kuitenkin vain harvoin tulemaan julki sodan kauheuksissa, eikä väkivallalta voitu välttyä.

…ja sen kaunisteltu kuva

Chanson de geste (sankarirunoelmat), joissa käsiteltiin Ranskaan, Britanniaan ja antiikkiin liitettäviä tarinoita, oli merkittävä tekijä ritarillisuuskäsityksen muotoutumiselle. Nämä 1100-luvulla kirjoitetut tarinat ammensivat kansataruista ja antiikin teksteistä. Keskiaikaiskirjailijoiden värikkään kynän myötä tekstit muotoutuivat osaksi aikansa ihanteita. Ritarilliset sodan ja kunnian kultit yhdistyivät taisteluissa, jotka olivat runojen keskeisiä elementtejä. Esimerkiksi antiikin tarinoita Aleksanteri Suuresta mukailtiin tukemaan ritariaatetta. Urheus, rohkeus, rehellisyys ja uskollisuus ovat adjektiiveja, joiden nähdään toistuvan keskiaikaisten ritarien lisänimityksissä Chanson de geste –sankarirunoelmissa.

Romanttinen puoli eli taruissa ja legendoissa. Ritariromantiikka maalasi ritareista kuvaa naisia palvelevina herrasmiehinä. Etenkin damsel in distress, eli pulassa oleva neitokainen on olennaisia teemoja keskiaikaisissa ritaritarinoissa. 1400-luvulla perustettiin lemmenhovi Ranskan kuningas Kaarle IV:n hyväksymänä. Hovi perustui naisten kunnioitukselle, ja sen jäsenet olivat ritareita sekä muita aatelisia. Kuitenkin on tiedossa sattumuksia ritarillisuuden arvojen kannalta kyseenalaisesta toiminnasta, joissa eräässä aatelismiehet lähtivät suurella joukolla ryöstämään kauppiaan leskeä – epäonnistuneesti. Naista kunnioittava ritarillisuus tuntuu tästä olevan kaukana. Aikalaiset sovelsivat ihanteellisia käsityksiä ritarillisuudesta omiin tarkoitusperiinsä ja tämänkaltaisissa tapauksissa monesti oli kyseessä jonkinlainen seuraleikki, jonka sääntöjä voi olla vaikeaa nykyajan perspektiivistä ymmärtää. Romantiikan rooli ritarillisuuden käsittämisessä korostui keskiajan jälkeisinä vuosisatoina. Esimerkiksi nykyaikana, kun kuulee sanan ritarillisuus, ensimmäisenä tulee usein mieleen nimenomaan herrasmiesmäiset käytöstavat.

Ulrich von Lichtenstein esimerkkinä ritallisuudesta, Universitätsbibliothek Heidelber, Cod. Pal. germ. 484, f. 237r https://digi.ub.uni-heidelberg.de/diglit/cpg848/0469

Ritarikuntien synty

Sodankäynti ja tappaminen olivat lähtökohtaisesti vastoin katolisen kirkon oppia. Sydänkeskiajalla kirkko alkoi kuitenkin hyödyntää kirkkoisä Augustinuksen lanseeraamaa ajatusta oikeutetusta sodasta. Tähän nojaten kirkko pystyi vihdoin antamaan tukensa eurooppalaisille armeijoille ja ritareille. Väkivallan opillinen hyväksyminen mahdollisti ristiretket. Pyhän maan koettiin olevan toisen vuosituhannen alussa uhattuna, ja kirkon piti lähteä puolustamaan kristinuskoa tai ainakin kerätä sotajojoukko tehtävää toteuttamaan. Ritarillisuuden ideaali alkoi omata hengellisiä piirteitä, kun ritarit alettiin nähdä Kristuksen puolesta taistelevina sotureina. Heidän toimintansa katsottiin olevan Jumalan hyväksymää. Kaikki ristiretkille osallistuneet saivat kirkolta pelastuksen aiemmista sekä matkalla tapahtuvista synneistä.

Kirkon hyväksynnän ja ristiretkien alkamisen seurauksena alkoi hengellisiä ritarikuntia muodostua sekulaarien rinnalle. Järjestöön sitoutumisen ja uskollisuuden vannomisen lisäksi jäseniltä vaadittiin uskonnollista lupautumista. Ritarit olivat sotureita, mutta myös kirkon edustajia, taistelumunkkeja, jotka elivät luostarisäännöstön mukaan.

Hengellisten ritarikuntien toiminta sisälsi muutakin kuin taistelemista ja uskonnollisia harjoitteita. Ristiretkien myötä syntynyt Temppeliherrojen ritarikunta kunnostautui esimerkiksi pankkitoiminnan saralla, jota useat Euroopan hallitsijat hyödynsivät. Ritarikunnilla oli yleisesti myös hyvä ja luotettava maine, joka mahdollisti tällaisen toiminnan harjoittamisen. Keskiaikaisten hallitsijoiden lupaukset eivät olleet aina kiveen hakattuja, mutta ritarikuntien sanansa pitäminen perustui kunniallisuuteen. Maallinen toiminta ei poistanut kirkon osallisuutta hengellisten ritarikuntien toiminnassa. Ne toimivat suorassa paavin alaisuudessa noudattaen hänen ja kirkon tahtoa. Temppeliherrojen kaltaiset uskonnolliset ritarikunnat olivatkin väkivallattoman kirkon aseistettu oikea käsi, jotka hoitivat taistelemisen sen puolesta.

Kirkko ja ritarillisuus – kuinka kirkko muodosti ja hyödynsi romantisoitua kuvaa ritarillisuudesta

Uskonto oli vahvasti mukana myös ritaritarinoissa ja niiden romantisoinnissa. Esimerkiksi The History of the Holy Grail sisältää kohtauksia, joissa enkeli, pyhimys tai Jumala itse tulee apuun taistelussa kristinuskon vihollisia vastaan. Yhdessä tarinassa Jumala antaa Seraphelle taistelukirveen, jolla Seraphe hukuttaa viholliset heidän omaan vereensä tehden heistä silppua. Ritarien elämässä pyhimykset ja uskonnollinen viitekehys olivat vahvasti läsnä. Esimerkiksi arkkienkeli Mikaelin voidaan katsoa edustavan ritarillista kuvaa taivaallisten sotajoukkojen korkea-arvoisena upseerina.

Tarinoiden ympärille syntyi kultinomaista mainetta, kun kirkko alkoi teettää esimerkiksi lasimaalauksia ja kerätä reliikkejä kristikunnan suurista sankareista. Pyhimyskultit ja ritarien ihannointi kulkivat käsi kädessä. Ritarien ihanteisiin kuului samoja arvoja, joiden kautta ansioituneita kirkon palvelijoita julistettiin pyhimyksiksi. Ei ole siis vaikeaa kuvitella, miten lasimaalauksien sankarit sotisovassa ja uljaasti taisteluun ratsastaen vaikuttivat tavallisten ihmisten mielikuviin.

Vuonna 1191 tehtiin kuningas Arthurin hautalöytö, jonka glastonburylaiset munkit tehtailivat avittaakseen omia taloudellisia pyrkimyksiään. Tarunomaisen kuninkaan hautalöydön odotettiin tuovan reliikkikaupan myötä suuret rahavirrat luostariin. Vaikka nykyään kyseinen juoni on paljastettu, niin aikanaan se oli uskottava ja muokkasi osaltaan historiaa. Saman sävytteistä historian muokkausta harrastivat myös Britannian historiaa sankarirunoelmiin kirjoittavat lyyrikot. Heillä oli vapaat kädet muokata kuvaa historiasta siten, että se sopisi paremmin ritarillisuuden muottiin. 

*

Romantisoitu ritari juontaa juurensa ritarikuntien ja yksittäisten taistelijoiden tarjoamiin esikuviin. Todellisuudessa ritarillisuus ei aina pystynyt nousemaan esiin ritarien toteuttaessa velvollisuuksiaan, mutta se ei estänyt heitä tähän pyrkimästä. Hoveista ja aatelisilta lainatut harrasteet ja taidot sekä soturien oma kunniaan pyrkivä taistelijan etiikka yhdistyivät hevosen päältä taistelevassa ritarissa. Tarinoiden kautta näistä henkilöistä tuli kuitenkin elämää suurempia urhoja, joiden harvoin katsottiin toteuttaneen ritariuden varjopuolta.

Lähdeluettelo

Barber, Richard, The Reign of Chivalry. Suffolk, UK: Boydell Press, 1980.

Huizinga, Johan, Keskiajan syksy. Juva. WSOY (1919) 1989.

Jones, Robert, Knight: The Warrior and World of Chivalry (General Military). Oxford: Osprey Publishing, 2011.

Kaeuper, Richard W., Chivalry and Violence in Medieval Europe. Oxford: Oxford University Press, 1999.

Keen, Maurice, Chivalry. New Haven, CT: Yale University Press (1984) 1990.

Nardo, Don, Medieval Knights and Chivalry. San Diego, CA: ReferencePoint Press, 2014.

TRENDIKORTTELIN SYNKKÄ HISTORIA – KAKOLA OSANA SUOMEN VANKEINHOIDON MURROSTA 1800-LUVULLA

Kuva: Jarkko Varjoranta

Kirjoittajat: Joona Ilkanheimo & Jarkko Varjoranta (teksti on kirjoitettu syksyn Historian kirjoittaminen -kurssin yhteydessä)

Turun Kakolanmäen historialliset vankilarakennukset ovat viime vuosina saaneet uutta elämää, kun vankilan tilat on remontoitu uuteen uskoon asunnoiksi, hotelliksi ja palvelukeskittymäksi. Trendikkään alueen monipolvinen menneisyys Kakolan vankilana on vivahteikas – jopa synkkä – ja se tarjoaa antoisan näkökulman sekä Turun historiaan että laajempaan vankeinhoitojärjestelmän kehitykseen Suomessa.

1800-luvulta alkaen eri vaiheissa rakennettu Kakola oli keskeinen osa rangaistusjärjestelmän muutosta ja yhteiskunnan modernisoitumista 1800-luvun Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tässä blogikirjoituksessa tarkastelemme tiivistetysti Kakolan varhaista 1900-lukua edeltävää historiaa niin Kakolan muutostöiden kuin yhteiskunnallisten murrosten kautta. 

Varhaiset vaiheet

Kakolan tarina alkaa vuodesta 1845, kun Kakolanmäelle alettiin rakentaa työ- ja ojennuslaitosta. Työ- ja ojennuslaitokset olivat rangaistusjärjestelmässä tarkoitettu lähinnä köyhiä, työttömiä ja irtolaisia varten, eikä niihin joutumiseen vaadittu rikostuomiota. Kakola toimi siis alun alkaen aikakaudelle tyypillisenä köyhäin- ja vankeinhoidon laitoksena.

Keskeiselle ja näkyvälle paikalle rakennetun laitoksen paikkavalintaan vaikuttivat Aurajoen ja kaupungin läheisyys sekä Kakolanmäestä rakennusmateriaaliksi hyödynnetty graniitti, joka sai lempinimen kakoliitti. Turun linnan vangeilla teetetyt rakennustyöt kestivät useita vuosia, mikä johtui osittain ylellistä mutta vaikeasti työstettävästä kivimateriaalista. Turun työ- ja ojennuslaitos valmistui lopulta vuonna 1853, mutta sen toiminta-aika jäi hyvin lyhyeksi, kun Krimin sodan puhjettua rakennus täyttyi Turkuun sijoitetuista sotilaista vuoteen 1855 mennessä. 

Näkymä Aurajoen suunnalta Kakolanmäelle vuonna 1870. Kivinen Kakolan päärakennus oli 1800-luvun Turun kaupunkikuvassa vaikuttava ja kauas merelle asti näkyvä massiivinen laitos, jonka arkkitehtuurissa on piirteitä renessanssin palatsiarkkitehtuurista. 

Kakola vankilaksi

Kakola muuttui virallisesti rangaistusvankilaksi muutostöiden myötä vuonna 1862 osana laajaa vankilareformia Suomessa. 1700- ja 1800-luvuilla vankeinhoidon ja rangaistusjärjestelmän uudistaminen oli yleiseurooppalainen ilmiö, osa teollistuvien yhteiskuntien murrosta ja julkisten laitosten kehitystä. Suomessa ulkomaiset vaikutteet vankeinhoidon uudistamisessa olivat vahvoja, ja ne näkyivät suoraan Kakolassa. 

Suomessa vankilakehitys käynnistyi toden teolla vasta 1860-luvulla, kun vähittäinen talouden liberalisointi ja lainsäädännön uudistukset ulottuivat vankeinhoitoon ja rikoslakeihin. Merkittävin muutos rangaistusjärjestelmän uudistamisen kannalta tapahtui vuonna 1870, kun vapausrangaistus astui voimaan korvaten aiemmin vallalla olleen ruumiillisen rangaistusmuodon. 

Vapausrangaistuksen yleistyminen johti Kakolassa vankien määrän kasvamiseen ja vankilan laajennustarpeisiin. Rangaistusvankilan arjessa oli painottunut vankien yhteistoiminta, johon haluttiin samalla muutosta kurittomiksi ja liian vapaiksi koettujen olojen johdosta. Kuri kovenikin Kakolassa, kun yhteisvankilaperiaatetta noudattanut rangaistuslaitos laajeni eristäväksi sellivankilaksi uusien tiiliverhottujen päivä- ja yösellisiipien valmistuttua vuonna 1879 päärakennuksen yhteyteen. 

Ulkomaiset tuulahdukset

Uusien sellisiipien myötä ulkomaiset vankilakäytännöt rantautuivat pysyvästi Kakolaan. Selliosastot noudattivat kahta kansainvälisesti yleisintä vankilatyyppiä: päiväselliosasto oli philadelphialaisen sellijärjestelmän mukainen, kun taas yöselliosasto totteli auburnilaista sellijärjestelmää. Amerikkalaistyyppisissä philadelphialaisissa päiväselleissä korostui vankien yksinerottelu, mutta auburnilaisissa yöselleissä ideana oli, että vanki puurtaisi päivät pitkät töitä yhdessä muiden vankien kanssa ja nukkuisi yönsä sellissään. Kahden eri sellityypin yhteiskäyttö oli epätavallista, mutta vankila-arkkitehtuurin muutos mahdollisti aiempaa tehokkaamman ja halvemman keinon valvoa kasvavaa vankijoukkoa. 

Keskeistä laajentuneessa Kakolassa oli vankien eristäminen ja erottelu toisistaan, minkä avulla pyrittiin ehkäisemään turmion ja rikollisuuden leviämistä. Samalla vankilareformin taustalla häilyivät sekä humaanit ja valistusideologian mukaiset aatteet että ajatus parannusideologiasta, jossa fyysisen ympäristön nähtiin vaikuttavan rikollisuuden ilmenemiseen. Kova kuri, työnteon korostaminen ja opetus olivat vallalla. 

Sisäkuva Turun keskusvankilasta 1880-luvulla. Kakolan philadelphialaisen sellijärjestelmän mukainen päiväselliosasto noudatteli avoimine keskushalleineen ajan vankeinhoidon ulkomaisia käytäntöjä.

Niin masentavasti tämä yksinäisyys ja vapauden puute vaikuttaa moneen, että he purskahtavat itkuun, tahi vaipuvat syviin mietteisiin meidät huomattuaan oven reiästä, toiset taas hammasta purren näyttivät petomaista röyhkeyttä ja uhmamielisyyttä. Näitä havaintoja en voi ikinä unhoittaa, erittäinkin pysyy mielessäni eräs 16-vuotias poika, joka kuusi vuotta saa istua sellaisessa paikassa viettäen nuoruutensa päiviä. Jos nämä koppivangit rikkovat säännöllisyyttä ja järjestystä vastaan niin heidät suljetaan linnan alakerroksessa olevaan aivan pimeään kellariin vedelle ja leivälle; tahi saavat ruumiinrangaistustakin, jotta väkisinkin siellä täytyy totella Kakolan rautaista valtikkaa, jos ei aikanansa kunniassa pitänyt isänmaan lakia. (Rauman lehden toimittaja joulukuussa 1882, teoksessa Kakola. Vankilan tarina 2014

Oheinen aikalaiskuvaus osuu ajanjaksoon, jossa vankiloiden yhteistilat ja työsalit ovat määrällisesti vähentyneet vuoden 1866 rikoslain uudistusten mukaisten henkilökohtaisten sellien yleistyessä. Vaikka toimittajan synkähkö kuvaus vankilan oloista ei näin annakaan ymmärtää, Kakolan myötä 1800-luvun puolivälissä alkanut kehitys johdatteli suomalaisen vankilajärjestelmän muokkautumista enenemissä määrin läntisen esimerkin suuntaiseen humaanimpaan muotoon. Vankien välisten järjestyshäiriöiden lisääntymistä tai sosiaalista syrjäytymistä pyrittiin kitkemään sekä konkretian että lainsäädännön keinoin, sillä vankien edes kohtalaisena pidetyn hyvinvoinnin ymmärrettiin edistävän vankilajakson jälkeiseen arkeen sopeutumista.

Edellä kuvattu ei luonnollisesti tarkoita, että vankilat olisivat muuttuneet lempeiksi viiden tähden hotelleiksi. Tämän päivän standardeilla tarkasteltuna vankilat pysyivät hirvittävän ankeina säilytyslokeroina vielä pitkälle 1900-luvun puolelle, mutta asenneilmapiirin muutosten myötä rangaistuksista tuli inhimillisempiä, vartijoiden olot paranivat ja vankien terveydestä ja turvallisuudesta alettiin pitämään aikaisempaa parempaa huolta.

Muutoksia Turusta käsin

Vankeinhoidon uudistuksia pohtimaan perustetun komitean johtaja Adolf Grotenfelt (1828–1892) oli avainasemassa Suomessa. Turussa syntynyt Grotenfelt oli matkustanut vuosien ajan vieraillen eurooppalaisissa vankiloissa, joista hän toi vaikutteensa sekä visionsa inhimillisestä ja kasvattavasta vankilasta myös Suomeen. Vuosi 1881 merkitsi kaiken kaikkiaan suurta askelta parempaan, sillä tuolloin luotiin pohja lääninvankilajärjestelmälle sekä perustettiin Vankeinhoitolaitos, jonka ylijohtajana aloitti itse Grotenfelt. 

Kakolanmäki ja Auran panimo 1880-luvulla. Kakolan rakennukset mukautuivat vähitellen osaksi kasvavaa ja teollistuvaa Turkua.

Kakola, jonne tuotiin pitkäaikaisvankeja kaikkialta Suomesta, astui osaksi kehityksen kärkeä: edelleen vuonna 1881 Kakolassa eli Turun kuritushuoneella aloitettiin oppisopimuksen kaltaiseen järjestelmään perustuva vartijakoulu. Yhtenä merkittävimmistä muutoksista vartijoiden sekä vankien hyvinvoinnin kannalta voi pitää myös Turusta käsin alkanutta vartijoiden järjestäytymistä. Vuonna 1890 perustettiin Turussa Suomen ensimmäinen vanginvartijoiden paikallisyhdistys, jonka tärkeänä tehtävänä oli parantaa vartijoiden asemaa ja palkkausta. Suomen vanginvartijayhdistys rekisteröitiin 1896 ja Vankeinhoitolehti alkoi ilmestyä 1899. 

Yhteiskunnalliset muutokset heijastuivat myös lainsäädäntöön. Vuoden 1889 rikoslaki määräsi, että sairaille vangeille on tarjottava asiaankuuluvaa hoitoa ja määräyksen katsottiin koskevan myös mieleltään sairaiden vankien hoitoa. Vuosisadan lopussa 1898 kirjattu vankeinhoitokomitean mietintö linjasi, että kriminaalihouruja varten tulisi olla omat erilliset tilat, jotta mielisairaat vangit eivät olisi niin suureksi vaaraksi ja häiriöksi muille vangeille, vartijoille tai itselleen. Kakolassa muutosten toteuttaminen ei tapahtunut hetkessä, vaan vankimielisairaala muureineen valmistui Kakolanmäelle vasta 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. 

Rikoslakia uudistettiin jälleen 1894. Kakolassa tämä näkyi entistä suurempana tilanpuutteena, sillä aikaisemmin verrattaen harvinaisena tuomittu vankeusrangaistus yleistyi nyt dramaattisesti. Elinkautisten tuomioiden vähentyessä lyhytkestoisemmat tuomiot lisääntyivät sitäkin runsaammin. Suomen vankiloiden kapasiteetti ei tahtonut riittää ja uudessa tilanteessa vankeja siirreltiin vankilasta toiseen akuutin tilanpuutteen takia. 

Lopuksi

Vuosisadan vaihteeseen tultaessa Kakolassa, Turussa ja laajemmin Suomessa oli siis tapahtunut merkittävä vankeinhoidon kulttuuria koskettava murros. Vuonna 1890 Kakolanmäelle valmistunut ristinmuotoinen lääninvankila varmisti sen, että Turun linnan esilinna voitiin tyhjentää vankilakäytöstä ja myöhemmin valjastaa museokäyttöön yleisön uteliaille katseille. Yksittäisen vangin oikeuksia ja turvallisuutta pyrittiin tarkastelemaan sekä huomioimaan erityistarpeet esimerkiksi nuoren iän tai mielisairauden vaatiman hoidon johdosta. 

1800-luvulla oltiin vielä matkalla, mutta vauhti oli hyvä ja suunta oli oikea. Vankien tai vartijoiden olosuhteet eivät olleet vielä tyydyttävällä tolalla vuosisadan lopullakaan, mutta epäkohdat oli huomattu, tunnustettu ja niiden parissa toimittiin. Kakolanmäelle valmistuikin lopulta lukuisia eri aikakausia heijastavia rakennuksia, jotka kertovat kiinnostavaa tarinaa Suomen suuriruhtinaskunnan aikaisen vankeinhoidon evoluutiosta sekä Kakolan merkityksestä kehityksen aallonharjalla. 

***

Kirjoituksessa on käytetty tietolähteinä Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola – Vankilan tarina (2014) -kirjaa sekä Tapio Onnelan Kakola 1853–1879Rangaistusjärjestelmän muutokset ja Turun rangaistusvankilan arkkitehtuuri (1992) -tutkimusta. 

Arkistokuvat ja lehtikuvat:

Kuva 2: Reinberg, J. J. (. (1870). I förgrunden ångfartyget ” Kuznetjiha “, tillverkad på Crichtons varv, i bakgrunden Kakolabacken i Åbo. Åbo Akademin arkistokokoelmat – Bildsamlingarna.                                                                            <https://finna.fi/Record/spegeln-bildsamlingarna.bildsam_1959_379:1 >                                       [haettu 18.12.2020]

Kuva 3: Aunes Fotografi Atelierkuvaaja 1880–1889. Sisäkuva Turun keskusvankilasta Kakolasta. Museovirasto. Kuvaa rajattu alkuperäisestä. CC BY 4.0.https://finna.fi/Record/museovirasto.D5124ABB11EBD53D2BE4640D4B8F7997 >                           [haettu 18.12.2020]                                                                                                                             

Kuva 4: Kamera-Aitta, r. & tuntematon kuvaaja, kuva 1880–1889. Näköala Kakolanmäestä ja Auran Panimosta; Lintuperstektiivi. Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.

Varhaisromantiikkaa autonomian ajan alun Turussa

Kirja-arvostelu, kirjoittajat: Historian kirjoittaminen -kurssin opiskelijat Matias Laine ja Elina Parkkila

Jukka Sarjala julkaisi teoksensa Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa aikaisemmin tänä vuonna luomaan uutta valoa varhaisromantiikaan. Kirja käy laajasti läpi Turun varhaisromantiikan aikaa ottaen huomioon sen syntyedellytykset ja yhteyden aikakauden muihin tapahtumiin 1800-luvun Turussa. Tutkimus sukeltaa syvälle Turun Keisarillisen yliopiston ylioppilaiden aatemaailmaan ja sen ajan yliopistokulttuuriin.

Tutkimuksessa keskiössä yhteistoiminnan historia

Tutkimuksen kohteena oleva aikakausi, varhaisromantiikka, on jäänyt vuosisadan lopussa kukoistaneen suomalaisen kansallisromantiikan ja taiteen kultakauden varjoon. Romantiikan alkuvaiheet Suomessa eivät vedä vertoja muiden maiden aatteellisiin murroksiin 1800-luvulle tultaessa, mutta teoksen avulla lukija pääsee tutustumaan Suomessa vähemmälle huomiolle jääneeseen aikakauteen. Kirjoittaja itsekin myöntää varhaisromantiikan olleen vaatimatonta 1810–1820-luvuilla, mutta hän luo tästä vaatimattomasta verkostoitumisesta, aatteiden ja ajatusten jakamisesta sekä Keisarillisen Turun yliopiston toiminnasta, koherentin katsauksen asiasta kiinnostuneille ja aiheeseen vasta tutustuvalle. Teos lähestyy tutkittavaa aihetta temaattisesti keskittymällä turkulaisten ylioppilaiden kirjallisiin pyrintöihin, akateemisen elämän verkostoihin ja yliopistoaktivismiin. Mielenkiintoista on se, että tutkimuksessa pääsee käsittelyyn varhaisromantiikan ajan kirjallisuuden ja kirjallisen kulttuurin lisäksi muun muassa akateemisessa maailmassa esiintyneet sisäiset jännitteet, lehtien perustamiset, yliopistomaailma 1800-luvulla ja ylioppilaiden verkostoitumisen kautta saadut vaikutteet ulkomailta. Teoksessa esitys on rakennettu laadullisen historiatutkimuksen varaan, jonka tarkoituksena on tuoda esille se, mitä romantiikasta kiinnostuneiden ylioppilaiden ja opettajien yhteiset tavoitteet ja hankkeet olivat kyseisenä aikakautena.

Turun romantikkojen kansainvälisyys

Mielenkiintoisiin asioihin Sarjalan kirjassa kuuluu esimerkiksi hänen kuvailemansa akateeminen yhteistyö ja yhteydenpito Turun romantikkojen ja ulkomaisten akateemisten piirien, erityisesti ruotsalaisen Uppsalan yliopistoväen kanssa. Vaikka Suomi oli jo joitakin vuosia kuulunut Venäjän keisarikuntaan, Turun akateemiset suhteet Ruotsiin olivat edelleen vahvat 1810-luvulla. Kirja kertoo, kuinka monet Turun romantikoista lähtivät opiskelemaan Uppsalan yliopistoon ja omaksuivat siellä eri filosofien uusia ajatuksia, jotka eivät välttämättä vielä olleet tunnettuja Suomessa. Ranskan vallankumous oli vuonna 1789 antanut sykäyksen uudenlaiselle ilmapiirille Euroopassa, erityisesti akateemisessa maailmassa. Sarjala luokin lukijalleen erinomaisen kuvan ajasta Ranskan vallankumouksen jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin uudet ajattelutavat levisivät entistä nopeammin ja laajemmin, ja ajan ihmisistä varsinkin opiskelijat olivat avoimia niille. Ideoiden leviämisen nopeudesta todistaa Turussa tapaus, jossa Immanuel Kantin ajatussuuntaa eli kantilaisuutta edustanut professori Anders Johan Lagus hylkäsi Carl Gustaf Ottelinin väitöskirjan, koska tämä kuului schellingläisiin eli Friedrich Schellingin ajattelua korostaneeseen koulukuntaan. Vanhempi sukupolvi kannatti verrattain uutta kantilaisuutta, mutta seuraava sukupolvi oli jo ehtinyt omaksua uuden schellingläisen filosofian. Kirja kertoo myös luterilaisen uskonnon suhteesta uusiin filosofioihin: esimerkiksi kantilaisuutta pidettiin pitkälti yhteensopivana luterilaisuuden kanssa, mutta schellingläisyys herätti suurempaa vastustusta ja jopa syytöksiä jumalattomuudesta.

Vanhan ja uuden kohtaamista 1800-luvun yliopistomaailmassa

Sarjalan tutkimuksesta yliopisto-opiskelijalle nousee esille mielenkiintoa herättävänä aiheena ylioppilaiden ja vanhemman akateemisen henkilöstön välillä ollut aatteiden eroavaisuus ja suoranaiset kiistat eri aatteiden välillä. Romantiikan aatteet toimivat vahvana vaikuttajana ylioppilaille, mutta opettajakunta ei osoittanut ymmärrystä näille opiskelijoiden uusille ajatuksille ja innovaatioille. Kuilu yliopiston henkilökunnan ja ylioppilaiden välille muodostui, ja osittain tästä motivoituneina ylioppilaat järjestäytyivät aikaisempaa enemmän aatteellisesti heitä vastustanutta opettajakuntaa vastaan. Syy uusien aatteiden vastustamiselle oli niiden politisoituminen, sillä romantiikkaan liittyvien aatteiden nähtiin haastavan vallalla olleita valistusajan periaatteita. Vastoinkäymisistä huolimatta pieni ylioppilaista koostunut verkosto Turun Keisarillisessa yliopistossa sai juurrettua varhaisromantiikkaa Suomeen. Tämä vaatimaton alku mahdollisti romantiikan kukoistuskauden vuosisadan lopulla. Turun Keisarillisessa yliopistossa uudet ylioppilaat toivat akateemisiin piireihin uusia aatesuuntauksia ja ajatuksia, jotka synnyttivät keskustelua tulokkaiden ja kokeneiden akateemikkojen välillä. Varhaisromantiikan aikaan tämä uuden ja vanhan kohtaaminen aiheutti jännitteitä niin yliopiston sisällä kuin sen ulkopuolellakin nostaen ylioppilaat uusien aatteiden ja ajatusten edelläkävijöiksi.

Tiivis tietopaketti

Sellaiselle lukijalle, joka ei ole perehtynyt kovin paljoa varhaisen autonomian ajan Suomen historiaan tai filosofian historiaan 1700- ja 1800-luvuilla, saattaa Turun romantiikka olla ajoittain vaikealukuinen. Sarjala tarkastelee Turun romantiikkaa useiden aikakauteen liittyneiden henkilöiden kautta, minkä takia kirjassa ilmenee valtava määrä nimiä. Niitä kaikkia on lähes mahdotonta muistaa ja välillä saattaa unohtaa, missä kontekstissa on nimen aiemmin lukenut. Tähän ei vaikuta ainoastaan nimien paljous, vaan osaltaan myös se, että nimien vaihtuvuus kappaleesta toiseen on paikoin suurta. Kirjan aiheen huomioon ottaen tämä on kuitenkin täysin ymmärrettävää, sillä uutta aihealuetta käsitellessä tulee suuri määrä uusia nimiä. Sarjala myös kertoo halunneensa välttää turvautumasta etenkin englanninkielisessä maailmassa tyypillisesti esiintyviin matemaattisiin malleihin ja erilaisiin graafisiin esityksiin, joita yleensä hyödynnetään perinteisessä verkostoanalyysissä. Tämä yksityiskohta tekee ajoittain kirjan lukemisesta paljon työläämpää. Alle 300-sivuiseksi kirjaksi Turun romantiikka on hyvin tiivis tietopaketti, sillä joka kappaleessa on suuri määrä tietoa asioista, joista monilla ei ole todennäköisesti aikaisempaa tietämystä. Kirjassa on kuitenkin selvä rakenne ja se etenee loogisesti aiheesta toiseen. 

Lopuksi

Kokonaisuutena Turun romantiikka on arvokas teos, joka kertoo laajemmin suomalaisille hyvinkin tuntemattomasta aiheesta. Romantiikka mielletään suomalaisessa historiankirjoituksessa yleensä vasta 1800-luvun jälkipuoliskon ja nationalismin nousun ajan ideologiaksi, mutta tämä kirja kertoo romantiikan varhaisemmasta historiasta Suomessa. Kirja sopii ideaalitilanteessa sellaiselle, jolla on jo aiempaa tietoa filosofian ja autonomian ajan alun historiasta, mutta ilmankin kyllä pärjää. Luvut ja aihealueet on rajattu hyvin selkeästi ja ne muodostavat varsin yhtenäisen kokonaisuuden, jota on helppo lukea varsinkin, jos uusien nimien valtava määrä ei häiritse. Teos ei välttämättä sovellu rennoksi sunnuntailukemiseksi, sillä tutkimuksen kautta muodostunut suuri tietopaketti saattaa vaatia hieman sulattelua ja sisäistämistä. Kirjasta voi myös nauttia pelkästään Turun historiastakin kiinnostunut, sillä tutkimuksessa kiintopisteenä on juurikin Turku ja siellä toiminut Keisarillinen Turun yliopisto. Teos soveltuu siis monenlaisille ja monista eri asioista kiinnostuneille lukijoille.

Teoksen tiedot:

Sarjala, Jukka: Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden seura, 2020. ISBN 978-951-858-196-6.

Voit katsoa Kulttuurihistorian virtuaalisilla kirjamessuilla tehdyn tallenteen, jossa Jukka Sarjalaa haastattelee Turun romantiikka -teokseen liittyen Marja Jalava oppiaineen YouTube -kanavalta.

Reflections on a Fulbright in Turku

Author: Thomas Devaney

It’s an exchange to which I became rather accustomed last year. The slightly raised eyebrow. The question, “Oh, why there?” with just enough stress on the final word to signal a hint of incredulity. It was the more-or-less typical reaction when I told one of my US colleagues that I would be spending my sabbatical year, from 2019-2020, in Finland in order to work on a book about late-medieval and early modern Spanish history. In one sense, the surprise made sense; Finland is an atypical destination for America-based scholars of Spanish or Mediterranean history. And yet Turku was an ideal place in which to develop my ideas, to try out new ways of teaching, and to experience Finnish university culture from a fresh perspective.

I’ve spend most of my academic career in the United States; I earned my PhD at Brown University in medieval history and have taught at the University of Rochester, where I am now Associate Professor, for the past several years. But I’ve had contacts in Finland for about ten years, since I met Teemu Immonen at a graduate-student summer school in 2010. I then reconnected with Teemu and others from Turku (including Marika Räsänen, Reima Välimäki, and Meri Heinonen) at the International Medieval Congress in Kalamazoo, Michigan. I also spent a year as a researcher at the Helsinki Collegium for Advanced Studies (HCAS), from 2015-2016. That was when I first visited Turku, to give a presentation for TUCEMEMS.

And so, when I next had an opportunity to take a research leave from Rochester, I immediately thought of returning to Finland. The Fulbright Finland Foundation offers a range of fellowships for Americans to come Finland and for Finnish scholars to work at United States universities. In addition to providing the funding that made my time in Turku possible, the Fulbright program offered a community of people throughout Finland as well as several events that brought all of us together (including the American Voices Seminar, which took place in Turku in October, see the poster). Also interesting to me was that Fulbright doesn’t fund only research; their Scholars Program expects that a visitor will fully immerse themselves in the life of the university: teaching courses, giving lectures, and building collaborations that will last long beyond the fellowship year. Since I am a rather introverted person (perhaps another reason I feel at home in Finland…), to do all this well meant that I had to step outside my comfort zone in some ways and be ready to jump into new situations.

I also had to think about teaching in a Finnish context. Since I had never ever taught bachelor’s students outside of the United States, I was a little worried about how my “American style” of pedagogy would work. This was especially relevant since several people warned me that Finnish students can be rather quiet, and I prefer to engage my classes in discussion. My first lecture to students, “Materiality and Early Modern Catholicism,” was as a guest in Visa Immonen’s course on the Ecclesiastical Heritage of the Early Modern Period:image 2

I quite enjoyed putting together this talk on a topic that was related to my research but involved an approach that differed from my usual. And, although they were indeed reserved, the students were (I hope) engaged.

I also gave a guest lecture in Reima Välimäki’s course on how to use medieval sources. The kinds of sources I chose for this visit were not specific categories of documents. Rather I invited the students to think about urban space in all its medieval guises—maps, city plans, images, written descriptions, but also the spaces themselves—as providing insights into medieval culture. For instance, in thinking about this fifteenth-century illumination of an early form of tennis:

image 3

we might think about the repurposing of a town square, the relationship between private and public, and the modification of a home to accommodate sport. There is a chance that several of us might develop our lecture into a handbook for future students; I look forward to this project!

In October, I began my own course, titled “Europe and the World, from the Crusades to Columbus.” Our goal was to consider Europe’s place in broader world systems evolved between the eleventh and fifteenth centuries.This involved, first of all, questioning  the origins of an idea of “Europe:” how did a shared identity come to exist between places as disparate as Finland and Portugal, Ireland and Greece? We also examined how encounters of all kinds (military, economic, religious, linguistic, and so on) had been conditioned by prior ideas. About thirty students attended the lectures, and we had many great conversations. My worries about an American style of teaching turned out to be overblown!

In addition to teaching, I spent a great deal of time working on my own research. The project is a study of the emotional and sensory experience of pilgrimage in early modern Spain. I hope to clarify how people understood and interpreted the feelings they felt when reaching a cherished destination or entering a sacred space, what it was like for them to be part of a crowd all laughing or crying or shouting or praying together. What did it mean to experience or witness a miraculous healing? Even thinking about or visualizing a shrine or a miracle could, according to early modern authors, lead to powerful emotions. Central to my approach is the idea that, although emotions have a biological aspect, the way we experience them is closely linked to cultural context. The project, then, is about more than pilgrimage; it is about early modern conceptualizations of emotion in general. Pilgrimage was, for many people of the time, a life-altering and –defining experience, one about which they wrote, a lot. And they often wrote about their feelings. Pilgrimage, therefore, provides an opportunity for us to better understand how they thought about those feelings.

One of the biggest potential challenges of working on an Iberian topic in Turku is access to sources. My project relies on so-called “miracle books” (histories of individual shrines that typically describe the shrine itself and its holy image, the miracles it has performed, and the annual pilgrimage) as well as theological treatises, images, literature, poetry, travelogues, and other early modern representations of pilgrimage. So I brought with me all the notes I had compiled during previous research trips as well as a big pile of books. I planned also to rely on digitized copies of texts online, at collections like the Biblioteca Virtual del Patrimonio Bibliográfico and the Biblioteca Virtual de Andalucía. For me, however, the process of writing is also the process of thinking. No matter how well prepared I think I am, once I start to write, I inevitably find that I need to read more, dig deeper, and explore new lines of inquiry. And so I’ve needed to regularly locate new materials. It was a pleasant surprise, therefore, to discover the riches available in the university library collections, both in print and online!

I could do this kind of work nearly anywhere, of course. A big advantage of being in Turku was the chance to exchange ideas and to collaborate with the other scholars. To that end, I was excited to participate in department research days and at meetings of the Vanhat ajat research group as well as TUCEMEMS. The topics of my own presentations included thinking about miracles as a way to mitigate negative feelings, traveller’s opinions about Spanish “passions,” and the relationship between sound and emotions. But I really enjoyed learning about topics as diverse as computational methods to determine the authorship of historical texts, the Council of Ferrara-Florence, representations of the nineteenth-century royal women, how we might use narrative theory to interpret the work of ancient historians, and so much more. There were other opportunities to share ideas; I wrote a brief talk about “The Use and Abuse of History in Contemporary American Politics” for the department’s Joulukoulu (thanks to Marjo for presenting it when my flights were delayed!) and another about the ins-and-outs of research funding in the US. Outside the circle of historians, I also gave a presentation in January for the Department of Geography’s “Think and Drink” series. Proffan kellari was a great place for the discussion about how segregation in fifteenth-century Córdoba contributed to an outbreak of violence; I had never before given an academic talk in this kind of venue.

Outside of work, I appreciated the chance to get to know Turku better. I’d visited before, but only for a weekend. Walks and runs along the river, past Koroistenniemi and into Virnamäenpuisto, were a regular weekend treat and I made several trips into nature outside of the city as well, to Vaarniemen torni:

image 4

Kurjenrahka:

image 5

and Teijo. And, of course, I made sure to visit Ruissalo and Naantali. In Turku itself, I enjoyed exploring the bars and restaurants (Kaskis!) and made a point to visit all the seasonal events, like the Christmas concerts, the Independence Day student procession, and the Turku 100 celebrations.

I had plans to do quite a lot more exploring, especially as the weather improved in spring and summer, but the Covid-19 pandemic intervened. When everything shut down, I had been about to travel to Stockholm for a weekend and then to Helsinki for a conference featuring all the Fulbright fellows in Finland. Those plans were cancelled, and the course I was about to begin teaching, about the early modern European witch hunts, moved online. Like all of us, I found this to be an uncertain time. No one knew what would happen next, borders were closing all over the world, and the Fulbright authorities were strongly encouraging all grantees to return home as soon as possible. Although I initially thought to remain in Finland, I was concerned about family in the United States and was unable to know when travel restrictions might end or whether all air travel might cease entirely. I decided that the wisest decision would be to leave Turku early. My flights to the United States in early April were surreal, with deserted airports and almost empty planes:

image 6

I arrived safely, though, and the whole situation was made much easier by the flexibility and understanding of everyone in Turku and at Fulbright Finland.

Yet I did not end my association with the University of Turku at that time. I carried forward with the witch-hunts course, which had already drawn a lot of attention from students (110 students had initially enrolled in the course, and a large percentage of these completed it). As the first experience in remote learning and teaching for me, and probably for many of the students, this was a bit of an experiment. But it was a generally successful one. Much of our conversation happened on Moodle discussion forums and I was pleasantly surprised to see the perception and detail with which the students engaged the various topics. This is, of course, a very different kind of discussion that one in the classroom, allowing everyone more time to think and to process others’ ideas. And it makes me wonder if I should include such ways of interacting in all my courses, even after the need for remote learning has passed. All this led to creative, insightful final essays. From the United States, I also participated in a research seminar at Åbo Akademi via zoom and, with a bit of trepidation, submitted the teaching demonstration for my docent application as a recorded lecture. Thankfully, this was successful!

I haven’t come close here to talking about all the experiences, adventures, and connections from my months in Turku. That would require a much, much longer blog post. But, even so, my early departure meant that a lot did not happen. I had hoped to see Vappu and the Paavo Nurmi games. I expected to travel through the Archipelago and perhaps spend Midsummer in Lapland. I also went to very few conferences outside of Turku during my first months there (though I did get to connect with colleagues in Tampere twice) because I had several scheduled for April and May. These may, if all goes well, happen next spring. And there were other collaborations (for instance, with the Centre for the Study of Christian Culture) that had just been beginning in March. But though we have to maintain connections online for now, I like to think that everything has merely been delayed, not cancelled. I hope to be able to return to Turku for a few weeks in autumn or winter. And I will be a visiting fellow at the Centre of Excellence in the History of Experience in Tampere in May and June 2021 – I will be sure to visit Turku then! And, meanwhile, it turns out that I don’t have to entirely leave the Finnish experience behind…

image 7

Thomas Devaney spent the academic year 2019–2020 as a Fulbright Professor at the Department of Cultural History. He has the position of Associate Professor at the University of Rochester.

 

 

 

 

Kirjoittaminenkin on kivempaa kimpassa!

Kirjoittajat: Iiris Mattila, Nea Pälä ja Anni-Emilia Tastula

Historian tutkimuksesta voidaan kertoa missä muodossa tahansa. Tiedon muokkaaminen muotoon, josta se on helppo ja nopea omaksua, on jatkuvasti tärkeämpää muuttuvassa, digitalisoituvassa maailmassa. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen kurssilla Kulttuurihistorian kirjoittaminen tavoite oli tutustua historian kirjoittamisen eri lajeihin, kuten artikkeleihin, esseihin, popularisoiviin kirjoitelmiin, kritiikkeihin ja verkkokirjoittamiseen. Kurssin keskeisiin tavoitteisiin kuului saada opiskelijat tuottamaan erilaisia tekstejä sekä arvioimaan kulttuurihistoriallista kirjoittamista. Poikkeavana kurssia voidaankin pitää opiskelijoilta vaaditun itseohjautuvuuden vuoksi, sillä itsenäisen kirjoittamisen ohella sen jäseniltä odotettiin projektityöskentely- ja viestintätaitoja.

Kurssi koostui neljästä tekstilajeja käsittelevästä teemaluennosta ja työpajatyöskentelystä. Työpajojen teemat ilmastonmuutos ja kestävä kehitys, historianopetus kouluissa sekä Turun yliopisto 100 vuotta ovat kaikki ajankohtaisia aiheita, joiden pohjalta kurssilaiset jaettiin teemaryhmiin. Jokaisesta ryhmästä valittiin ryhmänjohtaja, jonka tehtäväksi annettiin ryhmän edistymisen tarkkailu ja ohjaaminen. Kurssitöitä työstettiin yhdestä kolmeen henkilön voimin ja tavoitteena oli löytää kaikille töille julkaisukanava.

Kurssimme yllättäväksi haasteeksi nousi maailmalle levinnyt COVID-19, joka tunnetaan paremmin nimeltä koronavirus. Viruksen leviäminen pandemiaksi toi mukanaan rajoituksia, jotka vaikeuttivat kurssin suorittamista. Näitä rajoituksia olivat muun muassa yliopistojen sulkeminen, kokoontumisten kieltäminen ja sosiaalisten kontaktien välttäminen. Arkistot ja kirjastot sulkeutuivat, mikä vaikeutti töiden aineistojen hankkimista. Materiaalin saamiseksi ryhmät ovatkin joutuneet käyttämään entistä enemmän sähköisiä aineistoja. Pienryhmien kokoontumiset siirtyivät kesken kaiken etäyhteyksiin ja loppuseminaari ryhmänjohtaijien yhteistyöksi, jota nyt, arvoisa lukija, luet paraikaa.

Kirjoittamista ajankohtaisista aiheista

Jotta historialla ja sen tutkimisella olisi merkitystä, täytyy sen yhteyden nykypäivään tulla esiin. Tätä toteutetaan tutkimalla ajankohtaisia aiheita. Esimerkiksi “Koronakevät” on näkynyt muun muassa siten, että historiasta on kaivettu esiin tautien historiaa ja koronatilannetta vastaavia epidemia-aikoja. Näin on pyritty löytämään vertailu- ja samaistumiskohtia menneisyydestä ja selittämään nykytilannetta.

Aiheiksi valittiin tällä hetkellä puhuttavia teemoja, joiden avulla ryhmät pystyisivät ottamaan osaa johonkin käynnissä olevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Turun yliopisto 100 vuotta aiheen kautta oltiin mukana yliopiston juhlavuodessa, ilmastonmuutos ja kestäväkehitys ovat aina ajankohtaisia keskustelunaiheita sekä historianopetus kouluissa on noussut keskusteluun mediassa tänä vuonna.

Tällaisten ajankohtaisten aiheiden käsittely ja keskusteluun osallistuminen opettavat opiskelijoita ottamaan vastaan tehtävän, jonka yhteiskunta historiantutkijoille antaa. Jotta historiantutkimus olisi merkityksellistä ja yhteiskuntaa hyödyttävää, on sen oltava avointa ja keskustelevaa. Vaikka historia on mennyttä, se voi olla myös ajankohtaista. Ajankohtaisten aiheiden löytäminen historiasta tekee omasta ajastamme ymmärrettävämpää.

Ilmastonmuutos ja kestävä kehitys eivät ole poikkeusoloissakaan menettäneet merkitystään päin vastoin. Pandemian hillitsemiseksi säädetyt rajoitukset ovat osoittautuneet positiivisiksi ympäristön kannalta. Yle uutisoi 18.4.2020 analyytikko Simon Evansin arviosta, jonka mukaan maailman päästöt saattavat vähentyä vuonna 2020 jopa kaksi miljardia tonnia.

Helsingin Sanomissa tammikuussa 2020 julkaistuissa mielipidekirjoituksissa syntyi keskustelua historian opetuksen nykytilanteesta. Historian opiskelijoita aihe luonnollisesti kiinnosti, minkä vuoksi keskustelusta kumpusi teemaryhmätöitä. Turun yliopisto täyttää tänä vuonna 100 vuotta, minkä vuoksi aihe on automaattisesti ajankohtainen. Juhlavuosi on jo muun muassa innoittanut tapahtumia, luentosarjoja, näyttelyitä sekä muita ohjelmanumeroita. Teemaryhmä otti tähän osaa kirjoittamalla yliopiston opiskelijakulttuurin historiasta.

Kurssin aikaansaannokset

Turun yliopisto 100 vuotta -ryhmä jakaantui kahteen pienryhmään, joiden aiheet poikkesivat toisistaan suhteellisen paljon. Blogiteksti “Opiskelijat raittiin Suomen puolesta 1930-luvulla” käsittelee TYRY eli Turun Ylioppilaitten Raittiusyhdistyksen toimintaa ja ihanteita 1930-luvun alkuvuosina. Toisen pienryhmän populaari artikkeli “Tunnelmia ja kokemuksia Ylioppilaskylästä vuosien varrelta” käsittelee puolestaan Ylioppilaskylässä asuneiden asukkaiden elämää ja kokemuksia lähimenneisyydestä.

Ilmastonmuutos ja kestävä kehitys -ryhmän sisällä muodostui kolme työparia. Parien työn tuloksena syntyi humanistisesta näkökulmasta ilmastokysymyksiin paneutuvia tekstejä. Tutkimuspäällikkö Otto Latvan haastattelu valottaa paitsi tutkijan työtä myös erilaisia ilmastokysymyksiin liittyviä hankkeita. Podcast- käsikirjoitus esittelee taiteilija Kalle Hammin omaperäistä musiikkiprojektia, jossa musiikkia tuotetaan yhdessä kasvien kanssa. Popularisoivassa artikkelissa tarkastellaan ilmastonmuutokseen liittyvää kielenkäyttöä sekä kaunokirjallisuudessa että tieteellisessä ja julkisessa keskustelussa ja pohditaan, suuntaammeko kohti utopiaa vai dystopiaa.

Historianopetus kouluissa -ryhmässä tehtiin kolme työtä. Ne käsittelevät historianopetusta eri kouluasteilla ja eri näkökulmista. Lukiolaisille suunnatun kyselyn pohjalta toteutettu blogiteksti käsittelee sitä, mitä puutteita lukiolaiset opetuksessa näkevät, mistä aiheista he erityisesti pitävät ja mitä merkityksiä he historianopetukselle antavat. Vastausten pohjalta blogitekstissä pohditaan, kuinka historianopetusta pitäisi tai voisi muuttaa. Kahden eri opettajan haastatteluiden pohjalta tehty artikkeli pyrkii selvittämään historianopetuksessa tapahtuneita muutoksia ja millaista opetus voisi olla tulevaisuudessa. Artikkelissa käsitellään myös historianopettajan roolia ja tehtäviä sekä historioitsijoiden yhteiskunnallista merkitystä. Tammikuun 2020 Helsingin Sanomien yleisönosaston keskusteluun vastaava artikkeli puolestaan käsittelee yläkoulun historianopetuksen sisältöjä ja tavoitteita painottaen lähteinä opetuksessa käytettyjä oppikirjoja ja opetushallituksen perusopetuksen vuoden 2014 opetussuunnitelmaa.

Kyselyitä ja sähköposteja

Jokaisessa teemaryhmässä oli podcast suunnitteilla, mutta poikkeusolojen vuoksi ne jouduttiin miettimään uudelleen. Podcasteista kiinnostuneet ehtivät kuitenkin käydä saamassa oppia podcastien tekoon Turun Yliopiston viestinnältä. Viestinnän järjestämä opastus käsitteli laajasti niin teknistä puolta kuin haastattelua ja podcastissa esiintymistä. Mikrofoneja, nauhureita sekä muita välineitä podcastin tekoon saa normaalioloissa lainaan yliopiston IT-tuelta, mutta koronan vuoksi laitteet eivät olleet saatavilla. Tästä syystä kaikki suunnitellut podcastit muokattiin lopulta tekstimuotoon.

Historianopetus kouluissa -ryhmän blogitekstin kirjoittajat rakensivat kyselyt pohtien muun muassa kysymysten sopivaa määrää, muotoa – eli avoimien kysymyksien ja monivalintakysymyksien painotusta – sekä vastaajiin kohdistuvaa johdattelun vaaraa. Ryhmä pohti myös kyselyyn vastaamista. Olisiko parempi, jos kyselyyn vastattaisiin oppitunnilla vai että lukio jakaisi opiskelijoilleen linkin kyselyyn vastattavaksi omalla ajalla? Kuinka kauan kyselyn tekemiseen arviolta menisi ja tulisiko se ilmoittaa kouluille etukäteen? Koronatilanne vaikutti myös vastausten saamiseen. Lähiopetuksen lakkauttamisesta seurasi viivästystä ja epäselvyyttä kyselyn onnistumisesta, mutta lopulta saatiin vastauksia ja blogikirjoitus tehtyä.

Turun yliopisto 100 -vuotta ryhmässä toinen pienryhmä tutki ylioppilaskylän historiaa ja sen asukkaiden kokemuksia asuinalueesta. Kokemuksia pienryhmä kokosi sähköpostikyselyllä, jossa tutkimukseen osallistuneilta kysyttiin avoimia kysymyksiä ajasta ylioppilaskylässä. Kysely onnistui hyvin ja ryhmä sai kattavasti vastauksia nopeasti, mikä helpotti ryhmätyön edistämistä. Vaikka korona vaikutti kaikkeen muuhun, toimivat sähköpostilla lähetetyt kyselyt edelleen loistavasti.

Sähköisesti tuotetun kyselyn lisäksi muutama pari ehti tapaamaan haastateltavansa kasvokkain ennen poikkeustilannetta. Näiden lisäksi muutamassa pienryhmässä tutkimukset perustuivat monenmuotoiseen kirjalliseen materiaaliin. Esimerkiksi aineistoina käytettiin peruskoulun oppikirjoja ja opetussuunnitelmaa, arkistoja sekä vanhoja digitoituja lehtijuttuja sekä tieteellisiä artikkeleita.

Monien töiden tekemiseen tällä kurssilla liittyi yhdessä kirjoittamista, esimerkiksi Google Docsin avulla tai jakamalla työ muokattaviin osiin ja yhdistämällä ne myöhemmin valmiiksi tekstiksi. Parien ja ryhmien sisäisenä kommunikaatiokanavana on toiminut esimerkiksi WhatsApp -sovellus. Yhdessä kirjoittamisessa ei ryhmäläisten keskuudessa ilmennyt suuria haasteita, vaan se nähtiin positiivisena asiana ja sai tehtävän tuntumaan vähemmän ylitsepääsemättömältä. Yhdessä kirjoittaminen nähtiin mukavana vaihteluna ja jotkut olivat jopa sitä mieltä, että kun töitä tehtiin yhdessä ja aiheesta keskusteltiin, saatiin ideoita, joita ei yksin olisi välttämättä saanut. Näin ollen yhdessä tekeminen ja pohtiminen teki töistä parempia ja monipuolisempia kuin mitä ehkä yksin puurtaminen olisi mahdollistanut. Vaikka osa kirjoitti työnsä yksin, nähtiin aiheen valitsemisessa apua muusta ryhmästä. Muiden ryhmäläisten antamat kommentit antoivat vahvistusta oman kirjoituksen oikealle suunnalle. Myös palautteen saaminen nähtiin positiivisena ja omaa työtä kehittävänä.

Julkaiseminen jännittää

Joitakin opiskelijoita julkaistavaksi päätyvien tekstien kirjoittaminen jännitti. Pieni jännitys ja itsekritiikki ei kuitenkaan ole tuntunut häirinneen toteutusta ja joillekin tekstien julkaisu tuntui jopa mukavalta. Se on ehkä myös antanut opiskelijoille lisäpuhtia kirjoittaa tavallista parempaa tekstiä. Eräs opiskelija tiivisti julkaisemiseen ja ryhmän tukeen liittyviä tuntoja osuvasti näin:

Tekstin julkaiseminen jännittää, koska en ole aikaisemmin tällaisia tekstejä julkaissut. Itsekriittinen puoleni tietenkin jännittää, että teksti ei ole tarpeeksi hyvä tai korrekti. Teimme kuitenkin parhaamme ja luotan pienryhmältä saamaamme palautteeseen.

Historianopetus kouluissa -ryhmän tekstien julkaisemisessa päädyttiin Kleio-lehteen, Kritiikki-lehden syksyn numeroon ja Kulttuurihistorian blogiin. Kleio-lehden kautta saavutetaan työssä käsiteltävän aiheen ammattilaisia eli historianopettajia. Kritiikki-lehden kautta puolestaan saavutetaan laajemmalti alan opiskelijoita, jotka eivät välttämättä seuraa kulttuurihistorian blogia, mutta lukevat oman ainejärjestönsä lehteä. Kanavat, varsinkin lehdet, ovat hyvin spesifejä ja kohderyhmät tarkasti rajattuja, mutta niiden kautta työt saavuttavat ne lukijat, joita ne mahdollisesti eniten koskevat ja kiinnostavat. Toisaalta ryhmän aihe oli myös sellainen, josta on ollut keskustelua laajemmankin yleisön kanavilla ja koska kysymys on peruskoulun ja lukion opetuksesta, niin aihe koskettaa suurta osaa väestöstä.

Ilmastonmuutos ja kestävä kehitys -ryhmän teeman ansiosta oli mahdollista pohtia hyvinkin laajasti erilaisia julkaisukanavia niin kulttuurintutkimuksen kuin ympäristöalan puolelta. Podcast-ryhmä päätyi vaihtamaan podcastinsa käsikirjoituksen julkaisupaikaksi Kulttuurihistoria nyt! -blogin. Ilmastopuhetta käsittelevä artikkeli julkaistaan AntroBlogissa. Molempien blogien tarkoituksena on esitellä humanistista tutkimusta yleistajuisesti niin tiedeyhteisölle kuin suuremmalle yleisöllekin. Otto Latvan haastattelu julkaistaan Nuorten luonto -lehdessä, joka käsittelee luontoon ja ympäristöön liittyviä nuoria kiinnostavia aiheita. Ryhmäläiset pääsivät harjoittelemaan haastavia aiheita käsittelevien tekstiensä yleistajuistamista.

Turun yliopisto 100 vuotta -ryhmän TYRY:n toimintaa tutkiva pienryhmänteksti julkaistaan Hiiskuttua blogissa. Ylioppilaskylä-ryhmän teksti julkaistaan myös Kulttuurihistoria nyt! -blogissa. Lisäksi Turun ylioppilaslehti Tylkkäri on kiinnostunut julkaisemaan lehdessään opiskelijoiden keräämiä muistotietoaineistoja hyödyntävän visuaalisen muistokarttajutun.

Reagointia, sopeutumista ja onnistumisen iloa

Koska koronatilanne muutti hyvin nopealla tahdilla kevään kurssien suorittamista, ei Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssiakaan voitu järjestää suunnitellusti. Ryhmien suunniteltuja tapaamisia ei voitu enää toteuttaa kasvotusten, vaan siirryttiin etätapaamisiin ja Moodle-oppimisympäristössä kommentointiin. Suunniteltujen totetutusmuotojen estyminen ja muun muassa kyselyiden epäonnistumisen uhka aiheutti ryhmäläisissä huolta ja päänvaivaa. Onneksi opiskelijat eivät lannistuneet vaikeuksista, vaan tarttuivat haasteeseen ja työt saatiin suuremmitta ongelmitta muokattua uusiin julkaisumuotoihin. Pienryhmän tuki nähtiin tässä merkittävänä ja vaikka suunnitelmien muuttuminen harmitti, onnistumisistakin päästiin iloitsemaan.

Aiemmin mainituista syistä johtuen jouduttiin perumaan myös kurssiin perinteisesti kuulunut loppuseminaari, jossa oltaisiin päästy kertomaan teksteistä ja kurssin toteutuksesta. Tilalle tuli tämä blogiteksti, joka on ryhmänvetäjien yhteistyön tulos. Vaikka kurssi ei toteutunut suunnitellulla tavalla, sen avulla opiskelijat pääsivät oppimaan jotain uutta, mihin ei ollut ehkä edes tarkoitus tämän kurssin tiimoilla keskittyä. Opittiin nopeaa reagointikykyä, oma-aloitteisuutta sekä taitoa soveltaa ja sopeutua. Tietenkin opittiin paljon muutakin, kuten palaverien pitoa, pöytäkirjojen laatimista, erilaisia tiedon keräämistapoja, yhdessä tekemistä ja ennen kaikkea kirjoittamista.

Vaikeuksien kautta voittoon, kuten sanotaan. Mutta tässä ei olisi kukaan onnistunut yksin. Kiitos onnistumisesta kuuluu kaikille. Niin opiskelijoille luovuudesta ja kirjoitusten aikaansaamisesta sekä opettajille ja yliopistolle joustavuudesta. Tämä kurssi, aivan kuten tämä blogitekstikin, on yhdessä rakennettu ja toteutettu.

Tunnelmia ja kokemuksia Ylioppilaskylästä vuosien varrelta

Teksti: Elina Jalo, Miranda Paloviita ja Sanni Lilja

Turun yliopisto täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Merkittävä osa turkulaisten opiskelijoiden elämää vuosikymmenten varrella on ollut yliopiston läheisyydessä sijaitseva Turun Ylioppilaskylä. Halusimme ottaa selvää Ylioppilaskylän elämästä eri aikoina tiedustelemalla siellä asuneiden henkilöiden kokemuksia. Saimme vastauksia henkilöiltä, jotka ovat asuneet siellä eri vuosina vuodesta 1974 aina tähän päivään asti. Vastauksia kertyi yhteensä kaksitoista. Suurin osa vastaajista on asunut Ylioppilaskylässä 1990-, 2000- tai 2010-luvuilla. Osa vastaajista asuu siellä edelleen. Keskimäärin vastaajat ovat asuneet Ylioppilaskylässä noin viisi vuotta. Vastaajista kolme on kuitenkin viihtynyt siellä yli kymmenen vuotta ja yksi jopa yli 25 vuotta.

1960-luvun lopulla perustettu Ylioppilaskylä on suunniteltu varta vasten opiskelijoiden asuinpaikaksi: Sinne ei haluttu rakentaa pelkästään taloja, vaan koteja, joista jokainen voisi muokata omanlaisensa. Teemana säilyi perinteikäs kulttuurimaisema ja samalla pyrittiin siihen, että alue muuttuisi sen eläjien mukaisesti. Niin lapset kuin aikuiset ovat luoneet Ylioppilaskylästä sellaisen kuin se on. Lapset ottivat omalla erityisellä tavallaan paikan haltuunsa ja loivat siten uusia merkityksiä ympäristöön. Samoin nuorison ja aikuisten tempaukset näkyivät usein arjen keskellä. Yhtäkkiä saattoivat Ylioppilaskylän kadut muuttua tanssien tapahtumapaikaksi tai yhteiseksi grillausillaksi. Elettiinpä joskus jopa aikaakin, jolloin Ylioppilaskylässä vilisi turisteja tasokkaissa ravintoloissa, uima-altaalla sekä sen drinkkibaarissa. Tunnelma oli kuin etelän lomakohteeseen olisi saapunut. Tuskin siis legendaarisilta tarinoilta on ikinä Ylioppilaskylässä vältytty!

Kesähotellin uima-allas

Tunnelmia 1970-luvun Ylioppilaskylän lomakeitaalta

Yhteisöllistä asumista

Ylioppilaskyläsäätiö perustettiin vuonna 1966 ja Ylioppilaskylä vihittiin käyttöön vuonna 1969. Vihkijänä toimi silloinen pääministeri Mauno Koivisto. Ensin rakennettiin Ylioppilaskylän länsipuoli vuosina 1968–1972 neljässä eri vaiheessa. Länsipuolelle rakennettiin 1552 asuntopaikkaa, joista 200 oli perheasuntoja. Itäpuoli puolestaan rakennettiin vuosina 1972–1979. Itäpuolen asuntoja rakennettiin 2777, joista suurin osa oli 2–3 hengen soluasuntoja. Näiden yhdentoista vuoden aikana Ylioppilaskylään rakennettiin yhteensä 3825 asuntopaikkaa.

Ylioppilaskylä pitää sisällään niin yksiöitä, kaksioita, kolmioita kuin soluasuntojakin. Tilan loppuessa sisätiloista siirryttiin helposti asuntojen ulkopuolelle. Julkisen ja yksityisen tila oli häilyvä. Toisinaan puhuttiin jopa pakkososialisoimisesta, kun soluasuminen jäi ainoaksi asumisvaihtoehdoksi. Toisaalta löytyi yhdessä asumisesta hyviäkin puolia. Tiivis tunnelma lisäsi yhteisöllisyyttä. Kavereita sai helposti ja myös seurustelu ja parien muodostuminen oli vilkasta. Usealla asukkaalla taisikin tyttö- tai poikakaveri löytyä samasta tai viereisestä rapusta. Monet Ylioppilaskylän entiset asukkaat kertovat löytäneensä kumppanin Ylioppilaskylästä tai muuttaneensa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Ylioppilaskylään. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee näin:

Parin kuukauden asumisen jälkeen silloinen tyttöystäväni muutti Nummesta myös Yo-kylään. Järjettömällä tsägällä hän sai asunnon naapuritalosta, samasta kerroksesta, parin oven päästä minun luotani. Ylioppilaskyläsäätiö siis käytännössä muutti meidät yhteen, sillä sen jälkeen emme kyllä juurikaan enää erillämme nukkuneet. Muutimme lopulta pois kylästä alle vuoden seurustelun jälkeen yhteiseen asuntoon, kerta olimme jo käytännössä asuneet yhdessä puolisen vuotta. Nyt olemme naimisissa ja meille syntyi juuri lapsi.

Osa taas on muuttanut Ylioppilaskylään eron takia. Myös monet lapset ovat kasvaneet Ylioppilaskylässä. Ylioppilaskylässä on siis asuttu vaihtelevissa elämäntilanteissa. Myös asumismuoto ja asunnon koko ja kunto ovat vaikuttaneet arjen luonteeseen suuresti. Saamiemme vastausten perusteella Ylioppilaskylän sisällä muuttaminen asunnosta toiseen ja toiseen asumismuotoon on ollut ja on edelleen melko yleistä. Esimerkiksi vuodesta 1994 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo asuneensa useassa asunnossa Ylioppilaskylän sisällä:

Ensin tyttökaverin kanssa epävirallisesti kerroskeittiöllisessä yksiössä länsipuolella. Sen jälkeen oli kaksio ja kolmio, takaisin yksiöön, kaksioon ja lopulta kolmioon, missä asuu nyt neljä henkeä. Kämppiä on ollut hieman laskentatavasta riippuen seitsemän. Ensimmäistä lukuun ottamatta jokainen on ollut itäpuolella.

Useammassa Ylioppilaskylän asunnossa asuminen vaikuttaa olleen jopa yleisempää kuin samassa asunnossa asuminen koko opiskeluajan. Myös naapureihin on saattanut kehittyä tiivis ystävyys muun muassa samankaltaisen elämäntilanteen myötä. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut perheenäiti muistelee:

Meillä oli hyvä vertaistuki. Kesäaika kun oli, olimme paljon takapihalla, jokaisella omat pallogrillit ja vietimme yhdessä aikaa, korttiakin pelattiin. Toisten naapureiden kanssa myös kyläilimme toistemme luona, tai saatoimme lähteä yhdessä vaikkapa rannalle, tulimme enemmän tutuiksi heidän kanssaan, koska miehet opiskelivat samalla luokalla. Näiden naapureiden vauva oli myös jonkin aikaa hoidossani, kun hänen äitinsä piti palata töihin eikä uusi päiväkoti vielä ollut auki. –Minusta parasta Yo-kylässä asumisessa oli se yhteisöllisyys lähinaapureiden kanssa. Olimme kaikki samanlaisessa tilanteessa, nuoria perheitä, samanikäiset esikoiset. Kanssakäyminen oli luontevaa ja sokerin tms. lainaaminen kävi helposti. Takapiha teki asumisestamme lähes rivitalomaista. Ympäristö oli rauhallinen, en muista mitään järjestyshäiriöitä olleen soluasunnoissakaan.

Yhteisöllisyys on aina kuulunut Ylioppilaskylän ominaispiirteisiin. Ylioppilaskylän yhteisöllisyys on ilmennyt naapurien ja lähellä asuvien ystävien kanssa seurusteluna ja erilaisena eräänlaisena tukena arjen keskellä. Samanlaiset elämäntilanteet ovat tuoneet ihmisiä yhteen ja kanssakäymistä on helpottanut myös pienet välimatkat. Apua on ollut helposti saatavilla, oli kyseessä sitten muuttourakka tai lapsenvahdin hommia.

Erikoista arkkitehtuuria ja kansainvälistä kanssakäymistä

Ylioppilaskylän rakennukset ovat luhtitaloja, joissa asuntoihin kuljetaan parvekemaisten avoimien käytävien kautta. Vierekkäiset rakennukset ovat myös yhteenliitettyjä näiden luhtikäytävien kautta, mikä tuo niiden välillä liikkumiseen oman hauskan elementtinsä. Monilla on asunut Ylioppilaskylässä ystäviä ja tuttuja, joiden näkeminen onkin ollut helppoa luhtikäytävien ansiosta:

Parasta on ollut se, että opiskelukavereistani kaksi asuu niin lähellä, että pystymme helposti vierailemaan toistemme luona iltateellä pelkissä pyjamissa ja pörrösukissa.

Rakennuksesta toiseen johtavat käytävät sekä yhtenäinen rakennustyyli luovat labyrinttimaisen kokonaisuuden, jossa kulkeminen on jäänyt asukkaiden mieleen: eräs vastaaja muistaa kulkeneensa kaverinsa kanssa luhtikäytäviä pitkin rakennuksesta 10D rakennukseen 6C, mikä vaati tarkkuutta ovien valitsemisessa. Toinen vastaaja puolestaan kertoo eksyneensä aina, kun luuli keksineensä hyvän oikoreitin.

Ylioppilaskylässä on pieniä, alle 20 neliömetrin kokoisia yksiöitä, joissa elely on tullut monelle opiskelijalle tutuksi. Näistä asunnoista on jo pitkään käytetty nimitystä “itsemurhayksiö”. Tällaisessa pienessä yksiössä 2000-luvun alussa asunut haastateltava kertoo pystyneensä viettämään päiviä asunnossaan koskematta lattiaan muualla kuin vessassa. Ensimmäisessä kerroksessa asuneet henkilöt taas ovat viettäneet paljon aikaa myös omalla pihallaan. Toinen pienessä yksiössä asunut kertoo keittiönsä koostuneen jääkaapista ja sen päällä olleesta keittolevystä.  Tällaisessa asunnossa astiat täytyi tiskata vessa-kylppärissä.

Soluasuminen on jättänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Esimerkiksi 1990-luvun loppupuolella kolmen miehen soluasunnossa asunut vastaaja kertoo kämppäkavereidensa olleen paras asia Ylioppilaskylässä asumisessa. Toisinaan soluasuminen on aiheuttanut myös haasteita muun muassa kämppäkavereiden eri äidinkielten myötä. Ylioppilaskylässä 1980-luvulla asunut henkilö kertoo esimerkiksi lankapuhelimen lainaamisen ja puhelinlaskujen maksamisen aiheuttaneen erimielisyyksiä. Pääasiassa soluasuminen on ilmeisesti kuitenkin sujunut ilman suurempia ongelmia.

Opiskelija-asunnot toimivat vielä 70-luvulla turistien väliaikaisina majoituspaikkoina. Tilan yksityisyys oli siis melko hataraa, eikä suhde omaan asuntoon ollut samanlainen kuin nykyään. Huonekaluilla ei ollut tunnearvoa, sillä ne olivat usein kierrätystavaraa tai halvalla jostain saatuja.

Vaihto-opiskelijat ovat merkittävä osa Ylioppilaskylän asukaskuntaa. Vuosina 2002–2004 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee lämmöllä aikaa, jolloin asui soluasunnossa, jonka asukkaisiin kuului vaihto-opiskelijoita eri puolilta maailmaa:

Asuin Yo-kylän länsipuolella. Asumismuodon nimi oli muistaakseni ‘yhteisyksiö’: jokaisella oma huone, jossa oli oma kylpyhuone. Käytävällä oli 12 huonetta, joilla kaikilla oli yhteinen keittiö. –Haikein mielin muutimme ystävä-naapurien kanssa 1/2003 pois remontin alta. Sen jälkeen politiikka oli, että vaihtarit (=bilettäjät) asutettiin omiin taloihinsa ja suomalaiset+ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat omiinsa.

Ylioppilaskylässä asuneiden suomalaisten opiskelijoiden ja vaihto-opiskelijoiden välinen kanssakäyminen on siis vaihdellut eri aikoina.

Kierrätystä ja kotibileitä

Pienten tilojen ja samankaltaisen elämäntilanteen lisäksi opiskelijoita on yhdistänyt köyhyys. Tällöin on turvauduttu esimerkiksi luovaan sisustukseen, omaan nikkarointiin ja tavaroiden kiertoon. Näppärimmät tekivät itse huonekalunsa ja jos jotain heitettiin pois, se kelpasi aina jollekin toiselle. Tavaroista eroon pääseminen ja toisaalta uusien hankkiminen on ollut helppoa. Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee:

Olen kantanut lukuisia pesukoneita, sohvia, tauluja ja ties mitä erilaisempaa sontaa monissa muutoissa ja hävittänyt täysin kaatopaikkatason tavaraa kierrätyskatoksiin vain huomatakseni, että joku on ottanut ne käyttöön.

Ylioppilaskylässä on myös järjestetty erilaisia myyntitapahtumia, sillä esimerkiksi vuosina 1995–1998 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee löytäneensä tällaisesta vanhojen kalusteiden myyntitapahtumasta halvalla aitoa Aaltoa. Ylioppilaskylän asukkaat ovat siis kierrättäneet tavaroitaan monella eri tavalla vuosien varrella. Toiselle asukkaalle arvonsa menettänyt tavara saattoi olla toiselle asukkaalle aarre.

Ylioppilaskylässä sijainneet kaupat ja muut palvelut ovat vaihdelleet eri aikoina jonkin verran. Ylioppilaskylän palveluista mainitaan esimerkiksi saunat ja pesutuvat, minigolfrata, entisen toimistorakennuksen kellarissa sijainnut baari Three Beers, eri aikoina vaihdelleet ruokakaupat, kebab-pizzeria sekä länsipuolella sijainnut ravintola Aurora. Vielä vuonna 1995 sekä itä- että länsipuolelta löytyivät myös puhelinkioskit. Päiväkoti puolestaan avattiin vuonna 1975. Eräs entisistä asukkaista muistaa käyneensä myös uimassa opiskelijahinnalla entisessä Rantasipissä eli nykyisessä Holiday Club Caribiassa.

Erityisesti vuonna 2018 lakkautettua Three Beers -baaria monet muistelevat lämmöllä: Ylioppilaskylään vuonna 2006 muuttanut henkilö kuvailee baaria olohuoneeksi, jossa tuli vietettyä paljon aikaa:

Tuossa paikassa viihdyin vuosien mittaan todella monta pitkää iltaa, ja iltapäivää – tunneissa laskettuna yhteensä en ehkä sentään pidempään kuin kämpässäni, mutta hyvin todennäköisesti pidempään kuin luentosaleissa, jos ajanjaksona on koko aika opiskelijana. Treba oli yksiössä asuvalle tyypille käytännössä olohuone, ja muutenkin myös yleisin jatkopaikka saunaillan tai kerhistapahtuman jälkeen.

Toinen vastaaja kokee baarin lakkauttamisen olleen kova kolaus koko Ylioppilaskylän yhteishengelle.

Myös VY:n eli Vuokralaisyhdistyksen toiminta ja juhlatila olivat monelle asukkaalle tärkeitä: juhlatilassa järjestettiin esimerkiksi sitsejä ja muita bileitä. Itäpuolella sijainneessa juhlatilassa järjestettiin puolestaan esimerkiksi pikkujouluja. Myös juhlien järjestäminen omissa asunnoissa on ollut yleistä:

Olen ehtinyt olemaan kotibileissä kaikilla mahdollisilla konsepteilla. Oli käytäväbileitä, yksiöbileitä, kaksiobileitä, useamman kerroksen bileitä—

Kotibileet olivat yleisiä, sillä olihan se halvempaa kuin baareissa käynti. Lisäksi oli helppo tavata jonkun luona, sillä etäisyydet olivat lyhyet. Mitä turhaan lähtisi kauemmaksi pitämään juhlia. Toisaalta Ylioppilaskylästä on hyvät kulkuyhteydet keskustaan, minkä takia monet ovat jättäneet Ylioppilaskylän tapahtumat useimmiten väliin. Juhliminen on tiivis osa opiskelijakulttuuria ja siten myös kotibileet ovat olleet aina osa Ylioppilaskylän elämää. Juhlimisen lisäksi Ylioppilaskylässä on järjestetty myös erilaisia musiikkitapahtumia. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuodesta 2006 lähtien asunut henkilö muistelee:

Aivan ensimmäinen tapahtuma, joka myös jäi todella vahvana kokemuksena mieleen, oli käytännössä omalla etupihalla, toimiston ja kerhohuoneen parkkipaikalla, järjestetyt festarit, johon oli maksuton sisäänpääsy. –Tapahtuma oli tuolloin nimellä Läsnäolopakkofestarit; samalla nimellä oli ainakin kerran sen jälkeen järjestetty keikka silloisen Three Beers -baarin terassilla. Tyssiläisille asukkaille tapahtumia järjesti tuohon aikaan vielä Vuokralaisyhdistys ry (VY). Myös ”vaihtarikorttelien” bileet ovat juttu, joka on ollut olemassa ainakin koko sen ajan, mitä itse olen täällä asunut.–Viimeisen parin vuoden aikana uutena isompana ja näkyvämpänä tapahtumana on ollut Yo-kylä Block Party itä- ja länsipuolen välissä sijaitsevalla Varsinais-Suomenpuistolla.

Tapahtumatarjonta on siis vaihdellut vuosien varrella. Osa vastaajista muistaa, että Ylioppilaskylässä järjestettiin heidän aikanaan erilaisia tapahtumia, osa taas ei muista kuulleensakaan Ylioppilaskylän tapahtumista. Vain melko harvat ovat osallistuneet Ylioppilaskylässä järjestettyihin tapahtumiin aktiivisesti. Yritystä tapahtumien suhteen on siis ollut, mutta menestys on ollut vaihtelevaa.

img030

Kuvassa vapun juhlinta alkamassa Ylioppilaskylän yhteiskeittiössä vuonna 1983

Luonnon läheisyyttä ja lämpimiä muistoja

Osa asukkaista näkee eläimet yhtenä asuinalueen ominaispiirteenä. Ylioppilaskylän kuuluisat eläimet kuten ja ketut ja fasaanit nousivatkin esille myös vastauksissa:

Täällä on tapahtunut monenlaista aamuun jatkuneista illanvietoista maagisiin aamutuntien kohtaamisiin paikallisen faunan (kettuja ja fasaaneja pääasiassa siis) kanssa aamun tunneilla kotiin kävellessä.

Liitän ylioppilaskylään vahvasti sen jatkuvasti muuttuvan asukaskunnan sekä sen valloittaneet fasaanit.

Kettujen ja fasaanien lisäksi ainakin 1980-luvulla Ylioppilaskylän pihoilla on tavattu myös kesyjä siilejä. Villien eläinystävien lisäksi Ylioppilaskylässä on aina asustellut lemmikkieläimiä opiskelijoiden ystävinä.

Ylioppilaskylän asukkaat ovat saaneet nauttia myös miellyttävistä lenkkeilypoluista ja kokeilla kasvien viljelyä yhteispelloilla jo vuosikymmenien ajan. Esimerkiksi 1980-luvulla Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee:

Asukkailla oli mahdollisuus vuokrata pieni kasvimaatilkku, jossa meilläkin oli kasvamassa salaattia, persiljaa, sipulia, perunaa, porkkanaa ym. Vesi piti kantaa joesta. –Ulkoilumahdollisuudet olivat hyvät joka suuntaan. Usein tuli käveltyä ja pyöräiltyä Halisten koskelle ja siitä eteenpäin luonnon helmaan. Yhtenä talvena pääsi hiihtämään jokea pitkin Lietoon päin.

Erilaiset harrastukset, kuten kasvien hoito ja urheilu, ovat säilyneet kautta aikojen opiskelijoiden arjessa keskeisenä.

Ylioppilaskylässä vietetyistä vuosista on jäänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Vuosina 1995–2003 Ylioppilaskylässä asunut henkilö nimeää parhaiksi Ylioppilaskylä-muistoikseen useita tapahtumia:

Kun päätin ystävän kanssa boikotoida vappua tms. ja teippasimme ikkunaan mustat kankaat ja katsoimme Salaisia kansioita ja John Watersin elokuvia pari päivää putkeen, kun saimme Down by the Laiturissa joella kierrelleeseen jokilauttaan kyydin keskustasta jokipenkkaan Yo-kylään–

Myös vuodesta 2008 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo hauskoista muistoistaan:

Miljoona pientä juttua: Yo-kylän kettu, kaikki vaput, Ruisrockin aikaan autoja pysäköidään pitkin nurmikoita, Inspehtorinkadulla törmäsi usein tuttuihin, samoin kuin Kylänvalinnassa. Silloisen tyttökaverin löytyminen kuuden asunnon päästä samasta talosta ja kerroksesta. Joskus kannettiin telkkari länsipuolen poikki, jotta saatiin iso tv isompaan asuntoon Euroviisuja varten. Vuoden 2011 jääkiekkomestaruus sai naapurit bilettämään 06:00 asti.

Ylioppilaskylässä on koettu monia ainutlaatuisia ja ikimuistoisia hetkiä ystävien ja perheen kanssa. Muistot liittyvät usein esimerkiksi ystäviin ja naapureihin, asuntoihin tai Ylioppilaskylän elämään ylipäätään. Muistoissa nousevat usein esiin erilaiset tapahtumat yksityisistä lähipiirin kanssa koetuista hetkistä julkisiin suurtapahtumiin.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Ylioppilaskylän rakentaminen jatkui vielä 10 vuotta sen jälkeen, kun se otettiin käyttöön vuonna 1969. Lisäksi 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun aikana sekä läntisellä että itäisellä puoliskolla suoritettiin peruskorjaus, jossa esimerkiksi monia soluasuntoja muutettiin opiskelijoiden suosimiksi yksiöiksi ja yksittäisiin asuntoihin lisättiin uusia piirteitä muun muassa parvekkeiden ja ikkunoiden muodossa. Ylioppilaskylässä 1990- ja 2000-luvuilla asunut henkilö muistelee:

Siellä asuessa muutos ehti olla lähinnä sitä, että peruskorjaus eteni, ja Rantasipi muuttui Caribiaksi – ja Posankka posahti paikalleen. Mistään kovin isoista muutoksista vuoteen 2003 mennessä ei ole ainakaan muistijälkiä.

Niin nämä Ylioppilaskylän sisäiset kuin sen lähialueidenkin muutokset ovat punoutuneet alueella asuneiden muistoihin, sillä maisemat Ylioppilaskylässä ovat muuttuneet erityisesti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja muuttuvat koko ajan lisää uusien rakennuskohteiden myötä. Esimerkiksi vuosina 2009–2012 Ylioppilaskylässä asunut henkilö ei kerro muistavansa alueella tapahtuneen merkittäviä muutoksia lukuun ottamatta korkean Ikituuri-rakennuksen valmistumista Ylioppilaskylän viereen.

Osa ajattelee Ylioppilaskylän olleen ennen viihtyisämpi, osa taas kokee nykyisen Ylioppilaskylän viihtyisämmäksi. Esimerkiksi 2000-luvun asukas vertaa nykyistä Ylioppilaskylää omaan asuinaikaansa näin:

Nykyään, jos jostain syystä Yo-kylän hoodeille eksyn, näyttää kaikki vähemmän rosoiselta. Autot ovat kalliimpia ja ikkunoissa näkyy design-lamppuja. Meidän aikanamme kaikilla oli identtiset Ikean riisipaperivalaisimet.

Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut vastaaja puolestaan kuvailee Ylioppilaskylän muutoksia seuraavasti:

En huomannut siellä asuessani näkyvää muutosta. Viime kesänä kävin siellä pyöräilemässä ja nyt oli kyllä näkyviä muutoksia. Kaikki pensaat olivat kasvaneet tietysti yli kolmessakymmenessä vuodessa. Ympäristö tuntui jotenkin ahtaammalta ja myös epäsiistimmältä. Takapihat rehottivat hoitamattomina, ei näkynyt vaunuja eikä Plaston mopoja. Oma ovemme oli edelleen saman lehmuksenvihreä kuin silloinkin.

Vuonna 1980 Ylioppilaskylässä asunut henkilö taas ajattelee nykyisen Ylioppilaskylän olevan aiempaa viihtyisämpi:

Mielestäni Yo-kylä on nykyään viihtyisämpi kuin silloin ennen. Puusto ja muut istutukset tekevät sen nykyään entistä viehättävämmäksi ja varmasti monenlaisia tapahtumia ja palveluitakin on nykyään, mitä ei silloin osannut edes toivoa.

Talvisia harrastuksia

Hiihtämisen iloa Ylioppilaskylässä

Lopuksi

Ylioppilaskylä muistuttaa nimensä mukaisesti kylää kaupungin sisällä: sieltä löytyy niin päiväkoteja, koulu, kauppa kuin kirkkokin. Vaikka Ylioppilaskylän asukaskunta koostuu pääasiassa opiskelijoista, siellä asuu myös esimerkiksi lapsia sekä Ylioppilaskylään pidemmäksi aikaa jääneitä asukkaita.

Maailma ja Ylioppilaskylä sen mukana ovat muuttuneet monin tavoin Ylioppilaskylän alkuvaiheiden jälkeen. Esimerkiksi teknologian kehittyminen on vaikuttanut asukkaiden elämään eri aikoina: Ylioppilaskylässä vuodesta 1994 asunut vastaaja kertoo, että ennen kyläverkon kehittämistä asukkaiden piti soittaa yliopiston modeemipankkiin päästääkseen verkkoon. Myös palvelut ovat vaihdelleet vuosien varrella. Lisäksi maisema on muuttunut muun muassa uusien asumiskohteiden ja kasvaneen kasvillisuuden myötä. Moni asia on kuitenkin pysynyt Ylioppilaskylässä entisellään, ja kaikki siellä joskus asuneet voivat löytää yhtäläisyyksiä eri vuosikymmenten elämään esimerkiksi paikan yhteisöllisyydestä ja muista Ylioppilaskylän ainutlaatuisia piirteistä.

 

 

 

Historian opiskelua lukiolaisten silmin

Kirjoittajat: Maria Majamaa ja Iiris Mäkelä

Pitäisikö historian opetusta lukiossa muuttaa? Mitä mieltä lukiolaiset itse ovat? Kevään 2020 Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla päätimme toteuttaa kyselyn lukiolaisille historian opetuksesta. Vastauksia kertyi yhteensä 28 kappaletta. Halusimme kyselyn avulla selvittää, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia historiassa, mitä historianopetuksesta ehkä puuttuu ja miksi sitä ylipäätään pitäisi opettaa lukiossa.

Opetussuunnitelman mukaan historian oppiaineen tarkoituksena on vahvistaa yleissivistystä ja myös auttaa ymmärtämään historian merkitystä nykyaikaan rinnastettuna. Opiskelijat olivat pohtineet erityisesti näiden merkitystä historian opetuksessa ja sen tavoitteissa. Suuressa osassa vastauksista painottui historian merkitys yleissivistävänä tekijänä.

Selvitimme, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia eniten, ja mitkä taas puolestaan vähiten. Yli puolia vastanneista kiinnosti eniten sodat ja konfliktit. Opiskelijoiden itse esiin nostamia kiinnostuksen kohteita olivat tavallisten ihmisten elämä ja arki sekä muut kuin yleisesti käsitellyt sodat. Vähiten kiinnostavaksi aiheeksi koettiin puolestaan maatalous ja kaupankäynti.

Taulukko 1. Eniten kiinnostavatTaulukko 2. Vähiten kiinnostavat

Jo ennen kyselyä arvioimme sotien ja konfliktien kiinnostavan opiskelijoita eniten, sillä niiden osuus opetussuunnitelmasta on suuri. Syynä voisi olla myös se, että etenkin toinen maailmansota koskettaa yhä edelleen nykyaikaa ja herättää tunteita myös henkilökohtaisella tasolla. Sodat ovat usein myös popularisoitua viihdettä. Kulttuurien kohtaaminen sekä aatteet ja uskonnot nousevat esille, sillä ne ovat yhä ajankohtaisia globalisoituneessa maailmassa ja niihin kytkeytyy myös tragedioita kuten esimerkiksi sotia ja alkuperäiskansojen sortamista.

Vastauksien pohjalta vaikuttaisi siltä, että ihmiskunnan tekemät virheet ja lyhyen ajan suuret muutokset kiinnostavat enemmän kuin hitaampi ja tasaisempi kehitys. Pohdimme sitä, että käsitelläänkö maataloutta ja kaupankäyntiä kovinkaan laajasti historianopetuksessa vai johtuuko vähäinen kiinnostus niitä kohtaan nimenomaan niiden hitaasta kehityksestä historian saatossa. Teollistumisen ja kaupungistumisen vähäinen suosio voisi johtua näistä samoista tekijöistä.

Opetussuunnitelman sisältöön kursseineen oltiin pääosin tyytyväisiä. Noin 45% vastanneista sanoi olevansa tyytyväisiä opetuksen sisältöön. Vastanneilla oli myös paljon toiveita liittyen historian opetuksen teemoihin. Tässä muutamia otteita vastauksista:

Lainaukset

Lisäksi kyselyn vastauksissa ilmeni toiveita kohdistuen myös tuntiopetuksen käytäntöihin. Toivottiin, että olisi enemmän esimerkiksi dokumentteja pelkkien PowerPoint-diojen sijaan. Kyselyissä ilmeni myös tyytymättömyyttä siihen, miten samoja vielä lukiossa opetettavia asioita on opiskeltu jo peruskoulussa. Myös pakollisia kursseja on joidenkin vastanneiden mielestä liikaa.

Pohdimme vastausten pohjalta ratkaisua siihen, miten historian opetusta lukiossa tulisi muuttaa –jos sitä pitäisi muuttaa. On huomioitava, että kyselymme ei ole kaikenkattava emmekä voi tehdä sen pohjalta yksiselitteisiä päätelmiä. On puhuttu paljon pakollisten kurssien vähentämisestä, mutta olisiko ratkaisuna aiheiden tai näkökulmien muuttaminen eikä kurssien vähentäminen. Kuten kyselyn vastauksissa tulee ilmi, lukiossa toistuvat useat samat teemat kuin yläkoulun historiantunneilla. Näiden tilalle voitaisiin tuoda esimerkiksi kyselyssä esille tulleita aiheita ja teemoja. Esimerkiksi muun kuin Euroopan tai länsimaiden historiaa, kulttuurihistoriaa ja tavallisten ihmisten arkea. Lisäksi on hyvä pohtia sitä, miten historian opetukseen ja sen kiinnostavuuteen vaikuttaa opetustavat ja niiden monipuolisuus.

Historia ei kenties ole kirjoitetuin aine ylioppilaskirjoituksissa. Tämä näkyy myös kyselyymme vastanneissa, joista vain noin 30% aikoo kirjoittaa historian ylioppilaskirjoituksissa. Historian opetuksen tarpeellisuutta ei voi kuitenkaan kieltää. Kuten eräs kyselyyn vastanneista tyhjentävästi tiivistää:

Historiasta löytyy syitä ja vastauksia lähes kaikkiin kysymyksiin.

 

Lähteet:

Opetussuunnitelma (2019), historia-osuus.   https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/lukion_opetussuunnitelman_perusteet_2019.pdf  [haettu 6.5.2020]

Rantala, Jukka & Ahonen, Sirkka 2015. Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Helsinki: Gaudeamus.

 

 

 

 

« Older posts