Ennen modernia- lukupiiri kokoontui toisen kerran käsittelemään Robert Darntonin teosta, The Great Cat Massacre (1984), joka oli lukupiiriläisille jo entuudestaan tuttu, sillä opiskelujen aikana teos on mainittu useaan otteeseen kulttuurihistorian klassikkona. Kirja koostuu viidestä erillisestä osasta, jotka esittelevät 1700-luvun Ranskan ilmiöitä mentaliteettihistorian ja antropologian näkökulmista.

Lukupiirissä käsittelimme Darntonin kirjaa kappale kerrallaan, koska hänen valitsemansa tutkimuskohteet olivat toisistaan hyvin erilaisia, mikä toki rikastutti keskustelua, mutta sai sen myös välillä poikkeamaan sivuraiteille. Toisin kuin lukupiirin edellisen käsittelyssä olleen kirjan kohdalla (Vincent Croningin Ludvig XIV- Kuningas ja ihminen), osa lukupiiriläisistä oli paremmin valmistautunut siihen, että Darntonin kirja on populaari teos. Tällöin meillä oli jo niin sanotusti ”oikeanlaiset lukulasit” silmillä, jonka kautta teoksen pohtiminen oli hedelmällisempää.

Hanhiemon lastenlorut

Darnton esittelee ensimmäisessä luvussa lastensatujen merkitystä ja muuttunutta olemusta, ottaen huomioon esimerkiksi suullisen perinteen muuttuvuuden ja paikalliset vaihtelut tarinan kerronnassa. Lastensatujen kautta tulevat kuvaukset elämän lohduttomuudesta ja köyhyydestä herättivät lukupiirissä keskustelua. Pohdittiin muun muassa sitä, olisiko tämä elämän surullisuuden kuvaus tehty kuitenkin meidän oman aikamme materiaalisista lähtökohdista käsin. 1700-luvun Ranskassa eläneillä ihmisillä on pakostikin ollut erilaiset odotukset elämästä, kuin mitä meillä itsellämme nykyään on. Myös vertauilukohtia Suomen 1700-luvun historiaan tehtiin, jolloin esille nousi ajatus Ranskan tilanteen yksilöllisyydestä, eli mitkä saattoivat olla ne ekonomispoliittiset tilanteet, jotka tosiaan tekivät Darntonin valitsemasta aikakaudesta niin köyhän ja elämänkuvasta surullisen.  Selitykseksi tarjottiin myös Darntonin itse esittämää syytöstä aiemmille historioitsijoille, jotka olivat ehkä tahattomastikin romantisoineet aikakauden elämää, jolloin Darnton on etsinyt omaan teokseensa toisen ääripään.

Suuri kissojen joukkomurha

Kappale painotyöläisten suorittamasta kissojen joukkomurhasta, joka toimii myös Darntonin koko teoksen otsikkona, oli oikein rikas huomioissaan ja herätti monenlaisia mielipiteitä ja ajatuksia, etenkin siitä, kuinka aika-, paikka- ja kulttuurisidonnaista huumori todellisuudessa voi olla. Otsikko itsessään oli kaikkien mielestä erittäin onnistunut, vähintäänkin lukijan mielenkiinnon herättämisessä. Toisaalta päädyimme myös ohimennen pohtimaan kenen idea oli käyttää tätä koko kirjan otsikkona? Vastausta ei varsinaisesti saatu aikaan, pujottelimme Darntonin itsensä ja esimerkiksi hänen kirjansa toimittajan välillä, mutta ainakin olimme yhtä mieltä siitä, että se oli äärimmäisen nerokas valinta kirjan markkinoin kannalta.

Kuvan kissa ei liity tapaukseen. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Tämä kappale sai muutenkin aikaan kiitosta esimerkiksi siitä, ettei siinä mässäilty sivutolkulla kissojen kärsimyksellä ja kidutuksella. Se toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, miten historiantutkijalla tulee olla taitoa käsitellä ikäviä asioita. Tämän tiimoilta nähtiin myös ansiona se, että kissojen historialle annettiin konteksti, jonka kautta lukijalle tehtiin selväksi, että väkivalta kissoja kohtaan oli Darntonin kuvaamana aikana normaalia. Keskustelu siirtyi myös siihen, miten kissat eivät varsinaisesti olisikaan kidutuksen kohde, vaan sijaiskärsijä työläisten isäntäperheen tilalla, jotka olivat muuten koskemattomissa. Karnevaaliperinne nousi myös esille ja puhuimme niin kutsutusta ”paineiden purkamisesta” sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.

Keskustelu päättyi yleiseen pohdintaan siitä, millainen välimatka meillä on tähän humoristisena tallennettuun tarinaan, eli onko liian korostettua, että emme ymmärrä tarinan huvittavuutta edes sen omassa kontekstissa. Toki lukijankin tulee huomata, että Darntonin käyttämä kertomus, jonka Nicolas Contat kirjoitti tapahtuneesta, oli tallennettu lähes 20 vuotta tapahtuneen jälkeen, jolloin pohdimme myös sitä, olisiko tässä kyse ”vain” hyvän tarinan tallentamisesta.

Porvarillinen maailmanjärjestys ja Erään poliisin kansiot kielletystä kirjallisuudesta

Kolmas ja neljäs kappale ohitettiin keskusteluissa hyvin nopeasti. Kolmatta kappeltta pidettiin luettelomaisuudessa kirjan tylsimpänä kappaleena. Toisaalta saimme aikaan keskustelua niin sanotusta kiipijyydestä, ajatuksesta siitä, miten oma asemaansa yhteiskunnassa voisi muuttaa. Ylhäältä alaspäin katsottuna jonkun toisen, kuten vaikka naapurin, aseman parantuminen on varmasti ollut negatiivista, koska siinä tilanteessa on itsellään ollut jotain menetettävää, mutta oliko tämä tosiaan niin kamala ajatus niille, jotka olisivat voineet parantaa sosioekonomista asemaansa alhaalta ylöspäin? Vastauksen muodossa esitettiin seuraavaa: ajatus siitä, että elämässä pitäisi edetä ylöspäin, on hyvin moderni. Se, että oma naapuri saisi vaikka aatelisarvon, olisi maailmanjärjestyksen järkkymistä.

Neljännen kappaleen kielletyn kirjan problemaattisuudesta herätti jos jonkinlaisia ajatuksia. Pohdimme miten kirjailijan asema on ollut niin erilainen kuin nykyään, että omien totuttujen ajatusten sovittaminen Darntonin teoksen kontekstiin oli jopa haastavaa. Toisaalta kappale herätti myös jotain tuttuuden tunteita arkisista ongelmista, ”hyvällä tavalla arkinen fiilis”, kuten eräs lukupiiriläinen ilmaisi. Oli myös kiinnostavaa pohtia kenelle luvun poliisitarkastaja oli tekstinsä loppujen lopuksi tarkoittanut, sillä ne olivat paljon yksityiskohtaisempia, kuin mitä ajan protokolla todellisuudessa olisi vaatinut.

Diderotin Ensyklopedia ja Rousseaun lukijat

Uuden maailmanjärjestyksen luomista käsittelevä kappale jäi lukupiirille ehkä vähän ontoksi. Lukukokemuksena se oli vähän raskas. Tämä ei ole syytös, mutta voidaan todeta, että jos Darntonin kirja on tarkoitettu populaarinhistoriankirjoittamisen piiriin, tämä luku voi olla todella haastava lukijalle, jolla ei ole hyvää peruskäsitystä filosofiasta ja filosofeista. Poiketen aiemmista luvuista, tämä kirjan viides kappale ei maalaa niin tarinallista kertomusta kuin esimerkiksi ensimmäiset kaksi lukua.

Kirjan viimeinen luku esitteli kirjankeräilijä Jean Ransonin keräämää kirjallisuutta ja hänen suhtautumistaan Rousseauhun. Lukupiiriläiset pohtivat, että tämä kappale antoi hyvinkin lämpimän kuvan Ransonista, jonka kautta esiteltiin ”fanikulttuuria”, tai ainakin tällä sanalla voisi kuvailla Rousseaun lukijakuntaa omana aikanaan. Pohdimme myös lukemisen prosessia, sitä miten vierasta se voikin olla. Meidän näkemyksemme lukemisestakin on täysin kontekstisidonnainen ja tämä kappale haastoi ajatuksen siitä, ettei sekään ole niin universaali toimi, kuin helposti olettaisi. Menneisyys on vieras maa, vieras kulttuuri ja mikään ei ole universaalia, oli hieno päätelmä, ja jos Darntonin kirja kiinnostaa, lukijan olisi hyvä pitää tätä ohjenuorana sitä lukiessa.

Lukupiirin risut ja ruusut Robert Darntonille

Lukupiiriin osallistujat antoivat paljon positiivista palautetta tästä kirjasta ja lukukokemuksesta yleensä. Toisin kuin provosoivasta otsikosta olettaisi, teos ei kuitenkaan sisällä liian häiritseviä kuvauksia sen esittelemistä aiheista, jotka voisivat vieraannuttaa lukijan tutuiksi koetuista asioista (esimerkiksi tarinat pahoista äitipuolista ensimmäisessä kappaleessa ovat osaltaan raakoja, mutta ei liiaksi). Darntonin otetta hänen teoksensa teemoihin arvostettiin, hänellä oli sopivaa itsekriittisyyttä kaikkia eri aiheita lähestyessään. Kuten eräs lukupiiristä tämän tiivisti: Darnton tekee selväksi, ettei ole absoluuttista tietoa ja tämä kirja on siltä kannalta katsaus siihen, miten eri aiheita voidaan lähestyä.

Kun keskustelumme eksyi aikamatkustamisen alueelle, syntyi myös lyhyt ajatus siitä, että me emme tosiaan voi käydä keskustelua kuolleiden kanssa samalla tavoin  kuin elävien, jolloin ymmärtäisimme huumorintajun subjektiivisen luonteen. Voimme kuitenkin nähdä Darntonin esittämät tarinat konstruktioina siitä, mikä on voinut olla ja miten sitä on voitu lukea.

Lukukokemuksen kannalta alaviitteiden poissaolo koettiin mukavana tekijänä, vaikka tiettyihin kohtiin selittäviäkin viitteitä toivottiin. Kirjassa olleet sulkujen sisälle laitetut pitkät selitykset koettiin ajatuksia keskeyttävinä tekijöinä. Kaikki olivat yhtä mieltä, että Darntonin analyyseista sai nopeasti kiinni hänen ajatusprosessinsa tulokset, jonka kautta tekstin seuraaminen oli suurimmaksi osaksi vaivatonta. Toisaalta pohdimme myös, olisiko kappaleiden loppuun sijoitetut lähdeaineistoa selittävät osat voitu sijoittaa keskemmälle tekstiä kappaleiden lopun sijaan.

Kaiken kaikkiaan, lukupiirimme nautti kirjan lukemisesta. Se herätti mielenkiintoista keskustelua ja helposti pystyimme myöntämään, miksi teos on kulttuurihistorian klassikoksi tituleerattu. Mitä tulee populaarinhistoriantutkimuksen kirjoittamiseen, teos on onnistunut helppolukuisuudessaan, vaikka se välillä syyllistyykin luettelomaisuuteen ja historiantutkijoiden name-droppailuun, joka saattaa mennä ohi lukijalta, jolla ei ole edes jonkin verran alustavaa tietoa historiantutkimuksesta tai sen tunnetuimmista tutkijoista. Toisaalta, jos lukija ohittaa nämä kohdat vain sanahelinänä ja jatkaa tarinamuotoisesti kirjoitettua Darntonin tekstiä, The Great Cat Massacre on hyvä lukukokemus niin tavalliselle lukijalle, kuin historianopiskelijallekin.

Ennen modernia-lukupiiriläiset