Ystävänpäivän kunniaksi juhlablogisarja jatkuu kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Miira Vuoksenrannan kirjoituksella muistoalbumin tarinasta.

Oli heinäkuu 2019 eikä helleaallon loppua ollut näkyvissä. Infernaalinen sää ei kuitenkaan voinut estää minua ja vanhempiani lähtemästä paikallisille antiikkimarkkinoille, joilla oli saapuessamme jo täysi tohina päällä. Kojujen tarjoomuksia tovin ihmeteltyäni en odottanut löytäväni enää mitään mukaan tarttuvaa, mutta sitten katseeni osui eräällä pöydällä avonaisena lepäävään muistikirjaan, jonka kiiltokuvien koristamat sivut hehkuivat kesäauringossa. Sormeni alkoivat syyhytä välittömästi ja tiesin, että lompakkoni oli tuhoon tuomittu. Kyseessä oli nimittäin ihka aito muistoalbumi 1900-luvun alkupuolelta, jonka kaltaisia olin lueskellut siihen mennessä ainoastaan arkistojen lukusaleissa. Miten olisinkaan voinut lähteä kotiin tyhjin käsin?

Myöhemmin kotimatkalla pääsin selailemaan kirjaa tarkemmin ja tavailemaan sen sisältämiä koukeroisia käsialoja, joista sain sen verran selvää, että havaitsin kirjan kauttaaltaan saksankieliseksi. Tämä onkin osuvaa, sillä muistoalbumiperinne syntyi alun perin Saksassa. Suomeen muistokirjat saapuivat 1500-luvulla saksalaisissa yliopistoissa opiskelleiden nuorukaisten mukana. Alkujaan muistoalbumien täyttäminen oli yläluokan puuhaa, mutta vuosisatojen saatossa se kansanomaistui. Tämän lisäksi albumiharrastus kehittyi vähitellen naisvaltaisemmaksi ja yhä nuorempien kiinnostuksenkohteeksi.

Ydintehtävältään muistoalbumi on säilynyt vuosisatojen kuluessa melko muuttumattomana – tarkoituksena on ollut kerätä muistoksi omistuksia ystäviltä ja muilta kirjan omistajalle tärkeiltä henkilöiltä. Nimikirjoitusten lisäksi muistoalbumeihin on koottu runoja, lauselmia, piirroksia, kiiltokuvia ja toisinaan jopa hiuskiehkuroita. Markkinoilta ostamani muistoalbumi onkin esineenä tyypillinen tyylilajinsa edustaja. Se on sinikantinen, 14 cm leveä ja 22 cm pitkä viivoittamaton muistikirja, jonka kannessa on yleiseen tapaan painettuna kullattu ja kranssin ympäröimä teksti ”Poesie”. Tämän muistokirjan aukeamat seuraavat yhtenäistä asettelutapaa: vasemman käden puoleiset sivut on varattu kiiltokuville ja oikean käden puolella on aina muistovärssy tai mahdollinen muu teksti. Pienempiä kiiltokuvia on sijoitettu myös tekstin sekaan. Muistoalbumiperinteen lailla kiiltokuvien keksijämaaksi on arveltu Saksaa, jossa niitä ryhdyttiin tuottamaan 1800-luvulla uusien painomenetelmien kehityksen myötä. Kiiltokuvista kehkeytyi pian muistoalbumien sivuja hallitseva piirre. Myös tässä tekstissä käsittelemässäni muistokirjassa kiiltokuvat ovat hyvin näyttäviä ja kooltaan melkein jopa koko sivun mittaisia. Kuvateemoiltaan nämä kiiltokuvat ovat hyvin perinteisiä – albumista löytyy muun muassa enkeleitä, kukkia ja lintuja.

Muistokirjan omistuskirjoituksista paljastuu, että albumin aktiivisin käyttöaika oli vuosina 1919–1923, minkä jälkeen kirja otettiin uudelleen käyttöön vuosiksi 1932–1934. Viimeinen päivätty merkintä on vuodelta 1965. Paikoiksi monet kirjoittajat ovat merkinneet eteläisessä Baijerissa sijaitsevan Schwangaun sekä siitä nykyisin noin kolmen tunnin ajomatkan päässä olevan Nürnbergin kaupungin. Muistoalbumin alkuperäinen omistaja on vielä tuntematon, mutta runojen antamat neuvot ja niiden päiväykset viittaavat siihen, että hän oli luultavasti 1900-luvun vaihteessa syntynyt saksalainen tai vähintäänkin saksan kielen taitoinen nainen.

Muistokirjatutkimuksessa on todettu, että tekstisisältönsä puolesta albumit seurailivat yleensä samankaltaisia polkuja – ne neuvoivat, toivottivat onnea ja lujittivat ystävyyden ja toveruuden siteitä. Tavanomaiseen muistorunoon kuului ystävyydenvakuutus tai muistamispyyntö, usein molemmat. Omistamassani muistoalbumissa hyvä esimerkki tästä on Josef-nimisen ystävän 19.2.1922 kirjoittama runo:

Ystävyydestä!
Jos joskus käy niin
ettemme enää näe toisiamme
nähkäämme sitten tähtien valossa
jää hyvästi
”Älä unohda minua”!

Aus Freundschaft! 
Sollte einst ein Fall geschehn
Dass wir einander nicht mehr sehn
So sehn wir uns beim Sternenlicht
Leb wohl
”Vergissmeinnicht”!

Huomionarvoinen on runon viimeisen säkeen ”Vergissmeinnicht”-sana, joka viittaa lemmikkikukkaan, joka symboloi monilla kielillä jäähyväisiä ja toivoa muistetuksi tulemisesta. Esimerkiksi englanniksi sama on ”forget-me-not”.

Muistoalbumeihin kirjatut elämänohjeet painottivat monesti hengellisiä ja eettisiä arvoja. Keskeistä oli myös määritellä tosiystävyyttä ja sitä, minkälaiseksi naiseksi tytön tuli kasvaa. Useimmiten albumien värssyt eivät olleet kirjoittajiensa omia tuotoksia. Sen sijaan oli tavanomaista, että muistokirjoissa kiersivät vuosikymmenestä toiseen samat hyväksi todetut klassikot, joskin kirjoittajansa maun ja muistin mukaan muunneltuina. Yksi tällaisista oli Marie-nimisen ystävättären edellistä värssyä pari päivää aikaisemmin ylös kirjaama runo, jossa annettiin ohjeita ihannenaiseuden saavuttamiseen:

Ystävyydestä!
Ole kuin orvokki sammaleessa
nöyrä, vaatimaton ja puhdas
älä niin kuin ylpeä ruusu
joka haluaa aina tulla ihailluksi.

Aus Freundschaft!
Sei wie das Veilchen im Moose
Demütig, Bescheiden & Rein
Nicht wie die stolze Rose
Die immer bewundert will sein.

Vaikka tämän muistoalbumin löytymisestä on nyt kulunut jo melkein kolme vuotta, on sen haalistuneiden kansien avaaminen minulle joka kerta aivan yhtä innostavaa. Ostotilanteessa kirjan myyjä puhui kiiltokuvien rahallisesta arvosta. Tokkopa hän tiesi, että minua kiinnosti paljon enemmän itse albumin tekstisisältö. Kaiken kaikkiaan löydös on ollut minulle kiehtova, mutta hyvin vaarallinen – kuinka pidän jo valmiiksi vahvan keräilijänviettini aisoissa, kun antiikkitorien kaluaminen palkitaan näin upeasti? Onneksi minimalistinen koti ei ole toivelistallani!

Teksti ja kuvat: Miira Vuoksenranta

Tässä tekstissä lähdeteoksina ovat toimineet Kirsti Penttisen ”Muistokirjan tarina” (1983) ja Carola Ekremin ”Minnesböckernas historia” (2002).