Ranskalainen filosofi René Descartes kirjoitti teoksessaan Mielenliikutukset (Passions de l’âme, 1649), että ihmisen perustunne on ihmetys. Kaikki tieto lähtee liikkeelle ihmetyksestä. Näin on myös tutkimuksessa, ja on erinomaista huomata, miten hienoja ihmetyksen aiheita kulttuurihistorian tutkijolla oli vuonna 2014. Kaikkiaan vuoden aikana valmistui 23 pro gradu -tutkielmaa, yksi sivuaineen tutkielma ja neljä väitöskirjaa. Ajallinen ja maantieteellinen kirjo oli laaja: tutkimusaiheet ulottuivat keskiajalta nykypäivään, ja Suomen ohella käsiteltiin muun muassa Ruotsin, Latvian, Iso-Britannian, Unkarin, Venäjän ja Yhdysvaltojen historiaa.
Vanhemmasta historiasta voi mainita Elviira Pullin tutkimuksen kiirastulen kärsimysten ruumiillisuudesta ja kiirastulinäkyjen affektiivisuudesta myöhäiskeskiajalla tai Veli-Pekka Toropaisen laajaan aineistoon perustuvan tutkielman turkulaisista pyöveleistä ja skarprättäreistä eli Turun lääninmestaajista 1600-luvulta 1700-luvun alkuun. Kiirastulen ja pyöveleiden lisäksi huomiota saivat 1800-luvun lopun attraktiot, vahakabinetit, joita Silja Parkkali käsitteli gradussaan.
Viipurilaista yleisöä houkutellaan anatomiseen museoon Östra Finland -lehdessä 28.9.1906.
Silja Parkkalin tutkimuksessa hyödynnettiin historiallisen sanomalehtiarkiston digitaalista kokoelmaa. Tutkimus rajautui 1890-luvulle, sillä anatomisten teattereiden, dioraamojen ja muiden huvitusten mainoksia julkaistiin lehdissä tiheästi ja aineistoa on runsaasti. Digitaalisten resurssien mahdollisuuksia hyödynnettiin useassa opinnäytteessä. Satu Sorvali tutki lukijoiden lähettämiä kirjeitä Uudessa Suomettaressa vuonna 1895, ennen kaikkea sitä, miten tunteita ilmaistiin yleisönosastokannanotoissa. Sanomalehtiaineistojen uusista mahdollisuuksista ammensi myös Jukka Vornasen pro gradu -tutkielma Kaswiruokaiset wegetariaanit. Kasvissyönnin varhaisvaiheet Suomessa vuosina 1865–1910, joka yhdisti analyysissaan erityyppisiä kasvissyöntiin liittyviä uutisia, mainoksia ja kirjoituksia ja muutti aiemman tutkimuksen kuvaa suomalaisen vegetarismin historiasta.
Tuntuu, että vuoden 2014 tutkimuksissa digitaalisten aineistojen hyödyntäminen näkyi laajemmin kuin aiempina vuosina. Teemoina olivat myös viimeisen vuosikymmenen muutokset, ja tavallaan se kehitys, joka alkoi jo 1990-luvun tietoyhteiskuntaprojektin myötä. Petri Jämsä analysoi globalisaatiokeskustelua Helsingin Sanomissa 2004–2008, kun taas Tuomas Koivulan aiheena oli keskustelu Wikipedian luotettavuudesta samassa lehdessä vuosina 2004–2007. Molemmissa lähdeaineistona oli lehden sähköinen arkisto, joka on kaikkien yliopistolaisten tutkittavissa Nelliportaalin kautta. Tällä hetkellä Nellissä on luettavissa laajasti myös brittiläisiä ja yhdysvaltalaisia sanomalehtiä, varsinkin kahdelta viimeiseltä vuosisadalta. Pekka Kolehmainen analysoi 1980-luvun Washington Postin ja New York Timesin keskustelua rock-musiikista. Ennakko-oletuksista huolimatta Reaginin Yhdysvalloissa rockista rakennettiin yhteiskunnallista ongelmaa myös demokraattisessa lehdistössä. Toki tutkimus kohdistui myös sellaiseen aineistoon, jota toistaiseksi ei ole digitoitu. Nora Leon tutkielman ytimessä olivat unkarilaisten päivä- ja aikakauslehtien kritiikit Béla Bartókin näyttämöteoksista 1916–1939.
Mediahistoriallisia tutkimuksia tehtiin vuonna 2014 monipuolisesti. Anna Lento tutki niitä tapoja, joilla suomalainen näytelmäelokuva vuosina 1955–1962 viittasi vanhaan viestimeen, radioon, ja kommentoi uutta teknologiaa, televisiota. Anna Heinonen analysoi jälleenrakennusajan elokuvan kuvaa Lapista vuosina 1947–1955 ja Eeva-Maria Soikkanen historian käyttöä Turun kaupungin markkinointifilmeissä 1949–1979. Paula Hautala puolestaan keskittyi uuteen suomalaiseen sarjakuvaan ja sen kuvaan vanhemmuudesta. Kaunokirjallisuudesta ammensi Maria Hurskaisen tutkimus vallankäytöstä Astrid Lindgrenin lastenromaaneissa 1950- ja 1960-luvulla. Monimediaista aineistoa hyödynsi Johanna Gunnell Karen Carpenterin (1950–1983) tähteyttä käsittelevässä tutkielmassaan.
Kulttuurihistorian opinnäytteissä on jo pitkään käytetty vahvasti myös muistitietoa. Vuoden 2014 graduista voisi mainita erityisesti Outi Rankin sotavankien muistoja käsittelevän työn ja Liisa Lalun tutkimuksen ”Eespäin, eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astukaamme siskot, veikot!” – 1970-luvun nuortaistolaisuus entisten taistolaisnaisten muistamana. Pioneeriluontoinen oli Jari Nikkolan tutkimus legendaarisesta amerikansuomalaisesta Jingo Viitalasta, laulajasta ja kirjailijasta, jonka haastatteluja on ollut käytettävissä Siirtolaisuusinstituutin kokoelmissa.
Kåren Kellarin ilmiotus Etelä-Suomessa 5.12.1969.
Väitöskirjoja vuonna 2014 valmistui yhteensä neljä. Esitarkastuksessa oli samaan aikaan useampikin, mutta osa väitöksistä siirtyi vuoden 2015 puolelle. Kaksi valmistuneista töistä liittyi selkeästi populaarikulttuurin tutkimuksen alaan. Liisa Avelinin laaja teos Kåren Kellari. Karhulalaisdisko ja sen yhteisöt 1969–1979 ilmestyi Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen sarjassa ja oli syväporaus diskokulttuurin varhaisvaiheisiin Suomessa. Kuten Avelinin teos osoittaa, 1960-luvun lopun diskoteekkia ei pidä sekoittaa siihen glamourin ja diskopallojen täyttämään biletilaan, josta 70-luvun lopulla tuli ns. diskotanssin tyyssija. Alun perin disko viittasi vain levytetyn musiikin esittämiseen. Kimi Kärjen väitöskirja Rakennettu areenatähteys. Rock-konsertti globalisoituvana mediaspektaakkelina 1965–2013 irtautui arkisesta populaarikulttuurista ja analysoi stadionkonserttien kulttuurihistoriaa. Artikkeliväitöskirjassa tutkimuskohteena olivat sellaiset yhtyeet kuin Pink Floyd, U2 ja The Rolling Stones, jotka ovat muovanneet megalomaanisten, mediatisoituneiden konserttien estetiikkaa.
Kuva Jevgeni Bauerin elokuvasta Kuoleman jälkeen (Posle smerti, 1915).
Vuonna 2014 valmistui myös tiettävästi ensimmäinen suomalainen väitöskirja venäläisestä mykkäelokuvasta, Lauri Piispan Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907–1919. Olennaista tässä työssä on se, että yleensä venäläisellä mykkäelokuvalla on viitattu 1920-luvun neuvostoelokuvaan. Vasta kylmän sodan päättymisen jälkeen paljastui, että ennen lokakuun vallankumousta Venäjällä valmistettiin lähes tuhat näytelmäelokuvaa, tunnetuimpana tekijänään Jevgeni Bauer. Piispan tutkimus perustui laajaan elokuva-aineistoon, muistelmiin ja aikalaislehdistöön.
Tapakulttuurin tutkimus on klassinen kulttuurihistorian ala, mutta viime vuosina vain harvoin väitöskirjatasolla tehtyä. Poikkeus oli Annakaisa Suomisen Kättelyn merkitykset suomalaisessa tapakulttuurissa 1800-luvulta 2000-luvulle, joka pohjautuu sekä Museoviraston laajaan kyselyaineistoon että tekijän omaan kyselyyn. Lähdemateriaalin kautta on mahdollista luoda kuvaa siitä, miten tervehtimistavat ovat Suomessa muuttuneet, eri ikäluokissa ja eri alueilla. Aihe on ajankohtainen jo siksi, että historia elää tässä päivässä: ojennamme kättä lähes automaattisesti ajattelemattakaan, että toiminta on kulttuurisesti määrittynyttä.
Tiistaina 16. kesäkuuta 2015 tarkastettiin kulttuurihistorian oppaineen 53. väitöskirja, FL, KK Leena Rossin tutkimus Yksilö ja ympäristö: Maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäinen ympäristösuhde muistitiedon ja maisemamaalausten valossa. Vastaväittäjänä toimi FT Laura Hollsten Åbo Akademista. Rossin tavoitteena on tutkia ympäristösuhdetta yhden ihmisen, tässä tapauksessa varkautelaisen maalarin Frans Lindin kautta. Tutkimus on syntynyt todella pitkäjänteisen työn tuloksena, sillä Rossi haastatteli Lindiä useaan otteeseen jo 1980-luvulla. Mittavien haastattelujen lisäksi aineistona on puolensataa Lindin maalausta, mikä tuo tutkimukseen oman kiinnostavan lisänsä. Ympäristösuhteen ohella väitöskirja analysoi sitä, miten sunnuntaimaalari havainnoi ja kuvasi ympäristöään.
