Vuonna 1919 juhannusaattoa vietettiin maanantaina 23. kesäkuuta. Turun kadut hiljenivät. Konditoriakahvila Sylvia sulki ovensa aattona klo 15 ja lupasi avautua uudelleen vasta keskiviikkona. Useimmat ravintolat, kuten Pinella ja Palokunnantalon ravintola, olivat keskikesän juhlan kunniaksi suljettuja. Lääkäripäivystystä piti tohtori Stjerncreutz Puolalanpuiston Albatrossissa. Aattoa saattoi juhlia vaikkapa Littoisten työväentalon iltamissa tai Mietoisten suojeluskunnan kesäjuhlissa. Turusta oli iltapäivällä kuljetus Mietoisiin, ja höyrylaiva Louhen kannella sotilassoittokunta viihdytti juhlaväkeä.
Juhannus sujui Turun Sanomien 25. kesäkuuta julkaiseman raportin mukaan ”rauhallisesti ja hiljaisesti”. Turun poliisiasemalla ”ei ollut ainoatakaan humalaista”, mutta Raunistulassa ja Nummenmäellä muutama päihtynyt otettiin virkavallan huomaan. Aaton pahin kahakka sattui Littoisten työväentalolla. Raportin mukaan iltamien aikana työmiehet Lehtinen ja Lehtonen olivat jostain syystä ajautuneet sanaharkkaan, jonka päätteeksi Lehtonen löi Lehtistä korvalle. Tuossa tuokiossa Lehtinen lainasi toveriltaan puukon, syöksyi Lehtosen kimppuun ja iski tätä selkään. Onneksi haava ei ollut hengenvaarallinen, ja lopulta Lehtonen pääsi lääninsairaalasta kotiin jo saman viikon aikana.
Littoisten kärhämästä huolimatta juhannus sujui pääosin rauhallisesti, ja perinteitä vaalien kokoonnuttiin aattoiltana kokon äärelle. Vuoden 1918 muistot ja edellisen suven ristiriitaiset tunnelmat olivat silti käsinkoskeltavat, ja myös juhannuksen vietossa näkyi kansakunnan kahtiajako. Juhannuksen ristiriitaisuutta kuvasi jo Eino Leino sisällissodan jäljitunnelmissa kirjoittamassaan runossaan ”Juhannus 1918”. Se alkaa kauniina luonnonkuvana, jossa juhannus merkitsee kesän paluuta, jatkumoa:
Kaikki palas: Suomen linnut,
Suomen kesä, kukkaset,
taas kuin ennen kirkkahina
kisaa järven lainehet.
Onnellisen, utuisen kuvan rinnalle asettuvat muistot ankarasta taistelusta:
Tulee kesä, tulee talvi,
eipä hetket autuaat
jolloin käsi kättä vasten
unhotimme taivaat, maat.
Taas on sama tuntu mulla:
kadotin nyt kallihin
uskon kansaan, isänmaahan,
jota raukka rakastin.
Juhannuksen keskelläkään ei ollut mahdollista heittäytyä unohdukseen tai liittyä juhlaan:
Siks ei elon juhlat mulla,
vaikka juhlii juhannus,
syän ei syttä valkeampi.
Mistä silloin pelastus?
Juhannuksena 1919 tunnelmat olivat yhä samankaltaiset, vaikka vuosi oli ehtinyt kulua. Suven juhlaan liittyi kuitenkin utooppinen toive paremmasta. Voisivatko yhteiset perinteet auttaa ylittämään sen kuilun, joka yhteisöä erotti? Voisiko kesän runsaus ja anteliaisuus kääntää katseen tulevaan, menneen sijasta?
”Kesänjuhla nostaa ihmisen kuin maasta”, kirjoitti Riihimäen Sanomat juhannuksen kynnyksellä 21. kesäkuuta. ”Arkitouhujen, huolien, riitaisuuksien ja lukemattomien ihmisheikkouksien taakka musertaisi ihmisen, ellei juhannus saapuisi nostattajana ja rohkaisijana. Vieköön tämä suven suuri juhla kansamme pirstoutuneet osat lähemmäksi.”
Turkulainen Uusi Aura julkaisi 22. kesäkuuta Ester Talvion runon ”Juhannus 1919”, joka tuntuu nimensä puolesta kuin viittaukselta Leinon edellisenä vuonna kuvaamaan tilanteeseen. Viisisäkeistöisen runon alku tiivistää toiveen tyyneydestä: kesä voisi huuhtoa pois murheelliset muistot.
Tyynny kaipaus!
Katse, käänny kauneutta
näkemään ja tuntemaan!
Onhan onnen runsautta
synnyinmaamme tulvillaan.
Tantereemme, verin tahratut
suvi uus’ on suloin huuhdellut.
Käänny, mieli murehista pois
kuin ei kauhun vuotta ollut ois!
”Elävä sana on henkinen siemen.” Näillä sanoilla kiteytti FM Juhana Saarelainen lektiossaan Elias Lönnrotin (1802–1884) ydinajatuksen. Elävä sana oli sitä, jota Lönnrot kuunteli ja kokosi ja joka oli Kalevalan raaka-aine, lähtökohta, josta runoteos ja sen eri versiot syntyivät. Väitöskirjassaan 
FM Maiju Kannisto väitteli lauantaina 8. joulukuuta 2018 tutkimuksella Ohjelmayhtiöstä “merkintekijäksi”. MTV ja kaupallisen television tuotantokulttuurin muutos Suomessa 1980-luvulta 2000-luvulle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heikki Hellman Tampereen yliopiston Viestintätieteiden tiedekunnasta. Turun yliopiston Janus-saliin oli kerääntynyt 61 innokasta kuulijaa seuraamaan keskustelua suomalaisen kaupallisen television, ennen kaikkea MTV:n, vaiheista 1980-luvulta 2000-luvulle. Tutkimus keskittyy yhteen yhtiöön, mutta sen kautta avautuu näkökulma laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen muutokseen. Viimeisten vuosikymmenien aikana ohjelmatarjonta, kanavaprofiilit, tuotannon pelisäännöt ja johtamiskulttuuri ovat muuttuneet voimakkaasti. Kuten vastaväittäjä totesi, tutkimuksen keskeisiä tuloksia on artikkeliväitöskirjan johdanto-osiossa rakennettu kokonaiskuva, jossa hahmottuu kolme kautta, yhteistyön ja ohjelmatuotannon kausi, kilpailun ja oman kanavan tuotannon kausi ja brändin rakentamisen ja intermediaalisen tuotannon kausi. MTV oli aluksi, Tauno Äijälän sanoin, Yleisradion ”torppari”: se vuokrasi kanava-aikaa YLE:ltä, joka sai siten välillisesti mainosmarkkoja. Yksi Kanniston väitöskirjan artikkeleista käsittelee MTV:n uutisista käytyä laajaa keskustelua, jossa ”kaupalliseen televisioon” liittyvät arvostukset ja merkitykset tulivat paljastavasti esiin. Toinen väitöskirjan case study analysoi formaattiohjelmaa Tanssii tähtien kanssa (vuodesta 2006), jossa ei ollut enää kyse ohjelmasta vaan mediatapahtumasta. Se ei ollut yhtiön omaa tuotantoa vaan alihankinta, ja sitä markkinoitiin näkyvästi saman konsernin muissa medioissa. Kuten vastaväittäjä Heikki Hellman totesi, pitkä matka kuljettiin näiden vuosikymmenien aikana.
Lauantaina 27. toukokuuta 2017 tarkastettiin Turun yliopiston Janus-salissa Mila Oivan väitöskirja Creation of a Market Place: The Polish Clothing Industry, Soviet Union, and the Rise of Marketing, 1949–1961. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Małgorzata Fidelis University of Illinoisista, Chicagosta. Mila Oivan tutkimus yhdistää kulutuskulttuurin, moderniteetin ja transnationaalin vuorovaikutuksen tutkimusta: lähtökohtana on analysoida, miten – ja millaisten käytäntöjen kautta – puolalaisia valmisvaatteita kaupattiin Neuvostoliittoon vuosina 1949–1961. Asetelman taustana ovat poliittiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen, niin itäblokin sisällä kuin laajemmin. Tutkimus purkaa dikotomista näkemystä kylmän sodan maailmasta ja tuo tarkasteluun paljon uusia sävyjä. Ruohonjuuritasolta tarkasteltuna puolalaisen vaateteollisuuden toimijoilla oli neuvoteltavanaan enemmän liikkumatilaa kuin näkemys sosialistisista yhteiskunnista ensi katsomalta antaisi olettaa.
Neuvostoliiton näkökulmasta puolalaisessa kulttuurissa oli länsimainen häivähdys, modernin elämän tuntu, ja tätä puolalaiset myös käyttivät myyntivalttinaan. Jazzmusiikki soi neuvostoyleisölle suunnatuissa muotinäytöksissä. Väitöstilaisuudessa keskusteltiin myös Jadwiga Grabowskasta (1898–1988), jota on usein kutsuttu puolalaisen muodin Coco Chaneliksi. Hän oli vuosina 1958–1968 valtiojohtoisen Moda Polskan vetäjä. Grabowskalla oli ollut muotihuone jo ennen sosialismin aikaa. Toisen maailmansodan jälkeen tätä jatkuvuutta olennaisempaa oli kuitenkin muutos. Moderni maailma edellytti uusia kulutustuotteita ja myös uusia mielikuvia Puolasta ja puolalaisuudesta.
Lauantaina 17. syyskuuta 2016 tarkastettiin Rami Mähkän väitöskirja Something Completely Historical: Monty Python, History and Comedy. Ensimmäinen suomalainen Python-väitöskirja analysoi brittiläis-yhdysvaltalaisen komediaryhmän tv-sarjaa Monty Pythonin lentävä sirkus (1969–1974) sekä elokuvia, joista tunnetuimpia ovat Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail, 1974) ja Brianin elämä (Monty Python’s the Life of Brian, 1979). Komediaryhmän huumorissa oli aina erittäin vahva historiakulttuurinen painotus, ja tähän vyyhtiin tutkimus pureutuu. Python-huumori viittasi usein keskiaikaan, karnevalisoi britti-imperiumin vaiheita ja kommentoi toisen maailmansodan muistoa. Mähkän väitöskirja on pioneeriluontoinen tutkimus historiallisesta televisio- ja elokuvakomediasta.
”Historia on keräämisen, löytämisen ja suodattamisen tiedettä”, kirjoitti saksalainen historioitsija Leopold von Ranke (1795–1886), ”mutta se on myös taidetta ja taitoa (Kunst), koska se luo uudelleen ja esittää sen mitä on löytänyt ja tunnistanut”. Tutkimuksen tekeminen on ”keräämistä, löytämistä ja suodattamista”, mutta samalla se on uuden luomista, elämän puhaltamista siihen aineistoon, jonka tutkija on uutteruudellaan tavoittanut. Kulttuurihistorian opinnäytteet rakensivat vuonna 2015 rikkaan ja monimuotoisen kuvan siitä, millaista historioitsijan työ on. Valmistuneet 28 pro gradu -tutkielmaa ja neljä väitöskirjaa ottivat haltuun uusia aiheita ja loivat näkymiä menneisyyden maailmaan. Opinnäytteiden aikajänne ulottui keskiajalta nykypäivään, ja tutkimukset käsittelivät maantieteellisesti laajaa aluetta Suomesta Japaniin, Islannista Yhdysvaltoihin ja Espanjasta Petsamoon.
Aasian kulttuurihistoriaa käsitteli Helinä Taimi pro gradu -tutkielmassaan Kitagawa Utamaron kulissit – Japanilaiset naiset ukiyo-e-kuvissa. Tutkimus analysoi japanilaisen kulttuurin sukupuolijärjestelmää ja symboliikkaa legendaarisen Utamaron (1753–1806) puupiirroskuvien kautta. Yhdysvaltojen historiaan perehdyttiin muun muassa Niko Heikkilän sähkötuolin historiaa ja Malla Lehtosen 1960- ja 1970-lukujen aborttikeskustelua käsittelevissä tutkimuksissa. Espanjalaista kulttuuria puolestaan tutki Marika Ahonen laulaja-lauluntekijä Christina Rosenvingen tuotantoa käsittelevässä gradussaan.
Mikrohistoriallista tuntua oli myös Kati Kajanderin tutkimuksessa Hawklore, jonka keskiössä oli merikarvialaissyntyinen hypnotisoija Olavi Hakasalo (1930–1988), taiteilijanimeltään Olliver Hawk. Ekstentrinen julkisuuden henkilö tarjoaa kiinnostavan perspektiivin suomalaisen sensaatiojournalismin historiaan, jonka tärkeänä moottorina 1960- ja 1970-luvuilla oli Urpo Lahtisen perustama Hymy-lehti. Kajanderin tutkielma ei ole henkilöhistoriallinen, mutta vahva keskushenkilö sillä on. Vuonna 2015 valmistui useita muitakin henkilöön keskittyviä pro gradu -tutkielmia, muun muassa kaksi tutkimusta legendaarisesta oopperalaulajasta Aino Acktésta. Laura Merelli analysoi Acktén kirjeenvaihtoa taiteilijuuden ja naisen roolien näkökulmasta, Maarit Tuominen keskittyi äidin, Emmy Achtén, ja tyttären, Aino Acktén, väliseen suhteeseen. Laulajat olivat keskiössä niin ikään Jutta Ala-Äijälän tutkielmassa Iskelmätytöt. Naiset toimijoina suomalaisessa iskelmämusiikissa 1955–1965, joka perustui jazziskelmän läpimurron keskeisten artistien, Vieno Kekkosen, Pirkko Mannolan ja Helena Siltalan, haastatteluihin.
