Kulttuurihistorian kesäretki Tuusulanjärvelle oli klassikkosikermä: Ainola, Ahola, Halosenniemi, Erkkola – ja tietysti Aleksis Kiven kuolinmökki. Pimeässä, ahtaassa Syvälahden töllissä Aleksis Kivi (1834–1872) vietti elämänsä viimeiset kymmenen kuukautta, ja peräkamarin vuoteessa tämä tarinan mukaan heitti henkensä. Mökissa asui kirjailijan veli, räätäli Albert Stenvall, joka oli noutanut Kiven Lapinlahden sairaalasta helmikuun lopussa 1872 saatuaan Nurmijärven kunnalta tukea hoitoon. Tuusulanjärven Rantatien vaiheilla on säilynyt monenlaista, ristiriitaistakin perimätietoa Kiven viimeisistä kuukausista, siitä, miten kirjailija hulluuskohtauksen sattuessa oli teljettynä saunaan, sikolättiin tai vintille, tai siitä, miten Kivi pistäytyi naapuritaloissa kahvia ja tupakkaa anelemassa. Lapinlahdessa hoitava lääkäri Thiodolf Saelan oli määritellyt sairauden syyksi verenvähyyden, juoppouden ja loukatun kirjailijakunnian. Vuonna 2001 Anne Pitkäranta ja Erkki Hopsu puolestaan esittivät Lääkärilehdessä hypoteesin, että lopullinen kuolinsyy olisi ollut neuroborrelioosi. Kivi kuoli uudenvuoden aattona 1872 aamuyöllä klo 4, kovan kuumeen ja huonovointisuuden päätteeksi.
Kuolinmökki on epäilemättä paikkana, fyysisenä tilana, vaikuttanut siihen, miten Aleksis Kiven kuolema on nähty. Jo kamarin pimeys ja ahtaus ovat vahvistaneet mielikuvaa hulluuden houreissa kärsivästä kirjailijasta. Kuolinvuodetta mytologisoi myös Kiven elämästä kertova elokuva ”Minä elän”, jonka Suomi-Filmi sai ensi-iltaan lokakuussa 1946. Elokuva valmistui yhteistyössä Kivi-tutkijoiden kanssa, ja jo vuonna 1941 tuotantoyhtiö oli pyytänyt asiantuntija-apua Aleksis Kiven Seuralta. Johtokunta nimesi tehtävään professorit Viljo Tarkiaisen ja J. V. Lehtosen sekä maisterit Eino Kauppisen ja Alpo Routasuon. Ohjaaja Ilmari Unho koki aiheen vaikeaksi mutta myös pakkomielteenomaisen tärkeäksi. Käsikirjoituksen laati kirjailija Elsa Soini, joka oli jo aiemmin käsitellyt aihetta näytelmässä Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät (1934). Unho oli Viipurin Kaupunginteatterissa esittänyt Kiven roolin ja aihe oli jo siksikin hänelle läheinen. Voin kuvitella, että Unho vieraili kuolinmökissa jatkosodan vuosina yhdessä lavastaja Erkki Siitosen kanssa pohtimassa, miten kuolinpaikka rakennettaisiin studioon.
”Minä elän” päättyy Aleksis Kiven kuolemaan, mitä jo elokuvan nimikin ennakoi. On selvää, että kuuluisat kuolinsanat kaikuvat viimeisten kuvien aikana. Kuolinkohtauksen alussa Albertin tytär Agnes kohentaa tulta tuvan puolella samalla, kun Aleksis (Rauli Tuomi) makaa ahtaalla sängyllään. Pian kamera kohoaa ylös ja näyttää kamarin ylhäältä, melkein samasta näkökulmasta, josta kuolinmökissä käyvä matkailija leposijan joutuu katsomaan, tai ehkä sittenkin vielä korkeammalta, katon rajasta, taivaaseen siirtymistä ennakoiden. Kirjailija näkee näkyjä, niin todellisia hahmoja kuin omia fiktiivisiä luomuksiaan. Viimein elämä sammuu ja kynttilän liekki hiipuu. Mutta viimeisiä sanoja, ”Minä elän, elän”, ei enää kuulla vuoteesta, vaan ristikuvana kynttilän takaa, aivan kuin Aleksis olisi jo siirtynyt ihanteiden maailmaan.
[youtube https://www.youtube.com/watch?v=cxQtbucx10o?rel=0]
Elsa Soini julkaisi vuonna 1947 romaanin Nuori Aleksis. Se ei kanna kuolinvuoteelle asti, mutta loppukohtauksessa nuori kirjailija kohtaa Fredrik Cygnaeuksen. Kullervon nähtyään Cygnaeus toteaa: ”Ja minä näen jo temppelin tornien kimmellyksen historian soista huokuvan sumun takaa.” Samantapaista historiallisen merkityksen korostamista on myös ”Minä elän” -elokuvan lopussa, joka katoavuuden keskellä korostaa Kiven pysyvyyttä. Kun kuva on pimentynyt, äänraidalla soi Sydämeni laulu. Kivi on suomalaisen sivistyskertomuksen ytimessä. Pimeyttä edustaa ”historian soista huokuva sumu”, jonka takana kirjailijan tuotanto kohoaa ”temppelin torneina”.
Elsa Soini ja Ilmari Unho eivät toki olleet ainoat Aleksis Kiven kuoleman mytologisoijat. Kiven menehtyminen nousi julkisuuteen jo heti uudenvuoden 1872–73 jälkeen. Morgonbladet julkaisi 2. tammikuuta 1873 Fredrik Cygnaeuksen muistokirjoituksen, joka on allekirjoitettu ”Nyårsnatten 1872–73”. Silti Kiven hauta Tuusulan kirkolla jäi kolmeksi vuodeksi ilman muistolaattaa, ja tieto paikasta eli perinteenä. Uusi Suometar kirjoitti 8. joulukuuta 1875:
”Kolme vuotta on jo kulunut sitte kun Aleksis Kivi muutti manalan majoihin, vaan hänen hautansa on vielä muistokiveä vailla. Sen runoilijan hauta, jonka runsaslahjaisesta hengestä on lähtenyt Kullervo, Nummisuutarit, Seitsemän veljestä, Karkurit, Kihlaus, Lea, Margaretha, on unohtumaisillaan. Itse paikasta, missä Aleksis Kivi on saanut viimeisen leposijansa, on kohta vaikea saada tarkkaa tietoa. Nuorelle runoilijalle, joka lyhyessä elämässään meille loi ihailtaviksemme runouden kalliitta, kuihtumattomia kukkia, kuka hänelle on haudallensa kantanut kuihtuviakaan seppeleitä! Ja kumminkin tulee Suomen kansan pitää Aleksis Kiven hautaa pyhässä muistossa.”
Uuden Suomettaren mainitsema ”pyhä muisto” tuo mieleen pyhimyskultin, ja ennen pitkää myös kuolinmökki muodostui eräänlaisen pyhiinvaelluksen kohteeksi. Tätä edesauttoi rautatieyhteys pääkaupunkiin, mutta epäilemättä myös Tuusulanjärven taiteilijayhteisön synty. Räätäli-Albert eli mökissään uuden puolisonsa Vilhelmiinan kanssa vuoteen 1913 asti, ja tiettävästi mökissä kävi jo vuonna 1908 lähes 300 matkailijaa. Mökkiä vastapäätä asui runoilija J. H. Erkko, joka pyrki edesauttamaan kuolinsijan museointia. On perusteltua arvella, että juuri näinä vuosina Albert joutui kertomaan veljestään satoja, ehkä tuhansia kertoja uteliaille vierailijoille, ja samalla tarinat Kiven viimeisistä päivistä lähtivät mytologiseen lentoon. Ilmeisesti myös tarina Kiven viimeisistä sanoista lepää pitkälti Albertin todistuksen varassa.
Vilhelmiina ja Albert Stenvall kotitalonsa edessä.
Lopulta mökin omistusoikeus siirtyi Suomen Ylioppilaskunnalle, mutta Albert ja Vilhelmiina Stenvall eivät kuolinmökistään vapautuneet. Joulukuun alussa 1913 ryöstömurhaaja tunkeutui taloon, ja molemmat vanhukset löydettiin kuolleena. Helsingin Sanomat kirjoitti 4. joulukuuta häkellyttävän yksityiskohtaisesti:
”Kamarissa sängyn vieressä, uunia vasten hieman nojaten makasi verissään ja kuolleena torpan emäntä Vilhelmiina Stenvall. Häneltä oli kaulan oikealta puolelta kaikki kaulasuonet vedetty puukolla poikki. Sitäpaitsi hänellä oli oikeassa olkapäässä puukonhaava ja päässä, joka oli kokonaan veren tahraama, useita puukonhaavoja. Torpan isäntä Albert Stenvall makasi sängyssään, yöpukimissaan, niinikään kuolleena. Hänellä oli puukonhaavoja kaulan vasemmalla puolella, oikeassa ohimossa ja oikeassa poskessa.”
Viikkoa myöhemmin poliisi pidätti irtolaisena tunnetun Robert Merisen, joka oikeudessa kiisti syyllisyytensä. Merinen joutui kaltereiden taa, mutta eri rikoksista tuomittuna. Ehkä surmaaja oli tiennyt Stenvallin saaneen korvauksen mökkinsä myynnistä. Aleksis Kiven perintö osoittautui kohtalokkaaksi.
Aiheesta enemmän:
Cygnaeus, Fredrik: Skalden Alexis Kivi (Stenvall). Morgonbladet 2.1.1873.
Hautakivi Aleksis Kivelle. Uusi Suometar 8.2.1875.
Holma, Jaakko: Totta vai tarua? Aleksis Kiven kuolinmökin museoarvo ja aitous. Pro gradu -tutkielma, Museologia. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2011.
HS 100 vuotta sitten. Kaksoismurha Aleksis Kiven kuolinmökissä. Helsingin Sanomat 8.12.2013.
Lehtisalo, Anneli: Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937–1955. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1315. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsinki 2011.
Pitkäranta, Anne & Hopsu, Erkki: Kuoliko Aleksis Kivi borrelioosiin? Lääkärilehti 56(44) 2001:4536–4537.
Rahikainen, Esko: Kivi. Gummerus, Jyväskylä 1984.
Salmi, Hannu: IKL:n ja Suomi-Filmin yhdysmies. Ilmari Unho (1906–1961) puolueaktiivina ja elokuvaohjaajana. Teoksessa Turun Historiallinen Arkisto 47. Toim. Timo Soikkanen. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 1992: 209–231.
Sinnemäki, Anssi: Aleksis Kiven taudinkuva. Tieteessä tapahtuu 4–5/2011: 36–37.
Soini, Elsa: Nuori Aleksis. Otava, Helsinki 1947.
Tarkiainen, Viljo: Aleksis Kivi: Elämä ja teokset. Porvoo: WSOY, 1984.
Unho, Ilmari: Nurmijärven poika pääsee filmiin. Uutisaitta 3–5/1946.
Vuosi 2013 oli tutkimuksellisesti poikkeuksellinen. Moni kulttuurihistorioitsija sai työnsä valmiiksi, sillä vuoden mittaan valmistui 28 pro gradu -tutkielmaa ja kuusi väitöskirjaa. Tohtoriksi väiteltiin aiheilla, jotka ulottuivat antiikin Etruriasta 1900-luvun autoiluun, ja yhtä laajalla aikajänteellä liikkuivat graduntekijät. Sara Hanhijärven pro gradu -tutkielma käsitteli sukupuolen häilyvyyttä keisariajan Roomassa ja Saara Kallion tutkielma Mikael Psellosta ja bysanttilaista historiankirjoitusta. Uuden ajan alkuun liittyvistä tutkimuksista voi mainita Laura Yli-Seppälän hienon analyysin Henrik Flemingin ja Ebba Bååtin hautamuistomerkistä, joka löytyy Mynämäen kirkosta.
Historiakuvan kannalta merkittäviä eivät ole ainoastaan todelliset menneisyyden henkilöt: myös fiktiivisillä hahmoilla on pitkä vaikutushistoria ja kulttuurinen aura. Tästä erinomainen esimerkki on Elina Karvon tutkimus Mitä salaperäisin veikko. Sherlock Holmesin mieskuvan rakentuminen Granadan tuottamissa TV-sarjoissa 1984–1994. Granada-yhtiön Holmes-sarja oli kiinnostava historiallinen risteysasema, jossa kohtasivat viktoriaanisen ajan tulkintaperinne, Thatcherin aikakauden Iso-Britannian poliittinen ilmapiiri ja Jeremy Brettin eksentrinen tähteys.
Väitöstilaisuuksia oli vuonna 2013 kuusi kappaletta, kolme keväällä ja kolme syksyllä. Keväällä tarkastettiin Harri Kiiskisen tutkimus Production and Trade of Etrurian Terra Sigillata Pottery in Roman Etruria and beyond between c. 50 BCE and c. 150 CE. Kiiskinen pohti talouden kulttuurisia ehtoja mutta samalla niitä muuttuvia ympäristötekijöitä, jotka vaikuttivat kaupankäyntiin roomalaisajan Etruriassa. Tom Linkisen Stinking Deed, Deepest Love: Same-sex sexuality in later medieval English culture kohdistui vähintään yhtä haastavaan aiheeseen, samaa sukupuolta olevien rakkauteen myöhäiskeskiajan Englannissa poikkeuksellisen monipuolisen lähdeaineiston, kuvien ja tekstien, kautta. Heli Rantalan väitöskirja Sivityksestä sivilisaatioon. Kulttuurikäsitys J. V. Snellmanin historiallisessa ajattelussa puolestaan nosti kaikkien tunteman Snellmanin historialliselta jalustaltaan kriittisen analyysin kohteeksi ja toi esiin muun muassa kiinnostavia yhteyksiä aikakauden ranskalaiseen kirjallisuuteen ja tutkimukseen.
Lauantaina 1. maaliskuuta 2014 MTV:n Putous-sarjan viides tuotantokausi päättyi. Tammikuusta lähtien Suomessa on riehunut influenssan ohella huumorin epidemia. Putouksen sketsihahmojen lentävät lauseet ovat tarttuneet niin nuoriin kuin vanhoihin. On hämmentävää, miten herkästi median toistamat sanat tarttuvat sekä tv-ruudusta katsojiin että katsojien kesken. Kansaa kaatuu nopeammin kuin influenssassa, sillä infektio leviää suoran kontaktin lisäksi sosiaalisen median kautta. Taudin kantajat levittävät tartuntaa niihinkin, jotka eivät ole Putousta katsoneet. Sotshin olympialaisissa selostajat määrittivät urheilua ”osimoilleen näin”, ja päiväkoti-ikäiset pohtivat, miten ”yhteiskunta pyörii”. Aikaisempien keväiden epidemioista tiedämme, että taudin huippu on jo ohitettu.
Haasteellista on lähihistoria, jonka ajankohtaiset kytkökset ovat unohtuneet. Millaista oli se puhe, jota käytimme kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten? Kiinnostavan näkökulman kadonneeseen puheeseen tarjoaa Mitä missä milloin -kirjasarjan Vuoden sanat -palsta, joka avaa näköalan lähihistorian muotisanoihin. Vuoden sanat eivät ehkä ole niin voimakkaasti ja infektiivisesti levinneitä kuin Putouksen hokemat, ja siksi niiden ajoittaminen voi olla vaikea. Vuoden 1982 sanoja olivat holhousvaltio, kuutamourakointi, köyhyysloukku, lattiataso, piraattiäänite ja uutisankkuri. Vuonna 1983 kansaa puhuttivat puolestaan rautarouva, rypälepommi, teleneuvottelu ja veridoping. Paljon on myös ilmaisuja, joiden konteksti on kadonnut muistista. Sanalistoissa on sellaisia aikalaisia puhuttaneita ilmiöitä kuin avokummi, hömelöinti, keskustelukone, laatupiiri, lumikinkku, paimentolaistyyli, piiskaraha ja rasvamatka.
