Tekijä: Marika Räsänen (Page 1 of 2)

Laukon suuri historiakesä on kulttuurihistoriaa parhaimmillaan. Laukkoon on palautettu sieltä vuosikymmenten aikana rautakautisista kalmistoista löytyneitä miekkoja, keihään- ja kirveenpäitä sekä koruja. Nämä Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat aarteet ovat nyt esillä kartanon päärakennuksen yläkerrassa. Suuntaan tarkastamaan legendaariset miekat, jotka ovat tutut teksteinä vuosikymmenten takaisilta Suomen historian peruskursseilta, Pikkujättiläisestä ja 9000 vuotta Suomen esihistoriaa–teoksista, joita tuohon aikaan tavattiin kurssisuoritusten osana. Miekat lepäävät ylväinä siinä maisemassa, missä ne ovat kauan sitten olleet totisessa käytössä, aseina miesten käsissä ja omistajiensa mahdin symboleina.

Laukon kotka

Laukon maisemassa on helppo tarttua menneeseen. Ikiaikaisten tammien välistä pilkottaa Pyhäjärvi ja Laukon rannasta voi tarkastella saaria, joista yhdestä, Pohdonsaaresta, löytyi muutama vuosi sitten jo ikoniseksi Laukon symboliksi kohonnut kolmipäinen pronssikotkariipus. Laukon edustan saaret ja rannat ovat olleet pyhiä alueita, vainajien viimeisiä lepopaikkoja.

Tapani Kokko, Pakanakirkko

Tänä kesänä pakanankansan pyhyyden läsnäolo Laukossa on erityisen voimakasta. Tapani Kokon Pakanakirkko-teos kohoaa kumpareella, jonka tienoolta on paikannettu rautakautinen kalmisto. Kirkko tuoksuu tervalta, verinoroja muistuttavat koristukset valuvat räystäistä ja äänimaisema vaihtelee ukkosmaisesta uhosta tanssahtelevaan kirkkauteen. Sisällä kirkossa on kuvitteellisen pakanakansan palvoma jumala. Viereisessä kanalassa on pakanakansan iloinen, värikkään yltäkylläinen kulkue. Sen on helppoa kuvitella olevan matkalla kirkkoon pyhiin toimituksiin.

Turnajaispölyn laskeuduttua

Laukon kesän avajaisviikonloppu (8.–10.6.) elävöitti vielä yhden kartanon historian runsaudensarvesta tulvivan virran: Laukon keskiajalla omistaneen legendaarisen Kurck-suvun mittelön toista mahtisukua, Flemingejä vastaan. Episodi kertoi ajasta, jolloin Kustaa Vaasan pojat väänsivät kättä perintö- ja uskontunnustuskysymyksissä 1500-luvun puolivälissä. Tarina oli sananmukaisesti valjastettu: sen esittivät Rohan tallit dramaattisena turnajaisspektaakkelina.

Tapani Kokko, Riemukas kulkue

Kulttuurihistorioitsija kulkee Laukon aikakausien kudelmassa kevein askelin. Tapa esittää, yhdistää ja ymmärtää erilaisia kerroksia on tuttua ja taattua kulttuurihistoriaa. Syvä viehtyminen Laukon suuren historiakesän antiin ei ole yllätys: nykyinen Laukon emäntä Liisa Lagerstam on oppiaineesta väitellyt filosofian tohtori, ystävä ja opiskelijatoveri, jonka kanssa yhdessä pänttäsimme Pikkujättiläistä ja jonka maisterijuhlia tanssimme Laukon kartanon juhlasalissa – jo jokunen vuosi sitten – omaa kulttuurihistoriaansa sekin.

Keväisin jo tutuksi tullut Kulttuurihistorian kirjoittaminen –kurssi on hyvässä vauhdissa. Opiskelijat ovat jakautuneet ryhmiin tekemään kurssin pääasiaa eli kirjoittamaan kulttuurihistoriasta tai kulttuurihistoriaa. Kirjoittaminen ei ole aina helppoa ja me kaikki olemme erilaisia kirjoittajia, joilla on oman vahvuutensa. Toiset ovat loistavia ideoijia ja toisten erityiset lahjat ovat ytimekkäässä ilmaisussa. Kurssilla voi hyödyntää osaamistaan monipuolisesti ja kokeilla rajojaan turvallisesti.

Kurssin alussa järjestetään aina muutama luento, joiden rooli on auttaa ja kannustaa osallistujia ylittämään rimoja: esimerkiksi kirjoittamaan ja ilmaisemaan itseään ilman valmiiksi saneltua tehtävänantoa. Toisaalta luennot tarjoavat käytännönvinkkejä siihen, miten kirjoittaa tai ilmaista itseään erilaisilla foorumeilla. Lääkkeitä erilaisiin kirjoittamisen tuskiin tarjosivat kurssin vierailevat luennoitsijat.

Ensimmäinen vieras löytyi kulttuurihistorian omista riveistä: yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki puhui tutkijan monista kirjoittajan rooleista, erilaisista teksteistä ja kirjoittamisen iloista & kiroista. Toinen vieras Heikki Kettunen yliopiston viestinnästä (myös kulttuurihistorian alumni) puhui tiedeviestinnästä osana yliopiston kolmatta tehtävää. Kettunen tarjoili myös hyviä vinkkejä haastattelujen tekemiseen ja jutun lopulliseen kirjoittamiseen. Viimeisen luennon vieraat olivat Olli Seuri (joka sai pian luennon jälkeen Vuoden journalisti palkinnon – koko kurssi onnittelee Ollia lämpimästi!) ja Jaakko Tahkokallio. Seuri havainnoi journalistien ja historioitsijoiden suhdetta, journalismin ja historiantutkimuksen kytköksiä oivalluksia herättävällä tavalla. Tahkokallio toi useilla feature-esimerkeillään esille mahdollisuudet popularisoida historiaa äänen, eikä yleensä tutumman kanavan, kirjoituksen kautta.

Mutta mistä siis opiskelijat tämän vuoden kurssilla kirjoittavat ja puhuvat? Kurssilla tehdään töitä kolmessa eri ryhmässä kolmesta eri teemasta ja ne ovat: Tulevaisuuden museo, Toivon ja raivon vuosi 1968 ja Vihan pitkät jäljet. Kaikilla teemoilla ja ryhmillä on kontakti kurssin ulkopuolisiin toimijoihin tai projekteihin, joiden kautta tai avulla ryhmissä tehtäviä tekstejä tullaan kevään aikana julkaisemaan. Kannattaa siis seurata ainakin seuraavia sivustoja ja niiden kytköksiä kurssiimme:

http://historianmuseo.turku.fi/

https://1968seminaari.wordpress.com/

https://vihanpitkatjaljet.net/

Kurssin vastuuopettajana kiitän lämpimästi kaikkia kurssilla vierailleita asiantuntijoita: Heikki Kettunen, Maarit Leskelä-Kärki, Olli Seuri, Sunniva Solstrand, Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki, sekä apuopettajiani Marika Ahonen, Liisa Lalu ja Ritva Larva – on ollut ilo tehdä yhteistyötä kanssanne!

Kurssin loppuseminaari on avoin, ja sinne voi tulla kuulemaan ja katselemaan esityksiä kurssilla toteutetuista töistä: 24.4. klo 12-14 Janus-Sali, Sirkkalan kasarmi. Tervetuloa!

Tammikuussa 2017, jo lähes vuosi sitten, osallistuin kulttuurihistorian oppiaineen suunnittelupäivään. Suunnittelupäivä järjestetään vuosittain tammi-helmikuussa ja se kulkee nimellä Laivaseminaari. Perinteisesti kyseisessä kokouksessa perustetaan muun muassa erilaisia työryhmiä, jotka suuntaavat oppiaineen tulevaisuuteen.

Vittorianoa ihastelemassa (1980). Kuva Merja Isotalon arkistot

Nyt seminaaripäivässä perustettiin muistitietotyöryhmä, jonka toimenkuvaksi määriteltiin oppiaineessa tehtyjen Rooman opintomatkojen muistitiedon taltioiminen. Ilman mainittavaa kokemusta muistitiedon keräämisestä ilmoittauduin mukaan työryhmään, myös omaksi hämmästyksekseni. Olen asunut Roomassa noin kuusi vuotta, ehkäpä siitä olisi jotain apua muistelijoita haastateltaessa.

Mitä on tapahtunut sitten tammikuun? No on siivottu komeroita – viittaan tässä kollegan lausahdukseen, kun keväällä osa työryhmästä kaiveli oppiaineen arkistoja. Arkistokaivauksista kuulemme toivottavasti tuonnempana.

Maanantaina 4.12. otimme ison askeleen eteenpäin, kun järjestimme osana Romanus sum –luentokurssia ”Kulttuurihistorioitsijan Rooma” –keskustelupaneelin. Kutsuimme paneeliin eri vuosikymmenten kulttuurihistorian entisiä opiskelijoita, jotka ovat osallistuneet Rooman opintomatkoille. Nämä mainiot keskustelijat, Maria Merikanto, Merja Isotalo, Mikko Kalhama, Mona Mannevuo ja Juha Isotalo, johdattivat konkarikulttuurihistorioitsijat nostalgiamatkalle ja epäilemättä herättivät opiskelijoiden innon kohdata Rooman.

Parituntisen keskustelun aikana, jota johtivat ansiokkaasti Otto Latva ja Hannu Salmi, ja jota varten opiskelijat olivat myös suunnitelleet kysymyksiä omien kiinnostustensa pohjalta, kuulimme Rooman ristiriitaisuuksista, yhtäältä kaupungin kaoottisuudesta ja toisaalta rauhasta, joka syntyy siitä, että kaikki ei ole kiellettyä. Italiassa kaikella on tapana lutviutua, näin tapahtuu usein myös Roomassa.

Saimme tietää, että 1970-luvulla kulttuurihistorian opintomatkat eivät pitäneet sisällään jalkautumista populaarikulttuurin pariin. Jos sellaiseen humpuukiin halusi tutustua, siistein tapa oli katsella italialaisia televisio-ohjelmia Villa Lanten parlatoriossa. Tuolloisille, lähinnä korkeakulttuurien maailmaan perehtyneille opiskelijoille paikallisen television ohjelmatarjonta oli siinä määrin kauhistus, että kotimainen YLE oli matkan jälkeen korkeassa kurssissa.

Kurssilaiset odottelevat uusiin seikkailuihin vievää bussia Gianicololla (1980). Merja Isotalon yksityisarkistot.

1970-lukuun verrattuna myöhempien 1990-luvun kurssien arveltiin olleen bakkanaaleja, joissa illat vierähtivät pitkiksi Trasteveren legendaarisessa Bar San Calistossa.

2000-luvulla populaarikulttuurista kuulosti tulleen opintomatkojen valtavirtaa, kun opiskelijat suuntasivat professorinsa johdolla Stadio Olimpicolle seuraamaan italialaisten lempipenkkiurheilua, jalkapalloa.

Kysymys siitä, mikä oli kurssin mieliinpainuvin hetki, toi kuulijoiden silmien eteen näkymän Villa Lanten Azzurra-huoneen ikkunasta: aamuauringon punertavassa usvassa kylpevä Rooman historiallinen keskusta. Che meraviglia! Kuulijoiden hartaan hetken rikkoi yleisöstä kuuluva isän ääni, joka ojensi muistelevaa poikaansa Rooman visiittien kronologiassa. Roomaan siis palataan aina uudestaan!

Paluun toistuvuudessa kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että opintomatkasta Roomaan, ja erityisesti sen mahdollistamasta oleskelusta Suomen Rooman instituutissa, tuossa 1500-luvun alun renessanssihuvilassa Villa Lantessa, muodostui lähtemätön osa nuoren ihmisen ja kulttuurihistorioitsijan minuutta.

Työryhmä tulee antamaan lopullisen raporttinsa oppiaineen Rooman opintomatkoista ja keräämästään muistitiedosta oppiaineen 50-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2022. Kaapit avataan ja pölyiset kansiot paljastetaan: silloin selviää muiden asioiden mukana, miksi tuomiorovasti Huovinen 1970-luvun kaunotaiteita tähdentävällä kurssilla turvautui runsaaseen määrään ristinmerkkejä tuiki tavalliselta vaikuttavassa roomalaisessa kirkossa.

Kiitämme lämpimästi kaikkia paneeliin osallistuneita!

Rekisterikilpien iskulauseet vaihtelevat osavaltioittain

“Australialaiset eivät ole kärsineet yhtään kriisiä, he eivät tiedä mikä kriisi on!”, tokaisi amerikkalainen historioitsija ja emeritusprofessori Will Johnston minulle aamiaispöydässä 4. heinäkuuta North Fitzroyssa, Melbournessa sijaitsevassa kodissaan. Meidän aamiaiskeskustelumme ja paikallisten aamulehtien keskeiset artikkelit olivat kietoutuneet Kreikan kriisin ja Euroopan politiikan ympärille. Lehtien toinen pääaihe oli australialaisessa jalkapallossa tapahtuneesta tragediasta, legendaarisesta valmentajasta, jonka oli edellisyönä surmannut oma poika.

Sidney Nolanin australialaisen surrealistin näkemys 1940-luvun rantaelämästä (Bathers, 1943), Heide Museum of Modern Art, Melbourne

Jäin pohtimaan Willin, eurooppalaisen 1800-ja 1900-lukujen intellektuaalisen ja yhteiskuntahistorian asiantuntijan sanoja arvellen, että hän tiesi mistä puhui verratessaan Australian viime vuosisatojen historiaa Euroopan vastaavaan. Päätin myös herkistäytyä australialaisten “onnelle” ja “onnettomuudelle” lähes kolmen viikon mittaisella tutkijavierailullani maassa. Olin toiveikas, että pitämällä silmät auki saisin samalla vastauksen omiin ennakkokäsityksiini australialaisista (joka ei ehkä pohjimmiltaan ollutkaan kovin kaukana Williamin analyyttisemmasta näkemyksestä). Koska käsitykseni perustuivat lähinnä Suomessa jo vuosikymmenten ajan uutisoituun otsonikatoon Australian yläpuolella ja kuvaan rantaelämää viettävistä, surffaavista massoista, arvelin että australialaiset ovat surffirikansa, joille kriisi voisi olla sama asia kuin huonot rantakelit.

Juurien ja oman identiteetin rakennuspalikoita? Montsalvat, Melbourne

Australia on monikulttuurinen maa, vaikka valtion maahanmuuttopolitiikka on tiukkaa. Hämmästyttävää kyllä, esimerkiksi Euroopan ja Lähi-idän alueelta eri kansalaisuuksista ja uskonnoista tulleiden ihmisten rinnakkaiselossa vanhan mantereen ristiriidat näyttävät unohtuneen ja yhteiselo on sopuisaa. Tämä johtaa väkisin miettimään aineellisen merkitystä identiteetillemme ja sille mitä ymmärrämme olevamme. Australia on myös yksi maailman vauraimmista valtioista. Luultavasti hyvinvoinnin lisääntyminen auttaa uusia tulijoita asettumaan ja unohtamaan vuosisataiset kaunat naapuria kohtaan, kun juuret vanhaan on katkaistu. Oletettavasti valtiolla on myös omia sopeuttamiskeinojaan. Vanhastaan Australiassa on esimerkiksi erinomainen julkinen terveydenhuolto. Se saa edelleen varauksettomat tyytyväisyyden ilmaisut asiaa kysyttäessä. Uusi hallitus näyttää tarjoavan myös sirkushuveja kansalaisten onnen takeena. Kansallisurheilun, australialaisen jalkapallon loppuottelupäivä (eräs syksyinen perjantai) julistettiin muutama viikko sitten kansalliseksi vapaapäiväksi, jotta jokaisella halukkaalla olisi mahdollisuus osallistua päivän paraatiin ja muihin juhlallisuuksiin myös ennen illan peliä.

Tutkijat Claire Renkin ja Anna Welch 1340-luvulle ajoitetun Poissy antifonaalin äärellä Victoria State Libraryssa

Entäpä akateemisessa maailmassa? Ovatko australialaiset yliopistot kriisittömiä auvoloita ja henkilökunta umpionnellista Eurooppaan verrattuna? Tähän tutkimusympäristöön saatoin paneutua vierailemalla Melbournen Monash yliopiston lisäksi pikaisesti myös University of Melbournessa ja University of Queenslandissa, ja viimeksi mainitussa järjestetyssä konferenssissa tapasin tutkijoita mm. Sydneyn ja Tasmanian yliopistoista. Vastaan kysymykseen kyllä ja ei. Australialaiseen yliopistoon panostetaan paljon mutta sen pitää myös tuottaa paljon. Itse asiassa yliopistot ovat maan kolmanneksi suurin elinkeinoala kaivostoiminnan ja turismin jälkeen. Yliopistot kilpailevat useilla parametreilla huippuyliopistojen titteleistä. Tiedekunnan sisäisessä kilpailussa on voittajalle luvassa useamman miljoonan potti käytettäväksi projektiin, joka tuottaa muutaman ulkomaisen huippututkijan maahan. Heidän tehtävänään on julkaista sovittu määrä A+ tason artikkeleita isäntäyliopistonsa hyväksi vierailunsa aikana.

University of Queenslandin kampusta – pelikaanitkin viihtyvät!

Kun yliopistot loistavat tuloksissa, niistä tulee entistä houkuttelevampia ja niitä markkinoidaan mm. valtaville Aasian opiskelijamarkkinoille. Ulkomaalaisopiskelijat, joiden kielitaito on vaatimaton, ovat valmiit maksamaan korotetut lukukausimaksut ja erilliset kielikurssit. Maksava mutta usein heikko opiskelijamateriaali tuntuu teettävän valtavasti töitä opettajakunnalle. Vastoin omaa eetostaan he joutuvat päästämään kursseista läpi myös ne, joiden taidot eivät suoritukseen riittäisi, mutta jotka korkeakoulupolitiikan päättäjät haluavat pitää tyytyväisinä, jotta ulkomainen ja maksava opiskelijavirta pysyisi tasaisena. Tämän koulutuspolitiikan ongelmat ovat suuria monella rintamalla, eivät vähiten osana opiskelijoiden hyvinvointia, kun tasa-arvo murenee ja yhteisöllisyyttä repivät ristiriidat opiskelijaryhmien ja opettajien välillä kasvavat. Tästä huolimatta maa vaikuttaa olevan houkutteleva akateemisilla työllisyysmarkkinoilla. Matkani aikana kohtasin useita Euroopasta ja USAsta australialaisiin (ek. Sydneyn ja Melbournen) yliopistoihin työllistyneitä opettajia. He olivat uusia tulokkaita ja henkilökohtaisella tasolla tyytyväisiä – olivathan he onnistuneet saamaan pysyvän työn.

Ulkoilmaelokuvateatteri à la Sydney

Näin vierailun jälkeen on todettava, että koska oleskeluni Australiassa osui heinäkuulle, paikallisittain katsottuna keskitalvelle, en päässyt ruohonjuuritasolla tarkastamaan australialaisten mieltymystä surffaamiseen. Jopa suomalaisittain koleana ja umpiharmaana sunnuntaiaamuna sydneyläiset kuitenkin suuntasivat rannalle letkeän vapaapäivän viettoon (minä valitsin eläintarhan). Epäilykseni surffikansasta elävät siis edelleen vahvoina. Niitä voimisti paikallinen valuutta, setelit, jotka muovisina ja kirkkaan keltaisina ja punaisina olivat kuin tehdyt surffiasun taskuihin kohtaamaan suolaisen veden tärskyt! Australialaiset näyttävät siis tekevän parhaansa antaakseen maailmalle vaikutelman onnelasta ja hyvinvoinnista, myös niin pienillä asioilla kuin rekisterikilvillä ja karamelleilla. Trooppinen osavaltio Queensland mainostaa kultarannikkoaan ja ikuista auringonpaistetta. Se hurmasi pohjoisen vierailijan passionhedelmillä ja No worries, Lolliesilla.

Näin totesi omassa puheenvuorossaan Marjo Kaartisen syntymäpäiväseminaarissa Keijo Virtanen, kulttuurihistorian professori emeritus ja Turun yliopiston entinen rehtori. Virtanen oli yksi kahdestatoista Marjon seminaarissa puhuneesta pitkäaikaisesta opettajasta, kollegasta, ystävästä ja oppilaasta. Juhlaesitelmät keskittyivät uuden ajan alkuun, ajanjaksoon, joka oli Marjon ensimmäisten tieteellisten opinnäytteiden ja tutkimusten kohde kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa.

Marjon pyöreä merkkipäivä oli heinäkuussa, mutta kuten Hannu Salmi seminaarin avauspuheenvuorossaan totesi: ”heinäkuussa yliopisto nukkuu”. Juhlallisuudet, joilla haluttiin kiittää kulttuurihistorian oppiaineessa lukuisissa eri tehtävissä aktiivisesti vaikuttanutta työtoveria ja opettajaa, järjestettiin lukukauden alettua torstaina 28.8.2014. Marjon tiestä kulttuurihistorioitsijaksi paljastui eri puheenvuoroissa muun muassa se, että englannin kieltä opiskelemaan tulleen ja arkeologiksi halunneen Marjon houkuttivat kulttuurihistoriaan Hannu Laaksosen luennot ja syksyiset hätäkaivaukset Mätäjärven alueella – kuraisessa kuopassa seisominen ei lopulta ollutkaan sitä, mistä Marjo oli haaveillut.

Sanna-Kaisa Tanskanen kuvailee Marjon uraa arkeologina

Deborah Simonton ja Reima Välimäki kahvikeskustelussa

Avajaispuheenvuorossaan Hannu Salmi kuvasi seminaaria lahjapaketiksi, jota jokainen esiintyjä avasi. Lahjasta muodostuikin kiinnostavia puheenvuoroja otsikon ”Sukupuoli, tila ja kirjoittaminen uuden ajan alussa” alla. Useiden puhujien esityksissä yhdistyi vähintään kaksi otsikon teemoista. Esimerkiksi Sanna-Kaisa Tanskanen syventyi esitelmässään sukupuoleen, naisten mahdollisuuksiin kirjoittaa ja vastaanottaa kirjeitä uuden ajan alun Englannissa, ja Deborah Simonton pohti sukupuolen ja tilan suhdetta 1700-luvun kaupungissa. Raija Vainio puolestaan opasti yleisöä Erasmus Rotterdamilaisen avulla kirjoittamaan oikeanlaisia ja humanistiseen tyylin mukaisia kirjeitä.

Tilan ja ajan suhdetta pohtivat esityksissään niin Janne Tunturi kuin Jukka Sarjala, joista jälkimmäinen jätti yleisön arvuuttelemaan, mikä esitelmän erityinen linkki Marjoon oli: ”Marjo itse tietää sen kyllä”, Jukka totesi. Kaupunkitilaa, yksityisen ja julkisen välistä dikotomiaa pohti puolestaan Riitta Laitinen Marjon vuonna 2002 julkaiseman artikkelin innoittamana. Samoin Matti Peikola palasi omassa esityksessään Marjon väitöskirjassa esitettyyn ajatukseen jatkuvuudesta muutoksen sijaan reformaatioajan Englantia määrittävänä tekijänä puhuessaan niistä keinoista, joita reformaatioajan kirjapainajat käyttivät.

Riitta Laitinen

Marjon roolia opettajana valottivat Tom Linkinen, Eva Johanna Holmberg ja Liisa Lagerstam omissa puheenvuoroissaan. Tom palautti Marjolle aikanaan saamansa alkuperäislähdevinkin ja Eva Johanna muisteli matkoja, joille Marjo oli hänet johdattanut. Liisa puolestaan kertoi, kuinka Marjo oli häntä ohjannut väitöskirjan kirjoittamisessa ja varoittanut kadottamasta ihmistä. Punakynä oli kirjoittanut marginaaliin: ”Liisa, missä ovat ihmiset, missä on elämä?”

Tom Linkinen

Esitelmöitsijät toivat poikkeuksetta esille Marjon tutkijanroolin uteliaana, avomielisenä edelläkävijänä, inspiraation lähteenä, luotettavana ohjaajana ja lukemattomien aiheiden asiantuntijana. Seminaarin viimeisenä puhujana oli itseoikeutetusti Marjon pitkäaikainen ystävä ja kollega Anu Korhonen, joka palasi heidän yhteisen teoksensa Historian kirjoittamisesta teemoihin päivälleen yhdeksän vuotta kirjan julkaisun jälkeen. Teos oli omistettu Keijo Virtaselle tämän 60-vuotispäivänä ja Marjon ehdotuksesta yleisö lauloi yhdessä torstain todelliselle syntymäpäiväsankarille Keijolle Happy Birthday to You.

Ystävykset ja kollegat Sanna-Kaisa Tanskanen, Marjo Kaartinen, Anu Korhonen ja Riitta Laitinen

Kirjoittajat Meri Heinonen ja Marika Räsänen
Kuvat Teemu Immonen ja Marika Räsänen