Osallistuin viime syksynä työpajaan Cinema as space of encounters before, during and after WWII. Se järjestettiin Kristiansandissa Norjassa 29.-30. syyskuuuta 2022. Loppuvuoteen sijoittunut väitökseni ja pian alkanut postdoc-tutkijuus piti minut kiireisenä, mutta nyt ennätin vihdoin kirjoittaa muutamia huomioitani elokuvakulttuurin ja toisen maailmansodan tutkimuksesta pohjoismaissa.
Kyse oli ensimmäisestä kolme työpajan sarjassa, joka kulkee otsikolla Cinema, War and Citizenship at the Northern Periphery: Cinemas and their audiences in the Nordic countries, 1935–1950. Tavoitteena on perustaa poikkitieteinen verkosto tutkijoista ja esimerkiksi arkisto-, kirjasto- ja museoalan ei-akateemisista asiantuntijoista edistämään ja vahvistamaan pohjoisen elokuvahistorian tutkimusta.
Työpajoja rahoittaa Nordic Research Councils in the Humanities and Social Sciences (NOS-HS), joka tukee tutkijoiden kasvokkaisia kohtaamisia ja kannustaa rajat ylittävään vuorovaikutukseen.
Työpajaan oli kutsuttu tutkijoita pohjoismaista keskustelemaan siitä, kuinka toinen maailmansota muutti elokuvassa käymisen kokemusta ja elokuvateatterin sosiaalisia merkityksiä. Pohjoinen ymmärrettiin työpajassa laajasti, sillä mukana oli tutkijoita Norjan, Ruotsin, Tanskan, Islannin ja Suomen lisäksi myös Kanadasta ja Saksasta.
Toinen maailmansota näkyi kaikissa Pohjoismaissa eri tavoin. Tanska ja Norja olivat natsi-Saksan miehittämiä, Islantia miehittivät aluksi brittiläiset ja sitten yhdysvaltalaiset joukot. Suomi soti sekä natsi-Saksan rinnalla että sitä vastaan. Ruotsin asema oli virallisesti liittoutumaton, mutta sota näkyi esimerkiksi suurina pakolaismäärinä naapurimaista.
Elokuvateatteri toimi sekä kulttuuristen ristiriitojen että kohtaamisten paikkana sota-aikana, kun elokuva oli massamediana eri yhteiskuntaluokkien ja sodan eri osapuolten käytössä. Kohtaamisia tapahtui niin valkokankaalla kuin yleisössä.
Keskustelimme muun muassa siitä, miten sota-aika ja miehitys muutti elokuvien katsomistottumuksia. Pohdimme elokuvan roolia sodan eri tavoin kokeneille Pohjoismaissa myös sodanjälkeisten yhteiskuntien rakentamisessa. Kiinnostavia huomioita teimme esimerkiksi siitä, miten eri tavoin kansallismielisyyttä käsiteltiin suomalaisissa tai norjalaisissa elokuvissa.
Keynote- puhujia oli kolme. Professori Daniela Treveri Gennari (Oxford Brookes University) puhui elokuvaesitysten topologisten karttojen kehittämisestä Euroopassa. Millaisin periaattein kaupunkien elokuvateatterit määritellään periferiaan tai keskustaan? Ovatko suurten elokuvateatterien ohjelmistot historiallisesti olleet ajantasaisempia kuin pienten?
FT Mona Pedersen (Anno Museum Kongsvinger, Norway) pohti puheenvuorossaan muistamisen ja muistitiedon käyttöä elokuvanäytösten tutkimisessa. Haastatteluaineistojen avulla voidaan päästä käsiksi sellaisten elokuvissakävijöiden kokemuksiin, jotka ovat aiemmin jääneet katveeseen. Pedersen nosti esiin esimerkiksi nuorten tyttöjen kokemukset.
FT Jessica Whiteheadin (University of Toronto) esitelmä käsitteli erilaisten elokuvanäytösten yhteydessä järjestettyjen yleisökilpailujen merkitystä varainkeruulle toisen maailmansodan aikaisessa Kanadassa. ”Astia-iltana” (dish night) elokuvalipun hinnalla sai kotiin mukaansa astiaston osan. Etukäteen ei ollut tiedossa, oliko illalla luvassa lautasia, tarjoiluastioita vai kuppeja, joten yleisö jonotti tapahtumiin kerätäkseen koko sarjan.
Osallistuin esitelmällä, joka käsitteli rintamaelokuvateatterien toimintaa talvi- ja jatkosodan rintamilla. Keskustelu aihepiiristä oli vilkasta, sillä Suomen sodanaikainen historia todettiin niin kovin erilaiseksi kuin muiden Pohjoismaiden.
***
NOS-HS Workshop: “Cinema audiences and film programming at the Northern periphery, 1930–1950s. Sources, methods, and tools”, Copenhagen 28.–29.9.2023.
Tapasimme samoissa merkeissä jälleen syyskuussa 2023 kun osallistuimme Kööpenhaminassa, Tanskassa pidettyyn Cinema audiences -työpajaan työryhmällä History of Finnish Liminal Audiences. Tällä kertaa mukana elokuvien maailmaan olivat tutustumassa dosentti Kimmo Laine, FT Tommi Römpötti, FT Aymeric Pantet sekä FT Noora Kallioniemi, tämän tekstin kirjoittaja. Kolmiosaisen työpajasarjan toisessa tapaamisessa keskityimme elokuvaesitysten ja elokuvayleisöjen tutkimukseen. Painopiste oli lähteiden ja metodien käytössä.
Kahdessa esitelmässämme tarkastelimme elokuvan jatkosodan aikaisessa Viipurissa ja pohdimme, miten filmiriita ja yhdysvaltalaisen elokuvan kieltäminen Suomen markkinoilta näkyi käytännön esitystoiminnassa. Elokuvan esitystoiminta oli sodan aikana vilkasta, sillä muita viihdykkeitä ei juuri ollut tarjolla. Elokuvan tuotanto oli hankalaa esimerkiksi henkilöstö- ja materiaalipulan vuoksi, mutta valmiiksi saatuja elokuvia kävi katsomassa 10-15% suomalaisista. Kotimainen elokuvatuotanto oli kuitenkin suhteellisen pientä ja tuontielokuvien kysyntä oli suurta läpi sotavuosien. Vuodesta 1923 eteenpäin Hollywood oli dominoinut suomalaisia elokuvamarkkinoita, mutta tämä osoittautui jatkosodan vuosina hankalaksi. Natsi-Saksan vaatimukset yhdysvaltalaisen elokuvan kieltämisestä johtivat niin sanottuun filmiriitaan vuonna 1942. Amerikkalaisen elokuvan esittäminen nousi poliittiseksi kiistaksi poliittisen keskustelun ulkopuolella, kun saksalaismieliset jäsenet irtautuivat Suomen Filmikamarista ja perustivat Suomen Filmiliiton.
Suomi oli menettänyt Viipurin Moskovan rauhansopimuksessa maaliskuussa 1940. Yli 400 000 ihmistä evakuoitiin ja asutettiin muualle Suomeen. Viipuri palautui Suomelle jatkosodan aikana, elokuussa 1941. Kaupunki uudelleenrakennettiin nopeasti ja siitä tuli vilkas varuskuntakaupunki. Kun raideyhteys palautettiin, oli Viipuri myös keskeinen kauttakulkupaikka. Vuonna 1941 Viipurissa oli kahdeksan elokuvateatteria. Tässä tutkitun jakson alussa, toukokuussa 1942 Viipurissa toimi kaksi elokuvateatteria, Palatsi ja Scala. Lokakuun aikana teatterien määrä kaksinkertaistui, kun Kinoportti ja Seppo avasivat ovensa. Tarkastelujakson viides elokuvateatteri avasi ovensa joulukuussa 1942. Elokuvateatterien toiminta oli vilkasta ja hyvin organisoitua huolimatta vallitsevasta sotatilasta. Viipuri näytti elokuvia noin kuukauden viiveellä Tampereen esitysrytmiin, eli ohjelmisto oli vertailukelpoista muihin keskeisiin suomalaiskaupunkeihin. Keskeinen havaintomme on, että amerikkalaista elokuvaa esitettiin Viipurissa filmiriidasta huolimatta myös vuosina 1942–1943. Julkaisemme tarkemmat tulokset myöhemmin tutkimusartikkelin muodossa.
Keynote-puhujia oli workshopissa kolme:
- Roel Vande Winkel, KU Leuven CINEMA IN OCCUPIED BELGIUM. Working with databases to gain new insights into cinemas and film screenings in German occupied Belgium (1940–1944).
- Prof. Pelle Snickars, Lund University, Doing New Film History—On Computer Vision & Topic Models of Swedish Film Culture in the 1930s.
- Thunnis van Oort, Radboud University, Using film programming datasets for writing histories of moviegoing: Data collection, analysis and dissemination.
Apulaisprofessori Roel Vande Winkel esitteli pitkäjänteistä työtään elokuvan esitystoiminnan historian tutkimuksen parissa. Kaksikielisen Belgian elokuvaohjelmistojen painopiste vaihteli toisen maailmansodan aikana sen mukaan, missä osassa maata elokuvaesityksiä järjestettiin. Pohjoisen hollanninkielisessä Flanderissa saksalaiselokuvien esitykset järjestettiin suuremmissa saleissa ja esityskaudet olivat pidempiä kuin etelän ranskankielisessä Valloniassa. Belgialaisen elokuvan esitystoimintaan vuodesta 1896 eteenpäin voi tutustua Cinema Belgica -tietokannassa.
Professori Pelle Snickars Lundin yliopistosta esitteli tietokoneavusteista kuvanlukua ja laskennallisten menetelmien käyttöä käynnissä olevissa tutkimushankkeissaan Welfare State Analytics. Text Mining and Modeling Swedish Politics, Media & Culture, 1945-1989 sekä Modern Times 1936. Molemmat projektit hyödyntävät digitaalisia menetelmiä ja niissä käytetään isoja digitaalisia datasettejä. Ensinmainittu soveltaa tekstinlouhintamalleja (text mining models) ja jälkimmäinen hahmontunnistustekniikoita (pattern recognition) mediahistoriallisiin lähteisiin. Snickars pohti puheenvuorossaan myös sitä, miten tekoäly ja tietokoneoppimisen menetelmät voivat tuottaa uutta tietoa pohjoismaisesta elokuvakulttuurista. Myös tekoälyn käyttö kuvanmuokkauksen välineenä puhutti tietysti audiovisuaalisen kulttuurin tutkijoita. Tietokoneavusteisten menetelmien käyttö herättää ristiriitaisia tunteita, sillä niiden avulla voidaan esimerkiksi luoda uusia kohtauksia vanhoihin elokuviin.
Snickars esitteli tapausta, jossa tubettaja Denis Shiryaev oli tekoälyn avulla luonut uusia kohtauksia Lumièren veljesten elokuviin ja parannellut audiovisuaalista materiaalia opettamalla tekoälyn värittämään, skaalaamaan ja parantelemaan historiallista elokuva-aineistoa.
Tutkijatohtori Thunnis van Oort Radboudin yliopistosta esitteli tutkimustaan digitaalisten menetelmien parissa. Luennon jälkeen kokeilimme hands-on-työpajassa digitaalisia menetelmiä käytännössä. Datasetti oli koottu etukäteen suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja hollantilaisten kaupunkien elokuvaesitysten tiedoista. Suomesta keräsimme elokuvateatterien esitystiedot Oulusta, Tampereelta ja Viipurista. Aikarajaus oli toukokuusta 1942 kesäkuuhun 1943. Aineistoja analysoitiin datankeruun jälkeen taulukoimalla ja tekemällä erilaisia hakuja aineistoon. Vertailemalla suomalaista dataa kansainväliseen, voidaan suomalainen elokuvateatteritoiminta sijoittaa transnationaaliseen kontekstiinsa.
Eräs analyysin menetelmä on professori John Sedgwickin kehittämä popstat-analyysi. Siinä lasketaan sanomalehtien elokuvailmoituksista kerätyn datan perusteella jokaiselle elokuvalle kapasiteettiluku, joka perustuu elokuvan esityskauden pituuksiin (montako päivää) ja elokuvasalien kapasiteettiin (montako istumapaikkaa). Suomessa yhdysvaltalainen elokuva sai suurimman esityskapasiteetin, suomalainen elokuva toiseksi suurimman ja saksalainen elokuva kolmanneksi suurimman. Pohjoismaisessa vertailussa saksalainen elokuva nousi kapasiteetiltaan suurimmaksi, toisena ruotsalainen elokuva ja kolmantena yhdysvaltalainen.
Workshop tarjosi paljon käytännön työkaluja ja taitoja tutkimustyöhön, ja esitellyt analyysimenetelmät antavat mahdollisuuden syventyä elokuvan esitystoiminnan historiaan entistä laajemmin. Näiden tulosten valossa jatkamme tutkimustamme ja odotamme innolla mahdollisuutta julkaista tuloksemme laajemman yleisön saataville tulevaisuudessa.