Tekijä: paaoino

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Maisteriksi valmistuminen on saanut minut pohtimaan kaikkea mitä olen opintovuosieni aikana kokenut. Ennen kaikkea olen reflektoinut paljon oman akateemisen identiteettini syntyä ja kasvua viimeisen seitsemän vuoden aikana. Historian opiskelu oli minulle itsestäänselvyys jo lukiossa, mutta en saanut ajatukselle paljoa tukea opinto-ohjauksen tai opettajien taholta. Perheeni kannustuksella ja oman jääräpäisyyteni turvin uskalsin kuitenkin tehdä sen mihin tunsin eniten paloa, ja muuttaa Rovaniemeltä Turkuun itselleni parhaan oppiaineen perässä.

Jos polkuni yliopistoon historianopiskelijaksi oli selkeä, niin oli myös suuntautumiseni vanhoihin aikoihin. Kirkkohistoria ja erityisesti luostarit olivat kiehtoneet minua jo lapsuudesta lähtien. Hieman yllättäen päädyin kanditutkielmassani myöhäisantiikkiin ja varhaisen luostarihistorian pariin. Kun keväällä 2020 kirjoitin tutkielmaani, pandemia oli juuri alkanut, ja koko prosessi jätti minut lopulta hyvin uupuneeksi. Kesti varsin kauan palautua normaaliin työskentelyn ja ajattelemisen rytmiin, ja minulla oli suuria vaikeuksia saada graduprosessi kunnolla käyntiin. Lopulta päädyin etenemistä helpottaakseni jatkamaan kandista tutun aineiston ja aikakauden kanssa, mutta osittain uudesta näkökulmasta käsin. Gradussani tutkin myöhäisantiikissa kaupungeissa harjoitettua asketismia aistihistoriallisen näkökulman kautta.

Ympyrän näin sulkeutuessa tunsin itseni varsin hölmöksi: miksi saman aiheen pariin palaaminen kesti kaksi kokonaista vuotta? Näin jälkikäteen voin todeta, että oli tärkeää työskennellä hetken aikaa pienemmällä teholla, jotta en olisi polttanut jaksamistani täysin loppuun. Lisäksi olen oppinut, että humanistinen tieteellinen tutkimus on prosessi, joka vaatii paljon, paljon aikaa kehittyäkseen. Omalla kohdallani syväluotaus lähes 1700 vuotta vanhaan latinankieliseen aineistoon vaati taustatyötä ja taitoja, joiden kartuttaminen oli työlästä, vaikkakin hyvin innostavaa ja hauskaa. Hyvä esimerkki on seuraava: laskeskelin gradua viimeistellessäni, että olin tutkielmaa laatiessa päässyt operoimaan seitsemän eri kielen kanssa, joista kolmen opiskelun olin aloittanut vasta yliopistossa. Koen, että kulttuurihistorian oppiaine on moninaisuudellaan tukenut minua parhaalla tavalla maisteriksi kasvamisessa. Ihastuttavan opetushenkilökunnan tuella sukellus vaativaan aiheeseen oli ylipäätään mahdollista tehdä. Maisteriopintojeni ja erityisesti viimeisen vuoden aikana olen myös opiskellut ja tehnyt tutkimustyötä Suomen Rooman-instituutissa. Antiikintutkimuksen aseman käydessä Suomessa yhä epävarmemmaksi on työskentely Rooman kansainvälisessä ympäristössä ollut itselleni tärkeää ja inspiroivaa. Akateemisesti minua ovat kuitenkin aina inspiroineet kaikkein eniten muut kanssaopiskelijat, joiden ajatusten ja töiden välityksellä näkökulmani ympäröivään maailmaan – niin tämänhetkiseen kuin menneeseen – ovat rikastuneet suunnattomasti.

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Jarkko Varjoranta

”Mahtaakohan kulunut graduvuoteni olla kenenkään mielestä kovinkaan kiinnostavaa luettavaa.” Tällainen ajatus pilkahti päässäni, kun sain oppiaineen suunnalta kutsun kirjoittaa lyhyen kuvauksen edeltäneestä vuodestani. Idea oli kuitenkin hauska. Pysähdyn mielelläni hetkeksi pohtimaan vuotta, joka oli monelta osin tähänastisen elämäni palkitsevin.

Maisterivaiheen ensimmäinen vuosi on päättymässä, sitä myötä neljäs opintovuoteni kokonaisuudessaan. Tein maisterivaiheen alussa monen mielestä hullunkurisen ratkaisun ja siirsin kurssitarjottimen syrjään: ensimmäinen vuosi oli tarkoitus pyhittää gradulle. Se ei välttämättä ollut viisasta eikä suositeltavaa, sillä maisteriopintojen tarkoituksenahan on tukea opiskelijan graduprosessia. En kuitenkaan osannut pitää näppejäni erossa kirjoittamisesta. Tutkimuskysymykset raksuttivat päässäni. Sitä paitsi olin jo edeltävänä kesänä nauhoittanut loputkin työssäni tarvittavista haastattelumateriaaleista! Kurssit odottaisivat.

Graduni jatkoi sekä teemoiltaan että metodologialtaan kanditutkielmani viitoittamalla tiellä. Vuoden 2021 kandissa tein muistitietohistoriallista tutkimusta Helsingin Sanomien Aikalaisia-sarjasta (1985–1986) ja suomalaisista 1980-luvun postmodernikeskusteluista. Graduprosessin ja yhdeksän haastattelun jälkeen aineistoa kertyi arkistoitavaksi yli 12 tunnin verran – siinä on riittänyt työstettävää. Olen nyt jo kolmen vuoden ajan sukeltanut laajemmin 1980-luvun kulttuurimurroksiin, eikä kyllästymisestä näy merkkiäkään.

Elämän realiteetit kuitenkin tarjosivat vuoteen omat lisähaasteensa ja ajankäytölliset rajoitteensa. Tukikuukausien puuttuessa rahoitin elämäni työskentelemällä Paimion parantolassa, Muuritutkimuksella ja Tekniikan Historian Seurassa. Kahden viimeisimmän leivissä olen vieläkin. Lokakuussa olin onneni kukkuloilla, kun toinen lapsemme syntyi terveenä. Toisaalta kääntöpuolena oli unirytmien ja rutiinien murtuminen. Yritänkin olla itselleni armollinen: graduni on tehty niin hyvin kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista.

Sitten on kehujen vuoro! Kulttuurihistorian henkilökunnan innostunut ja innostava suhtautuminen tutkielmaani on ollut sydäntä lämmittävää. Koen, että olen saanut valtavasti tukea ja kannustusta kaikissa työni vaiheissa. Tämä koskee niin teemaryhmiä kuin maisteriseminaaria, mutta erityisesti taustatukea tarjonnutta Sakari Ollitervoa, joka on jo kandisemmasta alkaen eli kolmen vuoden ajan jaksanut jauhaa kanssani jälkistrukturalismeista.

Gradu on nyt käytännössä valmis ja jatkosuunnitelmat selviä. Tämmöisenä päälle kolmekymppisenä perheellisenä uudelleenkouluttautujana tuntuu ihan hyvältä, kun elämällä on taas ammatillinen suunta. Kiitos kulttuurihistorian henkilökunnalle, kanssaopiskelijoille ja lukuvuodelle 2023–2024!

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Sara Vatanen

Käytin opiskeluaikani Turun yliopistossa opiskelemalla sitä, mikä sillä hetkellä kiinnosti. Opiskelin kaiken mahdollisen kulttuurihistoriasta ja sen lisäksi sukupuolentutkimusta, uskontotiedettä ja hieman kieliä. Ystäväni vahvalla myötävaikutuksella päädyin lopulta tekemään vielä pedagogiset opinnot.

Työllistymiseeni lienee vaikuttanut enemmän harjoitteluiden aikana saatu työkokemus kuin opinnoista harkiten muodostettu kokonaisuus. Tein harjoittelut Paimion kaupungilla ja historian oppiaineissa – osallistuin tämänkin julkaisun toimittamiseen kesällä 2021. Harjoittelut poikivat muitakin töitä.

Valmistumisen jälkeen olin parissa koulussa aineenopettajana. Huomasin kuitenkin, että peruskoulussa opettaminen ei minulle ainakaan toistaiseksi sopinut. Pedagogisten opintojen suorittaminen ei silti ollut turhaa, sillä niiden ansiosta pääsin viime syksynä töihin Kehittämiskeskus Opinkirjo -järjestöön.

Opinkirjon tavoitteena on lisätä nuorten vaikuttamisen ja osallisuuden mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Pysyviä toimintoja ovat mm. Nuorten parlamentti, Hymy-veistokset ja yrittäjyyskilpailu Yritys Hyvä. Kevätkaudella 2024 vastuullani oli Yritys Hyvä -kilpailun ja tiedekasvatusaiheisen Tutki-Kokeile-Kehitä -kilpailun koordinointi. Opettajaopinnoista ja -kokemuksesta on ehdottomasti ollut hyötyä molemmissa.

Kulttuurihistoria tukena työelämässä

Kulttuurihistorian opiskelu on antanut minulle paljon eväitä työelämään. Kyvystä hahmottaa suuria kokonaisuuksia on ollut oikeasti hyötyä! Opintojen ansiosta osaan tarkastella ilmiöitä historiallisesta perspektiivistä ja näen yhteyksiä eri ilmiöiden ja tapahtumien välillä. Nykyisessä työssäni arvostetaan sitä, että ei jumiteta pieniin yksityiskohtiin, vaan keskitytään suuriin linjoihin. Mielestäni kulttuurihistoria on yksi niistä aloista, jonka tutkimuksen yhteiskunnallista hyötyä ei voida heti havaita tai mitata. Tällaisia ovat myös monet tehtävät työelämässä.

Järjestössä työskentely on ollut antoisaa, mutta joudun pian kohtaamaan kentän vaikean rahoitustilanteen. Opetus- ja kulttuuriministeriö on kaavaillut mittavia leikkauksia yleisavustuksiinsa. Koska Opinkirjon rahoitus on peräisin suurimmaksi osaksi ministeriöltä, varaudutaan järjestössä tuleviin leikkauksiin. Määräaikainen työsuhteeni päättyy kesäkuun lopulla, eikä jatkoa ole tällä hetkellä tiedossa.

Toivotaan, että tilanne järjestösektorilla on väliaikainen, ja tulevat päättäjät ymmärtäisivät, kuinka tärkeää työtä järjestöt tekevät. Aion kuitenkin innolla jatkaa kultsan oppien hyödyntämistä töissä – järjestöalalla tai muualla. Kannustankin kulttuurihistorian opiskelijoita tekemään oman näköisiään valintoja, hyödyntämään harjoitteluja ja ennen kaikkea nauttimaan ainutlaatuisista opinnoista!

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Leeni Takanen

Suurin osa uusista opiskelijoista aloittaa maisterivaiheen opinnot syksyllä, uuden lukuvuoden alussa, mutta pieni ryhmä opiskelijoita hyppää mukaan maisteriopintoihin myös vuodenvaihteessa kevätlukukauden alussa. Näin oli minun kohdallani. Kulunut lukuvuosi on ollut sekä paluuta vanhaan että uuden alkua. Palasin syksyn alussa kotiin Etelä-Korean opiskelijavaihdosta ja kirjoitin syyslukukauden kandiseminaarissa ensimmäisen tutkielmani. Kulttuurihistorian syventävät opintoni aloitin tammikuussa 2024 Tutkimusverstas -kurssilla, kolme päivää kanditutkielman palauttamisen jälkeen.

Historian opintojen alussa minulle ei ollut täysin selvää, mihin historia-aineeseen halusin suuntautua. Vuonna 2020 opintoni aloittaneena opiskelijana suoritin historia-aineiden ja arkeologian yhteisen kandidaatintutkinnon. Kulttuurihistorian teemat kuitenkin kiinnostivat minua erityisesti koko perus- ja aineopintojen ajan, mikä näkyy kurssivalinnoissani. Vasta kandiseminaarin aikana tein lopullisen päätöksen. Itse kanditutkielmaprosessi sekä Maarit Leskelä-Kärjen vuorovaikutteinen seminaariohjaus ja kannustus johdattivat minut sekä monet muut seminaarilaiset kulttuurihistorian maisteriopintoihin. Oma kiinnostukseni matkailua, kokemushistoriaa ja aistimellisuutta kohtaan myös pääsi valloilleen tehdessäni tutkielmaa 1800-luvun lopun Korean matkakirjassa välittyneistä ympäristökokemuksista.

Kuluneena kevätlukukautena olen keskittynyt graduprosessin suunnitteluun sekä oman polun etsimiseen kulttuurihistorian opiskelijana. Päätin osallistua kahteen eri teemaryhmään, sillä graduideani ei vielä ollut täsmentynyt. Samanaikaisesti olen suorittanut loppuun viimeisiä kanditutkintoon kuuluvia kursseja, jotka olivat opiskelijavaihdon takia jääneet odottamaan. Keväällä aloittaneiden opiskelijoiden kesken olemme todenneet, että oli hyvä aloittaa teemaryhmässä heti kättelyssä, vaikka oma graduaihe ei ollut vielä selvillä. Teemaryhmissä on saanut vertaistukea sekä konkreettista apua graduprosessissa etenemiseen. Ilmapiiri on myös ollut vastaanottavainen, ja keskustelun avulla olen päässyt oman aiheen ideoinnissa pidemmälle.

Kulttuurihistoria on tuntunut minulle juuri oikealta valinnalta. Alan monipuoliseen kenttään tutustuminen on herättänyt kiinnostuksen myös moniin minulle uusiin teemoihin. On ollut inspiroivaa seurata kanssaopiskelijoiden erilaisia graduprosesseja ja päästä kuulemaan tutkijoiden töiden sisällöstä yhteisessä tutkimusryhmässä. Tuntuu, että uutena opiskelijana minut on otettu tässä akateemisessa yhteisössä hyvin vastaan. Osallistuminen tuntuu merkitykselliseltä, vaikka se välillä jännittääkin. Odotan innolla, millaisten teemojen äärelle kulttuurihistorian opinnot minut lopulta vievät.

Eurooppalaisten mediatutkijoiden ECREA-järjestön alaosastona toimii aktiivinen radiotutkijoiden jaosto, joka järjesti Sienassa 18–21.9.2019 kuudennen konferenssinsa. Siinä missä kattojärjestö ECREAn kokoontumiset ovat mitoiltaan valtavia, radiotutkijoiden kohtaamiset ovat pienimuotoisia ja kotoisia. Kuitenkin Sienaan saapui tavallista suurempi määrä äänimediasta kiinnostuneita. Paikalla oli 170 osallistujaa, joiden esitelmäaiheet oli valittu arviointikierroksen kautta.

Suuri osallistujien määrä ilahdutti järjestäjiä, mutta poikkeuksellisen laaja kiinnostus juuri Sienassa järjestettävää konferenssia kohtaan ei liene lopulta ollut organisaattoreille suuren suuri yllätys. Historiallisen kaupungin ainutlaatuinen kauneus oli epäilemättä paikalle tulleiden yliopistoihmisten tiedossa. Keskiaikaisen keskustan kupeessa kokoontuneet tutkijat pystyivät halutessaan vaikkapa pujahtamaan kaupungin kapeilla keskiaikaisilla kujilla kiitävien skoottereiden ja Fiatien sekaan.

Konferenssi järjestettiin Palazzo Centrale Del Complesso San Niccolossa, jossa on vuoteen 1999 saakka sijainnut psykiatrinen sairaala. Nyt rakennuksessa toimii useita Sienan yliopiston yksikköjä. Jo talon kolmannen kerroksen ikkunasta saattoi ihailla toscanalaisia lehtoja ja horisontissa siintäviä viiniviljelmiä.

Entisen sairaalan tiloissa on sekä humanistien että luonnontieteilijöiden yksikköjä. Kuva: Paavo Oinonen

Konferenssin teemana oli radio sosiaalisena mediana. Järjestäjien kutsun mukaan väline on yhteisöllinen ja eri kuuntelijaryhmien tarpeita tunnistava mediumi, jolla on yhä merkitystä. Peitellyn provokatiivisesti teemoittelu vihjaili, että ääniradio olisi televisiota ja lehdistöä paremmin onnistunut vastustamaan tuotteistumista ja säilyttämään erilaisia yhteisöjä palvelevan luonteensa. Toki kaikkien on pakko myöntää, että maailmalta löytyy radioita mainosrahoitteisista formaattiviestimistä aina pieniin kansalaisradioihin. Siksi tapahtuman kutsukirje haastoi osallistujia pohtimaan, mitä tarkoittaa puhua radiosta sosiaalisena mediana.

Ajatusta radion sosiaalisuudesta järjestäjät hakivat filosofi ja teknologiakriitikko Ivan Illichin hyödyntämää ”leppoisuuden” tai ”rentouden” (conviviality) käsitteellä, jonka hän on esitellyt teoksessaan Tools for Conviviality (1973). Itseasiassa käsite tuntuu hieman hankalasti suomeksi ilmaistavalta, varsinkin minulle, jolle alkuperäinen teos ei ole tuttu. Kuitenkin Illichiä tulkitsevien viestintätutkijoiden mukaan mediateknologioiden pitäisi tarjota kullekin merkitykselliseksi koettua viestintää ja näin reitti osallisuuteen. Useat esitelmöitsijät olivat tarttuneet konkreettisesti Illichin käsitteistöön ja paikansivat vähemmistöjen yhteisöradioista vahvoja sosiaalisia sidoksia ja luovuutta ylläpitäviä merkityksiä. Näin syntyy joviaalisuutta ja leppoisuutta.

Muutamat yhteisöllistä mediaa esitelleet tutkimushavainnot olivat yllättäviä. Professori Nico Carpentier esitteli projektia, jossa tutkijat paikansivat Kyprokselta itseään piilottelevan radiokanavan. Se ei halunnut tulla löydetyksi.  Paradoksaalisesti toimiva media ei ollut laiton asema vaan yhteisöviestin, jolle riitti oma toimintaympäristö, eivätkä tekijät kaivanneet yhtään enempää julkisuutta toiminnalleen.

Lukuisten todistusten mukaan ääniradio on elinvoimainen mediumi, oli se sitten vapaina aalloilla etenevää lähetystä tai nettiteitse välitettyä ohjelmatarjontaa. Toki sen tulevaisuudelle voi nähdä myös uhkia. Euroopan yleisradioliiton (EBU) markkinointitutkimuspalvelun johtaja David Fernandez Quijada oli yksi konferenssin pääpuhujista. Esityksensä aluksi hän vakuutti 56 yleisradioliiton jäsenmaan ja 116 mediaorganisaation painoarvolla, miten luotettavia uutisoijia eurooppalaiset yleisradioyhtiöt ovat.

Mutta näilläkin mahtiviestimillä on huolensa, sillä palvelujen käyttäjät ovat vääjäämättä keski-ikäistyneet, ja kehitys jatkuu. EBUn asiantuntijan diagnoosi oli ilmeinen. Yleisradioyhtiöissä on ikävinoutuma. Silmäys mediankäyttäjien ajasta kilpailevien uusien media-alustojen henkilöstöön antaa David Fernandez Quijadan mukaan osviittaa. Facebookin, Amazonin ja Applen työntekijöiden keski-ikä on 30 vuotta. Julkisen palvelun yleisradioyhtiöissä keski-ikäiset työntekijät tuntevat ikätovereidensa tarpeet kuin omat taskunsa. Heille he ohjelmia tekevätkin. Nuoret digijättien palkkaamat osaajat ymmärtävät ikäisiään ja nuoria keski-ikäisiä paremmin. EBU-johtajan mukaan julkisen palvelun medialle ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia entistä paremmin tunnistamaan ja ymmärtämään nousevien polvien tarpeita.

EBUn asiantuntijan David Fernandez Quijadan mietteet kiinnostivat monia vielä virallisten kysymysten jälkeen. Kuva: Elisa Bacco, konferenssiavustaja, Sienan yliopisto.

Silti julkisen palvelun mediayhtiöiden ongelmat vaikuttivat Toscanan taivaan alla varsin pieniltä, vaikka ne varmasti tulevaisuudessa muuttuvat entistä kiperämmäksi viestintäpolitiikaksi, jos palvelujen käyttäjämäärät marginalisoituvat. Kriittinen raja tulee vastaan, jos nuoresta ikäpolvesta ei löydy julkisen palvelun kuluttajia.

Entisen sairaalarakennuksen seminaaritiloissa monet esitelmöijät kertoivat, miten vapaaehtoisten kansalaisaktiivien vetämät yhteisöradiot olivat arjessaan ratkaisseet ohjelmapoliittiset haasteet. Ne yksinkertaisesti antoivat ihmisten tehdä ohjelmaa pienelle kuulijakunnalle oman lähiympäristönsä ongelmista. Kun radioaseman aallon kantama on muutama kymmenen kilometriä, tarpeiden tunnistaminen saattaa olla helpompaa kuin kansallisia yleisöjä palvelevilla yleisradioilla.  Ne ovat suuria toimijoita, jotka tuottavat sisältöjään täysin toisenlaisessa mediaympäristössä kuin, mihin ne ovat aikanaan syntyneet.

Ehkäpä muutamat julkisen palvelun medioita edustaneet osallistujat saivat vinkkejä vaikkapa rentouden ja yhteisöllisyyden ylläpitoon marginaaliviestimistä kertoneista alustuksista.

Teksti: Miira Vuoksenranta

International Society for Cultural History eli ISCH kutsui jälleen kulttuurihistorioitsijoita eri puolilta maailmaa vaihtamaan ajatuksia vuotuiseen konferenssiinsa, joka järjestettiin tällä kertaa 26-29.6.2019. Tänä vuonna konferenssin isännöinnistä vastasi Tallinnan yliopisto ja sen teema oli globaali kulttuurihistoria. Suomalaisittain ihanteellinen sijainti sai oppiaineemme mutta myös yleisemmin maamme kulttuurihistorioitsijoihin vipinää: paikalle saapui muhkeasti yli 50 suomalaista. Tämä oli varteenotettava prosentti koko kävijämäärästä, joka oli sekin huomattava: yhteensä yli 200 henkilöä. Suomalaisten innokas aktiivisuus verrattuna virolaisten tutkijoiden vaatimattomaan määrään huomioitiin myös Tallinnan yliopiston kulttuurihistorian professorin Marek Tammin lausumissa tervetuliaissanoissa yleisön huvitukseksi.

Konferenssin painettu ohjelmakirja oli liki 180-sivuinen järkäle. Kuva: Paavo Oinonen

Myös itse päätin saapua paikalle nuuhkimaan ilmapiiriä, vaikka en väitöskirjaprojektini vähäisen iän ja yleisen hämmennyksen vuoksi ollutkaan ehtinyt konferenssiin abstraktia lähettää. Koska konferenssi tosiaan oli Tallinnassa helpon laivamatkan päässä, en tahtonut jättää väliin tilaisuutta kokea kansainvälinen konferenssi, mutta pienemmillä paineilla. Kiinnostavaa oli nähdä omin silmin tutkijoita, jotka olivat olleet siihen mennessä ainoastaan nimiä paperilla.

Koska sessioita oli samaan aikaan käynnissä 8 kappaletta ja esitelmien aiheet olivat monenkirjavia, ei ohjelmasta luonnollisesti löytynyt paljoakaan omaan tutkimusaiheeseeni liittyvää kuunneltavaa. Siksi päätin osallistua sessioihin oman kiinnostuksen ja fiiliksen johdattamana. Lisäksi pyrin välttelemään sessioita, joissa oli paljon suomalaisten ja varsinkin turkulaisten esitelmiä. Tämä oli helpompaa kuin olisi voinut kuvitella, koska yllättävän usein kotimaamme tutkijoiden esitelmät tulivat kylki kyljessä. Se oli kuitenkin ymmärrettävää suomalaisten lukumäärän huomioon ottaen. Key note -puhujien lisäksi sain kuulla muun muassa noituudesta, urbaanista tilasta, varhaismodernista globaalista historioista, luovasta kirjoittamisesta kulttuurihistoriassa sekä kirjallisista käytänteistä 1600- ja 1700-lukujen Euroopassa. Mukavaa oli valinnanvapaus: koska kaikkea ei voinut nähdä, kaikkea ei myöskään ollut pakko nähdä.

Koska viivyin Tallinnassa koko konferenssin ajan, oli tarjolla runsaasti aikaa tutustua Tallinnan nähtävyyksiin. Muiden jatko-opiskelijoiden kanssa kävin ensimmäistä kertaa Vabamu-museossa, KGB:n tutkintavankilassa pahamaineisella Pagari-kadulla ja Viru-hotellin salaisen yläkerroksen KGB-museossa. Lisäksi uskaltauduimme kävelylle aurinkoiseen Vanhakaupunkiin turistipaljouden joukkoon.

Miehitysten ja vapauden museo Vabamuun saapuessaan kävijä saa käyttöönsä kuulokkeet, joiden avulla hän voi kuunnella e-opastuksen näyttelyissä kiertäessään. Museon teemoja ovat miehitykset, vastarinta, uudelleenitsenäistyminen ja vapaus. Opastuksen keskiössä ovat miehittäjien sijasta tavallisten virolaisten tarinat. Opastuksen sisältö oli mielestäni kiinnostava ja onnistunut, mutta ikävä kyllä teknologia ei aina toiminut toivotulla tavalla. Opastus vaihtui sitä mukaa, kun liikuimme museossa, mutta aina se ei toiminut kunnolla, mikäli sattui seisahtamaan väärään paikkaan. Vabamu-museon lipuilla sai lisämaksua vastaan vierailla myös Vanhakaupungissa sijaitsevissa KGB:n vankiselleissä. Ne rakennettiin Pagari-kadulla sijaitsevan talon kellariin 1940-luvulla Neuvostoliiton todellisia ja kuviteltuja vihollisia varten. Näissä pidätysselleissä syytettyjä kuulusteltiin ja kidutettiin ennen, kun heidät lähetettiin tuomioistuimeen. Vierailu vankiselleissä ei kestänyt kauan, mutta ne jättivät konkreettisuudessaan meihin vahvan vaikutuksen. Kesäisen aurinkoiselle kadulle astuessa ristiriita klaustrofobisen synkkään kellarivankilaan ei voinut olla korostuneempi.

Aivan viime tingassa saimme idean käydä vielä Viru-hotellissa sijaitsevassa KGB-museossa, jonne pääsee ainoastaan opastettuna ennakkovarauksella. Vierailimme siellä juuri ennen kotimatkalle lähtöä, mikä tarkoitti aikaista herätystä juhlimisesta uuvahtaneille. Jatko-opiskelijatoverini sanoin: ”Olen hereillä ja lähdössä museoon, mutta miksi?” Käynti oli kuitenkin tuskan arvoista. Opas oli selvästi vanha konkari, joka johdatti meidät kuivaa huumoria viljellen sekä Viru-hotellin että sen ylimmässä, salaisessa kerroksessa toimineen Neuvostoliiton tiedustelupalvelun historiaan. Kierrokselta jäi päällimmäiseksi mieleen tarina mummoista, jotka palkattiin Neuvostoaikaan istumaan joka kerroksessa ja raportoimaan hotellivieraiden liikkeet. Lisäksi mieleen jäi salaisessa kerroksessa sijaitseva radiokeskukseen johtava paksu ovi, jossa luki sekä venäjäksi että viroksi: ”Täällä ei ole mitään”. Hotellissa ammoin työskennellyt sähköasentaja oli saanut hälytyksen sähköviasta ja oli rientänyt tälle olemattomalle ovelle. Sen takana oli ollut odottamassa agentti pistooli sojossa.

Viru-hotellin korkeuksissa sijaitsevan KGB-museon tarkkailulaitteistoja, joiden avulla neuvostoviranomaisia kiinnostaneita hotellivieraita kuunneltiin. Kuva: Paavo Oinonen

Konferenssimatkalta jäi käteen paljon hyviä muistoja. Oleellinen osa sen onnistumisella oli yleinen rento tunnelma sekä jatko-opiskelijoiden yhteisöllisyys. Illallisia ja yöelämää oli niin paljon kuin sielu sieti (tai ei sietänyt). Lisäksi majapaikkamme oli erityisen hieno: sen järjestäjät tekivät meille tosiaan suuren palveluksen. Kämpät sijaitsivat aivan Vanhankaupungin kupeessa, kasvisravintoloiden, design-liikkeiden ja hipsteribaarien ympäröimänä suoran ratikkayhteyden päässä yliopistolta. Muiden esitelmiä katsellessa itselle muodostui suurempi varmuus tulevaisuuden konferensseja varten. Vaikka esitelmien pitäminen tuskin tulee ikinä olemaan helppoa, on niistä minunkin mahdollista suoriutua kunnialla.

Teksti: Juuso Rekola

Kansainvälisyys on nykyisin yksi tiedeyhteisön kulmakivistä lähes kaikkialla maailmassa, kun ylirajaiseen yhteistyöhön kannustetaan yhä enemmän ja siihen löytyy enenevissä määrin resursseja. Kulttuurihistorian oppiaineeseen saatiin vuonna 2019 kansainvälinen vierailija Itä-Euroopasta, kun Oleksandr Okhrimenko Kiovan kansallisesta yliopistosta vieraili Suomessa 3.–7. kesäkuuta. Okhrimenko on keskiajan tutkija; hän on väitellyt ja julkaissut kirjan sydänkeskiajan Englannin kaupunkien arjesta, ja nykyisin hän tutkii länsieurooppalaisia käsikirjoituksia. Toisen vuoden apulaisprofessorina (Assistant Professor) hän pitää myös useita kursseja keskiaikaisesta elämästä ja alkuperäislähteiden käytöstä.

Okhrimenkon Suomen-matka järjestyi Erasmus+ -ohjelman kautta. Erasmus+ on eurooppalaisille korkeakouluille suunnattu vaihto-ohjelma, joka toteuttaa kansainvälistä yhteistyötä opiskelija-, opettaja- ja henkilökuntavaihtojen sekä erilaisten hankkeiden kautta. Ohjelman kautta myös moni turkulainen historioitsija on ollut tutkijavaihdossa, viikon mittaisista pikavisiiteistä aina pitempiin matkoihin.

Keskustelu tutkijavieraan kanssa oli hyvin antoisaa, rentoa ja tasapainoista. Vaikka kaikkiin etukäteen valmisteltuihin kysymyksiin ei välttämättä tullut suoria vastauksia, sivupoluille lähtemällä ja avointen kysymysten kautta oli mahdollista saada paljon mielenkiintoista tietoa siitä, millaista historiantutkimus Ukrainassa oikeastaan on.

Miten ja miksi päädyit historioitsijaksi ja keskiajan tutkijaksi?
Yliopistoon siirtyessäni päätin aluksi ryhtyä arkeologiksi tai filologiksi, sillä koulussa historia tuntui lähes liian helpolta aineelta. Kun saavuin yliopistoon 17-vuotiaana, päätin kuitenkin viime hetkellä valita historian, sillä se tuntui luontevimmalta. Ukrainassa ensimmäinen opintovuosi kuluu lähinnä ympärilleen katsellessa, minkä jälkeen yleensä valitaan, mihin erikoistua. Päätin erikoistua keskiajan tutkimukseen, koska pidin erityisesti latinan opiskelusta ja minua kiehtoi ajatus siitä, että pääsisin käsittelemään alkuperäisiä, latinankielisiä käsikirjoituksia. Kun löysin vielä aiheen, joka kiinnosti, suunnitelmilleni näytettiin vihreää valoa.

Tutkin arkielämää sydänkeskiajalla aina väitöskirjaani asti. Vaikka luulin tämän tutkimusalueen olevan helppoa, se ei lopulta ollut niin. Verrattuna esimerkiksi poliittiseen historiaan arkielämän tutkimukseen voi ja pitää sisällyttää hyvin laaja-alaisesti aineistoa, sillä relevanttia tietoa voi löytää miltei kaikenlaisista lähteistä. Arkielämän tutkimus vaatii myös laajojen aikavälien ja kokonaisuuksien hahmottamista, joten lähteideni määrä kasvoi ja kasvoi. Päädyin tutkimaan vain noin kahdensadan vuoden mittaista sydänkeskiaikaa, mikä lopulta osoittautui mielekkääksi: alueellisesti rajatun aineiston tutkimus paljasti yllättäviäkin muutoksia tuolla aikavälillä, vaikka näkökulmaani voisi kuvata mikrohistorialliseksi.

Miten opintosi sujuivat, ja millaista nykyinen tutkimuksesi on luonteeltaan?
Haasteellista on, että Ukrainassa ei ole saatavilla merkittävää määrää lähteitä keskiajan Länsi-Euroopasta. Miten voi tehdä tieteellistä työtä aiheesta, josta ei voi löytää mitään? Jossain vaiheessa kuitenkin paljastui, että Ukrainan kansalliskirjastossa säilytetään verrattain pientä, mutta merkittävää kokoelmaa keskiaikaisia käsikirjoituksia lännestä. Näitä käsikirjoituksia ei ollut juuri hyödynnetty, joten tutkimukseni osuu hyvään saumaan. Myös moderni teknologia on mahdollistanut sen, että ei ole pakko tutkia vain oman maansa historiaa. Eri alueiden tutkimus onkin avartanut näkökulmaani merkittävästi.

Okhrimenkon uusi, ukrainankielinen teos arkielämästä 1000–1200-lukujen Englannissa.

Mainitsitkin jo lähteiden saatavuuden, mutta monia varmasti kiinnostaa tietää yleisesti, millaista on olla ukrainalainen historioitsija tai tiedeyhteisön jäsen?
Ukrainassa rahoitus ei ole kovin pitkälle kehittynyttä. Suurimman osan rahoituksesta saamme yliopistolta, jossa olemme kuitenkin töissä ensisijaisesti opettajina. Annamme opiskelijoille valmiudet käyttää alkuperäislähteitä. Aikaa, tilaa ja rahaa oman tutkimuksen tekemiseen ei ole niin paljoa kuin mitä haluaisi, joten Erasmuksen kaltaiset avustukset tulevat tarpeeseen. Varsinaisten historiantutkijoiden piiri Ukrainassa on melko pieni; vuosittain yliopistoon otetaan sisään 50–70 opiskelijaa, joista yhtä tai kahta lukuun ottamatta kaikki päätyvät myöhemmin yliopiston ulkopuoliseen ammattiin, erityisesti museoihin tai opetustehtäviin.

Historiantutkimukselle on kuitenkin tilaa. Nykyisin Ukrainassa ollaan kiinnostuneita erityisesti sosiaalihistoriasta, niin keskiajan tutkijoiden keskuudessa kuin myös monella muulla alalla. Neuvostoaikana keskiajan tutkijoidenkin oli työskenneltävä valtionideologian hyväksi, ja heidän tehtävänsä oli löytää menneisyydestä esimerkkejä, joilla voitiin perustella Neuvostoliton yhtenäisyyttä. Ukrainan itsenäistyttyä poliittiset aiheet ovat antaneet tilaa sosiaalisille kysymyksille, kuten arkielämälle.

Mikä sai sinut tulemaan Suomeen?
Noin kaksi vuotta sitten vierailin ensimmäisen kerran Turussa, Centre for the Study of Christian Cultures -tutkimuskeskuksen järjestämässä konferenssissa. Konferenssi käsitteli uskonnon historiaa sekä kristillistä kulttuuria, ja vierailun perusteella Suomessa tehtiin mielenkiintoista ja korkeatasoista tutkimusta. Turun ja Kiovan yliopistojen välillä on yhteistyötä, joten kun minulle tarjottiin mahdollisuutta käydä uudestaan Suomessa, suostuin.

Olen kiitollinen Marika Räsäselle siitä, että hän esitteli minulle ei vain Turkua, vaan myös Helsinkiä ja Tamperetta. Sain tutustua moniin suomalaisiin historioitsijoihin. Huomasin, että keskiajan tutkijoiden verkosto on samanlainen kuin Ukrainassa; piirit ovat pienet, joten tunnemme yhtenäisyyttä enemmän keskenämme kuin muiden kollegojen kanssa. Yhteistyö on tietysti tärkeää kaikilla tasoilla, jotta voimme ylittää ne jakolinjat, jotka jakavat tutkijoita kahtia, ja jotta voimme tuottaa parempia tutkimustuloksia.

Millaista suomalainen tutkimus on ukrainalaiseen tutkimukseen verrattuna?
Huomattavaa on, että suomalaisilla keskiajan tutkijoilla on paljon kokemusta ulkomailta, ja tutkimus on usein luonteeltaan hyvin kansainvälistä. Ukrainassa näin ei vielä ole, mihin vaikuttaa tietysti se, että vanhempi sukupolvi ei esimerkiksi hallitse englannin kieltä hyvin. Mahdollisuus viikon tutkijavaihtojen kaltaisiin reissuihin helpottui vasta viitisen vuotta sitten, kun tutkijat eivät enää tarvitse lyhyitä matkoja varten passin lisäksi muita matkustusasiakirjoja. Suomessa tutkijoilla on myös enemmän aikaa tutkimustyöhön. Ukrainassa työtehtävät ovat yleensä pitkäkestoisempia, kun taas täällä tutkijat siirtyvät aktiivisesti oppituolista ja tutkimusprojektista toiseen.

Oleksandr Okhrimenko ja Marika Räsänen Aikalassa. Okhrimenko esittäytyi perjantaina laitoksen väelle ja esitteli oman yliopistonsa tutkimusta.

Voitaisiinko Suomesta ottaa Ukrainassa mallia, ja jos, millä tavalla?
Kyllä. Erityisesti rahoitusjärjestelmää tulisi mielestäni kehittää, jotta historioitsijat voisivat tuottaa enemmän tutkimusta. Yliopiston ajatellaan kuitenkin olevan ennen kaikkea opiskelijoita varten, mikä on toki ymmärrettävää. Järjestelmää toki kehitetään koko ajan, ja näkisin, että muutaman vuoden kuluttua rahoitus ja sen myötä tutkimuksen tekeminen kasvavat ja helpottuvat. Keskiajan tutkimus on silti hyvin spesifi ala, joten on oltava luova, jos haluaa vakuuttaa potentiaaliset rahoittajat oman tutkimuksensa merkityksestä.

Digitaaliset menetelmät tulevat vaikuttamaan alan kehitykseen ja käsityksiin, mutta ihmislähtöistä tutkimusta tullaan yhä tarvitsemaan, sillä vanhat lähteet ovat usein monimutkaisempia kuin miltä ne näyttävät. Tietokone ei osaa vielä hahmottaa eroavaisuuksia tai lukea rivien välistä. On kriittistä osata tavoittaa tekstien syvempiä merkityksiä – sanojen perusmerkitykset voivat olla muuttumattomia, mutta niillä on eri aikoina ja eri paikoissa hyvin moninaisia merkityksiä. Koneista on toki hyötyä, mutta myös ihmisten välistä yhteistyötä tarvitaan. Jo keskustellessa kollegojen kanssa kahvikupin ääressä voi usein hahmottaa asioita uudella tavalla.

Humanistisista tieteistä keskustellessa nousee usein esille sen relevanssi ja merkitys nyky-yhteiskunnassa. Keskiajan tutkimus on tietysti suurimmassa osassa maailmaa melko pieni ala, mutta miten humanistiset tieteet voivat ja miten niitä arvostetaan Ukrainassa?
Hyvä kysymys. Ukrainassa priorisoidaan ja tuetaan ensisijaisesti niin sanottuja oikeita tieteitä, eli luonnontieteitä. Niihin kannustetaan hakemaan, ja niistä valmistuu todennäköisemmin rahakkaaseen ammattiin. Humanististen tieteiden merkitystä ei kyseenalaisteta, mutta käytännössä niitä ei tueta. Ukrainassa kukin saa tehdä sitä, mitä haluaa, mutta moni tuntee joskus toisin, jos hyväkään tutkimus ei saa tukea.

Olemme laitoksellamme kuitenkin todenneet, että suremisen sijasta meidän on syytä ryhtyä aktiiviseen toimintaan. Yritämme selittää ymmärrettävästi laajoille yleisöille, mitä teemme ja miksi toimintamme on tärkeää ja hyödyllistä. Pari vuotta sitten aloitimme julkisten luentojen pitämisen, ja nykyisin meille jopa maksetaan siitä, eli ihmiset ovat selkeästi kiinnostuneita keskiajasta. Keskiaikahan näkyy kaikkialla elämässämme, vaikkemme sitä itse tajuaisi, niin modernissa lääketieteessä, taikauskoissa kuin vaikkapa Game of Thronesin kaltaisissa sarjoissa.

Ilmiö kuulostaa hyvin yleismaailmalliselta: nykyisin humanisteilta edellytetään, että he perustelevat oman työnsä merkityksellisyyttä myös muille.
Näin juuri, asia on sama missä tahansa. Ukrainassa on tietysti omat käsityksensä siitä, miten tiedettä tulisi tehdä. Usein humanistien odotetaan saavan valmiiksi neljä artikkelia vuodessa, vaikka se on yhteistyönäkin merkittävä urakka, johon luonnontieteilijöillä on ehkä paremmat valmiudet. Tiedemiesten odotetaan myös integroituvan ja tekevän yhteistyötä lännen suuntaan, mikä sekään ei aina ole paras vaihtoehto. Jos työskentelee ukrainalaisten lähteiden kanssa aiheista, jotka selkeästi kiinnostavat lähinnä ukrainalaisia, on loogisempaa kirjoittaa artikkeleita ukrainaksi kuin englanniksi.

Mitä kaikkea olet ehtinyt Suomen-vierailusi aikana tehdä?
Olen vieraillut esimerkiksi erilaisissa museoissa ja workshopeissa. Maanantaina esimerkiksi osallistuin Helsingissä pidettyyn Marika Räsäsen, Seppo Heikkisen ja Hilkka-Liisa Vuoren kirjoittaman The Medieval Offices of Saint Thomas Aquinas -kirjan julkistustilaisuuteen. Tilaisuudessa oli paikalla paljon tutkijoita, joihin pääsin tutustumaan, joten pääsin jo heti matkani aluksi hyvin sisään suomalaiseen yliopistomaailmaan. Paikalla oli sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi keskiajan tutkimukseen ja joiden tekstejä olen itse sattunut lukemaan. Samana päivänä kävin myös Helsingin Kansalliskirjastossa tutustumassa paikalliseen käsikirjoitusten ja fragmenttien valikoimaan. Marika Räsäsen suunnittelema viikko-ohjelma oli tiivis, mutta mielenkiintoinen.

Marika Räsäsen, Seppo Heikkisen ja Hilkka-Liisa Vuoren uusi teos julkistettiin 3.6.2019.

Näkisitkö kokemustesi perusteella, että suomalaiset ja ukrainalaiset tutkijat voisivat tehdä jatkossa yhteistyötä?
Ehdottomasti. Mahdollisuuksia erilaisiin projekteihin on runsaasti, sillä Suomi ja Ukraina ovat kumpikin tavallaan Itä- ja Länsi-Euroopan solmukohdissa. Ukrainassa on vielä keskiaikaisia alkuperäislähteitä, joita ei ole vielä juuri tutkittu, sillä Ukrainassa tutkijapooli on rajattu.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
”Lomaviikon” jälkeen valmistaudun järjestelemään yliopistossa pidettäviä tenttejä. Heinäkuun alussa esitelmöin Leedsissä pidettävässä International Medieval Conferencessa, ja syksyllä on tarkoitus järjestää useampiakin seminaareja.

Millainen käsitys sinulle jäi Suomesta? Luuletko palaavasi takaisin?
Suomi on tehnyt minuun henkilökohtaisesti suuren vaikutuksen. Erityisesti ihmisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys, mutta myös ammattimaisuus olivat positiivisia asioita. Olen kiitollinen kaikesta, ja palaan toki, sillä suomalainen tutkimus houkuttelee edelleen. Nautin olostani täällä hyvin paljon, ja erityisesti viehätyin siitä, kuinka pitkään aurinko on kesäiltaisin ylhäällä – asia, joita Ukrainassa harvoin saa todistaa täysin samalla tavalla.

Eurooppalainen mediatutkijoiden järjestö ECREA toimii suurtapaamisten ohella pienesti. Järjestöön kuuluvat radiotutkijat kokoontuvat joka toinen vuosi. Tällä kertaa tapaaminen oli syyskuussa Lublinissa Puolassa. Osallistuin ryhmän konferenssiin ensimmäistä kertaa. Kaupunki on minulle entuudestaan tuttu pelkästään kirjailija Isaac Bashevis Singerin romaanista Lublinin taikuri, jossa juutalainen silmänkääntäjä ajautuu umpikujaan ja oppii, mikä on elämässä tärkeää.

Maria Curie-Skłodowska -yliopiston järjestämään kolmepäiväiseen konferenssiin oli ilmoittautunut 57 osallistujaa. Eniten vieraita oli Euroopan maista, mutta mukana oli tutkijoita Kanadasta, Meksikosta ja Australiasta. Konferenssin otsikkona oli Radio Relations, jonka mukaisesti järjestäjät halusivat osallistujat pohtimaan, millaisia suhteita radio rakentaa ja millaisissa konteksteissa se on toiminut ja toimii. Omassa puheenvuorossani pohdin julkisen palvelun yleisradiotoimijoiden varhaisia oletuksia omista tehtävistään.

Tilat konferenssille tarjosi Lublinin keskustassa sijaitseva kunnallinen kulttuurikeskus.

Tutkijoita askarruttavat vaikkapa podcastit, feature-ohjelmat ja auditiivisen kerronnan keinot. Joitakuita kiinnostaa, miten kaupallinen mainosradio virtaviivaistaa tuotteensa ja pyrkii mittamaan myös kuuntelijoiden tunteet.

Yksi pääesitelmöitsijä, italialainen mediatutkimuksen professori Enrico Menduni, korosti historiakatsauksessaan median konvergenssia. Hänen mukaansa ei enää edes ole tarpeen puhua radiosta. On erilaisia alustoja, joilla välitetään näkö- ja kuuloaistille tarkoitettuja mediatuotteita. Äänimediumi voi silti olla elinvoimainen viestimisen muoto, Menduni järkeili.

Puheenjohtaja Guy Starkey ja professori Enrico Menduni, joka puhui yleisradioviestinnän haasteista digitalisaatiossa.

Brittiläinen emeritusprofessori Seán Street laittoi yleisönsä pohtimaan runoutta. Esitelmän keskiössä oli kuuloaisti, onhan runouden perusolomuoto ääneen lausuttu ja sanoina kuultu puhe. Aktiivinen feature-ohjelmien tekijä ja kirjailija puhui äänten tavasta luoda merkityksiä. Tallennettuna tai ei, äänet saavat voimansa hiljaisuuden luomassa taustassa. Mistä Dylan Thomasin äänten runoelma, Maitometsä, alkaa? Street kysyi retorisesti: Hiljaisuudesta.

Konferenssivierailla oli mahdollisuus astua itse hiljaisuuden historiaan. Oheisohjelmaan kuului tutustuminen vaikuttavaan Grodzka Gate – NN Theatre -keskukseen. Yksi sen päätehtävistä on muistella Lublinia juutalaisena kaupunkina. Keskus sijaitsee paikalla, josta alkoi Lublinin juutalainen kaupunginosa. Sen 43 000 asukkaan yhteisö tuhoutui natsimiehityksessä käytännössä täysin. Museoon on luotu kansiot menetetyistä ihmishengistä. Joistakin on tietoja enemmän, toisista ei juuri mitään. Sellainen on hiljaisin todiste tapahtuneesta.

Grodzka Gaten museon miltei huomaamaton sisäänkäynti.

Museo ei sentään ole äänetön, vaan kyseessä on elävän historian keskus. Yksi tuoreista hankkeista on sotia edeltäneen Lublinin äänimaiseman rekonstruktio; tallenteella kaikuu kauppiaiden jiddišinkielinen toripuhe, kiireisiä askeleita, kauempana lonksuvat hevoskärryn pyörät. Paljon ääntä, vähemmän hiljaisuutta. Tämähän on Lublinin taikurin, silmänkääntäjä Yashan, äänimaisemaa. Kaikkiaan osuva vierailukohde radiotutkijoille.