Valmistuin kulttuurihistorian maisteriksi keväällä 2024 vajaan seitsemän vuoden opintojen jälkeen. Kulttuurihistoria on puhtaasti kiinnostuksesta ja intohimosta tehty valinta, en tuolloin ollut suunnitellut uraani millään tavalla. Opintojen edetessä huomasin kulttuurien välisten kohtaamisten ja globaalien valtasuhteiden olevan itseäni eniten kiinnostavia teemoja. Tein valintoja opintojeni ohella, jotka sallivat hakeutumaan nykyiselle alalleni, vaihtamatta rakastamaani pääainetta. Tein työharjoittelun ulkomailla, kävin vaihdossa, ja olin aktiivinen International Students of History Associationissa, lopulta toimien puheenjohtajana. Uskon tämän roolin auttaneen minut ensimmäiseen korkeakoulujen kansainvälisten asioiden työharjoitteluun.
Valmistumisen jälkeen tein vielä kolmannen työharjoittelun, josta päädyin nykyisiin tehtäviini kansainvälisten asioiden koordinaattorina. Korkeakoulujen kansainvälisten asioiden arjessa törmää yllättävän syvällisiin eettisiin pohdintoihin, joissa historian ymmärryksellä ja paljon puhutulla lähdekritiikillä on ollut suuri arvo. Historialliset valtasuhteet vaikuttavat edelleen kansainvälisessä liikkuvuudessa, monesti enemmän kuin haluammekaan myöntää. Opintoni antoivat vahvan pohjan näiden historiallisten kontekstien ymmärtämiseen sekä tiedon hankkimiseen ja soveltamiseen. Havaitsen itse lähestyväni tietoa juuri kulttuurihistorian näkökulmasta.
Tietääkseni nykyisessä organisaatiossani ei ole muita historia-aloilta valmistuneita. Ympärilläni on paljon tradenomeja, insinöörejä, kääntäjiä, ja kauppatieteilijöitä. Poikkitieteellisyys tuo paljon kiinnostavia näkökulmia keskusteluihimme, ja arvostankin tätä nykyisessä roolissani paljon. Toisaalta oma tutkintoni on monesti ihmetyksen aihe, ja päädyn usein perustelemaan opintojani ja niihin perustuvia näkökulmiani. Vielä tämä ei ole haitannut, sillä useimmiten päädyn ihaniin keskusteluihin työkavereiden kiinnostuksen kohteista. Alan laajuus yllättää monet, ja saa haaveilemaan kaikesta, mikä on vielä tutkimatta. Musiikki, urheilu, arkkitehtuuri, pseudohistoria, eläintutkimus, ja moni muu kulttuurihistorian nykytutkimuksen teema kiinnostaa laajaa yleisöä, ja avaa ovet uudelle poikkitieteelliselle dialogille. Vaikka en ole enää suoraan tekemisissä kulttuurihistorian kanssa, kannan ylpeästi mukanani oppejani ja puhun aina mielelläni taustastani ja alma materistani.
Kirjoittaja: Taru Bergman, kansainvälisten asioiden koordinaattori, Turun Ammattikorkeakoulu
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Vuosi 2024 oli kohdallani mielenpainuva: minusta tuli kulttuurihistorian dosentti ja aloitin työt mielenkiintoisessa digitaalisiin kulttuuriperintöaineistoihin keskittyvässä DIGHT-net projektissa. Näihin tapahtumiin kulminoituu pitkän aikavälin kehitys, jota en alun perin suunnitellut lainkaan. Kun aloitin kulttuurihistorian opinnot syksyllä 1996, en ajatellut, että minusta joskus tulisi kulttuurihistorian dosentti, enkä tiennyt mitään digitaalisista tutkimusmenetelmistä. Nämä asiat tulivat mukaan elämääni vähitellen opintojen ja työkuvioiden kehittyessä.
Kiinnostukseni Itä- ja Itäisen Keski-Euroopan historiaan vei minut alun perin vaihto-opiskelijaksi Pietariin ja Puolaan. Näissä vaihdoissa hankkimani kielitaito vei minut työskentelemään ulkoministeriössä ja yritysmaailmassa, kunnes haluni tehdä tutkimusta sai hakeutumaan väitöskirjan tekijäksi. Puolalaisen muodin markkinointia Neuvostoliitossa 1950- ja 1960- luvuilla käsittelevä väitöskirjani valmistui vuonna 2017.
Väitöskirjaa tehdessäni kiinnostuin digitaalisista ihmistieteistä. Sain ASLA-Fulbright stipendin, jonka turvin vietin vuoden UC Berkelyssä tutustuen sikäläiseen digitaalisten ihmistieteiden toimintaan. Seuraavana vuonna vietin vielä kolme kuukautta UCLA:n the Institute for Pure and Applied Mathematicsissa Culture Analytics -ohjelmassa, jossa monitieteinen osaamiseni alkoi vahvistua.
Näistä kokemuksista innostuneena pääsin mukaan kiehtoviin projekteihin, joissa opetettiin historioitsijoille tietokoneavusteisia tutkimusmenetelmiä, tutkittiin tietokoneavusteisesti uutisten leviämistä 1800-luvun lehdissä maailmanlaajuisesti ja pseudohistoriallisten käsitysten leviämistä suomen- ja venäjänkielisessä internetissä. Vuonna 2020 siirryin neljäksi vuodeksi Tallinnan yliopistoon CUDAN Cultural Data Analytics -laboratorioon, jossa tehtiin moniteistä tietokoneavusteista kulttuurin tutkimusta. Kun tämä pesti päättyi, saimme onneksemme rahoituksen, ja DIGHT-net-hanke pääsi aloittamaan toimintansa.
DIGHT-net on Tallinnan, Turun, Amsterdamin ja Bolognan yliopistojen EU-rahoitteinen yhteishanke, jonka tavoitteena on kehittää digitaalisten kulttuuriperintöaineistojen tutkimuksen ja opetuksen keskittymä Tallinnan yliopistoon. Turku on mukana juuri yliopistoomme keskittyneen kovatasoisen digitaalisten tutkimusmenetelmien osaamisen ansiosta. Järjestämme digitaalisen kulttuurintutkimuksen uusimpia tuulia ja digitaalisiin kulttuuriperintöaineistoihin liittyviä tasa-arvo -kysymyksiä käsitteleviä verkkotilaisuuksia. DIGHT-net tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden kehittää digitaalista kulttuurintutkimusta kansainvälisessä yhteistyössä. Olen innoissani siitä, mitä kaikkea tulemme yhdessä saavuttamaan.
Kirjoittaja: Mila Oiva
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Verkostoitumisella ja kielitaidolla on ollut keskeinen rooli omalla tutkijanurallani. Aloitin akateemisen verkostoitumisen graduvaiheessa liittymällä vuonna 2021 Sateenkaarihistorian ystävien hallitukseen. Yhdistystoiminnassa opin paljon uutta sateenkaarihistoriasta Suomessa, ja verkostoiduin myös alan kollegoiden kanssa. Vuonna 2022 pääsin muun muassa mukaan Sateenkaarihistorian ystävien silloisen puheenjohtajan, yhteiskuntatieteilijä Tuula Juvosen, organisoimaan queer-historiatyöpajaan NOS-HS Queering National Histories -projektin puitteissa. Työpajaan osallistuminen oli hedelmällistä, sillä tapasin siellä islantilaisia, norjalaisia ja brittiläisiä queer-tutkijoita sekä sain palautetta tutkimussuunnitelmastani väitöskirjatutkijaksi hakua varten. Työpajasta tutuksi tuli esimerkiksi queer-tutkija Alison Oram, jonka Britanniaa koskeva tutkimus on sittemmin ollut erittäin tärkeää omalle sukupuolen moninaisuuden historiaa käsittelevälle väitöskirjalleni.
Verkostoitua voi myös oman kotiyliopiston sisällä. Kollegani ja kulttuurihistorian väitöskirjatutkijan Seppo Heikkisen kanssa tiemme kohtasivat jatko-opintojen aloituspalaverissa vuonna 2023. Huomasimme tutkivamme samankaltaisia aiheita: Hän tekee väitöskirjaa yhdenvertaisuusteemojen käsittelystä suomalaisessa urheilujournalismissa vuosina 1950–2000, ja itse tutkin sukupuolen moninaisuuden merkityksellistämistä suomalaisessa mediassa miltei samana ajanjaksona. Yhteistyömme alkoi siitä, kun esitin hänelle eräässä kulttuurihistorian seminaarissa kysymyksen intersukupuolisten urheilijoiden näkyvyydestä aineistossa. Kysymys poiki lopulta yhteisartikkelin sukupuolen testaamisesta olympialaisissa käydystä lehtikeskustelusta. Opimme valtavasti toinen toisiltamme, minä uutta urheilusta ja Seppo lisää sukupuolen määrittelystä. Yhteisartikkelista on myös ollut paljon hyötyä omalle tutkimukselleni, sillä ymmärrän nyt paremmin sitä, miten käsitykset sukupuolista alkoivat muotoutua 1960–2000-luvun lääketieteessä.
Joskus verkostoituminen tapahtuu melkein puolivahingossa. Keväällä 2024 osallistuin Tampereella järjestettyyn Paluu Juurille 2024 -konferenssiin, jonka aiheina olivat mm. feministinen ja queer-tutkimus sekä mies- ja sukupuolentutkimus. Menin konferenssiin kuuntelemaan muiden esityksiä, sillä minulla ei ollut mitään uutta esiteltävää. Päädyin kuuntelemaan paneelia sukupuolesta, seksuaalisuudesta sekä persoonallisuudesta. Esityksen jälkeen juttelin yhden panelistin, Sara Barbon, kanssa hänen tutkimuksestaan. Tiemme erkanivat, mutta tapasimme uudelleen eräässä toisessa sessiossa. Session jälkeen laitoin Saralle sähköpostia palauttaakseni hänelle termospullon, jonka hän oli unohtanut viereiselle paikalleni. Siitä lähtien olemme pitäneet yhteyttä sähköpostitse, ja olemme myös tavanneet etänä Zoomissa. Olemme keskustelleet Saran kanssa esimerkiksi tutkimusaiheistamme, sillä hän tutkii trans- ja eläinaktivismia Virossa ja Suomessa. Olemme myös puhuneet transhistorian tutkimisen vaikeudesta, ja pohtineet suomen ja viron kielen sanoja sukupuolen moninaisuudelle. Koska transhistorian kenttä on kansainvälisesti ja meillä Suomessa verrattain pieni, on tällainen vertaistuki ollut minulle erittäin arvokasta.
Uusien tutkimuskenttien ja -aineistojen avaajia
Väitöskirjavaiheessa tarpeellisiksi kieliksi ovat osoittautuneet etenkin englanti ja ruotsi. Ilman englannin kielen taitoa kansainvälisiin seminaareihin osallistuminen olisi mahdotonta, ja verkostoitumisestakin tulisi kovin vaikeaa. Suurin osa transhistoriaa koskevasta tutkimuskirjallisuudesta on myös julkaistu englanniksi, joten kielitaito on oman kentän tuntemisessa avainasemassa. Yhtä lailla olen kiitollinen menneisyyden minälle, joka kirjoitti lukiossa matematiikan sijaan ruotsin, sillä osa tutkimastani sukupuolen moninaisuutta koskevasta lehtiaineistosta on julkaistu ruotsin kielellä, ja monet sukupuolta koskevat mediakeskustelut ovat tulleet Suomen alueelle usein ensin ruotsinkielisiltä alueilta.
Vuoden väitöskirjaa tehtyäni totesin kuitenkin, että nykyinen kielitaitoni ei enää riitä, sillä törmäilin jatkuvasti sukupuolen moninaisuutta koskevaan saksankieliseen kirjallisuuteen, jota en ymmärtänyt. Havaitsin myös, että useat aihepiirin käsitteet juontavat juurensa seksologi Magnus Hirschfeldin kirjoituksiin. Koska yliopisto tarjoaa myös väitöskirjatutkijalle mahdollisuuksia kielitaidon kehittämiseen, otin saksan kurssikirjan kauniiseen käteen, ja aloitin saksan opiskelun aivan nollatasolta. Kielen opiskelu on ollut paikoittain haastavaa, mutta vuoden opiskelun jälkeen on ollut ilo huomata, että yksinkertaisten tekstien luku onnistuu jo suhteellisen hyvin.
Tanskassa verkostoitumassa. Kuva: Marco Juvonen
Toivonkin voivani tulevaisuudessa lukea myös saksankielisiä tutkimusaineistoja, ja kuka tietää, vaikka verkostoituvani saksankielisillä alueilla! Toukokuun 2025 loppupuolella matkustin verkostoitumaan ainakin suhteellisen lähelle Saksaa, sillä osallistuin Tanskassa järjestettyyn Queer Pasts: What’s Queer in Queer History? -konferenssiin.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Hyttyset ja kesän ihmeellinen valo. Porot ja puhdas vesi. Nauru ja ilo. Ainakin nämä jäivät mieleen ISCH:n konferenssista, joka pidettiin Rovaniemellä kesäkuussa, juhannuksen alla. Konferenssi oli lajissaan seitsemästoista, ja se toteutettiin Suomessa nyt toisen kerran; vuonna 2010 kokoonnuttiin Turussa. Tällä kertaa teemaksi valikoitui Human/Nature – Entanglements in Cultural History. Teema on monin tavoin ajankohtainen, ja se mahdollisti myös monialaiset ja tieteidenväliset kohtaamiset. Konferenssin järjestivät ISCH (International Society for Cultural History), Lapin yliopisto, Turun yliopisto ja Kulttuurihistorian seura.
Konferenssin osallistujat ryhmäkuvassa Lapin yliopiston edustalla. Kuva: Christa Haataja.
Itse olin ISCH:n konferenssissa nyt yhdettätoista kertaa, ja ensimmäistä kertaa järjestäjän roolissa. On tietysti itsestään selvää, että konferenssin kokoon saattaminen ei ole mikään pikkujuttu, mutta silti tekemistä, pohtimista, suunnittelua, organisointia ja erilaista säätämistä oli yllättävän paljon. Osallistujana on helppo vain kulkea työryhmästä ja luennolta toiseen, nauttia ja joskus vähän valittaakin, jos joku asia ei toimi, kahvi loppuu tai mikrofoni pätkii. Tämän kesän jälkeen lupaan, että ensinnäkin arvostan ihan eri tavalla konfajärjestäjien työtä, ja toiseksi, en koskaan enää nillitä mistään!
Suunnittelun ensimmäiset etapit
ISCH:n konferenssin valmistelu aloitetaan jo pari vuotta ennen h-hetkeä. Ensin ISCH:n johtokunta kuulostelee ehdotuksia sopiviksi paikoiksi. Kun paikka on valittu, kootaan suunnittelutyöryhmä ja mietitään teema, jota ehdotetaan johtokunnalle. Tällä kertaa teema muotoutui aika kivuttomasti: ihmisen ja luonnon kytkökset mahdollistivat monenlaisia näkökulmia ja sen, että esimerkiksi eri aikojen tutkijat saattoivat tarkastella omaa tutkimusaihettaan uusista näkökulmista. Aihepiiri on myös Lapin yliopiston ja Turun kulttuurihistorian oppiaineen vahvuusalueita, ja mukaan suunnittelutyöryhmään saatiin alan asiantuntijoita.
Seuraavassa vaiheessa, reilua vuotta ennen konferenssiaikaa, oli hyvä aika alkaa miettiä keynote-puhujia. Kolme nimeä nousi esiin heti ensimmäisissä keskusteluissa: Hannu Salmi Turun yliopistosta, Sandra Swart Etelä-Afrikasta Stellenboschin yliopistosta ja Marek Tamm Tallinnan yliopistosta Virosta. Kaikki suostuivat puhujiksi, ja valinnat osoittautuivat erinomaisiksi. Luentojen näkökulmat keskustelivat keskenään ja täydensivät toisiaan.
Syksyllä 2024 alkoi rahoituksen hakeminen, ja samalla laadittiin alustava budjetti. Säätiörahoitus on tiukassa, mutta saimme onneksemme Tieteellisten Seurain Valtuuskunnalta avustuksen, jota käytettiin esimerkiksi ulkomailta tulevien keynote-puhujien matkakuluihin ja sihteeristö- ja konferenssitoimistokuluihin. Myös järjestävät tahot osallistuivat rahoitukseen, ja muutamia sponsorejakin saatiin mukaan. ISCH:n konferensseissa osallistumismaksut on haluttu pitää kohtuullisina, joten avustuksilla voitiin maksaa esimerkiksi Get together -tilaisuuden kulut, kahvituksia konferenssin aikana, esiintyvien muusikoiden palkkiot sekä ISCH Talks -tilaisuuden tarjoilut.
Työrukkasia ja sydämentykytystä
Konferenssikoordinaattoriksi saimme kasvatustieteiden ja kulttuurihistorian opiskelijan Anu-Leena Haaraojan, jolla on pitkä kokemus ja rautainen ammattitaito tapahtumien järjestämisessä. Lapin yliopiston kongressipalveluilta ostettiin joitain palveluita, kuten abstraktien vastaanottaminen ja ilmoittautumisjärjestelmä. Paljon hommaa jäi silti itse tehtäväksi, ja se piti minut ja Anu-Leenan tiukasti puhelimen ja sähköpostin äärellä koko konfaa edeltävän vuoden. Esiin tulevia asioita on lukuisia: mihin kirjataan turvallisuussuunnitelma ja mitä siinä pitää huomioida? Mistä saadaan opiskelija-avustajat? Montako gluteenitonta illallista tarvitaan? Loppuuko kahvi, onko teenjuojat huomioitu? Mihin kohtaan pystytetään puhujalava? Onhan muuten kaikki tilat varattu? Millaisia tiedotteita pitää kirjoittaa ja kuka sen tekee?
Järjestäjien lisäksi kysymyksiä oli tietysti myös osallistujilla. ISCH2025-konferenssissa päädyttiin kaksivaiheiseen hakuun, eli ensin haettiin ehdotuksia paneeleiksi, ja paneeleille vastuuhenkilöitä. Vasta sen jälkeen avattiin haku yksittäisille esitelmäehdotuksille. Kaksivaiheisuus aiheutti jonkin verran päänvaivaa, mutta osoittautui lopulta hedelmälliseksi ratkaisuksi. Paneeliesityksiä tuli lähemmäs kolmekymmentä, ja lopulta paneelit olivat koherentteja kokonaisuuksia, jotka keskittyivät tiettyyn teemaan. Koska paneelit muodostettiin jo ensimmäisessä vaiheessa, vältyttiin siltä, että suunnittelutyöryhmän jäsenistä muodostettu Scientific board olisi joutunut kokoamaan paneelit satojen yksittäisten paperien perusteella. Toisessa vaiheessa paperia ehdotettiin joko tiettyyn paneeliin tai tietyn teeman alle, mikä sekä helpotti järjestäjien työtaakkaa että auttoi fokusoitumisessa teemaan. Paneelien muodostaminen työllisti tästä etukäteistyöstä huolimatta paikallista työryhmää ja Scientific boardia ihan kiitettävän paljon.
ISCH 2025 -konferenssin kauniin julisteen suunnitteli Christa Haataja.
Työryhmän lisäksi konferenssin suunnittelussa ja toteutuksessa oli mukana kaksi kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa Lapin yliopistosta. Christa Haataja toteutti konferenssille kauniin graafisen ilmeen, joka perustui auringonkehrä-ajatukseen ja Lapin kahdeksaan vuodenaikaan. Noora Nampajärvi suunnitteli yhdessä Anu-Leenan kanssa oheisohjelmaa, jossa korostui paikallinen luontokulttuuri. Ohjelmassa oli jokiristeilyä, kaupunkikävelyä, retkiä Ounasvaaralle ja Kotiseutumuseolle, saunomista ja makkaranpaistoa nuotiolla.
Sydämentykytyksiä aiheutti viime metreillä lentoalan lakkouhka, joka osui juuri konferenssiviikolle. Pääpuhujat ja suurin osa osallistujista saapuivat onneksi ajoissa paikan päälle. Opiskelija-avustajien ja työryhmän voimin saatiin infotiskit pystytettyä ja viime hetken säädöt tehtyä. Koko viikon ajan tunnelma oli lämmin, rento ja innostunut.
Etänä vai lähinä?
Konferenssin jälkeen ohjelmassa olivat vielä jälkityöt: laskujen maksaminen, kiitokset sponsoreille ja yhteistyökumppaneille, raportointi ja muu jälkipuinti. Lisäksi teimme pohjan ohjeistukseen, jota seuraavat konferenssien järjestäjät voivat hyödyntää. ISCH:n konferenssit ovat suhteellisen pieniä, mutta se ei tarkoita, että tekemistä olisi vähän. Pohjarahoitusta tai -organisaatiota ei ole, vaan jokainen järjestävä taho aloittaa työn joka kerran ikään kuin alusta. Jokainen konferenssi on näin omannäköisensä.
Oma kysymyksensä on se, kannattaako konferensseja nykymaailmassa enää järjestää. Onko mitään mieltä lennellä muutamaksi päiväksi toiselle puolelle maailmaa? Resurssien näkökulmasta verkkokonferenssit kenties olisivat kestävin vaihtoehto. On kuitenkin täysin eri asia tavata kollegoita kasvokkain, jutella kahvi- tai teekupin ääressä, hätistellä hyttysiä ja istua saunan lauteilla konferenssipäivän päätteeksi, kuin nähdä puhuvia päitä ruudulla. Paikan tuntu, materiaalisuus ja aistimellisuus eivät välity zoom-istunnoissa. Pehmustetun mikrofonin heittely salissa herättää paljon enemmän hilpeyttä kuin mikrofonin kuvakkeen klikkaaminen. Lapin yliopistossa konferenssi järjestettiin taiteiden tiedekunnan tiloissa, ja eri tavoin läsnä oleva taide toi viikkoon oman lisänsä.
On myös ihan eri asia tuntea hyttysen pisto kuin lukea siitä. Keskellä yötä paistavasta auringosta voi katsoa dokumentteja tai tehdä analyysejä, mutta mikään ei voita sitä kokemusta, joka syntyy, kun ensi kertaa herää yöllä kahdelta ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Pohjoisessa asuvalle aurinko, viileys, raikas ilma ja puhdas vesi tuntuvat itsestään selviltä asioilta, ja on helppo unohtaa, että kaikille ne eivät sitä ole.
Ihanien muistojen joukossa yhdeksi helmeksi nousee hetki, jolloin sain kuunnella luentosalillisen ihmisiä laulavan minulle onnittelulaulun syntymäpäiväni kunniaksi, jokainen omalla kielellään. Sillä hetkellä unohtuivat vuoden kestänyt stressi, ensimmäisen konferenssipäivän aamuna iskenyt selkäkramppi ja kaikki muut huolet. Olin onnellinen, kun sain nauttia viisaiden ja hauskojen kollegoiden seurasta, kuunnella inspiroivia esityksiä ja luentoja, ja ennen kaikkea viettää aikaa kulttuurihistorian parissa.
Tutkija on tietyssä ajassa, paikassa ja kehossa elävä ihminen. Kuten menneisyydessä eläneet, myös me itse jaamme tietynlaisen todellisuuden. Siksi on hyvä silloin tällöin olla yhteisessä tilassa ja elää ruumiillisesti todeksi se, mitä tutkii.
Seuraavan kerran tapaamme kulttuurihistorioitsijoiden kanssa hiukan erilaisissa oloissa, kun konferenssi järjestetään Pariisissa syksyllä 2026. À bientôt!
Pälvi Rantala Kulttuurihistorian yliopistonlehtori, Lapin yliopisto
Maisteriksi valmistuminen oli yllättävän epäjuhlallinen tapahtuma. Usein kuulee tarinoita, kuinka gradua viimeisteltiin viimeisenä asiana öitä pitkin tiukkaa aikataulua vasten ja kun se palautettiin viime hetkellä, suuri paino vyöryi pois hartioilta. Olin minäkin asettanut itselleni takarajan, mutta lopulta palautin työn, kun se oli valmis – en siksi, että oli pakko. Ehkä juuri se, että minulla oli mahdollisuus kirjoittaa gradua itselleni sopivaan tahtiin, ilman erityistä painetta valmistumisesta, helpotti työn tekemistä.
Gradu ei ollut minulle suuri taistelu. En voi väittää, että sen kirjoittaminen olisi ollut helppoa, mutta minulle gradu pysyi mielekkäänä työnä koko prosessin ajan, ilman kriisejä tai ahdistusta. Aiheeni, aineistoni ja loppua kohden myös teoreettinen näkökulma kaikki olivat inspiroivia elementtejä, jotka osaltaan kannustivat kirjoittamaan edelleen. Sirpaleiset ja toisistaan irralliset osat nivoutuivat yhteen kuin itsestään: havainnoissani ja tulkinnoissani oli alusta asti joku idea, jota en vain vielä silloin pystynyt näkemään kokonaisuutena. Sattumalla oli suuri merkitys palasten loksahtelussa. Gradua aloitellessa on mahdoton sanoa, tulevatko valinnat kestämään loppuun asti. Mikään muu kuin aihe ei minullakaan pysynyt tismalleen samana, vaan kaikki tarkentui kirjoittaessa ja lukiessa. Lopulta palautuksen jälkeen jäi jopa vähän harmittamaan, ettei ollut enää erityistä syytä lukea esimerkiksi teoriaa käsittelevää kirjallisuutta, jota haalimissani kirjoissa oli vielä paljon lukemattakin.
Varsinainen valmistuminen tapahtui eräänä huhtikuisena aamuna, kun lähetin tutkintotodistushakemuksen. Joitakin tunteja myöhemmin sähköpostilaatikkoon tipahti todistukseni filosofian maisterin tutkinnosta, ja siinä se sitten oli. Kaikki oli tapahtunut digitaalisesti, erinäisten lomakkeiden ja automaattiviestien kautta. Lopulta juhlallisimmalta tuntuva hetki valmistumisessa olikin se, kun huomasin graduni julkaistun UTUPubiin. Tämän ohella huomasin palvelussa olevan useiden muidenkin maisteriseminaarissa kanssani olleiden työt, mikä herätti vielä viimeisen yhteisöllisyyden tunteen. Gradu on kaikkien maisteriksi valmistuneiden yhteinen kokemus: piirteiltään yksilöllinen, mutta kollektiivisesti jaettu.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Mahdollisuus opiskella kulttuurihistoriaa oli yksi monista syistä, jotka asettivat Turun etusijalle yliopistoon hakiessani. Perus- ja aineopintojen aikana pysyin silti avoinna kaikille syventävien opintojen vaihtoehdoille. Kiinnostuksenkohteeni, vaatteet, arki ja talous, olisivat voineet viedä suuntaan jos toiseen.
Kandini aiheen löysin pitkäaikaisen kesätyöpaikkani ullakolta, sata vuotta täyttävän vaateyrityksen arkistoista. Työstämisen alkuvaihe oli hieman epätoivoista, sillä aineisto ei vastannutkaan odotuksiani: tuotekuvien ja mainosten sijasta se painottui tili- ja pöytäkirjoihin. Pääsin vauhtiin vasta, kun seminaariryhmän rohkaisemana jätinkin vaatteet tutkielmassa sivurooliin. Päädyin tutkimaan perheyrityksen sisäistä dynamiikkaa.
Yrityshistoria kannatti, sillä kandin jälkeen olen päässyt toteuttamaan yrityksen juhlavuoden tiimoilta ihania projekteja. On ollut ilahduttavaa löytää tuosta minulle aiemmin tuntemattomasta maailmasta moninaisia merkitysverkostoja kulttuurihistoriallisen lähestymistavan avulla. Kandisyksyn aikana vahvistui ajatus siitä, että tällä tiellä on hyvä jatkaa, ja ilmoittauduin tammikuussa syventävät opinnot aloittavalle intensiivikurssille.
Valinta oli niin luonteva kuin oikeakin. Kulttuurihistorian henkilökunta ja kanssaopiskelijat ovat paitsi nerokkaita, myös avoimia ja ystävällisiä. Eniten olen nauttinut kursseilla kukoistavasta keskustelusta. Etenkin seminaarimuotoinen työskentely on antoisaa. Satoi tai paistoi, semmasta tullessa hymyilyttää; on niin inspiroivaa kuulla erilaisista tutkimusaihioista ja oivalluksista!
Kulttuurihistorian horisontti näyttää näin opiskelijan näkökulmasta aavalta. Mielenkiintoisia aiheita, kokonaan uusia tai uusista näkökulmista, tuntuu löytyvän koko ajan. Opiskelijaharjoittelijana FaFFe-hankkeessa näin, kuinka alan tutkijat asemoituvat ekokriisiin ajautuneessa maailmassa. Tietokirjallisuuteen katsauksen tehnyt kurssi taas osoitti tuoreiden kulttuurihistoriallisten teemojen kiinnostavan yliopistomaailman ulkopuolellakin.
Opinnot ja syksyllä alkava graduprosessi tulevat varmasti tarjoamaan paljon seuraavan parin vuoden aikana. Mutta ensin annan ajatusten hetken levähtää Vartiovuoren lehmusten varjossa.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Kulttuurihistorian syventävien opintojen Taiteiden, populaarikulttuurin ja median historian tutkimusryhmämme keskusteli kevätlukukauden päätöstapaamisessaan Walter Benjaminin (1892–1940) esseestä ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella” (myöhemmin Taideteos-essee).
Taiteiden, populaarikulttuurin ja median historian tutkimusryhmä 29.5.2025. Eturivissä vasemmalta Jirka Louhio, Katriina Mäkinen ja Leo Rissanen. Takarivissä vasemmalta Juulia Kortelainen, Tony Honkanen, Leeni Takanen, Lotta Selin ja Mari Jaakkola. Ryhmäkuvasta puuttuvat Emmilotta Appelö, Mikael Luotolahti ja Linda Ojanen. Kuva: Paavo Oinonen.
Saksanjuutalainen filosofi ja kulttuurikriitikko Walter Benjamin laati esseensä 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin valokuva ja äänielokuva olivat kulutustuotteina suhteellisen uusia mutta arkipäiväistyivät joutuisasti. Benjamin näki molemmissa aikakautta määrittävän mekaanisesti jäljennettävän kulttuurimuodon.
Tekstistä on muodostunut klassikko, jonka äärelle mediakulttuurin tutkijat palaavat yhä uudelleen. Jo tämän takia sen ruodinta taidetta, populaarikulttuuria ja mediaa käsittelevässä seminaarissa tuntui perustellulta. Saksalaisfilosofin ajatusten innostamina koskettelimme myös tekoälyn vaikutusta taiteeseen ja kulttuuriin.
Benjamin lähestyy aihettaan historiallisesti. Marxilaisin vaikuttein hän pöyhii yhteiskunnan päällysrakennetta, jonne kulttuuri ja taide sijoittuvat. Taide on hänen mukaansa saanut alkunsa kulteista ja rituaaleista. Vaikka antiikin kreikkalaiset tekivät pronssivaluja ja löivät kolikoita, pääosin tuotetut kuvat olivat ainutkertaisia ja kuuluivat synty-yhteyteensä, Benjamin kirjoittaa.
Walter Benjaminin Taideteos-esseestä on ilmestynyt useita versioita. Teemaryhmä luki Markku Kosken suomennoksen vuodelta 1989, joka on vuoden 1936 versiosta.
Sittemmin litografia, kivipaino, viivasyövytys ja kirjapainotaito mahdollistivat uudenlaisia uusintamisen tapoja. Mutta vasta valokuvaus vapautti ihmiskäden kohteensa muovaamisesta ja teki hänestä laukaisimen painajan. Elokuvakamera ja ääniteknologia tallensivat kuvaa ja ääntä näyttelijän puhenopeudella. Benjaminin mukaan teosten kulttisidos katosi, kun syntyi toistettava tallenne, jonka jakelumahdollisuus mursi perinneyhteyden. Valmis tuote oli osa tuotantoketjua.
Teemaryhmämme vakuuttui, että uusintamisen mahdollisuus oli Benjaminista kiehtovaa. Hän kirjoitti, miten taide vapautui ”loismaisesta rituaalisidonnaisuudesta”. Hintana oli taiteen auran, mystifioidun henkäyksen, katoaminen. Häntä ei kuitenkaan huolestuttanut se, että massakulutettavat elokuvat vaikuttaisivat katsojiinsa kielteisesti, kuten monet hänen aikalaiskollegansa päättelivät. Benjamin uskoi, ettemme voi täysin tietää, mitä vaikkapa elokuvateatterin yleisössä tapahtui. Miten nähty kuhunkin kokijaan vaikutti tai miten se kenties mobilisoi?
Esseen ajatukset teknisen uusintamisen aikaansaamista muutoksista tuntuvat tekoälykeskustelun kehyksessä ajankohtaisilta. Pohdimme, onko Benjaminin ajatus taiteen luomisen mekaanistumisesta tullut uudenlaiseen tilanteeseen. Jos valokuva ja audiovisuaalinen kuva muuttivat luovaa prosessia, ne olivat aina jonkin oletetun subjektin tai tuotantoryhmän tuotoksia. Ajattelemme valokuvan ja elokuvan syntyneen inhimillisen valinnan koskettamina. Tallentaminen ja jakelu olivat teollisuutta.
Tekoälyn tuottamissa kuvissa, teksteissä ja äänissä tekijyys etenee vielä kauemmas Benjaminin ajoista. Se on tekoälybotille annettuja komentoja, joilla teos muovautuu. Yhtä kaikki, tekijyyttä on paikannettavissa. Haikailemmeko kauan sitten menetettyyn rituaalisuuteen ja taiteilijan henkäisyn perään, sellaiseen, jolla ei ole merkitystä? Kaiken lisäksi sanotaan, että tekoälyä hyödyntävän taiteilijan panos voi olla hyvin monimutkainen ja prosessina vaikea kuin minkä tahansa muun taiteen tekeminen.
Kaivoimme esille Suomen Arvostelijan Liiton 75-vuotisjuhlajulkaisun Kriittisen ajattelun aika (2025). Toisin kuin voisi luulla, kriitikot eivät ole kovin huolissaan tekoälystä taidekentällä. Muun muassa Tomi Slotte Dufvalle on kyse mahdollisuudesta taidekeskusteluun: ”Onko taide tiedon tuottamisen tai maailmassa olemisen tapa vai keino tehtailla helposti kulutettavia teoksia?”
Suomen arvostelijan liitto juhlii 75-vuotistaivaltaan Silvia Hosseinin, Riikka Laczakin ja Vesa Rantaman toimittamalla kirjoituskokoelmalla.
Slotte Dufva viittaa tutkimukseen, jossa yleisöllä testattiin tekoälyn tuottamia runoja ja tunnettujen runoilijoiden teoksia. Yleisö arvosti enemmän tekoälyn generoimia säkeitä kuin maineikkaiden taiteilijoiden teoksia. Kielimalli loi sisällöistä helppotajuisia ja suoraviivaisia. Kirjoittaja arvelee, että algoritmirunouden maailmassa kriitikon asiantuntijuutta tarvitaan entistä enemmän. Slotte Dufvan mukaan kenties kuvataiteessa taiteilijan kädenjälki on uudenlaisen arvostuksen kohde tekoälykuvien runsaudessa.
Audiovisuaalisesta kulttuurista viehättynyt Benjamin ei hänkään aivan vankkumattomasti luottanut yleisöjen kriittisyyteen: ”Sovinnaisesta nautitaan kritiikittömästi, todella uudesta vastahakoisesti.”
Nimittäin Walter Benjamin työskenteli itsekin kriitikkona ja vapaana kirjoittajana, sillä hän ei saanut yliopistovirkaa. Pohdimme, miten saksalaisajattelija olisi suhtautunut tekoälyyn. Kenties uteliaasti. Benjamin kirjoitti Taideteos-esseessään kirjoittamisen demokratisoitumisesta. Laajalevikkinen lehdistö yleisönosastoineen teki kenestä tahansa lukijasta potentiaalisen kirjoittajan.
Some on tehnyt jokaisesta potentiaalisen median, ja tekoäly on viimeisin harppaus sisällöntuottamiselle. Seminaarimme arveli, että tekoälyn voi pistää töihin varsin vaatimattomin taidoin. Kynnys on matala, mutta me tiedämme, ettei kielimalli ajattele vaan tottelee komentoja. Se ei toistaiseksi laadi sellaista kriittistä tekstiä kuin itse haluamme.
Kirjallisuus
Benjamin, Walter: Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella [suom. Markku Koski]. Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toimittaneet Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suomentanut Raija Sironen. Alkuteos: Gesammelte Schriften 1972, 1977, 1978. Kansan Sivistystyön Liitto, Tutkijaliitto, Helsinki 1989, 139–173.
Slotte Dufva, Tomi: Uusi ketsuppi – eli mitä jokaisen pitäisi tietää tekoälystä. Silvia Hosseini, Riikka Laczak ja Vesa Rantama: Kriittisen ajattelun aika. Suomen arvostelijain liitto, Helsinki 2025, 90–103.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Maisteriksi valmistuminen on saanut minut pohtimaan kaikkea mitä olen opintovuosieni aikana kokenut. Ennen kaikkea olen reflektoinut paljon oman akateemisen identiteettini syntyä ja kasvua viimeisen seitsemän vuoden aikana. Historian opiskelu oli minulle itsestäänselvyys jo lukiossa, mutta en saanut ajatukselle paljoa tukea opinto-ohjauksen tai opettajien taholta. Perheeni kannustuksella ja oman jääräpäisyyteni turvin uskalsin kuitenkin tehdä sen mihin tunsin eniten paloa, ja muuttaa Rovaniemeltä Turkuun itselleni parhaan oppiaineen perässä.
Jutta Laitila (Kuva: Pyry Koskinen).
Jos polkuni yliopistoon historianopiskelijaksi oli selkeä, niin oli myös suuntautumiseni vanhoihin aikoihin. Kirkkohistoria ja erityisesti luostarit olivat kiehtoneet minua jo lapsuudesta lähtien. Hieman yllättäen päädyin kanditutkielmassani myöhäisantiikkiin ja varhaisen luostarihistorian pariin. Kun keväällä 2020 kirjoitin tutkielmaani, pandemia oli juuri alkanut, ja koko prosessi jätti minut lopulta hyvin uupuneeksi. Kesti varsin kauan palautua normaaliin työskentelyn ja ajattelemisen rytmiin, ja minulla oli suuria vaikeuksia saada graduprosessi kunnolla käyntiin. Lopulta päädyin etenemistä helpottaakseni jatkamaan kandista tutun aineiston ja aikakauden kanssa, mutta osittain uudesta näkökulmasta käsin. Gradussani tutkin myöhäisantiikissa kaupungeissa harjoitettua asketismia aistihistoriallisen näkökulman kautta.
Ympyrän näin sulkeutuessa tunsin itseni varsin hölmöksi: miksi saman aiheen pariin palaaminen kesti kaksi kokonaista vuotta? Näin jälkikäteen voin todeta, että oli tärkeää työskennellä hetken aikaa pienemmällä teholla, jotta en olisi polttanut jaksamistani täysin loppuun. Lisäksi olen oppinut, että humanistinen tieteellinen tutkimus on prosessi, joka vaatii paljon, paljon aikaa kehittyäkseen. Omalla kohdallani syväluotaus lähes 1700 vuotta vanhaan latinankieliseen aineistoon vaati taustatyötä ja taitoja, joiden kartuttaminen oli työlästä, vaikkakin hyvin innostavaa ja hauskaa. Hyvä esimerkki on seuraava: laskeskelin gradua viimeistellessäni, että olin tutkielmaa laatiessa päässyt operoimaan seitsemän eri kielen kanssa, joista kolmen opiskelun olin aloittanut vasta yliopistossa. Koen, että kulttuurihistorian oppiaine on moninaisuudellaan tukenut minua parhaalla tavalla maisteriksi kasvamisessa. Ihastuttavan opetushenkilökunnan tuella sukellus vaativaan aiheeseen oli ylipäätään mahdollista tehdä. Maisteriopintojeni ja erityisesti viimeisen vuoden aikana olen myös opiskellut ja tehnyt tutkimustyötä Suomen Rooman-instituutissa. Antiikintutkimuksen aseman käydessä Suomessa yhä epävarmemmaksi on työskentely Rooman kansainvälisessä ympäristössä ollut itselleni tärkeää ja inspiroivaa. Akateemisesti minua ovat kuitenkin aina inspiroineet kaikkein eniten muut kanssaopiskelijat, joiden ajatusten ja töiden välityksellä näkökulmani ympäröivään maailmaan – niin tämänhetkiseen kuin menneeseen – ovat rikastuneet suunnattomasti.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Jarkko Varjoranta
”Mahtaakohan kulunut graduvuoteni olla kenenkään mielestä kovinkaan kiinnostavaa luettavaa.” Tällainen ajatus pilkahti päässäni, kun sain oppiaineen suunnalta kutsun kirjoittaa lyhyen kuvauksen edeltäneestä vuodestani. Idea oli kuitenkin hauska. Pysähdyn mielelläni hetkeksi pohtimaan vuotta, joka oli monelta osin tähänastisen elämäni palkitsevin.
Jarkko Varjoranta
Maisterivaiheen ensimmäinen vuosi on päättymässä, sitä myötä neljäs opintovuoteni kokonaisuudessaan. Tein maisterivaiheen alussa monen mielestä hullunkurisen ratkaisun ja siirsin kurssitarjottimen syrjään: ensimmäinen vuosi oli tarkoitus pyhittää gradulle. Se ei välttämättä ollut viisasta eikä suositeltavaa, sillä maisteriopintojen tarkoituksenahan on tukea opiskelijan graduprosessia. En kuitenkaan osannut pitää näppejäni erossa kirjoittamisesta. Tutkimuskysymykset raksuttivat päässäni. Sitä paitsi olin jo edeltävänä kesänä nauhoittanut loputkin työssäni tarvittavista haastattelumateriaaleista! Kurssit odottaisivat.
Graduni jatkoi sekä teemoiltaan että metodologialtaan kanditutkielmani viitoittamalla tiellä. Vuoden 2021 kandissa tein muistitietohistoriallista tutkimusta Helsingin Sanomien Aikalaisia-sarjasta (1985–1986) ja suomalaisista 1980-luvun postmodernikeskusteluista. Graduprosessin ja yhdeksän haastattelun jälkeen aineistoa kertyi arkistoitavaksi yli 12 tunnin verran – siinä on riittänyt työstettävää. Olen nyt jo kolmen vuoden ajan sukeltanut laajemmin 1980-luvun kulttuurimurroksiin, eikä kyllästymisestä näy merkkiäkään.
Elämän realiteetit kuitenkin tarjosivat vuoteen omat lisähaasteensa ja ajankäytölliset rajoitteensa. Tukikuukausien puuttuessa rahoitin elämäni työskentelemällä Paimion parantolassa, Muuritutkimuksella ja Tekniikan Historian Seurassa. Kahden viimeisimmän leivissä olen vieläkin. Lokakuussa olin onneni kukkuloilla, kun toinen lapsemme syntyi terveenä. Toisaalta kääntöpuolena oli unirytmien ja rutiinien murtuminen. Yritänkin olla itselleni armollinen: graduni on tehty niin hyvin kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista.
Sitten on kehujen vuoro! Kulttuurihistorian henkilökunnan innostunut ja innostava suhtautuminen tutkielmaani on ollut sydäntä lämmittävää. Koen, että olen saanut valtavasti tukea ja kannustusta kaikissa työni vaiheissa. Tämä koskee niin teemaryhmiä kuin maisteriseminaaria, mutta erityisesti taustatukea tarjonnutta Sakari Ollitervoa, joka on jo kandisemmasta alkaen eli kolmen vuoden ajan jaksanut jauhaa kanssani jälkistrukturalismeista.
Gradu on nyt käytännössä valmis ja jatkosuunnitelmat selviä. Tämmöisenä päälle kolmekymppisenä perheellisenä uudelleenkouluttautujana tuntuu ihan hyvältä, kun elämällä on taas ammatillinen suunta. Kiitos kulttuurihistorian henkilökunnalle, kanssaopiskelijoille ja lukuvuodelle 2023–2024!
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Sara Vatanen
Sara Vatanen. Kuva: Veera Semi
Käytin opiskeluaikani Turun yliopistossa opiskelemalla sitä, mikä sillä hetkellä kiinnosti. Opiskelin kaiken mahdollisen kulttuurihistoriasta ja sen lisäksi sukupuolentutkimusta, uskontotiedettä ja hieman kieliä. Ystäväni vahvalla myötävaikutuksella päädyin lopulta tekemään vielä pedagogiset opinnot.
Työllistymiseeni lienee vaikuttanut enemmän harjoitteluiden aikana saatu työkokemus kuin opinnoista harkiten muodostettu kokonaisuus. Tein harjoittelut Paimion kaupungilla ja historian oppiaineissa – osallistuin tämänkin julkaisun toimittamiseen kesällä 2021. Harjoittelut poikivat muitakin töitä.
Valmistumisen jälkeen olin parissa koulussa aineenopettajana. Huomasin kuitenkin, että peruskoulussa opettaminen ei minulle ainakaan toistaiseksi sopinut. Pedagogisten opintojen suorittaminen ei silti ollut turhaa, sillä niiden ansiosta pääsin viime syksynä töihin Kehittämiskeskus Opinkirjo -järjestöön.
Opinkirjon tavoitteena on lisätä nuorten vaikuttamisen ja osallisuuden mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Pysyviä toimintoja ovat mm. Nuorten parlamentti, Hymy-veistokset ja yrittäjyyskilpailu Yritys Hyvä. Kevätkaudella 2024 vastuullani oli Yritys Hyvä -kilpailun ja tiedekasvatusaiheisen Tutki-Kokeile-Kehitä -kilpailun koordinointi. Opettajaopinnoista ja -kokemuksesta on ehdottomasti ollut hyötyä molemmissa.
Kulttuurihistoria tukena työelämässä
Kulttuurihistorian opiskelu on antanut minulle paljon eväitä työelämään. Kyvystä hahmottaa suuria kokonaisuuksia on ollut oikeasti hyötyä! Opintojen ansiosta osaan tarkastella ilmiöitä historiallisesta perspektiivistä ja näen yhteyksiä eri ilmiöiden ja tapahtumien välillä. Nykyisessä työssäni arvostetaan sitä, että ei jumiteta pieniin yksityiskohtiin, vaan keskitytään suuriin linjoihin. Mielestäni kulttuurihistoria on yksi niistä aloista, jonka tutkimuksen yhteiskunnallista hyötyä ei voida heti havaita tai mitata. Tällaisia ovat myös monet tehtävät työelämässä.
Järjestössä työskentely on ollut antoisaa, mutta joudun pian kohtaamaan kentän vaikean rahoitustilanteen. Opetus- ja kulttuuriministeriö on kaavaillut mittavia leikkauksia yleisavustuksiinsa. Koska Opinkirjon rahoitus on peräisin suurimmaksi osaksi ministeriöltä, varaudutaan järjestössä tuleviin leikkauksiin. Määräaikainen työsuhteeni päättyy kesäkuun lopulla, eikä jatkoa ole tällä hetkellä tiedossa.
Toivotaan, että tilanne järjestösektorilla on väliaikainen, ja tulevat päättäjät ymmärtäisivät, kuinka tärkeää työtä järjestöt tekevät. Aion kuitenkin innolla jatkaa kultsan oppien hyödyntämistä töissä – järjestöalalla tai muualla. Kannustankin kulttuurihistorian opiskelijoita tekemään oman näköisiään valintoja, hyödyntämään harjoitteluja ja ennen kaikkea nauttimaan ainutlaatuisista opinnoista!
