Kategoria: Yleiset (Page 4 of 16)

Teksti: Eeva Bang ja Ville-Waltteri Virtanen

Berliinin muuri murtui kolmekymmentä vuotta sitten marraskuussa 1989. Ihmiset juhlivat kaduilla ympäri Berliiniä, kun raja kahden Berliinin välillä avattiin. Kaupungin sisällä pääsi vihdoin liikkumaan ilman rajoituksia. Vapauden juhlaa edelsi kuitenkin vuosikymmeniä jatkunut tilanne, jossa ennen yhtenäinen valtio oli revitty kahtia ja vuonna 1949 perustettiin läntinen Saksan Liittotasavalta ja itäinen Saksan demokraattinen tasavalta. Kahtiajaon seuraukset olivat synkät. Suvut, perheet ja ystävät eri puolilla Saksaa joutuivat eroon toisistaan – halusivat tai eivät. Poliittisen näyttämön varjossa olivat nämä tavalliset ihmiset.

Itä- ja Länsi-Saksan väliset jännitteet kulminoituivat Berliinissä, joka oli toisen maailmansodan jälkipyykissä jäänyt saarekkeeksi Itä-Saksan alueelle ja jaettu miehitysvyöhykkeisiin. Läntistä Berliiniä hallinnoivat Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia omilla vyöhykkeillään ja itäinen osa oli taas Neuvostoliiton kommunistisen hallinnon alla. Berliinin muuri pystytettiin 13. elokuuta 1961 estämään länteen vyöryvä ihmistulva, kun tuhannet ihmiset pyrkivät Länsi-Berliinin kautta länteen paremman elämän toivossa.

Rikotut perheet

Kun muuri pystytettiin, sen eri puolille jääneet sukulaiset ja ystävät eivät voineet enää tavata toisiaan arjessa. Yhteydenpidosta tuli miltei mahdotonta. Berliinin keskustassa Bernauer Strassella asui Kielbergin perhe, joka havahtui toivottomaan todellisuuteen piikkilanka-aidan kulkiessa keskellä kotikatua. Sukulaiset, joiden luona Kielbergit vierailivat usein, asuivat kadun toisella puolella. Vuonna 1961 13-vuotias Elke Kielberg oli ennen ylittänyt kadun vieraillessaan serkkunsa luona. ”Piikkilankasunnuntain” 13. elokuuta jälkeen ystävysten välillä oli rivi aseistautuneita sotilaita. Elken serkku oli jäänyt loukkuun idän puolelle kuten tuhannet muutkin itäsaksalaiset.

Sittemmin Bernauer Strassen itäisen puolen asuinrakennukset tyhjennettiin asukkaista ja rakennukset tuhottiin. Ihmisillä oli edessä pakkomuutto pois omasta naapurustostaan ja Bernauer strassen tilalle ilmestyi aidoista, valonheittimistä, vartiotorneista ja muurista koostuva raja-alue. Itä-Saksan vartijoilla oli lupa ampua kaikkia, jotka yrittivät paeta ja moni sai surmansa paikalla, joka oli ennen tavallinen naapurusto. Sadan metrin levyisen rajan keskellä sijainnut hiekkatie tunnettiin nimellä ”kuoleman kaistale”.

Erotettu perhe vuonna 1961. Äiti idässä, isä ja poika lännessä. Kuva: Wikimedia Commons.

Brigitta Schimke asui Itä-Berliinissä lähellä muuria. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat kaupungin läntisellä puolella. Brigitta tapasi siskoaan idän puolella, mutta itse itäsaksalaisena hän joutui anomaan viisumia halutessaan vierailla lännessä. Viisumin saaminen oli vaikeaa, eivätkä Itä-Saksan viranomaiset myöntäneet matkustuslupia kevyin perustein. Brigitta pääsi länteen siskonsa 55-vuotissyntymäpäiville vuonna 1977. Tämä oli tavatonta, koska tavallisesti lupa myönnettiin vain sukulaisen täytettäessä täysiä kymmeniä. Hautajaisiin sai luvan matkustaa, jos kyseessä oli lähisukulainen ja tällöinkin tuli todistaa, että kyseessä oli sukulainen ja että hän oli kuollut. Viisumia piti anoa hyvissä ajoin ja sen saamiseen saattoi mennä useampi kuukausi.

Eron aiheuttama ikävä näkyi berliiniläisissä erityisesti juhlapäivinä, kuten jouluna. Joulun alla vuonna 1961 sadat itäberliiniläiset kerääntyivät muurin vierelle vilkuttamaan valkoiset nenäliinat käsissään toisella puolella oleville läheisilleen. Itä-Saksan viranomaiset eivät suhtautuneet mielenilmaisuun suopeasti ja tapahtuman jälkeen muuria korotettiin niin, että näköyhteys estyi. Myös pakoyritysten määrä kasvoi joulun alla, kun ihmiset halusivat epätoivoisesti läheistensä luokse.

Vuonna 1961 itäberliiniläinen Sigrid Paul (1934) synnytti poikalapsen Torstenin. Lapsi kärsi synnytyksestä seuranneesta vatsakalvon repeämästä, jonka vuoksi Sigrid joutui hakemaan elintärkeitä lääkkeitä ja ruokavalmistetta Länsi-Berliinin Westendin sairaalasta. Kun Berliinin muuri pystytettiin, Sigrid ei pystynyt enää hakemaan lääkettä lännestä, vaan joutui viemään lapsensa Itä-Berliinin Charitén sairaalaan. Charitén lääkärit eivät kyenneet auttamaan lasta, siispä he siirsivät lapsen Länsi-Berliinin Westendin sairaalaan. Seuraavana aamuna Sigrid havahtui sydäntäsärkevään todellisuuteen: hänet ja Torsten oli erotettu toisistaan.

Frau Paul yritti paeta Länsi-Berliiniin, mutta hän epäonnistui ja joutui Stasi-viranomaisten armoille. Frau Paulia kuulusteltiin yötä päivää. Stasi-viranomaiset ehdottivat, että Sigrid saisi nähdä poikaansa eikä joutuisi enää kuulusteltavaksi, jos hän tekisi yhteistyötä hänen ystävänsä Michael Hinzenin vangitsemisessa. Frau Paul kieltäytyi. Hän ja aviomiehensä olivat viisi kuukautta Hohenschönhausenin vankilassa. Vuonna 1964 länsimaat ostivat Frau Paulin ja tämän aviomiehen vapaiksi. Vihdoin Sigrid pääsi hakemaan Torstenin Westendin sairaalasta ja perhe oli jälleen yhdessä.

Länsiberliiniläinen nainen  vilkuttaa sukulaisilleen muurin toiselle puolelle vuonna 1961. Kuva: Wikimedia Commons

Menetetyt unelmat

Rajan sulkeminen päätti monen nuoren opintien. Itä-Berliinissä asuneet ja lännen puolella koulua käyneet nuoret eivät päässeet enää kouluun lännen puolelle, eikä kaikille tarjottu mahdollisuutta jatkaa opintojaan idän oppilaitoksissa. Lukiolaiset määrättiin oppisopimuskoulutuksiin ja korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijat ohjattiin tehdastyöhön. Lännessä humanistisia ja yhteiskunnallisia aineita opiskelleet nähtiin pahimpina pettureina ja uhkana sosialistiselle ideologialle. Tartuntavaaran aiheuttivat myös lapset ja nuoret, jotka olivat poliittisesti saastuneita. Heidät hajautettiin idässä eri kouluihin. Koulun sijainnilla ei ollut merkitystä – keskittämistä oli ehdottomasti vältettävä. Moni nuori joutui luopumaan unelmistaan koulutuksen ja ammatin suhteen ja heiltä riistettiin vapaus vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.

Lännessä työssä käyneet ”rajanylittäjät” olivat Itä-Saksan viranomaisten silmissä epäluotettavia. Myös heidät kohtalonsa oli koulutuksesta riippumatta tehdastyö. Ammattitaidolla ei ollut merkitystä. Työ muurin toisella puolella lännessä houkutteli monet berliiniläiset pakenemaan rajan yli.

Tulevaisuus näytti toivottomalta myös 17-vuotiaalle Ursula Heinemannille. Vuonna 1961 Heinemann oli työskennellyt tarjoilijana länsiberliiniläisessä hotellissa ja oli rajan suljettua jäänyt työttömäksi. Heinemann ei tyytynyt kohtaloonsa vaan päätti paeta. Hän löysi rajasta heikon kohdan ja kiinnijäämisen uhallakin päätti ryhtyä rajan ylitykseen. Piikkilanka-aidan alla oli aukko, jonka ali Ursula pääsi ryömimään. Ursula aavisti rajavartijoiden olevan kuitenkin lähellä, koska hän haistoi savukkeiden hajun. Takaisin palaaminen ei ollut enää mahdollista, hänen oli jatkettava eteenpäin. Ursula onnistui pakenemaan. Seuraavana päivänä hän ilmoittautui työpaikalleen Plaza Hotelissa ja sai entisen työpaikkansa takaisin.

Valvonta muurilla ja kansalaisten parissa

Kapinallisuuden kitkemiseksi Itä-Saksassa toimi julkisten poliisivoimien Volkspolizein lisäksi salainen poliisi Ministerium für Staatssicherheit tai kuten itäberliiniläiset sitä nimittivät, Stasi. Stasi-viranomaiset olivat järjestelmällisiä. Heidän menetelmänsä näkyvät Miriam Weberin (1952) kokemuksissa.

Kun Miriam Weber oli kuudentoista, hänestä tuli Stasi-viranomaisten silmätikku. Hän ja ystävänsä Ursula olivat todistaneet Leipzigin mielenosoitusta vuonna 1968, jossa poliisi pidätti useita kansalaisia ja tyrmäsi heidän vakaamuksensa paloletkuilla. Miriam katsoi, että Itä-Saksan toiminta oli väärin ja ryhtyi vastustamaan viranomaisten kontrollia. He kirjoittivat julisteita ja laittoivat niitä näkyville puhelinkoppeihin ja ilmoitustauluihin. Julisteissa luki Consultation, no water cannons ja People of the people’s republic speak up!

Stasi-viranomaiset pääsivät Miriamin jäljille, kun he kyselivät julisteista kouluissa. He lisäsivät Miriamin epäiltyjen listalle ja tarkistivat hänen kotinsa kumihanskoineen ja vaunukoirineen. Löydettyjen julistevälineiden nojalla Miriam ja Ursula vangittiin epäiltyinä kansankiihotuksesta.

Stasi-viranomaisilla oli keinonsa saada epäillyt puhumaan. Miriam eristettiin kokonaan ulkomaailmasta. Hänellä ei ollut lupaa tavata vanhempiaan tai asianajajaa, lukea kirjoja tai sanomalehtiä eikä edes soittaa.  Miriam kärsi univajeesta, sillä Stasi-viranomaiset kuulustelivat häntä yötä päivää. Miriamille valehdeltiin, että Ursula oli myöntänyt rikokset. Lopulta Miriam myönsi tehneensä julisteet ja pääsi vapauteen odottamaan oikeudenkäyntiä.

Miriam ei jäänyt odottamaan oikeudenkäyntiä, vaan karkasi junalla Berliinin muurille ja suunnitteli pakenevansa Länsi-Berliiniin. Berliinin muuri oli aikansa valvotuimpia rajoja, mutta siitä huolimatta Miriam onnistui melkein ylittämään muurin. Loppumetreillä hän jäi kiinni piikkilankaan, vietiin kuulusteltavaksi ja tuomittiin puoleksitoista vuodeksi Straubergin naisvankilaan Hoheneckiin.

Muuri Potzdamer Platzilla ja näkymä itään vuonna 1975. Kuva: Wikimedia Commons

Stasi-viranomaisten valvonnan seuraamukset näkyvät myös Miriamin aviomiehen Karl-Heinz Weberin – lempinimeltään Charlie – kokemuksissa. Charlie joutui Itä-Saksan silmätikuksi, kun hän ui lomareissullaan liian lähellä ruotsalaisalusta. Stasi-viranomaiset tulkitsivat uimisen pakoyritykseksi. Stasi-viranomaisten painostuksen ja varjostamisen seurauksena Charlie lopetti liikunnanopettajan uransa ja ryhtyi Itä-Saksan vastaiseksi kirjailijaksi. Koska Charliella ja Miriamilla oli kummallakin rekisteri Stasin pääkonttorilla, heidän kotinsa joutui jatkuvien tarkastuskäynnien kohteeksi.

Stasi-viranomaisten valvonta näkyy myös Sigrid Paulin kokemuksissa. Sigrid kertoo, ”Aviomieheni ja minä päätimme laittomasti lähteä Itä-Saksasta. En ole tyypillinen vapaustaistelija. En ollut edes osa oppositiota. Tästä päivästä lähtien en ole poliittisen puolueen jäsen. Enkä ole rikollinen.”

Sigrid aviomiehineen ja kolme opiskelijaa yrittivät paeta Länsi-Berliiniin käyttämällä väärennettyä passia ja hyppäämällä junaan Ostbahnhofin asemalta Tanskaan ja sitä kautta Länsi-Berliiniin. Yritys epäonnistui, kun yksi paenneista jäi kiinni ja joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan. Stasi-viranomaiset olivat ottaneet yön vaihteessa käyttöön näkymättömän leiman, joka paljasti väärennetyt passit. Frau Paul poltti passinsa, mutta ei siis luopunut suunnitelmaansa nähdä Torstenin.

Länsi-Berliinissä oli kaivettu tunnelia Itä-Berliinin Brunnenstrasseen. Tunneli oli tulvinut ensimmäisellä pakoyrityksellä, mutta vesi oli nyt jäässä. Ennen kun Sigrid yritti paeta toistamiseen, Stasi-viranomaiset varjostivat häntä. Yhtenä aamuna vieraat miehet kysyivät Frau Paulin henkilöllisyyspapereita – tämä oli tavanomaista, sillä kansalaisten piti aina kantaa henkilöllisyystodistuksia – ja kun hän kaivoi niitä esiin, Stasi-viranomaiset kaappasivat hänet kuulusteltavaksi keskellä päivää.

Vierailu lännen ja idän välillä

Kun Itä-Saksan viranomaiset pystyttivät Berliinin muurin, Itä-Berliini oli eristyksissä lähes kaksi ja puoli vuotta. Vasta syksyllä 1963 Itä-Saksan päättäjät allekirjoittivat rajalupasopimuksen, jonka myötä länsiberliiniläiset saivat luvan vierailla lähisukulaisten luona jouluna ja uudenvuoden pyhinä. Vierailuajat olivat rajallisia ja kestivät yleensä ainoastaan 12 tuntia.

1970- luvun lopussa ja 1980-luvun alussa länsiberliiniläisillä oli paremmat mahdollisuudet vierailla itään. Berliiniläisille tuli tutuksi Friedrichstrassen juna-asema, joka toimi kulkuväylänä lännestä itään. Sen seinien sisällä nähtiin onnellisia jälleennäkemisiä kuin lohduttomia hyvästejä. Berliiniläiset ristivät asemarakennuksen Kyynelten palatsiksi.

“Kuoleman kaistale”Kreuzbergin kaupunginosassa vuonna 1986. Kuva: Wikimedia Commons.

Rajaviranomaiset tarkistivat lännestä tulevien vierailijoiden passit huolella. Tarkoituksena oli varmistaa, ettei kukaan rikkonut valuuttamääräyksiä. Itä-Saksaan oli lupa tuoda pelkästään rajallinen määrä Itä-Saksan markkoja. Itä-Saksan viranomaiset pelkäsivät, että liian suuret rahasummat saattoivat horjuttaa heidän kapitalismin vastaista talousjärjestelmäänsä.

Itä-Saksan kansalaisilla oli myös mahdollisuus lähtöhakemukseen. Miriam ja Charlie Weber hakivat lähtöhakemusta Itä-Saksasta 1980. Toisinaan Itä-Saksan viranomaiset hyväksyivät lähtöhakemuksen, kun he halusivat eroon tottelemattomista, kapinallisista kansalaisista. Lähtöhakemuksen vuoksi Miriam ja Charlie joutuivat entistä suuremman tarkkailun alaisiksi. Vaikka lähtöhakemus oli laillinen, viranomaiset saattoivat tulkita sen Itä-Saksan hallinnon herjaamiseksi tai kunnialoukkaukseksi ja täten myös rikokseksi. Vuonna 1980 elokuussa viranomaiset pidättivät Charlien ja vangitsivat hänet kuulusteltavaksi. Saman vuoden lokakuussa poliisi kävi Miriamin luona ja vaati hakemaan aviomiehensä tavarat. Charlie oli kuollut.

Itä-Saksan suhtautuminen vierailuihin muuttui myönteisemmäksi 1980-luvun alussa. Viisumianomukset lisääntyivät, ja Itä-Saksan viranomaiset myönsivät suuria määriä vierailulupia vuoden 1984 ensimmäisinä kuukausina. Viisumien myöntämisen tarkoituksena oli miellyttää läntistä politiikkaa, pankkiyhteyksiä ja vapauttaa viisumiliikkeen jännitteitä. Viisumien myöntämisen seuraus oli päinvastainen; viisumiliike jatkoi kasvamistaan ja nousi totalitaristisen Itä-Saksan loppuvuosina suureksi ongelmaksi lännen ja idän lähennellessä välejään.

Berliinin muuri rajoitti ystävyyssuhteita, riisti nuorisolta mahdollisuuden haluamaansa opiskeluun ja työhön sekä rikkoi perheitä. Eniten muurista kärsivät itäberliiniläiset, sillä he joutuivat elämään vuosikymmeniä totalitaristisessa yhteiskunnassa. Berliinin muuri ei ollut pelkästään kylmän sodan symboli; se oli tavallisille kansalaisille vapauden riistäjä. Nykypäivänä maailmassa on yhä erilaisia muureja. Kun keskustellaan rajapolitiikasta, unohdetaan toisinaan muurien erottamat ihmiset.

Lähteet

Funder, Anna: Stasiland: Stories from Behind the Wall. Granta Books, 2011.

Hilto, Christopher: The Wall: The People’s Story. Sutton Publishing, 2001.

Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 – 9. marraskuuta 1989. Suomennos Matti Kinnunen. WSOY, 2008.

Corner, Lena: The Berlin Wall kept me apart from my baby son, 2009. https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2009/nov/07/berlin-wall-sigrid-paul. Haettu 20.04.2019.

Teksti: Oskari Myllymäki

Berliinin muurin kaatumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Tämän takia aihe valikoitui yhdeksi kohteeksi kulttuurihistorian kirjoittamisen kurssilla esoterian ja avaruuden rinnalla. Tämä teksti on suppea kuvaus Berliinin muuri -ryhmän työskentelystä ryhmänvetäjän näkökulmasta. Ryhmään kuului yhteensä yhdeksän henkilöä ja tuotimme paritöinä neljä erilaista julkaisua. Näitä olivat Kimmo Elon podcast-haastattelu, popularisoiva tiedeartikkeli, muurin vaikutuksia tutkiva haastattelu, sekä kirja-analyysi.

Päätimme keskittyä tutkimaan muurin vaikutuspiiriin kuuluneiden henkilöiden kokemuksia, tuoda esiin yksilöiden tarinoita ja sen, kuinka muuri heidän elämäänsä vaikutti. Viaton-kirjan analyysin avulla pyrimme nostamaan esille kirjailijan näkemyksiä muurista, ja analysoimaan kuinka kirjailijan asenteet kuvastivat lukijakunnan oletuksia muurin toimijoista.

Tiedeartikkelin avulla nostimme esille yksilöiden tarinoita ja toimme näin näkyviin, kuinka muuri vaikutti sen läheisyydessä eläneiden ihmisten elämiin. Berliinin muuria käsiteltäessä on helppo unohtaa ihmiset, joiden arkeen muuri päivittäin vaikutti. Muurin kohoaminen pakotti ihmiset luopumaan rutiineista, jotka olivat olleet osa heidän elämäänsä jo vuosia. Pienellä ajatusleikillä tällaisen muutoksen vaikutusta omaan elämään ei ole vaikea kuvitella: Vastapuolella kotiasi oleva bussipysäkki on yhtäkkiä sinulta saavuttamattomissa. Kulman takana oleva lähikauppa ei enää olekaan sinun lähikauppasi. Työpaikkaasi tai kouluusi sinulta on pääsy kielletty.

Kuten olettaa saattaa, lähdeaineistoa muuriin liittyen oli suunnattomasti. Yksilökokemuksia niistä löytyi runsaasti. Tästä huolimatta päätimme antaa äänen ihmisille, joita ei löytynyt jo julkaistujen kirjojen sivuilta. Halusimme antaa uusille ihmisille mahdollisuuden kertoa kokemuksistaan muurista ja siitä, kuinka se tänä päivänä vaikuttaa heidän elämäänsä. Miksi etsisimme vastauksia kysymyksiin ainoastaan kirjojen sivuilta, kun meillä oli mahdollisuus kysyä juuri ne kysymykset mitä halusimme ihmisiltä, joihin muuri oli vaikuttanut ja edelleen vaikuttaa? Emme olettaneet paljastavamme mitään erikoista ja uutta, mutta haastattelujen kautta Berliinin muuri ei jäänyt vain sanoiksi kirjassa. Lisäksi haastattelut muistuttivat ainakin minulle, että tutkimuksista ja kirjoista luetut kokemukset eivät ole ainoita kokemuksia. Jokaisella ihmisellä on muistoja ja kokemuksia, mutta vain harvat niistä ovat päätyneet musteena paperille. Tästä näkökulmasta tarkastellen on ilahduttavaa ajatella, että työmme ansiosta muutamia kokemuksia on hiljaisuudesta muutettu kirjoitettuun muotoon. 70-vuoden päästä Berliinin muurin 100. vuosipäivää työstävä seminaariryhmä voi kaivaa arkistoista Kritiikki-lehden ja hyödyntää työtämme omassa ryhmätyössään.

Yksilöiden kokemusten lisäksi etsimme käsiimme myös asiantuntijan avaamaan muuriin liittyviä tekijöitä. Asiantuntijan kanssa käydystä keskustelusta tuotettua podcastia voi pitää eräänlaisena pohjustuksena yksilökokemuksiin. Pidin tärkeänä, että ryhmämme työt muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, jossa työt tukivat ja avarsivat toisiaan. Tämä ei silti tarkoita, etteikö työt toimisi myös erillisinä yksikköinä. Ne seisovat omilla jaloillaan, myös ilman toisten töiden tukea.

Ohjaajamme antoi meille tilaa toteuttaa itseämme ja hyvällä omatunnolla voin sanoa töiden olevan ryhmässä vaikuttaneiden opiskelijoiden rakentamia. Näkökulmat, aiheet ja lähteet ovat opiskelijoiden suunnitelmien ja valintojen tuloksia. Koen, että ohjaajamme antama tila mahdollisti realistisen kokemuksen ryhmänvetäjän roolista. Vastuu hyvistä ja huonoista ratkaisuista oli, ja on, minulla.

Muurit eivät ole kadonneet maailmasta Berliinin muurin kaatumisen myötä. Uusien pystyttämisestä puhutaan samalla, kun vanhoja halutaan purkaa. Niiden teho ihmisten hallitsemisessa ja alueiden rajaamisessa ei ole kolmessakymmenessä vuodessa vähentynyt. Ne omaavat tänäkin päivänä huomattavan vallan ihmisiin, vaikka informaatio liikkuu nykyisin huomattavasti helpommin kuin jaetussa Berliinissä. Mutta mihin tuo valta olisi kadonnut laajakaistojen ja sosiaalisen median myötä? Puhelimeen kilahtavat viestit ja 4G:n siivillä saapuvat kuvat eivät ikinä tule korvaamaan puolison halausta tai isoäidin pikkuleipien tuoksua.

Teksti: Saimi Ruuttunen

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla ryhmämme teemaksi valikoitui avaruus, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Yhdysvaltojen tekemästä ensimmäisestä kuukävelystä. Ryhmämme ei kuitenkaan antanut tämän yhden merkkipaalun rajoittaa töiden suunnittelua, vaan avaruusaiheen matkassa päästiin jopa uuden ajan alkuun asti. Vaikka aluksi tunsimme hieman valinnanvaikeutta laajan teeman edessä, lopulta löysimme kiinnostavia, kulttuurihistoriallisia aiheita kaikille.

Pyöreiden vuosien kunniaksi suurin osa kurssin töistä liittyi kuulentoon. Eräs ryhmä analysoi kahta 1960-luvun avaruuselokuvaa, Andrei Tarkovskin Solarista ja Stanley Kubrikin 2001: Space Odysseyta. Tekstit julkaistiin Kritiikki-lehden numerossa 2/19. Kuulentoon liittyi myös toisen ryhmän tekemä lyhyt dokumentti kuulaskeutumisen kieltävistä salaliittoteorioista. Lisäksi kuumatkaa käsitteli Kuviteltu avaruus -seminaaria varten tehty lehdistötiedote.

Kaukaisempaa avaruushistoriaa käsitteli blogikirjoitus Suomen tähtitieteen historiasta kertovasta podcastista, joka vie lukijat 1500–1800-lukujen tähtitieteen maailmaan. Toinen varhaisempaa avaruustutkimusta käsittelevä työ on popularisoiva tiedeartikkeli 1600-luvun tähtitieteilijästä ja matemaatikosta Johannes Kepleristä ja hänen kuuta käsittelevästä Somnium-teoksestaan. Tekstille etsitään parhaillaan julkaisijaa.

Kurssin suoritustapa oli ainakin minulle aivan uusi. Kun on tottunut siihen, että työtä ohjaa tiukasti joku opettajankaltainen auktoriteetti, hyvin itsenäinen työskentely hieman hirvitti aluksi. Ryhmämme toimi kuitenkin hienosti: työt palautettiin ajallaan ja keskustelu oli monipuolista sekä hyödyllistä. Vapaus vaikuttaa töiden aiheisiin ja aikatauluihin tuntui myös mukavalta tavalta työskennellä. Hieman meitä epäilytti arvosana, joka on koko ryhmälle yhteinen, mutta nekin huolet hälvenivät, kun kaikki työt osoittautuivat todella laadukkaiksi ja sellaisiksi, joiden eteen oli nähty aikaa ja vaivaa. Oli hienoa päästä työskentelemään näin loistavassa ryhmässä.

Toivottavasti viihdytte avaruusmatkoillamme!

Kirjoittajat ja dokumentaristit: Veikka Skyttä, Miitrei Misukka ja Taneli Turpeinen. Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2019 -kurssi

Salaliittoteoriat herättävät toisissa huvittuneita hymähdyksiä, mutta toisille ne ovat totisinta totta. Viime vuosina on puhuttu totuuden jälkeisestä ajasta. Vastamedian nousu, disinformaatio ja trollitehtaat. Vaihtoehtoinen tieto ja tahallinen väärän tiedon levitys on särkenyt naiivin kuvan yhtenäisestä todellisuudesta. Nyt jokainen voi rakentaa näistä pirstoutuneista palasista oman todellisuutensa, ja salaliittoteoriat on ollut tähän yksi vaihtoehto.

Yksi vanhimmista ja sitkeimmin säilyneistä salaliittoteorioista on Apollo-avaruusohjelman kuulaskeutumisen väittäminen lavastetuksi. Kuulaskeutumisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi päätimme tarkastella kyseistä salaliittoteoriaa pienessä dokumentissa osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Paneudumme pätkässä salaliittoteorian syntymiseen ja kehittymiseen, sekä tarkastelemme sitä osana salaliittoteorioiden laajempaa viitekehystä. Ajan hengen mukaisesti tutkitun tiedon sekaan on dokumentissa eksynyt tiettyä ”luotua todellisuutta” fiktiivisten haastattelujen muodossa. Näiden ottamiemme taiteellisten vapauksien vuoksi emme suosittele ottamaan dokumenttia liian vakavasti. Olkoon se jonkinlainen ajan kuva.

Kevään 2019 Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin päättyminen näkyy ja kuuluu Kulttuurihistoria nyt! -blogissa. Seuraavana teksti, jossa pohditaan podcastia avaruusaiheisen historiatiedon popularisoijana.

Teksti: Mari Kuismanen

Kirja-analyysi Ian McEwanin teoksesta Viaton (The Innocent). Suom. Leevi Lehto. Otava, Helsinki 1990. Kirjoittaneet Sara Parviainen ja Miisa Piiponniemi.

Berliini kylmän sodan näyttämönä

Fiktiivinen tarina on teoksessa punottu kylmän sodan aikaisiin todellisiin tapahtumiin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat oikeisiin maanalaisiin tunneleihin perustuvaan salakuunteluoperaatioon ja kirjassa esiintyy myös fiktiivisten hahmojen lisäksi oikea kylmän sodan kaksoisagentti George Blake. Kirja tarjoaa laajoja kuvauksia eri kansallisuuksista ja mahdollisti monikulttuurisen näkökulman analyysille.

Kirja alkaa brittiläisen Leonard Marnhamin osallistuessa MI6:n ja CIA:n yhteiseen vakoiluoperaatioon Berliinissä, jonka tarkoituksena on salakuunnella Neuvostoliiton puhelinlinjoja. Kirjan keskeisiä hahmoina on Leonardin lisäksi saksalainen Maria, tämän entinen aviomies Otto, sekä Leonardin yhdysvaltalainen esimies Bob Glass. Kirja seuraa Leonardin osallistumista vakoiluoperaatioon, sekä hänen ja Marian välisen suhteen kehittymistä. Hahmo on viattoman insinöörin kasvutarina ja kuvaus vahvasti jakautuneesta sodanjälkeisestä Berliinistä.

Leonard tasapainoilee työnsä vaatimusten ja kehittyvän suhteensa kanssa. Hän joutuu kohtaamaan uusia tuntemuksia ja tilanteita, joissa haastetaan niin hänen näkökulmansa, kuin moraalinsa. Leonardin ja Marian suhde kohtaa paljon haasteita, erityisesti heidän erilaisten asemiensa myötä. Lisäksi Marian entinen aviomies Otto aiheuttaa rasitetta Leonardin ja Marian suhteelle. Lopulta tilanteiden kärjistyessä tapaturmaisesti Leonard ja Maria tappavat Oton. Oton kuoleman salailu muuttaa täysin Leonardin ja Marian välisen suhteen ja lopullisesti erottaa heidät. Leonard päätyy muuttamaan takaisin Englantiin. Leonard palaa 80-luvun lopulla takaisin Berliiniin ja lukee Marian kirjeen, joka tuo teoksen päätökseensä.

Kirja maalaa kuvan toisen maailmansodan jälkeisestä Saksasta ja Berliinistä kylmän sodan näyttämönä. Teos käsittelee kylmän sodan alkuaikoja ja antaa hyvän esimerkin kylmän sodan aikaisista maiden välisistä jännitteistä. Se myöskin kuvaa erinomaisesti jo jakautunutta Berliiniä, vaikka konkreettisesti muuria ei vielä teoksen alkuasetelmissa olekaan. Maiden abstraktit suhteet ilmenevät konkreettisemmin henkilöhahmojen välisten suhteiden ja ajatusten kautta.

Ian McEwanin elämä ja kirjallinen tuotanto

Ian McEwania pidetään edelleen yhtenä Britannian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Hän on syntynyt Aldershotissa Englannissa vuonna 1948, mutta vietti ison osan lapsuudestaan Kauko-Idässä, Saksassa ja Pohjois-Afrikassa. Hänen isänsä oli töissä armeijassa, minkä takia he muuttivat paljon hänen lapsuutensa aikana. Hän palasi Englantiin ollessaan 12-vuotias. Hän opiskeli Sussexin yliopistossa ja sen jälkeen East Anglian yliopistossa, jossa hänen pääaineenaan oli englantilainen kirjallisuus. Hän on saanut paljon tunnustusta ja useita palkintojaan töistään. Hän on lisäksi kuninkaallisen kirjallisuusseuran ja taideseuran jäsen ja kuuluu myös Amerikan tiede- ja taideakatemiaan.

McEwan on kirjoittanut uransa aikana useita romaaneja, novellikokoelmia, sekä tehnyt elokuvasovituksia romaaneistaan. Lisäksi hän on kirjoittanut tv-käsikirjoituksia ja lasten ja nuorten kirjoja. McEwan ammentaa teksteissään paljon omasta elämästään ja henkilökohtaisista kokemuksistaan.  Viaton-kirjan näkökulmasta on McEwanilla henkilökohtaisia kokemuksia Saksasta, hänen asuttuaan siellä nuoruudessaan. Lisäksi kirjan lopussa oleva kohtaus Berliinin muurilla on kuvattu McEwanin omien kokemuksien pohjalta vuodelta 1989, hänen vieraillessaan Berliinissä, mikä ilmenee teoksen lopussa tekijän huomautuksissa. Hän on lisäksi teetättänyt laajoja tutkimuksia Berliinissä kirjaansa varten.

McEwanin aiemmasta tuotannosta joka Viattoman tapaan käsittelee toista maailmansotaa ovat Mustat koirat (Black dog 1992), Sovitus (Atonement 2001) ja Makeannälkä (Sweet tooth 2012). Huomattavaa on, että Viaton oli ensimmäinen McEwanin Saksaan sijoittuva teos. McEvan aloitti uransa uusgoottilaisella kirjallisuudella, mutta siirtyi siitä populaarimman kirjallisuuden suuntaan miellyttääkseen suuria yleisöjä. Viaton oli hänen ensimmäinen populaarikirjallisuuden teoksensa. Teos sai huomiota, mutta se ei ollut vielä hänen uransa kohokohta ja teoksessa näkyy sen hiomattomuus sekä tekijän epävarma kokeileminen. Teoksessa näkyy McEwanin vanha goottilaisen kirjallisuuden tausta, sillä siinä hyväksikäytetään synkkiä teemoja, kuten esimerkiksi rauniot, niukkuus sekä murha.

Viaton kansallisuuksien ja kulttuurien representaationa

Teosta voi lähestyä analysoimalla siinä esiintyviä kansallisuuksien ja kulttuurien kuvauksia ja tutkia teosta monikulttuurisesta näkökulmasta. Tämä tulee kirjassa henkilöhahmojen kautta näkyvästi esille heidän välisten suhteidensa ja näkökulmiensa kautta. Kirjan henkilöt edustavat useaa eri kansallisuutta ja ajatusmaailmaa. Kuvaukset muista henkilöhahmoista ovat pääasiassa brittiläisen päähenkilön näkökulmasta, mutta esimerkiksi briteille tuntemattomampaa Neuvostoliittoa ja venäläisiä kuvataan Marian muistoilla kirjassa tarkemmin. Hänen Leonardille kirjoittamansa kirje, johon keskitymme myös analyysissamme, antaa kuvauksen teoksen tapahtumista saksalaisen näkökulmasta. Tämä antaa lukijalle toisenlaisen näkökulman henkilöhahmoista. Esimerkiksi Glass ei näyttäydy enää röyhkeänä ja äänekkäänä ekstroverttinä vaan huolehtivana edesmenneenä isänä. Kirjailija tarjoaa kuvauksia eri kansallisuuksista eri näkökulmista.

Teoksessa henkilöhahmot edustavat omaa maataan, mikä avaa mahdollisuuden tutkia maiden välisiä suhteita henkilöhahmojen välisten suhteiden kautta. Henkilöhahmot ovat suhteellisen stereotyyppisiä, miltei karikatyyrisiä kuvauksia, josta heijastuu McEwanin oma näkemys kyseisistä maista. Keskeisimmät henkilöhahmot ja heidän edustamansa maat ovat Leonard (Britannia), Maria (Länsi-Saksa), Otto (Itä-Saksa) ja Bob Glass (Yhdysvallat) sekä kaikkien yhteinen vihollinen (Neuvostoliitto). Kun lähdetään tarkastelemaan henkilöhahmoja tarkemmin Leonardin rooli teoksessa ei loppujen lopuksi ole suuri, vaikka hän päähenkilö onkin. Hän on vain auttamassa poliittisista syistä Yhdysvaltoja, sillä britit kuuluivat voittajien puolelle. Leonard on kohtelias, huomaamaton ja vaatimaton ja pitää ajatuksensa omana tietonaan. Leonard kuitenkin kokee tarvetta todistaa tärkeytensä ja mahtavuutensa, hänen kuuluessaan voittajiin, mikä ilmenee hänen halunaan valloittaa Maria. Leonardin brittiläisyys tulee ilmi niin hänen omista mietteistään kuin Mariankin ajatuksien kautta. Brittiläisyys tiivistyy ulkopuolisten silmissä rauhallisuuteen ja harkitsevaisuuteen, mutta Leonardin omien ajatusten kautta lukijalle korostuu tarve ylläpitää tietynlaista huoliteltua imagoa ja voittajan egoa. Voittajan ego ilmenee hillitysti brittien osalta, kun taas amerikkalaisten kuvauksessa se korostuu voimakkaammin. Amerikkalaiset pyrkivät korostamaan omaa asemaansa operaatiossa näin ollen väheksyen brittiläisten panosta yhteistyössä. Tästä ilmeneekin hienovarainen valtataistelu liittolaisten välillä.

Maria ja hänen kirjassaan edustama Länsi-Saksa tuovat esiin häviäjän aseman. Länsi-Saksa oli brittien ja yhdysvaltalaisten hallussa ja Maria päätyykin ensin yhteen britin kanssa, joka pyrkii hallitsemaan ja omistamaan hänet ja myöhemmin yhdysvaltalaisen vaimoksi. Maria kuvataan kirjassa älykkääksi ja itäsaksalaista entistä aviomiestään sivistyneemmäksi. Hän tulee paremmin toimeen brittien ja yhdysvaltalaisten kanssa ja alistuu heidän valtaansa. Otto edustaa kirjassa Itä-Saksaa sekä vanhaa Saksaa. Hän on vanha rappioitunut ”sotasankari”, joka on nähnyt paremmat päivänsä, Länsi-Saksan entinen aviomies. Eron jälkeen ja suhteensa lopussa vaimoaan pahoinpitelevä Otto lisäksi vakoilee vaimoaan. Tämä kuvaa vahvasti Itä- ja Länsi-Saksan tulehtuneita välejä ja heidän välillään vallitsevaa epäluottamusta. He ovat Berliinin muurin vastakkaiset puolet. Mielenkiintoisen tästä vertauksesta tekee se, että ”Itä-Saksa” murhataan ja ruumis piilotetaan. Vertautuuko tämä sitten siihen, kuinka ”Länsi-Saksa” kielsi omalla tapaa oman kansansa Itä-Saksassa ja käänsi sille selkänsä vai kuvastaako tämä Lännen lopullista voittoa Idästä? Henkilökuvauksissa korostuu vahvasti kirjoittajan omat taustat ja lähtökohdat, stereotypiat ovat selvästi juuri voittajan näkökulmasta. Venäläiset jäävät etäisiksi, väkivaltaisiksi ja uhkaaviksi kirjassa, he ovat tuntemattomia vihollisia. Britit ja amerikkalaiset kuvataan tietyllä tapaa kohteliaasti ja kunnioittavasti, kuitenkaan unohtamatta pinnan alla vallitsevia jännitteitä.

32 vuoden aikasiirtymä teoksen lopussa jättää samalla yli kolmenkymmenen vuoden aukon teokseen, jonka kirjailija paikkaa Marian kirjeellä Leonardille. Teos kerrotaan pääasiassa Leonardin näkökulmasta, minkä vuoksi kertojaäänen muutokset Marian muistoihin ja ajatuksiin korostavat kohtausten merkitystä. Marian kirje on toisenlainen kertojaäänen muutos, jossa kertaantuvat koko teoksen tapahtumat, täytetään aukko, jonka aikasiirtymä jättää jälkeensä sekä saadaan tapahtumista esille Marian ajatuksia. Maria kuvaa yhdysvaltalaista aviomiestään hyvin eri sävyyn kuin Leonard ja antaa kärkeviä kommentteja brittiläisestä luonteesta.

Toisinaan olen ollut vihainen sinulle. Oli väärin sinulta vetäytyä kiukkuusi ja hiljaisuuteesi. Niin englantilaista! Niin miehistä! Jos tunsit tulleesi petetyksi, sinun olisi pitänyt pitää asemasi ja taistella omasi puolesta. Sinun olisi pitänyt syyttää minua, syyttää Bobia. Siitä olisi tullut tappelu, ja me olisimme päässeet asian pohjaan asti. Mutta tiedän kyllä, että sinä väistyit nimenomaan ylpeyttäsi. Ja aivan sama ylpeys esti minua tulemasta Lontooseen ja pyytämään sinua menemään naimisiin kanssani. En kestänyt epäonnistumisen mahdollisuutta. (s. 246)

Kirjeessä nousevat esiin Marian muistot Berliinin tapahtumista sekä syyllisyys, josta hän ei ole voinut puhua. Kirjeessä Maria vannottaa, että Leonard oli hänen rakkautensa ikuinen kohde, vaikka avioituikin Glassin kanssa. Hän haluaa vielä kirjeellään tehdä viimeisen tunnustuksen, jossa selittää tekojensa motiivit ja päästää irti syyllisyydestään. Maria poti elämänsä aikana syyllisyyttä muustakin kuin vain entisen aviomiehensä murhasta. Hän nostaa esiin syyllisyytensä tunteet, kun meni naimisiin yhdysvaltalaisen Glassin kanssa, miehen jonka takia Leonard oli ollut mustasukkainen ja epäileväinen läpi koko teoksen. Maria oli täyttänyt Leonardin pahimmat epäilyt toteen ja tunsi siitä syyllisyyttä. Tosin vanhana miehenä lukiessaan kirjettä, Leonard on päästänyt irti ylpeydestään ja katkeruudestaan, kuten sodan eri osapuolet päästivät pikkuhiljaa irti omasta katkeruudestaan, ja menneisyys alkoi olla vain muisto.

Lukukokemuksesta ja teokseen kohdistuneista odotuksista

 Kirjalla on mielenkiintoiset lähtökohdat ennen muuria Berliinissä tapahtuvalle suurvaltapolitiikalle ja tapahtumille, jotka lopulta johtavat muurin syntymiseen. Sodanjälkeinen Berliini, Idän ja Lännen välinen vakoilu ja maiden väliset jännitteet ja epäluottamus, jotka lopulta johtivat Berliinin muurin rakentamiseen, luovat kiinnostavat ja mielenkiinnon herättävät puitteet tarinalle. Valitettavasti näitä puitteita kirjassa hyödynnetään harmillisen vähän. Kirjan päähenkilö osallistuu liittoutuneiden vakoiluoperaatioon ja mahdollisuudet maalata jännittävä kuva jakautuneen Berliinin sisällä tapahtuvasta maiden välisestä toiminnasta olivat varsin mainiot. Kuitenkin kirjailija keskittyy pitkälti vain päähenkilön ja tämän rakastetun Marian välisen suhteen kuvaamiseen. Psykologisena trillerinäkin kirja oli kuitenkin paikoin pitkäveteinen. Kirjan lukeminen eteni aluksi vauhdikkaasti, mutta kirjan keskivaiheilla alkoi lukeminen takkuilla ja tarina eteni paikoin jopa tuskallisen hitaasti. Kirjailija kuvaa kuitenkin onnistuneesti erilaisia kansallisuuksia ja heille tyypillisinä pidettyjä tapoja ja käytöstä. Kuvaukset olivat pääsääntöisesti kirjan päähenkilön, brittiläisen näkökulmasta. Kuitenkin myös saksalaisen Marian näkökulmat ja ajatukset tulivat ajoittain kirjassa esiin. Näin sai kirja erilaisia sävyjä, kuvailujen ja mielipiteiden vaihdellessa voittajan ja valloitetun näkökulmista.

Kirja olisi voinut odottaa keskittyvän enemmän vakoilumaailmaan ja maiden välisiin jännitteisiin. Nämä kuitenkin näkyivät enemmänkin taustalla vaikuttavina tekijöinä ja sivujuonina kirjassa. Tämä on tietyllä tapaa hieman omituista, sillä koko syy päähenkilön muuttoon Berliiniin oli juuri tämä CIA:n ja MI6:n yhteishanke Operaatio Kulta. Kirjan kuvaukset olivat välillä hyvinkin graafisia, mikä paikoin oli tarkoitettu korostamaan sodan aiheuttamia arpia ja kamaluutta, sekä paikoin korostamaan tapahtumien vakavuutta. Tämä teki lukukokemuksesta kuitenkin melko epämiellyttävän. Kirjaa lukiessaan muutti monesti mielipidettään kirjasta, välillä sitä vihasi, välillä ei sitä pystynyt laskemaan käsistään. Mikäli kirjalta haki jännittävää kuvailua kylmän sodan vakoilumaailmasta, joutuu lukijana pettymään. Kirja tarjoaa kuitenkin lukijalleen kuvauksen yhden ihmisen henkilökehityksestä ja kuvailee ajoittain hyvinkin yksityiskohtaisesti elämää sodanjälkeisessä jakautuneessa Berliinissä.

Teos alkaa vahvasti ja oli jännittävää lukea tunnelin rakennuksesta ja Idän vakoilusta, mutta teoksen lopun paljastus, että Venäjä oli kaiken aikaa tiennyt kaikesta, mitä tunnelissa tapahtui, vesitti periaatteessa koko teoksen. Sillä, että Venäjä oli kaiken aikaa tiennyt tunnelista, vapautettiin päähenkilömme Leonard syyllisyydestä. Lisätään tähän vielä Marian kirje, joka selitti auki kaikki aukkokohdat kuten sen, miksei kukaan koskaan osannut yhdistää paloiteltua Ottoa Mariaan ja Leonardiin. Kirjailija on ottanut helpon tien ulos teoksesta. Loppu tuntuukin hätiköidyltä ja tulee mieleen deus ex machina -efekti, vaikka teoksessa ei olekaan kyse siitä, että Jumala puuttuisi peliin, niin kirjailija on ottanut Marian kirjeen sekä venäläisten tietojen avulla vapauttavan roolin, jolla luodaan helppo tie ulos kirjailijan luomaan umpikujaan. Vaikka emme tiedä kuinka onnellisesti he ovat syyllisyyden kanssa eläneet, niin voinemme silti kyseenalaistaa kirjan helpon lopun. Teoksen nimi on Viaton, mutta teoksessa ei ole missään suhteessa viattomuutta, ja uskallammekin väittää, että nimi on omanlaisensa parodia koko teoksen sisällöstä, kun katsotaan, että päähenkilö menettää neitsyytensä sekä osallistuu tappoon tahikka murhaan, miten sen haluaa nähdä. Lisäksi ei mikään kylmän sodan puolista ole ollut viaton, vaan vakoojia ja salaisia projekteja on ollut puolin jos toisin.

Kaiken kaikkiaan teos ei osunut kummankaan kirjamakuun. Haluamme avata syitä tähän miksi. Teos ei ollut viihdyttävä, vaikka kyse on kaunokirjallisesta teoksesta, joka voidaan lisäksi laittaa populaarikirjallisuuden genreen. Loppua kohden kirjaa lukiessa lukijalla on vain paha olo kirjan tarkkojen kuvausten vuoksi. Puolet kirjasta meneekin helposti pidätellen oksennusta, lähes kirjaimellisesti. Yksi esimerkki teoksesta, joka aiheuttaa saman reaktion on ollut Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Viattomassakin tapahtuu murha, jota koetetaan peitellä, ja missä Rikokseen ja rangaistukseen verrattuna ei tapahdu rangaistusosiota ollenkaan.

Teksti on kirjoitettu osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2019.

Teksti: Emma Pietilä

Heinäkuun 21. päivä 1969 yhdysvaltalainen astronautti Neil Armstrong astui Apollo 11 -aluksesta ihmiskunnan suuren harppauksen kuunpinnalle. Ensimmäisen kuukävelyn 50. juhlavuoden kunniaksi Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine järjestää Kuviteltu avaruus – Tiedettä, politiikka ja kulttuurihistoriaa -seminaarin perjantaina 12.4.2019.

Apollo 11 palasi maahan 24. heinäkuuta 1969. Astronautit viettivät tämän jälkeen kolme viikkoa karanteenissa mahdollisten kuusta saatujen taudinaiheuttajien vuoksi. Kuva: NASA:n arkisto, kuvanumero 6901203.

Seminaarissa kuullaan vuonna 1969 lähetetyn Yleisradion Kuustudio-lähetyksen juontaneen uutispäällikkö Ralf Fribergin ja lähetyksen päätuottajana toimineen Yrjö Länsipuron haastattelu. He kertovat, millaista oli olla osana suoraa lähetystä, jossa todistettiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisen avaruuskilvan päättymistä Yhdysvaltojen voitoksi.

– Ehkä kaiken stressin jälkeen päällimmäiseksi jäi mieleen helpotus siitä, että lähetys onnistui. Epävarmuustekijöitä oli paljon, normaalistikin sen aikaisella tekniikalla, saati sitten kun signaali tuli kuusta, Länsipuro muistelee.

Veteraanitoimittajien haastattelun lisäksi päivä koostuu historiantutkijoiden esitelmistä, joissa käsitellään avaruustematiikan merkitystä ja ilmentymistä tieteessä, politiikassa ja kulttuurissa. Esitelmissä kuullaan muun muassa marssilaisista 1950-luvun tieteiselokuvissa, kosmonauteista 1960-luvun neuvostoarjen sankareina ja Ronald Reaganin suhteesta Tähtien sotaan.

Kulttuurihistoriallista näkökulmaa täydentää astrobiologi Harry Lehdon puheenvuoro maapallon ulkopuolisen elämän etsimisestä.

Seminaarissa on mahdollisuus tutustua myös Tuorlan observatorion muistitietohankkeessa touko-lokakuussa 2018 dokumentoituun esineistöön (toteutus Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen arkisto ja kansatieteen oppiaine) ja Kaarinan lukion oppilaiden avaruusteemaiseen kuvakoosteeseen sekä kuulla Kaarinan lukion oppilaiden musiikkiesitys.

Kuviteltu avaruus – Tiedettä, politiikkaa ja kulttuurihistoriaa on osa kulttuurihistorian oppiaineen vuodesta 2014 järjestämien seminaarien sarjaa, jossa tartutaan aina johonkin historian ajankohtaiseen teemaan. Tilaisuus järjestetään perjantaina 12.4.2019 klo 10.15–16.00 Sirkkalan kasarmilla (Kaivokatu 12, Turku), Janus-salissa.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja se on avoin kaikille. Seminaaria voi seurata suoratoistona osoitteessa: https://echo360.org.uk/section/67131033-99e6-4524-92d6-0a0dacd441d1/public

Seminaarin ohjelma löytyy Facebookin tapahtumasivulta: https://www.facebook.com/events/1044290255757868/

Riitta Turun tuomiokirkon tornissa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki

Joulun alla saimme pelätyn uutisen. Riitta kuoli ankaraan syöpään Lucianpäivänä 2018 sairastettuaan kesästä 2017 saakka. Hänet saatettiin viimeiselle matkalleen lauantaina 2. helmikuuta 2019 Pyhän Ristin kappelissa Turussa.

Sairastaessaankin Riitta oli oma itsensä: eteenpäin katsova, päättäväinen ja toimelias. Haluamme tässä kirjoituksessamme muistella Riittaa sellaisena kuin hänet kulttuurihistorian moninaisissa käänteissä muistamme.

Riitta Fårössä syyskuussa 2015. Kuva Sirpa Kelosto.

Riitta syntyi Kurussa 12. marraskuuta 1965. Hän kävi Ruoveden lukiota ja valmistui ylioppilaaksi 1984. Hän kirjautui Turun yliopistoon seuraavana vuonna. Hän tähtäsi alkujaan arkeologiksi ja suoritti aineesta sekä approbaturin että cum lauden. Hän opiskeli myös kansatiedettä, ympäristötiedettä ja hyvin paljon myös maantiedettä. Vaikka historia vei mennessään, kaikki tämä näkyi hänen historiantutkimuksellisissa intresseissään.

Ympäristöhistorialliselle tutkimusotteelle merkittävän lisäkipinän Riitta sai ollessaan opiskeluaikanaan vaihdossa San Franciscossa syksyllä 1991, jossa hän pääsi alan pioneerien, kuten Carolyn Merchantin oppiin. Sama vaihto nosti hänelle myös Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen tutkimuksen keskeiselle sijalle. Pro gradu -tutkielma valmistui kesällä 1993 otsikolla “Yksi maa, kaksi kulttuuria: Navajo- ja Yhdysvaltain kulttuurin kohtaaminen”. Riitta valmistui filosofian kandidaatiksi, joka tuolloin oli ylemmän korkeakoulututkinnon nimi, syyskuussa 1993.

Tutkijan uralla

Navajo-kiinnostus kantoi Riittaa väitöskirjaksi asti. Hän työskenteli tohtorikoulutettavana North American Studies -tutkijakoulussa vuodesta 1995 lähtien. Vuonna 1999 tarkastetussa väitöskirjassaan Lived Land. Identification with Places in Navajo Society 1800–1930hän tutki navajo-intiaanien suhdetta paikkaan ja ympäristöön. Aiheeseen hän oli perehtynyt erityisesti myös paikan päällä opiskellessaan Fulbright-stipendiaattina Arizona State Universityssä. Erityisen tärkeä kokemus hänelle oli päästä opintomatkoille reservaattiin ja opiskella paikan päällä myös esimerkiksi navajokäsityöperinteitä. Näitä hän muisteli monen monituista kertaa.

Jo ollessaan tohtorikoulutettavana Riitta kuului kulttuurihistorian oppiaineen kantaviin voimiin. Hänen työpisteensä oli pitkään Arwidssoninkadun talomme isossa päätyhuoneessa. Filosofian tohtoriksi hän valmistui heti uudenvuoden jälkeen vuonna 2000. Hän sai kulttuurihistorian dosentin arvon vuonna 2002. Väiteltyään hän toimi useissa opetustehtävissä, lehtorina 2000–2001 ja 2005–2008, yliassistenttina 2004–2005, yliopistonlehtorina 2008–2010 ja yliopisto-opettajana 2015–2016. Suomen Akatemian akatemiatutkijana hän oli 2010–2015. Tämä kausi oli hänelle suuri unelmien toteen käyminen: saada paneutua vuosikausiksi silkkaan tutkimukseen!

Riitta oli mukana monenmoisissa työryhmissä ja kehittämisissä ja hän oli keskeisiä voimia, kun kulttuurihistoriassa järjestettiin yliopistopedagoginen vuosi 2003–2004. Hän itse suoritti siinä yhteydessä kasvatustieteen perusopinnot ja toimitti kollegoiden kanssa peda-vuodestamme myös raportin Kuuluuks mun ääni sinne perälle?

Riitta oli aktiivinen myös julkaisusarjojen toimituskunnissa. Hän toimi mm. Turun Historiallisen Yhdistyksen julkaisutoimikunnan puheenjohtajana ja hyvin pitkään k&h-kustantamon kulttuurihistoria-cultural history -sarjan toimituskunnassa ja luopui tehtävästä vasta syksyllä 2018, kun hänen oli keskityttävä syövän nujertamiseen.

Julkaisut

Riitta oli kiinnostunut ihmisten suhteesta elinympäristöönsä ja hän julkaisi laaja-alaisesti ympäristöhistoriasta, kulttuurien tilallisuudesta sekä tilallisista käytänteistä menneisyyden ihmisten elämän säätelijöinä ja rakentajina.

Akatemiatutkijan projektissa kirjoitettu monografia Order, Materiality, and Urban Space in the Early Modern Kingdom of Sweden (2017) käsitteli järjestystä ja epäjärjestystä 1600-luvun Turussa. Lukuisissa kansanvälisissä artikkeleissaan ja muissa julkaisuissaan Riitta tutki uuden ajan alun katuja ja kirkkotiloja, esineitä, koteja sekä erilaisia rajoja kehittäen keskeisesti tilaan ja paikkaan liittyvää teoreettista keskustelua.

Riitta toimitti useita kirjoja kuten Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa, joka ilmestyi Cultural History – Kulttuurihistoria -julkaisusarjassa vuonna 2004 ja syntyi hänen tutkimusryhmänsä piirissä. Riitan ja Maija Mäkikallin yhdessä toimittama Esine ja aika. Materiaalisen kulttuurin historiaa ilmestyi vuonna 2010 SKS:n julkaisemana. Teos syntyi tammikuussa 2007 aloittaneen materiaalisen kulttuurin historian lukupiirin työskentelyn tuloksena. Lukupiirissä oli väkeä kaikista silloisen historian laitoksen oppiaineista. Laaja-alainen yhteistyö leimasi aina kaikkia Riitan toimia.

Riitalle oli tärkeää ja kiinnostava haaste kirjoittaa myös akateemista yhteisöä suuremmalle yleisölle. Hän julkaisi Turun historiaa koskevia aliotekstejä Turun Sanomissa ja hänen viimeinen suuri työnsä, joka valitettavasti jäi kesken, oli 1600-luvun turkulaisista ja tilallisuudesta kertova tietokirja. Riitta oli myös aktiivinen luennoitsija muun muassa tutkimuskeskus Tucememsin kuukausiluennoilla ja Studia Generalia -sarjoissa. Hän toimi myös asiantuntijana maaliskuussa 2019 Turun Linnassa aukeavaan Muutama sananen naisista -näyttelyn rakentamisessa. Hän suunnitteli tulevia seminaareja viimeiseen asti; hän oli muun muassa organisoimassa tammikuussa 2019 pidettyä 1500- ja 1600-lukujen valtakunnallista tutkimuspäivää Turun yliopistossa, muttei valitettavasti saanut nähdä haaveensa toteutuvan.

Ohjaajana

Riitta ohjasi useita väitöskirjantekijöitä. Hän oli ohjaajana paneutunut, kriittinen ja rohkaiseva. Valmisteilla olevia töitä Riitta kommentoi aina rakentavasti ja tuki ohjattaviaan neuvoen ja opastaen niin konferenssiesitelmien pitämiseen kuin artikkelien kirjoittamiseen. Sirkkalassa Riitalla oli akatemiatutkijana oma työhuone, jonka ovelle sai aina tulla koputtelemaan; Riitalle oli helppo avautua erilaisista huolista ja epävarmuuksista, joita ohjattavilla saattoi olla, ja hän antoi lämpimällä huumorilla sävystettyjä neuvoja. Riitan pettämätön tekstin taju ja taito kirjoittaa kansainväliselle yleisölle välittyivät myös hänen tavassaan lukea ja kommentoida muiden tekstejä. Riitta oli aina helposti lähestyttävä ja monet kokivat, että juuri hän oli se koko oppiaineessa, joka otti uuden tulokkaan mutkattomimmin vastaan.

Aina värikäs Riittamme. Kuva: Maria Vasenkari.

Tutkimustyönsä ohella hän veti 2000- ja 2010-luvuilla tilan ja aineellisen kulttuurin tutkimusryhmää, jossa luettiin erilaisia tilallisuuteen, ympäristöhistoriaan, kaupunkihistoriaan ja materiaaliseen kulttuuriin liittyviä tekstejä sekä keskusteltiin ryhmäläisten tutkimuspapereista. Riitan johdolla jopa Henri Lefebvren vaikeaselkoinen klassikko The Production of Space (1991) tuli ymmärrettäväksi. Vilkas tutkimusryhmä oli hyvin suosittu ja siellä kävi tilallisuudesta kiinnostuneita jatko-opiskelijoita myös muista kuin kulttuurihistorian oppiaineesta.

Riitta kiinnostui viimeisinä vuosina uusmaterialismista ja aiheesta luettiin ja keskusteltiin paljon tilaryhmässä. Kun Riitta hurahti täysin Karen Baradin ajatteluun, hän laittoi pystyyn koko laitokselle avoimen Barad-lukupiirin, jossa sitten yhdessä luettiin tiiliskivimäistä Meeting the Universe Halfway.Quantum Physics and the Entanglement of Matter and Meaning -kirjaa. Sellainen hän oli, ylirajainen.

Kasarmin valo

Riitta oli osa Kasarmin valoa sen synnystä saakka. Kasarmin valo perustettiin kulttuurihistorian house bändiksi keväällä 1997 kevätjuhlia varten. Tuolloin Arwidssoninkadun puutaloissa majaillut oppiaine satsasi juhliin, ja kevätjuhlat olivat yksi vuoden kohokohdista, joihin tehtiin syötävät yhdessä ja laadittiin huolella ohjelmaa ja etenkin musiikkilistoja.

Kasarmin valo on saanut kultalevyt.

Kasarmin valon harjoituskämppänä sai toimia seminaarihuone. Soittovälineitä omistaneet toivat laitteensa paikalle. Ensimmäisen esiintymisen kohdalla kävi kenties niin, että illan tunneiksi työpisteelleen jäänyt Riitta kuuli seinän takaa ydinryhmän instrumenttien virittelyn ja kolinan. Työnsä keskeyttänyt kollega tuli kiinnostuneena katsomaan haparoivaa yhteisen sävellajin hakua. Bändi oli ensimmäisten treenien myötä muodostumassa. Riitta totesi, ettei hän soita mitään instrumenttia, mutta lauluryhmään hän voisi tulla mukaan. Laulajille olikin tarvetta. Lisäksi Riitan populaarimusiikin tuntemus ja harrastuneisuus oli laajaa. Näin Riitta tarttui mikkiin Kasarmin valon yhtenä laulajista ja oli mukana jo bändin ensimmäisellä keikalla vuoden 1997 kevätjuhlissa. Kasarmin valo toimi aktiivisena 7-8 vuotta, ja legendaarisimmillaan se oli oppiaineen 30-vuotisjuhlien aikaan. 90-luvun lopulla bändi treenasi aktiivisesti karonkkoja varten ja myös Riitan karonkassa laulu soi. Kasarmin valo tuunasi Riitalle Kanoottilaulusta onnittelubiisin, jonka viimeisessä säkeessä laulettiin: “Eletty maa on paikka jonne / identiteetin kiinnittää”.

Elämässä on oltava muutakin kuin yliopisto

Riitta toimi hienona esimerkkinä siitä, että vaikka tutkimus on intohimo, on tärkeää antaa aikaa perheelle, harrastuksille ja vapaa-ajalle.

Riitta oli intohimoinen käsitöiden tekijä. Tarkalleen ottaen hän hankki myös muodollista artesaanikoulutusta monimuoto-opinnoissa Lahdessa aivan viime vuosina, joten häntä ei voi pitää harrastajana. Hän pohti etenkin väittelynsä jälkeisenä aikana hyvin paljon sitä, ollako tutkija vaiko artesaani. Molempiin oli houkutusta ja kykyjä. Hän opetteli lukemattomia eri käsityötekniikoita monimutkaisista virkkauskuvioista ja huovutuksista hopeakorutöihin ja lankojen kasvivärjäykseen. Hyvin monet Riitan värikkäistä vaatteista ja asusteista, laukkuja myöten, olivat hänen itsensä tekemiään ja voisi sanoa, että loputkin hän oli jotenkin tuunannut näköisikseen. Hän ostikin mielellään vaatteensa käytettyinä, ja tuunasi niistä uusia kokonaisuuksia. Kollegoiden karonkkajuhliin hän usein valmisti uuden juhlapuvun, työteliäimmän kukkapaloista virkkaamalla. Vapaavirkkaus oli yksi hänen viime vuosien bravuureistaan. Väreistä ja omasta tyylistään Riitta ei luopunut sairastaessaankaan. Hän kulki sairaalassakin tyllihameessa, värjäsi hiuksensa liilaksi ja tuunasi itselleen punk-henkisen takin. Riitalla oli asennetta!

Hänellä oli muitakin taiteellisia harrastuksia: hän maalasi ja valokuvasi hyvin tavoitteellisesti. Sairauslomallaan hän aloitti nukkekodin rakentamisen. Kaikki piti tehdä itse, talon tiiliverhoilua myöten.

Samanlaisella asenteella hän harrasti liikuntaa: Riitta oli uskomattoman sinnikäs kuntosalilla kävijä, kävi salilla jo silloin kun se ei ollut vielä muodikastakaan, harrasti jumppaa, joogaa ja pilatesta ahkerasti aina sairastumiseensa saakka.

Riitta oli ahkera matkustaja siitä huolimatta, että hän omien usein toistamiensa sanojen mukaan ”vihasi” matkustamista. Hän matkusteli tästä huolimatta paljon myös huvikseen. Ompelija- ja valokuvaaja-Riitta oli esimerkiksi elementissään tehdessään muutaman päivän (!) pikavisiitin Shanghaihin tammikuussa 2011. Edulliset, värikkäät kankaat ja huivit saivat mielikuvituksen liikkeelle paikallisilla rättimarkkinoilla, ja pilvenpiirtäjien keskellä kaupunkitutkijalla riitti valokuvattavaa, iloa, naurua ja puhetta.

Shangaissa. Kuva: Maija Mäkikalli.

Valtavan iso osa elämää Riitalle oli perhe ja etenkin yhteiset viikot kesämökillä Orivedellä. Kesiään hän suunnitteli aina hartaasti. Niinpä me työkaverit saimme jakaa hänen suunnitelmansa tulevan kesän projekteista, oli se sitten mökin korjausta, vierasmajan rakentamista, käsityöprojektia kuten lankojen värjäystä tai lukulistojen suunnittelua. Niin hyvin onnistui Riitta meidät eläyttämään mökkielämäänsä, että välillä unohtui, ettei siellä itse asiassa mukana ollutkaan. Aivan erityinen ilo myös meille työtovereille on ollut näinä surun viikkoina se, että hän saattoi viettää viimeisenäkin kesänään pitkän ajan mökillä ja vieläpä kohtalaisen hyvissä voimissa.

Epä-ennustettava maku

Musiikin alalla Bob Dylan oli Riitalle ylitse muiden. Hän kävi lukemattomissa Dylanin konserteissa. Koska Riitta ei ollut mikään tavanomainen keskiverto tai erityisen ennustettava ihminen, oli hänelle tyypillistä, että hän fanitti myös saksalaista Die Toten Hosenia. Amerikka-projektien jälkeen hän aktiivisesti fokusoitui muutoinkin myös Saksaan, jossa kävi tutkimus- ja opettajavaihdoissa. Hän osasi jo kouluajoiltaan hyvin kieltä, jota sisukkaasti aktivoi esimerkiksi Wolfenbüttelissa ollessaan. Hyvin sekin meni, vaikka hän oli etukäteen (tyypilliseen tapaansa) puolileikillistä kauhua täynnä. Samalla kuvioihin tuli saksankielinen dekkarikirjallisuus.

Riittaa kiinnosti kovasti brittiläisessä kontekstissa kirjoitettu ja filmattu scifi. Hän katsoi Doctor Who -sarjan lukemattomia kertoja. Hänellä oli pitkän aikaa kännykkäpussina itsetehty Police Box. Tässä Doctor Who -fanin keksipurkki. Kuva: Marika Räsänen.

Riittamaisella innolla hän paneutui ruoanlaittoonkin, silloin kun huvitti. Italialaista ruoasta hän ei pitänyt (tomaattisia sotkuja!) mutta paneutui sitä vastoin antaumuksella itämaisten ruokien valmistuksen saloihin ja käytti hartaasti aikaa vaikkapa mausteiden eriaikaiseen pannulla paistamisen tutkailuun ja opetteluun. Hän teki taiten myös kotimaisia perinneruokia. Hänen eväistään leijailikin kahvihuoneessamme lähes poikkeuksetta mitä ihanin tuoksu – ehkä nyt silakkalaatikkoa lukuun ottamatta.

Mutta kun Riitan syömisiin päästiin, emme voi olla muistamatta tekijää, joka Riittaa varmasti viisikymmentäprosenttisesti määritteli: suklaata. Riitta ja suklaa kuuluivat saumattomasti yhteen. Vaikka se ei hänen vatsalleen kovin armollisesti sopinutkaan, viis siitä – se oli elämässä tärkeää eikä siitä voinut tinkiä. Arwidssoninkadun vuosina hän söi vuosikausia päivittäin kismettejä tai ainakin siltä muistikuvat näyttävät. Hän rakasti suklaakaurakeksejä, itse tehtyjä tietysti. Suklaakakkujen kanssa hän oli varsinainen nirsoilija. Jos kakussa ei ollut hänen makuunsa riittämiin suklaata (sitä piti olla valtavasti), sitä ei olisi suklaakakuksi saanut nimetä – kaakao kun ei ole suklaata. Tämän vuoksi hän suhtautui aina toisten tekemiin suklaaviritelmiin varauksella – syystäkin! Joulun aikaan Riitta yhdisti käsityötaidot ja leipomisen piparitalojen tekemisessä, ja hänellä olikin huippuhienoja piparkakkutalojen kaavoja.

Ja tietysti vielä on mainittava tee: jos ei West Hamia olisi ollut ja sittemmin Englantiin muuttanutta veljeä, Riitta olisi taatusti matkustanut Englantiin ihan pelkästään teenhakumatkalle. Kunnollinen, tuhti musta englantilainen tee oli hänen ykköspiristeensä. Kahvia Riitta suostui juomaan vain kahvilassa – ja ainoastaan kunnollista lattea. Riitalla oli Turussa useita kantakahviloita.

Töissä Riitta antoi myös omaperäisen mallin rennosta kahvihuonekäytöksestä. Hän kävi iltapäivän kahvitauolla säännöllisesti – totta kai teellä. Hänen teekokoelmansa kaapissamme on yhä vaikuttava. Käytävän päähän Sirkkalan kolmannessa kerroksessa asteltuaan hän usein kertoi ja tarinoi humoristisesti erilaisista pienistä tutkimukseen tai muuhun elämään liittyvistä vastamäistä ja/tai mahdollisesti omista mokistaan. Hän tuli samalla hieman vähätelleeksi tekemisiään eikä Riitta muuallakaan taatusti tärkeillyt saavutuksillaan.

Kahvihuoneeseen Riitta toi myös Amnestyn kampanjatuotteita kollegoiden allekirjoitettavaksi. Riitta valveutui yhteiskunnallisesti vuosien mittaan, joten häneen saattoi hyvinkin törmätä erilaisissa mielenosoituksissa. Hän halusi puolustaa heikkoja ja sorrettuja, mikä näkyi hänen 1600-luvun Turkua koskevissa tutkimuksissaan. Vaikka ne alkoivat yleensä kaupunkitilan tutkimuksesta, fokus kääntyi pikkuhiljaa niihin, jotka aiemmin tutkimuksessa ovat ehkä vähiten tilaa saaneet: vähäosaisiin ja muihin yhteiskunnan hylkimiin.

West Ham ja FC Inter – jalkapallolle sykkivä sydän

Riitta oli kuitenkin ennen kaikkea jalkapallofanaatikko, jolle kaksi seuraa, West Ham ja FC Inter, olivat ylitse muiden ja West Ham kaikkein tärkein. Niinpä hänen siunaustilaisuutensa alkoi kanttorin soittamalla West Hamin kannatuslaululla ”I’m Forever Blowing Bubbles”.

Riitta asui Turun jalkapallopyhättö ikkunainsa alla. Hän osallistui aktiivisesti West Hamin fanikeskusteluihin netissä. Interin kotipelejä jäi väliin vain harvoin, West Hamin peleissä Lontoossa hän taas kävi aina kun pystyi ja kotimaassa hän seurasi niitä mieluusti pubeissa. Pubeissa tosin oli se huono puoli, että niissä hän saattoi törmätä faneihin, jotka kannattivat vastustajan joukkuetta. Elokuussa 2018 Riitta manailikin katsovansa peliä pubissa, joka oli ääriään myöten täynnä väärän joukkueen – Liverpoolin – kannattajia. Yhteiselo sujui kuitenkin lopulta sopuisasti ja jalkapallorauha säilyi. Joviaalina ihmisenä Riitta oli valmis kannattamaan myös joukkueita, joista hän ei itse kovin välittänyt: kun Arsenal ja Manchester City pelasivat harjoitusottelun Olympiastadionilla vuonna 2013, Riitta kannusti katsomossa Arsenalia – ihan vain siksi, että seuralaiset sattuivat olemaan Arsenal-faneja.

Jääkiekko aiheutti jalkapallofanaatikolle haasteita. Jääkiekon MM-kisojen aikaan Riitta meni pubiin katsomaan jalkapalloa, mutta tuskastui huomatessaan jääkiekon täyttävän screenit. Hän vaati nähdä West Hamin ottelun, ja niinpä hänelle toimitettiin pieneen nurkkaukseen oma televisio, josta hän sitten tyytyväisenä katsoi ottelun suosikkidrinkkiään gin tonicia naukkaillen.

Reilu rehellinen Riitta

Riitta antoi meille niin paljon ja monenlaista. Hän oli reilu, rehellinen, välitön, vauhdikas – meidän väripilkkumme. Yksi tärkeimmistä opeista meille ihmisinä oli hänen huimaava esimerkkinsä siitä, miten olla uskollinen omalle itselleen ja miten oman elämän eläminen on tärkeää, tinkimättömästi. Hän eli elämäänsä täysillä. Hän oli oman tiensä kulkija par excellence. 

Riitta jätti pinkit Dr Martensit, joita on mahdoton täyttää.

(Kirjoittajat: Marjo Kaartinen, Anu Salmela, Hannu Salmi, Heli Rantala, Heta Lähdesmäki, Otto Latva, Paavo Oinonen, Maarit Leskelä-Kärki, Heidi Hakkarainen, Henna Karppinen-Kummunmäki, Petri Paju, Maija Mäkikalli)