Kesäkuun alussa Turkuun kokoontui joukko kansainvälisiä alan huippututkijoita keskustelemaan tarinankerronnasta nykytaiteessa ja siihen liittyvistä eettisistä haasteista otsikolla Ethics of Storytelling: Historical Imagination in Contemporary Literature, Media and Visual Arts. Kirjallisuudentutkija Hanna Meretojan johtaman tutkimusprojektin kutsumana Historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitokselle saapui kirjallisuuden, taiteen, filosofian ja historiantutkijoita ja taiteentekijöitä lähestulkoon joka mantereelta. Harvoin on Turussa humanistisen alan konferenssissa nähty näin kansainvälistä ja monialaista joukkoa, joka löysi hyvin nopeasti yhteisen sävelen.
Hanna Meretoja avaa konferenssin
Harvassa konferenssissa on myöskään kuultu näin paljon ylistystä niin konferenssin sisällön kuin järjestelyjen suhteen: viimeisenä päivänä kuulin yhden jos toisenkin sanovan painokkaasti, kuinka tämä on ollut paras konferenssi missä he ovat koskaan olleet. Se on paljon sanottu, mutta siinä ei ollut mitään liikaa. Konferenssissa yhdistyi harvinaisella tavalla syvällinen teoreettinen pohdinta äärimmäisen konkreettisiin tulokulmiin. Harvinaista ja inspiroivaa oli myös jatkuva tieteen ja taiteen vuoropuhelu, joka siivitti jokaista konferenssipäivää.
Konferenssin ensimmäinen puhuja, kansainvälisesti yksi tunnetuimpia kulttuurisen muistin ja trauman tutkijoita Aleida Assman pohti holokaustiin liittyvää tarinankerrontaa empaattisen kuulijuuden kautta. Assmanin mukaan empatia on ennen muuta sitä, että on paikalla ja kuuntelee, jolloin kyse on eettisestä toisen tarpeisiin vastaamisesta. Merkityksellistä on se, että empatia on ominaisuus, joka on mahdollista valita tai sulkea pois.
Anna Reading luki esityksessään myös teoksensa “To my dearest daughter”, joka on hänen seitsemänvuotiaalle tyttärelleen kirjoittama feministinen pamfletti siitä, millaisia mahdollisuuksia maailma naiselle tarjoaa.
Brittiläinen professori ja näytelmäkirjailija Anna Reading jatkoi pohdintaa empatiasta ja ennen muuta eettisestä tarinankerronnasta osana jonkin menetetyn palauttamista. Traumaattisista tapahtumista tai kokemuksista kertominen on hänen mukaansa tapa, jolla jonkin kadotetun saaminen takaisin onnistuu parhaiten. Hän on osallisena Phenomenal People -nettisivustossa, jossa annetaan tavallisille ihmisille mahdollisuus jakaa merkityksellisten, ilmiömäisten ihmisten tarinoita – ja nämä ilmiömäiset ihmiset ovat nimenomaan naisia, äitejä, tyttäriä, isoäitejä, tunnettuja ja tuntemattomia, sillä Readingin mukaan yhä edelleen on tärkeää korostaa sukupuolten epätasa-arvoa ja tarjota nimenomaan naisille ja tytöille tarinoita siitä, mitä kaikkea naisen elämä voi olla. Näin tarinasta voi tulla lahja, jonka kuuntelemiseen liittyy eettinen vastuu.
Reading painotti oivallisesti jokaisen akateemisen tutkijan roolia tarinankertojina. Tätä kautta meidän työhömme liittyy myös valtava eettinen vastuu ja mahdollisuus. Tarinoiden avulla voimme tavoitella muutosta.
Anna Readingin kehoitus
Louie Palu ja valokuva Meksikossa säilöön otetusta rajan yli ylittäneestä naisesta
Konferenssi huipentui lauantai-aamupäivänä taiteen äärelle Turun kaupunginkirjastossa. Kanadalainen sotavalokuvaaja ja journalisti Louie Palu kertoi vangitsevasti työstään sodan ja trauman kuvaajana Kandaharissa, Quantanamossa ja Meksikon rajalla. Palu on työssään jatkuvasti eettisten ratkaisujen äärellä pohtiessaan mitä kuvata, minkälaisissa tilanteissa ja miten työnsä esittää. Sotavalokuvan sisältö muuttuu ratkaisevasti, kun siitä tulee osa sanomalehden sivua, jota täyttävät auto- ja kännykkämainokset sekä muut lehtijutut ja otsikot. Palun ratkaisu on ollut esimerkiksi työstää konseptisanomalehteä, jossa ovat läsnä pelkät kuvat hänen kuvateksteillään. Voimakkaimman elämyksen Palun esityksessä teki sen aloittanut video, jonka hän oli kuvannut taistelutilanteessa Afganistanissa. Palun heiluva kamera seuraa ampuvia sotilaita tienvarressa, taustalla, ihan lähellä kuuluu hänen hengästynyt, pelokkaalta kuulostava hengityksensä. Ensimmäistä kertaa koin, että sain jonkinlaisen, edes hyvin etäisen välähdyksen siitä, miltä sota oikeasti voi näyttää ja tuntua – eikä se tuntemus jätä rauhaan.
Riikka Pelo lukee romaaniaan Jokapäiväinen elämämme
Palun jälkeen suomalainen kirjailija Riikka Pelo kertoi intensiivisesti omasta palkitusta romaanistaan Jokapäiväinen elämämme, jossa hän kuvaa venäläistä runoilija Marina Tsvetajevaa ja tämän tytärtä Ariadna Efronia pyrkimyksenään tavoittaa äidin ja tyttären välisen suhteen ristiriitainen kudos keskellä Neuvostoliiton synkkenevää paranoidista ilmapiiriä ja taiteilijan aseman muutosta. Pelo sulautti puheeseensa pätkiä romaanistaan, ja pyrki hienolla luennallaan saamaan esiin sen rytmin, joka hänen koko kirjoittamistaan määräsi. Pelo joutui romaania kirjoittaessaan pohtimaan historiallisen henkilön, totuudellisuuden, autenttisuuden ja taiteellisuuden välistä suhdetta.
Näistä teemoista keskustelua jatkettiin, kun siihen liittyivät brittiläiset kirjallisuudentutkijat Colin Davis ja Robert Eaglestone Hanna Meretojan johdolla. He eivät päästäneet taiteilijoita helpolla pohtimalla muun muassa sitä, onko taiteilijan mahdollista olla ylipääätään eettinen ja mitä etiikka loppujen lopuksi tarkoittaa. Mitä on totuus ja minkälaiseen totuuteen voi pyrkiä? Konferenssipuhuja Molly Andrewsin vastaus tähän oli erinomainen hänen esittäessään, että taiteilijan paras tavoite on ollut totuudellinen, uskottava, (trustworthy) – totuudella on aina monet kasvot, mutta totuudellisuuteen pyrkiminen on mahdollista taiteesta tavoittaa, jos se siihen pyrkii.
Colin Davis, Louie Palu, Robert Eaglestone, Riikka Pelo ja Hanna Meretoja Turun kaupunginkirjastossa
Konferenssissa keskusteltiin asioista, jotka tulevat olemaan keskeisiä myös Turun yliopiston uudessa tutkimuskeskuksessa, joka julkistettiin konferenssin avajaispäivänä. SELMA: Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory on Hanna Meretojan ja Maarit Leskelä-Kärjen luotsaama keskus, jonka tavoitteena on yhdistää monitieteiset voimat ja laitoksemme vahvuudet liittyen tarinankerronnan, elämänkerronnan, kokemuksellisuuden ja kulttuurisen muistin tutkimiseen. SELMA sai kolmen päivän aikana kymmeniä ystäviä, joiden avulla lähdetään luotaamaan niin tuttuja kuin tuntemattomampiakin tutkimusalueita tieteen ja taiteen risteysalueella.
Aleida Assman kiittää konferenssipuhujien puolesta konferenssin järjestäjiä hienosta elämyksestä ja toteasi puheensä päätteeksi: ” Each and everyone of us has a wonderful story to tell afterwards”
Vastaa