Tekijä: Maarit Leskelä-Kärki (Page 1 of 3)

Tekstin ovat kirjoittaneet syksyn 2017 kulttuurihistorian kandiseminaarilaiset Suvi Takalo, Veera Semi, Aleksi Karvonen, Ida Ijäs ja Iiro Rantala 

Viime syksynä kulttuurihistorian kandiseminaari järjestettiin ensimmäistä kertaa lyhyempänä. Entisen kolmen periodin sijaan seminaari oli kahden periodin laajuinen, ja lopullinen versio kanditutkielmasta palautettiin jo ennen joululomalle jäämistä. Maarit Leskelä-Kärjen ohjauksessa syksyn seminaariin osallistui 12 kulttuurihistoriaa pää- tai sivuaineenaan opiskelevaa kandinkirjoittajaa. Kokoonnuimme muutaman opiskelijan kanssa pohtimaan, minkälaisia ajatuksia kandin kirjoitus ripeällä aikataululla herätti.

Kanditutkielma on useimmille opiskelijoille se ensimmäinen, laajempi tieteellinen teksti. Graduahdistuksesta puhutaan paljon, mutta ei se kandikaan ihan tuosta vaan synny. Etukäteen koko seminaari voi jännittää, ehkä hieman pelottaakin. Riittävätkö taitoni tieteellisen tekstin tuottamiseen? Miten tuon tutkielmaani jotain uutta ja omaa, etten vain tyytyisi referoimaan muiden tutkimuksia? Löydänkö tarpeeksi tutkimuskirjallisuutta? Mitä mieltä muut ovat tekstistäni, entä osaanko antaa heidän tuotoksistaan rakentavaa palautetta, jotain muutakin kuin ”ihan hyvä”? Ja miten tämä kaikki onnistuu niin lyhyessä ajassa?

Lyhyen kandiseminaarin työskentelytahti on tiivis, joten seminaariin täytyy sitoutua ja keskittyä täysillä. Läsnäolo kokoontumisissa on tärkeää, sillä tapaamisissa ja opponoinnissa syntynyttä hyvää keskustelua ei voi jälkikäteen lukea Moodlesta. Työn etenemisessä auttoi kandin työstäminen pienemmissä palasissa pitkin syksyä. Matka ideapaperista valmiiksi tutkielmaksi saattoi tuntua seminaarin alussa pitkältä ja kiviseltä, mutta sivut täyttyivät lopulta yllättävän nopeasti. Näin jälkikäteen on myönnettävä, että muiden kuormittavien kurssien ottaminen kandiseminaarin kanssa samaan aikaan ei ole ehkä se paras idea. Mitä enemmän saa keskittyä tutkielman työvaiheisiin ja itse kirjoittamiseen, sitä vähemmällä stressillä hommasta selviää, ja saa rajallisen ajan riittämään paremmin.

Kirjoitusprosessi kulkee harvoin valmiiksi luotuja latuja pitkin, vaan latu on luotava itse. Kandiseminaarissa ladun luomisessa apuna on ohjaajan lisäksi koko ryhmä, ja seminaari opettaakin tieteellistä ryhmätyöskentelyä, ja siten taitoja, joita työelämässäkin paljon tarvitaan.

Kandi on jokaisen ikioma tutkielma, mutta se syntyy yhteistyöllä. Seminaarin yhteishenki oli hyvä, ja opponoinneissa saatu palaute ohjaajalta sekä muilta opiskelijoilta kannusti, ja auttoi eteenpäin. Kandivaiheessa opiskelijoilla on jo takanaan monen monta tenttiä ja esseetä, ja usein joku toinen osasi ehdottaa hyödyllistä tutkimuskirjallisuutta tai sujuvampaa rakennetta tekstiin. Toisten tekstien lukeminen osoitti, miten kiehtovan erilaisia mielenkiinnon kohteita opiskelijoilla onkaan, ja herätti kiinnostuksen myös itselle entuudestaan vieraampiin aiheisiin. Joillekin opiskelijoille kandiseminaari vahvisti ajatusta siitä, mitä haluaa tutkia gradussaan, ja mitä aiheesta voisi saada vielä irti. Toisille se taas osoitti, ettei sama aihe välttämättä kantaisi graduun asti. Onneksi maailma on mielenkiintoisia tutkimusaiheita täynnä!

Tiivis työskentely yhdessä vahvisti ”kaikki samassa veneessä”-fiilistä, ja osoitti, että muutkin painiskelevat samankaltaisten ongelmien ja epävarmuuksien kanssa – joita seminaarin kuluessa voi yhdessä käsitellä ja ratkoa.  Kukaan ei synny valmiina kaiken osaavana kulttuurihistorioitsijana. Toimivan yhteistyön lisäksi tarvitaan toki aimo annos omaa aktiivisuutta, uteliaisuutta ja suunnitelmallisuutta. On tärkeää vastaanottaa ja pyytää neuvoja muilta, mutta kandisi valmistumisesta olet lopulta vastuussa vain sinä itse.

Etukäteen huolestuttanut seminaarin tiivis työtahti oli myös sen vahvuus. Työ ei jää roikkumaan pitkäksi aikaa, koska se ei aikataulun puitteissa ole mahdollista. Kun valmis työ oli palautettu ja hartaasti odotettu joululoma koitti, oli olo aika lailla kaikkensa antanut. Samalla kuitenkin tiesi, että se oli siinä. Tammikuussa odotti vielä kypsyyskoe, mutta itse tutkielmaan ei enää palata. Keväällä voi keskittyä jo muihin opintoihin ja asioihin.

Kandirutistus osoitti mitä osaa, missä on hyvä ja missä tarvitsee harjoitusta. Kynnys lähteä kirjoittamaan esseitä on madaltunut, eikä tulevaisuudessa häämöttävä gradukaan tunnu enää niin mahdottomalta. Luotto omiin kykyihin kasvaa, kun tietää että pystyy tuottamaan tieteellistä tekstiä ja käymään läpi lähdeaineistoja melko tiiviilläkin aikataululla – kunhan vain tarttuu työhön.

Lopuksi muutama neuvo Sinulle, joka kirjoitat kandia nyt, tai jolla koko koitos on vielä edessäpäin. Kandiseminaarin alkaessa työhön kannattaa tarttua mahdollisimman pian, ja jo ennen seminaaria olisi hyvä olla ainakin alustava ajatus siitä, mitä haluat tutkia ja onko lähdeaineistoa kohtuullisen helposti saatavilla. Tee parhaasi, ole huolellinen, mutta opettele myös päästämään tekstistäsi irti. Kun saat työstäsi palautetta, ole avoin uusille ideoille ja muutosehdotuksille. Älä lannistu, jos tulee vastoinkäymisiä, tai vaikka suunnitelmat menisivät kokonaan uusiksi. Sekin kuuluu asiaan. Jälkikäteen voi spekuloida loputtomasti, mitä olisi tehnyt toisin, mutta kandi on kuitenkin ennen kaikkea oppimista. Se on opinnäyte joka valmentaa tulevia, laajempia tutkimuksia varten. Sen ei tarvitse olla täydellinen. Kun onnistut jossakin, ole reilusti ylpeä itsestäsi. Vapaapäivät kirjoitusprosessin aikana ovat tärkeitä. Vedä välillä syvään henkeä, lepää ja keskity aivan muihin asioihin. Olet sen ansainnut. Ja muista: elämää on myös kandin jälkeen.

Syksyn 2017 kandiseminaarissa valmistuivat seuraava työt:

Roosa Hietaharju: Pikku naisia. Tyttöyden esittäminen 1860-luvun suomalaisessa maalaustaiteessa

Ida Ijäs: ”Hän ui koko matkan crawlia tyynesti ja luistavasti.” Tukholman olympialaisten naisten kilpauinnin uutisointi Suomen Urheilulehdessä 1911–1912

Aleksi Karvonen: ”Ettehän itsekkään kiipeä portaita huviksenne!” Hissi nykyaikaisen elämän laitteena Hissilehdessä 1933–1939

Juho Laulajainen: HISTORIA ON MATKA. Metaforat hermeneuttisen tulkinnan tukena

Olivia Peiponen: J.W. Waterhousen (1849–1917) aikakautta ja tunteita oireileva maalausten merenneito

Pauliina Peippo: Hyvä, paha ja typerys. Sengoku-aikakauden sotaherra Oda Nobunaga (1534-1582) populaarikulttuurin silmin

Iiro Rantala: Hypnoosin muuttuvat kasvot (1931-1946)

Veera Semi: Avainkaulalapset. Kerrottu lapsuus helsinkiläisissä lähiöissä 1950–1970-luvuilla.

Suvi Takalo: ”Työ kohottaa sairaan hänen valemaailmastaan.” Työterapia Sielunterveysseuran Aikakauslehdessä 1928–1934

Topi Timonen: ”Voi helkkari kun on hauskaa olla kotona taas!” Alkoholismi perheenjäsenenä Anssi Mänttärin elokuvassa Pyhä perhe (1976)

 Meral Özturk: Humma potretissa. Hevoset jatkosodan aikaisissa sotavalokuvissa

Blogin ovat kirjoittaneet kulttuurihistorian opiskelijat Karoliina Paulomäki ja Juho Laulajainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia.

Päivät pitenevät ja luonto hiljaa herää. Lakaisukoneet jylisevät jättäen etananjälkeä peräänsä. Katupöly kirvelee silmiä. On kevät, ja kohta kielot kukkivat. Suomella on lukuisia kansallisia tunnuksia ja symboleita. Siniristilipun ja heraldisen leijonan lisäksi kansalliseläimemme on karhu ja kansalliseepoksemme Kalevala. Rauduskoivu on nimetty kansallispuuksi ja graniitti kansalliskiveksi. Mutta on Suomella myös kansalliskukkansa. Se on kielo, silposuoninen lehmänkieli.

Kielon tilalla voisi yhtä hyvin olla Suomen vaakunassa 1500-luvulta alkaen esiintyvä hopeinen heraldinen ruusu. Tai kesämökkirannassa autereisena kesäaamuna kelluva sydämen muotoinen ulpukka. Miksi kansalliskukkamme on syvällä lehtometsissä kasvava kauniin myrkyllinen Convallaria majalis?

Suomi ei ole outolintu kansalliskukkansa kanssa. Useimmilla mailla on omansa. Esimerkiksi Ranskassa kansalliskukkana on keihäänkärkeä muistuttava fleur de lys eli vaakunalilja. Englannissa vastaava on ruusu ja Japanissa kirsikankukka. Vanhoja sivistysmaita kaikki.

Nuoren mutta intoa täynnä olevan itsenäisen Suomen oli myös saatava kansalliskukkansa. Viimein vuonna 1934 Kansan Kuvalehti järjesti lukijaäänestyksen, jonka voittajiksi valikoituivat ruiskaunokki ja päivänkakkara. Taivaansininen ruiskaunokki lienee tuttu Kokoomuspuolueen vaalimainoksista, ja päivänkakkaroiden valkoisia terälehtiä nyppimällä rakastetaan ja ei rakasteta.

Mutta eivät suomalaiset äänestämällä kukkaansa saaneet. Palkintolautakunta hylkäsi molemmat arkisista ja yleisistä ja mitäänsanomattomiksi rikkaruohoiksi mielletyistä vaihtoehdoista. Sitä paitsi ruiskaunokki oli ollut käytössä Suomenlahden etelärannalla Virossa – itsenäisen Viron kansallislipun sinistä kutsutaan ruiskukan siniseksi. Myöhemmin Neuvostoviranomaiset tulkitsivat ruiskaunokin vaarallisen separatismin tunnukseksi, eikä Suomella olisi ollut varaa tulla tulkituksi uhmakkaaksi, ei ainakaan sotien jälkeen.

Suomen itsenäisyyttä tultaisiin juhlimaan jo viidettäkymmenettä kertaa uuden kansalliskukkaäänestyksen käynnistyessä vuonna 1967. Ehdokkaita oli tällä kertaa yhteensä kuusi: kanerva, kielo, kissankello, lumme, pihlaja ja suopursu. Kielo voitti äänestyksen selvästi.

Juhlavuoden järjestelytoimikunta olisi mieluummin nimennyt happaman oranssin pihlajan, koska kielo peittyy talvisin lumeen eikä sen kasvualue kata koko maata. Mutta koska kansa puhui 8 657 annetulla äänellä, toimikunta taipui lopulta kielon kannalle. Suomi oli lahjoittanut itselleen kansalliskukan.

Touko-kesäkuussa kukkivaa, viettelevän tuoksuista kieloa on käytetty hajuvesissä jo vuosikymmeniä. Christian Dior piti kieloa lempikukkanaan. Moni suomalainen on rakastunut kauniina kesäiltana kieloa sisältävän hajuveden tuoksussa vain kokeakseen olemisen sietämättömyyden kaivatessaan viherkukkaistuoksuista lemmittyään palaavaksi.

Afrodisiakkinen kielo on myös vaikuttanut Suomen talouteen. Vuosien 1991 ja 2001 välisenä aikana kymmenpennisten kruunapuolen metalliseoskielot vaihtoivat omistajaansa, kunnes eurokolikoiden hillankukat vaihtuivat kielojen tilalle.

Suomi nimeää pian itselleen uuden kansallisen symbolin, kansallisperhosen. Äänestys alkoi maaliskuussa ja päättyy kesäkuun alussa. Ehkä värikäs, maanisesti poukkoileva mutta ehdottoman kaunis perhonen sopii suomalaiseen kieloja kukkivaan koivulehtojen sielunmaisemaan muiden kansallissymbolien rinnalle. Valinta julkistetaan kesäkuun aikana. Sitä ennen on kevät, ja kielot kukkivat kohta sata vuotta täyttävää itsenäisyyttä.

Kulttuurihistorian kevääseen kuuluu jo perinteisesti laaja aineopintojen Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssi, jolla perehdymme erilaisiin kirjoittamisen lajeihin sekä ylipäätään kirjoittamisen ja luovuuden merkityksiin kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa. Kurssilla on myös vahva työelämäulottuvuus, kun tekstejä työstetään työpajoissa ja pyritään julkaisemaan niitä eri julkaisufoorumeilla.

Kurssi alkaa kaikille yhteisillä luennoilla, joissa avaamme kirjoittamiseen erilaisia näkökulmia sekä kuulemme vierailijoita. Tänä vuonna vierailijat olivat molemmat kulttuurihistoriasta valmistuneita. Turun yliopiston viestinnän tiedottaja Jussi Matikainen kertoi ylipiston viestintätavoista sekä avasi erilaisia tiedeviestinnän muotoja haastatteluista reportaaseihin. Kulttuurihistoriasta väitellyt ja tutkijana pitkään työskennellyt Ilana Aalto kertoi uravaihdoksestaan, ensin blogistiksi, sitten ammattijärjestäjäksi ja vähitellen tietokirjailijaksi. Paikka kaikelle -blogin ylläpitäjä ja samannimisen teoksen helmikuussa julkaissut Aalto avasi uudenlaisen urapolkumahdollisuuden myös opiskelijoille ja hänen luentoaan sekä konkreettisia ajatuksia hyvästä bloggaamisesta ja tietokirjoittamisesta kuunneltiin inspiroituneina.

Monen kulttuurihistoriaa opiskelevan harrastuksiin ja vähintään haaveisiin näyttääkin kuuluvan kirjoittaminen, erityisesti luova kirjoittaminen ja myös omasta blogista haaveilu. Luentojen päätteeksi opiskelijat kirjoittivat pohtivan päiväkirjan, jossa miettivät omaa rooliaan kirjoittajana ja suhdettaan kirjoittamiseen. Näistä päiväkirjoista kävi hyvin ilmi, miten vahvasti opiskelijamme näkevät kirjoittamisen osana opintojaan ja myös tulevaisuudenhaaveitaan.  Kuten eräs opiskelija kirjoitti ”historianopiskelijana minun ei todellakaan tarvitse haudata haavetta urasta, jossa saisin kirjoittaa.” Kirjoittamisen vaikeus, siihen liittyvä epävarmuus, vaikeus vastaanottaa palautetta ja kynnys julkaista omia tekstejä tuntui yhdistävän monia – ja monet haasteista ovat tuttuja myös historiantutkijoille (näistä on kirjoittanut kurssin kuluessa myös yksi sen kanssaopettajista Henna Karppinen-Kummunmäki TUCEMEMS-keskuksen blogissa). Pohdimme kirjoittamiseen liitettyjä harhaluuloja ja katsoimme elokuvaohjaaja Akira Kurosawan pohdintoja kirjoittamisen käsityöläisyydestä, pitkäjänteisyydestä sekä lukemisen merkityksestä kirjoittajana kehittymisessä.

Kurssi tuntui monen kohdalla inspiroineen ja ehkä kannustaneenkin kirjoittamiseen. Päiväkirjoissaan opiskelijat havahtuivat pohtimaan metaforia kirjoittamisen prosessille. Joku saattoi verrata sitä ”kokonaisen ja pitkän pianoteoksen opiskeluun”, toinen taas sokerileipurin työhön, jossa kirjoittaminen puristetaan ”sokeri- tai kermapursottimella, jota käyttää valkonuttuinen kondiittori: massa puristetaan pienen reiän läpi, jolloin voidaan muodostaa mitä hienoimpia koherentteja koristeita. Ajatusten sekava massa puristuu selkeälinjaiseksi ja elegantiksi kokonaisuudeksi”

Kurssin on tarkoitus myös madaltaa eri kirjoittamisen lajien välisiä raja-aitoja sekä ylipäätään osoittaa, miten monin tavoin historiaa ja historiasta kirjoitetaan. Tätä kaikkea opiskelijat harjoittelevat luentojen jälkeen temaattisissa työpajoissa, joiden aihealueet pyritään rakentamaan ajankohtaisiksi ja oppiaineen muuta opetusta ja tutkimuksen vahvuuksia syventäviksi. Tänä vuonna on perehdytty pakolaisuuden historiaan, itsenäisen Suomen satavuotiaaseen kulttuurihistoriaan, reformaatioon ja sairauden kulttuurihistoriaan.

Kurssi tarjoaa tekemisen lisäksi tilan kirjoittamisen pohtimiselle, reflektiolle, jolle ei välttämättä erilaisten tenttivastausten, esseiden, harjoitustöiden ja opinnäytetöiden puitteissa ole aina aikaa. Kurssin opettajasta tuntuu, että jotain on saavutettu, jos opiskelijasta tuntuu vaikkapa tältä: ”Tuntuu että pitäisi vain rohkaistua, päästää irti ja antaa mennä. Miettiä vähemmän ja kirjoittaa enemmän.”

Kurssilla toimivat tänä vuonna opettajina myös kulttuurihistorian tohtorikoulutettavat Niina Lehmusjärvi ja Henna Karppinen-Kummunmäki. Kurssitöitä julkaistaan pitkin kevättä tässä blogissa sekä historia-aiheisissa medioissa. Seuraamalla oppiaineen facebook-sivustoa voit nähdä, millaisia tekstejä tänä vuonna on kirjoitettu.

Kulttuurihistorian oppiaineen teemavuosikymmen on tänä vuonna ollut 1980-luku. Vuosikymmenen tiimoilta järjestämme syksyllä Turun kaupunginkirjaston kanssa luentosarjan, jossa tutkijat ja aikalaisäänet risteilevät samaan aikaan lähellä olevan ja jo kaukaiselta tuntuvan aikakauden äärellä. Kaikille avoimen luentosarjan tarkemman ohjelman ja muut tiedot löydät täältä: https://blogit.utu.fi/80luku/

Ennen luentosarjan alkua voit virittäytyä aikakauteen seuraamalla keväistä seminaariamme Ytimen varjossa. 30 vuotta Tsernobylistä verkon kautta. Seminaarin kaikki puheenvuorot ovat kuultavissa ja katsottavissa seuraavien linkkien takaa.

Ytimen varjossa – aamupäivä, seuraa tästä

10.00 Tervetuloa, professori Hannu Salmi

10.15 ”Tshernobyl: glasnostin koetinkivi”. Ylen entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro

10.45 ”Kohti atomin loistoa. Vuosikymmenet atomi-innostuksesta toimiviin ydinvoimaloihin”. Tutkija, FT Petri Paju

11.15 “Tšernobyl ja kylmä sota”. Vanhempi tutkija, dosentti Sari Autio-Sarasmo:

11.45 “Sellafield, Harrisburg, Chernobyl, Fukushima… Kraftwerk ja moderni riskiyhteiskunta”. Erikoistutkija, dosentti Pertti Grönholm

Ytimen varjossa – iltapäivä, seuraa tästä

13.00 ”Eläinten valtaama Tsernobyl”. Lehtori, dosentti Timo Vuorisalo

13.30 ”S.T.A.L.K.E.R: peli intermediaalisuuden varjossa”. Yliopistonlehtori, dosentti Petri Saarikoski

14.00 “Sosnovyi Bor, rakastettuni. Kylmän sodan varjot ja 2010-luvun geopolitiikka Suomenlahdella”. Kirjailija Jani Saxell.

15.00–16.30 Paneelikeskustelu, pj: Pertti Grönholm (Eero Patrakka, Atomiteknillinen seura, Tarja K. Ikäheimonen, STUK, Yrjö Länsipuro, Jani Saxell)

Kuva: Mads Eneqvist 20.4.2009 www.flickr.com/creativecommons

Kansainvälinen, monitieteinen oma/elämäkerrallisen tutkimuksen seura IABA (International Autobiography Association) järjestää globaalin konferenssin joka toinen vuosi eri puolilla maailmaa. Vuonna 1999 perustetun järjestön ensimmäinen konferenssi oli Pekingissä, ja sen jälkeen se on kokoontunut mm. Hawaijilla, Kanadassa ja Englannissa. 2010-luvulla järjestö on saanut alajärjestöjä alueellisista seuroista, joista aktiivisin on vuodesta 2011 ollut IABA-Europe. Osallistuttuani useampaan Eurooppa-osaston konferenssiin, olin nyt ensimmäistä kertaa globaalissa konferenssissa. Ja kokemus oli ikimuistoinen.

Suomalaiset delegaatit, Turun yliopiston kulttuurihistorioitsija Kimi Kärki ja kirjallisuustieteilijä Hanna Meretoja yhdessä Clare Brantin (Life-writing centre, King’s college) kanssa yliopiston vanhalla kampuksella.

Kyproksen jaetun saaren jaettuun pääkaupunkiin Nicosiaan järjestetty konferenssi kokoontui teeman Excavating Lives alle. Teema sopi konferenssin sijaintiin täydellisesti niin konkreettisen arkeologisiin kaivauksiin liittyvän materiaalisuutensa kuin metaforisemmin elämän esiin kaivamiseen liittyvän teemansa kautta. IABA on aina ollut tunnettu innovatiivisista ja luovista lähestymistavoista akateemiseen tutkimukseen sekä pyrkimyksestä kaataa raja-aitoja taiteen ja tieteen välisissä yhtymäkohdissa. Kyproksella tämä toteutui monin tavoin. Päällimmäisen konferenssista jäi m ieleen lämmin kollegiaalinen tunnelma, avoimuus ja rohkeus sekä ajatus siitä, miten juuri tämän alan tutkijoita tuntuu motivoivan, jopa vahvasti ohjaavan omaelämäkerrallinen halu, tarve tutkia paitsi muiden, myös omaa identiteettiä ja sen ilmaisun keinoja. Kuuntelin monta esitystä, jotka luovalla tavalla kytkeytyivät puhujan omaan elettyyn historiaan tai perhehistoriaan.

Harvassa konferenssissa jokainen key note -luento sykähdyttää, hyvin eri tavoin. Tapahtuman avasi kanadalaisen professorin Julie Rakin (University of Alberta) tarinallinen luento Radical connections: Genealogy, Small lives, Big Data, jossa hän pohti niitä valtavia eettisiä ja metodologisia haasteita, joita genealogiseen sukututkimukseen liittyy. Hän kertoi salapoliisitarinan retkestään, jonka hän teki löytääkseen hyvän ystävänsä ja kollegansa adoptiotarinan takana olevan historiallisen totuuden. Sukututkimusta harrastava Rak kykeni löytämään helposti Dianen biologisen äidin ja kartoittamaan tämän perhetaustaa ja suvun tarinaa – sen sijaan ne suuret muutokset, jotka sen jälkeen koskettivat niin Dianen kuin tämän löytyneen perheen elämää olivat yllätyksellisiä, arvaamattomiakin, myös kivuliaita ja vaikeita. Yksityinen tarina laajeni globaaliin mittakaavaan, kun Rak pohti valtavien digitaalisten sukuarkistojen olemassaolon etiikkaa ja potentiaalisia käyttöulottuvuuksia. Onko yksilön identiteetti kiinni perimän alkuperän tunnistamisesta, vai kuitenkin ihan jostain muusta?

Fethiye Cetin luki otteita biografisesta teoksestaan My Grandmother

Turkkilaisen ihmisoikeusjuristi Fethiye Çetinin luento käsitteli edelleen vaietun, vuonna 1915 tapahtuneen armenialaisiin kohdistuneen kansanmurhan historiaa oman perheen historian kautta. Vuonna 2003 ilmestynyt My grandmother. An Armenian-Turkish memoir -teos kertoo Cetinin isoäidin tarinan kautta yhdestä lähihistorian suuresta tragediasta. Omassa työssään väsymättömästi ihmisoikeuksien puolesta taistellut Cetin kertoo teoksessaan 9-vuotiaana perheestään, äidistään, äidinkielestään, omasta uskonnostaan väkivalloin erotetun tytön tarinan. Isoäidin muu perhe pääsi pakenemaan New Yorkiin, mutta sitä ennen kuolemanmarssilla pieni tyttö oli väkivalloin riistetty äitinsä käsivarsilta ja sittemmin adoptoitu turkkilaisen poliisin perheeseen. Isoäiti ei koskaan enää nähnyt omaa perhettään. Cetin puhui luentonsa turkin kielellä, me saimme seurata käännöstä ja tutkija-runoilija Alev Adilin eläytyvää esittelyä sekä hänen englannin kielellä lukemiaan otteita teoksesta. Esityksen lopussa itkivät niin Adil kuin hyvin moni yleisöstä.

Viimeisen aamun luento oli IABA:ssa keskeisesti alusta lähtien toimineen saksalaisen Alfred Hornungin luento, joka käsitteli pakolaisuuden ja transnationaalisuuden tematiikkaa lähtien Edvard Saidin omaelämäkerrallisesta Out of place teoksesta Jack Londonin biografiaan sekä pakolaisten matkaan nyky-Euroopassa. Transnationaali matka eri maiden ja kielten kautta saa aivan uudet ulottuvuudet nykyteknologian kautta, älypuhelimesta tulee elämän virta, ”life line”, joka mahdollistaa tiedonsaannin, yhteydenpidon, uudenlaisen muistamisen ja omaelämäkerrallisuuden kulttuurin – ristiriitaisella tavalla. Hornung viittasi Gillian Whitlockin näkemykseen uuden teknologian uudelleen muotoilemista yksityisen ja julkisen alueista. Esimerkiksi pakolaisuuden kohdalla mobiili teknologia mahdollistaa sekä uudenlaisen vieraanvaraisuuden kulttuurin, mutta myös uudenlaiset rajat ja valvonnan mekanismit.

Niin konferenssin puheenvuorot kuin muu ohjelma yhdistivät taitavasti ja eläytyvästi taiteen ja tieteen rajoja. Illanvietoissa kuultiin niin runoja kuin kyproslaista musiikkia – ja tietysti tanssittiin kyproslaisia ja kreikkalaisia tansseja.

Suomalaiset osallistujat olivat tänä vuonna oman laitoksemme varassa, edustin yhdessä Hanna Meretojan kanssa SELMA-tutkimuskeskustamme, jonka ytimeen IABA tuntuu luontevasti sopivan ja Kimi Kärki edusti populaarikulttuurin tutkimuskeskusta (IIPC). Kimin kanssa pidimme paperimme samassa sessiossa “Recorded Lives: Life Writing, Music and Art”. Kimi Kärki puhui lauluntekijöiden tunnustuksellisuudesta Leonard Cohenin ja Joni Mitchellin tuotannossa, erityisesti lauluista “A case of you” sekä “Famous blue raincoat” sekä heidän luovuutensa relationaalisuudesta. Itse puhuin brittiläisen Alison Goldfrappin tuoreesta levystä Tales of Us ja sen elämäkerrallisesta ulottuvuudesta sekä muusikkouden omaelämäkerrallisuudesta. Sessiomme puheenjohti kyproslainen, Oxfordissa toimiva etnomusikologi Nicoletta Demetriou, joka myöhemmin esitteli oman projektinsa, laajan dokumenttielokuvan The Cypriot Fiddler kyproslaisista perinnesoittajista ja heidän suhteestaan musiikkiin ja menneeseen.

Luennoilla yksityisin elämäntarina yhdistyi usein laajoihin kansallisiin ja historiallisiin sekä tutkimuseettisiin kysymyksiin. Tämä näyttäisi olevan IABAn ydintä: yksityisin ja intiimein on kaikkein jaetuinta. Ensimmäisen päivän avaussessiossa käsiteltiin elämän ja kuoleman, surun ja menetyksen kirjoittamista. Pitkän uran autobiografiatutkijana tehnyt Thomas Couser kertoi otsikolla “Grief memoir and/as excavation: Writing my Father’s Life from his Archive” projektistaan oman isänsä elämäntarinan parissa, Sam Meekings taas pohti surun ja menettämisen kirjoittamista mm. Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni ensimmäisen osan kautta ja Katrin den Elzen nuorten naisleskien kirjoittamaa surua.

Anna Jackson luki runoja teoksestaan “I, Clodia”: “I had a dream I was a ghost/ and only one man could see me.”

“Writing lives: Recovering lives” oli yksi konferenssin viimeisiä sessioita, jossa kuultiin niin runoutta, autobiografista fiktiota kuin perhehistoriaa. Uusiseelantilainen Anna Jackson kertoi kiehtovasta runokokoelmastaan I, Clodia, jossa hän on rakentanut ikään kuin vastinparin Catulluksen kuuluisille runoille. Catulluksen rakastama ja vihaama Lesbia on runojen Clodia, joka kirjoittaa omaa ääntään kuuluville Jacksonin runoissa. Jackson pohtii mahdollisuutta kirjoittaa säkeistä biografiaa, ja yhteyttä menneisiin historiallisiin henkilöihin, kummitusmaista olemista, joka mahdollistaisi yhteyden menneeseen. Konferenssin pääorganisoija Amy-Katerini Prodromou taas hahmotti oman isoisänsä historiaa osin fiktioidussa, mutta pohjaltaan biografisessa tekstissään ”Just a knowing he was dead: Letter from a WWII veteran”.

Amy-Katerini Podromou, Helen Pleasence, Carol DeBour-Langworthy, Anna Jackson

Seuraava konferenssi järjestetään Lontoossa kesäkuussa 2017 teeman New digital media alla ja seuraava maailmankonferenssi on Brasiliassa kesällä 2018.

Konferenssiretkellä Pafoksen arkeologisella alueella, hallitsijoiden vanhoilla haudoilla.

Kulttuurihistorian oppiaineen kevääseen kuuluu jo perinteikkäästi kurssi kulttuurihistorian kirjoittamisesta. Tänä vuonna kokoonnuimme opiskelijoiden kanssa helmikuussa neljä kertaa yhteisille luennoille keskustelemaan historian tutkimisen ja kirjoittamisen välisestä suhteesta sekä siitä laajasta tietokirjoittamisen kirjosta, mikä alalla vallitsee.

Kun viimeistelin kurssin suunnittelua, pohdin niitä teemoja, joita erityisesti haluaisin opiskelijoille tänä vuonna korostaa. Kurssi kun mahdollistaa myös opettajalle aika vapaan otteen lähestyä niinkin moniaalle ulottuvaa tematiikkaa kuin kirjoittaminen. Kesken tämän suunnittelun yksi aikamme suurista muusikoista, David Bowie, yllättäen kuoli ja uppouduin kuuntelemaan hänen viimeiseksi jäänyttä levyään Black Star. Luin useita eri lehtijuttuja ja kommentteja hänen tähteytensä merkityksestä. Erityisesti minut herätti erään amerikkalaisen blogistin, Jason Evangelhon näkemys levyn toisesta, Bowien viimeiseksi jääneestä videosta ”Lazarus”. Tuo mystinen video, joka pitää sisällään kuvauksia taiteilijasta paperin ja kynän äärellä, raivoisasti repimässä hiuksiaan ja kiihkeästi, nopeasti kirjoittaen, paperille vuodattaen, askarrutti. Blogi puki sanoiksi sen, mistä tässä kappaleessa ja ehkä koko levyssä, myös koko Bowien taiteilijuudessa oli kysymys:

There’s sage advice embedded here, a thinly veiled warning: Do not waste any more time not expressing yourself. Say what you need to say, boldly and without reservation. Nurture your creativity and don’t be shy about it. Stop constantly consuming and start creating before it’s too late, and that dark, mysterious wardrobe into nothingness consumes you.

David Bowie videollaan Lazarus. Kuva sivulta: http://www.davidbowie.com/news/watch-bowie-s-lazarus-video-now-55476

Älä tuhlaa aikaa turhaan pohtimiseen, miettimiseen. Vaali luovuuttasi, äläkä epäröi. Mietin, miten tärkeä sanoma tämä olisi opiskelijoillekin: älkää liikaa pelätkö, luottakaa itseenne, uskokaa tekemisiinne, pitäkää luovuutta korkeassa kurssissa. Sillä luovuudesta on kysymys myös tutkimuksen teossa. Kirjoittaminen vaatii luovan hengen ylläpitoa ja vaalimista, olkoon kyse sitten vaikka minkälaisen tekstin kirjoittamisesta – luovuus voi olla myös avain monen työläältä, puuduttavalta ja vaikealta tuntuvan kirjoittamistehtävän edessä.

Luovuudesta tuli yksi tärkeä osa kirjoittamiskurssia, etenkin luovan kirjoittamisen opettajan, kirjailija Niina Revon luennolla, jossa teimme kirjoitusharjoituksia ja pohdimme kirjoittamista juuri luovuuden näkökulmasta. Kurssi sai myös opettajat pohtimaan suhdettaan kirjoittamiseen, kuten vierailemassa käyneen Anu Lahtisen, joka kirjoitti hienossa omaelämäkerrallisessa blogitekstissään vuosistaan ja harhailuistaan erilaisilla kirjoittamisen poluilla. Hän kannusti opiskelijoita omalla tarinallaan siitä, miten “joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.”

Nyt luettuani opiskelijoiden luentopäiväkirjat, voin huomata, miten tärkeää on tarjota tila tällaiselle pohdinnalle muiden opintojen lomassa. Kirjoittaminen kuuluu historian, ja kaikkien humanististen opintojen kulkuun ihan alusta lähtien ja se on myös usein asia, joka tuottaa suurimpia haasteita opiskelijoille (ja meille kaikille) matkan varrella. Siksi oli hienoa lukea opiskelijoiden pohtivia, analyyttisiä ja usein myös hyvin innostuneita tekstejä siitä, mitä kirjoittaminen juuri minulle merkitsee, mikä kirjoittamisen rooli on opinnoissa ja historiantutkimuksessa ja millaisia kirjoittajaidentiteettejä kukin kokee omaavansa. Luentopäiväkirjoja lukiessa voi vetää aika vahvan johtopäätöksen siitä, että haave omien tekstien kirjoittamisesta, toimittajan työstä, jopa oman kirjan julkaisemisesta on monen kulttuurihistoriaa pää- ja sivuaineena opiskelevan ajatuksissa. Se oli yllättävänkin vahva pohjavire kaikissa teksteissä, eikä kukaan tuntunut suhtautuvan kirjoittamiseen välinpitämättömästi.

Tällä hetkellä opiskelijat työstävät työpajoissaan jälleen tekstejä erilaisista teemoista. He kirjoittavat kirja-arvioita, historiauutisia, blogeja, esseitä, haastatteluja terrorismin pitkästä kulttuurihistoriasta, 80-luvun kulttuurihistoriasta, ja kodin kulttuurihistoriasta. Kevään myötä tekstejä alkaa ilmestyä eri historia-alan foorumeilla. Kurssilla tullaan jatkossakin panostamaan luovuuden ja kirjoittamisen merkityksen pohtimiseen sekä löytämään tilaa opiskelijoille miettiä vapaasti ja vailla liian formaaleja muotoja omaa suhdettaan kirjoittamiseen. Sillä kirjoittamaan ei opi kuin kirjoittamalla. Kirjoittamalla työstämme ajatteluamme, argumenttejamme, tulkintojamme – siksi on tärkeää, että uskaltaa tarttua kynään tai asettaa sormensa näppäimistölle, vaikka teksti olisikin vain ajatuksia, sirpaleita, keskeneräistä, ehkä huonoakin omasta mielestämme. Tällöin on hyvä pitää mielessä kirjallisuudentutkija, omaelämäkertakirjailija Merete Mazzarellan sanat teoksessa Elämä sanoiksi (2013):

Ei pidä pelätä että kirjoittaa huonosti. Parhaan neuvon, mikä minulla on kirjoittamiseen antaa, annan jo nyt: on ajateltava, että huonokin teksti on aina parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Huono teksti on lähtökohta, mutta jos teksti puuttuu, ei ole mitään. Tottumaton kirjoittaja saattaa kuvitella, että ensin mietitään mitä halutaan kirjoittaa, niin että se on valmiina päässä ennen kirjoittamista, mutta oikeastaan ei voi tietää mitä ajattelee ennen kuin alkaa kirjoittaa, sillä kirjoittaessaan ajattelee.

Lue täältä myös Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkijoiden ajatuksia kirjoittamisen ja luovuuden merkityksestä.