Tekstin ovat kirjoittaneet syksyn 2017 kulttuurihistorian kandiseminaarilaiset Suvi Takalo, Veera Semi, Aleksi Karvonen, Ida Ijäs ja Iiro Rantala 

Viime syksynä kulttuurihistorian kandiseminaari järjestettiin ensimmäistä kertaa lyhyempänä. Entisen kolmen periodin sijaan seminaari oli kahden periodin laajuinen, ja lopullinen versio kanditutkielmasta palautettiin jo ennen joululomalle jäämistä. Maarit Leskelä-Kärjen ohjauksessa syksyn seminaariin osallistui 12 kulttuurihistoriaa pää- tai sivuaineenaan opiskelevaa kandinkirjoittajaa. Kokoonnuimme muutaman opiskelijan kanssa pohtimaan, minkälaisia ajatuksia kandin kirjoitus ripeällä aikataululla herätti.

Kanditutkielma on useimmille opiskelijoille se ensimmäinen, laajempi tieteellinen teksti. Graduahdistuksesta puhutaan paljon, mutta ei se kandikaan ihan tuosta vaan synny. Etukäteen koko seminaari voi jännittää, ehkä hieman pelottaakin. Riittävätkö taitoni tieteellisen tekstin tuottamiseen? Miten tuon tutkielmaani jotain uutta ja omaa, etten vain tyytyisi referoimaan muiden tutkimuksia? Löydänkö tarpeeksi tutkimuskirjallisuutta? Mitä mieltä muut ovat tekstistäni, entä osaanko antaa heidän tuotoksistaan rakentavaa palautetta, jotain muutakin kuin ”ihan hyvä”? Ja miten tämä kaikki onnistuu niin lyhyessä ajassa?

Lyhyen kandiseminaarin työskentelytahti on tiivis, joten seminaariin täytyy sitoutua ja keskittyä täysillä. Läsnäolo kokoontumisissa on tärkeää, sillä tapaamisissa ja opponoinnissa syntynyttä hyvää keskustelua ei voi jälkikäteen lukea Moodlesta. Työn etenemisessä auttoi kandin työstäminen pienemmissä palasissa pitkin syksyä. Matka ideapaperista valmiiksi tutkielmaksi saattoi tuntua seminaarin alussa pitkältä ja kiviseltä, mutta sivut täyttyivät lopulta yllättävän nopeasti. Näin jälkikäteen on myönnettävä, että muiden kuormittavien kurssien ottaminen kandiseminaarin kanssa samaan aikaan ei ole ehkä se paras idea. Mitä enemmän saa keskittyä tutkielman työvaiheisiin ja itse kirjoittamiseen, sitä vähemmällä stressillä hommasta selviää, ja saa rajallisen ajan riittämään paremmin.

latu

Kirjoitusprosessi kulkee harvoin valmiiksi luotuja latuja pitkin, vaan latu on luotava itse. Kandiseminaarissa ladun luomisessa apuna on ohjaajan lisäksi koko ryhmä, ja seminaari opettaakin tieteellistä ryhmätyöskentelyä, ja siten taitoja, joita työelämässäkin paljon tarvitaan.

 

Kandi on jokaisen ikioma tutkielma, mutta se syntyy yhteistyöllä. Seminaarin yhteishenki oli hyvä, ja opponoinneissa saatu palaute ohjaajalta sekä muilta opiskelijoilta kannusti, ja auttoi eteenpäin. Kandivaiheessa opiskelijoilla on jo takanaan monen monta tenttiä ja esseetä, ja usein joku toinen osasi ehdottaa hyödyllistä tutkimuskirjallisuutta tai sujuvampaa rakennetta tekstiin. Toisten tekstien lukeminen osoitti, miten kiehtovan erilaisia mielenkiinnon kohteita opiskelijoilla onkaan, ja herätti kiinnostuksen myös itselle entuudestaan vieraampiin aiheisiin. Joillekin opiskelijoille kandiseminaari vahvisti ajatusta siitä, mitä haluaa tutkia gradussaan, ja mitä aiheesta voisi saada vielä irti. Toisille se taas osoitti, ettei sama aihe välttämättä kantaisi graduun asti. Onneksi maailma on mielenkiintoisia tutkimusaiheita täynnä!

Tiivis työskentely yhdessä vahvisti ”kaikki samassa veneessä”-fiilistä, ja osoitti, että muutkin painiskelevat samankaltaisten ongelmien ja epävarmuuksien kanssa – joita seminaarin kuluessa voi yhdessä käsitellä ja ratkoa.  Kukaan ei synny valmiina kaiken osaavana kulttuurihistorioitsijana. Toimivan yhteistyön lisäksi tarvitaan toki aimo annos omaa aktiivisuutta, uteliaisuutta ja suunnitelmallisuutta. On tärkeää vastaanottaa ja pyytää neuvoja muilta, mutta kandisi valmistumisesta olet lopulta vastuussa vain sinä itse.

Etukäteen huolestuttanut seminaarin tiivis työtahti oli myös sen vahvuus. Työ ei jää roikkumaan pitkäksi aikaa, koska se ei aikataulun puitteissa ole mahdollista. Kun valmis työ oli palautettu ja hartaasti odotettu joululoma koitti, oli olo aika lailla kaikkensa antanut. Samalla kuitenkin tiesi, että se oli siinä. Tammikuussa odotti vielä kypsyyskoe, mutta itse tutkielmaan ei enää palata. Keväällä voi keskittyä jo muihin opintoihin ja asioihin.

Kandirutistus osoitti mitä osaa, missä on hyvä ja missä tarvitsee harjoitusta. Kynnys lähteä kirjoittamaan esseitä on madaltunut, eikä tulevaisuudessa häämöttävä gradukaan tunnu enää niin mahdottomalta. Luotto omiin kykyihin kasvaa, kun tietää että pystyy tuottamaan tieteellistä tekstiä ja käymään läpi lähdeaineistoja melko tiiviilläkin aikataululla – kunhan vain tarttuu työhön.

Lopuksi muutama neuvo Sinulle, joka kirjoitat kandia nyt, tai jolla koko koitos on vielä edessäpäin. Kandiseminaarin alkaessa työhön kannattaa tarttua mahdollisimman pian, ja jo ennen seminaaria olisi hyvä olla ainakin alustava ajatus siitä, mitä haluat tutkia ja onko lähdeaineistoa kohtuullisen helposti saatavilla. Tee parhaasi, ole huolellinen, mutta opettele myös päästämään tekstistäsi irti. Kun saat työstäsi palautetta, ole avoin uusille ideoille ja muutosehdotuksille. Älä lannistu, jos tulee vastoinkäymisiä, tai vaikka suunnitelmat menisivät kokonaan uusiksi. Sekin kuuluu asiaan. Jälkikäteen voi spekuloida loputtomasti, mitä olisi tehnyt toisin, mutta kandi on kuitenkin ennen kaikkea oppimista. Se on opinnäyte joka valmentaa tulevia, laajempia tutkimuksia varten. Sen ei tarvitse olla täydellinen. Kun onnistut jossakin, ole reilusti ylpeä itsestäsi. Vapaapäivät kirjoitusprosessin aikana ovat tärkeitä. Vedä välillä syvään henkeä, lepää ja keskity aivan muihin asioihin. Olet sen ansainnut. Ja muista: elämää on myös kandin jälkeen.

 

Syksyn 2017 kandiseminaarissa valmistuivat seuraava työt:

Roosa Hietaharju: Pikku naisia. Tyttöyden esittäminen 1860-luvun suomalaisessa maalaustaiteessa

Ida Ijäs: ”Hän ui koko matkan crawlia tyynesti ja luistavasti.” Tukholman olympialaisten naisten kilpauinnin uutisointi Suomen Urheilulehdessä 1911–1912

Aleksi Karvonen: ”Ettehän itsekkään kiipeä portaita huviksenne!” Hissi nykyaikaisen elämän laitteena Hissilehdessä 1933–1939

Juho Laulajainen: HISTORIA ON MATKA. Metaforat hermeneuttisen tulkinnan tukena

Olivia Peiponen: J.W. Waterhousen (1849–1917) aikakautta ja tunteita oireileva maalausten merenneito

Pauliina Peippo: Hyvä, paha ja typerys. Sengoku-aikakauden sotaherra Oda Nobunaga (1534-1582) populaarikulttuurin silmin

Iiro Rantala: Hypnoosin muuttuvat kasvot (1931-1946)

Veera Semi: Avainkaulalapset. Kerrottu lapsuus helsinkiläisissä lähiöissä 1950–1970-luvuilla.

Suvi Takalo: ”Työ kohottaa sairaan hänen valemaailmastaan.” Työterapia Sielunterveysseuran Aikakauslehdessä 1928–1934

Topi Timonen: ”Voi helkkari kun on hauskaa olla kotona taas!” Alkoholismi perheenjäsenenä Anssi Mänttärin elokuvassa Pyhä perhe (1976)

 Meral Özturk: Humma potretissa. Hevoset jatkosodan aikaisissa sotavalokuvissa