Vuonna 1919 juhannusaattoa vietettiin maanantaina 23. kesäkuuta. Turun kadut hiljenivät. Konditoriakahvila Sylvia sulki ovensa aattona klo 15 ja lupasi avautua uudelleen vasta keskiviikkona. Useimmat ravintolat, kuten Pinella ja Palokunnantalon ravintola, olivat keskikesän juhlan kunniaksi suljettuja. Lääkäripäivystystä piti tohtori Stjerncreutz Puolalanpuiston Albatrossissa. Aattoa saattoi juhlia vaikkapa Littoisten työväentalon iltamissa tai Mietoisten suojeluskunnan kesäjuhlissa. Turusta oli iltapäivällä kuljetus Mietoisiin, ja höyrylaiva Louhen kannella sotilassoittokunta viihdytti juhlaväkeä.

Juhannus sujui Turun Sanomien 25. kesäkuuta julkaiseman raportin mukaan ”rauhallisesti ja hiljaisesti”. Turun poliisiasemalla ”ei ollut ainoatakaan humalaista”, mutta Raunistulassa ja Nummenmäellä muutama päihtynyt otettiin virkavallan huomaan. Aaton pahin kahakka sattui Littoisten työväentalolla. Raportin mukaan iltamien aikana työmiehet Lehtinen ja Lehtonen olivat jostain syystä ajautuneet sanaharkkaan, jonka päätteeksi Lehtonen löi Lehtistä korvalle. Tuossa tuokiossa Lehtinen lainasi toveriltaan puukon, syöksyi Lehtosen kimppuun ja iski tätä selkään. Onneksi haava ei ollut hengenvaarallinen, ja lopulta Lehtonen pääsi lääninsairaalasta kotiin jo saman viikon aikana.

Littoisten kärhämästä huolimatta juhannus sujui pääosin rauhallisesti, ja perinteitä vaalien kokoonnuttiin aattoiltana kokon äärelle. Vuoden 1918 muistot ja edellisen suven ristiriitaiset tunnelmat olivat silti käsinkoskeltavat, ja myös juhannuksen vietossa näkyi kansakunnan kahtiajako. Juhannuksen ristiriitaisuutta kuvasi jo Eino Leino sisällissodan jäljitunnelmissa kirjoittamassaan runossaan ”Juhannus 1918”. Se alkaa kauniina luonnonkuvana, jossa juhannus merkitsee kesän paluuta, jatkumoa:

Kaikki palas: Suomen linnut,

Suomen kesä, kukkaset,

taas kuin ennen kirkkahina

kisaa järven lainehet.

Onnellisen, utuisen kuvan rinnalle asettuvat muistot ankarasta taistelusta:

Tulee kesä, tulee talvi,

eipä hetket autuaat

jolloin käsi kättä vasten

unhotimme taivaat, maat.

Taas on sama tuntu mulla:

kadotin nyt kallihin

uskon kansaan, isänmaahan,

jota raukka rakastin.

Juhannuksen keskelläkään ei ollut mahdollista heittäytyä unohdukseen tai liittyä juhlaan:

Siks ei elon juhlat mulla,

vaikka juhlii juhannus,

syän ei syttä valkeampi.

Mistä silloin pelastus?

Juhannuksena 1919 tunnelmat olivat yhä samankaltaiset, vaikka vuosi oli ehtinyt kulua. Suven juhlaan liittyi kuitenkin utooppinen toive paremmasta. Voisivatko yhteiset perinteet auttaa ylittämään sen kuilun, joka yhteisöä erotti? Voisiko kesän runsaus ja anteliaisuus kääntää katseen tulevaan, menneen sijasta?

”Kesänjuhla nostaa ihmisen kuin maasta”, kirjoitti Riihimäen Sanomat juhannuksen kynnyksellä 21. kesäkuuta. ”Arkitouhujen, huolien, riitaisuuksien ja lukemattomien ihmisheikkouksien taakka musertaisi ihmisen, ellei juhannus saapuisi nostattajana ja rohkaisijana. Vieköön tämä suven suuri juhla kansamme pirstoutuneet osat lähemmäksi.”

Turkulainen Uusi Aura julkaisi 22. kesäkuuta Ester Talvion runon ”Juhannus 1919”, joka tuntuu nimensä puolesta kuin viittaukselta Leinon edellisenä vuonna kuvaamaan tilanteeseen. Viisisäkeistöisen runon alku tiivistää toiveen tyyneydestä: kesä voisi huuhtoa pois murheelliset muistot.

Tyynny kaipaus!

Katse, käänny kauneutta

näkemään ja tuntemaan!

Onhan onnen runsautta

synnyinmaamme tulvillaan.

Tantereemme, verin tahratut

suvi uus’ on suloin huuhdellut.

Käänny, mieli murehista pois

kuin ei kauhun vuotta ollut ois!