Ulkomailla asuessa muutama päivä vuodessa muistuttaa poikkeuksellisen napakasti juhlakulttuurien eroista. Vappu ei kerta kaikkiaan näytä samalta saksalaisella kampuksella kuin Turun yliopistolla ja Vartiovuorenmäellä. Vielä selvemmin poissaolollaan loistaa suomalaisen kesän kohokohta, juhannus.

Juhannus, midsommer, sankthans, jaanipäev ja jonìnės. Juhannus on leimallisesti skandinaavinen ja baltialainen juhla, jota vietetään Johannes Kastajan muistopäivänä (24.6.), sen aattona tai läheisenä viikonloppuna ilman juuri mitään yhteyttä mihinkään kirkolliseen juhlintaan. Nykysaksalaisille, ainakin kavereillemme täällä NordRhein-Westfalenissa, juhannus on mieltä kiehtova ja varsin synkretistinen kuvitelma eksoottisesta pohjoisesta juhlasta järvineen, kokkoineen, kukkaseppeleineen ja -salkoineen. Toisaalta, kun saksalaiset joutuvat itse jatkuvasti vakuuttamaan ulkomaalaisille, että Lederhose, Dirndl ja Maßkrug eivät varsinaisesti ole koko Saksan jakamaa kulttuuriperintöä, niin suotakoon heille suomalaisen mökki-idyllin ja ruotsalaisen juhannussalon sekoittaminen. Sitä paitsi synteesi suomalainenkin juhannus on: kokko on ennen 1900-luvun yhtenäiskulttuuria ollut lähinnä itäinen ja pohjoinen perinne.

Vaikka suuressa osaa Saksaa keskikesän juhla ei tänä päivänä näyttele merkittävää roolia, esimerkiksi tulien polttaminen ei ole ollut mitenkään tuntematon tapa. Nykyään Johannesfeuer palaa jossain määrin Itävallassa, Tirolissa, Baijerissa, Baden-Württenbergissä sekä Keski-Saksan Harzissa. Erityisesti osissa Tirolia Johannes Kastajan tulien paikan on 1800-luvun loppupuolelta lähtien ottanut Herz-Jesu-Feuer, joka syttyy toisena perjantaina Fronleichnamfestin (Corpus Christi) jälkeen.

Perinne on pitkä. Rituaalista tulien polttoa johdetaan mielellään pakanalliselle ajalle, ja viimeistään sydänkeskiajalta lähtien juhannustulista tai muista keskikesän kokoista on runsaasti todisteita eri puolilta Eurooppaa.

Myös omassa tutkimusaineistossani olen törmännyt tällaiseen mainintaan. Stettinissä (nyk. Puolan Szczecin) valdesilaisesta harhaoppisuudesta maaliskusssa 1394 kuulusteltu Aleyd Takken kertoi inkvisiittorille, että hänen suojeluspyhimyksensä oli ”Pyhä Johannes, jonka juhla on kesällä, jolloin ihmisillä on tapana yöiseen aikaan valvoa valojen ja tulien kanssa.” (Apostolum habet sanctum Johannem, cuius festum est in estate, quando homines solent noctis tempore cum luminibus et ignibus vigilare). Selvää juhannuksenviettoa 1300-luvun Pommerissa, eikä kyse ollut mistään kerettiläisten menoista. Osoittamalla tietoa Johannes Kastajan päivän juhlamenoista Aleyd pikemminkin korosti oikeaoppisuuttaan suhteessa valdesilaisuuteen, jossa kaikkea pyhimyskulttia pidettiin turhana tai suorastaan turmiollisena.

Nykysaksalaista juhannusjuhlintaa hillitsee kuitenkin lähihistorian painolasti. Kesäpäivänseisauksen juhla, Sonnenwendfeier, oli nimittäin Kolmannen valtakunnan aikana kansallissosialistinen, erityisesti Hitler Jugendin ja SS:n suosima juhla. Taustalla oli natsi-ideologiaan kuulunut halu etsiä niin sanottuja alkuperäisiä germaanisia juuria, jollaisena myös Sonnenwendfeier nähtiin. Vuodesta 1937 lähtien Berliinin olympiastadionilla vietettiin suurta kesäpäivänseisauksen juhlaa fanfaareineen, kokkoineen ja lauluineen. Ei siis ihme, ettei juhannus enää ole saksalaisia yhdistävä juhla.

Lisätietoa:

”Juhannuskokot syttyvät” Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Maija Länsimäki.

”Jahresfeuer“.  Universität Innsbruck. Institut für Geschichtswissenschaften und Europäische Ethnologie.

”Nationalsozialismus als politische Religion. Die Sonnenwendfeiern im Dritten Reich.“ Landesarchivverwaltung Rheinland-Pfalz.

Inkvisitioprotokollan lainaus:
Kurze, Dietrich, toim. Quellen zur Ketzergeschichte Brandenburgs und Pommerns. Berlin: de Gruyter, 1975, s. 241.