TUCEMEMS tutkimuskeskus järjesti yhdessä projektin ”Rethinking the Late Medieval Relic (c. 1200-1550)” kanssa hagiografiaan keskittyvän teemailtapäivän 17.9. Turun yliopistossa. Puhujia oli professorista maisteriopiskelijaan – ja kaikilta uratasoilta siltä väliltä. Thomas Devaneyn keynote-luennon lisäksi ohjelma koostui seitsemästä lyhyestä esitelmästä ja runsaasta keskustelusta. Paikalla oli parisenkymmentä osallistujaa.
Hagiografia on kattotermi, jolla tarkoitetaan pyhimyksiin liittyvää tekstitraditiota. Se kattaa useita eri tekstityyppejä ja genrejä elämäkerroista ja ihmekertomuksista kanonisaatio- eli pyhimykseksijulistamisprosesseihin, jotka ovat myös oikeudellisia lähteitä. Tämän lisäksi saman määritelmäsateenvarjon alle mahtuvat niin saarnat kuin kirjeetkin – kuvallista materiaalia unohtamatta. Koko tämä laaja skaala käytiin seminaarissa läpi, mutta sen sijaan itse pyhimyksistä puhuttiin varsin vähän. Hagiografia lähdetyyppinä osoitti monimuotoisuutensa: temaattisesti iltapäivän aikana käsiteltiin eri näkökulmista tilaa ja sen käyttöä, poliittisia ja opetuksellisia näkökulmia sekä niin pyhyyden malleja kuin pyhimyksiä malleina. Lopulta pohdittiin kysymystä mikä itse asiassa on ihme (kussakin ajassa).
Seminaarin avasi Thomas Devaneyn luento ”Piety, Probability, Practice, and the Public: Reading Early Modern Miracle Stories”. Jo keskiajalla ihmekertomukset kiersivät niin suullisina tarinoina kuin kirjoitettuina versiona, joita kopioitiin käsikirjoituksesta toiseen. Vuorovaikutus kulki molempiin suuntiin: kokemuksia kirjoitettiin muistiin ja kirjalliset mallit saivat uuden elämän suusta suuhun kiertävinä tarinoina. Uuden ajan alku ja painokoneet toivat kuitenkin uuden ulottuvuuden myös pyhimyskulttien käytäntöihin. Uuden ajan alun ihmekertomukset noudattivat vanhoja malleja ja toisinaan suoraan kierrättivät aikaisempia tarinoita kenties vain kevyesti niitä varioiden, mutta uusi tekniikka mahdollisti laajemman yleisön. Ihmeitä täynnä oleva vihkonen saattoi maksaa työläisen kahden päivän palkan verran. Se oli huomattava summa arjen tarpeiden kanssa kamppailevalle, mutta kuitenkin mahdollinen taloudellinen satsaus. Tällaiset pienet kirjaset olivat suosittuja ja niistä otettiin useita painoksia.
Thomas osoitti esityksessään, kuinka ihmekertomusten funktio pysyi suurelta osin samana uudessakin tilanteessa: ne olivat mainostusta potentiaalisille pyhiinvaeltajille, jotta he vierailisivat tietyissä pyhäköissä. Ihmekertomusten ydin oli didaktinen, mutta ne eivät tavoitelleet niinkään älyllistä kuin emotionaalista ja hengellistä reaktiota kuulijoissaan. Painetut kirjaset avaavat ovia tarinoiden lukijoiden ja kuulijoiden (tarinoita luettiin usein ääneen) responssin ja lukutapojen analyysiin tavalla, jota keskiaikaisen käsikirjoitustradition analyysi ei juuri mahdollista.
Thomasin lisäksi iltapäivässä esiintyi muitakin vierailijoita. Toinen heistä oli kulttuurihistoriassa vierailevana tutkijan oleva tohtoriopiskelija Vittoria Magnoler, joka analysoi Thomas Aquinaksen kulttia niin visuaalisten kuin tekstuaalisten lähteiden avulla. Hänen esitelmänsä aikana pohdittiin mystiikan ideaaleja, ”provosoiduttiin” kirkon toleraatiosta ja mietittiin mallien ja käytäntöjen välistä suhdetta. Toinen vieraileva tohtoriopiskelija oli Tommi Suomalainen Helsingin yliopistosta. Hän tekee väitöskirjaa William Norwichlaisen kultin poliittisesta käytöstä. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen kultin antisemitististen kytkösten vuoksi.
Iltapäivässä esiintyi ilahduttavan monta ”omaa” nuorta tutkijaa: väitöskirja projektinsa kulttuurihistoriassa juuri aloittanut Petra Uusitalo, viime keväänä maisteriksi valmistunut Jutta Laitila ja pro graduaan paraikaa työstävä Sara Karuneva. Esitelmät kattoivat ajan myöhäisantiikista myöhäiskeskiajalle ja analysoivat kirjeitä, ihmekertomuskokoelmia ja pyhimysten elämäkertoja. Metodologinen ote vaihteli kontekstoivasta lähiluvusta tilasyntaksiin. Yhteistä kaikille esitelmille oli tilan ja ruumiillisuuden kytkös, jota lähestyttiin monelta eri näkökulmalta – innostuneesti, innovatiivisesti ja materiaaliin ja metodologioihin huolella perehtyen. Iltapäivä oli kaikkinensa antoisa, mutta nämä nuoret tutkijat olivat erityinen ilon aihe. Hagiografinen tutkimus on Turun kulttuurihistoriassa kansainvälisestikin vertaillen iso keskittymä ja työ on laadukasta. Opiskelijoiden kontribuutiot osoittivat, että myös jatkumoa tutkimussuunnalla on.
Iltapäivässä esiintyivät myös Teemu Immonen ja Jenni Kuuliala. Teemun aihe visuaalisesta hagiografiasta herätti pohtimaan kuvien ja tekstin suhdetta ja sitä, miten pyhimystä voi imitoida. Pyhien ihmisten katsottiin olevan hengellisiä roolimalleja tavallisille kristityille, mutta samalla he veivät kristilliset hyveet äärimmäisyyksiin – tavallisten kristittyjen ulottumattomiin. Imitaatiota ei helpottanut se, että heillä oli charisma, jumalan armolahja. Jennin esitys päätti seminaarin ja sen myötä palattiin keskiaikakierroksen jälkeen uuden ajan alkuun ja ihmeisiin. Konkreettisten hartaudenharjoittamisen tapojen ohella hänen esitelmänsä käsitteli filosofista ikuisuuskysymystä: mikä on ihme? Ajallisia eroja luonnollisesti on, mutta myös konteksti ja tekstityyppi vaikuttavat määritelmiin. Seminaarilaiset eivät ihan vielä saaneetkaan muodostettua lopullista vastausta kysymykseen.
Seinillä on kuvaohjelma pyhän Carlo Borromeon elämästä ja ihmeistä.
Seminaari oli monella tapaa onnistunut: se toi eri vaiheessa olevia tutkijoita yhteen pohtimaan heille läheisiä – mutta muissa seminaareissa usein turhan eksoottisina näyttäytyviä – tekstejä ja muita lähdemateriaaleja. Vierailijoiden ansiosta se oli myös kotikansanivälisyyttä parhaimmillaan. Tilaisuuden järjestäjä Marika Räsänen oli tehnyt erinomaista työtä – toivottavasti tästä tulee perinne!
Workshopin ohjelmaan pääset tutustumaan täällä: https://sites.utu.fi/tucemems/events/hagiography-afternoon-papers-and-works-in-progress