Tekijä: skapel

Mooseksen pitkä laahus. Muinainen menneisyys ja kulttuurinen muisti

Mikä yhdistää muinaisen Lähi-Idän imperiumin tutkimusta ja Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiainetta? Ainakin kiinnostus sukupuoleen, uskontoon, symboleihin ja kirjeisiin lähdemateriaalina. Nämä yhteiset intressit ovat nousseet esille kulttuurihistorian oppiaineen ja ANEEn, muinaisiin Lähi-Idän imperiumeihin keskittyneen huippuyksikön tutkijoiden yhteisissä keskusteluissa muutaman viime vuoden aikana. Kulttuurihistorian dosenttikaarti onkin viime vuosina kasvanut ANEEn tutkijoiden ansiosta muun muassa Levantin kulttuurihistoriaan ja muinaisen Persian kulttuurihistoriaan erikoistuneilla dosenteilla.

Ensimmäisen yhteisen seminaarin teemaksi valittiin kuitenkin kulttuurinen muisti. Pohdimme yhdessä, miten muinaista menneisyyttä muistettiin 1800- ja 1900-luvun Suomessa. Koko päivän symposiumi ”Remembering the distant past: cultural memory in Finland from Hammurabi to Hilma Granqvist” pidettiin 23.10.2026 Helsingin yliopistossa, ja tilaisuutta saattoi seurata myös etänä. Esiintyjien lisäksi ohjelma oli houkutellut paikalle kiinnostunutta yleisöä. Symposium käsitteli yksittäisten henkilöiden ja alueiden muistoa sekä populaareissa että oppineemmissa keskusteluissa sekä aktiivisia muistajia eli vanhempien aikojen historiografian merkkihenkilöitä.

ANEEn tutkija ja Levantin kulttuurihistorian dosentti Emanuel Pfoh esitelmöi Hilma Granqvistista.

Päivän aikana keskusteltiin muun muassa Mooseksen asemasta vapauden symbolina nationalismin aikakaudella ja Suomen muinaisista kuninkaista. Mielikuvitus on tietyllä tapaa aina mukana kulttuurisen muistin ylläpidossa, mutta Suomen muinaisten kuninkaiden kohdalla lipsahdetaan fantasian ja pseudohistorian puolelle. Siitä huolimatta niillä on varsin sitkeä jälki nykykulttuurissa. Päivän aikana puhuttiinkin myös aaveista tai kummittelusta, siis siitä kuinka jonkin ilmiö, aikakausi tai henkilö jättää jäljen, joka nousee esiin yhä uudestaan ja teema toistuu kerta toisensa jälkeen julkisessa keskustelussa eri foorumeilla. Joskus aaveen jälkiä pystyy seuraamaankin. Niinpä esimerkiksi muinaisen Troijan myyttinen tuho toistui eri yhteyksissä antiikin aikana ja jäljet näkyivät läpi keskiajan erilaisissa tekstityypeissä. Troijan traaginen romahdus heijastuu aavemaisena uudelleen kuvitteluihin vielä nykyäänkin.

Symposiumissa keskityttiin myös niihin henkilöihin, jotka ovat olleet luomassa mielikuviamme menneisyydestä. Jarl Gallénin merkitys suomalaiselle keskiajan tutkijoille lienee monille tuttu, mutta tämäkin kuva sai uusia nyansseja. Sen sijaan Hilma Granqvistin ja etenkin Karl Fredrik Enebergin panos oli ennen symposiumia ainakin minulle tuntemattomampi.

Heli Heino esitteli tutkimusryhmän työtä Jarl Gallénista.

Keskusteluissa nousi toistuvasti esiin 1800-luvun merkitys kulttuuriselle muistille Suomessa. Silloin luotiin muinaisen menneisyyden peruskuvasto, joka vaikuttaa ajatuksiimme edelleen. 1800-luku on eräänlainen linssi, jonka kautta tutkija usein huomaamattaan katsoo menneisyyttä. Tutkijan oman position purkamisen tärkeys nousikin keskeiseksi huomioksi.

Haamuineen kaikkineen päivä tarjosi uutta tietoa ja uusia ajatuksia. Ilmeisesti muillekin, sillä yhteistyötä päätettiin jatkaa. Muinaisten aikojen jälkeensä jättämä laahus on pitkä ja näyttävä – ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Ohjelma luettavissa täällä: https://www.helsinki.fi/en/researchgroups/interdisciplinary-research-network-for-ancient-near-east/news/symposium-remembering-the-distant-past


Kuria ja kontrollia – vai tila toimia? Eletty usko keskiajan kanonisaatio- ja inkvisitioprosesseissa

Keskiaika miellettään usein edelleen uskon aikakaudeksi; ajanjaksoksi, jolloin katolinen kirkko oppeineen oli hallinnollisessa, poliittisessa ja taloudellisessa valta-asemassa. Kirkon opit määrittivät maailmankuvan ja vuodenkierron rytmin, ne muokkasivat arkea ja vahvistivat yhteisöjen hierarkioita. Uudet tutkimukset ovat monipuolistaneet kuvaa: kirkon valta-asema – jos sellaista edes oli – oli jatkuvien neuvotteluiden tulos ja ajassa muuttuva. Tutkimus keskittyy kuitenkin edelleen vahvasti kirkkoon instituutiona ja uskonnon teoreettiseen ja intellektuaaliseen puoleen. Usko oli keskiajallakin paljon muuta: se oli ymmärrys kosmoksesta ja yhteiskunnasta, omasta paikasta perheessä ja yhteisössä; se oli tapoja toimia ja tuntea. Usko kiteytyi ruumiillisuuteen, aisteihin ja kokemuksiin. Arjen uskonnollisuus – se miten kristityt uskoaan elivät – oli kytköksissä kirkon oppiin, teologisiin määritelmiin ja dogmiin, mutta yhteisön tavat ja kulttuuriset traditiot vaikuttivat myös hartaustapoihin.

Läpi keskiajan kirkko yritti saada maallikoiden uskonharjoittamisen tavat paremmin kontrolliinsa, ja paavit pyrkivät vakiinnuttamaan valtansa niin kirkon hallintokoneiston sisä- kuin ulkopuolella. Tämä ei ollut yksinkertaista, sillä kehittyvä talous, kaupungistuminen ja koulutus lisäsivät maallikoiden kiinnostusta ja itsenäisiä aloitteita uskonelämän saralla. Vastauksena yhteiskunnallisille muutoksille kirkon sisällä syntyi kurinpidollinen ohjelma. Siihen kuuluivat niin mendikanttijärjestöjen synty saarnaohjelmineen ja -oikeuksineen kuin vaatimus kristittyjen vuosittaisesta synnintunnustuksesta. Samoihin aikoihin paavillinen kuuria otti käyttöönsä uudenlaisen juridisen oikeusprosessin kontrollin vahvistamiseksi ja sovelsi sitä kahdessa keskeisessä ympäristössä. Näin saivat syntynsä inkvisitiokuulustelut, joilla etsittiin kerettiläisiä ja kitkettiin harhaoppisia tapoja ja kanonisaatioprosessit, jotka keskittyivät tutkimaan pyhimyskandidaattien pyhyyttä ja ihmeiden aitoutta. Hengellisen elämän ääripäihin keskittyneet prosessit olivat molemmat juridisesti samaa inquisitio-tyyppiä, joka siis tarkoitti – erotuksena varhaisemmasta accusatio-tyypistä – että tutkittavalla asialla tuli olla julkinen maine ja kuulustelun ja tietojen hankinnan hoitivat paavilliset virkamiehet. Käytännöt olivat siis virkamiesten vastuulla ja vain todistajiksi erikseen haastetut maallikot olivat kuulusteluissa osallisia.

Tutkijan näkökulmasta lopputulos byrokratian kehittymisestä ja sen myötä syntyneistä oikeusprosesseista on onnekas. Kirjatessaan harhaoppisiksi miellettyjä tapoja tai mahdollisia ihmeitä paavilliset virkamiehet dokumentoivat sadoittain ”tavallisten” kristittyjen todistajanlausuntoja. Lausunnot sisältävät arjen murusten ohella kuvauksia erilaisista rituaaleista ja vuorovaikutuksesta niin pyhimyksen kanssa kuin oman yhteisön sisällä – tunteita ja aistihavaintoja unohtamatta. Molemmilla lähdetyypeillä onkin keskiajantutkimuksen kentällä vankka tutkimustraditio. Lähteet jakavat saman juridisen taustan ja molemmissa keskiössä ovat maallikoiden uskonharjoittamisen tavat ja rituaalit; tästä huolimatta niiden tutkimusperinteet ovat varsin erilliset eikä vertailevaa analyysia juuri ole. Rituaaleja ja muita maallikoiden puoli-itsenäisiä vuorovaikutusmuotoja on kanonisaatioprosesseissa tutkittu, mutta inkvisitioprosessien osalta tämä eletyn uskon elementti on jäänyt varjoon. Sen sijaan kirkon kontrollin analyysi on noussut esiin. Molempien perinteiden yhdistäminen täydentäisi kuvaamme keskiajan uskonnollisuudesta ja kirkon kurin ja kontrollin osuudesta sen muokkaamisessa.

CULTCTRL -projektin jäsenet Saku Pihko (vas.), Reima Välimäki, Jenni Kuuliala ja Sari Katajala-Peltomaa

Tätä historiografista aukkoa paikkaa Suomen akatemian rahoittama nelivuotinen projekti: Cultures of Control? Lived Religion and Lay Challenges to Normativity in Later Medieval Europe (CULTCTRL), jonka tutkijaryhmä (Jenni Kuuliala, Saku Pihko, Reima Välimäki ja PI:nä allekirjoittanut) pyrkivät näiden kahden lähdetyypin ristiinluentaan ja vertailuun. Tutkimusryhmä hyödyntää eletty usko -käsitettä analyysissaan. Tällä tarkoitetaan lähestymistapaa, jossa hartauden harjoituksen tavat ja rituaalit ymmärretään keskeisiksi: etenkin keskiajan kontekstissa usko oli tekoja. Maallikoiden hartauden harjoittamisen tavat eivät siis ole lähtökohtaisesti vähempiarvoisia menneisyyden ymmärtämisen kannalta kuin virallinen teologia tai kirkonmiesten harjoittamat riitit. Tutkimussuunta ammentaa amerikkalaisten sosiologien lanseeraamasta lived religion -käsitteestä, jossa olennaista on ymmärrys, että ihmiset valitsevat uskonnollisista tavoista ja uskomuksista itselleen ja arkeensa parhaiten sopivat. Uskontoa järjestelmänä ei koskaan omaksuta sellaisenaan tai kokonaisena. Viitekehys on syntynyt modernin uskonnon tutkimiseen ja keskiajan tutkimuksen parissa sitä onkin sovellettu painottaen uskoa uskonnon (teoreettisen oppirakennelman) sijasta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sovellamme from below -näkökulmaa: emme keskity vain maallikoiden uskonnollisuuden analyysiin vaan tutkimme koko uskomusjärjestelmää alhaalta käsin. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa puhutaan paljon uskosta (fides) ja hartaudesta (devotio), mutta uskontoa nykyisenkaltaisena ilmiönä ei oikeastaan vielä ollut olemassa. Olihan läntisessä kristikunnassa (periaatteessa) vain yksi kirkko ja yksi oikea usko.

Lähtökohtamme on, että kirkon kontrollipyrkimyksistä huolimatta uskon harjoittaminen loi toiminnallisen tilan, jossa oli mahdollista toteuttaa hengellisyyttä ja sekä luoda että kyseenalaistaa yhteisöllistä identiteettiä. Esimerkiksi vuorovaikutuksessa pyhimysten kanssa tämä näkyy siten, että avunanojat saattoivat itse valita vuorovaikutusrituaalit ja pyhimykselle luvatun vastalahjan. Yhteisöllisyys tulee esiin siinä, että alueelliset tavat ja käytännöt asettivat raamit rituaaleille ja lahjoille. Kirkon kontrolli ja oppi heijastuu ajatuksissa pyhimysten välittäjän asemasta; ajatuksesta, että pyhimykselle luvatun vastalahjan täyttämättä jättäminen oli vakava synti. Kanonisaatioprosesseissa kirkon kontrolli näkyy siinäkin, että kaikesta edellä mainitusta tuli todistaa keskiaikaisen katolisen kirkon ja kanonisen oikeuden säädösten mukaisesti. Sama ilmiö näkyy inkvisitioprosesseissa. Vaikka kirkon harhaoppisiksi mieltämiin rituaaleihin osallistuminen oli yksilön valinta ja perustui osin henkilökohtaisiin pohdintoihin oikeasta uskosta, valintaan vaikuttivat myös oman yhteisön sosiaaliset suhteet ja kulttuuriset käytännöt. Kirkon näkökulmasta tilanne oli päinvastainen: kun kanonisaatioprosesseissa rituaalit vahvistivat pyhimyskandidaatin pyhyyttä, inkvisitioprosesseissa ne todistivat kerettiläisistä tavoista tahraten osallistujien sielun ja maineen. Molemmissa lähdetyypeissä niiden kirjaaminen oli tärkeää.

Rituaalisen vuorovaikutuksen analyysi eri konteksteissaan valottaa rituaalien merkitystä, yhteisöllistä vuorovaikutusta ja tuottaa uutta tietoa performanssien roolista keskeisenä osana keskiaikaista elettyä uskoa. Vertailu ei kuitenkaan koskaan ole helppoa. Projektille onkin ollut keskeistä löytää käsitteitä ja ilmiöitä, joihin eletty usko kiteytyy ja jotka tulevat kattavasti näkyviin molemmissa lähdetyypeissä. CULTCTRL keskittyy rituaalien ohella vuorovaikutukseen uskonnollisten eksperttien kanssa ja tunnekäytäntöihin. Tämän lisäksi tarvitsemme erilaisia metodologisia apuvälineitä tavoitteen saavuttamiseen. Eletyn uskon tutkimus on nojautunut varsin vahvasti lähilukuun, joka tuottaa kyllä tarkkoja, mutta yleensä varsin rajattuja kuvia menneisyydestä. Jos ja kun uskontoa lähestyy holistisena ilmiönä, joka sisältää niin yksilön tunteet, aistit ja kokemukset kuin yhteisölliset tavat ja kulttuurin laajemmat konventiot, nousee esiin tarve laajemmalle ymmärrykselle. Argumenttimme onkin, että eletyn uskon tutkimuskenttä kaipaa skaalautuvuutta: mikro- ja makrotasojen yhdistämistä analyysissa.  Tässä CULTCTRL käyttää apunaan tietokoneavusteista semanttista testimallinnusta CASTEMOa, joka perustuu havaintoon, että jopa historiallisten lähteiden monimutkaiset lauseet ovat luonteeltaan suhteellisia: kanonisaatio- ja inkvisitioprosessien todistajanlausunnot kuvaavat ihmisten, paikkojen, merkitysten ja muiden käsitteiden välisiä suhteita. Tarkoituksemme on muuttaa nämä tiedot jäsennellyksi dataksi, mutta säilyttää lähdetekstin alkuperäinen sanamuoto ja konteksti. CASTEMO menetelmä mahdollistaa samalla lähdekielen rikastamisen ja järjestämisen käsitehierarkioiksi. Menetelmässä hyödynnämme yhteistyökumppanimme David Zbíralin johtaman DISSINET-hankkeen kehittämää InkVisitor-tietokantaa, joka hyödyntää CASTEMOa. Koska CULTCTRL on vasta alkuvaiheessa, ei tästä metodologisesta askeleesta ole vielä esitellä tuloksia vaan ne jäävät seuraavaan kertaan.

Tavoitteemme ja lähtökohtamme on ottaa vakavasti keskiajan maallikoiden eletty usko. Onnistuminen eri lähdetyyppien vertailussa ja analyysin skaalautuvuudessa mahdollistaa myös kontribuution uskonnon tutkimuksen eettiseen puoleen. Pyrimme poistamaan anakronistista jaottelua ”autenttiseen” ja epäautenttiseen” uskon harjoittamisen analyysissä. Tämä on tärkeää myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta: niin akateemisessa tutkimuksessa kuin yhteiskunnallisissa keskusteluissa voidaan puhua ”uskonnollisesta käänteestä”. Uskonto on noussut uudestaan merkitys- ja erontekojärjestelmäksi maallistuneiksi mielletyissä länsimaissakin. Tutkimustuloksillaan projektimme osallistuu myös näihin keskusteluihin.

Tila, asketismi ja varhaiset painotuotteet – Hagiografiailtapäivän monipuolinen anti

TUCEMEMS tutkimuskeskus järjesti yhdessä projektin ”Rethinking the Late Medieval Relic (c. 1200-1550)” kanssa hagiografiaan keskittyvän teemailtapäivän 17.9. Turun yliopistossa. Puhujia oli professorista maisteriopiskelijaan – ja kaikilta uratasoilta siltä väliltä. Thomas Devaneyn keynote-luennon lisäksi ohjelma koostui seitsemästä lyhyestä esitelmästä ja runsaasta keskustelusta. Paikalla oli parisenkymmentä osallistujaa.


Hagiografia on kattotermi, jolla tarkoitetaan pyhimyksiin liittyvää tekstitraditiota. Se kattaa useita eri tekstityyppejä ja genrejä elämäkerroista ja ihmekertomuksista kanonisaatio- eli pyhimykseksijulistamisprosesseihin, jotka ovat myös oikeudellisia lähteitä. Tämän lisäksi saman määritelmäsateenvarjon alle mahtuvat niin saarnat kuin kirjeetkin – kuvallista materiaalia unohtamatta. Koko tämä laaja skaala käytiin seminaarissa läpi, mutta sen sijaan itse pyhimyksistä puhuttiin varsin vähän. Hagiografia lähdetyyppinä osoitti monimuotoisuutensa: temaattisesti iltapäivän aikana käsiteltiin eri näkökulmista tilaa ja sen käyttöä, poliittisia ja opetuksellisia näkökulmia sekä niin pyhyyden malleja kuin pyhimyksiä malleina. Lopulta pohdittiin kysymystä mikä itse asiassa on ihme (kussakin ajassa).

Seminaarin osallistujia kuuntelemassa esitelmää
Thomas Devaneyn esitelmä käsitteli uuden ajan alun painettuja ihmekertomuskokoelmia.


Seminaarin avasi Thomas Devaneyn luento ”Piety, Probability, Practice, and the Public: Reading Early Modern Miracle Stories”. Jo keskiajalla ihmekertomukset kiersivät niin suullisina tarinoina kuin kirjoitettuina versiona, joita kopioitiin käsikirjoituksesta toiseen. Vuorovaikutus kulki molempiin suuntiin: kokemuksia kirjoitettiin muistiin ja kirjalliset mallit saivat uuden elämän suusta suuhun kiertävinä tarinoina. Uuden ajan alku ja painokoneet toivat kuitenkin uuden ulottuvuuden myös pyhimyskulttien käytäntöihin. Uuden ajan alun ihmekertomukset noudattivat vanhoja malleja ja toisinaan suoraan kierrättivät aikaisempia tarinoita kenties vain kevyesti niitä varioiden, mutta uusi tekniikka mahdollisti laajemman yleisön. Ihmeitä täynnä oleva vihkonen saattoi maksaa työläisen kahden päivän palkan verran. Se oli huomattava summa arjen tarpeiden kanssa kamppailevalle, mutta kuitenkin mahdollinen taloudellinen satsaus. Tällaiset pienet kirjaset olivat suosittuja ja niistä otettiin useita painoksia.


Thomas osoitti esityksessään, kuinka ihmekertomusten funktio pysyi suurelta osin samana uudessakin tilanteessa: ne olivat mainostusta potentiaalisille pyhiinvaeltajille, jotta he vierailisivat tietyissä pyhäköissä. Ihmekertomusten ydin oli didaktinen, mutta ne eivät tavoitelleet niinkään älyllistä kuin emotionaalista ja hengellistä reaktiota kuulijoissaan. Painetut kirjaset avaavat ovia tarinoiden lukijoiden ja kuulijoiden (tarinoita luettiin usein ääneen) responssin ja lukutapojen analyysiin tavalla, jota keskiaikaisen käsikirjoitustradition analyysi ei juuri mahdollista.

1500-luvulla painetun kirjan kansi.
Neitsyt Marian ihmeet olivat suosittuja varhaisia painotuotteita uuden ajan alussa. Kuvan teos on vuodelta 1627.


Thomasin lisäksi iltapäivässä esiintyi muitakin vierailijoita. Toinen heistä oli kulttuurihistoriassa vierailevana tutkijan oleva tohtoriopiskelija Vittoria Magnoler, joka analysoi Thomas Aquinaksen kulttia niin visuaalisten kuin tekstuaalisten lähteiden avulla. Hänen esitelmänsä aikana pohdittiin mystiikan ideaaleja, ”provosoiduttiin” kirkon toleraatiosta ja mietittiin mallien ja käytäntöjen välistä suhdetta. Toinen vieraileva tohtoriopiskelija oli Tommi Suomalainen Helsingin yliopistosta. Hän tekee väitöskirjaa William Norwichlaisen kultin poliittisesta käytöstä. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen kultin antisemitististen kytkösten vuoksi.


Iltapäivässä esiintyi ilahduttavan monta ”omaa” nuorta tutkijaa: väitöskirja projektinsa kulttuurihistoriassa juuri aloittanut Petra Uusitalo, viime keväänä maisteriksi valmistunut Jutta Laitila ja pro graduaan paraikaa työstävä Sara Karuneva. Esitelmät kattoivat ajan myöhäisantiikista myöhäiskeskiajalle ja analysoivat kirjeitä, ihmekertomuskokoelmia ja pyhimysten elämäkertoja. Metodologinen ote vaihteli kontekstoivasta lähiluvusta tilasyntaksiin. Yhteistä kaikille esitelmille oli tilan ja ruumiillisuuden kytkös, jota lähestyttiin monelta eri näkökulmalta – innostuneesti, innovatiivisesti ja materiaaliin ja metodologioihin huolella perehtyen. Iltapäivä oli kaikkinensa antoisa, mutta nämä nuoret tutkijat olivat erityinen ilon aihe. Hagiografinen tutkimus on Turun kulttuurihistoriassa kansainvälisestikin vertaillen iso keskittymä ja työ on laadukasta. Opiskelijoiden kontribuutiot osoittivat, että myös jatkumoa tutkimussuunnalla on.


Iltapäivässä esiintyivät myös Teemu Immonen ja Jenni Kuuliala. Teemun aihe visuaalisesta hagiografiasta herätti pohtimaan kuvien ja tekstin suhdetta ja sitä, miten pyhimystä voi imitoida. Pyhien ihmisten katsottiin olevan hengellisiä roolimalleja tavallisille kristityille, mutta samalla he veivät kristilliset hyveet äärimmäisyyksiin – tavallisten kristittyjen ulottumattomiin. Imitaatiota ei helpottanut se, että heillä oli charisma, jumalan armolahja. Jennin esitys päätti seminaarin ja sen myötä palattiin keskiaikakierroksen jälkeen uuden ajan alkuun ja ihmeisiin. Konkreettisten hartaudenharjoittamisen tapojen ohella hänen esitelmänsä käsitteli filosofista ikuisuuskysymystä: mikä on ihme? Ajallisia eroja luonnollisesti on, mutta myös konteksti ja tekstityyppi vaikuttavat määritelmiin. Seminaarilaiset eivät ihan vielä saaneetkaan muodostettua lopullista vastausta kysymykseen.

Seminaari oli monella tapaa onnistunut: se toi eri vaiheessa olevia tutkijoita yhteen pohtimaan heille läheisiä – mutta muissa seminaareissa usein turhan eksoottisina näyttäytyviä – tekstejä ja muita lähdemateriaaleja. Vierailijoiden ansiosta se oli myös kotikansanivälisyyttä parhaimmillaan. Tilaisuuden järjestäjä Marika Räsänen oli tehnyt erinomaista työtä – toivottavasti tästä tulee perinne!

Workshopin ohjelmaan pääset tutustumaan täällä: https://sites.utu.fi/tucemems/events/hagiography-afternoon-papers-and-works-in-progress