Tekstissä pohditaan kysymyksiä ja tuntemuksia, joita Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssi nosti kuluneen kevään aikana esiin. Kirjoittaja toimi Tulevaisuuden museo -teemaryhmän vetäjänä.
Nykymuseot ovat enemmän kuin vain esineitä, ne pyrkivät uudistumaan; vuorovaikutteisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Museot pyrkivät viihdyttämään. Museon tehtävä taiteen ja kulttuurin edistäjänä sekä sen merkitys linkkinä menneisyyteen edellyttää kuitenkin usein tapauskohtaisesti harkittuja menettelytapoja. Voidaanko esimerkiksi populaarikulttuuria ja kansalaissotaa tarkastella samasta näkökulmasta? Entä kuinka taustoiltaan erilaisille ihmisille voidaan tarjota yhdenvertainen vierailukokemus museoissa? Nykykulttuurin vaatiman viihdyttävyyden yhdistäminen museon perinteiseen tehtävään kulttuuriperinnön vaalijana on suuri haaste. Kuinka tämän voisi toteuttaa Tulevaisuuden museossa?
Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin tavoitteena oli tutustuttaa kulttuurihistorian ensimmäisen vuoden opiskelijat tietokirjoittamiseen sekä erilaisten tekstityyppien piirteisiin. Ryhmissä työskentely vahvisti työelämässä tarvittavia käytännön taitoja, varsinkin kun jokaiselle ryhmälle jaettu teema liitettiin todellisiin projekteihin. Tulevaisuuden museo -ryhmä pohti asioita, joita Turkuun rakennettavan Historian museon tulisi ottaa huomioon jo hankkeen suunnitteluvaiheessa. Museohankkeen esiselvityksestä ryhmä poimi viisi teemaa, joiden ympärille ryhmän työskentely ja tekstit pyrittiin muodostamaan. Nämä teemat; kokemuksellinen, vuorovaikutteinen, moniääninen, yhteisöllinen ja uudistuva; painottuivat lopullisissa töissä eri tavoin ja ohjasivat ryhmän sisäistä keskustelua läpi kurssin.
Museoilla on nykypäivänä paine näkyä ja menestyä. Ne eivät enää kilpaile vain toisiaan vastaan, vaan kilpailijoita ovat kaikki tahot, jotka tavoittelevat näkyvyyttä sekä kuluttajien aikaa ja huomiota. Museot ovatkin alkaneet vähitellen muuttua laaja-alaisiksi viihdekeskuksiksi, joko huomaamattaan tai uudistumisen pakosta. Onko tämä muutos kuitenkaan tarkoituksenmukaista, kun otetaan huomioon museoiden tehtävä menneisyyden vaalijana? Ryhmän teemat sivusivat aihetta molemmista näkökulmista, minkä seurauksena keskustelu museoiden tulevaisuuden näkymistä pysyi mielenkiintoisena.
Kuinka teemat sitten näkyivät ryhmän omassa työskentelyssä? Kurssin tuomat uudet haasteet opettivat jo itsessään jokaiselle hyvin paljon uudenlaisia taitoja, joiden lisäksi yhteisen aiheen ympärillä työskentely edisti avoimen keskustelun kehittymistä. Palautteen anto ja vastaanottaminen muuttuivat kurssin aikana väkinäisistä kommenteista moniääniseksi ja yhteisölliseksi keskusteluksi.
Myös haasteet kuuluivat jokaisen ryhmäläisen kirjoitusprosessiin. Mielenkiintoisen aiheen rajaaminen ja suunnan löytäminen omalle kirjoitukselle olivat merkittävimpiä yksittäisiä haasteita. Kurssi mahdollisti uusien asioiden kokeilun, mistä seurasi usein ajautuminen oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tämä saattoi aiheuttaa epävarmuutta ja toivottomuutta suuren urakan edessä, mihin sitten haettiin maanantaiaamuisin vertaistukea ryhmältä.
Teknisten taitojen ja prosessityöskentelyn lisäksi kurssin suurin anti oli kuitenkin ehdottomasti rohkeuden kasvaminen. Kommentoinnin kynnys laski ja palautteen vastaanottaminen helpottui. Vapautuneempi suhtautuminen oman työn keskeneräisyyteen ja kyky muokata sitä muiden neuvojen avulla tulevat varmasti olemaan hyödyllisiä työelämässä vaadittavia taitoja. Kurssi siis onnistui siinä, mitä tavoitteli.
Ennen modernia-lukupiirin käsittelyyn pääsi Hanna Kietäväinen-Sirenin väitöskirjan Erityinen ystävyys: miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (1650–1700) luku nimeltään Rakkauden herättäjät ja lopettajat. Aiheena olivat siten ne syyt, joilla aikakauden ihmiset selittävät romanttisten heterosuhteiden syntyä ja loppua. Kietäväinen-Siren käy kohta kohdalta läpi erilaisia aikalaisten tunne-elämään vaikuttaneita tekijöitä, kuten iän vaikutusta parinvalintaan, millainen oli ulkonäön merkitys, tai vaikkapa parisuhdeväkivallan vaikutusta romanttisiin tunteisiin ja parisuhteen tulevaisuuteen. Erityisen tärkeäksi hänen käsittelyssään nousi kunnia-käsitteen merkitys parinmuodostukselle sekä avioliiton taloudelliset ja emotionaaliset ulottuvuudet. Kietäväinen-Sirenin mukaan varhaismodernia avioliittoa on perinteisesti käsitelty lähinnä taloudellis- poliittisena järjestelynä, jonka on nähty poissulkevan romanttisten tunteiden mahdollisuuden. Tämän kyseenalaistaminen on Kietäväinen-Sirenin keskeinen teesi. Hänen mukaansa varhaismoderneissa avioliitoissa romanttiset tunteet olivat tärkeitä, mutta eri tavalla kuin moderneissa liitoissa. Tärkeää oli, että mahdollisuus noiden tunteiden syntymiseen tulevaisuudessa oli olemassa, eikä se, että niitä olisi ollut jo avioon mentäessä.
Lukupiirimme kiinnitti huomiota useisiin mielenkiintoisiin kohtiin, joskin itse teksti ei usein vastannut esille nouseviin kysymyksiin. Huomiota herätti esimerkiksi aikalaisten mahdollisuus elää avopareina tai olla pitkäänkin ystäviä ennen avioitumista. Millaista oli tuo ystävyys tai avoparin elämä? Kuinka yhteisö suhtautui naimattomien yhteiselämään maailmassa, jossa salavuoteus oli rikos ja avioliitto elämän perusmalli? Entä missä ystävykset tapasivat toisiaan? Oliko olemassa julkisia tiloja, joissa tavata ihmisiä? Kenties juhlapyhinä tai vaikkapa kirkossakäynnin yhteydessä? Tällaisiin kysymyksiin Kietäväinen-Sirenin luku ottaa huomattavan vähän kantaa, ja käsittely jää monien aiheiden suhteen varsin pikaiseksi.
Myös kauneuden merkitys varhaisen uuden ajan ihmisille kiehtoi lukupiirimme jäseniä. Mielenkiintoisiksi koettiin paitsi tuon ajan nykyajasta poikkeavat, ja kenties käytännöllisemmät kauneuskäsitykset, mutta myös pohdinnat kauniiden asioiden koetusta moraalisesta paremmuudesta. Kietäväinen-Siren kertoo, että uuden ajan alun kulttuurissa kauneus yhdistettiin hyvyyteen ja rumuus taas pahuuteen tai viallisuuteen. Tekstissä kerrotaan esimerkkejä tilanteista, joissa suku tai yhteisö puoltaa potentiaalista avioliittoa puolisoiden ulkonäköön liittyvien syiden vuoksitai kummastelee liittoa, jos toistaosapuolta pidetään rumana. Tekstistä nousee myös esille ajatuksia, että kauniiden henkilöiden naiminen tuo mukanaan mustasukkaisuutta ja ohjaa mahdollisesti ylenkatsomaan käytännöllisempiä seikkoja potentiaalisen puolison kyvyssä työskennellä ja tuottaa elantoa. Teksti siteeraa sananlaskua ”Kaunis katsoo karvansa, ruma työn tekee” ja ”Ei muotoa panna murkinaksi, eikä kaunista karvaa kattilaan”. Tällaisista sananlaskuista nousee esille ajatus, ettei kauneuden ja hyvyyden suhde tuona aikana ollutkaan niin yksiselitteinen. Lukupiirimme näkemys kuitenkin on, ettei kauneuden ja hyvyyden samaistaminen ole nykyäänkään mitenkään kadonnut ajatus. Populaarikulttuurimme tuotteissa, kuten elokuvissa, lastenohjelmissa ja aivan erityisesti Disney-elokuvissa on havaittavissa toistuva teema, jossa sankarit ovat visuaalisesti viehättäviä ja heidän vastustajansa luotaantyöntävämmän näköisiä. Katsojalle kerrotaan jo ulkonäön avulla, kuka on tarinassa hyvä ja kuka paha. Keino vaikuttaa yhä nykyään toimivalta.
Eniten lukupiiriläistemme huomiota kiinnitti tekstin rakenne. Tekstin tapa käsitellä asioita on varsin luettelomainen. Lopputulos on hyvin selkeä, helppolukuinen ja asia tulee selväksi, mutta käsittelytapa on monissa kohdin pintapuolista ja kuivahkoa. Teksti etenee määrätietoisesti pysähtymättä juurikaan kontekstualisoimaan käsittelemiään asioita ja esimerkit ovat anonyymeja anekdootteja lähdeviitteen kera. Kysymyksiä herätti tekstin tapa käyttää alaviitteitä muun tutkimuksenleipätekstiin nostamisen sijaan.Tyyli koettiin erikoiseksi, mutta lukupiirissämme uskottiin sen osin selittyvän koulukuntaerolla. Lukupiiriläisemme ovat tottuneempia lukemaan tekstejä, jotka on kirjoitettu kulttuurihistoriallisella otteella. Jyväskylän yliopistossa kirjoitettu väitöskirja asettuu erilaiseen akateemisen kirjoittamisen perinteeseen ja on siksi tyyliltään osittain erilainen.
Kietäväinen-Sirenin teksti käsitteli hyvin mielenkiintoisia aiheita ja nosti esille kiehtovia ajatuksia. Esimodernin ajan suomalainen tunnehistoria on kulttuurihistorialle ja erityisesti lukupiirillemme varsin keskeinen teema. Tekstin tyyli ja tapa käsitellä asioita koettiin vieraaksi ja herätti kritiikkiäkin. Uskomme Kietäväinen-Sirenin onnistuneen väitöskirjansa perimmäisessä tavoitteessa osoittaa teoria esimodernin ajan tunnekylmistä parisuhteista Suomen osalta virheelliseksi. Esimodernin ajan parisuhteet ovat siis nykytietämyksen valossa moniulotteisia.Sekä käytännölliset että emotionaaliset tekijät vaikuttivat ihmisten elämään ja parinmuodostukseen.
Filosofian maisteri Elina Virtasen kulttuurihistorian alan väitöstilaisuus pidettiin lauantaina 5.5.2018 Turun yliopiston Educariumin salissa 2 klo 12.15 alkaen. Väitöstilaisuudessa oli 75 kuulijaa. Tilaisuus päättyi klo 14.30.
Virtasen tutkimus tarkastelee vapaaherratar Ruth Munckin (1866-1976), jääkäreiden schwesterin, lotan ja tuomitun maanpetturin, omia muistoja ja hänen tulkintojaan elämästään, ei sitä, mitä hänen elämässään tosiasiassa tapahtui tai sitä, mitä hän lopulta oli. Virtasen maltillinen ja hienovarainen tulkinta jättää tilaa myös jatkotulkinnoille. Tutkimus pohjautuu hyvin monipuoliseen ja suureen lähdemateriaaliin, vaikka kaikkea mahdollista tutkija ei käyttöönsä olekaan saanut.
Vastaväittäjänä toimi Oulun yliopiston Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen, joka tunnetaan muun muassa syvällisestä Lotta Svärdin, uuden sotahistorian ja naishistorian tuntemuksestaan. Kuulijoilla olikin reilu kaksi tuntia nautittavanaan perinpohjaista asiantuntijakeskustelua, sillä professori Kinnusen innostunut ja perehtynyt haastaminen sai hienosti vastakaikua tutkimustaan ansiokkaasti puolustaneelta väittelijältä.
Elina Virtanen pitää lektiota. Kuvat: Hannu Salmi.
Tilaisuuden seuraaminen oli helppoa, sillä Kinnunen eteni tutkimuksen läpi selkeässä järjestyksessä ja kokonaan; keskustelussa käytiin läpi poikkeuksellisenkin paljon tutkimuksen sisältöjä eikä vain siinä tehtyjä tutkimuksellisia ratkaisuja, mikä oli mukavaa, vaikka toki johdantokin sai sopivan osansa keskustelusta.
Kinnunen lähti liikkeelle haastavalla lämmittelykysymyksellä ja kysyi Virtaselta, mitkä kolme kysymystä tämä esittäisi Munckille, jos pääsisi tätä tapaamaan. Hetken mietittyään Virtanen vastasi ensin tiedustelevansa Munckilta, mitä tämä ajattelee väitöskirjasta. Tämän jälkeen hän kysyisi työstä jääkärien henkisen hyvinvoinnin parissa ja lopuksi vielä, miten Munck koki jatkosodan jälkeen seuranneen yhteiskunnallisen muutoksen. Kahta jälkimmäistä teemaa Virtanen tutkimuksessaan pohtii lähteidensä varassa. Keskusteluissa mietittiin myös muistin ja muistamisen monimutkaisuutta, Saksa-uskollisuuden tematiikkaa, lottana olon ja esimerkiksi talvisodan vähempää merkitystä suhteessa jääkäreihin.
Monilla tavoin Munckille hänen elämänsä kohokohta oli olla jääkärien mukana rintamalla heidän sairaanhoitajanaan. Virtanen avaa tutkimuksensa Munckin muistelolla vuodelta 1958: ”Kun nyt ajattelen elämääni taaksepäin, niin ihanimpia aikoja siinä on juuri tuo aika, ensin jääkärien mukana rintamalla ja sitten vapaussodassa kotimaassa. Se oli maalle raskasta aikaa, ja vaati suuret uhrit, mutta samalla se oli suurenmoista, sytyttävää aikaa.” (s. 9). Tämä elämänvaihe määritti koko hänen loppuelämäänsä ja todennäköisesti myös hänen tulevia ratkaisujaan.
Vuosi 1968 oli vauhdikas iloineen ja suruineen. Vuoteen sisältyi avaruusmatkailua, opiskelijamellakoita, legendaarinen Hair-musikaali sekä Big Mac hampurilainen. Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla ryhmämme teki yhteistyössä Toivon ja raivon vuosi 1968– seminaarin kanssa aikamatkan viidenkymmenen vuoden taakse. Julkaisimme teemasta artikkeleita, blogikirjoituksia, haastatteluja ja pidimme Instagram-tiliä. Selvitimme, oliko vuosi 1968 todella niin hullu kuin sanotaan.
Henkilökuvia
Vuonna 1968 pinnalla oli monia mielenkiintoisia, radikaalejakin hahmoja ja ryhmämme tutustui heistä kolmeen. Kaikki henkilökuvat julkaistiin Toivon ja raivon vuosi 1968 blogissa. Mary Daly oli aikansa tunnetuimpia feministifilosofeja, joka aloitti sukupuolten tasa-arvoa ajavana aktivistina, mutta myöhemmin kääntyi ajamaan vain valkoisten naisten asiaa. Hän julkaisi vuonna 1968 yhden tunnetuimmistaan teoksistaan: The Church and the Second Sex, samaan aikaan, kun kristinuskon käsityksiä sukupuolista ja seksuaalisuuksista alettiin yleisesti kyseenalaistaa.
Daniel Cohn-Bendit ja Rudi Dutschke olivat molemmat oman aikansa tunnetuimpia opiskelijaradikaaleja. Cohn-Bendit toimi Ranskassa ja Dutschke Länsi-Saksassa. Kumpikin masinoi laajoja opiskelijamellakoita. Cohn-Benditin toimia seurasivat väkivaltaisuudet, yleislakko ja lopulta Ranska kävi sisällissodan partaalla. Myöhemmin Cohn-Bendit käänsi kelkkansa ja on tätä nykyä vihreän puolueen edustaja ja europarlamentaarikko. Dutschke sen sijaan joutui itse lopulta mielenosoitusten kohteeksi ja hän menehtyikin murhayrityksestä seuranneisiin komplikaatioihin.
Musiikin, teatterin ja vaikuttavien kuvien vuosi
Hair-musikaali edusti uutta ja omanlaistaan tapaa kapinoida ja osoittaa mieltä musiikin, tanssin ja teatterin kautta. Musikaali keskittyy pasifismiin, rotuongelmiin, huumeisiin ja vapaaseen rakkauteen. Hair esitettiin Broadwaylla 29. huhtikuuta 1968 ja oli ensimmäinen Broadway-musikaali, jossa tummaihoiset ja valkoiset esiintyivät lavalla yhdessä. Musikaali kuohutti aikanaan niin hyvässä kuin pahassa. Suomeen, Tampereen Popteatteriin, Hair rantautui heti seuraavana vuonna.
Vuonna 1968 myös musiikki oli murrosvaiheessa ja dosentti Kari Kallioniemen mietteitä aikansa populaarimusiikista voi kuunnella 1968: toivekappaleiden hippimittari –tapahtumassa nauhoitetusta Podcastista. Myös kuvat kertovat omaa tarinaansa ja vuodelle 1968 omistetun Instagram-tilin kautta pääsee kurkistamaan aikansa ikonisimpiin kuviin ja tapahtumiin.
Avaruusmatkailua
Kulttuurihistorian Kulttuurihistoria nyt! –blogissa julkaistiin kirjoitus Apollo 8 -avaruuslennosta. Lentoon oli ladattu paljon odotuksia ja sitä seurattiin suorana TV-lähetyksenä myös Suomessa. NASA uskoi virheellisesti Neuvostoliiton kiirehtivän kuuhun ja Yhdysvallat koki tarpeelliseksi vauhdittaa myös omia pyrkimyksiään. Apollo 8:n joulukuun loppuun ajoittunutta lentoa pidettiin yhtenä vuoden 1968 positiivisimmista tapahtumista. Näin vuosi 1968 saatiin päätökseen toivorikkaissa tunnelmissa.
Hullu vuosi?
Vuoden 1968 voisi sanoa olleen hullu monellakin tavalla eikä pelkästään negatiivisessa valossa. Sodista, opiskelijamellakoista ja yleisestä levottomuudesta huolimatta vuoteen liittyi myös paljon positiivista. Apollo 8 koettiin ei vain Yhdysvaltojen vaan ennemminkin kaikkien onnistumiseksi, ja Hair-musikaali levitti positiivista tunnelmaa energisyydellään ja iskevällä musiikilla.
Vaikka alkuun teeman rajaaminen yhteen vuoteen tuntui haasteelliselta ja liian rajatulta, huomasimme kuitenkin pian, että vaihtoehtoja on lähes rajattomasti. Ryhmämme koostui monipuolisesti eri alojen opiskelijoista, joten aiheetkin löytyivät laidasta laitaan. Lopulta vuosi 1968 osoittautui mielenkiintoiseksi, monipuoliseksi ja hulluksikin, niin hyvässä kuin pahassa.
Tällä kertaa lukupiirimme käsittelyvuorossa oli Riina Tammen artikkeli Äidinrakkaus uuden ajan alun Englannissa, teoksessa Hetkiä historiassa (toim. Henri Terho, k&h 2002). Artikkeli perustuu hänen pro gradu -tutkielmaansa vuodelta 2001. Artikkelin otsikko oli varsin mielenkiintoa herättävä. Toisaalta sitä pidettiinturhankin ympäripyöreänä, sillä missään artikkelissa tuskin pystyy käsittelemään koko äidinrakkauden teemaa uuden ajan alun Englannissa. Artikkeli herätti runsaasti ajatuksia ja keskustelua., Päällimmäiseksi nousi toive, että siltä olisi ehkä toivonut laajempaa analyysia ja enemmän pohdintaa siitä, kuinka äidin on ollut lähes pakko rakastaa lastaan, sillä yhteiskunta on tuominnut lapsiaan rakastamattomat naiset ”epänaisina” ja huonoina äiteinä.
Tammi pohjustaa artikkeliaan aikaisempien äidinrakkautta käsitelleiden tutkimusten näkemyksillä. Hän tuo esille muun muassa Philippe Ariésin väitteen siitä, että lapsuutta olisi alettu ajattelemaan erillisenä elämänvaiheenaan vasta 1600-luvulla. Ylipäänsä historiantutkimuksessa on pitkään ollut käsitys äidinrakkaudesta historiallisen kehityksen tuloksena, uuden ajan alun uutena ilmiönä. Tammen artikkeli on ikään kuin vastaus tähän väitteeseen: hän esittää, että ”kaikkina aikoina on ollut sekä lapsilleen omistautuneita äitejä että lapsistaan piittaamattomia äitejä.” Lukupiirimme oli tästä samaa mieltä, ja keskustelimme siitä, kuinka evoluutiobiologia tukee tätä ajatusta. Äidinrakkaus on biologinen, ei kulttuurinen ilmiö. Ihmislapsella kestää monien muiden eläinlajien jälkeläisiin verrattuna pitkä aika kasvaa täysikasvuiseksi sekä fyysisesti että henkisesti. Olisi erittäin epätodennäköistä, että lapsistaan piittaamattomat vanhemmat olisivat saaneet lisääntymisikään selviäviä lapsia.
Buckinghamin herttua perheineen. 1628. Wikimedia Commons.
Tammen artikkelissa erityisen keskustelua herättävän tekee se, että sen aihe kytkeytyy hyvin vahvasti nyky-yhteiskunnan julkiseen keskusteluun. Vasta aivan viime vuosina on alkanut hieman purkautua lapsiaan rakastamattoman tai lapsia haluamattoman naisen tabu. Äidinrakkautta pidettiin 1600-luvun Englannissa niin luonnollisena asiana, että äitiä pidettiin hulluna, jos tämä ei rakastanut lastaan. Koska äidinrakkautta jossain muodossa ilman muuta esiintyi, Tammi olisi voinut hieman enemmän käsitellä sitä, mitkä olivat juuri uuden ajan alun Englannin äidinrakkauden ja sen osoittamisen erityispiirteitä. Aiheesta olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmänkin. Aikaan ja paikkaan liittyvien erojen lisäksi aihetta olisi voinut tarkastella muun muassa luokkaerojen kautta tai normien ja todellisen arjen välisen eron kautta. Keskustelimme siitä, kuinka arjen todellista tilannetta voi olla haastavaa tutkia, sillä säilyneet lähteet eivät ole täysin objektiivisia arjen kuvauksia, vaan normien värittämiä. Äidin ja tyttären suhteesta kertovat päiväkirjat, kirjeet ja äitien tyttärilleen kirjoittamat äidin neuvot -kirjat ovat huomattavasti luotettavampia arjen kuvauksia, kuin normatiivisemmat tekstit. Nekään eivät silti ole täysin luotettavia arjen kuvauksia, sillä päiväkirjoja ja kirjeitä saattoivat lukea useat ihmiset, eikä sinne sen vuoksi kirjoitettu normeista huomattavasti poikkeavia mielipiteitä. Esimerkiksi avoin vihan ilmaiseminen omia lapsia tai omaa äitiä kohtaan ei olisi varmaan tullut kuuloonkaan. Sen sijaan tutkija pystyy päättelemään todellisia asenteita ”rivien välistä”. Tammi esittää, että oppineiden miesten, kuten John Locken, ehdottamat kurinalaiset kasvatusmenetelmät olivat todennäköisesti kaukana arkielämästä. Tästä kaikesta olisimme halunneet tietää lisää, mutta toisaalta on täysin ymmärrettävää, ettei lyhyessä artikkelissa voi käsitellä kovin laajoja teemoja. Lisäksi täytyy ottaa huomioon, että artikkeli perustuu Tammen pro gradu -tutkielmaan, sillä pro gradu -tutkielmat ovat sisällöltään ja pituudeltaan melko rajattuja. Kaiken kaikkiaan artikkeli onnistui erityisen hyvin herättämään mielenkiintoa aihetta kohtaan.
George Romney: Henrietta Morris poikansa Johnin kanssa. 1777. Wikimedia Commons.
Pohdimme lukupiirin kesken myös äidinrakkauden tutkimisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tammi ottaa tämän itsekin puheeksi kysymällä, ”onko se [äidinrakkaus] lopulta edes historiantutkijan määriteltävissä?”(s.136) Äidinrakkautta voi kuitenkin tutkia, mutta tutkittavan ajan ja paikan omista lähtökohdista käsin. Kontekstin merkitys, kuten aina historiantutkimuksessa, on ehdottoman tärkeä pitää mielessä.
Mielenkiintoinen yhtäläisyys aikaisemmin lukemaamme Robert Darntonin teokseen The Great Cat Massacre and Other Episodes in French Cultural History oli se, kuinka äitipuolet kohtelivat miehensä lapsia. Tammi antaa ymmärtää, että vaikka biologinen side äidin ja tyttären välillä oli erittäin vahva, myös sijaisäidit ja äitipuolet saattoivat rakastaa hoitamiaan lapsia ja lapset puolestaan kiintyivät heihin. Tästä huolimatta uuden ajan alussa kerrottiin paljon tarinoita, joissa äitipuolet olivat ilkeitä kasvattejaan kohtaan. Darnton selittää tätä sillä, että uuden ajan alussa uusperheet olivat erittäin tavallisia, ja koska miehet usein kuolivat nuorempina kuin naiset, oli Euroopassa huomattava määrä äitipuolia. On luonnollista, etteivät äitipuolet kiintyneet kasvatteihinsa aina yhtä paljon kuin omiin lapsiinsa. Ilkeä äitipuoli -tarinoissa on voinut olla myös perää siinä mielessä, että varmasti ainakin jotkut äitipuolet ovat ensi sijassa ajaneet omien biologisten lastensa etua, ihan jo sen vuoksi, että ovat tunteneet nämä pidemmän aikaa. Kyse lienee kuitenkin ensisijaisesti kulttuurisesta ilmiöstä.
“Hullu vuosi” 1968 oli ollut koko maailmalle raskas. Euroopassa kuohui: Prahan kevät ja Pariisin mellakat olivat päättyneet onnettomasti. Vietnamin sota ja poliittiset salamurhat järkyttivät Yhdysvaltoja. Joulukuussa maailma sai paljon kaipaamansa kevennyksen vuoden 1968 myllerrykseen, kun Apollo 8 -lento vei ihmisen ensimmäistä kertaa maan kiertoradan ulkopuolelle, lähelle Kuuta.
Aluksi Apollo 8 -lentoon suhtauduttiin varauksella ja ristiriitaisesti. Lennolla käytettävää laitteistoa oli testattu vain vähän ja aikaisemmissa testilennoissa oli ilmennyt ongelmia. Ihmisten muistissa oli vielä 1967 tapahtunut vakava onnettomuus, jossa kolme astronauttia menehtyi palossa lähes identtisen aluksen sisään, jolla Apollo 8:n miehistö oli lähdössä matkalleen.
Lennolla astronauttien tehtävänä oli tarkkailla Kuun pintaa ja mahdollisia laskeutumispaikkoja. NASA oli suunnitellut laskeutumista Kuun pinnalle seuraavan vuoden touko- tai kesäkuussa, ja aikataulussa pysyminen ja koko Apollo-avaruusohjelman toteutuminen edellytti Apollo 8:n lennon onnistumista.
Lauantaina 21. joulukuuta klo 6.31 Apollo 8 laukaistiin kohti avaruutta. Miehistön päällikkönä toimi Frank Borman, entinen hävittäjälentäjä Arizonasta. Hänen lisäkseen miehistöön kuuluivat astronautit William ”Bill” Anders ja James ”Jim” Lovell.
Apollo 8:n joululentoa seurattiin Suomessa Yleisradion studiossa. Erikoislähetyksessä asiantuntijat Pertti Jotuni, Börje Hjelm ja Osmo A. Wiio kommentoivat lentoa, Washingtonista raportoi YLE:n kirjeenvaihtaja Pasi Rutanen:
”Lentäjät ovat saapuneet lähtöpaikalle ja kaikki ovat järjestyksessä, sää erinomainen. Lähtölaskenta ja kerosiinityyppisen polttoaineen viimeinen täydennys. Lähtöateria ja sijoittuminen kapseliin.” – Yle arkisto 21.12.1968: Apollo 8 miehistö valmistautuu lähtöön.
Yleisradion lähetystä seurattiin tiiviisti suomalaisissa kodeissa. Myös tuolloin parikymppinen turkulaisopiskelija seurasi Apollo 8:n lentoa kotonaan:
”Rakettien laukaisut oli mahdollista nähdä telkkarissa suorana lähetyksenä. Kaikilla ei ollut televisiota mutta radioliikkeiden ikkunoiden taakse kokoontui väkeä tärkeitä tapahtumia seuraamaan. Usein niillä oli kovaääninen kadun puolella katselijoita varten.”
Omassa kodissaan Apollo 8:n matkaa seurasi myös 7-vuotias poika:
”Meillä televisio oli uusi kapistus, joka tuli noihin aikoihin. Ja kaikki mitä mustavalkoisesta ruudusta näkyi, oli taianomaista.”
Yleisradion studiossa selostettiin lennon kulkua, avaruusraketin tekniikkaa sekä astronauttien tehtäviä. Toimittajat keskustelivat myös lennon merkityksestä ja tärkeydestä, sen riskeistä ja hyödyistä, sekä avaruustutkimuksen tulevaisuudesta.
Riskit liittyivät itse raketin toimintaan, mutta myös sattumanvaraisiin tekijöihin, kuten meteoriitin mahdolliseen iskeytymiseen alukseen. Sormenpään kokoinen meteoriitti olisi ollut alukselle tuhoisa osuessaan siihen. Aluksen rakettimoottorin kaikki osat olivat kaksinkertaiset, jolla pyrittiin varmistamaan aluksen toimintakyvyn jatkuminen, vaikka jokin osa menisi epäkuntoon. Astronauteilla oli mukanaan täsmällinen määrä tarvikkeita ja tasan sata ateriaa. Yhtä tarkkaan oli laskettu myös polttoaineen määrä, jota tarvittiin aluksen kurssin korjaamiseen matkan eri vaiheissa.
Studiossa keskustelua herätti muun muassa astronauttien ikä, sillä heitä pidettiin jo hieman iäkkäinä: Lovell ja Borman olivat kumpikin jo 40. Kokemusta kuitenkin arvostettiin, niin kuin myös pitkää koulutusta. Astronauteilla tuli oli sekä sotilastutkinto että akateeminen loppututkinto. Heidän tuli olla lentäjiä sekä tiedemiehiä.
”Astronautin työhön ja koko hankkeeseen suhtauduttiin kaksijakoisesti. Jotkut pitivät hulluna mutta yleisesti luottamus oli hyvä. Ajateltiin että se on vähän kuin lentämistä, johon liittyy riskejä. Minusta lento oli mielenkiintoinen tutkimusmatka ja toivoin vaan ettei mitään hämminkiä satu.” – opiskelija
Keskustelua herättivät myös hankkeen kustannukset. Rahalle olisi joidenkin mielestä ollut parempaakin käyttöä. Toisaalta Apollo-lennot työllistivät Yhdysvalloissa jopa 400 000 ihmistä. Hanke myös edisti avaruustutkimusta, ja studiokeskustelijat muistuttivat mistä kaikesta avaruustutkimuksen saavutuksia oli kiittäminen: muun muassa mahdollisuudesta seurata olympialaisia, sääennustusten tarkkuudesta ja merentutkimuksen kehittymisestä. Rouvien paistinpannujen materiaalikin oli samaa kuin avaruusaluksen lämpökilvissä – teflonia.
Studiokeskustelijat pohtivat myös avaruustutkimuksen tulevaisuutta, ja arvelivat, että ensimmäiset miehitetyt lennot Marsiin tehtäisiin jo seuraavan vuosikymmenen puolivälissä. Tätä arviota kuitenkin pidettiin hiukan liian optimistisena: ehkä Marsiin lennettäisiin vasta 10 vuoden kuluttua. Kuu saataisiin arvioiden mukaan hyötykäyttöön esimerkiksi asentamalla sinne tv-asema ja tehtaita. Korkeat kuljetuskustannukset Maan ja Kuun välillä silti mietityttivät.
Astronauttien kohtalo, mikäli ongelmia ilmenisi, oli kuitenkin kysymys, jota pohtivat sekä studiokeskustelijat että varmasti kaikki, jotka lentoja seurasivat. Tämän vuoksi Apollo-ohjelmaa myös kritisoitiin. Mikäli astronautit eivät esimerkiksi pääsisi lähtemään Kuun kiertoradalta, heitä ei voitaisi pelastaa. Toisen aluksen telakoituminen Apollo 8:aan ja astronauttien evakuoiminen siihen olivat kaikki vuonna 1968 vielä ainoastaan teoreettisia mahdollisuuksia. Mitään sen kaltaista ei oltu koskaan harjoiteltu eikä pelastusoperaation toteuttaminen olisi ollut käytännössä mahdollista.
”Lennon riskejä arvioitiin lehdissä, TV:ssä ja ihmisten puheissa. Matkan aikana puhuttiin mahdollisuudesta törmätä meteoriitteihin ja avaruussäteilyn mahdollisesti aiheuttamasta vaarasta sekä myös siitä, miten aurinko vaikuttaa lämpötiloihin aluksessa. Rajoitettu oleskelutila oli myös yksi puheenaihe, kun matka sentään kesti useita päiviä.” – opiskelija
”Mikä on lennon tieteellinen merkitys, eräiden mukaan ei riskien mukainen. Mikäli raketit eivät toimisi jäävät miehet avaruutta kiertämään.” – Yle Arkisto 22.12.1968: Apollo 8 puolivälissä matkaansa Kuuhun.
Riskin meteoriitin iskeytymisestä alukseen oli arvioitu kahden viikon pituisella matkalla olevan suuruusluokkaa 1/4000. Suurin riski lennolla liittyi rakettimoottorin käynnistämiseen. Moottori tuli käynnistää muutamia kertoja matkan aikana astronauttien toimesta aluksen radan korjaamiseksi. Kaiken piti onnistua suunnitelmien mukaisesti kerralla, sillä ylimääräisiin korjauskäynnistyksiin ei ollut mahdollisuutta. Kun alus oli saapunut Kuun läheisyyteen ja Kuun vetovoima voitti Maan vetovoiman, oli Houstonissa päätettävä, tehdäänkö riskialtis siirtyminen Kuun kiertoradalle:
”Lähestyvät rajaa jossa Maan ja Kuun vetovoima yhtä suuri. Jarrut on pantava päälle jotta se jäisi kiertämään Kuuta eikä sinkoutuisi ohi. Pieni määrä häiriöitä jäähdytysjärjestelmässä. Valvontakeskus huomautti lentäjille, että jouluostoksiin oli enää vähän aikaa jäljellä.” – Yle arkisto 23.12.1968: Apollo 8 lentää yhä
Kuun kiertoradalle siirtymisen tuli tapahtua käyttämällä aluksen päämoottoria täsmälleen neljä minuuttia ja seitsemän sekuntia siten, että etenemisvauhti hidastuisi. Kaiken tuli tapahtua ilman radioyhteyttä ohjauskeskukseen Apollo 8:n ollessa Kuun takana. Riskinä oli, että mikäli moottoria käytettäisiin liian lyhyen aikaa, alus ohjautuisi ohi radan ja jäisi matkaamaan avaruuteen tai mikäli moottori kävisi liian kauan, alus iskeytyisi Kuuhun. Riskeistä huolimatta kiertoradalle päätettiin siirtyä. Jouluaattona Houstonissa odotettiin jännityksellä palaako radioyhteys puolen tunnin kuluttua. Niin myös Turussa:
”Aluksen ollessa Kuun takana radioyhteys katkesi, ja kyllä jännitettiin, tuleeko ne sieltä vielä näkyviin. Vaarana oli, ettei asettuminen Kuuta kiertävälle radalle ollutkaan onnistunut, jolloin alus olisi voinut singota avaruuteen tai Kuuhun. Suuri helpotus oli, kun kaikki olikin mennyt hyvin.” – opiskelija
Astronautit olivat onnistuneet, ja Apollo 8 liikkui nyt Kuun kiertoradalla 5800 kilometrin tuntivauhtia. Yhteen kierrokseen Kuun ympäri kului kaksi tuntia.
Astronauteilla oli mukanaan filmi- ja videokamera, joilla he ottivat kuvia Kuun pinnasta. Kuvat eivät tuoneet oleellista uutta tietoa, sillä Kuun ”pimeältä puolelta” oli jo nähty miehittämättömien neuvostoluotainten ottamia kuvia. Astronautti Lovellin mukaan Kuun pinta muistutti kipsiä tai harmaata turvehiekkaa. Astronauttien huomion kiinnitti kuitenkin yllättäen jokin aivan muu kuin Kuu.
Tarkkaillessaan Kuun pintaa he näkivät Maan nousevan Kuun horisontin takaa. Näky hämmästytti astronautteja, ja suunnitelmista poiketen he alkoivatkin kuvata Maata. Anders hoputti Lovellia antamaan hänelle värifilmirullan, jonka hän nopeasti vaihtoi kameraan. Näin syntyi yksi kuuluisimmista ja merkittävimmistä Apollo-lentojen valokuvista.
Ainoa värikäs kohde pimeyden keskellä oli sinisenä loistava planeetta Maa.
Wikimedia Commons
”Teimme koko tämän pitkän matkan tutkiaksemme Kuuta, mutta tärkein asia minkä löysimme, oli Maa.” — astronautti Bill Anders
”Yhtäkkiä näimme Maan nousevan Kuun horisontin takaa, ja se oli todella merkittävä näky minulle; pystyin peittämään koko maapallon peukaloni taakse. Ymmärsin, että kaikki minkä olin ikinä tuntenut – kotini, rakkaani, kaikki, minkä olemassaolosta olin tiennyt – oli peukaloni takana.” – Astronautti Jim Lovell
Värikuvasta, jonka Bill Anders otti, tuli koko Apollo 8 -lennon symboli. Kuvan herättämiä ajatuksia puki sanoiksi muun muassa amerikkalainen journalisti Walter Cronkite:
”Kuinka naurettavaa, että meillä ihmisillä on niin suuria vaikeuksia tulla toimeen keskenämme, tällä pienellä avaruudessa kelluvalla pelastusveneellämme.”
Kuva jäi myös Apollo 8:n matkaa seuranneen turkulaisnuorukaisen mieleen:
”Sieltä saatiinkin hienoja kuvia, kuten Maan nousu näkyviin Kuun horisontin takaa.”
Tärkein löytö ei ollutkaan Kuu, vaan oma planeettamme.
Astronautit lähettivät Maahan joulutervehdyksen Kuun kiertoradalta, joka esitettiin suorana televisiolähetyksenä jouluaattona. He lukivat kukin vuorollaan otteen Raamatun luomiskertomuksesta – valinta, jota sekä kummasteltiin että ihasteltiin. Lopuksi he toivottivat kaikille Maan päällä hyvää joulua ja hyvää yötä.
”Mielenkiinnolla tutkittiin huonoa mustavalkoista TV-kuvaa, jossa kapselin sisällä ollut kamera seurasi Kuun maiseman hidasta siirtymistä jossain alapuolella ikkuna-aukon rajoittaessa näkymää.” – opiskelija
Seuraavana oli vuorossa poistuminen Kuun kiertoradalta. Astronauttien tuli jälleen käynnistää rakettimoottori juuri oikealla hetkellä ja oikean pituiseksi ajaksi, jotta Apollo 8 sinkoutuisi Kuun kiertoradalta kurssille kohti Maata. Kaikki sujui hyvin ja väsyneet astronautit olivat nyt matkalla kotiin. Paluumatkalla tehtiin vielä kaksi suoraa tv-lähetystä matkan yhteensä kuudesta tv-lähetyksestä. Niissä astronautit kuvasivat aluksen sisätiloja ja ikkunasta näkyvää Maata.
Kriittinen vaihe oli vielä edessä, kun alus lähestyi Maata. Aluksen tuli saapua Maan ilmakehään juuri oikeassa kulmassa, muuten se palaisi poroksi tai ohjautuisi Maan ilmakehän rajoilta takaisin avaruuteen. Radioyhteyskin katosi taas aluksen pinnan kuumenemisen vuoksi sen saapuessa Maan ilmakehään.
”Vaikka olin 7-vuotias, on mieleen jäänyt se jännitys, joka liittyi aluksen laskeutumiseen.” – poika
”Vasta kun yhteys jälleen palasi, voitiin sanoa, että matka taisi sittenkin päättyä hyvin.” – opiskelija
”Matka päättyi lähelle tukialus Yorktownia hämmästyttävällä tarkkuudella pimeässä. Sammakkomiehet heti paikalla, mutta avaruuslentäjien oli jäätävä keinuvaan kapseliin odottamaan valkenemista.” – Yle arkisto 27.12.1968: Apollo 8 onnellisesti maan pinnalla
Lento oli onnistunut täydellisesti, ja heinäkuussa 1969 Yhdysvallat tuli lähettämään ensimmäisen miehitetyn lennon kuun pinnalle.
Apollo 8:n kuulento oli ainutlaatuinen tapahtuma, joka yhdisti ihmiset eri puolilla maailmaa seuraamaan kolmen astronautin historiallista matkaa. Suora tv-lähetys Kuun kiertoradalta oli aikansa seuratuin televisio-ohjelma ja se palkittiin Emmy-palkinnolla vuoden parhaana tv-lähetyksenä. Astronautteja juhlittiin sankareina, ja he saivat satoja tuhansia onnittelusähkeitä. Erityisesti yksi nimetön sähke jäi astronautti Frank Bormanin mieleen:
”Kiitos Apollo 8. Pelastitte vuoden 1968.”
***
Teksti perustuu kirjoittajien tekemään kahden suomalaisen Apollo-lentoa seuranneen henkilön haastatteluun huhtikuussa 2018, Ylen arkistomateriaaliin, lennosta julkaistuihin lehtiartikkeleihin sekä NASA:n Apollo-tietokantaan.
”Apollo 8 – kun kuulentäjät löysivät Maan” on osa Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2018 –kurssin satoa.
Lukupiirimme käsiteltäväksi valikoitui Michael Stolbergin artikkeli A Woman Down to Her Bones, The Anatomy of Sexual Difference in the Sixteenth and Early Seventeeth Centuries (Isis, vol.94. no.2. 2003). Stolbergin artikkeli on suunnattu kritiikiksi Thomas Laqueurin ja Londa Schiebingerin esittämälle ajatukselle siitä, miten anatomiset erot miesten ja naisten välillä ”keksittiin” vasta 1700-luvulla. Voidaan huomauttaa, että Stolberg ei ole ensimmäinen, joka kritisoi edellä mainittujen tutkijoiden ylläpitämää kronologiaa, sillä vasta-argumentteja on esitetty jo 1991. Stolberg ilmaiseekin artikkelillaan, että keskustelua lääketieteen käsityksistä sukupuolten välisistä eroista voidaan vielä jatkaa, vaikka Laqueur ja Schiebinger ovatkin onnistuneesti ottaneet huomioon lääketieteenhistorian kytkökset sosiaaliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen kontekstiin.
Lukupiirimme koki haastavaksi lääketieteellisen sanaston runsauden. Välillä piti turvautua sanakirjan apuun tekstiä lukiessa, mutta Stolbergin argumentit tulevat ymmärrettäväksi artikkelin loppua kohden. Stolbergin oma tausta lääkärinä selittää hänen sanavalintojaan ja hänen taustansa on eduksi lääketieteenhistoriasta kirjoittaessa. Hän käyttää hyvin ansiokkaasti erilaisia lähteitä eri maista ja eri ajoilta osoittaakseen miten lääketieteellisen kirjoituksen piirissä käsitykset naiseudesta ja mieheydestä ovat vaihdelleet, lukupiirissä pidettiin tätä mielenkiintoisena yleishuomiona. Toisaalta esiin nousi myös ajatus siitä, että tavallisen kansan näkemykset ovat voineet olla hyvinkin erilaisia niin kutsuttujen oppineiden ihmisten ryhmästä, joista Stolbergin valitsemat lähteet muodostuvat.
Vaikka kukaan lukupiiristä ei ollut lukenut Laqueurin tai Schebingerin teoksia, mikä olisi ehdottomasti ollut hyödyksi tämän artikkelin lukemisen kannalta, näimme monia hyviä pointteja Stolbergin artikkelissa. Etupäässä keskustelun aiheeksi nousi se, miksei Laqueur ollut käyttänyt latinankielisiä lähteitä omassa tutkimuksessaan. Latina kuitenkin oli pääasiallinen koulutuksen kieli ja tämä johtaa siihen, että iso lähderyhmä on jäänyt pois hänen tulkinnastaan. Pohdimme, että Laqueur on saattanut tämän johdosta tehdä vääriä yleistyksiä, joista on luonnollisesti helppo huomauttaa jälkeenpäin. Lukupiirimme esittikin tämän tiimoilta, että itseasiassa Stolberg itse syyllistyy jonkinasteisiin yleistyksiin, sillä vaikka hänen lähteensä käsittävät useita maita noin kahden sadan vuoden ajalta, ne ovat yksinomaan länsimaisia. Hän mainitsee yhden kerran Kiinan ja Japanin esimerkkeinä erilaisesta lääketieteellisestä kehityksestä, mutta aihe jää siihen.
Harmiksemme totesimme, että lääketieteen historia on todella laaja alue, jonka rajaaminen on ongelma tässäkin artikkelissa. Kärjistetysti voidaan sanoa, että tästä tematiikasta voitaisiin saman tien kirjoittaa viisi kirjaa tämän yhden artikkelin sijaan. ”Puolustukseksi” tälle voidaan kuitenkin sanoa, että artikkelin tarkoitusperä onkin luultavammin herättää aiheesta uudestaan keskustelua, sillä Laqueurin ja Schiebingerin kirjoitusten sekä Stolbergin mainitsemien kritiikkien ja hänen artikkelinsa välillä on kulunut useita vuosia.
Woman Down to Her Bones oli artikkelina hyvin onnistunut ja sai aikaan runsaasti keskustelua. Se herätti myös paljon lisäkysymyksiä ja pohdintaa siitä, miten me ymmärrämme lääketieteen kehityksen omana aikanamme. Vaikka osa lääketieteen harhaluuloista saattaa herättää meissä nyt huvittuneisuutta, kuten esimerkiksi ajatus siitä, että kuukautiset muuttuvat äidin rintamaidoksi, meidän on pakko myöntää, että saatamme olla jostakin vuorenvarmasta lääketieteellisestä käsityksestä erehtyneitä tälläkin hetkellä. Toisaalta lukijan pitää nähdä myös se, että monet meille järjettöminäkin esittäytyvät oletukset ovat voineet olla hyvinkin järkeviä ajatuksia omana aikanaan.
Anatomiapiirros. 1600-luvun alku. Wellcome Library. Wikimedia Commons.
Yhtenä mielenkiintoisimpana asiana Stolbergin artikkelissa nähtiin se, että rahallinen hyöty naisen ruumin medikalisaatiosta ei olekaan niin uusi ilmiö kuin luulimme. Inhimilliset vaikuttimet tieteen tekemisessä ovatkin ehkä piilotettuina tieteen objektiivisuuden taakse. Olikin ilahduttavaa huomata, että lääkärintaustastaan huolimatta, Stolberg nosti esille artikkelissaan kulttuurisia ja yhteiskunnallisia vaikutteita, vaikka nekin olisi voitu sijoittaa artikkeliin joukkoon paremmin. Stolberg esittää myös mielenkiintoisen huomion katolilaisen kirkon ja protestanttisen kirkon välisistä eroista, joilla hän näkee olleen vaikutusta naisen asemaan myös lääketieteellisessä merkityksessä. Lukupiirimme jäikin tämän pohjalta pohtimaan, miten suuria maiden väliset erot oikeasti ovat, ja miten niiden vaikutuspiirissä liikkuessa tutkijan on jälleen kerran huomioitava konteksti.
Lukupiirin kokemuksen mukaan Michael Stolbergin artikkeli oli mukava lukukokemus, vaikka lääketieteen historia ei olisikaan entuudestaan tuttua. Se onnistui opettamaan jotain uutta, herätti lukijoissa uusia ajatuksia ja sai aikaan mielenkiintoista keskustelua. Vaikka ehkä olisimmekin halunneet lisää sosiaalista ja kulttuurista kontekstia lääketieteen ohelle, Stolberg onnistui tuomaan esille kritiikkinsä pääpointit hyvin ja uskottavasti. Lukukokemuksen jälkeen päädyimme siihen, mikä oli isompi asia tämän artikkelin takana: On ihan sama mitä tutkija tutkii, taustalla on aina löydettävissä muutos. Muutos on jokaisessa aikakaudessa.
Tällä kertaa lukupiirimme käsittelyvuorossa oli Kirsi Vainio-Korhosen artikkeli Vastuullinen historia teoksesta Historiantutkimuksen etiikka (2017). Lukupiiriläiset vertasivat artikkelia aiemmin luettuihin teoksiin ja niistä tehtyihin huomioihin. Pohdittiin kuinka hyvin ne täyttivät historiantutkimuksen eettiset vaatimukset. Aiheesta esitettiin paljon erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä. Vaikka olimme suurimmaksi osaksi samaa mieltä Vainio-Korhosen kanssa historiantutkijan vastuusta, myös eriäviä mielipiteitä esiintyi.
Olimme varsin yksimielisiä siitä, että jonkinnäköinen historiantutkimuksen etiikkaa käsittelevä kurssi olisi hyvä olla pakollinen jo perus- tai aineopinnoissa. Oli hämmästyttävää huomata, kuinka myöhään historiantutkimuksen eettisestä puolesta on oikeastaan alettu keskustelemaan, saati sitten opettamaan. Vainio-Korhosen artikkelista selvisi muun muassa se, että etiikkakurssi on tullut pakolliseksi jatko-opiskelijoille vasta vuonna 2016. Kandidaatintutkintoon ei toistaiseksi sisälly minkäänlaista vastaavaa kurssia, tosin tutkimusetiikasta puhutaan monilla kursseilla sivuten. Vainio-Korhonen on itsekin luennoinut pitämillään kursseilla tutkimusetiikan merkityksestä.
Historiantutkimuksessa kohdataan kuitenkin monissa tapauksissa erilaisia eettisiä ongelmia kuin esimerkiksi lääketieteessä. Siinä missä lääketieteessä keskustellaan eläviä ihmisiä koskettavista moraalisista kysymyksistä, suurin osa historiantutkimuksen kohteista on kuollut jo vuosisatoja sitten. Erityistä verrattuna historiantutkimukseen on se, että lääketieteen eettinen pohdinta on alkanut viimeistään antiikin aikana, muun muassa Hippokrateen valan muodossa. Historiantutkimuksessa ja -opiskelussa on sen sijaan jossain määrin ymmärrettävää sivuuttaa eettisiä kysymyksiä. Kun puhumme vanhemmista ajoista (ennen 1800-lukua), useimmille tulee helposti mieleen, ettei kuolleille voi tuottaa vahinkoa tai pahoittaa heidän mieltään sillä mitä historiantutkijat nykyään kirjoittavat. Mahdolliset tutkimuskohteelle läheiset ihmiset ovat myös kuolleet.
Vainio-Korhonen on kuitenkin eri mieltä. Hänen mukaansa 1700-luvun ihmisiä tulee kohdella kunnioittavasti, vaikka lait eivät tarjoakaan heille samanlaista yksityisyydensuojaa, kuin elossa oleville ihmisille. Vainio-Korhonen perustelee mielipidettään muun muassa sillä, että kulttuurissamme on tapana kunnioittaa vainajia ikään kuin ”kuolleista ei sovi puhua pahaa” -ajatuksen hengessä. Tämä herätti paljon keskustelua tapaamisessamme. Emme täysin jakaneet Vainio-Korhosen ajatusta, vaan näemme, että kuolleita kunnioitetaan ja muistetaan elävien, ei heidän itsensä takia. Emme tietenkään ole sitä mieltä, että kuolleita ei tulisi lainkaan kunnioittaa, mutta mielipiteemme erosivat Vainio-Korhosen mielipiteestä yksityiskohdissa.
Historiantutkija ei saisi syyllistyä iltapäivälehdistön kaltaiseen dramatisointiin ja skandalisointiin. Jo pelkkä historiantutkimuksen objektiivisuuden vaatimus tarkoittaa sitä, ettei tutkimuskohteeseen tule suhtautua asenteellisesti tai arvostelevasti. Vainio-Korhonen esittää muutaman esimerkin suurelle yleisölle osoitetuista teoksista, joissa on hänen mielestään oltu eettisen toiminnan rajamailla. Vainio-Korhosen esimerkit vaikuttivat pääosin perustelluilta, mutta olimme eri mieltä hänen Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska -teosta koskevasta kritiikistä. Vainio-Korhosen mukaan teoksessa kuvatut 1600-lopun nälänhädän ihmissyönnin uhrit ja tekijät olisi tullut jättää nimettömiksi, sillä perusteella, etteivät ne tuoneet tutkimukselle lisäarvoa, vaan ainoastaan johtivat skandaalinomaiseen julkisuuteen iltapäivälehdissä.
Olimme kuitenkin sitä mieltä, että anonyyminä nämä ihmiset olisivat tuntuneet jossain määrin kasvottomilta ja epätodellisilta. Nimet saavat lukijan huomattavasti paremmin ymmärtämään ja samaistumaan siihen, että kyse oli todellisista ja tavallisista ihmisistä. Varsinkin, jos teoksessa on otettu huomioon tarpeeksi ilmiön taustoja ja kontekstualisoitu 1600-luvun lopun nälänhädän puitteissa, emme nähneet henkilöiden nimeämistä huonona asiana.
Aikaisemmin lukemamme Robert Darntonin The Great Cat Massacre And Other Episodes in French Cultural History onnistuu juuri tässä suhteessa. Vaikka teoksen otsikkoa voi sanoa hyvinkin huomiota herättäväksi, Darnton käsitteli tätä ”suuren kissajoukkomurhan” tapausta 1700-luvun omista lähtökohdista käsin, tuomitsematta, dramatisoimatta, jopa jonkinasteisella empatialla. Darnton nimittäin selittää ilmiön taustoja ottamatta kantaa tutkimuksensa kohteisiin, 1700-luvun ranskalaisiin. Vainio-Korhonen käyttää itse kutakuinkin samaa perustelua sille, miksi hän on päättänyt käsitellä tutkimuksessaan 1800-luvun Turun prostituoituja omilla nimillään: antaakseen heille kasvot erottamatta heitä aikansa muista naisista. Yhtä lailla kannibalismin uhrit ja tekijät olivat todennäköisesti aivan tavallisia ihmisiä, jotka jatkuva nälkä oli ajanut tekemään äärimmäisiä tekoja.
Keskustelumme johti tätä kautta pohdintaan siitä, kuinka vaikeaa on käyttää empaattista lähestymistapaa nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa moraalisesti tuomittuihin tapauksiin, henkilöihin ja ilmiöihin. Riskinä on aina ylitulkitseminen ja mahdollisen vääryydentekijän näkeminen liiankin helposti uhrina. Myös lukijakunnan tai kollegojen mahdollinen kritiikki liian ymmärtäväistä asennetta kohtaan saattaa rajoittaa tutkijan intoa empaattiseen näkökulmaan. Kannibalismi toimii tässäkin suhteessa esimerkkinä. Luultavasti kannibalismia äärioloissa puolustava tulisi leimatuksi sen kannattajaksi.
Pohdimme tapaamisessa myös sitä, kuinka vaikeaa on arvioida esimerkiksi oikeiden nimien esittämisen relevanttiutta. Tulimme siihen tulokseen, että on hyvin tulkinnanvaraista, onko nimien esittäminen tutkimuksen kannalta tarpeellista, vai kenties vain ylimääräinen yksityiskohta. Siksi tutkijan päätöksen voi nähdä olevan oikea lähes tapauksesta riippumatta, jos hän perustelee sen tarpeeksi hyvin.
Keskustelussamme nousi esiin myös huomio, että yksi historiantutkimuksen tärkeistä tehtävistä nykyään on tuoda esille historian vaiettuja teemoja ja ristiriitoja. Vaikeita aiheita tulee pystyä tarkastelemaan liioittelematta niitä, mutta samalla myöskään vähättelemättä. Parhaimmillaan tutkija voi purkaa aiheeseen liittyviä vääriä uskomuksia ja puhdistaa sellaisten ihmisten mainetta, jotka eivät ole koskaan huonoa mainetta ansainneet. Esimerkkinä keskustelussamme nousi vieraan, vihollisena pidetyn, maan sotilaiden kanssa seurustelleet naiset, joita kutsuttiin pilkkaavasti ”huoriksi” ja jotka saivat usein koko elämänsä kärsiä perusteettomasti teoistaan. Myös heidän lapsensa saattoivat kärsiä äitinsä teoista pystymättä käsittämään miksi. Vilkunan olisi tällaisessa tapauksessa tullut kiinnittää hyvin tarkkaa huomiota sanavalintoihin, koska niillä on mahdollista purkaa, mutta myös vahvistaa aikaisempia mielikuvia.
Keskustelussamme sanavalinnoista nousi esiin myös sana ”harhaoppinen”, jota edelleen moni keskiajan historiasta kirjoittava käyttää pohtimatta sen kummemmin sanan arvottavuutta. Sana ”harha” antaa vaikutelman, että keskiajan uskonnolliset toisinajattelijat olisivat olleet jotenkin väärässä, kenties jopa harhoissaan. Kyseessä lienee vain kielenkäyttöömme vakiintunut sana, jolla ei nykyään ole samanlaista merkitystä, mutta historiantutkijoiden tulisi nimenomaan purkaa, ei ylläpitää, perinteistä vallanpitäjien kirjoittamaa historiaa, jossa toisinajattelijat on leimattu valtakulttuuria huonommiksi.
Kuten Vainio-Korhonen toteaakin, tulisi päästä irti viranomaiskatseesta, lukea lähteitä toisesta näkökulmasta, kuin millä ne on alun perin kirjoitettu. Käsitteet ja niiden merkitykset eri aikoina ovatkin erittäin tärkeitä, mutta myös haastavia tutkijalle. Tärkeintä on kuitenkin, että tiedostaa niiden käytön ongelmallisuuden ja perustelee valintansa käsitteestä kuin käsitteestä.
Keskustelimme tällä kertaa lukupiirissä Panu Savolaisen väitöskirjasta Teksteistä rakennettu kaupunki: julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810 (Sigillum, Turku 2017). Kirja käsittelee Turun kaupungin tiloja ja tilallisuutta 1700-luvulta 1800-luvun alkuun.
Totesimme keskustelumme aluksi, että väitöskirjassa lähestytään tilan käsitettä ja tilallisuutta monesta eri näkökulmasta sekä käsitellään julkisen ja yksityisen tilan käsitteiden haastavuutta. Keskustelua herätti myös se, kenelle kirja on tarkalleen ottaen suunnattu, sillä siitä löytyy aineksia monen eri tieteenalan suuntaan. Lukupiiriläiset olivat myös kiinnittäneet väitöskirjassa huomiota siihen, että Savolaisen arkkitehtitausta näkyi kirjassa hauskalla tavalla. Kirjassa havaittavat lukuisat eri arkielämän tarinat ja näkökulmat turkulaisten elämään saivat myös kehuja lukupiiriläisiltä.
Keskustelu siirtyi tämän jälkeen erilaisten arkistomateriaalien tutkimukseen: miten niitä käsitellään nykyaikana sekä mahdollisesti tulevaisuudessa. Arkistojen käsittelystä keskustelussa siirryttiin krouvien pariin. On mielenkiintoista huomata historiaa tutkittaessa, kuinka jotkin asiat eivät muutu sadoissa vuosissakaan. 1700- ja 1800-luvun runsaslukuisten krouvien tilalla on nykyajan Turussa suuri määrä baareja ja anniskeluravintoloita ja väitöskirjassa mainitut humalaiset häiriökäyttäytymiset ovat tuttu näky nykyajan Turun viikonloppuiltoina. Lukupiiriläiset myös pitivät pubien historiantutkimusta mielenkiintoisena näkökulmana kaupunkihistorian tarkasteluun. Krouvien tarkastelun yhteydessä tarkastelimme myös väitöskirjan aistihistoriallista näkökulmaa Turun yölliseen äänimaailmaan, jota lukupiiriläiset pitivät kiinnostavana seikkana.
Turun Luostarinmäen käsityöläismuseon rakennuksia. Wikimedia Commons.
Väitöskirjan visuaalisuus keräsi kehuja kirjassa käytettyjen kuvien ja karttojen muodossa. Lukupiirin session loppuosassa keskustelunaiheet poukkoilivat aiheesta toiseen. Aiheita olivat muun muassa väitöskirjan inspiroimat mahdolliset opinnäyteaiheet, naisten asema 1700- ja 1800-luvuilla, turkulaisten asumismuodot, sekä erilaiset historialliset Turun kohteet. Lopuksi lukupiirissä todettiin, että nykyajan turkulainen saattaa viihtyä hyvin Savolaisen väitöskirjan parissa. Kirja kuvailee hyvin vuosisatojen takaista Turkua lähteinä toimivien tekstien pohjalta, mihin väitöskirjan nimikin pohjautuu.
Keijo Virtanen muisteli Markku Intoa (20.10.1945–7.1.2018) tämän muistomatineassa 18.2.2018 Turun kaupunginkirjastossa:
Aloitimme oppikoulun Naantalin Yhteiskoulussa syyslukukauden 1956 alusta Maijamäen upouudessa koulurakennuksessa, jossa Naantalin lukio toimii edelleen. Näkökulmani tässä ja yhteyteni Markkuun on siis sekä ajallisesti erittäin pitkä että toisenlainen kuin häneen yleensä kohdistuva tarkastelu runoilijana ja kirjailijana. Olen tosin matkan varrella lukenut hiukan sekä hänen runouttaan että hänen toimintaansa sivuavia kirjoituksia. Esimerkiksi tätä tilaisuutta varten kertasin Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjaa U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia (2009).
Selvitimme molemmat oppikoulun ylioppilaaksi tuloon asti (1964) vuosi ja luokka -periaatteella. Siihen aikaan luokalle jääminen ja ylioppilaskirjoituksissa reputtaminen oli aivan yleistä. Vaikka Raisiossa aloitettiin yhteiskoulu jo vuonna 1957, Markku ja muistaakseni useimmat muutkin raisiolaiset ainakin meidän luokallamme jatkoivat koulun käyntiä Naantalissa.
Jo nuorena poikana minulle ja meille muodostui pysyväksi osoittautunut näkemys Markusta. Hän oli avoin ja vilkas, mutta samalla tarkka, säntillinen ja koulun käymisestään sekä muista käytännön asioistaan huolehtiva. Tämä oli varmaan paljolti perua kotikasvatuksesta, josta siitäkin hän varsin avoimesti puhui. Huolimatta avoimuudestaan häntä ei koskaan kiusattu – pikemminkin päinvastoin. Hänessä näkyivät jo silloin luokkamme sankaruuden ainekset, jotka vain vahvistuivat, kun hänestä kouluvuosien jälkeen tuli tunnettu kirjallinen hahmo.
Nykyisinä brändäyksen aikoina voisi todeta, että Markulla oli jo lähtökohtaisesti hyvä nimi: Into, Markku Vesa Milton. Hänen isänsä Milton Into oli syntynyt Floridassa. Kun esimerkiksi vuonna 1958 ilmestyi Mauri Sariolan dekkari Leivätön pöytä on katettu, päähenkilö Olavi Susikoski poltti Miltonia.
Keitä keitä kahvinkeitin ja muita levyjä
Markun kotona oli levysoitin jo ennen kuin itse sain omani 1950–1960 -lukujen taitteessa. Siinä vaiheessa lainasimme muutaman kerran toistemme single-levyjä. Yksi Markun levyistä – ja tämän muistan hyvin – oli Randy Randolph -nimisen laulajan kappale Percolator (1958). Kuuntelin sen useamman kerran, koska sen täytyi olla hyvä levy – olihan se julkaistu samalla RCA-levymerkillä kuin Elvis Presleyn kappaleet. Vuonna 1974 Markku sitten levytti sanoittamansa suomenkielisen version Keitä keitä kahvinkeitin (Love Records). Tästä historiasta Markku kertoi meille luokkakokouksessamme lokakuun lopulla 2015 Naantalin Yhteiskoulun 100-vuotisjuhlien yhteydessä.
On hyvä todeta, että Markunkin kohdalla kaikki alkaa aina jostakin. Kyllä hänenkin levyjensä joukossa oli siinä vaiheessa ajan nuorisoidolien kuten Fabianin levyjä. Detaljina muistan, miten sain itsellenikin hiukan nostetta Markun ja muutamien muiden silmissä. Tanskalainen kitaristi Jörgen Ingmann onnistui saamaan varsin miedolla versiolla Apache-kappaleesta huippuhitin Yhdysvalloissa keväällä 1961 (Billboardin listalla kakkosena kahden viikon ajan). Se menestyi myös Suomessa osin varmaan myös siksi, että singlen toisella puolella oli toinen hitti, Pepe. Levyn ostaja sai vähillä rahoillaan siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Markulle lainaamieni levyjen joukossa olivat The Shadows -yhtyeen Apache ja kitaristi Duane Eddyn Pepe – kummassakin kunnon rock-poljento. Markku levitti hiukan sanaa hienoista valinnoistani. Ainakin toisen näistä singleistä olin ehkä puolivahingossa ostanut naantalilaisesta Heikelän sähköliikkeestä, joka oli paikkakunnan ainoa ”levykauppa”, tosin valikoimiltaan suppea.
Oma muistikuvani Markun runoilijaminän alkamisesta on noin syksyltä 1962, siis toiselta lukioluokalta. Naantalin Urheilutalo oli noihin aikoihin suosittu tanssipaikka lauantai-iltaisin. Siellä hän veti taskustaan ainakin minulle ensimmäisen kerran paperille kirjoittamansa runon ja varmaan pyysi kommenttiakin. Tilanne siinä ympäristössä ei ollut kaikkein otollisin analyysin tekemiseen, joten en muista tekstin sisältöä. Mutta siitä se lähti.
Turun yliopistossa ja kulttuurihistoriassa
Markku aloitti historian opiskelun Turun yliopistossa heti 1964. Itse menin ensin suorittamaan asevelvollisuutta. Hetken aikaa ehdimme kuitenkin olla samanaikaisesti historian opiskelijoina Turun yliopistossa. Sittemmin Markku vaihtoi Åbo Akademiin ja alkoi opiskella kirjastonhoitajaksi. Siitä tulikin hänen pysyvä työuransa Turun kaupunginkirjaston musiikkikirjastossa.
1970-luku oli hiljaiseloa yhteydenpidossa. Markun taiteilijuus lähti lentoon, ja itse olin Yhdysvalloissa ja Kanadassa tutkimassa suomalaisten siirtolaisten vaiheita pitkin koko vuosikymmentä. Mutta kun aloin hoitaa Turun yliopistossa kulttuurihistorian professorin virkaa vuoden 1983 alusta, otin yhteyttä Markkuun, ja kysyin, olisiko hän kiinnostunut pitämään luentosarjan vastakulttuuri-ilmiöistä. Ehdotus kiinnosti häntä, vaikka hän oli varsin empiväinen. Kannustin häntä tähän uuteen aluevaltaukseen mm. kertomalla, että luennoista maksetaan normaalit palkkiot.
Luentosarja Vastakulttuurit ja niiden kirjallisuustieteelliset ilmentymät toteutui heti syyslukukaudella 1983 sekä uudestaan hieman myöhemmin. Markku laati luentosarjaansa varten luentorungonkin, jonka sain käyttööni silloiselta opiskelijalta, nykyiseltä kulttuurihistorian tutkijalta ja opettajalta Paavo Oinoselta. Luentosarja oli luentorungon mukaan laaja-alainen ja monipuolinen, esimerkkinä vaikkapa osio taiteen semiotiikasta, jossa hän kirjoitti käsittelevänsä erityisesti seuraavia ajattelijoita: Roland Barthes, Umberto Eco, Kari Aronpuro, Minä.
Markku Innon luennon synopsis vuodelta 1983.
Paljon myöhemmin Markku laati juhlarunon Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan uudisrakennuksen Publicumin vihkiäisiin (4.10.2002).
En ole mitenkään syvällisesti perehtynyt runouteen, mutta Markun laajan tuotannon runoja olen jonkin verran lukenut mm. siksi, että olen joitakin hänen teoksiaan saanut heti tuoreeltaan. Omistuskirjoitukset ovat hyvin markkumaisia, esimerkkinä 50-vuotispäivänäni vuonna 1995 häneltä saamani uutuuskirja Mies ja painovoima. Prunoja: Fifty mikä Fifty!?
Luokkakokoukset yhteydenpidon ydintä
Koululuokkamme tapaamiset (luokkakokoukset) 1970-luvun lopulta lähtien ovat olleet hyvin olennainen osa Markun yhteydenpitoa luokkatovereihin. Niitä on pidetty säännöllisin väliajoin sitä kiihtyvämmällä tahdilla, mitä enemmän meille on ikää karttunut. Näihin tapaamisiin ovat osallistuneet sekä keskikoulusta että ylioppilaiksi valmistuneet. Markku osallistui näihin hyvin aktiivisesti, ellei hän sattunut olemaan kirjamessuilla ulkomailla, kirjailijakurssilla Yhdysvaltojen Iowassa tai etenkin viime vuosina Suomen Rooman Instituutissa Villa Lantessa.
Markku Into Turun kirjamessuilla. Kuva: Wikimedia Commons.
Viimeiset yhteiset luokkakokoukset koimme riemuylioppilaina (siis 50 vuotta ylioppilaaksi tulon jälkeen) keväällä 2014 sekä vuoden 2015 lokakuussa, jolloin Naantalin Yhteiskoulu täytti 100 vuotta. Hänellä ja minulla oli Turussa asuvina tapana usein tulla tai mennä luokkakokoukseen yhteisellä kyydillä. Syyskuun 2017 luokkakokoukseen, joka järjestettiin Rymättylässä, valmistauduin heinäkuussa siten, että soitin taas Markulle ja ehdotin yhteistä kyytiä. Silloin hän kertoi sairastumisestaan, mutta sovimme, että otan yhteyttä vielä elokuun lopulla, jos hänen kuntonsa sallii luokkakokoukseen osallistumisen. Hän joutui kuitenkin kertomaan minulle, ettei hän pysty lähtemään tapaamiseen.
Syyskuun 2017 luokkakokouksessa sovimme, että tästä lähtien tapaamme luokkakokouksessa vuosittain ilman erillistä kutsua aina alkukesästä tiettynä päivänä Naantalin Merisalissa. Markku tulee olemaan ensi kesän tapaamisessa keskeisesti muistoissamme. Minulle ja monille muillekin meistä hän oli aina Markku, ei Untsu tai jotain muuta sellaista. Taiteilijuus edesauttoi sitä, että hänestä tuli luokkamme sankari, mutta olisi hän sitä ollut valoisan persoonansa ansiosta muutenkin.
