Avainsana: kulttuurihistoria50 (Page 1 of 7)
Kun juhlavuoden ohjelman suunnittelu viime vuonna aloitettiin, oli minulle itsestään selvää, että haluan olla puuhassa mukana. Vuosien varrella on kulttuurihistorian oppiaineesta (ja ennen kaikkea sen ihmisistä) muodostunut itselle valtavan tärkeä yhteisö, jonka ylläpitämiseen olen itsekin halunnut osallistua.
Jossakin kokouksessa sitten todettiin, että yhdessä ideoitu juhlavuoden blogiprojekti – 50 blogitekstiä, 50 juhlavuoden videota – kaipaisi kipeästi koordinoijaa. Marjo Kaartinen ehdotti minua, kun tiesi blogihommiin sopivat pilkunviilaajataipumukseni, ja minä tietysti suostuin. Tajusin kyllä vasta myöhemmin, että niin tosiaan, tarkoitus taisi olla, että tekisin myös ne videot… enkä ollut koskaan edes huvin vuoksi kokeillut minkäänlaista videoeditointia… ja kuvannutkin käytännössä korkeintaan vain kännykkävideoita someen… Mutta juhlatoimikunnan usko silti riitti, joten ei kait siinä sitten: lähdetään opettelemaan! Onneksi oli Pekka Kolehmainen, joka auttoi alkuun hyvinkin konkreettisesti, ja yliopiston viestintä, joka teki videoille hienot alku- ja loppuplanssit. Taustalle löytyi vielä käyttöön oppiaineen piirissä toimivan E-Musikgruppe Lux Ohrin täydellisen sopivaa musiikkia, ja näin alkoi oma matkani sekä videoeditoinnin ihmeelliseen maailmaan että kulttuurihistorian oppiaineen ja oppiaineen ihmisten historiaan.
Ja nyt kun tätä kirjoitan joulun välipäivinä, niin voin todeta, että matka on kyllä todellakin ollut antoisa! Viisikymmentä tekstiä jäi hieman tavoitteesta, mutta kukas noita laskemaan. Onneksi samaan aikaan julkaistiin myös Kulttuurihistorian seuran Kulttuurihistorian tilat -blogisarjaa, ja videoihin löytyi lopulta osallistujia oikein mukavasti. Projektin aikana olen itse oppinut ihan valtavasti sekä oppiaineen menneistä vuosikymmenistä että kulttuurihistoriasta tieteenalana. Kimi Kärki joskus alkuvuodesta totesi emeritusprofessori Kari Immosta lainaten, että kyseessä on historian orkesteri, jossa on erilaisia polyfonioita, jotka soivat joko yhteen tai hieman ristiriitaisesti – ja niitä on sitten kiva tulkita. Vuoden aikana on ainakin itselleni piirtynyt kiehtova kuva kulttuurihistorian oppiaineen sinfoniasta! Toivottavasti se on välittynyt muillekin. On ollut valtavan kiinnostavaa kuulla esimerkiksi eri ihmisten näkemyksiä kulttuurihistorian merkityksestä: kuinka vastauksissa ovat ehkä ne samat suuret linjat, mutta silti jokaisen näkemys – tai tulkinta – on ollut hieman erilainen, toinen toistaan täydentävä tai lisää tarjoava.
Vähän mietin, että ehkä seuraaville pyöreille synttäreille voisi miettiä jo oppiaineen historiikkia… Kulttuurihistoriallisella otteella, tietysti! Niin paljon kiinnostavia henkilöhahmoja ja erilaisia tarinoita ehdittiin nyt vain pikaisesti sivuta.
Yllättävänä henkilökohtaisena lisäbonuksena videoeditointi vei minut myös podcast-tuottajaksi (helppo homma parinkymmenen videon jälkeen – eihän siinä ole sitten enää kuin se ääni työstettävänä!), ja nyt uskallan rutiinilla luvata vähän sinne sun tänne, että toki voidaan tehdä myös video tästä ja hei voitaisiin tietysti tuohonkin hankkeeseen tehdä myös podcast? (Suunnilleen neljän vuoden päästä sellainen on odotettavissa esimerkiksi tämän hankkeen tiimoilta – ja tietysti hanke tehdään kulttuurihistorian oppiaineen piirissä!) Vähän perfektionistia kirvelee katsella alkuvaiheen videoita, joissa tekisi nyt niin paljon toisin… Mutta ehkä on ihan hyvä nähdä myös jossain se koko matkakin alusta lähtien, eikä vain hiottua, viimeisteltyä pintaa. Pitää myös olla varmaan itsellekin sen verran armollinen, koska vuoden takainen Niina olisi varmaan ihan äimistynyt siitä, mitä kaikkea voikaan oppia.
Oma työtilanteeni muuttui pariinkin otteeseen aika radikaalisti vuoden aikana. Kun töiden suunta vei vahvasti yliopiston ulkopuolelle, oli aina hienoa päästä palaamaan oman kulttuurihistorian yhteisön pariin tämän projektin parissa. Syksyllä työtilanne lopulta meni sen verran kiireiseksi, että jonkin verran jäi vielä materiaalia käsittelemättäkin. Toivon, että saamme ne vielä jollain tapaa julkaistua juhlavuoden jälkeenkin, Sitten Joskus Kun On Aikaa. Monella oli myös kiinnostavia ideoita blogiteksteiksi – toivottavasti nekin vielä jossain välissä päästään lukemaan! Vähän kyllä valitettavasti epäilen, ettei kukaan anna minun viimeistellä haaveilemaani haastatteluvideoiden blooper-videota kaikesta hihittelystä ja sekoilusta, ellei sitten ehkä kuusikymppisille kevennykseksi?
Mutta kokonaisuudessaan tämä projekti on kyllä ollut itselleni ihan valtavan hieno. Kiitos siitä kuuluu tietysti kaikille kulttuurihistorian ihmisille, jotka ovat tavalla tai toisella osallistuneet tähän. Kiitos teille, jotka uskaltauduitte kameran eteen (ja erityisesti teille, jotka jouduitte jonkun teknisen kömmellyksen takia tekemään sen myös uusiksi)! Kiitos teille, jotka kirjoititte juhlablogiin omien kiireidenne keskellä: on ollut hienoa päästä julkaisemaan tekstejänne vaikkapa kulttuurihistorian muisteluista, omien tutkimusaiheiden esittelystä tai juhlavuoden raportoinnista. Ja kiitos tietysti kaikki juhlavuoden järjestelyihin kulissien takana osallistuneet – sekä kaikesta tekemästänne työstä että myös siitä, että luotitte tämän projektin minulle!
Teksti: Niina Siivikko
Tutkijatohtori Juhana Saarelainen muistelee tässä yhtä erityisen merkityksellistä ja pitkäikäistä, kulttuurihistorian oppiaineesta alkunsa saanutta lukupiiriä.
Aiemmin tänä vuonna, vähän ennen kesälomien alkua, sähköpostilaatikkooni ilmestyi viesti listalta, jonka olin parin viime vuoden aikana jo melkein unohtanut. Fichte-piiri osoitti elonmerkkejä pitkähkön hiljaisuuden jälkeen. Kyseessä on kulttuurihistorian opetuksen sivutuotteena syntynyt filosofisen kirjallisuuden lukuseura, joka on erikoistunut 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen niin sanottuun klassiseen saksalaiseen filosofiaan. Nimensä piiri on saanut J. G. Fichteltä (1762–1814). Lukupiiri muodostettiin 2007 keväällä suunniteltaessa Sakari Ollitervon ohjaaman historian filosofiaan ja teoriaan keskittyneen seminaarin tulevaa ohjelmaa. Pieni joukko olisi halunnut lukea Fichten kuuluisaa ja juuri suomeksi käännettyä teosta Tiedeopin perusta (1794). Sähköpostit tuolta ajalta paljastavat, että kirja olikin jo ehditty merkitä seminaarin ohjelmaan. Lopulta löytyi kuitenkin verrattain vähän sellaisia seminaarilaisia, keiden opintoihin Fichten sisällyttäminen olisi ollut mielekästä, joten Sakari ehdotti erillisen ja opetusohjelman ulkopuolella toimivan ”fichteläisten” oman lukupiirin perustamista.
Johann Gottlieb Fichte syntyi 1762 Saksin Rammenussa köydenpunojan perheeseen. Vaatimattomista oloista kotoisin ollut poika osoitti pienestä pitäen lahjakkuutta opinnoissa. Varttuessaan hän saattoi ulkopuolisen avun turvin aloittaa opiskelun teologian parissa. Vuonna 1790 Fichte kuitenkin tutustui Königsbergin yliopiston maineikkaan professorin Immanuel Kantin filosofiaan. Myöhemmin hän kutsui tätä tapahtumaa ”vallankumoukseksi” ajattelutavassaan. Fichte vaihtoi alaa päätyen lopulta itsekin filosofian professoriksi. Kantin filosofia oli uudistanut monella tapaa käsityksiä esimerkiksi siitä, mikä on ihmisen ja hänen ulkopuolisen todellisuuden suhde tai mikä on moraalisen toiminnan perusta. Se jätti kuitenkin myös paljon avoimia kysymyksiä, ja Fichte tulikin omassa tuotannossaan haastaneeksi esikuvansa ajattelua. Ennen kaikkea hän pyrki rakentamaan vapaudelle ja välttämättömyydelle yhteistä perustaa, jonka hän määritteli ”Minän” absoluuttiseksi alkuperäisyydeksi ja aktiivisuudeksi. Fichte vaikutti filosofiseen keskusteluun korostamalla esimerkiksi ”Minän” prosessialisuuden, tunteen ja tiedostamattoman toiminnan merkitystä. Kaiken kaikkiaan Fichten ajattelu avasi paljon uusia suuntia aikakauden aatehistoriaan ja osaltaan vaikutti sekä modernin filosofian että modernin subjektin kehitykseen. Hänen jalanjälkiään seurasivat muun muassa F. W. J. Schelling ja G. W. F. Hegel.
Tämä 200 vuoden takainen aatehistoriallisesti turbulentti aikakausi oli 2000-luvun alkupuolella alkanut kiinnostaa pientä joukkoa kulttuurihistorian opiskelijoita, ja Sakari Ollitervon asiantunteva opetus aiheesta edisti näitä pyrkimyksiä. Harrastusta niin saksalaisen filosofiaan kuin ylipäätään filosofianhistoriaan ja historian teoriaan oli siis ilmassa. Sakarin seminaari oli monille tällä tiellä askel aivan uudelle tasolle, kun luettavaksi ja analysoitavaksi otettiin filosofien alkuperäistekstejä. Vuonna 2007 Fichten juuri käännetty pääteos tuntui hyvältä keinolta perehtyä entistä tarkemmin saksalaisen filosofian klassiseen aikakauteen ja sen tematiikkaan. Tiedeopin perusta saatiin, vaivalloisesti, luettua, ja saavutuksen kannustamana piirin lukuohjelmaa päätettiin laajentaa aikakauden muihin teoksiin. Ajan myötä lukulistalle ovat mahtuneet edellä mainitut Schelling ja Hegel kuten myös F. H. Jacobi, K. L. Reinhold, Novalis ja monet muut aikakauden filosofit ja ajattelijat.
Vähitellen Fichte-piiri sai uusia jäseniäkin - monesti kulttuurihistorian ulkopuolelta, erityisesti kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian oppiaineista. Piakkoin osallistujien pro gradut alkoivat myös yksi kerrallaan valmistua, mutta siitä huolimatta piirin toiminta jatkui, sillä monet siirtyivät jatko-opintojen pariin. Lukuohjelmaa muokattiin osallistujien väitöskirjaprojektien tarpeisiin, ja se osoittautui yhtä hyödylliseksi tohtoriopintojen kuin opiskelun kannalta. Samoihin aikoihin mukaan liittyi jo pidemmälle ehtineitä tutkijoita jakamaan asiantuntijuuttaan ja teosvalikoima alkoi laajentua alkuperäisestä klassisesta saksalaisesta filosofiasta. Sen ohella siirryimme välillä ajassa taaksepäin, esimerkiksi Spinozaan ja Platoniin, ja toisinaan eteenpäin sellaisten nimien pariin kuin Gilles Deleuze & Félix Guattari, Quentin Meillassoux tai Iain Hamilton Grant.
Piiri eli elämäänsä vuosien ajan, joskus aktiivisempana ja joskus pidempiä taukoja pitäen. Lukuohjelma ja kokoontumiset suunniteltiin pitkän aikaa Sakarin johdolla, mutta myöhempinä vuosina vetovastuu on kiertänyt henkilöltä toiselle. Lisäksi toiminta sai uusia muotoja, muutamana vuonna järjestettiin Fichte-piirin kesäkouluja, joissa osallistujat vetäytyivät vaihtuville kesämökeille intensiivisemmän käsittelyn ja toisaalta yhteisen vapaa-ajan vieton merkeissä. Aikanaan useat jäsenet ovat saaneet kiittää piirin toimintaa väitöskaronkkansa puheissa.
Minulle Fichte-piirin synty ja pitkään jatkunut toiminta edustaa tärkeää osaa kulttuurihistorian kaleidoskooppisessa moninaisuudessa, johon mahtuu myös filosofian kulttuurihistorian tutkiminen ja historianteorian pohdinta. Näillä on oppiaineessa pitkät juuret, jotka ulottuvat esimerkiksi 1980-luvun lähes legendaariseen teoriapiiriin asti. Erilaisten kulttuurihistoriallisten näkökulmien joukkoon on aina mahtunut myös teoreettisia ja filosofisia aiheita, joita ilman kulttuurihistoria olisi kovin erilainen oppiaine. Uskon Fichte-piirin pitkän kestonsa aikana kontribuoineen merkittävästi useiden kulttuurihistorioitsijoiden opiskeluun, ajatteluun ja tutkimukseen. Se on auttanut muotoilemaan kysymyksiä ja kehittämään metodeja filosofian kulttuurihistorialliselle tutkimukselle. Tiedän, että ainakin omat aiheeni ovat Fichte-piirille paljon velkaa, kun olen tulkinnut 1800-luvun filosofisen keskustelun merkitystä esimerkiksi Elias Lönnrotin ajattelulle ja toiminnalle. Lönnrotia ei ole yleensä pidetty erityisen teoreettisena ajattelijana, mutta olen pyrkinyt osoittamaan, että filosofialla on konkreettisia vaikutuksia kulttuurihistoriaan myös silloin, kun asiaa ei lähteissä suoraan mainita.
Entä miten kävi viime keväänä suunnitellun Fichte-piirin elvyttämisen kanssa? Sovimme parhaillaan tälle syksylle viidettä tai kuudetta tapaamiskertaa, olen mennyt jo laskuissa sekaisin. Lukuohjelmassa on ollut Fichten esikuvan Immanuel Kantin vaikutusvaltainen klassikko Arvostelukyvyn kritiikki ja tarkemmin sanoen sen toinen osa eli ”Teleologisen arvostelukyvyn kritiikki”, joka saadaan luettua loppuun mahdollisesti jo parin seuraavan kokoontumisen aikana.
Teksti: Juhana Saarelainen
Antoisia eläkevuosia, Tapio, ja kiitos kaikesta!