Avainsana: professoriluento

Marjo Kaartisen professoriluento Turun yliopistossa 30.9.2015

Kokoelmassaan Totuudenkynnys vuodelta 1978 (suom. Caj Westerberg) ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer kirjoittaa:

Luin lasisia kirjoja mutta näin vain muun:
tahrat, jotka tunkivat esiin tapeteista.
Elävät kuolleet
halusivat muotokuvansa maalatuksi!

Tranströmerin säkeet ovat minulle merkitykselliset, jopa niin, että luin ne tässä samassa salissa kaksi viikkoa sitten peruskurssin opiskelijoille. Ne kertovat pakosta, jolla menneisyys tunkee tutkijan mieleen, siitä, kuinka menneisyys pakottaa tarttumaan itsestään kiinni, setvimään sen kummallisia kudoksia, raottamaan sitä peittäviä paksuja uutimia. Tämä on useimmiten miellyttävä välttämättömyys.

Nämä tapeteista esiin tunkevat elävät kuolleet haastavat kulttuurihistorioitsijan. Tähän haasteeseen vastaaminen on yksi kulttuurihistorian välttämättömyys. Katson, että tämä vuoksi kulttuurihistoria on eettinen valinta, että kulttuurihistoria oppialana edustaa historiassa erityistä, eettistä painopistettä. Näin on etenkin siksi, että kulttuurihistoria on asettanut tarkastelunsa kohteeksi ihmisenä olemisen tavat. Me tutkimme sitä, mitä ihmisyys tarkoittaa, mitä ihmisyys tuottaa, mitkä ovat sen rajat – ja tietysti tutkimme rajanylityksiä. On välttämättömyys tarttua rohkeasti rajoille: epäinhimillisyyteen, tuskaan ja kärsimykseen myös ja tarkastella niidenkin merkityksiä. Meillä on oikeus mutta mielestäni myös velvollisuus osoittaa oikea ja väärä, jos kerran tunnemme, miten nämä on määritelty.

Kulttuurihistorian luonteeseen kuuluu jatkuva itsensä haastaminen. Välttämättömyys: On yhä uudelleen haastettava ajattelemisen ja kirjoittamisen tavat.

Ranskalainen feministi-filosofi Michèle Le Doeuff jo vuonna 1989 ilmestyneessä teoksessaan L’Etude et le rouet ehdotti filosofiaan uudenlaista kirjoittamisen tapaa, muistikirjakirjoittamista. Tämä kirjoittamisen tapa rohkenee tehdä läpinäkyviksi myös tutkijan hajanaiset ajatukset ja edetä mutkitellen ja kääntyillen – sanoisin: pyörteittäin. Le Doeuff kokee kirjoittamisen vaikeaksi. Tähän yksi syy on menneisyyden ja nykyisyyden välinen epäjatkumo. Sen me kaikki haluamme haastaa. Epäjatkumo on olemassa, mutta meillä on reittejä sen ylittämiseen. Le Doeuff haluaa, että hänen lukijansa hyväksyvät hänen epävarmuutensa ja etenkin hänen metodinsa rationaalisuuden heikkouden. Hän kirjoittaa, että ei-tietäminen on väistämätöntä ja että asiat voi jättää myös puolitiehen. Voimme luopua symmetriaa rakentavista tekoikkunoista julkisivuissamme ja päätyä ei-hegemoniseen analyysiin. Tällaista kirjoittamista kutsuisin pyörteiseksi.

Jotta voimme kirjoittaa pyörteisesti, on haastettava aika. Meidän kulttuurissamme, länsimaisessa kulttuurissa aika on mahtava voima, olihan antiikin Kreikan Kronos titaani. Aika on meidän suurin uhkamme, sillä juuri se lopulta meidät tuhoaa, myös muiston. Tätä pitää uhmata, johonkin pisteeseen saakka.

Tähän uhmaamisen antaa vinkin Mihail Šiškin, joka on venäläisen nykykirjallisuuden kärkiä. Hänen romaaninsa Sinun kirjeesi, joka Vappu Orlovin suomentamana ilmestyi 2012, on teos, joka sopii jokaisen kulttuurihistoriasta kiinnostuneen luettavaksi, niin kiintoisaa kyytiä saa siinä aikakäsityksemme, ajatuksemme muistista ja muistamisesta. Ottaisimmeko haasteen vastaan ja hyväksyisimme ajan pyörteet myös kirjoittamiseemme?

Šiškinin romaani on luennassani teos nimenomaan ajan pyörteistä. Se heittää kaltaiseni lineaarisesti lukevan ja ajattelevan hätäännyksen veneeseen, ilman airoja.

Sinun kirjeesi -romaanin päähenkilöt Alexandra ja Vladimir ovat rakastavaisia ja kirjoittavat kirjeitä, mutta mitä ihmettä – toisilleen kirjoittavat, mutta Vladimir sotii hirvittävän verisessä boksarikapinassa ja Aleksandra elää aivan toisessa ajassa, jossain kaupungissa? He eivät elä lainkaan samaan aikaan, mutta kirjeet kirjoittuvat. Lopulta onkin aivan sama, kenelle kirjoittavat, keneltä kirjeitä saavat ja missä ajassa. Koska aika on pyörre tai pyörteiden virta tai ehkä pyörteiden suvanto, yksi elämä on vain yksi elämä, josta ei hetken päästä enää kuulla mitään. Tämä on historioitsijoiden ikuinen murhe: katoaminen, vaikeneminen.

Tai ehkä tämän vaikenemisen voi haastaa! Vihjaahan Šiškin kuitenkin, että muistaminen on sukupolvien virrassa itsessään, että tiettyyn mittaan ihminen elää myös jonkun toisen elämää – ja pidemmän päälle kirjailijat tuovat nuo kadotetut vielä kerran henkiin. Ja tietenkin me historioitsijat, kun oikein onnistumme. Ei ole vähäpätöinen ajatus, että tiettyyn mittaan ihminen elää myös jonkun toisen elämää. Sillä ajatuksella on eettinen ulottuvuutensa.

Vladimirin hirvittävien mutta lyhyiden ja hänen henkensä vievien sotapäivien kärsimysten ja Aleksandran pitkän elämän mittaisen arjen korostunut erimaailmaisuus muistuttaa kuitenkin ennen kaikkea lohdusta: aikojen ylitse emme ole yksin, eikä kuolemaa tarvitse pelätä. Vai onko lohtu siinä, että näilläkään ei ole merkitystä? Onko tämä kulttuurihistorian välttämätön lohtu, että eläkäämme hetkessä? Vai onko lohtu se, että voimme sittenkin elää vähän myös toisen elämää?

Jollain tavalla, näin Šiškiniä luen, myös arjen arkipäiväisyys, sen nimenomainen vähäpätöisyys on suurta. Jään miettimään, mikä merkitys on sillä, että nämä kaksi, Aleksandra ja Vladimir, joille molemmille muistaminen on päähänpinttymä, kuten meille historioitsijoillekin, olemmehan muistamisen ammattilaisia, ripustautuvat kirjeidensä muodossa olemattomaan ja näin väistämättömästi – muistamattomuuteen? Ainakin se on muistutus siitä, että muistamisemme on kuitenkin vain kimaltava väike veden pinnalla, mutta silti illuusio, johon parhaimmillaan kiteytyvät menneisyyden surut ja ilot, tuskat ja riemut, koko ihmisyyden ydin.

Minulle Sinun kirjeesi kulminoitui tähän Aleksandran pohdintaan isänsä kuolinpäivästä: ”isä kuoli kesäkuun alussa, viidentenä päivänä, ja nyt se on hänen kuolinpäivänsä. Mutta se viides päivä oli siis jo aikaisemminkin hänen kuolinpäivänsä, oli aina ollut. Oli ollut päivä, muttei kuolemaa. En vain muista, mitä viime vuonna sinä päivänä oli. Samaa mitä aina: siemenet, olut, nainen ikkunassa pesemässä puitteita.”

Jos aika olisi näin kuin Šiškin mielestäni ehdottaa, pyörre, ja kirjoittamisemme niin kuin Michèle Le Doeuff ehdottaa, muistikirjassa pyörteistä, on kulttuurihistorioitsijan työ hurja pyörre.

* * *

Nämä pyörteet kohtaa arkistossa, kirjastossa, lähteisiin upotessaan. Tai kuolinpesän huutokaupassa. Vaikka vain sellaisessa, jossa jäämistö on laatikoitu ja kuljetettu huutokauppahuoneen saliin. Liikuttavia, vanhuksen vielä avaamattomissa laatikoissa lepääviä kodinkoneita – muistamattomuuden vuoksi hankittu useita samanlaisia -loputtomia kynttilänjalkoja ja koriste-esineitä täynnä unohtuneita rakkaita muistoja, vanhoja lehtiä. Tai: etenkin ajan pyörteet kohtaa sellaisessa huutokaupassa, jossa jäämistö myydään paikan päällä, vainajan kotona, sellaisessa, jonka edesmennyttä etkä ympäristöä etkä naapureita tunne?

Miten pieneltä silloin, huutokaupan näytön ensihetkinä, tuntuukaan ihmisen menneisyys, eletty elämä, miten katoavalta oma elämä, miten pieniltä jäljet, joita jätämme: pölyttyneitä kirjoja, rakkaudella ostettuja, siististi luettuja mutta joita kukaan ei enää tahdo, laatikollinen kirjeitä tuntemattomilta, loputon määrä ruostuneita keittiötarpeita, mattopinoja, vanhainkotivuosina pölyn alle hautautuneita pöytälamppuja. Miten murheellista, ja silti: ajan pyörteet täällä kuitenkin. Tunnistan kahvipannun muodon lapsuudestani, pannun omistajan, Annelin, hänen nimensä kuulen pian, Annelin maailma kohtaa oman maailmani tai minun äitini maailman koska he molemmat olivat samat kahvipannut joko saaneet tai ostaneet. Sama maku ja sama värinpilkahdus keittiön pöydässä.

Miten konkreettisesti toisen ihmisen menneisyys onkaan läsnä, kun yhtäkkiä puolivahingossa omistan ison laatikollisen Annelin pöytäliinoja, rakkaudella merkattuja, huolellisesti mankeloituja, vuosienkin kaapissa seisomisen jälkeen suoraan huutokauppalaatikosta minun pöydälleni käypiä. Näin minun historiani äkisti liittyy Anneliin, hyvin arkisella, mutta intiimillä tavalla.

Näin meidän kaikkien historiat liittyvät toisiinsa, menneiden, meidän ja tulevien ihmisten. Me olemme olemassa toisillemme. Tätä sanon yhdeksi välttämättömyydeksi. Siitä seuraa eettisesti merkittävä vaatimus lähimmäisenrakkaudesta. Tässä pyörteisessä maailmanliikkeessä tämän päivän syyrialainen pakolainen on meitä jokaista vähintään yhtä lähellä kuin Anneli.

On sanottu, että maailman kaikki ihmiset ovat vain viiden tai kuuden ihmisen päässä. Tämän teorian esitti unkarilainen kirjailija Frigyes Karinthy kauan ennen sosiaalisen median syntyä, jo vuonna 1929. Vaikka teoria ei tietenkään ole täysin pitävä, se kuitenkin erilaisissa testeissä on osoittautunut varsin oikeansuuntaiseksi, sillä me olemme kaikki samaa ja yhtä.

Silti elämme hetkiä, joita minun sukupolveni ei ole osannut painajaisissaankaan pelätä. Olemme kasvaneet ydinsodan pelossa, toistuvien taloudellisten lasku- ja nousukausien pyörteissä, television tietoiskujen, tupakka-, huume ja alkoholivalistuksen suloisina loistovuosina, jolloin oli kirkasta, mikä oli hyvää ja mikä oli pahaa. Elin maailmassa, jossa saatoin liki unohtaa, että isäni oli pakolainen, äitini sotaorpo.

Ja nyt: vihaa lähimmäisiä kohtaan kaikkialla, suunnatonta tyhjää, ymmärtämätöntä, sanalla sanoen typerää vihaa. Elämme sellaisen tyhmyyden pyörteissä, että tekee mieli yhtyä musikaalin sanoihin:

Seis maailma tahdon ulos!

Mutta emme saa paeta. On kulttuurihistorian välttämättömyys, että tämä pahan pyörre, jossa elämme, on kohdattava myös meidän tieteemme keinoin. Sanoisin, että juuri meidän on kohdattava tämä pyörre, sillä me tiedämme, mitä 1930-luvusta seurasi ja pelottavasti elämme nyt aikoja, jotka muistuttavat tuota vuosikymmentä. Me tiedämme, mistä rotuajattelu juontaa juurensa. Me tiedämme, että vihapuhe on yhtä vanhaa kuin ihminen. On kirjoitettava nämä pyörteet auki, naputettava näppäimistöt puhki, puhuttava, huudettava ääni käheäksi!

Onneksemme historiantutkimus on aina ollut poliittista siinä missä se on ollut poeettistakin. Me voimme ottaa kantaa: meidän täytyy ottaa kantaa. Meillä on velvollisuus toteuttaa tämä kulttuurihistorian välttämättömyys.

Teoksessaan Ajattelevan ihmisen vastuu Edward Said haastaa meidät. Hänen mielestään mikään ei ole moitittavampaa kuin sellaiset intellektuellin ajattelutavat, jotka saavat tämän väistämään kannanottoja. Said halveksii niitä, jotka eivät ota kantaa pelätessään näyttävänsä poliittiselta ja menettävänsä maineensa, ja vielä pahempaa, eivät ota kantaa pelätessään menettävänsä kutsut kissanristiäisiin ja komiteoihin, menettävänsä mahdollisuutensa kunnianosoituksiin.

Sanoisinkin, että onhan meidän merkityksemme oltava enemmän kuin me itse.

Ja myös: Kulttuurihistorioitsijan velvollisuus ja kulttuurihistorian välttämättömyys näin kauheina aikoina: olla pelkäämättä; tai paremminkin pelätä, mutta olla antamatta pelon halvaannuttaa.

* * *

Totuudenkynnys-kokoelmassaan Tomas Tranströmer toistuvasti kohtaa toisia, unen ja valveen ja hulluuden risteyskohdassa, totuudenkynnyksellä. Hän kuin haastaa kulttuurihistorioitsijan:

Minä yövyin unissakävijöiden motellissa.
Täällä monet kasvot ovat epätoivoiset
toiset silottuneet
pyhiinvaellettuaan unohduksen halki.

Ne hengittävät katoavat kamppailevat tulevat takaisin
ne katsovat ohitseni
ne kaikki haluavat oikeudenmukaisuuden ikonin eteen.

Toisinaan, mutta harvoin,
joku meistä todella näkee toisen:

hetkeksi ihminen tulee näkyviin
kuin valokuvassa mutta selvemmin,
ja taustalla näkyy jotakin
hänen varjoaan suurempaa.
Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä.
Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori.
Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori.
Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta.
Se on epäselvä, mutta valtaisa.
Hän kasvaa esiin siitä, se hänestä.
Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.

* * *

Tämän labyrintin me kuljemme toisen kanssa. Tämä on kulttuurihistorian tärkein välttämättömyys: nähdä toinen.

Hannu Salmen professoriluento Turun akatemiatalossa 30.5.2012

Pimeän vuodenajan keskellä, marraskuussa 1924, nuori Turun Suomalainen Yliopisto sai valovoimaisen kansainvälisen vieraan. Saksalainen historianfilosofi ja kulttuurikriitikko Oswald Spengler saapui luennoimaan ja houkutteli akatemiatalon juhlasaliin tuvan täydeltä väkeä – vaikka tilaisuuteen myytiinkin kahdeksan markan arvoisia pääsylippuja. Syksy 1924 oli muutoinkin vilkas: samassa salissa puhui maailmankuulu sosiologi Werner Sombart ajankohtaisesta aiheesta, luokkataistelun käsitteestä. Kävipä kaupungissa samaan aikaan myös japanilainen entomologian professori Teiso Esaki tutustumassa Turun yliopiston hyönteiskokoelmaan.

Vieraista Oswald Spengler oli ylivoimaisesti tunnetuin. Hän oli niittänyt mainetta kaksiosaisella teoksellaan Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes), joka oli ilmestynyt vuosina 1918–1922. Osa turkulaisyleisöstä oli epäilemättä perehtynyt teokseen, erityisesti yliopiston kirjallisuustieteen professori ja tuleva rehtori V. A. Koskenniemi, johon Spenglerin ajatukset tekivät vaikutuksen, mutta paljon oli salissa myös niitä, jotka tunsivat luennoitsijan nimen mutta eivät hänen ajatuksiaan. Jo ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista Spengler oli vetänyt johtopäätöksen, että länsimainen kulttuuri oli tiensä päässä, tuhon partaalla. Sodan jälkeen Spenglerin ajatuksilla oli erityistä kysyntää, sillä päättynyt katastrofi oli helppo tulkita lopun enteeksi. Spenglerin mukaan kulttuurit syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vähitellen hiipuvat kohti väistämätöntä kuolemaa. Filosofi J. E. Salomaa oli kuuntelemassa Spenglerin pessimistisiä käsityksiä ja totesi niiden muistuttavan Schopenhauerin näkemystä elämästä, joka päättyy aina ”vararikkoon, jossa varat eivät riitä kulujen maksamiseen”.

Suomalaisia historiantutkijoita Oswald Spenglerin puheissa näytti säväyttävän erityisesti se suvereenius, jolla tämä puhui Euroopan ulkopuolisista kulttuureista, kuten Kiinasta ja Intiasta. Itse asiassa samaan aikaan suomalaiset kulttuurintutkijat mursivat Euroopan rajoja: Edward Westermarck teki tutkimuksia Pohjois-Afrikassa, Gunnar Landtman Papuassa ja Uudessa Guineassa, Rafael Karsten Etelä-Amerikassa ja Hilma Granqvist Palestiinassa. Kulttuurihistoriallinen tutkimus sen sijaan keskittyi pääasiassa Suomeen. Tähän oli useitakin taustatekijöitä. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle ’kulttuurin’ käsite oli olennainen autonomian aikana: suomalaisuuden juuria ei voitu etsiä valtiollisesta menneisyydestä, joten katse kääntyi kulttuurisiin kysymyksiin, kieleen, tapoihin, kirjallisuuteen ja historiaan. Suomalaisen kulttuurin juuria ei myöskään pystytty johtamaan antiikin klassisista saavutuksista vaan sen sijaan oli korostettava koulutuksen, kasvatuksen ja sivistyksen merkitystä. Gunnar Suolahden johdolla ns. kulttuurihistoriallinen koulukunta julkaisi sittemmin ensimmäisenä pohjoismaana oman maansa kulttuurihistorian vuosina 1933–36. Tähän nähden ei ole yllättävää, että myös Turun Suomalainen Yliopisto halusi Spenglerin vierailun aikoihin vahvistaa osaamistaan ja suunnitteli sivistyshistorian professuurin perustamista, mutta hanke kariutui vuoden 1925 aikana. Kulttuurihistorian oppituolin perustaminen toteutui lopulta vasta vajaa 50 vuotta myöhemmin, vuonna 1972.

Kulttuurihistorialla oli jo 1920-luvulla ristiriitainen suhde kokonaisvaltaisiin hahmotuksiin. Toisaalta oli tarve luonnostella suuria linjoja, saksalaisen Karl Lamprechtin hengessä, toisaalta tarve katsoa tarkasti ja yksityiskohtaisesti kaikkia inhimillisen elämän alueita. Oswald Spengleriä pidettiin yleisesti kulttuurimorfologina, jota kiinnostivat historian muodot, ja hänen näkemyksistään löytyi yksityiskohtien tasolla paljonkin kritisoitavaa. Silti hänen uteliaisuutensa Euroopan ulkopuolisia kulttuureja kohtaan oli tärkeä havahdus, sillä historioitsijat olivat katsoneet usein liiankin lähelle, oman maansa ja kansansa vaiheisiin.

Spenglerin ydinajatus länsimaiden perikadosta perustuu käsitykseen siitä, että länsimaat ovat kulttuurinen kokonaisuus. Väistämättä joutuu kysymään, miten ajatus länsimaisesta kulttuurista on ylipäätään muovautunut, millaisten kohtaamisten, jännitteiden, konfliktien ja sulautumisten tulosta ”länsimaat” kulttuurisena rakennelmana on ja millaisia ilmiöitä oletetun ”länsimaalaisuuden” ulkopuolelle jää silläkin maantieteellisellä rajauksella, jota länsimaiksi kulloinkin kutsutaan. Spenglerin jälkeen ajatukset länsimaiden kriisistä ja perikadosta ovat olleet säännöllisesti esillä, ja tuntuu, ettei perikadolle ole näkyvissä loppua. Länsimaisen rappion tarina on Spengleriä vanhempi ja oikeastaan olennainen osa vastakohtaansa, myyttiä länsimaiden edistyksellisyydestä. Rappiota ei olisi, ellemme jo olettaisi länsimaiden olevan sivistyksen kärjessä.

Perikadon teema on ajankohtainen myös tänään. Politiikan tutkija Samuel P. Huntington julkaisi 1996 teoksensa Kulttuurien kamppailu (The Clash of Civilizations), johon viitattiin usein syyskuun 11. päivän terrori-iskujen yhteydessä. Historioitsija Niall Ferguson puolestaan julkaisi 2011 kirjan Sivilisaatio: me ja muut (Civilization: The West and the Rest), joka etsii länsimaiden oletetun menestystarinan juuria. Parhaillaan televisiossa pyörii Fergusonin sarja Länsimaiden illankoitto (Civilization: Is the West History?), jonka suomenkielinen nimi viittaa suoraan Spenglerin teokseen ja jatkaa sitkeästi länsimaiden perikadon ajatusta. Nyt uhat ja haasteet ovat toki toisenlaiset kuin ensimmäisen maailmansodan päättyessä, mutta samalla perikadon jatkuva toistuminen pakottaa kysymään – ei niinkään sitä, ovatko länsimaat todella tuhon partaalla – vaan mitä kriisin kokemus, perikadosta puhuminen, merkitsee ja mitä sillä halutaan saavuttaa.

Länsimaisesta kulttuurista puhumiseen on tutkimuksen käsitteenäkin liittynyt jonkinlainen sisäpuolisuus, tai kuten Ferguson avoimesti toteaa, me-muoto (”me ja muut”). Länsimaista kulttuuria, jos sellainen kokonaisuus ylipäätään on olemassa, katsotaan sisältä käsin. Humanistisen tutkimuksen tehtävä on tulkita tätä kriittisesti ja kyseenalaistaen. On myös tärkeää, ettei kulttuurihistoriaa nähdä kulttuurien historiana. Pikemminkin on kyse kulttuurisen tai kulttuurisuuden historiasta. En lähtisi purkamaan länsimaiden perikatoa olettamalla länsimaat kulttuuriksi, kokonaisuudeksi, vaan kysymällä, mitä länsimailla kussakin yhteydessä tarkoitetaan ja millaisiin ilmiöihin lopun ennakointi, perikato, liitetään. Länsimaiden perikato on kulttuurinen rakennelma. Voimme kysyä, mitä perikadosta puhuminen tietyssä historiallisessa tilanteessa merkitsee. Väitän kuitenkin, ettei länsimaiden perikato sinänsä merkitse mitään. Se ei merkitse mitään ilman ihmistä. On kysyttävä, mitä perikato merkitsi niille aikalaisille, niille ihmisille, jotka kokivat elävänsä kuilun partaalla.

Jo Oswald Spenglerin aikana perikato ymmärrettiin vaihtelevin tavoin. Vajaa viikko Spenglerin Turun-vierailun jälkeen sanomalehti Uusi Aura julkaisi pääkirjoituksen ”Länsimaiden heikko kohta”, jossa näkemys perikadosta yhdistyi Venäjällä tapahtuneeseen vallankumoukseen ja hiipivään kommunismin pelkoon. Pääkirjoitus toteaa: ”Ei tarvitse omata edes sitä pessimististä käsitystä länsimaisen kulttuurin tulevaisuudesta yleensä, joka tri Spenglerillä on, nähdäkseen mitä merkitsee se hiljainen maanalainen jyminä, joka ei ole lakannut kuulumasta sitten Venäjällä tapahtuneen suuren tulivuorenpurkauksen, ja ollakseen huolissaan Euroopan tulevaisuudesta.” Länsi-Euroopan kansat eivät pääkirjoituksen mukaan nähneet uhkaavaa vaaraa. Kirjoittajan mukaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneissä pikkuvaltioissa oli kuitenkin toisenlaista ”voimaa” kuin vanhoissa Länsi-Euroopan maissa, sillä niillä oli halu elää ja luoda uutta. Pääkirjoitus toteaa: ”Niiden keskuudessa ei vielä ole alkanut se kangistumisprosessi, joka mainitun tutkijan [siis Spenglerin] mukaan jo lienee alkanut Länsi-Euroopassa. Neuvosto-Venäjästä eronneet uudet valtiot eivät tässä mielessä kuulu ’länsimaihin’. Ne tahtovat vielä elää ja jaksavat siihen uskoakin.”

Uuden Auran kirjoituksessa ajatus länsimaiden tuhosta yhdistyy vaaran kokemukseen, siihen, että kriisin hetkellä käsitys historiasta asettuu liikkeeseen. Oswald Spenglerin näkemykset syntyivät ensimmäisen maailmansodan keskellä, ja niitä tulkittiin sodan jälkeisen epävarmuuden maailmassa. Spenglerin pessimistisen vision voi rinnastaa toiseen historiakäsityksen ilmaukseen, joka syntyi välähdyksenomaisesti hieman myöhemmin, toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Vuonna 1939 saksanjuutalainen kirjallisuuskriitikko, esseisti ja filosofi Walter Benjamin kirjoitti kuuluisat teesinsä historiasta. Benjaminin mukaan ”[m]enneisyyden historiallinen esittäminen ei merkitse sen tunnistamista, ’kuinka oikeastaan on ollut’. Se merkitsee muistamisen hallitsemista sellaisena, jona se välähtää esiin vaaran hetkellä.” Benjamin itse eli juuri ”vaaran hetkellä”. Historiateesiensä kirjaamisen jälkeen hän joutui pakenemaan Saksasta Pariisiin ja yritti sieltä edelleen Espanjan ja Portugalin kautta Yhdysvaltoihin, mutta Pyreneiden vuoriston yksinäisessä hotellissa voimat pettivät.

Historiateesiensä huipennuksena Benjamin esitti vaikuttavan vision siitä myrskystä, jonka kourissa ihmiset elivät. Benjamin viittaa itävaltalaisen kuvataiteilijan Paul Kleen maalaukseen Angelus novus ja kirjoittaa: ”[Maalaus] esittää enkeliä, joka näyttää siltä kuin aikoisi etääntyä jostakin, jota se tuijottaa. Sen silmät on avattu ammolleen, sen suu on auki ja siivet levitetty. Historian enkelin täytyy näyttää juuri tällaiselta. Se on kääntänyt kasvonsa menneisyyteen [ja näkee] katastrofin, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen. Se tahtoisi toki jäädä, herättää kuolleet ja kerätä yhteen sen, mikä on lyöty palasiksi. Mutta paratiisista päin puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin ja joka on niin voimakas, että enkeli ei voi niitä enää sulkea. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaisiin asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.”

Walter Benjaminille historia oli ohi kiitävä välähdys. Paratiisin puhuri paiskaa historian enkelin selkä edellä kohti tulevaisuutta, eikä historia kykene itse vaikuttamaan suuntaansa. Jälkeen jää vain raunioita ja kuolleita, jotka historian enkeli näkee – ja me kaikki voimme nähdä, vaikka emme tiedäkään, mihin olemme menossa ja miten paljon uusia uhreja ennen pitkää asettuu näkökenttäämme. Näitä sanoja kirjoittaessaan Benjamin antoi mielestäni tärkeän kulttuurihistoriallisen opetuksen. Vaikka tutkisimmekin historiaa menneenä – tai vaikkapa juuri rankelaisittain ”sellaisena kuin se oli” – on tärkeää ymmärtää historia jatkuvasti muuttuvana merkityksenantona. Ihminen on itse ajan virrassa, kenties juuri paratiisista puhaltavan myrskyn vietävänä, ja siksi historiaa pitää tarkastella myös kokemukselliselta kannalta. Historia on aina sitä, mitä se meille merkitsee.

Minulle keskustelu länsimaiden perikadosta on puhetta historian merkityksellisyydestä. Spenglerin ja Benjaminin ajatukset kielivät siitä, että historiakäsitys kumpuaa kriiseistä. Horisonttimme muuttuu joka hetki; ja siksi historia on kirjoitettava aina uudelleen. Se tapa, jolla historiaa tutkimme, kuvaamme ja ymmärrämme, on kulttuurinen prosessi, jossa kohtaavat näkemykset menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Yritämme katsoa historiaa ulkopuolelta, mutta olemme väistämättä sen osia, historian synnyttämiä ja sen perillisiä. Ehkä juuri tämä perillisyys tekee perikadon ajatuksesta inhimillisen ja lohdullisenkin, sillä se sisältää ajatuksen siitä, että jokin, joka on kerran alkanut, väistämättä päättyy. Mutta juuri kriisin hetkellä menneisyys muuttuu tärkeäksi ja merkitykselliseksi.

Kulttuurihistorioitsijalle menneisyys, myös länsimaiden perikato, on ihmisen muotoinen ja kokoinen: se on koettua historiaa, tunteita, odotuksia ja muistoja – syntyivätpä ne sitten Walter Benjaminin makuuhuoneen hämärässä Pyreneiden vuoristossa tai Oswald Spenglerin kävelymatkalla Turun akatemiatalolta kohti keskustaa, himmenevässä marraskuun illassa.