Kirjoittaneet Juuso Airola & Arvi Seesjärvi osana syksyn 2020 Historian kirjoittaminen -kurssia

Ritarit saivat syntynsä omana soturiluokkanaan sydänkeskiajalla. Ajanjakson säihkyvähaarniskaisen taistelijan yleisimmistä ominaisuuksista muodostui ritarillisuuden kuva, ja käsite on jäänyt elämään vielä meidän päiviimme saakka. Ritarinkaltaisia sotureita oli kuitenkin olemassa jo ennen toiselle vuosituhannelle saapumista eikä ratsain taistelevaa soturia voinut pitää harvinaisena näkynä. Hevosista muodostui tällaisen taistelevan eliittiluokan tärkeä määrittelevä tekijä. Ritarit eivät käytökseltään juuri eronneet toisistaan, oli kyse sitten taistelemisesta tai vapaa-ajan vietosta. Kun näitä tapoja, piirteitä ja ominaisuuksia alettiin niputtamaan yhteen, syntyi kokonaisuus, josta alettiin puhua ritarillisuutena. Se pyrki kuvaamaan kaikkia ritareita ja heidän toimintaansa.

Ritarillisuuteen liittyvät ominaisuudet ja taidot

Kohteliaisuus ja hyvä käytös ovat piirteitä, joita usein liitetään ritarillisuuden käsitteeseen. Termin etymologia on kuitenkin paljon värikkäämpi. Ritareiden kulta-aikana vuosina 1100–1300 ei ritarillisuudesta vielä puhuttu, vaan käsite syntyi vasta tuon ajanjakson jälkeen kirjallisuuden parissa. Tarinoissa kuvattu ritarillisuus nojasi kuitenkin oikeaan toimintaan ja oikeisiin ritareihin. Ritariksi tullakseen oli oltava hyvä ja voitokas taistelija, mutta pelkkä taistelutaito ei yksinään riittänyt. Heidän tuli todistaa jatkuvasti omaa urheuttaan ja rohkeuttaan taisteluiden tiimellyksessä. Ritarius ei tehnyt ihmisestä automaattisesti urheaa tai rohkeaa, mutta ritarillisen soturin katsottiin edustavan molempia ominaisuuksia.

Ritarillisuuden esiintyminen ei rajoittunut vain fyysiseen taisteluun vihollista vastaan. Ritareilta odotettiin lisäksi heikkojen ja köyhien puolustamista. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että he auttoivat ja suojelivat naisia, leskiä ja orpoja, eli niitä, joiden ei katsottu itse kykenevän puolustamaan itseään. Ideaalisesti ritarillisuus oli itseään huono-osaisempien auttamista ja turvaamista niiltä, jotka heitä uhkasivat. Usein uhka tulikin sellaisilta, joilla oli varallisuus ja valta puolellaan. Suojelu ei vaatinut taistelemista, mutta tältä ei aina vältytty.

Taistelutovereiden auttaminen sekä puolustaminen olivat yhtä lailla osa ritarien elämää ja taisteluissa he olivat lojaaleita toisilleen. Lojaalius kattoi kentällä olevien sotureiden lisäksi myös valan vannomisen hallitsijalle, jota he toimillaan puolustivat. Ritarien uskollisuus kattoi kaikki omalla puolella taistelevat joukkojen johtajasta viimeiseen rivimieheen. Äärimmilleen vietynä se saattoi maksaa ritarin oman hengen, mutta ritarillisuuden arvomaailman mukaisesti tämä oli kuitenkin hyväksyttävä hinta uskollisuudesta omiaan kohtaan. Uskollisuus oli tärkeä osa koko ritariaatetta. Keskiajan ritarikuntien sisällä uskollisuusvaatimus tovereita kohtaan laajeni entisestään. Ritarin kuului puolustaa kaikkia saman ritarikunnan jäseniä hengellään, vaikka he olisivat olleet tuntemattomia toisilleen. Lojaaliuden kääntöpuolesta muodostui ritarillisuuden suurimpana pidetty synti eikä mitään pidetty niin hirveänä rikoksena kuin omien tovereidensa pettämistä. Pelkurimainen pakeneminen taisteluista oli pahin ja epäritarillisin teko, jonka ritari saattoi tehdä.

Herrasmiesmäisyys juontaa juurensa ritarillisuuteen. Ritarien muodostuessa omaksi korkeammaksi sosiaaliluokakseen he alkoivat omia piirteitä aatelisilta. Tavallisen kansan piireissä luku- ja kirjoitustaito olivat erittäin harvinaisia, mutta ritareiden keskuudessa niistä muodostui nopeasti yleisiä ominaisuuksia. Hovien erilaiset harrastukset löysivät myös kotinsa ritareiden keskuudesta. Metsästyksestä sekä runouden, musiikin ja tanssin taitamisesta muodostui osa ritarillista käyttäytymistä ja osaamista. Urheiden sotureiden lisäksi ritarit olivat kaunopuheisia keskustelukumppaneita, joilta onnistui myös sotimista sivistyneemmät aktiviteetit.

Ritareiden väkivaltainen elämä

Kaikki ritarit eivät olleet käytökseltään samanlaisia. Osa heistä eli koko elämänsä ritarillisia arvoja korostaen, mutta osa toimi täysin päinvastaisesti. Toimintamallien väliin mahtui vielä laaja kirjo ritarillisuuden erilaisia tulkintoja, jotka vaihtelivat toisistaan jopa ääripäästä toiseen. Ritarin sosiaalisen aseman saaminen ja sen tarjoama valta saattoivat riittää osalle sotureista ilman sen suurempaa sitoutumista aatteen ideaaleihin. Valehtelu, murhaaminen ja raiskaaminen olivat osa keskiaikaista elämää ja sodankäyntiä. Yksikään ritari ei ollut tällaisesta toiminnasta tiedoton ja joutui elämässään sellaisiin tilanteisiin, joissa ritariuden ihanteista ei näkynyt merkkiäkään.

Sodassa on aina kaksi osapuolta, joista molemmat pitävät omia toimiaan oikeana ja vastustajan puolestaan väärinä. Vihollisen alueiden ryöstely ja tuhoaminen olivat normaaleja sodankäynnin tapoja keskiajalla. Sillä oli psykologinen tarkoitus haastaa vihollisen auktoriteetti hänen omilla maillaan ja yrittää pakottaa hänet tätä kautta luovuttamaan. Armeijat eivät koostuneet vain hallitsijoille uskollisista taistelijoita vaan mukana oli myös maksettuja palkkasotilaita. Heistä eroten ritarit pyrkivät toimimaan taistelun tohinassakin ritarillisesti. Ritareista kertovat tarinat ja legendat saivat syntynsä näissä väkivaltaisissa kahakoissa, kun tarinat taisteluiden sankareiden uroteoista levisivät ihmisten korviin. Hyvään pyrkivät tarkoitusperät pystyivät kuitenkin vain harvoin tulemaan julki sodan kauheuksissa, eikä väkivallalta voitu välttyä.

…ja sen kaunisteltu kuva

Chanson de geste (sankarirunoelmat), joissa käsiteltiin Ranskaan, Britanniaan ja antiikkiin liitettäviä tarinoita, oli merkittävä tekijä ritarillisuuskäsityksen muotoutumiselle. Nämä 1100-luvulla kirjoitetut tarinat ammensivat kansataruista ja antiikin teksteistä. Keskiaikaiskirjailijoiden värikkään kynän myötä tekstit muotoutuivat osaksi aikansa ihanteita. Ritarilliset sodan ja kunnian kultit yhdistyivät taisteluissa, jotka olivat runojen keskeisiä elementtejä. Esimerkiksi antiikin tarinoita Aleksanteri Suuresta mukailtiin tukemaan ritariaatetta. Urheus, rohkeus, rehellisyys ja uskollisuus ovat adjektiiveja, joiden nähdään toistuvan keskiaikaisten ritarien lisänimityksissä Chanson de geste –sankarirunoelmissa.

Romanttinen puoli eli taruissa ja legendoissa. Ritariromantiikka maalasi ritareista kuvaa naisia palvelevina herrasmiehinä. Etenkin damsel in distress, eli pulassa oleva neitokainen on olennaisia teemoja keskiaikaisissa ritaritarinoissa. 1400-luvulla perustettiin lemmenhovi Ranskan kuningas Kaarle IV:n hyväksymänä. Hovi perustui naisten kunnioitukselle, ja sen jäsenet olivat ritareita sekä muita aatelisia. Kuitenkin on tiedossa sattumuksia ritarillisuuden arvojen kannalta kyseenalaisesta toiminnasta, joissa eräässä aatelismiehet lähtivät suurella joukolla ryöstämään kauppiaan leskeä – epäonnistuneesti. Naista kunnioittava ritarillisuus tuntuu tästä olevan kaukana. Aikalaiset sovelsivat ihanteellisia käsityksiä ritarillisuudesta omiin tarkoitusperiinsä ja tämänkaltaisissa tapauksissa monesti oli kyseessä jonkinlainen seuraleikki, jonka sääntöjä voi olla vaikeaa nykyajan perspektiivistä ymmärtää. Romantiikan rooli ritarillisuuden käsittämisessä korostui keskiajan jälkeisinä vuosisatoina. Esimerkiksi nykyaikana, kun kuulee sanan ritarillisuus, ensimmäisenä tulee usein mieleen nimenomaan herrasmiesmäiset käytöstavat.

Ulrich von Lichtenstein esimerkkinä ritallisuudesta, Universitätsbibliothek Heidelber, Cod. Pal. germ. 484, f. 237r https://digi.ub.uni-heidelberg.de/diglit/cpg848/0469

Ritarikuntien synty

Sodankäynti ja tappaminen olivat lähtökohtaisesti vastoin katolisen kirkon oppia. Sydänkeskiajalla kirkko alkoi kuitenkin hyödyntää kirkkoisä Augustinuksen lanseeraamaa ajatusta oikeutetusta sodasta. Tähän nojaten kirkko pystyi vihdoin antamaan tukensa eurooppalaisille armeijoille ja ritareille. Väkivallan opillinen hyväksyminen mahdollisti ristiretket. Pyhän maan koettiin olevan toisen vuosituhannen alussa uhattuna, ja kirkon piti lähteä puolustamaan kristinuskoa tai ainakin kerätä sotajojoukko tehtävää toteuttamaan. Ritarillisuuden ideaali alkoi omata hengellisiä piirteitä, kun ritarit alettiin nähdä Kristuksen puolesta taistelevina sotureina. Heidän toimintansa katsottiin olevan Jumalan hyväksymää. Kaikki ristiretkille osallistuneet saivat kirkolta pelastuksen aiemmista sekä matkalla tapahtuvista synneistä.

Kirkon hyväksynnän ja ristiretkien alkamisen seurauksena alkoi hengellisiä ritarikuntia muodostua sekulaarien rinnalle. Järjestöön sitoutumisen ja uskollisuuden vannomisen lisäksi jäseniltä vaadittiin uskonnollista lupautumista. Ritarit olivat sotureita, mutta myös kirkon edustajia, taistelumunkkeja, jotka elivät luostarisäännöstön mukaan.

Hengellisten ritarikuntien toiminta sisälsi muutakin kuin taistelemista ja uskonnollisia harjoitteita. Ristiretkien myötä syntynyt Temppeliherrojen ritarikunta kunnostautui esimerkiksi pankkitoiminnan saralla, jota useat Euroopan hallitsijat hyödynsivät. Ritarikunnilla oli yleisesti myös hyvä ja luotettava maine, joka mahdollisti tällaisen toiminnan harjoittamisen. Keskiaikaisten hallitsijoiden lupaukset eivät olleet aina kiveen hakattuja, mutta ritarikuntien sanansa pitäminen perustui kunniallisuuteen. Maallinen toiminta ei poistanut kirkon osallisuutta hengellisten ritarikuntien toiminnassa. Ne toimivat suorassa paavin alaisuudessa noudattaen hänen ja kirkon tahtoa. Temppeliherrojen kaltaiset uskonnolliset ritarikunnat olivatkin väkivallattoman kirkon aseistettu oikea käsi, jotka hoitivat taistelemisen sen puolesta.

Kirkko ja ritarillisuus – kuinka kirkko muodosti ja hyödynsi romantisoitua kuvaa ritarillisuudesta

Uskonto oli vahvasti mukana myös ritaritarinoissa ja niiden romantisoinnissa. Esimerkiksi The History of the Holy Grail sisältää kohtauksia, joissa enkeli, pyhimys tai Jumala itse tulee apuun taistelussa kristinuskon vihollisia vastaan. Yhdessä tarinassa Jumala antaa Seraphelle taistelukirveen, jolla Seraphe hukuttaa viholliset heidän omaan vereensä tehden heistä silppua. Ritarien elämässä pyhimykset ja uskonnollinen viitekehys olivat vahvasti läsnä. Esimerkiksi arkkienkeli Mikaelin voidaan katsoa edustavan ritarillista kuvaa taivaallisten sotajoukkojen korkea-arvoisena upseerina.

Tarinoiden ympärille syntyi kultinomaista mainetta, kun kirkko alkoi teettää esimerkiksi lasimaalauksia ja kerätä reliikkejä kristikunnan suurista sankareista. Pyhimyskultit ja ritarien ihannointi kulkivat käsi kädessä. Ritarien ihanteisiin kuului samoja arvoja, joiden kautta ansioituneita kirkon palvelijoita julistettiin pyhimyksiksi. Ei ole siis vaikeaa kuvitella, miten lasimaalauksien sankarit sotisovassa ja uljaasti taisteluun ratsastaen vaikuttivat tavallisten ihmisten mielikuviin.

Vuonna 1191 tehtiin kuningas Arthurin hautalöytö, jonka glastonburylaiset munkit tehtailivat avittaakseen omia taloudellisia pyrkimyksiään. Tarunomaisen kuninkaan hautalöydön odotettiin tuovan reliikkikaupan myötä suuret rahavirrat luostariin. Vaikka nykyään kyseinen juoni on paljastettu, niin aikanaan se oli uskottava ja muokkasi osaltaan historiaa. Saman sävytteistä historian muokkausta harrastivat myös Britannian historiaa sankarirunoelmiin kirjoittavat lyyrikot. Heillä oli vapaat kädet muokata kuvaa historiasta siten, että se sopisi paremmin ritarillisuuden muottiin. 

*

Romantisoitu ritari juontaa juurensa ritarikuntien ja yksittäisten taistelijoiden tarjoamiin esikuviin. Todellisuudessa ritarillisuus ei aina pystynyt nousemaan esiin ritarien toteuttaessa velvollisuuksiaan, mutta se ei estänyt heitä tähän pyrkimästä. Hoveista ja aatelisilta lainatut harrasteet ja taidot sekä soturien oma kunniaan pyrkivä taistelijan etiikka yhdistyivät hevosen päältä taistelevassa ritarissa. Tarinoiden kautta näistä henkilöistä tuli kuitenkin elämää suurempia urhoja, joiden harvoin katsottiin toteuttaneen ritariuden varjopuolta.

Lähdeluettelo

Barber, Richard, The Reign of Chivalry. Suffolk, UK: Boydell Press, 1980.

Huizinga, Johan, Keskiajan syksy. Juva. WSOY (1919) 1989.

Jones, Robert, Knight: The Warrior and World of Chivalry (General Military). Oxford: Osprey Publishing, 2011.

Kaeuper, Richard W., Chivalry and Violence in Medieval Europe. Oxford: Oxford University Press, 1999.

Keen, Maurice, Chivalry. New Haven, CT: Yale University Press (1984) 1990.

Nardo, Don, Medieval Knights and Chivalry. San Diego, CA: ReferencePoint Press, 2014.