Sakari Topelius (1818–1898) oli monipuolinen ja tuottelias kirjoittaja, jota arvostettiin satujen mestarina. Hän oli tärkeä mielipidevaikuttaja, ja hänellä oli huomattava pedagoginen ja moraalinen vaikutus. Tässä blogissa tarkastelen Topeliuksen kasvatusajattelua ja siihen vaikuttaneita seikkoja satujen näkökulmasta. Kansallisbiografian mukaan Topelius oli kansallismielinen, korosti isänmaanrakkautta ja painotti historiallista yhtenäisyyttä. Lisäksi hän nosti esiin kansan ja hallitsijan yhteyden kritisoiden hallitsevien ja omistavien luokkien itsekkyyttä ja materialismia. Topelius oli poliittisesti lähellä fennomaniaa, mutta painotti ruotsin kielen merkitystä ja vastusti kielinationalismia. Topeliuksen maailmankuvaan vaikutti vahvasti myös luonto ja uskonto. Hän myös arvosti yksinkertaisuutta, kansanomaisuutta ja lapsenomaisuutta.
Pojista miehiksi ja tytöistä äideiksi mielikuvituksen avulla
Topeliuksen kasvatusajattelun taustalla oli hänen lapsikäsityksensä, johon vaikutti vahvasti romantiikan aatevirtaus. Kirjailija Anna-Liisa Alangon (2003) mukaan uuden lapsikäsityksen keskiössä oli lapsen harjaannuttaminen aikuisten maailmaan kasvatuksen avulla, ja suurien moraalisten kehotusten tilalle tuli mielikuvitukseen ja tunteisiin vetoaminen. Topelius ihannoikin lapsuutta ja lasta viattomuuden, luonnon läheisyyden ja spontaaniuden takia. Hän ajatteli lapsen erilaisena aikuisena: lapsi ajattelee objektiivisesti ja lasta ei kannata tunkea aikuisten muottiin. Saduissa tämä ilmenee yksinkertaisuutena ja naiiviutena. Topeliuksen mukaan lapsi ei erota hyvää ja pahaa toisistaan vaan niiden ominaisuudet pitää heille selkeästi erotella.
Topeliuksen teksteissä näkyy selkeästi myös ajalle tyypilliset perinteiset sukupuoliroolit: maskuliininen rehtiys, sotilaallinen sankaruus ja rohkeus sekä feminiininen koti ja lapset. Hänen teksteistään on siis löydettävissä selkeästi sukupuolien kuvausten, odotusten ja roolien välisiä eroja, mutta asetetut moraaliset vaatimukset olivat yhtä korkeat kaikille. Perinteisistä sukupuolirooleista huolimatta Topelius oli tyttöjen koulutuksen puolesta, mutta korosti silti äitiyttä. Pasi Jaakkolan (2011) mukaan Topeliuksen lastenkirjat huomioivatkin naiskuvan muutoksen, mutta hitaasti.
”Satusetä” kasvattajana
Pasi Jaakkolan (2011) mukaan Topeliuksen kasvatusajattelu oli suunnattu maaseudun lapsille, ja tärkeitä teemoja ajattelussa olivat muun muassa isänmaallisuus, yhteisöllisyys ja perheen kunnioittaminen. Kasvatuksessaan Topelius lähtikin lapsen lähtökohdista, ja kansalaiskasvatuksen tavoitteena oli tehdä heistä ahkeria, rehellisiä ja kristinuskon hyveet omaavia kansalaisia. Jumalan ja isänmaan rakkauden lisäksi myös luonto oli yksi tärkeimmistä teemoista Topeliuksen teoksissa.
Topeliuksen kasvatusajatteluun vaikutti myös vahvasti Euroopasta tulleet aatevirtaukset. Anna-Liisa Alanko (2003) kertoo uushumanistisen pedagogisen ohjelman painottavan kasvatuksen ja oppimisen kokonaisuutta positiivisen luonteenmuodostuksen kautta. Topelius oli kiinnostunut kasvatuksesta ja opetuksesta, mutta kritisoi valistusajan pinnallista, egoistista ja aristokraattista kulttuuritraditioita. Lisäksi hän vastusti liiallista teoretisointia ja kuivaa moralisointia. Kirjailijana Topelius oli kuitenkin romantikko, mikä näkyy esimerkiksi romanttisena mielikuvitusmaailmana ja idealismina.
Topeliuksen mielestä lastenkirjan tuli olla reipas, sydämellinen, ymmärrettävä, iloinen ja tuoda esiin niin elämän hyvät kuin huonotkin puolet. Hänen kenties rakastetuin satunsa on Koivu ja tähti satukokoelmasta Lukemisia lapsille (1865–1896). Topeliuksella sadun maailma tulikin luonnostaan, ja sadut käsittelivät isänmaata ja sen historiaa, luontoa, Jumalaa sekä hyvän ja pahan taistelua. Myös vastuu köyhistä ja vähäosaisista nousee esille hänen kirjoituksistaan. Hänen satujaan kuvaa monivaiheinen juoni, onnellinen loppu ja pyrkimys läheiseen kontaktiin lukijan kanssa. Topelius yhdisteli kirjoituksissaan mielikuvitusta ja arkimaailmaa sekä legendaa ja historiaa, kuten Turun linnan tonttu-ukko -sadussa (1849). Hän myös muunteli kansainvälisiä satuaiheita suomalaisuuteen sopiviksi.
Lopuksi
Topeliuksen kasvatusajatteluun vaikuttivat aatevirtaukset kuten valistus, romantiikka ja nationalismi. Kasvatusajattelun ytimessä oli lapsen mielikuvitukseen ja tunteisiin vetoaminen. Tärkeimpiä teemoja Topeliuksen saduissa olivat isänmaallisuus, perhe, uskonto sekä luonto. Hän myös sekoitti satuihinsa erilaisia aineksia, kuten faktaa ja fiktiota. ”Satusedälle” sadun maailma tuli luonnostaan.
Kerttu Torila on toisen vuoden historian opiskelija Turun yliopistossa. Blogiteksti on kirjoitettu osana Historian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2024.
Lähteet:
Alanko, Anna-Liisa et al.: Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Tammi, Helsinki 2003.
Vuosi 1848 on merkittävä vuosi Euroopan historiassa. Ihmiset ympäri Eurooppaa nousivat vastustamaan hallintoa vallankumouksin, ja saivat aikaan todellisia muutoksia. Jo 1800-luvun alussa asemaansa vahvistanut sanomalehdistö kukoisti ja levitti tietoa vallankumouksellisista liikkeistä ympäri Euroopan. Samalla Suomi tasapainoili Venäjän keisarikunnan vallan alla, ja suomalainen lehdistö etsi identiteettiään. Maailma oli murroksessa, jota lehdistö toiminnallaan siivitti.
Tässä artikkelissa tarkastelemme vuoden 1848 poliittista liikehdintää lehdistön näkökulmasta, ja keskitymme erityisesti tiedonkulkuun, Ranskan helmikuun vallankumoukseen sekä tapahtumiin Suomen näkökulmasta. Ensisijaisena lähteenä artikkelissa toimii kulttuurihistorioitsijoiden Heli Rantalan ja Heidi Hakkaraisen julkaisu The Travelling of News in 1848: The February Revolution, European News Flows, and the Finnish Press (2022). Kyseinen artikkeli on julkaistu osana kulttuurihistorian Viraalinen kulttuuri 1800-luvun alun Euroopassa -tutkimushanketta. Rantala ja Hakkarainen käsittelevät tekstissään vuoden 1848 poliittista liikehdintää ja siihen liittyvien uutisten leviämistä ympäri Eurooppaa alati kasvavan lehdistön avulla, jota käsittelemme myös tekstissämme. Artikkelissamme avaamme Suomen lehdistön asemaa Venäjän ja Ruotsin välissä ja sitä, kuinka uutiset Euroopan tapahtumista levisivät Suomeen.
Millais, J. E. (1848) Attack on a Barricade in Paris. Paris Île-De-France France, 1848. [Place of Publication Not Identified: Publisher Not Identified] [Photograph] Retrieved from the Library of Congress, https://www.loc.gov/item/2021669862/.
Eurooppalainen lehdistökulttuuri muutoksessa
Sanomalehdet olivat eräitä tärkeimpiä tiedon välittämisen muotoja 1800-luvulla. Niiden avulla informaation levittäminen oli mahdollista aiempaa laajemmalle ja kansainvälisemmälle yleisölle, luoden osaltaan maailmasta pienemmän oloisen. Tiedot vuoden 1848 tapahtumista toiselta puolelta Eurooppaa saapuivat viikoissa Suomeenkin. Kun lennätin saavutti 1800-luvun puolivälin jälkeen armeijaa laajemman käyttötarkoituksen, mahdollisti se entistä nopeamman uutisten liikkumisen.
1800-luvun eurooppalaista lehdistöä ja lehdistökulttuuria leimasivat kehitys ja muutokset. Erityisesti vuoden 1848 tapahtumat siivittivät lehdistöä uuteen suuntaan, mutta ennen kyseisiä tapahtumia teknologia oli vasta kehittymässä. Erityisesti vuonna 1789 puhjenneella Ranskan suurella vallankumouksella oli vaikutusta 1800-luvun lehdistön muovautumiseen. Se vaikutti niihin tietoverkostoihin ja tapoihin toimia, jotka Euroopan maat jakoivat, ja jotka mahdollistivat suhteellisen nopean uutisoinnin vuoden 1848 tapahtumista. Myös lukutaidon nousu sekä suhde uudenlaiseen lukemiseen kiinnittyvät lehdistön korostuneeseen rooliin koskien vuoden 1848 tapahtumien uutisointia.
Eurooppalaisella lehdistöllä voidaan nähdä olleen ylikansallisia konventioita ja rakenteita, joita noudatettiin omien kansallisten tapojen lisäksi. Nämä yhteiset eurooppalaiset rakenteet mahdollistivat tiedon leviämisen ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Esimerkiksi tiedon saannin suhteen oltiin paljolti riippuvaisia muista lehdistä, joita hyödynnettiin lähteinä. Tekstien kierrätys on yksi vuosisadalle tyypillinen tapa toimia ja jakaa tapahtumia. Myös postijärjestelmällä oli suuri rooli 1800-luvun lehdistössä, koska sen avulla kuljetettiin lehdistölle tietoa antavia kirjeitä.
Vuoden 1848 tapahtumat edesauttoivat uudenlaisen lehdistökulttuurin muotoutumisessa sekä vaikuttivat 1800-luvun loppupuolen mediaan nostaen tiedon arvostusta sekä uutisten kierrätystä. Jo 1840-luku oli merkittävä lehdistön kehitykselle uuden painotekniikan kehittämisen sekä uusien informaatioverkkojen myötä, joiden avulla lehdistö kasvoi valtavasti ja uutiset levisivät yli uusien rajojen. Lähteet koskien tietoverkkojen luonnetta ovat fragmentaarisia, mikä tekee informaation liikkumisen tutkimisesta hankalampaa. Tiedetään kuitenkin, että kaikista ylikansallisista tavoista huolimatta uutisten liikkumiseen ja tiedon saatavuuteen vaikutti maantieteellinen sijainti. Tieto liikkui eri reittejä pitkin eri tahtia.
Sensuurin merkitys 1800-luvun lehdistökulttuurissa on oleellinen, ja vuoden 1848 tapahtumilla oli vaikutuksia sen käyttöön. Vaikutukset liittyvät poliittisten ideoiden ja aiheiden kirjoituksiin, joita haluttiin levittää tai päinvastoin rajoittaa. Vuosi 1848 vaikutti sensuurin vähentämiseen osassa maita ja alueita, joissa se oli ollut aiemmin hyvinkin tiukkaa, kuten Wienissä. Sensuurin vähenemiseen vaikutti myös nousevan porvariston vaatimus sanan- ja lehdistönvapaudesta. Toisaalta Venäjällä ja näin ollen myös Suomessa vuoden 1848 tapahtumat aiheuttivat päinvastaisen reaktion ja esimerkiksi suomalaista lehdistöä rajoitettiin sekä tarkkailtiin entistä enemmän vallankumouksellisten aatteiden leviämisen pelossa.
Vallankumouksien vuosi
Vuotta 1848 ei kutsuta turhaan Euroopan hulluksi vuodeksi. Euroopassa kuohui poliittisesti, ja vallankumousten ja kapinoiden aalto pyyhki yli mantereen. Taustalla vaikuttavia tekijöitä oli monia, ja ne linkittyivät toisiinsa: huonot sadot olivat ajaneet ihmisiä nälkään ja köyhyyteen, talouden ongelmat kurittivat Eurooppaa, ja uudet poliittiset ideat saivat yhä suurempaa kannatusta. Porvariston määrä oli noussut, ja kaupunkiväestön asema oli kurja. Vaikeudet johtivat tyytymättömyyteen kansan keskuudessa, ja uudet aatteet — liberalismi, nationalismi ja sosialismi — houkuttelivat lupauksilla paremmasta tulevaisuudesta. Kyseessä ei ollut yksi yhtenäinen vallankumousaalto, vaan ennemminkin alueellisten vallankumousten sarja, jossa jokainen oli erilainen ja omien alueellisten tekijöiden määrittämä. 1800-luvun alkupuolella vahvistuneella medialla oli osansa vallankumousten ruokkimisessa: tieto muiden maiden tapahtumista levisi nopeasti ja edesauttoi vallankumouksellisen toiminnan leviämistä. Juuri tapahtumien samanaikaisuus ja nopea eteneminen linkittyvät ajatukseen hullusta vuodesta.
Ranskan helmikuun vallankumous oli yksi vuoden 1848 suurimmista mullistuksista. Se ei ollut vuoden vallankumouksista ensimmäinen, mutta sen rooli vallankumouksellisten liikkeiden leviämisessä Euroopassa oli merkittävä. Helmikuun vallankumous johti Ranskassa monarkiasta luopumiseen ja tasavaltaan siirtymiseen. Kehitys oli nopeaa: alle viikossa katujen kansannousut saivat kuninkaan luopumaan kruunusta ja johtivat toisen tasavallan perustamiseen. Tieto vallankumouksesta levisi nopeasti halki Euroopan, jossa tapahtumia seurattiin mielenkiinnolla.
Muita merkittäviä vallankumouksia vuonna 1848 tapahtui Italian niemimaan valtioissa, Saksan pikkuvaltioissa sekä Habsburgien valtakunnassa. Vallankumouksellista toimintaa oli lukuisissa kaupungeissa, mutta suurimpia toiminnan keskuksia olivat Pariisi, Wien, Praha ja Berliini. Kaikissa maissa vallankumouksia ei ollut ollenkaan: muun muassa Venäjällä ja Englannissa tapahtumia seurattiin vain sivusta. Kansannousujen menestys ja aikaansaadut muutokset vaihtelivat maittain, mutta suurimmassa osassa Eurooppaa vallankumoukselliset saivat aikaan uudistuksia.
Tieto vallankumouksista levisi halki Euroopan. Ranskan helmikuun vallankumouksen tapahtumista uutisoitiin laajasti, samoin muista vuoden tapahtumista. Tieto levisi nopeasti: esimerkiksi Englannissa uutisoitiin Ranskan tapahtumista vain päiviä niiden jälkeen. Juuri lehdistön mukana levinneet tiedot Ranskan tapahtumista edesauttoivat vallankumousaallon leviämistä Euroopan saksankielisiin osiin. Vuoden 1848 tapahtumat eivät olleet pelkästään lehdistön aiheuttamia, mutta sanomalehtien roolia vallankumousten leviämisessä on turha kiistää.
N. Currier. (1848) Burning of the throne:Paris 25th FebruaryLe Trôné: brulé Pàris 25 février. , 1848. [New York: N. Currier] [Photograph] Retrieved from the Library of Congress, https://www.loc.gov/item/90714140/.
Suomi ja suomalainen lehdistö vuonna 1848
Suomen asemaa on halki historian määritellyt maantieteellinen sijainti. Venäjä idässä ja Ruotsi lännessä ovat muokanneet Suomen historiaa, ja yhä tänäkin päivänä esimerkiksi sijainti Venäjän kyljessä vaikuttaa Suomeen. Vuonna 1848 Suomen suurruhtinaskunta oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Perintönä vuosisatojen yhteisestä historiasta Suomella oli kuitenkin myös tiivis suhde länsinaapuri Ruotsiin, ja ruotsin kielen asema oli vahva. Suomen asemaa 1800-luvulla leimasikin tasapainottelu Venäjän ja Ruotsin välillä. Suomea ja Suomen lehdistöä vuonna 1848 ei voidakaan tarkastella ilman ymmärrystä tasapainottelusta kahden valtion ja identiteetin välillä.
Sanomalehtien julkaisutoiminta alkoi Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Lehdistössä tapahtui kehitystä 1830- ja 1840-luvuilla, mutta vielä vuonna 1848 suomalaista sanomalehdistöä voidaan kuvailla varsin vaatimattomaksi, sillä lehtiä oli vain 11. Suomalaisen lehdistön tärkeä ominaispiirre on kaksikielisyys: vuoden 1848 yhdestätoista lehdestä kahdeksan oli ruotsinkielisiä ja kolme suomenkielisiä. Sen sijaan venäjänkielisiä sanomalehtiä ei Suomessa julkaistu. Kieli vaikutti lehdistöön: esimerkiksi vuoden 1848 tapauksessa mielenkiintoisen sävyn uutisoinnille toi termin ”vallankumous” puuttuminen suomen kielestä. Sen sijaan puhuttiin esimerkiksi kapinasta ja metelistä. Kaksikielisyys ja kielten kehitys määrittelivät lehdistöä, ja heijastelivat suomalaisen yhteiskunnan kehitystä.
Tiedonkulkua Suomeen haittasi 1800-luvulla Suomen maantieteellinen sijainti. Syrjäisyys ja heikot kulkuyhteydet tarkoittivat, että tieto muun Euroopan tapahtumista saavutti Suomen aina vasta jälkikäteen. Sanomalehtien pääasiallisia tietolähteitä olivat muiden maiden sanomalehdet, jotka saapuivat Suomeen viiveellä. Näin tapahtui myös vuoden 1848 vallankumousten yhteydessä: helmikuun vallankumouksesta uutisoitiin Suomessa vasta viikkoja tapahtumien jälkeen. Tieto saavutti Suomen perinteisesti kahta reittiä pitkin. Ruotsalaiset sanomalehdet olivat keskeinen tietolähde, samoin Ruotsin kautta saapuvat lehdet Keski-Euroopasta. Nämä muodostivat läntisen reitin tiedolle. Itäinen reitti kulki Venäjän ja etenkin Pietarin kautta, jossa julkaistut lehdet kulkeutuivat Suomeen suomalaisen lehdistön käytettäviksi.
Venäjällä ei koettu vallankumousta vuonna 1848. Myös Suomessa tilanne säilyi rauhallisena, vaikka tiedot Keski-Euroopan tapahtumista levisivätkin lehdistön ansiosta. Se ei ollut sattumaa, vaan Venäjä pyrki aktiivisesti estämään vallankumouksellisen liikehdinnän leviämisen Keski-Euroopasta tai muista pohjoismaista. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin välinen raja suljettiin, ja suomalaista lehdistöä haluttiin pitää silmällä. Vaikutukset eivät olleet pelkästään välittömiä, vaan sensuuri kiristyi entisestään tulevina vuosina. Suomalainen lehdistö huomioi jännitteet, ja uutisoinnissa suosittiin neutraaleja ilmaisuja ja näkökulmia. Toisaalta lähteinä käytettiin yhä ruotsalaisia ja eurooppalaisia lehtiä siitä huolimatta, että niiden käyttö kiellettiin sensuroimattomina. Suomi ja suomalainen lehdistö olivat Venäjän valvovien silmien alla, mutta siitä huolimatta lehdistömme onnistui pitämään kiinni omasta asemastaan.
Lopuksi
Tässä artikkelissa olemme käsitelleet Eurooppaa vuonna 1848 ravistelleita tapahtumia ja niiden suhdetta 1800-luvun alun sanomalehdistön nousuun. Olemme tuoneet esiin lehdistön ja vallankumousaallon yleispiirteet ja tarkastelleet suomalaista yhteiskuntaa ja lehdistöä vuoden 1848 kontekstissa.
Eurooppalainen lehdistökulttuuri oli murroksessa 1800-luvulla, ja vuoden 1848 tapahtumat muokkasivat ja kehittivät sitä entisestään. Vuonna 1848 Euroopassa koettiin useita vallankumouksia, joissa tyytymättömät kansalaiset nousivat hallintoa vastaan. Sanomalehdet levittivät tietoa tapahtumista, ja edesauttoivat vallankumousten leviämistä. Suomessa ei vallankumouksellista toimintaa nähty. Tieto maan tapahtumista saapui Suomeen Ruotsin ja Venäjän kautta, mutta uutisointi oli varovaista. Suomen asema osana Venäjää muokkasi suomalaista lehdistöä ja yhteiskuntaa, ja aktiiviset toimet pitivät tilanteen Suomessa rauhallisena. Vuoden 1848 tapahtumat ovat oiva esimerkki eurooppalaisen lehdistön voimasta, vallankumouksellisten aatteiden leviämisestä sekä siitä, millaisessa murroksessa Eurooppa 1800-luvun puolivälissä oli.
Vilma Helkearo ja Jenna Ylönen ovat toisen vuoden historian opiskelijoita. Teksti on toteutettu osana Turun yliopiston Historian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2024.
———
Kirjallisuusluettelo
Hakkarainen, Heidi: Mediavallankumous. Vuosien 1848–1849 vallankumous ja sanomalehdistö. Niin & näin 2/2018, 96-103.
Hakkarainen, Heidi & Rantala Heli: The Travelling of News in 1848: The February Revolution, European News Flows, and the Finnish Press. Journal of European Periodical Studies, 7.1 (Summer 2022), 13–28.
Hyde, Jenni & Rospocher, Massimo & Raymond, Joad & Ryan, Yann & Salmi, Hannu & Schäfer-Griebel, Alexandra: Communicating the News in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press 2023.
Marjanen, Jani & Vaara, Ville & Kanner, Antti & Roivainen, Hege & Mäkelä, Eetu & Lahti, Leo & Tolonen Mikko: A National Public Sphere? Analyzing the Language, Location, and Form of Newspapers in Finland, 1771–1917. Journal of European Periodical Studies, 4.1 (Summer 2019), 55–78.
Istun keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan. Toisinaan katseeni vaeltaa ikkunaan, jonka toisella puolella avautuu vehreä maisema, valo siivilöityy vaahteranlehtien välistä. Tällä samalla paikalla olen istunut lukemattomia kertoja; olen tuijottanut tietokoneen ruutua, kirjoittanut, lukenut, katsellut ulos ikkunasta vaihtuvia maisemia, joiden värisävyt muuttuvat vuodenaikojen ja säätilojen mukaan. Syönytkin toki tällä samalla paikalla olen, ruokapöydästä kun on kyse, mutta ennen kaikkea tämä tila toimii työpöytänäni, myös jo tilanpuutteen vuoksi. Mutta toisaalta tässä on muutakin, valo osuu tänne sopiviin aikoihin ja muodostaa miellyttävän tunnelman. Tässä olen usein kirjoittanut myös päiväkirjaani.
Tilalla on usein suuri vaikutus kirjoittamisen mahdollisuuksiin ja mieltymyksiin. Jo Virginia Woolf kirjoitti oman tilan merkityksestä naisten kirjoittamisen mahdollisuuksia käsittelevässä, klassikkona tunnetussa teoksessaan A Room of One’s Own (1929). Minä olen ollut aina etuoikeutettu tässä suhteessa, minulla on ollut oma huone, kirjoituspöytä, kynä ja paperia sekä myöhemmin myös oma tietokone, jolla kirjoittaa. Mutta minä tykkään kirjoittaa myös ulkona, etenkin meren äärellä, junat ovat niin ikään inspiroivia paikkoja. On mielenkiintoista, millaisia paikkoja ja tiloja ihmiset pitävät tärkeinä ja inspiroivina omalle kirjoittamiselleen.
Itseäni kirjoittaminen ja esimerkiksi juuri päiväkirjan kirjoittaminen on kiinnostanut jo lapsesta saakka. Pystyn vieläkin palaamaan mielikuvissani lapsuudenkotiini ja siellä omassa huoneessa sijaitsevan kirjoituspöytäni äärelle ja näkemään itseni kirjoittamassa päiväkirjoja. Nyt ne ovat säilössä asuntoni kellarissa, en ole vielä rohjennut palata niiden äärelle, vaikka toisaalta se voisi olla hyvin mielenkiintoista ja tärkeääkin. Jossakin vaiheessa nuoruuttani kirjoittaminen jäi eri syistä joksikin aikaa, mutta sittemmin olen taas palannut säännöllisen ja epäsäännöllisen kirjoittamisen välimaille. Monet kirjoittavatkin tai ovat kirjoittaneet juuri lapsuudessa tai nuoruudessa päiväkirjoja, toiset aloittavat aikuisena, toisinaan kirjoittaminen kestää läpi elämän – tapoja on hyvin monenlaisia.
Tutkin omassa väitöskirjassani Kirsti Teräsvuoren (1899–1988) päiväkirjoja. Teräsvuori aloitti kirjoittamaan päiväkirjaa 17-vuotiaana, mutta oli haaveillut sen aloittamisesta jo hyvin nuoresta lähtien. Kuvassa näkyy lisäksi tulevan Päiväkirjojen jäljillä – Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teoksen kansi. Kuva: SKS / Vastapaino.
Ylipäätään päiväkirjan muodot ja funktiot ovat muuttuneet ja muokkautuneet historian saatossa. Päiväkirjan tyyppisiä tekstejä on kirjoitettu jo antiikin aikana, ja päiväkirjojen sivuille ovat tallentuneet aikojen saatossa niin säätilat, luontohavainnot, taloudenpito, suvun asiat, lasten syntymät ja kuolemat, sairaudet, ulkoiset tapahtumat, sota-ajan kokemukset, oman itsen pohdinnat, tunteet ja mielenliikkeet, ihastumiset ja vihastumiset, synkimmät salaisuudet kuin arjen ja elämän ilot – sekä kaikkea tältä väliltä. Päiväkirjat ovat toimineet myös esimerkiksi kirjoittamisen harjoittelun ja kasvatuksen välineinä, toisinaan niiden sivuille on syntynyt taidokkaita kaunokirjallisia teoksia. Myös muun muassa fiktiivisen päiväkirjagenren innoittajana ovat olleet niin sanotut autenttiset päiväkirjat ja toisin päin; usein monissa päiväkirjoissa sekoittuvat eletyn ja fiktion väliset rajat. Erityisesti päiväkirjoissa on kyse elämän dokumentaatiosta ja dokumentaation tarpeesta.
Päiväkirjojen historia on siis hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, jatkuvasti rajojen yli vuotava. Vaikka monet päiväkirjat jäävät lopulta tutkijoiden ulottumattomiin, tarjoavat ne usein muun muassa historioitsijalle monella tavalla mielenkiintoisen ja monesti ehtymättömän aarreaitan. Päiväkirjojen avulla kun voi päästä niin monenlaisten ja tärkeiden kysymysten äärelle. Sivuilta paljastuu elämiä, jotka olisivat mahdollisesti hautautuneet muistin tuolle puolen mutta jotka muistuttavat siitä, että täällä me olemme olleet ja kamppailleet monesti samanlaisten kysymysten äärellä vuosituhannesta toiseen. Toki monet eettiset kysymykset on otettava erityisesti huomioon, kun tämän tyyppisen aineiston kanssa on tekemisissä.
Olen ollut hyvin onnekas, kun olen päässyt toimittamaan nyt kesäkuussa ilmestyvää Päiväkirjojen jäljillä – Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teosta (muut toimittajat ovat kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Liisa Lalu, kustantaja Vastapaino). Se on ensimmäinen Suomessa julkaistava teos laatuaan. Vaikka päiväkirjoja on käytetty paljon esimerkiksi juuri historiantutkimuksen aineistona, ei niitä ole lähestytty omana kerronnan ja kirjoittamisen muotonaan. Päiväkirjoihin onkin aiemmin suhtauduttu enemmän aineistona, joka itsessään kertoo tai kuvittaa historiaa.
Teos koostuu yhteensä kahdenkymmenen kirjoittajan artikkeleista, ja siinä on laaja aikajänne. Kirjoittajat ovat historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita. Kuva: Vastapaino.
Teoksessa tarkastellaan päiväkirjakirjoittamisen pitkää historiaa ja sen eri rooleja ja muotoja, niin yhteisöissä kuin yksittäisten ihmisten elämissä. Kirjan kiehtovat artikkelit kertovat monista mielenkiintoisista päiväkirjoista ja niiden kirjoittajista, niin historian hämärään jääneistä kuin yleisemmin tunnetuistakin.
Tuntuu, että erityisesti tämä koronakevät eli poikkeusaika on hyvin ajankohtainen hetki julkaista kyseinen kirja. Monet ovat palanneet tämän kevään aikana päiväkirjojen pariin ja tallentaneet poikkeusajan arkea ja tapahtumia sekä niihin liittyviä tunteita ja ajatuksia. Erilaisia päiväkirjakeruitakin on järjestetty pitkin Suomea – ja varmasti pitkin maailmaa. Minäkin olen pyrkinyt tallentamaan tätä kevättä niin kirjoittamalla kuin esimerkiksi kuvaamalla, yleensä jaan kuvia Instagramin tarinat-alustalla. Siinä vaiheessa, kun karanteenit iskivät päälle ja ihmisiä suositeltiin pysymään kotona, kirjasimme kumppanini kanssa muistiin ikkunasta näkyvää elämää, yksikin elävä hahmo kadulla oli muistiin merkitsemisen arvoinen!
Suosittelenkin kaikkia tarttumaan kirjaan ja sukeltamaan päiväkirjojen kiehtovaan maailmaan ja niiden välityksellä piirtyviin elettyihin elämiin! Ja toki suosittelen kaikkia tarttumaan myös päiväkirjoihin ja kirjaamaan tai muulla tavoin dokumentoimaan elämää niiden avulla.
Myös Facebookissa voi seurata Päiväkirjojen jäljillä -sivulla kirjaan liittyviä asioita. Sivulta löytyy muun muassa kirjan kirjoittajien ja artikkeleiden tarkemmat esittelyt. Samannimisessä ryhmässä voi puolestaan keskustella päiväkirjoista ja jakaa esimerkiksi omia tai itselle merkityksellisiä päiväkirjasitaatteja. Tehdään siitä yhdessä kollektiivinen päiväkirja-alusta!
Metodifestivaalit juhlistivat 10-vuotista taivaltaan Tampereella elokuun lopulla 27.8.–29.8.2019. Aihe kiinnosti, sillä mukaan oli ilmoittautunut 550 tutkijaa yli tiederajojen. Tapahtuma tarjosi yhteensä 35 menetelmiin keskittyvää sessiota metodologisen osaamisen kehittämiseen. Pääpuhujien aiheet vaihtelivat globaalin maailman haasteista tekoälyyn ja laadullisen tutkimuksen merkitykseen. Tässä blogikirjoituksessa nostamme esiin muutaman mieleen jääneen teeman metodifestivaalien annista suhteutettuna omiin väitöstutkimuksiimme ja samalla pohdimme metodien suhdetta kulttuurihistorialliseen tutkimukseen ylipäätään.
Kulttuurihistorialle ominaista on, että se keskustelee monien eri tieteenalojen kanssa ja dialogia käydään näin ollen myös eri metodien kanssa. Kulttuurihistoriallinen tutkimus voidaan käsittää prosessina, jossa tulkitsemme ja ymmärrämme menneisyyttä lähteiden avulla. Tulkinta ja ymmärrys edellyttävät kysymistä, ja kysyminen puolestaan edellyttää näkökulmaa, joka on aina teoreettinen. On hyvä huomioida, että mikään yksittäinen käsite tai teoria ei kuitenkaan ole vielä itsessään menetelmä, eikä mikään menetelmä puolestaan kerro itsessään mitään merkityksellistä tutkimuskohteestaan. Menetelmät eivät siis tarjoa tutkijalle mitään valmista näkökulmaa. Esimerkiksi lähteiden laatu, saatavuus ja rakenne vaikuttavat tutkijan menetelmällisiin ja teoreettisiin valintoihin.
Metodifestivaali sai meidät kummatkin pohtimaan ja kertaamaan metodien perusolemusta ja sitä, millaisia menetelmällisiä kysymyksiä meidän omiin töihimme liittyy. Tutkimuksellisesti perustavanlaatuisia kysymyksiä siis, mutta sellaisia, joita varmasti jokaisen tutkijan on hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään ja kertaamaan. Menetelmien valinta ja noudattaminen sekä teoreettisella että käytännöllisellä tasolla on keskeinen osa tutkimusprosessia, ja omat menetelmälliset ratkaisut ja valinnat on pystyttävä perustelemaan. Samalla on hyvä pitää mielessä, että metodit ovat osa tutkimusta itseään ja harvoin käytettävissä puhdasoppisessa muodossaan. Omat menetelmävalinnat ja niiden soveltaminen riippuvat siitä, mitä tutkii eli millaisten tutkimusongelmien ja -kysymysten parissa työskentelee. Tutkijalla on näin valta ja vastuu tutkimuskysymyksien asettamisessa: sama tutkija voi kysyä samalta aineistolta hyvin erilaisia kysymyksiä eri aikoina muuttuvien painotuksien ja mahdollisuuksien myötä. Sama pätee menetelmiin; ne kehittyvät ja mahdollistavat uusia tapoja lähestyä ja käsittää vanhaa aineistoa.
Analyysiohjelmistot tutkijan apuna
Menetelmien kehittymisen osalta erilaiset digitaaliset aineistot ovat avanneet uudenlaisia mahdollisuuksia hyödyntää digitaalisia ja tietokoneavusteisia menetelmiä historiantutkimuksessa. Metodifestivaalien sessio tietokoneavusteisen laadullisen tutkimuksen analyysiohjelmistoista osui molemmille meille hyvään saumaan, sillä olimme pohtineet väitöskirjan aineistojen hallintaan ja järjestämiseen liittyviä mahdollisuuksia. Toisella meistä lähdeaineisto koostuu hyvin erilaisista osioista ja toisella taas lähdeaineisto on hyvin laaja, joten sopivasta ohjelmistosta voisi saada merkittävää apua omaan tutkimukseen. Kyseisessä sessiossa käsiteltiin NVivo ja ATLAS.ti -ohjelmia, joista edellistä ajattelimme ainakin aluksi lähteä testaamaan – vaikka ohjelman toimivuus onkin herättänyt eriäviä mielipiteitä esimerkiksi historioitsijoiden keskuudessa. Puhujat korostivat, kuinka tärkein mahdollisuus analyysiohjelmissa on se, että tiedon etsimisen sijaan aikaa vapautuu tärkeimmälle: ajattelulle. Puhujat myös painottivat tutkijan omaa roolia ja merkitystä tutkimuksen onnistumisessa: ohjelmat toimivat vain työkaluina aineiston järjestämiseen, sillä tutkija on se, joka tekee kysymykset ja tulkinnan.
Laadullisen aineiston analyysiohjelmistot -sessiossa NVivo ja ATLAS.ti -ohjelmistoja käyttäneet tutkijat kuvasivat analyysiohjelmistojen käyttöä.
Tutkijaposition merkitys
Edellä mainittu tutkijaposition korostaminen nousi esiin myös monissa muissa sessioissa: tutkijan vastuu ja valta on tehdä tulkinnat ja kysymykset, joihin metodologia tarjoaa välineet lähestyä. Tämä sai meidät pohtimaan myös omaa tutkijapositiotamme suhteessa tutkimukseen. Me kummatkin lähestymme tutkimuksiamme ja niille asetettuja tutkimuskysymyksiä pääsääntöisesti yksilön tuottaman materiaalin avulla. Vaikka kyse on näin ollen yhden henkilön tuottamista aineistoista, eivät tutkimuksemme keskity pelkästään yksilön kokemuksiin, vaan olennaista on intiimin tutkimuksen suhde laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja merkityksiin. Näin suhteutamme tutkimuksessamme yksilön laajempaan kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen kontekstiin.
Tulkitsemme ja ymmärrämme yksilöä tällöin suhteessa ympäristöön, ja olennaista on myös tutkijan ja tutkittavan välinen vuorovaikutus. Tärkeää on siis oman tutkijaposition jatkuva reflektointi ja sen tiedostaminen, että tekemämme perustellut, tieteen sääntöjä noudattavat tulkinnat ja valitsemamme näkökulmat ovat vain eräitä versioita tapahtumien kulusta ja niiden seurauksista. Tulkintojen paikkansapitävyyden ja oikeutusten pohtiminen on oleellista, ja tutkijaa sitoo myös oikeudelliset lähtökohdat, joista on tärkeää olla tietoinen jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa.
Laadullisen tutkimuksen tärkeydestä
Laadullisen tutkimuksen tärkeyttä ja mahdollisuuksia metodifestivaaleilla painotti professori Jennifer Mason keynote-luennollaan ”Insight or evidence? Why we need the investigative energy of qualitative approaches”. Kulttuurihistoriassa kyse on ollut perinteisesti laadullisesta tutkimuksesta, mutta myös määrälliset menetelmät ovat toimineet moninaisesti tutkimuksen tukena. Laskennallisiin menetelmiin pohjautuvaa tutkimusta on tehty viime aikoina erityisesti digitaalisten menetelmien avulla, jota uusin Ennen ja Nyt -lehden teemanumero (2/2019) ”Digitaalinen historiantutkimus” monin tavoin valaisee. Myös Mason puhui eri menetelmiä yhdistelevän tutkimuksen puolesta, mutta hän oli huolissaan laadulliseen tutkimukseen aika ajoin kohdistuvasta perusteettomasta kritiikistä kotimaassaan Englannissa. Ilmiö on tuttu myös Suomessa, kuten viimeisin arvosteluiden ryöppy Helsingin Sanomissa julkaistuun, professori Anu Kantolan ja akatemiatutkijan Hanna Kuuselan tutkimukseen “Mitä rikkaat todella ajattelevat” osoittaa.
Professori Jennifer Masonin keynote-luento.
Masonin mukaan vain laadullisen tutkimuksen avulla on mahdollista tavoittaa aidosti oivaltavaa tietoa moniselitteisestä maailmasta ja hän painotti myös luovuuden merkitystä laadullisen tutkimuksen tekemisessä. Esimerkiksi kirjoittamisen ja esittämisen tyyleillä tutkimuksessa on myös merkittävä rooli monimutkaisen maailman ja sen ilmiöiden ymmärtämisessä. Kaiken kaikkiaan laadullinen tutkimus voi Masonin mukaan käsittää kattavan valikoiman eri metodeja, aineistotyyppejä, näkökulmia ja ulottuvuuksia. Ominaista laadulliselle tutkimukselle on juuri jatkuva aktiivinen reflektointi, jonka avulla voidaan päästä oleellisten ja vaikeiden kysymysten äärelle.
Lopuksi: Tampereen hurma
Jättipä festivaali aikaa myös Tampereen muihin nähtävyyksiin tutustumiseen: Rauhaniemen uintipaikkaan, Tuomiokirkkoon ja Muumimuseoon. Tampere on maailman saunapääkaupunki, joten yleisiä saunoja ja uintipaikkoja kaupungissa riittää. Tällä kertaa ilmat olivat sen verran kuumat, että hikeä ei tarvinnut erikseen saunan lauteilta käydä hakemassa. Rauhanniemi tarjosi kuitenkin kauniit puitteet pulahtaa virkistävään Näsijärveen.
Näsijärvi
Tuomiokirkkoon meitä houkuttelivat erityisesti Hugo Simbergin ja Magnus Enckellin kirkkoa kaunistavat taideteokset. Muumimuseo kietoi meidät hetkeksi maailmaan, josta oli jopa haikeaa irrottautua. Museossa ihastuttivat etenkin Tove Janssonin piirrokset ja maalaukset sekä Tuulikki Pietilän huikeita yksityiskohtia sisältävät muumikuvaelmat. Tampere tarjosi meille parastaan, ja festivaaleilta saimme paljon ajateltavaa ja ideoita omiin töihimme liittyen. Tämä oli hyvä tapa aloittaa syksy, joka tulee olemaan työntäyteinen.
Tampereen tuomiokirkko
Kirjoittajat tekevät väitöskirjatutkimusta kulttuurihistoriaan.
*
Kirjallisuutta:
Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Toim. Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki. SKS, Helsinki 2001.
Historian kirjoittamisesta. Marjo Kaartinen ja Anu Korhonen. Turun yliopisto, Turku 2005.
Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala & Rami Mähkä. k&h, Turun yliopisto, Turku 2013.
Digitaalinen humanismi ja historiatieteet. Toim. Kimmo Elo. THY, Turku 2016.
Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Toim. Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora. Gaudeamus, Helsinki 2018.
Historioitsijoiden kiinnostus elämäkerralliseen tutkimukseen on selkeästi lisääntynyt viime vuosina. Erityistä kiinnostusta ovat herättäneet ne mahdollisuudet ja keinot, joilla menneisyyden henkilöistä voidaan kertoa sekä kysymykset siitä, keiden tarinat voivat ja ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Tärkeää on ollut myös pohtia sitä, minkälaista tietoa elämäkerrallinen tutkimus tuottaa, mikä on tutkijan ja tutkittavan suhde sekä minkälaisia eettisiä haasteita ja velvoitteita toisesta kertominen asettaa.
Juuri ilmestynyt, Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen k&h-kustantamon vertaisarvioidussa Kulttuurihistoria – Cultural History -sarjassa julkaistu teos Biography, gender and history: Nordic perspectives kertoo tästä elämäkerrallisen tutkimuksen uudesta noususta eli niin sanotusta elämäkerrallisesta käänteestä historiantutkimuksen kentällä ja sen merkityksestä etenkin pohjoismaisessa historiantutkimuksessa. Teos on syntynyt monen pohjoismaisen tutkijan yhteistyönä, ja siinä lähestytään historian ja elämäkerran suhdetta muun muassa sukupuolen, kontekstin ja relationaalisuuden näkökulmista käsin.
Kulttuurihistorian oppiaine ja SELMA-tutkimuskeskus järjestivät perjantaina 9.12. seminaarin, jossa juhlittiin kyseisen teoksen ilmestymistä. Seminaarissa kuultiin puheenvuoroja teoksen toimittajilta ja kirjoittajilta, ja lisäksi seminaariin oli kutsuttu vieraaksi puhumaan historian professori Maria Sjöberg Göteborgin yliopistosta. Seminaarin avasivat kirjan toimittajat Maarit Leskelä-Kärki ja Tiina Kinnunen, jotka kertoivat aluksi jo vuosia sitten käynnistyneestä kirjahankkeesta sekä sen tarpeellisuudesta ja ajankohtaisuudesta historiantutkimuksen kentällä.
Kuten seminaarin puheenvuoroista kävi ilmi, käsitellään teoksessa kattavasti kysymyksiä elämäkerrasta ja elämäkerrallisesta tutkimuksesta historiantutkimuksen metodina sekä kehitetään elämäkerrallisen tutkimuksen teoreettisia ja metodologisia lähestymistapoja eteenpäin. Mielenkiintoiset ja monipuoliset aineistot, kuten kirjeet, päiväkirjat, muotokuvat, erilaiset asiakirjat ja näytelmät avaavat käsityksiä menneisyyden henkilöistä sekä laajentavat näkymiä menneestä. Aineistojen kautta pohditaan muun muassa pohjoismaisten varhaisten feministien kaksoisbiografian kirjoittamista, varhaisten suomalaisten naislääkärien ryhmäbiografian mahdollisuuksia avata näkymiä naisten varhaisen koulutuksen historiaan ja naispoliitikkojen tapaa rakentaa julkista kuvaansa suhteessa yksityisen elämän traagisiinkin tapahtumiin. Lisäksi lähestytään 1800-luvun lopun suomalaisten mieskirjailijoiden, kuten J. H. Erkon ja hänen veljiensä suhdetta erilaisiin aikansa uusiin uskonnollisiin virtauksiin, mistä historioitsija Antti Harmainen seminaarissakin esitelmöi. Tärkeässä osassa ovat myös niin sanotut tavalliset ihmiset ja heidän elämänsä, ja teoksessa pohditaankin esimerkiksi tavallisen islantilaisen 1800-luvun alussa eläneen naisen elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuutta.
Seminaarin vieraileva puhuja Maria Sjöberg kertoi puolestaan meneillään olevasta digitaalisesta projektista Swedish Women On-line (SWO). Projektin tarkoituksena on luoda verkossa toimiva elämäkerrallinen hakuteos ruotsalaisista naisista keskiajalta nykypäivään, ja se julkaistaan sekä ruotsiksi että englanniksi. Hakuteoksen on määrä olla osana muita internetarkistoja ja verkossa toimivia lähdeteoksia, jotka koskevat ruotsalaisia naisia. Sen on myös tarkoitus sekä käynnistää että edistää tutkimusta ja tieteellistä työtä aiheen parissa sekä toimia avoimena tietokantana, jota voidaan jatkuvasti täydentää ja kehittää eteenpäin.
Maria Sjöberg kertoi seminaarissa meneillään olevasta digitaalisesta projektista Swedish Women On-line (SWO).
Hakuteoksen tarkoitus on tehdä naisista näkyviä Ruotsin historiassa, sillä esimerkiksi taiteen, kirjallisuuden, filosofian ja lääketieteen historiassa naiset ja heidän tarinansa ovat hyvin usein jääneet huomiotta ja kirjoittamattomiksi. Yksi merkittävä tekijä tälle on Sjöbergin mukaan se, että kirjoitettu historia perustuu usein olemassa oleville elämäkerrallisille hakuteoksille, joissa on yleensä hyvin yksipuolinen sukupuolijakauma. Esimerkiksi ruotsalaiset suuret hakuteokset sisältävät tällä hetkellä vain noin 5–10 prosenttisesti naisten elämäkertoja. Jotta kirjoitetusta historiasta saataisiin moniäänisempää ja näin ollen totuudenmukaisempaa, on Sjöbergin mukaan lähdemateriaaleja syytä tarkistaa ja täydentää. Juuri tähän Swedish Women On-line –projekti tähtää. Suomessa hieman vastaava projekti on tällä hetkellä toimiva Naisten Ääni -hanke, joka on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaa vuonna 2017.
Seminaarissa esitelty ja juhlittu teos sekä seminaarien puheenvuorojen ympärille syntynyt keskustelu osoittavat, kuinka elämäkerralliselle tutkimukselle, joka nostaa esiin erilaisia ääniä sekä ylittää kansallisia rajoja, on historiantutkimuksen kentällä tarvetta ja kiinnostusta. Kirja on myös tärkeä puheenvuoro siitä, miten elämäkerta lajina ja elämäkerrallinen tutkimus osana historiantutkimusta voivat avata uudenlaisia näkökulmia siihen, mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa ja mikä on paikkamme ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa sekä osana laajempaa historiaa.
Teoksen ovat toimittaneet Reykjavikin yliopiston naishistorian lehtori, tohtori Erla Hulda Halldórsdóttir, Oulun yliopiston historian professori Tiina Kinnunen, Turun yliopiston kulttuurihistorian yliopistonlehtori, dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja Tanskan Kansallisarkiston tutkija, professori Birgitte Possing.
’This is an excellent volume covering a significant gap in the interdisciplinary field of historical and biographical writing not only in the Nordic milieu but more widely; it does so from a rich range of perspectives, theoretical and methodological approaches, as well as biographical case studies. It is indeed a rare contribution in the life-writing literature.’
– Professor Maria Tamboukou (University of East London)
Kirjoittaja on kulttuurihistorian jatko-opiskelija ja SELMA-tutkimuskeskuksen tämänhetkinen tutkimusavustaja.
Laadullisen aineiston analyysiohjelmistot -sessiossa NVivo ja ATLAS.ti -ohjelmistoja käyttäneet tutkijat kuvasivat analyysiohjelmistojen käyttöä.
Professori Jennifer Masonin keynote-luento.
Näsijärvi
Tampereen tuomiokirkko
Kulttuurihistorian oppiaine ja 
Maria Sjöberg kertoi seminaarissa meneillään olevasta digitaalisesta projektista Swedish Women On-line (SWO). 