Kategoria: Yleiset (Page 16 of 17)

Historiallinen kirjamatka

1.11.2011 / Marika Räsänen / 0 Comments

Martti Luther, Philipp Melanchton, Magnus Gabriel de la Gardie, Kustaa II Adolf, Louis Pasteur, Alexander Humboldt sekä lukuisa määrä muita historian merkkihenkilöitä olivat käsinkosketeltavasti läsnä Uppsalan yliopiston ja Turku Centre for Medieval and Early Modern Studiesin järjestämässä tapahtumassa “Manuscript Studies and Codicology: Theory and Practice” 27.-28.10.2011. Kaksipäiväisessä tapaamisessa opiskeltiin käsikirjoitusten ja kirjojen tutkimusta ja osallistuttiin tieteelliseen seminaariin, jonka aiheena olivat luonnollisestikin käsikirjoitukset ja varhaiset kirjat.

Ensimmäisenä päivänä meitä tapahtumaan osallistuvia hellittiin Uppsalan yliopiston kirjaston Carolina Redivivan tiloissa. Saatoimme lumoutua kirjaston ainutlaatuisesta käsikirjoitusmateriaalista, jonka laajimpia kokoelmia ovat kirjaston perustajan Kustaa II Adolfin lahjoittamat ja Vadstenan luostarille aikanaan kuuluneet, jopa alkuperäisin sidoksin ja soljin säilyneet keskiaikaiset latinankieliset käsikirjoitukset. Vadstenan aineistoon kuuluu niin sisarten elämää määrittänyttä liturgista aineistoa kuin peräti 6000 kappaletta munkkiveljien kirjoittamia saarnoja, mikä on eurooppalaisittain täysin ainutkertainen kokoelma, kun kyseessä on yhden yhteisön sisällä tuotettu kokonaisuus.

Toisaalta kuningatar Kristiinan suosikki ja Uppsalan yliopiston rector illustris Magnus de la Gardie tuskin jäi lahjoitusluettolonsa kanssa Kustaa II Aadolfia huonommaksi. De la Gardien lahjoituksiin kuuluu muun muassa kuuluisa “Hopearaamattu” , purppuranpunaiselle pergamentille gootin kielellä 500-luvulla kirjoitetut evankeliumit. Lehteilimme myös lukuisia varhaisia painotuotteita, esimerkiksi 1500-luvun Raamattua, jota olivat käyttäneet aikanaan sekä Martti Luther että Philipp Melanchton. Molemmat olivat jättäneet uskonpuhdistuksen aikaa henkivät kommenttinsa jälkipolvien luettavaksi teoksen ensimmäisille lehdille: Luther omalla keskiaikaisesta luostaritraditiosta kumpuavalla goottilaisella kursiivikäsialallaan ja Melanchton uuden ajan alun humanistitekstuuralla.

Päivän pedagogisinta antia edustivat kirjaston henkilökunnan, Håkan Hallbergin, Kia Hedellin ja Krister Östlundin, järjestämät työpajat, jossa saimme tehtäväksemme ajoittaa ja paikantaa keskiaikaisia käsikirjoituksia (mm. 900-luvun kopio Liviuksen Ab urbe condita -teoksesta sekä 1500-luvulta peräisin oleva suomenkielinen käsikirjoitus, joka sisälsi Johanneksen evankeliumin ja lukuisia rukouksia). Uudemmalta ajalta saimme käsiimme muun muassa 1600-luvulta peräisin olevan ja saksaksi kirjoitetun sopimuksen paholaisen kanssa. Aikansa yleistä asiakirjarakennetta mukailevan sopimuksen toinen osapuoli oli allekirjoittanut verellään, mutta paholaisen allekirjoitusta emme tunnistaneet ankarista yrityksistä huolimatta.

Ratkaisimme myös kuningas Kaarle XI:n kruunajaisjuhlallisuuksiin sävelletyn kuoromusiikin puhtaaksikirjoitusajankohdan. Apuna oli paperi, jolle sävellys oli kirjoitettu, ja paperista löytyvä vesileima, jonka avulla ajankohta tarkentui aikavälille helmikuu 1675 – helmikuu 1679. Erään käyntikortin kääntöpuolelta saimme selville, mitä Louis Pasteur ajatteli oluesta, jota ilmeisesti tanskalainen panimo oli hänen arvosteltavakseen lähettänyt: vaikka Pasteur ei pitänytkään itseään alan asiantuntijana, hän moitti nestettä liian happamaksi eikä siinä ollut mainittavaa bukeeta. Alexander Humboldt puolestaan oli lähettänyt hyvälle veljelleen eli kollegalleen ohjeita siitä, ketä virantäyttöprosessissa olisi suotavaa äänestää.

Elimme yhden päivän ajan historiotsijan unelmaa Carolina Rediviva -nimisessä eldoradossa. Kirjaston lämmin vastaanotto aamulla, kirjaston johtajan Ulf Göransonin tervetulotoivotus ja “Carolina Redivivan kuningattaren”, kodikologian ja paleografian professori emeritan Monica Hedlundin johdatus noin 800 keskiaikaisen kodeksin C-kokoelmaan avasivat ovet kirjamatkalle, joka huipentui päivän viimeiseen, kokoavaan professori Bo Anderssonin esitelmään “Manuscripts and Early Imprints. A Historical Journey with Books 800-1700”. Matka haki konkreettisuudessaan vertaistaan: kuuntelimme luentoa kirjastosalissa, jonka hyllyt oli täytetty 1600-1700-luvun kirjoilla, kuljimme vuosisadasta vuosisataan valtavan pöydän ympärillä, jolle oli koottu eri kokoisia, eri värisiä, eri kielisiä – eksoottisia intiaanikieliäkään unohtamatta – nahalla, sametilla ja hopealla päällystettyjä kirjoja 800-luvulta 1700-luvulle.

Kuvat ovat Carolina Redivivan sivustolta http://www.ub.uu.se/

Tekstin ovat kirjoittaneet Marika Räsänen ja Meri Heinonen

Rockantropologi Timo Saarniemen intohimo ja elämäntyö

31.10.2011 / Lauri Keskinen / 1 Comment

”Rock saa Suomen nuorison liikkeelle. Suomeen olisi perustettava ”Rock Party” -niminen rockpuolue, joka yltäisi äänivyöryyn ensi eduskuntavaaleissa. Sen nahkafarkkuiset kansanedustajat saisivat ainakin Eduskunnan liian tiukat pukeutumissäännöt kumoon. Vai mitä shortsi-Bremer?”

Näin rockantropologi Timo Saarniemi kirjoitti vuonna 2002 Rumbaan tarjoamassaan mielipidekirjoituksessa. Shortsi-Bremer viittaa kansanedustaja Klaus Bremeriin (r), joka sai vuonna 1997 puhemiesneuvostolta huomautuksen, kun hän tuli suureen saliin pitkissä shortseissaan. Tällaisia ja lukemattomia muita helmiä tarjoaa Saarniemen kokoelma, jonka digitoiminen aloitettiin loppuvuodesta 2010.

Toisaalta 35 hyllymetristä on osa myös aineistoa, jonka arvoa on ensi näkemältä vaikea hahmottaa. Mihin käyttää kuitteja, lipunkantoja, jalkapalloliigan otteluohjelmia, matkalippuja ja matkasuunnitelmia vaikkapa 1960-luvulta? Entä tuhansia ja taas tuhansia valokuvien negatiiveja? Ainakaan järjestelemättömänä ja suuriin pärekoreihin säilöttynä niistä ei ole kenellekään iloa. Digitointihankkeessa, jota vetää Kari Kallioniemi ja opastaa Janne Mäkelä, päätettiin kuitenkin ensin tarttua Saarniemen tärkeimpiin julkaisuihin eli keikka- ja festariraportteihin. Paperisälä saa siis vielä hetken odottaa.

Istuin tänään sulkapallopelien jälkeen kahvilla Sakari Ollitervon ja Tapio Onnelan kanssa, ja juttelimme Saarniemeä eteenpäin ajaneesta ilmeisestä intohimosta. Sitä ennen Ollitervo, joka oli ollut hakemassa aineistoa Saarniemen asunnosta Rauhankadulta, kuvaili siellä odottanutta valtavaa paperimäärää. Kansioita, mappeja, omakustanteita, valokopioita ja valokuvia oli lattiasta kattoon. Jäämistöasiaa hoitanut Saarniemen sukulainen antoi ymmärtää, että ne aineistot joille ei löytyisi ottajaa, päätyvät roskalavalle. En kadehdi tilannetta, jossa joutuu nopealla aikataululla päättämään, mikä toisen henkilön elämäntyöstä on säilyttämisen ja mikä kierrättämisen arvoista. Ainoa mikä minua on jälkeenpäin jäänyt harmittamaan, on se, ettei Saarniemen tietokoneen sisältöä tallennettu. Sinne jäi digitaalisina röykkiöinä tekstejä ja sähköposteja. Ties vaikka uuden romaanin käsikirjoituskin.

Se intohimo – sitä Saarniemeltä varmasti löytyi! Pelkästään se, että jaksaa vuosikausien ajan kulkea Turusta töihin Kaitaan lukioon Espooseen, kertoo tietynlaisesta päättäväisyydestä. Ja ei se päiväohjelma siihen kotiinpaluuseen päättynyt, vaan sitten Saarniemi polkaisi luottopyörällään keikkoja raportoimaan. Olen kuullut monen muistelevan Saarniemeä tähän tyyliin: ”Se oli aina polkupyörällä liikkeellä… ja kameralaukku olalla… ja mustat nahkahousut oli ehdottomasti!” Saarniemi onkin monelle osa kaupunkikuvaa. Sellainen osa, jonka useat tunnistavat ja joka kääntää pään. Michael Monroe – pyörineen! – on tietyssä mielessä samassa asemassa. Yhden näkemyksen mukaan Saarniemi rakastui yhä uudestaan ja uudestaan nuoriin rockkundeihin, joiden lähelle pääsi sopivasti keikoilla ja ravintoloissa. Voidaankin olettaa, että Saarniemen kokoamat henkilöraportit olivat tietynlainen tribuutti, tai mikä ettei rakkaudentunnustus, niissä esiintyneille henkilöille. Raportit saattoivat seurata yhtä, aina miespuolista henkilöä jopa vuosikymmenen ajan. Valokuviin ja kuvateksteihin tallentui henkilön syntymäpäiviä, baareissa vietettyjä iltoja, urheilurientoja ja arkipäivää. Se, mikä on yhdelle omistautumista, saattaa näyttäytyä toiselle pakkomielteenä.

Yksi intohimon lähteistä oli hyvin yksinkertainen, ja se käy nopeasti selville Saarniemen raporteista: rockmusiikki. Tässä rock on ymmärrettävä laajimmassa mahdollisessa merkityksessään sisältäen kaiken kevyestä popista raskaaseen örinämetalliin. Ylimpänä kaikista Saarniemelle oli The Doors ja sen keulahahmo, liskokuningas Jim Morrison. Doorsin tuotantoa soitettiinkin TVO:n järjestämässä Saarniemen muistokonsertissa heinäkuussa 2005. Rockiin kuuluu olennaisena osana vuorovaikutus yleisön kanssa. Tämä taas muodostaa ainutkertaisia hetkiä ja muistoja, joiden tallentamisen Saarniemi katsoi tehtäväkseen. ”Katoavien hetkien impressioiksi” Saarniemi niitä kutsui. Nyt Saarniemen impressiot herättävät impressioita opiskelijoissa; jo kaksi opiskelijaa on ilmoittanut aikeestaan kirjoittaa Saarniemen kokoelmaan liittyvän gradun.

Motownko mustan musiikin kaapin päällä?

30.5.2011 / petlav / 3 Comments

Suomalaisen rockjournalismin kestomyytti Motown-levy-yhtiöstä on jälleen lähtenyt uudelle kierrokselle, ties kuinka monennen kerran. The Funk Brothers-dokumentin arviossa (HS Radio & televisio 27.5.2011) todetaan ”Motownin nykyinen asema mustan musiikin kaapin päällä” ja kansalaisoikeustaistelun aikaan liittyen levy-yhtiön julkaisuja luonnehditaan ”suuren yhteiskunnallisen murroksen ääniraidaksi”. Tämä Motownin merkitystä liioitteleva käsitys on ollut ainakin suomalaiselle populaarimusiikin kirjoittelulle leimallinen piirre vuosikymmeniä, ja edelleen se näyttäisi olevan vahvasti vallalla.

Koko mustan musiikin kenttä on niin valtaisa kudelma esittäjiä, säveltäjiä, tuottajia ja levy-yhtiöiden omistajia sekä tyylilajeja ja vaikutteita populaarimusiikin kehityksessä, että afroamerikkalaisen musiikkiperinteen kaapin päälle on tietysti paljon hyviä ehdokkaita. Motownia en kuitenkaan kaapin päälle sijoittaisi, edes soulin traditiossakaan. Tietysti Motownilla on kiistämättömän merkityksellinen asema soulmusiikin perinteessä. Funk Brotherseilta, Berry Gordylta kuten muiltakaan motownlaisilta ei ole mitään pois ottamista heidän ansioistaan ja perinnöstään afroamerikkalaisen popmusiikin tekijöinä. Mutta Motown ei koskaan ollut erityisen uutta luova levy-yhtiö, vaan hallitsevasti bisneskoneisto, joka takoi tarkoin harkitulla sapluunallaan hittikappaleita integroituvan USA:n musiikkimakuun istuen. Sosiaalisten ja kulttuuristen myllerrysten ääniraitanakaan ei Motownia voi juurikaan pitää. 1950-luvulla käynnistynyt kansalaisoikeuskamppailu oli jo 1960-luvulla kiivaimmat vaiheensa ohittanut ja keskeisimmät lainsäädännölliset tavoitteensa saavuttanut, kun Motownilla vielä 1970-luvun alussa käytiin kiivasta sisäistä vääntöä Marvin Gayen yhteiskunnallisesti kantaaottavan What´s Going On -LP:n julkaisemisesta.

Syystä taikka toisesta suomalainen rockjournalismi on kuitenkin jumittunut täyttämään 1960-luvunkin jälkeiset soulmusiikin vaiheet Motownilla, eikä soulin uusiutuminen valotu juuri lainkaan. Tuolloin Motown artisteineen hiipui suorastaan taka-alalle. Sen ohitse soulia modernisoivat 1960-70-lukujen taitteesta lähtien ensin muun muassa Isaac Hayes, Curtis Mayfield, Barry White ja Philly-soulin artistit. Levy-yhtiöinä nousivat esiin vaikkapa Curtom ja Philadelphia International, levy-yhtiöiden omistajina ja tuottajina esimerkiksi Kenneth Gamble ja Leon Huff. 1980-luvulle siirryttäessä moderni soul uudentui syntetisaattoripohjaiseksi jälleen uuden esiintyjä- ja tuottajapolven voimin. Heitä olivat muun muassa New Yorkissa vaikuttanut Michael ”Kashif” Jones sekä Minneapolis-kaksikko James ”Jimmy Jam” Harris ja Terry Lewis, jotka Flytetyme-tuotantoyhtiönsä nimissä loivat aivan uudenlaisen funkkaavan syntetisaattorisaundin. Flytetyme-saundilla esimerkiksi Janet Jackson sai uransa nousuun 1980-luvun puolivälistä lähtien. Syntetisaattorisoulin yhdeksi keskeiseksi levy-yhtiöksi kehittyi 1970-80-lukujen taitteesta lähtien Solar Records (Sound of Los Angeles Records), jonka perustaja ja omistaja Dick Griffey vetänee liikemiestaidoillaan vertoja Berry Gordylle musiikkibisneksen piirissä.
Nämäkin muutamat poiminnat 1960-80-luvuilta jo kertovat sen, että merkittävyydestään huolimatta ei Motown-soulilla ole millään lailla yksiselitteistä johtavaa asemaa soulmusiikin saati kaiken mustan musiikin vaiheissa. Rockjournalismin Motown-kestomyytin olisi jo aika päivittyä uudelleen.

Omaelämäkertatutkijat Tallinnassa

25.5.2011 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Tallinnassa järjestettiin 18.-20.5. järjestyksessään toinen IABA-Europe konferenssi. International Autobiography Association perustettiin vuonna 2009 Pekingissä ja sen seitsemän konferenssia on järjestetty eri puolilla maailmaa. Vuonna 2009 päätettiin organisoida oma Eurooppa-osasto, jotta eurooppalaisten osallistuminen olisi helpompaa. Amsterdamissa järjestettyä perustavaa konferenssia seurasi nyt tämä toinen Eurooppa-kokous, jossa pohdinnan kohteena oli mm. se, voidaanko mahdollisesti puhua omaelämäkertatutkimuksen erityisistä eurooppalaisista piirteistä. Otsikko oli jo paljonpuhuva: Trajectories of (Be)longing: Europe in Life-Writing.

Konferenssin järjestänyt Leena Kurvet-Käosaar onnistui vaativassa tehtävässään erinomaisesti. Järjestelyt olivat erinomaiset, tunnelma erityisen lämmin ja keskusteleva, ja virolainen kansanperinneilta ulkoilmamuseossa varmasti mieliinpainuva varsinkin kauempaa tulleille kollegoille. Vieraat eivät tulleet vain Euroopasta, vaan edustettuna oli lähes kolmekymmentä maata mukaanlukien myös USA, Australia ja Taiwan.

Konferenssin avasi hurmaava Philippe Lejeune, kaikkien tuntema omaelämäkerrallisen sopimuksen kehittäjä, kiinnostavalla Rousseau-luennallaan. Oli elämys kuulla hänen lausuvan Rousseuata ranskaksi! Sessiot jakaantuivat kiinnostaviin teemoihin, ja yksi silmiinpistävä piirre olivat tutkijoiden omaelämäkerralliset reflektiot omista elämännarratiiveistaan. Usein kyseessä olivat Itä-Euroopasta kauas emigroituneet, jotka hakivat omia juuriaan. Tällaisia reflektioita oli myös erityisesti pyydetty esimerkiksi viimeiseltä key-note puhujalta, latvialaista sukujuurta olevalta Vieda Skultansilta, joka avasi koskettavasti oman perheensä traagisia juuria 1940-luvun alun Latviassa ennen analyysiaan lännen ja idän välisisistä suhteista Euroopassa ja alkoholin merkityksestä itäisen Euroopan maiden marginaalisuudessa.

IABA-konferenssien fokus tuntuu olevan nimenomaan omaelämäkerrallisuuden pohdinnassa. Näin ollen oma ryhmämme naisten elämäkerrallisista traditioista Euroopassa oli poikkeus, mutta herätti kiinnostusta. Vertailimme naiselämäkertojen konstruktioita Suomessa, Tanskassa, Ruotsissa ja Sloveniassa.

Seuraava IABA-Europe on Wienissä 2013, ja jo ensi kesänä globaali IABA kokoontuu Australiassa – CFP avautuu 1.8.2011.

Kekkonen, Ilmarisen Suomi ja atomi – televisioesiintyminen herättää ajatuksia

19.5.2011 / petpaju / 0 Comments

Huhtikuussa Ylen TV2:n toimittaja Jari Hakkarainen soitti ja pyysi haastattelua ydinvoiman historiaan liittyen. Hän oli lukenut kirjoitukseni atomihuumasta 1950-luvulla sekä kiinnostunut väitöskirjan ”Ilmarisen Suomen” ajatuksesta, kenties lähtökohtanaan akateemikko Erkki Laurila, joka oli keskeinen tutkimuskohde näissä molemmissa aiheissa. Tavatessa kuulin, että Hakkarainen on aikanaan opiskellut sivuaineena kulttuurihistoriaa.

Ylen kuvaajan pystytettyä valonsa seminaarihuone Virkkuseen nauhoitimme vartin verran haastattelua, joka liikkui atomivillityksen alkuperästä Laurilan teknologiapolitiikkaan tai ”Ilmarisen Suomen” suunnitelmaan, atomivoiman myöhempiin ratkaisuihin ja myös Zwentendorfin käynnistämättömään ydinvoimalaan, josta kirjoitin tänne blogiin aiemmin. Keskustelusta murto-osa, kuten oli odotettavissa ja puhekin, päätyi tähän linkitettyyn Ajankohtaisen kakkosen ohjelmaan (n. 30 minuutin kohdalla), joka esitettiin (pari siirron jälkeen) 17.5.2011. –Fukushiman ydinvoimalakatastrofistahan on jo kulunut pari kuukautta, joten atomivoima ei enää tunnu nii-in ajankohtaiselta; media etenee vauhdilla. (No, voimalat pysyvät.)

Lyhytohjelman yksi johtopäätös kuului ”Ilmarisen Suomi olikin Kekkosen Suomi”. Pikemminkin sanoisin, että presidentti Kekkonen tuki ”Ilmarisen Suomen” ajatusta ja hänen mediapersoonaansa käytettiin täysimittaisesti tiede- ja teknologia -asioiden tärkeyden osoittamisessa ja niiden työntämisessä julkisuuteen – toimittajat kun juoksivat sinne minne Kekkonenkin harppoi.

Siis Kekkosen Suomesta tuli ”Ilmarisen Suomi”, teknologiaan sijoittava ja uskova valtakunta, vaikka suunnitelman makeimmat hedelmät kerättiin vasta Kekkosen ajan jälkeen ja aivan muilla aloilla kuin atomienergian saralla.

Joka tapauksessa ohjelma osoittaa, että atomiaihe tarjoaa herkullista kuvamateriaalia — ei ihme, että syksyllä siitä pitäisi olla tulossa kotimainen dokumentti.

Hannu Salmi 50 v. – onnittelukirjan julkistaminen

16.5.2011 / Maarit Leskelä-Kärki / 2 Comments

Perjantaina 13.5. Hannu Salmen läheiset kollegat juhlistivat seuraavana päivänä 50 vuotta täyttävää professoria onnittelukirjalla Historian aikakoneessa. Hannun työtoverit kulttuurihistoriassa halusivat juhlistaa tätä merkkipäivää vapaamuotoisella esseekokoelmalla, jonka lähtökohdaksi otettiin häikäilemättä Hannun viimeaikainen tutkimusteema: aikakone. Onnittelukirjamme ideana on, että aikakoneen käsite voi toimia metaforana erilaisille tavoille kuvitella, ymmärtää ja käsitteellistää menneisyyttä, tulevaisuutta ja nykyisyyttä.

Kirjan teko aloitettiin noin vuosi sitten ja loppujen lopuksi kirjaan osallistui 41 kirjoittajaa. Suurin osa on Hannun kollegoita historian oppiaineryhmästä, mutta mukana on kollegoita myös muilta tieteenaloilta läheltä ja kauempaa. Kirjasta tuli Hannun näköinen, mutta jokaisen kirjoittajan persoonallisilla mausteilla höystämä aikamatka historian ihmeelliseen maailmaan. Kirjan aloittaa Hannun opiskelutoverin Heikki Lempan analyysi Hannun tutkimusintressien suhteesta ’klassiseen’. Kaihtaako Hannu laajassa tuotannossaan klassista, vai onko sittenkin niin, että klassinen koskee myös Hannua? Tätä seuraavat artikkelit avaavat aikakoneen teemaa muun muassa Hannulle läheisten aiheiden kuten elokuvan, musiikin ja kirjallisuuden kautta. Yhtälailla mukaan astuvat erilaiset aikamatkaajat krooneista Klaus Flemingiin ja italialaisiin turisteihin tai 1970-luvun poliiseihin. Kirjan päättää Kari Immosen menneisyyden merkitystä ja historiantutkimuksen tilaa pohtiva essee ’Historia ihmisessä’.

Onnistuimme yllättämään päivänsankarin täydellisesti kirjallamme – toivomme, että kirja voi vuorostaan tarjota virikkeitä Hannun ajattelulle aikakoneesta!

Kirjan on kustantanut k&h-kustannus, ja sitä on saatavilla kulttuurihistorian toimistosta!

Historian aikakoneessa

Sisällysluettelo

Ritvaan tutustumassa

12.4.2011 / maikan / 0 Comments

Olin torstaina Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (KAVAn) järjestämässä seminaarissa radio- ja tv-tutkijoille ja av-alan opettajille. Seminaarissa esiteltiin Ritvaa, eli Radio- ja tv-arkiston (RTVAn) järjestelmää, johon tallennetaan keskeisten radio- ja tv-kanavien ohjelmavirta kokonaisuudessaan sekä näytteitä muilta noin 100 kanavalta.

RTVA aloitti toimintansa 1.1.2008, jolloin Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä astui voimaan. Tallennuksen tavoitteena on toisaalta mahdollistaa tutkimus ja toisaalta kulttuuriperinnön tallettaminen. Digitaalista aineistoa on tallessa vuoden 2009 alusta lähtien.

Järjestelmä on hieno ja mahdollistaa tulevaisuuden historiantutkijalle ja tämän päivän viestinnän tutkijoille aivan uudenlaisia tutkimushankkeita. Esimerkiksi televisiojournalismin laajempi tutkimus mahdollistuu monipuolisten hakutoimintojen avulla, mutta vain mielikuvitus on rajana tutkimusaiheille mahtavan aineiston äärellä. Vaikka metadataa ei pystytä täysin kattavasti valtavaan ohjelmamassaan tuottamaan neljän luetteloijan voimin, kirjautuu jatkuvassa kehityksessä olevaan järjestelmään kuitenkin suuri määrä dataa tutkimuksen apuvälineeksi. Tv- ja radio-ohjelmia voi hakea katselu- ja kuuntelupisteiltä ympäri maan, myös Turun yliopiston kirjastosta.

Seminaarissa kuultiin myös televisio- ja radiotutkimuksen nykytilanteesta sekä av-alan opettajan näkemyksiä Ritvan roolista opetuksessa. Lisäksi keskustelimme Ritvan kehittämisestä tutkijoiden tarpeen mukaan. Seminaari toimikin mukavana yhteistyöavauksena arkiston ja meidän tutkijoiden välillä.

Intiaaneja Lasten yliopistossa

7.4.2011 / riilai / 0 Comments

Sain kunnian tulla kutsutuksi luennoimaan Lasten yliopistossa intiaaneista eikä kutsusta luonnollisesti voinut kieltäytyä, vaikka tehtävä tuntuikin hieman jännittävältä. Tietämättömyys 7-10 -vuotiaiden lasten suhteesta luentoni aiheeseen ei lopulta hidastanut tahtia sen enempää luennon valmistelussa kuin luennoidessakaan. Intiaanien kulttuurin ja historian loputtoman monimuotoisuuden sai hyvin sidottua oletettavimmin tuttuihin teemoihin ja hahmoihin: Disneyn Pikku Hiawathaan ja Pocahontasiin, tiipii-telttaan, sulkapäähineeseen ja sadetanssiin. Pyrin näistä teemoista liikkeelle lähtien kertomaan siitä, kuinka monia erilaisia elintapoja intiaaneilla olikaan, kuinka heidän elämänsä muuttui vuosisatojen aikana (puhumatta lainkaan vuosisadoista tai vuosista), kuinka intiaanisodista päädyttiin rauhan aikaan, kuinka intiaanit elävät nykyään ja mitä he ajattelevat heistä kerrotuista tarinoista.

Luennolle saapui Lasten yliopistoa koordinoivan Eeva-Maria Soikkasen mukaan 200 lasta, jotka suhteellisen kiltisti asettuivat paikoilleen ja jaksoivat hyvin kuunnella 45 minuutin luennon. Luennolla näytin 20 diaa, joissa oli yhteensä 50 kuvaa. Vaikka määrä vaikuttaa minusta näin jälkikäteen huimalta, Eeva-Maria kehui kuvien määrän olleen hyvän lasten luentoa varten.

Luentoa seurasi joukko kysymyksiä. Noin puolet yleisöstä nosti kätensä kysymyksen merkiksi, mutta taisimme ehtiä käydä läpi vain noin kymmenen kysymystä. Monet kysymykset koskivat luennolla puhuttua, jopa kysymyksen ”Oliko intiaaneilla lemmikkieläimiä?” voi sijoittaa Disneyn Pocahontas-hahmoon ja hänen pesukarhuystäväänsä. Kysymyksiin kuuluivat myös ”Mistä sade tuli sadetanssin jälkeen?”, ”Onko oikea Pocahontas vielä elossa?”, ”Koska intiaanien aika alkoi?” ja perinteinen, mutta tärkeä ”Kuka keksi sanan intiaani?” Lopuksi sain vielä toimia luentopassijonon järjestyspoliisina ja kirjoittaa muistiinpanovihkoihin ja luentopasseihin nimikirjoituksia

Sukupuolentutkimus ja historia

30.3.2011 / mkaartin / 0 Comments

Viime keväänä ilmestyi sukupuolentutkimuksen alan perusoppikirja Käsikirja sukupuoleen (toim. Tuija Saresma, Leena-Maija Rossi & Tuula Juvonen, Vastapaino 2010) – kauan kaivattu, selkeä opas tueksi ja avuksi opetukseen. Kirja on kiinnostava koska se avaa myös tämänhetkistä suomalaista sukupuolentutkimuksen kenttää.

Tutustuimme kirjaan kulttuurihistorian”Sukupuoli, kirjoittaminen ja tekstuaalisuus” -tutkimusryhmässä ja lähdimme pohtimaan, miksi historiantutkimus ja sukupuolihistorioitsijat jäävät tässä teoksessa näkymättömiin. Keskustelujen ja monivaiheisen kollektiivisen kirjoitusprosessin jälkeen mietteemme on nyt julkaistu tuoreessa Naistutkimus-lehdessä (1/2011).

Yllätyimme itsekin siitä, että kirja-arvion tekeminen muuttui pikkuhiljaa ennemminkin puheenvuoroksi sukupuolentutkimuksen ja historiantutkimuksen välisestä suhteesta: yhtäältä siitä, mitä sukupuolihistoriantutkimus on tarjonnut ja voisi tarjota sukupuolitutkimuksen kentällä, ja toisaalta, millä tavoilla historiantutkimus on keskustellut sukupuolentutkimuksen keskeisistä käsitteistä. Pohdimme myös nimitysten merkityksiä ja ehdotamme, mitä feministinen historiankirjoitus voisi tarkoittaa.

Toivomme, että avauksemme herättäisi keskustelua ja puheenvuoroja niin sukupuolentutkimuksen kuin historiantutkimuksenkin piirissä. Sen vuoksi tekstimme on julkaistu Agricolassa, missä siihen voi myös tutustua: http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&t=3545

Jatkamme keskustelua aiheesta sukupuolihistorialounaan merkeissä toukokuun kymmenentenä klo 12 Aikala-huoneessa.

Teksti: Maarit Leskelä-Kärki

Inhimillisiä verkkoja

29.3.2011 / mkaartin / 0 Comments

Joukko kulttuurihistorioitsijoita teki tänään tutkimusryhmäni Valmistamon ohjelmaan kuuluvan ekskursion Aboa vetus & ars nova -museon uuteen Rihmasto-näyttelyyn. Meitä opasti ryhmämme jäsen Elina Maines, joka on pari vuotta työskennellyt näyttelyn tutkimuspuolella ja joka on rakentanut tutkimustyössään erittäin vaikuttavan maailman Turun Luostarikorttelin elämästä aina 1900-luvun alkuun.

Rihmaston ajatus on rakentaa menneisyyden maailma esiin Luostarikortteliin liittyvien ihmisten kautta. Näyttely aukeaa vaikuttavasti: Elina Maines on kaivanut kirjaimellisesti menneisyyden hämäristä kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, jotka asettuvat multimediaesityksessä rihmastoksi. Upeaa. Näyttely päättyy hauskaan jekkuun: viimeisessä taulussa käy ilmi, miten Hans von Rettig, museorakennuksena nykyisin toimivan palatsin rakennuttaja, liittyy rihmastoon.

Esiin nousevat kiihkeät käräjillä istujat, mahtavan rikkaat kauppiaanlesket, jotka vaativat äänioikeutta, vuosien purjehdusmatkoja tehneet merikapteenit ja laivanvarustajat sekä tietysti Maria Augustin, sikäli hämmästyttävä kauppias, että hän sai kauppaporvarin oikeudet – kuninkaalta tosin, kun raati kieltäytyi oikeuksia itselliselle naiselle antamasta.

Näyttelyssä nousevat esiin elämäntarinoiden lisäksi myös Luostarikorttelin ihmisten aineellinen kulttuuri. Minuun teki jo aamulla näyttelyn kuvia etukäteen netistä katsellessani vaikutuksen 1700-luvun porvareiden perukirjoitusten sisältöjen havainnollistus: nukkekotimaisesti on rakennettu esille köyhän ja rikkaan porvarin omaisuus heidän kuolinhetkellään. Toisen koko omaisuus on miniatyyreinä näytillä tekstiilejä lukuunottamatta. Toisen, sen rikkaan, omaisuudesta on esillä vain pieni osa ja siltikin mahtiperintö sisarusten lapsille jaettavaksi.

Kahden tunnin nopealta tuntuneen tutustumisen perusteella uskallan suositella näyttelyä kaikille kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.