Kategoria: Yleiset (Page 16 of 16)

Kari Immonen:

Puhe Veikko Litzenin muistotilaisuudessa 5.3.2011

Leena Lander totesi joskus, että Veikko Litzenillä oli keskeinen merkitys sille, että hän ryhtyi kirjailijaksi. Historian lisäksi kysymys oli kielestä, innostuksesta ja arvonannosta. Leena piti vielä vuosien jälkeenkin hätkähdyttävänä sitä, miten tasa-arvoisesti ja arvostavasti Veikko suhtautui opiskelijoihin. Eikä Leena väärässä ollut. Veikolle opiskelijat olivat akateemisen yhteisön itsestään selviä ja tasa-arvoisia jäseniä. Seminaarissa hän sanoi: ”Te olette aikuisia ihmisiä ja teillä on aikuisen ihmisen järki. Kyllä te osaatte ajatella. Ottakaa siis vastuu itsestänne ja opinnoistanne.”

Opettajana Veikko oli ennen muuta innostaja. Perustana tälle oli tietysti se, että hän oli itse innostunut. Luennoilla hän hullutteli ja korosti oikeutta diletanttiuteen. Joskus hän luki runoja – se ei ollut 80-luvun alun historian professoreiden keskuudessa mitenkään itsestään selvää.  Joskus hän heittäytyi myös antiikin horoskooppien tulkintaan.

Oleellista oli Veikon uteliaisuus ja laaja-alaisuus, mutta opiskelijoita innosti myös se tapa, jolla Veikko oli valmis haastamaan olemassa olevat tulkinnat. Hän sanoi: ”Kaikkea saa rienata.” Oleellista oli myös historian henkilökohtaisuus: ”Minusta tämä on näin…” Veikko siis heittäytyi historiaan.

Oma merkityksensä Veikon herättämässä innostuksessa oli tietysti sillä, että hänen luentonsa olivat aina hyvin lähellä taiteita: kuva, elokuva, kirjallisuus. Leni Riefenstal, Marilyn Monroe, Herman Hesse, Aila Meriluoto, he kaikki olivat aktiivisesti läsnä Veikon luennoilla ja puheenvuoroissa. Ylipäätään kuva oli tärkeä, kirjallisenakin niin kuin Lasihelmipelissä. Yllätys oli 80-luvun alun opiskelijoille myös Raamattu; Veikko teki uskonnollisesta muinaistekstistä – niin monet nuorista silloin ajattelivat – länsimaisen kulttuurihistorian perusteoksen. Tiedän, että kun Veikon oppilaat tänään lukevat Tietä Nikeaan, he tunnistavat opettajansa isot lauseet, mutta he tunnistavat myös sen epäilyn ja sen ironian, joka oli Veikolle ominaista, ja joka teki isojen asioiden käsittelystä mahdollisen. – Ja tietyllä tavalla hassusti, juuri tällä isojen asioiden ironialla Veikko teki opiskelijoidensa elämästä suurta. Veikko antoi opiskelijoilleen mahdollisuuden etsiä sitä, mitä ei voi löytää.

Itse tapasin Veikon ensimmäisen kerran kesällä 1978. Kävin Valtionarkistossa keskustelemassa hänen kansaan siitä, mikä oli se yhteisö, johon hän oli tulossa. Jo tuossa tapaamisessa ymmärsin, että kulttuurihistoriassa oli alkamassa uusi aikakausi. Veikolla oli vahvoja ja tuoreita käsityksiä siitä, mihin hän halusi oppiainetta kehittää. Keskeistä oli kokonaisvaltaisuus. Tärkeää oli myös halu hakeutua erityisesti ranskalaisten keskustelujen piiriin. Myöhemmin ymmärsin, että Veikko halusi hakea kulttuurihistorialle tilaa juuri keskustelusta, sellaisesta keskustelusta, jossa ihmiset omassa elämässään suuntautuivat kohti tulevaa.

Veikon asemaa kulttuurihistorian oppiaineen historiassa kuvaa hyvin se, että hänen 60-vuotispäivästään, joulukuusta 1993 alkaen on vuosittain järjestetty hänelle omistettu juhlaluento – Veikko Litzen -luento. Siinä kysymys on tietysti arvonannon osoittamisesta Veikolle. Ennen muuta kuitenkin kysymys on arvonannon osoittamisesta hänen ajattelulleen – tai voisiko sanoa: hänen tavalleen tehdä lause. Se konkretisoituu esimerkiksi puheessa, jonka hän piti, kun Tie Nikeaan julkaistiin. Veikko sanoi: ”Tällä hetkellä vastauksia kaipaava ongelma näyttää minusta olevan siinä, että yhä useampi sanoo uskovansa, mutta ei sillä tavoin kuin kirkko edellyttää. Missä vika? Kirkon edellytykset ovat tiivistettyinä uskontunnustuksessa. Sitä kannattaa tutkia uusista näkökulmista ja pohjiaan myöten.”