Kirja-analyysi Ian McEwanin teoksesta Viaton (The Innocent). Suom. Leevi Lehto. Otava, Helsinki 1990. Kirjoittaneet Sara Parviainen ja Miisa Piiponniemi.

Berliini kylmän sodan näyttämönä

Fiktiivinen tarina on teoksessa punottu kylmän sodan aikaisiin todellisiin tapahtumiin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat oikeisiin maanalaisiin tunneleihin perustuvaan salakuunteluoperaatioon ja kirjassa esiintyy myös fiktiivisten hahmojen lisäksi oikea kylmän sodan kaksoisagentti George Blake. Kirja tarjoaa laajoja kuvauksia eri kansallisuuksista ja mahdollisti monikulttuurisen näkökulman analyysille.

Kirja alkaa brittiläisen Leonard Marnhamin osallistuessa MI6:n ja CIA:n yhteiseen vakoiluoperaatioon Berliinissä, jonka tarkoituksena on salakuunnella Neuvostoliiton puhelinlinjoja. Kirjan keskeisiä hahmoina on Leonardin lisäksi saksalainen Maria, tämän entinen aviomies Otto, sekä Leonardin yhdysvaltalainen esimies Bob Glass. Kirja seuraa Leonardin osallistumista vakoiluoperaatioon, sekä hänen ja Marian välisen suhteen kehittymistä. Hahmo on viattoman insinöörin kasvutarina ja kuvaus vahvasti jakautuneesta sodanjälkeisestä Berliinistä.

Leonard tasapainoilee työnsä vaatimusten ja kehittyvän suhteensa kanssa. Hän joutuu kohtaamaan uusia tuntemuksia ja tilanteita, joissa haastetaan niin hänen näkökulmansa, kuin moraalinsa. Leonardin ja Marian suhde kohtaa paljon haasteita, erityisesti heidän erilaisten asemiensa myötä. Lisäksi Marian entinen aviomies Otto aiheuttaa rasitetta Leonardin ja Marian suhteelle. Lopulta tilanteiden kärjistyessä tapaturmaisesti Leonard ja Maria tappavat Oton. Oton kuoleman salailu muuttaa täysin Leonardin ja Marian välisen suhteen ja lopullisesti erottaa heidät. Leonard päätyy muuttamaan takaisin Englantiin. Leonard palaa 80-luvun lopulla takaisin Berliiniin ja lukee Marian kirjeen, joka tuo teoksen päätökseensä.

Kirja maalaa kuvan toisen maailmansodan jälkeisestä Saksasta ja Berliinistä kylmän sodan näyttämönä. Teos käsittelee kylmän sodan alkuaikoja ja antaa hyvän esimerkin kylmän sodan aikaisista maiden välisistä jännitteistä. Se myöskin kuvaa erinomaisesti jo jakautunutta Berliiniä, vaikka konkreettisesti muuria ei vielä teoksen alkuasetelmissa olekaan. Maiden abstraktit suhteet ilmenevät konkreettisemmin henkilöhahmojen välisten suhteiden ja ajatusten kautta.

Ian McEwanin elämä ja kirjallinen tuotanto

Ian McEwania pidetään edelleen yhtenä Britannian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Hän on syntynyt Aldershotissa Englannissa vuonna 1948, mutta vietti ison osan lapsuudestaan Kauko-Idässä, Saksassa ja Pohjois-Afrikassa. Hänen isänsä oli töissä armeijassa, minkä takia he muuttivat paljon hänen lapsuutensa aikana. Hän palasi Englantiin ollessaan 12-vuotias. Hän opiskeli Sussexin yliopistossa ja sen jälkeen East Anglian yliopistossa, jossa hänen pääaineenaan oli englantilainen kirjallisuus. Hän on saanut paljon tunnustusta ja useita palkintojaan töistään. Hän on lisäksi kuninkaallisen kirjallisuusseuran ja taideseuran jäsen ja kuuluu myös Amerikan tiede- ja taideakatemiaan.

McEwan on kirjoittanut uransa aikana useita romaaneja, novellikokoelmia, sekä tehnyt elokuvasovituksia romaaneistaan. Lisäksi hän on kirjoittanut tv-käsikirjoituksia ja lasten ja nuorten kirjoja. McEwan ammentaa teksteissään paljon omasta elämästään ja henkilökohtaisista kokemuksistaan.  Viaton-kirjan näkökulmasta on McEwanilla henkilökohtaisia kokemuksia Saksasta, hänen asuttuaan siellä nuoruudessaan. Lisäksi kirjan lopussa oleva kohtaus Berliinin muurilla on kuvattu McEwanin omien kokemuksien pohjalta vuodelta 1989, hänen vieraillessaan Berliinissä, mikä ilmenee teoksen lopussa tekijän huomautuksissa. Hän on lisäksi teetättänyt laajoja tutkimuksia Berliinissä kirjaansa varten.

McEwanin aiemmasta tuotannosta joka Viattoman tapaan käsittelee toista maailmansotaa ovat Mustat koirat (Black dog 1992), Sovitus (Atonement 2001) ja Makeannälkä (Sweet tooth 2012). Huomattavaa on, että Viaton oli ensimmäinen McEwanin Saksaan sijoittuva teos. McEvan aloitti uransa uusgoottilaisella kirjallisuudella, mutta siirtyi siitä populaarimman kirjallisuuden suuntaan miellyttääkseen suuria yleisöjä. Viaton oli hänen ensimmäinen populaarikirjallisuuden teoksensa. Teos sai huomiota, mutta se ei ollut vielä hänen uransa kohokohta ja teoksessa näkyy sen hiomattomuus sekä tekijän epävarma kokeileminen. Teoksessa näkyy McEwanin vanha goottilaisen kirjallisuuden tausta, sillä siinä hyväksikäytetään synkkiä teemoja, kuten esimerkiksi rauniot, niukkuus sekä murha.

Viaton kansallisuuksien ja kulttuurien representaationa

Teosta voi lähestyä analysoimalla siinä esiintyviä kansallisuuksien ja kulttuurien kuvauksia ja tutkia teosta monikulttuurisesta näkökulmasta. Tämä tulee kirjassa henkilöhahmojen kautta näkyvästi esille heidän välisten suhteidensa ja näkökulmiensa kautta. Kirjan henkilöt edustavat useaa eri kansallisuutta ja ajatusmaailmaa. Kuvaukset muista henkilöhahmoista ovat pääasiassa brittiläisen päähenkilön näkökulmasta, mutta esimerkiksi briteille tuntemattomampaa Neuvostoliittoa ja venäläisiä kuvataan Marian muistoilla kirjassa tarkemmin. Hänen Leonardille kirjoittamansa kirje, johon keskitymme myös analyysissamme, antaa kuvauksen teoksen tapahtumista saksalaisen näkökulmasta. Tämä antaa lukijalle toisenlaisen näkökulman henkilöhahmoista. Esimerkiksi Glass ei näyttäydy enää röyhkeänä ja äänekkäänä ekstroverttinä vaan huolehtivana edesmenneenä isänä. Kirjailija tarjoaa kuvauksia eri kansallisuuksista eri näkökulmista.

Teoksessa henkilöhahmot edustavat omaa maataan, mikä avaa mahdollisuuden tutkia maiden välisiä suhteita henkilöhahmojen välisten suhteiden kautta. Henkilöhahmot ovat suhteellisen stereotyyppisiä, miltei karikatyyrisiä kuvauksia, josta heijastuu McEwanin oma näkemys kyseisistä maista. Keskeisimmät henkilöhahmot ja heidän edustamansa maat ovat Leonard (Britannia), Maria (Länsi-Saksa), Otto (Itä-Saksa) ja Bob Glass (Yhdysvallat) sekä kaikkien yhteinen vihollinen (Neuvostoliitto). Kun lähdetään tarkastelemaan henkilöhahmoja tarkemmin Leonardin rooli teoksessa ei loppujen lopuksi ole suuri, vaikka hän päähenkilö onkin. Hän on vain auttamassa poliittisista syistä Yhdysvaltoja, sillä britit kuuluivat voittajien puolelle. Leonard on kohtelias, huomaamaton ja vaatimaton ja pitää ajatuksensa omana tietonaan. Leonard kuitenkin kokee tarvetta todistaa tärkeytensä ja mahtavuutensa, hänen kuuluessaan voittajiin, mikä ilmenee hänen halunaan valloittaa Maria. Leonardin brittiläisyys tulee ilmi niin hänen omista mietteistään kuin Mariankin ajatuksien kautta. Brittiläisyys tiivistyy ulkopuolisten silmissä rauhallisuuteen ja harkitsevaisuuteen, mutta Leonardin omien ajatusten kautta lukijalle korostuu tarve ylläpitää tietynlaista huoliteltua imagoa ja voittajan egoa. Voittajan ego ilmenee hillitysti brittien osalta, kun taas amerikkalaisten kuvauksessa se korostuu voimakkaammin. Amerikkalaiset pyrkivät korostamaan omaa asemaansa operaatiossa näin ollen väheksyen brittiläisten panosta yhteistyössä. Tästä ilmeneekin hienovarainen valtataistelu liittolaisten välillä.

Maria ja hänen kirjassaan edustama Länsi-Saksa tuovat esiin häviäjän aseman. Länsi-Saksa oli brittien ja yhdysvaltalaisten hallussa ja Maria päätyykin ensin yhteen britin kanssa, joka pyrkii hallitsemaan ja omistamaan hänet ja myöhemmin yhdysvaltalaisen vaimoksi. Maria kuvataan kirjassa älykkääksi ja itäsaksalaista entistä aviomiestään sivistyneemmäksi. Hän tulee paremmin toimeen brittien ja yhdysvaltalaisten kanssa ja alistuu heidän valtaansa. Otto edustaa kirjassa Itä-Saksaa sekä vanhaa Saksaa. Hän on vanha rappioitunut ”sotasankari”, joka on nähnyt paremmat päivänsä, Länsi-Saksan entinen aviomies. Eron jälkeen ja suhteensa lopussa vaimoaan pahoinpitelevä Otto lisäksi vakoilee vaimoaan. Tämä kuvaa vahvasti Itä- ja Länsi-Saksan tulehtuneita välejä ja heidän välillään vallitsevaa epäluottamusta. He ovat Berliinin muurin vastakkaiset puolet. Mielenkiintoisen tästä vertauksesta tekee se, että ”Itä-Saksa” murhataan ja ruumis piilotetaan. Vertautuuko tämä sitten siihen, kuinka ”Länsi-Saksa” kielsi omalla tapaa oman kansansa Itä-Saksassa ja käänsi sille selkänsä vai kuvastaako tämä Lännen lopullista voittoa Idästä? Henkilökuvauksissa korostuu vahvasti kirjoittajan omat taustat ja lähtökohdat, stereotypiat ovat selvästi juuri voittajan näkökulmasta. Venäläiset jäävät etäisiksi, väkivaltaisiksi ja uhkaaviksi kirjassa, he ovat tuntemattomia vihollisia. Britit ja amerikkalaiset kuvataan tietyllä tapaa kohteliaasti ja kunnioittavasti, kuitenkaan unohtamatta pinnan alla vallitsevia jännitteitä.

32 vuoden aikasiirtymä teoksen lopussa jättää samalla yli kolmenkymmenen vuoden aukon teokseen, jonka kirjailija paikkaa Marian kirjeellä Leonardille. Teos kerrotaan pääasiassa Leonardin näkökulmasta, minkä vuoksi kertojaäänen muutokset Marian muistoihin ja ajatuksiin korostavat kohtausten merkitystä. Marian kirje on toisenlainen kertojaäänen muutos, jossa kertaantuvat koko teoksen tapahtumat, täytetään aukko, jonka aikasiirtymä jättää jälkeensä sekä saadaan tapahtumista esille Marian ajatuksia. Maria kuvaa yhdysvaltalaista aviomiestään hyvin eri sävyyn kuin Leonard ja antaa kärkeviä kommentteja brittiläisestä luonteesta.

Toisinaan olen ollut vihainen sinulle. Oli väärin sinulta vetäytyä kiukkuusi ja hiljaisuuteesi. Niin englantilaista! Niin miehistä! Jos tunsit tulleesi petetyksi, sinun olisi pitänyt pitää asemasi ja taistella omasi puolesta. Sinun olisi pitänyt syyttää minua, syyttää Bobia. Siitä olisi tullut tappelu, ja me olisimme päässeet asian pohjaan asti. Mutta tiedän kyllä, että sinä väistyit nimenomaan ylpeyttäsi. Ja aivan sama ylpeys esti minua tulemasta Lontooseen ja pyytämään sinua menemään naimisiin kanssani. En kestänyt epäonnistumisen mahdollisuutta. (s. 246)

Kirjeessä nousevat esiin Marian muistot Berliinin tapahtumista sekä syyllisyys, josta hän ei ole voinut puhua. Kirjeessä Maria vannottaa, että Leonard oli hänen rakkautensa ikuinen kohde, vaikka avioituikin Glassin kanssa. Hän haluaa vielä kirjeellään tehdä viimeisen tunnustuksen, jossa selittää tekojensa motiivit ja päästää irti syyllisyydestään. Maria poti elämänsä aikana syyllisyyttä muustakin kuin vain entisen aviomiehensä murhasta. Hän nostaa esiin syyllisyytensä tunteet, kun meni naimisiin yhdysvaltalaisen Glassin kanssa, miehen jonka takia Leonard oli ollut mustasukkainen ja epäileväinen läpi koko teoksen. Maria oli täyttänyt Leonardin pahimmat epäilyt toteen ja tunsi siitä syyllisyyttä. Tosin vanhana miehenä lukiessaan kirjettä, Leonard on päästänyt irti ylpeydestään ja katkeruudestaan, kuten sodan eri osapuolet päästivät pikkuhiljaa irti omasta katkeruudestaan, ja menneisyys alkoi olla vain muisto.

Lukukokemuksesta ja teokseen kohdistuneista odotuksista

 Kirjalla on mielenkiintoiset lähtökohdat ennen muuria Berliinissä tapahtuvalle suurvaltapolitiikalle ja tapahtumille, jotka lopulta johtavat muurin syntymiseen. Sodanjälkeinen Berliini, Idän ja Lännen välinen vakoilu ja maiden väliset jännitteet ja epäluottamus, jotka lopulta johtivat Berliinin muurin rakentamiseen, luovat kiinnostavat ja mielenkiinnon herättävät puitteet tarinalle. Valitettavasti näitä puitteita kirjassa hyödynnetään harmillisen vähän. Kirjan päähenkilö osallistuu liittoutuneiden vakoiluoperaatioon ja mahdollisuudet maalata jännittävä kuva jakautuneen Berliinin sisällä tapahtuvasta maiden välisestä toiminnasta olivat varsin mainiot. Kuitenkin kirjailija keskittyy pitkälti vain päähenkilön ja tämän rakastetun Marian välisen suhteen kuvaamiseen. Psykologisena trillerinäkin kirja oli kuitenkin paikoin pitkäveteinen. Kirjan lukeminen eteni aluksi vauhdikkaasti, mutta kirjan keskivaiheilla alkoi lukeminen takkuilla ja tarina eteni paikoin jopa tuskallisen hitaasti. Kirjailija kuvaa kuitenkin onnistuneesti erilaisia kansallisuuksia ja heille tyypillisinä pidettyjä tapoja ja käytöstä. Kuvaukset olivat pääsääntöisesti kirjan päähenkilön, brittiläisen näkökulmasta. Kuitenkin myös saksalaisen Marian näkökulmat ja ajatukset tulivat ajoittain kirjassa esiin. Näin sai kirja erilaisia sävyjä, kuvailujen ja mielipiteiden vaihdellessa voittajan ja valloitetun näkökulmista.

Kirja olisi voinut odottaa keskittyvän enemmän vakoilumaailmaan ja maiden välisiin jännitteisiin. Nämä kuitenkin näkyivät enemmänkin taustalla vaikuttavina tekijöinä ja sivujuonina kirjassa. Tämä on tietyllä tapaa hieman omituista, sillä koko syy päähenkilön muuttoon Berliiniin oli juuri tämä CIA:n ja MI6:n yhteishanke Operaatio Kulta. Kirjan kuvaukset olivat välillä hyvinkin graafisia, mikä paikoin oli tarkoitettu korostamaan sodan aiheuttamia arpia ja kamaluutta, sekä paikoin korostamaan tapahtumien vakavuutta. Tämä teki lukukokemuksesta kuitenkin melko epämiellyttävän. Kirjaa lukiessaan muutti monesti mielipidettään kirjasta, välillä sitä vihasi, välillä ei sitä pystynyt laskemaan käsistään. Mikäli kirjalta haki jännittävää kuvailua kylmän sodan vakoilumaailmasta, joutuu lukijana pettymään. Kirja tarjoaa kuitenkin lukijalleen kuvauksen yhden ihmisen henkilökehityksestä ja kuvailee ajoittain hyvinkin yksityiskohtaisesti elämää sodanjälkeisessä jakautuneessa Berliinissä.

Teos alkaa vahvasti ja oli jännittävää lukea tunnelin rakennuksesta ja Idän vakoilusta, mutta teoksen lopun paljastus, että Venäjä oli kaiken aikaa tiennyt kaikesta, mitä tunnelissa tapahtui, vesitti periaatteessa koko teoksen. Sillä, että Venäjä oli kaiken aikaa tiennyt tunnelista, vapautettiin päähenkilömme Leonard syyllisyydestä. Lisätään tähän vielä Marian kirje, joka selitti auki kaikki aukkokohdat kuten sen, miksei kukaan koskaan osannut yhdistää paloiteltua Ottoa Mariaan ja Leonardiin. Kirjailija on ottanut helpon tien ulos teoksesta. Loppu tuntuukin hätiköidyltä ja tulee mieleen deus ex machina -efekti, vaikka teoksessa ei olekaan kyse siitä, että Jumala puuttuisi peliin, niin kirjailija on ottanut Marian kirjeen sekä venäläisten tietojen avulla vapauttavan roolin, jolla luodaan helppo tie ulos kirjailijan luomaan umpikujaan. Vaikka emme tiedä kuinka onnellisesti he ovat syyllisyyden kanssa eläneet, niin voinemme silti kyseenalaistaa kirjan helpon lopun. Teoksen nimi on Viaton, mutta teoksessa ei ole missään suhteessa viattomuutta, ja uskallammekin väittää, että nimi on omanlaisensa parodia koko teoksen sisällöstä, kun katsotaan, että päähenkilö menettää neitsyytensä sekä osallistuu tappoon tahikka murhaan, miten sen haluaa nähdä. Lisäksi ei mikään kylmän sodan puolista ole ollut viaton, vaan vakoojia ja salaisia projekteja on ollut puolin jos toisin.

Kaiken kaikkiaan teos ei osunut kummankaan kirjamakuun. Haluamme avata syitä tähän miksi. Teos ei ollut viihdyttävä, vaikka kyse on kaunokirjallisesta teoksesta, joka voidaan lisäksi laittaa populaarikirjallisuuden genreen. Loppua kohden kirjaa lukiessa lukijalla on vain paha olo kirjan tarkkojen kuvausten vuoksi. Puolet kirjasta meneekin helposti pidätellen oksennusta, lähes kirjaimellisesti. Yksi esimerkki teoksesta, joka aiheuttaa saman reaktion on ollut Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Viattomassakin tapahtuu murha, jota koetetaan peitellä, ja missä Rikokseen ja rangaistukseen verrattuna ei tapahdu rangaistusosiota ollenkaan.

Teksti on kirjoitettu osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2019.

Teksti: Emma Pietilä

Heinäkuun 21. päivä 1969 yhdysvaltalainen astronautti Neil Armstrong astui Apollo 11 -aluksesta ihmiskunnan suuren harppauksen kuunpinnalle. Ensimmäisen kuukävelyn 50. juhlavuoden kunniaksi Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine järjestää Kuviteltu avaruus – Tiedettä, politiikka ja kulttuurihistoriaa -seminaarin perjantaina 12.4.2019.

Apollo 11 palasi maahan 24. heinäkuuta 1969. Astronautit viettivät tämän jälkeen kolme viikkoa karanteenissa mahdollisten kuusta saatujen taudinaiheuttajien vuoksi. Kuva: NASA:n arkisto, kuvanumero 6901203.

Seminaarissa kuullaan vuonna 1969 lähetetyn Yleisradion Kuustudio-lähetyksen juontaneen uutispäällikkö Ralf Fribergin ja lähetyksen päätuottajana toimineen Yrjö Länsipuron haastattelu. He kertovat, millaista oli olla osana suoraa lähetystä, jossa todistettiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisen avaruuskilvan päättymistä Yhdysvaltojen voitoksi.

– Ehkä kaiken stressin jälkeen päällimmäiseksi jäi mieleen helpotus siitä, että lähetys onnistui. Epävarmuustekijöitä oli paljon, normaalistikin sen aikaisella tekniikalla, saati sitten kun signaali tuli kuusta, Länsipuro muistelee.

Veteraanitoimittajien haastattelun lisäksi päivä koostuu historiantutkijoiden esitelmistä, joissa käsitellään avaruustematiikan merkitystä ja ilmentymistä tieteessä, politiikassa ja kulttuurissa. Esitelmissä kuullaan muun muassa marssilaisista 1950-luvun tieteiselokuvissa, kosmonauteista 1960-luvun neuvostoarjen sankareina ja Ronald Reaganin suhteesta Tähtien sotaan.

Kulttuurihistoriallista näkökulmaa täydentää astrobiologi Harry Lehdon puheenvuoro maapallon ulkopuolisen elämän etsimisestä.

Seminaarissa on mahdollisuus tutustua myös Tuorlan observatorion muistitietohankkeessa touko-lokakuussa 2018 dokumentoituun esineistöön (toteutus Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen arkisto ja kansatieteen oppiaine) ja Kaarinan lukion oppilaiden avaruusteemaiseen kuvakoosteeseen sekä kuulla Kaarinan lukion oppilaiden musiikkiesitys.

Kuviteltu avaruus – Tiedettä, politiikkaa ja kulttuurihistoriaa on osa kulttuurihistorian oppiaineen vuodesta 2014 järjestämien seminaarien sarjaa, jossa tartutaan aina johonkin historian ajankohtaiseen teemaan. Tilaisuus järjestetään perjantaina 12.4.2019 klo 10.15–16.00 Sirkkalan kasarmilla (Kaivokatu 12, Turku), Janus-salissa.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja se on avoin kaikille. Seminaaria voi seurata suoratoistona osoitteessa: https://echo360.org.uk/section/67131033-99e6-4524-92d6-0a0dacd441d1/public

Seminaarin ohjelma löytyy Facebookin tapahtumasivulta: https://www.facebook.com/events/1044290255757868/

Riitta Turun tuomiokirkon tornissa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki

Joulun alla saimme pelätyn uutisen. Riitta kuoli ankaraan syöpään Lucianpäivänä 2018 sairastettuaan kesästä 2017 saakka. Hänet saatettiin viimeiselle matkalleen lauantaina 2. helmikuuta 2019 Pyhän Ristin kappelissa Turussa.

Sairastaessaankin Riitta oli oma itsensä: eteenpäin katsova, päättäväinen ja toimelias. Haluamme tässä kirjoituksessamme muistella Riittaa sellaisena kuin hänet kulttuurihistorian moninaisissa käänteissä muistamme.

Riitta Fårössä syyskuussa 2015. Kuva Sirpa Kelosto.

Riitta syntyi Kurussa 12. marraskuuta 1965. Hän kävi Ruoveden lukiota ja valmistui ylioppilaaksi 1984. Hän kirjautui Turun yliopistoon seuraavana vuonna. Hän tähtäsi alkujaan arkeologiksi ja suoritti aineesta sekä approbaturin että cum lauden. Hän opiskeli myös kansatiedettä, ympäristötiedettä ja hyvin paljon myös maantiedettä. Vaikka historia vei mennessään, kaikki tämä näkyi hänen historiantutkimuksellisissa intresseissään.

Ympäristöhistorialliselle tutkimusotteelle merkittävän lisäkipinän Riitta sai ollessaan opiskeluaikanaan vaihdossa San Franciscossa syksyllä 1991, jossa hän pääsi alan pioneerien, kuten Carolyn Merchantin oppiin. Sama vaihto nosti hänelle myös Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen tutkimuksen keskeiselle sijalle. Pro gradu -tutkielma valmistui kesällä 1993 otsikolla “Yksi maa, kaksi kulttuuria: Navajo- ja Yhdysvaltain kulttuurin kohtaaminen”. Riitta valmistui filosofian kandidaatiksi, joka tuolloin oli ylemmän korkeakoulututkinnon nimi, syyskuussa 1993.

Tutkijan uralla

Navajo-kiinnostus kantoi Riittaa väitöskirjaksi asti. Hän työskenteli tohtorikoulutettavana North American Studies -tutkijakoulussa vuodesta 1995 lähtien. Vuonna 1999 tarkastetussa väitöskirjassaan Lived Land. Identification with Places in Navajo Society 1800–1930hän tutki navajo-intiaanien suhdetta paikkaan ja ympäristöön. Aiheeseen hän oli perehtynyt erityisesti myös paikan päällä opiskellessaan Fulbright-stipendiaattina Arizona State Universityssä. Erityisen tärkeä kokemus hänelle oli päästä opintomatkoille reservaattiin ja opiskella paikan päällä myös esimerkiksi navajokäsityöperinteitä. Näitä hän muisteli monen monituista kertaa.

Jo ollessaan tohtorikoulutettavana Riitta kuului kulttuurihistorian oppiaineen kantaviin voimiin. Hänen työpisteensä oli pitkään Arwidssoninkadun talomme isossa päätyhuoneessa. Filosofian tohtoriksi hän valmistui heti uudenvuoden jälkeen vuonna 2000. Hän sai kulttuurihistorian dosentin arvon vuonna 2002. Väiteltyään hän toimi useissa opetustehtävissä, lehtorina 2000–2001 ja 2005–2008, yliassistenttina 2004–2005, yliopistonlehtorina 2008–2010 ja yliopisto-opettajana 2015–2016. Suomen Akatemian akatemiatutkijana hän oli 2010–2015. Tämä kausi oli hänelle suuri unelmien toteen käyminen: saada paneutua vuosikausiksi silkkaan tutkimukseen!

Riitta oli mukana monenmoisissa työryhmissä ja kehittämisissä ja hän oli keskeisiä voimia, kun kulttuurihistoriassa järjestettiin yliopistopedagoginen vuosi 2003–2004. Hän itse suoritti siinä yhteydessä kasvatustieteen perusopinnot ja toimitti kollegoiden kanssa peda-vuodestamme myös raportin Kuuluuks mun ääni sinne perälle?

Riitta oli aktiivinen myös julkaisusarjojen toimituskunnissa. Hän toimi mm. Turun Historiallisen Yhdistyksen julkaisutoimikunnan puheenjohtajana ja hyvin pitkään k&h-kustantamon kulttuurihistoria-cultural history -sarjan toimituskunnassa ja luopui tehtävästä vasta syksyllä 2018, kun hänen oli keskityttävä syövän nujertamiseen.

Julkaisut

Riitta oli kiinnostunut ihmisten suhteesta elinympäristöönsä ja hän julkaisi laaja-alaisesti ympäristöhistoriasta, kulttuurien tilallisuudesta sekä tilallisista käytänteistä menneisyyden ihmisten elämän säätelijöinä ja rakentajina.

Akatemiatutkijan projektissa kirjoitettu monografia Order, Materiality, and Urban Space in the Early Modern Kingdom of Sweden (2017) käsitteli järjestystä ja epäjärjestystä 1600-luvun Turussa. Lukuisissa kansanvälisissä artikkeleissaan ja muissa julkaisuissaan Riitta tutki uuden ajan alun katuja ja kirkkotiloja, esineitä, koteja sekä erilaisia rajoja kehittäen keskeisesti tilaan ja paikkaan liittyvää teoreettista keskustelua.

Riitta toimitti useita kirjoja kuten Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa, joka ilmestyi Cultural History – Kulttuurihistoria -julkaisusarjassa vuonna 2004 ja syntyi hänen tutkimusryhmänsä piirissä. Riitan ja Maija Mäkikallin yhdessä toimittama Esine ja aika. Materiaalisen kulttuurin historiaa ilmestyi vuonna 2010 SKS:n julkaisemana. Teos syntyi tammikuussa 2007 aloittaneen materiaalisen kulttuurin historian lukupiirin työskentelyn tuloksena. Lukupiirissä oli väkeä kaikista silloisen historian laitoksen oppiaineista. Laaja-alainen yhteistyö leimasi aina kaikkia Riitan toimia.

Riitalle oli tärkeää ja kiinnostava haaste kirjoittaa myös akateemista yhteisöä suuremmalle yleisölle. Hän julkaisi Turun historiaa koskevia aliotekstejä Turun Sanomissa ja hänen viimeinen suuri työnsä, joka valitettavasti jäi kesken, oli 1600-luvun turkulaisista ja tilallisuudesta kertova tietokirja. Riitta oli myös aktiivinen luennoitsija muun muassa tutkimuskeskus Tucememsin kuukausiluennoilla ja Studia Generalia -sarjoissa. Hän toimi myös asiantuntijana maaliskuussa 2019 Turun Linnassa aukeavaan Muutama sananen naisista -näyttelyn rakentamisessa. Hän suunnitteli tulevia seminaareja viimeiseen asti; hän oli muun muassa organisoimassa tammikuussa 2019 pidettyä 1500- ja 1600-lukujen valtakunnallista tutkimuspäivää Turun yliopistossa, muttei valitettavasti saanut nähdä haaveensa toteutuvan.

Ohjaajana

Riitta ohjasi useita väitöskirjantekijöitä. Hän oli ohjaajana paneutunut, kriittinen ja rohkaiseva. Valmisteilla olevia töitä Riitta kommentoi aina rakentavasti ja tuki ohjattaviaan neuvoen ja opastaen niin konferenssiesitelmien pitämiseen kuin artikkelien kirjoittamiseen. Sirkkalassa Riitalla oli akatemiatutkijana oma työhuone, jonka ovelle sai aina tulla koputtelemaan; Riitalle oli helppo avautua erilaisista huolista ja epävarmuuksista, joita ohjattavilla saattoi olla, ja hän antoi lämpimällä huumorilla sävystettyjä neuvoja. Riitan pettämätön tekstin taju ja taito kirjoittaa kansainväliselle yleisölle välittyivät myös hänen tavassaan lukea ja kommentoida muiden tekstejä. Riitta oli aina helposti lähestyttävä ja monet kokivat, että juuri hän oli se koko oppiaineessa, joka otti uuden tulokkaan mutkattomimmin vastaan.

Aina värikäs Riittamme. Kuva: Maria Vasenkari.

Tutkimustyönsä ohella hän veti 2000- ja 2010-luvuilla tilan ja aineellisen kulttuurin tutkimusryhmää, jossa luettiin erilaisia tilallisuuteen, ympäristöhistoriaan, kaupunkihistoriaan ja materiaaliseen kulttuuriin liittyviä tekstejä sekä keskusteltiin ryhmäläisten tutkimuspapereista. Riitan johdolla jopa Henri Lefebvren vaikeaselkoinen klassikko The Production of Space (1991) tuli ymmärrettäväksi. Vilkas tutkimusryhmä oli hyvin suosittu ja siellä kävi tilallisuudesta kiinnostuneita jatko-opiskelijoita myös muista kuin kulttuurihistorian oppiaineesta.

Riitta kiinnostui viimeisinä vuosina uusmaterialismista ja aiheesta luettiin ja keskusteltiin paljon tilaryhmässä. Kun Riitta hurahti täysin Karen Baradin ajatteluun, hän laittoi pystyyn koko laitokselle avoimen Barad-lukupiirin, jossa sitten yhdessä luettiin tiiliskivimäistä Meeting the Universe Halfway.Quantum Physics and the Entanglement of Matter and Meaning -kirjaa. Sellainen hän oli, ylirajainen.

Kasarmin valo

Riitta oli osa Kasarmin valoa sen synnystä saakka. Kasarmin valo perustettiin kulttuurihistorian house bändiksi keväällä 1997 kevätjuhlia varten. Tuolloin Arwidssoninkadun puutaloissa majaillut oppiaine satsasi juhliin, ja kevätjuhlat olivat yksi vuoden kohokohdista, joihin tehtiin syötävät yhdessä ja laadittiin huolella ohjelmaa ja etenkin musiikkilistoja.

Kasarmin valo on saanut kultalevyt.

Kasarmin valon harjoituskämppänä sai toimia seminaarihuone. Soittovälineitä omistaneet toivat laitteensa paikalle. Ensimmäisen esiintymisen kohdalla kävi kenties niin, että illan tunneiksi työpisteelleen jäänyt Riitta kuuli seinän takaa ydinryhmän instrumenttien virittelyn ja kolinan. Työnsä keskeyttänyt kollega tuli kiinnostuneena katsomaan haparoivaa yhteisen sävellajin hakua. Bändi oli ensimmäisten treenien myötä muodostumassa. Riitta totesi, ettei hän soita mitään instrumenttia, mutta lauluryhmään hän voisi tulla mukaan. Laulajille olikin tarvetta. Lisäksi Riitan populaarimusiikin tuntemus ja harrastuneisuus oli laajaa. Näin Riitta tarttui mikkiin Kasarmin valon yhtenä laulajista ja oli mukana jo bändin ensimmäisellä keikalla vuoden 1997 kevätjuhlissa. Kasarmin valo toimi aktiivisena 7-8 vuotta, ja legendaarisimmillaan se oli oppiaineen 30-vuotisjuhlien aikaan. 90-luvun lopulla bändi treenasi aktiivisesti karonkkoja varten ja myös Riitan karonkassa laulu soi. Kasarmin valo tuunasi Riitalle Kanoottilaulusta onnittelubiisin, jonka viimeisessä säkeessä laulettiin: “Eletty maa on paikka jonne / identiteetin kiinnittää”.

Elämässä on oltava muutakin kuin yliopisto

Riitta toimi hienona esimerkkinä siitä, että vaikka tutkimus on intohimo, on tärkeää antaa aikaa perheelle, harrastuksille ja vapaa-ajalle.

Riitta oli intohimoinen käsitöiden tekijä. Tarkalleen ottaen hän hankki myös muodollista artesaanikoulutusta monimuoto-opinnoissa Lahdessa aivan viime vuosina, joten häntä ei voi pitää harrastajana. Hän pohti etenkin väittelynsä jälkeisenä aikana hyvin paljon sitä, ollako tutkija vaiko artesaani. Molempiin oli houkutusta ja kykyjä. Hän opetteli lukemattomia eri käsityötekniikoita monimutkaisista virkkauskuvioista ja huovutuksista hopeakorutöihin ja lankojen kasvivärjäykseen. Hyvin monet Riitan värikkäistä vaatteista ja asusteista, laukkuja myöten, olivat hänen itsensä tekemiään ja voisi sanoa, että loputkin hän oli jotenkin tuunannut näköisikseen. Hän ostikin mielellään vaatteensa käytettyinä, ja tuunasi niistä uusia kokonaisuuksia. Kollegoiden karonkkajuhliin hän usein valmisti uuden juhlapuvun, työteliäimmän kukkapaloista virkkaamalla. Vapaavirkkaus oli yksi hänen viime vuosien bravuureistaan. Väreistä ja omasta tyylistään Riitta ei luopunut sairastaessaankaan. Hän kulki sairaalassakin tyllihameessa, värjäsi hiuksensa liilaksi ja tuunasi itselleen punk-henkisen takin. Riitalla oli asennetta!

Hänellä oli muitakin taiteellisia harrastuksia: hän maalasi ja valokuvasi hyvin tavoitteellisesti. Sairauslomallaan hän aloitti nukkekodin rakentamisen. Kaikki piti tehdä itse, talon tiiliverhoilua myöten.

Samanlaisella asenteella hän harrasti liikuntaa: Riitta oli uskomattoman sinnikäs kuntosalilla kävijä, kävi salilla jo silloin kun se ei ollut vielä muodikastakaan, harrasti jumppaa, joogaa ja pilatesta ahkerasti aina sairastumiseensa saakka.

Riitta oli ahkera matkustaja siitä huolimatta, että hän omien usein toistamiensa sanojen mukaan ”vihasi” matkustamista. Hän matkusteli tästä huolimatta paljon myös huvikseen. Ompelija- ja valokuvaaja-Riitta oli esimerkiksi elementissään tehdessään muutaman päivän (!) pikavisiitin Shanghaihin tammikuussa 2011. Edulliset, värikkäät kankaat ja huivit saivat mielikuvituksen liikkeelle paikallisilla rättimarkkinoilla, ja pilvenpiirtäjien keskellä kaupunkitutkijalla riitti valokuvattavaa, iloa, naurua ja puhetta.

Shangaissa. Kuva: Maija Mäkikalli.

Valtavan iso osa elämää Riitalle oli perhe ja etenkin yhteiset viikot kesämökillä Orivedellä. Kesiään hän suunnitteli aina hartaasti. Niinpä me työkaverit saimme jakaa hänen suunnitelmansa tulevan kesän projekteista, oli se sitten mökin korjausta, vierasmajan rakentamista, käsityöprojektia kuten lankojen värjäystä tai lukulistojen suunnittelua. Niin hyvin onnistui Riitta meidät eläyttämään mökkielämäänsä, että välillä unohtui, ettei siellä itse asiassa mukana ollutkaan. Aivan erityinen ilo myös meille työtovereille on ollut näinä surun viikkoina se, että hän saattoi viettää viimeisenäkin kesänään pitkän ajan mökillä ja vieläpä kohtalaisen hyvissä voimissa.

Epä-ennustettava maku

Musiikin alalla Bob Dylan oli Riitalle ylitse muiden. Hän kävi lukemattomissa Dylanin konserteissa. Koska Riitta ei ollut mikään tavanomainen keskiverto tai erityisen ennustettava ihminen, oli hänelle tyypillistä, että hän fanitti myös saksalaista Die Toten Hosenia. Amerikka-projektien jälkeen hän aktiivisesti fokusoitui muutoinkin myös Saksaan, jossa kävi tutkimus- ja opettajavaihdoissa. Hän osasi jo kouluajoiltaan hyvin kieltä, jota sisukkaasti aktivoi esimerkiksi Wolfenbüttelissa ollessaan. Hyvin sekin meni, vaikka hän oli etukäteen (tyypilliseen tapaansa) puolileikillistä kauhua täynnä. Samalla kuvioihin tuli saksankielinen dekkarikirjallisuus.

Riittaa kiinnosti kovasti brittiläisessä kontekstissa kirjoitettu ja filmattu scifi. Hän katsoi Doctor Who -sarjan lukemattomia kertoja. Hänellä oli pitkän aikaa kännykkäpussina itsetehty Police Box. Tässä Doctor Who -fanin keksipurkki. Kuva: Marika Räsänen.

Riittamaisella innolla hän paneutui ruoanlaittoonkin, silloin kun huvitti. Italialaista ruoasta hän ei pitänyt (tomaattisia sotkuja!) mutta paneutui sitä vastoin antaumuksella itämaisten ruokien valmistuksen saloihin ja käytti hartaasti aikaa vaikkapa mausteiden eriaikaiseen pannulla paistamisen tutkailuun ja opetteluun. Hän teki taiten myös kotimaisia perinneruokia. Hänen eväistään leijailikin kahvihuoneessamme lähes poikkeuksetta mitä ihanin tuoksu – ehkä nyt silakkalaatikkoa lukuun ottamatta.

Mutta kun Riitan syömisiin päästiin, emme voi olla muistamatta tekijää, joka Riittaa varmasti viisikymmentäprosenttisesti määritteli: suklaata. Riitta ja suklaa kuuluivat saumattomasti yhteen. Vaikka se ei hänen vatsalleen kovin armollisesti sopinutkaan, viis siitä – se oli elämässä tärkeää eikä siitä voinut tinkiä. Arwidssoninkadun vuosina hän söi vuosikausia päivittäin kismettejä tai ainakin siltä muistikuvat näyttävät. Hän rakasti suklaakaurakeksejä, itse tehtyjä tietysti. Suklaakakkujen kanssa hän oli varsinainen nirsoilija. Jos kakussa ei ollut hänen makuunsa riittämiin suklaata (sitä piti olla valtavasti), sitä ei olisi suklaakakuksi saanut nimetä – kaakao kun ei ole suklaata. Tämän vuoksi hän suhtautui aina toisten tekemiin suklaaviritelmiin varauksella – syystäkin! Joulun aikaan Riitta yhdisti käsityötaidot ja leipomisen piparitalojen tekemisessä, ja hänellä olikin huippuhienoja piparkakkutalojen kaavoja.

Ja tietysti vielä on mainittava tee: jos ei West Hamia olisi ollut ja sittemmin Englantiin muuttanutta veljeä, Riitta olisi taatusti matkustanut Englantiin ihan pelkästään teenhakumatkalle. Kunnollinen, tuhti musta englantilainen tee oli hänen ykköspiristeensä. Kahvia Riitta suostui juomaan vain kahvilassa – ja ainoastaan kunnollista lattea. Riitalla oli Turussa useita kantakahviloita.

Töissä Riitta antoi myös omaperäisen mallin rennosta kahvihuonekäytöksestä. Hän kävi iltapäivän kahvitauolla säännöllisesti – totta kai teellä. Hänen teekokoelmansa kaapissamme on yhä vaikuttava. Käytävän päähän Sirkkalan kolmannessa kerroksessa asteltuaan hän usein kertoi ja tarinoi humoristisesti erilaisista pienistä tutkimukseen tai muuhun elämään liittyvistä vastamäistä ja/tai mahdollisesti omista mokistaan. Hän tuli samalla hieman vähätelleeksi tekemisiään eikä Riitta muuallakaan taatusti tärkeillyt saavutuksillaan.

Kahvihuoneeseen Riitta toi myös Amnestyn kampanjatuotteita kollegoiden allekirjoitettavaksi. Riitta valveutui yhteiskunnallisesti vuosien mittaan, joten häneen saattoi hyvinkin törmätä erilaisissa mielenosoituksissa. Hän halusi puolustaa heikkoja ja sorrettuja, mikä näkyi hänen 1600-luvun Turkua koskevissa tutkimuksissaan. Vaikka ne alkoivat yleensä kaupunkitilan tutkimuksesta, fokus kääntyi pikkuhiljaa niihin, jotka aiemmin tutkimuksessa ovat ehkä vähiten tilaa saaneet: vähäosaisiin ja muihin yhteiskunnan hylkimiin.

West Ham ja FC Inter – jalkapallolle sykkivä sydän

Riitta oli kuitenkin ennen kaikkea jalkapallofanaatikko, jolle kaksi seuraa, West Ham ja FC Inter, olivat ylitse muiden ja West Ham kaikkein tärkein. Niinpä hänen siunaustilaisuutensa alkoi kanttorin soittamalla West Hamin kannatuslaululla ”I’m Forever Blowing Bubbles”.

Riitta asui Turun jalkapallopyhättö ikkunainsa alla. Hän osallistui aktiivisesti West Hamin fanikeskusteluihin netissä. Interin kotipelejä jäi väliin vain harvoin, West Hamin peleissä Lontoossa hän taas kävi aina kun pystyi ja kotimaassa hän seurasi niitä mieluusti pubeissa. Pubeissa tosin oli se huono puoli, että niissä hän saattoi törmätä faneihin, jotka kannattivat vastustajan joukkuetta. Elokuussa 2018 Riitta manailikin katsovansa peliä pubissa, joka oli ääriään myöten täynnä väärän joukkueen – Liverpoolin – kannattajia. Yhteiselo sujui kuitenkin lopulta sopuisasti ja jalkapallorauha säilyi. Joviaalina ihmisenä Riitta oli valmis kannattamaan myös joukkueita, joista hän ei itse kovin välittänyt: kun Arsenal ja Manchester City pelasivat harjoitusottelun Olympiastadionilla vuonna 2013, Riitta kannusti katsomossa Arsenalia – ihan vain siksi, että seuralaiset sattuivat olemaan Arsenal-faneja.

Jääkiekko aiheutti jalkapallofanaatikolle haasteita. Jääkiekon MM-kisojen aikaan Riitta meni pubiin katsomaan jalkapalloa, mutta tuskastui huomatessaan jääkiekon täyttävän screenit. Hän vaati nähdä West Hamin ottelun, ja niinpä hänelle toimitettiin pieneen nurkkaukseen oma televisio, josta hän sitten tyytyväisenä katsoi ottelun suosikkidrinkkiään gin tonicia naukkaillen.

Reilu rehellinen Riitta

Riitta antoi meille niin paljon ja monenlaista. Hän oli reilu, rehellinen, välitön, vauhdikas – meidän väripilkkumme. Yksi tärkeimmistä opeista meille ihmisinä oli hänen huimaava esimerkkinsä siitä, miten olla uskollinen omalle itselleen ja miten oman elämän eläminen on tärkeää, tinkimättömästi. Hän eli elämäänsä täysillä. Hän oli oman tiensä kulkija par excellence. 

Riitta jätti pinkit Dr Martensit, joita on mahdoton täyttää.

(Kirjoittajat: Marjo Kaartinen, Anu Salmela, Hannu Salmi, Heli Rantala, Heta Lähdesmäki, Otto Latva, Paavo Oinonen, Maarit Leskelä-Kärki, Heidi Hakkarainen, Henna Karppinen-Kummunmäki, Petri Paju, Maija Mäkikalli)

Teksti ja kuvat: Marika Ahonen

Partal Torre de las Damas sijaitsee Alhambran puutarha-alueella.

Kollegan vinkatessa Andalusiaan suuntaavasta opintomatkasta syksyllä 2017, en olisi heti arvannut, että marraskuussa 2018 pääsisin todellakin monien vuosien jälkeen kuljeksimaan vanhan vaihtokaupunkini Granadan kaduilla, eksymään jälleen Sevillan labyrintinomaisessa keskustassa ja näkemään Córdoban moskeijan uudestaan. Matkan järjestäjänä toimi NNJCI (Nordic Network for the Study of Judaism, Christianity and Islam in the First Millenium) ja sen tarkoituksena oli keskittyä Andalusian monikulttuuriseen keskiaikaiseen menneisyyteen. Aihe kiinnosti, ja olin Espanjassa asuessani suorittanut joitain kursseja teemaan liittyen. Samalla kuitenkin pohdin, kuinka hyvin matkan teema asettuu oman tutkimukseni kehykseen, sillä väitöskirjassani tutkin keskiajan sijaan Espanjan lähihistoriaa ja populaarimusiikkia. Ajattelin kuitenkin, että laajempi perspektiivi Espanjan historiaan ja kulttuuriin toimisi varmasti hyvänä tukena myös omalle tutkimukselleni ja ensi sijassa mietin, että voisin keskittyä erityisesti sukupuolen ja musiikin teemoihin seminaarissa.

Matkalle osallistui 14 tutkijaa eri taustoista aina uskontotieteen, teologian, taidehistorian sekä kulttuurihistorian piiristä Norjasta ja Suomesta. Viikon aikana vierailimme useissa eri kohteissa Córdobassa, Sevillassa ja Granadassa. Retkelle valmistauduttiin järjestäjien kokoaman oheislukemiston avulla ja päälähdeteoksena toimi Olivia Remie Constablen toimittama kokoelma Medieval Iberia. Readings from Christian, Muslim, and Jewish sources. Myyttinen Andalusia, conviviencia ja menneisyyden muistaminen sekä sen käyttö olivat opintomatkan kantavia teemoja. Näihin aiheisiin kytkeytyen teimme viikon aikana ryhmätöitä, jotka huipentuvat kunkin ryhmän esityksiin ja yhteisiin keskusteluihin retken viimeisenä päivänä.

Tarina al-Andalusiasta

Iberian niemimaan keskiajan tutkimisen ja muistamisen yhteydessä ei voi olla törmäämättä conviviencia-käsitteeseen, joka viittaa muslimien, kristittyjen ja juutalaisten verrattain harmoniseen yhteiseloon al-Andalusiassa. Historioitsija Kenneth Baxter Wolf juontaa käsitteen ensiesiintymisen kulttuurihistorioitsija Américo Castron tutkielmaan Espanjan historiallisesta identiteetistä vuodelta 1948, mutta toki idea harmonisesta yhteiselosta on tätä vanhempi. Erityisesti 1800-luvulla romantiikan edustajat – ehkä tunnetuimpana amerikkalainen Washington Irving – löysivät Alhambran lomassa myyttisen al-Andalusian uudelleen ja piirsivät sen moniin taiteen, musiikin ja kirjallisuuden kuvastoihin.

Puerta de San Esteban, La Mezquita.

Andalusian keskiajan historia ja sen käyttö nykypäivänä on yhä monella tapaa sidoksissa tähän myyttiseen kuvaan al-Andalusiasta paitsi alueen turismissa, myös monien historiallisten paikkojen käytön mahdollisuuksissa. Andalusian keskiaika on näin ollen myös tärkeä tutkimuskohde nykyajan globaalissa maailmassa identiteetin ja politiikan kysymyksiä pohtiessa. Minkälaisena tämä keskiaika siis näyttäytyi conviviencia-käsite mielessä ja mitä jäi käteen eri kohteissa vierailuista, teemojen parissa työskentelystä ja kokonaisuudessaan matkasta omaa tutkimusta tai ylipäätään historiantutkimusta ajatellen? Tietysti aivan liian paljon tähän blogitekstiin purettavaksi, joten moniulotteisemmat pohdinnat saavat muotonsa toivottavasti joskus tulevaisuudessa. Nostan tässä tekstissä esiin muutaman matkan varrella mukaan tarttuneen huomion al-Andalusian menneisyyden tutkimukseen liittyen, jotka kytkeytyvät ajallisuuden ja aistien näkökulmiin historiantutkimuksessa.

Sisällä moskeija-katedraali La Mezquitassa.

Matkamme kaari Córdobasta Sevillan kautta Granadaan oli hyvin osuva kronologisessa mielessä, sillä lähdimme liikkeelle kaupungista, jossa maurivalta alkoi ja päätimme sen tuon vallan viimeiseen linnakkeeseen Granadaan. Córdoban vierailun kohokohta oli vanhassakaupungissa sijaitseva moskeija-katedraali La Mezquita. Tämä monumentaalinen suorakulmainen rakennus kätkee sisäänsä monien eri kulttuurien kaikuja, sillä ennen maureja alueella sijaitsi roomalainen temppeli ja tämän jälkeen länsigootit rakensivat paikalle kristillisen basilikan. Kun Córdobasta tuli vuonna 711 arabien pääkaupunki, vähitellen uusi moskeija sai muotonsa. Reconquistan eli takaisinvaltauksen myötä moskeija taas muutetiin kristilliseksi kirkoksi ensin pienin muutoksin ja lopulta konkreettisemmin, kun valtava katedraali sijoitettiin keskelle moskeijan rukoussalia.

Sevillan katedraali sisältä. 

Vierailimme myös Sevillan katedraalissa, joka on maailman suurin goottilainen kirkko. Sen paikalla sijainnut almohadien rakentama moskeija purettiin lähes kokonaan 1400-luvulla, kun katedraalia alettiin rakentaa. Ainoastaan moskeijan minareetti La Giralda säästettiin, joka tosin toimii nykyisen katedraalin kellotornina. Granadassa vierailimme niin ikään keskustan katedraalissa, jonka paikalla aikaisemmin sijainneesta moskeijasta ei näy enää jälkeäkään. Katedraalia kuvastaa sen kiinnittyminen vahvaan katoliseen traditioon ja monella tapaa hierarkkiseen ja väkivaltaiseen kärsimyskuvastoon. Tämä kuvamaailma jatkui myös viimeisessä kohteessamme katolisten kuninkaiden haudalla Capilla Realin kappelissa, jossa lepäävät Ferdinandin ja Isabellan ruumiit.

Näkymä Sevillan kaupunkiin La Giraldasta.

Silmiinpistävää olikin, että Córdobassa moskeija oli vielä muutoksista huolimatta suurimmalta osin entisellään, Sevillan katedraalissa maurien ajasta oli jätetty jäljelle minareetti (tosin kirkonkelloon verhoutuneena), kun taas Granadan katedraalissa kaikki merkit moskeijasta oli hävitetty. Ferdinandille ja Isabellalle oli tärkeää alleviivata rooliaan reconquistan viimeistelijöinä, mikä näkyy katolilaisuuden ja kuningasvallan korostuksena esimerkiksi katedraalissa ja heidän hautapaikassaan Granadassa. Tätä viimeistä valloitusta seuranneena aikana niin muslimit kuin juutalaiset ensin pakkokäännytettiin kristinuskoon ja lopulta karkotettiin pois maasta, mitä voidaan pitää vastakohtana aikaisemmalle al-Andalusialle, jossa pääosin kukin uskontokunta sai yksityisesti harjoittaa omaa uskoaan, kunhan pysyi kuuliaisena hallitsijalle ja maksoi tälle myös veronsa. Mutta oliko yhteiselo eli conviviencia niin rauhanomaista ja sallivaa kuin tarina myyttisestä al-Andalusiasta antaa ymmärtää?

Muinaisen mauripalatsin Medina az-Zaharan raunioilla, joista on kaivettu esiin arviolta 10 %.

Tätä tarinaa on mahdollista tutkia tarkemmin esimerkiksi lukemalla Constablen kirjasta löytyvää Umarin sopimusta (eng. ”The Pact of Umar”), eli sääntökokoelmaa, joka määritteli toimijuuden muotoja ei-muslimeille keskiaikaisessa islamilaisessa maailmassa. Me luimme matkalla andalusialaisen juristin al-Turtūshīn (k.1126) laatimaa versiota sopimuksesta. Siinä määrätään muun muassa tarjoamaan istuinpaikka muslimille tämän vaatiessa sitä, kielletään muun uskonnon harjoittaminen julkisesti, sekä pyydetään pukeutumaan vyöhön erilaisuuden tunnistamiseksi. Nykylukijan silmissä tällaisista säännöistä saattaa tulla mieleen lähinnä Rosa Parksin bussitapaus Yhdysvaltain rotuerottelun kehyksissä tai esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheid, eikä siis harmoninen paratiisi, jossa kaikki elivät onnellisesti yhdessä. Niinpä pohdimme conviviencian tilalle termiä tolerance kuvaamaan vähemmän romantisoiden toisten sietämistä, jotta verrattain rauhallinen yhteiselo ihmisten välillä oli mahdollista. Toisaalta suhteuttaessa al-Andalusiaa sitä edeltävään länsigoottien hallinnoimaan aikaan ja varsinkin sen jälkeiseen reconquistaan ja inkvisitioon, tai vielä alueen myöhäisempiin väkivaltaisuuksiin Espanjan sisällissotineen ja Francon aikaan, voi tarina verrattain rauhanomaisesta yhteiselosta keskiajalla resonoida näitä väkivaltaisuuksia vasten ymmärrettävällä tavalla. Myös Américo Castron tutkielmassa convivenciasta ei voi olla huomioimatta sen kontekstia: hän kirjoitti sen ollessaan maanpaossa Francon Espanjasta.

Matkan lopuksi – lähteiden äärellä

Entäpä aluksi ajattelemani tutkimusteemat matkalle sukupuolesta ja musiikista? Kuten tutkimuksen teossa usein käy, alkuajatus voikin muotoutua joksikin ihan muuksi, kun lähteitä alkaa purkaa syvemmin. Vierailumme palatseissa ja kirkoissa jätti ”tavallisen kansanosan” elämän ymmärtämisen etäiseksi ja samalla sukupuolen teemaa oli hankala täysin tavoittaa. Varsinaisen musiikin kohdalla taas huomioni kohdistuikin rakennusten ja tilojen äänimaailmaan.

Leijonakaivo Alhambrassa. Leijonat symboloivat eläinradan kahtatoista aurinkoa, kahtatoista kuukautta. Vesialtaan reunasta löytää runoilija Ibn Zamrakin ylistysäkeitä puutarhan kauneudelle.

Äänen historian tutkiminen, joka kytkeytyy aistien historiaan, on läsnä myös omassa tutkimuksessani. Monet vierailemamme paikat avautuivat meille ensi silmäyksellä visuaalisina tiloina taiteineen, mutta lähemmin tarkasteltuna ne kuulostivat hyvin erilaisilta riippuen rakennusten tavasta kutsua ihminen sisään. Maurilaisten palatsien sokkeloissa hiljaisuutta säestää veden ääni. Erityisen kiehtovia olivat puutarhat ja niiden lähteet, joiden äänimaailma merkitsi aikanaan eräänlaista lepo- ja mietiskelypaikkaa palatsien sisäpihojen uumenissa. Andalusialaisten puutarhojen historia ulottuu maurilaisaikaan, mutta alkuperäisessä muodossa niitä on jäljellä harvakseltaan. Sevillan kuninkaallisten palatsirakennuksien Alcázares Realesin puutarhoissa saikin ihmetellä monia historiallisia kerroksia aina renessanssipuutarhoista goottilaiseen portaaliin. Granadan Alhambrassa sen sijaan maurilaiset puutarhat on mahdollista löytää vielä kutakuinkin alkuperäisessä muodossaan, mikä kutsuu vierailijan pysähtymään ja kuuntelemaan lähteiden monia ääniä. Tästä aiheesta – veden äänimaailmasta puutarhoissa ja ylipäätään äänen tavasta kertoa historiallisesta maailmasta – olisi tämän(kin) aihealueen ja ajanjakson piirissä mielenkiintoista tehdätutkimusta enemmän.

Sisäänkäynti Alcázares Realesiin tapahtuu Puerta del Léonin portista, joka antaa tulijalle jo viitteitä palatsista vallan ja ylhäisön paikkana. 

*********************************

Sisällä Alcázares Realesissa.

Andalusian historia avautui tutkimusmatkalla moniulotteisesti, ja hyvien järjestelyiden sekä mukavan porukan ansiosta matka oli kaikin tavoin onnistunut. Kaikkien mielestä oli hienoa, että tutkijoita oli mukana erilaisista lähtökohdista, mikä teki keskustelusta avartavaa ja kiinnostavaa. Näin ollen omakin taustani kulttuurihistorian ja lähihistorian piiristä ei ollut ongelma vaan päinvastoin; monista oli virkistävää kuulla esityksessäni esimerkiksi Federico García Lorcasta, tästä keskiaikaa romantisoineesta granadalaisesta runoilijasta, ja pohtia aistien moninaista historiaa pelkän näkemisen sijaan al-Andalusian kohdalla. Toisaalta itsestäni oli mielenkiintoista kuulla tulkintoja kohteista ja menneisyydestä tarkemmin uskontoon ja taiteeseen painottuen. Kannustankin osallistumaan opintomatkoille ja vastaaviin seminaareihin myös oman tutkimuskohteen (mukavuusalueen) ulkopuolelle, mikäli mahdollisuus tähän ilmaantuu. Itse lähdin opintomatkalle tarkoitukseni tavoittaa tiettyjä historiatutkimuksen teemoja, mutta löysinkin tieni aistien ja erityisesti äänen historiaan.

Suihkulähde appelsiinipuiden ympäröimänä Alhambrassa.

Kirjoituksen lähteinä eri tutkijoiden luennot matkalla ja esimerkiksi seuraavat julkaisut:

Acedo, Aurelio Cid (engl. Jon Trout): The Alhambra and Granada in Focus. Edilux S.L., Granada 2007.

Baxter Wolf, K.: “Convivencia in Medieval Spain: A Brief History of an Idea”. Religion Compass, Volume 3, Issue 1. (2009). pp. 72-85.

Johnson, Bruce & Salmi, Hannu: Aistien historia: Kohteet ja menetelmät. Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala & Rami Mähkä.  k&h kulttuurihistoria, Turku 2013.

Coleman, David: The Percistence of the Past in the Albaicín: Granada’s New Mosque and the Question of Historical Relevance. In the light of medieval Spain: Islam, the west, and the relevance of the past. eds. Simon Doubleday & David Coleman. Palgrave Macmillan, New York 2008.

Constable, Olivia Remie (ed.): Medieval Iberia: Readings from Christian, Muslim and Jewish Sources. (Second edition, 2012) University of Pennsylvania Press, Philadelphia 2012.

Doubleday, Simon K.: Introduction: ‘Criminal Non-Intervention’: Hispanism, Medievalism, and the Pursuit of Neutrality. In the light of medieval Spain: Islam, the west, and the relevance of the past, eds. Simon Doubleday & David Coleman. Palgrave Macmillan, New York 2008.

Gibson, Ian: Federico García Lorca. A Life. Faber and Faber Limited, London 1989.

Gill, John: Andalucía. A Cultural History. Signal Books Limited, Oxford 2008.

Hintzen-Bohlen, Birgittte: Taide & Arkkitehtuuri Andalusia. Könemann Verlagsgesellschaft mbH, Köln 1999.

Irving, Washington: Alhambra. (Tales of the Alhambra) (1832). Suom. Annukka Aikio. WSOY, Juva 1990.

Pallasmaa, Juhani: Ihon silmät – arkkitehtuuri ja aistit. ntamo 2016.

Villa-real Ricardo: Historia de Granada acontamientos y personajes. Biblioteca de Escritores y Temas Granadinos, 9. Madrid 2003.

Minulla oli ilo tänä vuonna matkustaa kahteen konferenssiin ja kesäkouluun ehkä liiankin tutuksi tulleen anglosentrisen tiedemaailman ulkopuolelle.

Főtaxi Franz Liszt-lentokentältä Budapestin keskustaan vei kohti ComFasin(International Association for Comparative Fascist Studies) ensimmäistä virallista kokoontumista, jossa pidin esitelmän otsikolla ’Legacy of popular culture and its key aesthetic and political shifts in depicting Fascism’. Tämä ’konventti’ kokoontui Central European yliopistossa, unkarilaisen sijoittaja-miljardööri ja filantrooppi George Sorosin rahoittamassa korkeakoulussa, joka on viime vuosina ollut Unkarin yksinvaltaisen presidentin Victor Orbánin ja hänen Fidesz-puolueen hallinnon hampaissa. Jo taksin ikkunasta havaitsi Orbánin harjoittaman populismin tyylilajin: Unkarin huhtikuisten parlamenttivaalien mainokseen kuvattu Soros oli esitetty viekkaana Unkarin kansan ja sen perinteisen elämänmuodon vihollisena, joka liehitteli niin maahanmuuttajia kuin Orbánin liberaaleja poliittisia vastustajia.

Unkarin hallitus onkin nopeasti vaalien jälkeen ehtinyt jo kieltää sukupuolen- tutkimuksen valtion rahoittamissa yliopistoissa sekä säätää asetuksen, joka estää maahanmuuttajia osallistumasta korkeakoulujen kursseille, https://www.nytimes.com/aponline/2018/08/28/world/europe/ap-eu-hungary-migrants.html. Kaiken häirinnän ja boikotoinnin seurauksena CEO on jo saanut tarpeekseen ja on päättänyt muuttaa toimintansa Wieniin.

Mainontaa Unkarin huhtikuisissa parlamenttivaaleissa

Itse Comfas conventionoli silmät avaava kattaus fasismin ällistyttävän laajasta historiasta ja perinnöstä Euroopassa. Sessiot vaihtelivat otsikoilla ’Fascism in Nordic Countries’, ’Authoritarianism in Eastern Europe’, ’Fascism and Populism’ ja ’Women and Fascism’. Erityishuomion sai Keski- ja Itä-Eurooppa – josta oli myös luonnnollisesti kokoontumisessa suurin osanottajamäärä – ja esitykset niin Romanian, Slovakian kuin Ukrainan fasismin historiasta ja nykyisyydestä olivat pysäyttävää kuunneltavaa. Esimerkiksi Romaniassa katolisella kirkolla oli merkittävä ideologinen rooli maailmansotien välisen ajan kansallisen fasismin muotoutumisessa, ja kylmän sodan jälkeen tämä on näkynyt esimerkiksi muistomerkki-buumina tuonaikaisille fasistis-kristillisille patriooteille.

Habsburgien imperiumin hajoamisen seurauksena erityisesti Adrian meren alue toimi eräänlaisena laboratoriona erilaisille fasistisille liikkeille ja ideologioille. Maailmansotien välinen ja sitä seurannut kommunismin aika ei kuitenkaan näy Budapestin kaupunkikuvan ajallisissa kerrostumissa. Sen sijaan Habsburgien keisarivallan aika, ja Budapestin rooli Habsburgien imperiumin toisena pääkaupunkina, näyttäytyy rinnan kaupungissa vellovien turistilaumojen ja avoimen markkinakapitalismin kanssa. Monelle itäisen Euroopan kaupunkien ystävälle näky on varmasti karmaiseva ja turismi on selvästi muotoutumassa ongelmaksi Budapestin kaltaisissa halvoissa matkailukohteissa. Vaikka Euroopan unioni on yksi presidentti Orbánin vihollisista, nähtävästi sen rahat ovat kelvanneet puunattaessa Habsburgien ajan monumentteja ja 1800-luvun yltiökansallisia muistomerkkejä paraatikuntoon. Uudessa loistossaan ne viestivät unkarilaisille Orbánin ja hänen puolueensa neonationalistista sanomaa.

This monument was established on the spot where Bishop Gellert was supposedly murdered in the 11th century. It is said the bishop was thrown into the Danube in a barrel, by a mob opposed to the adoption of Christianity. St. Gellert holds a cross in his outstretched hand and a Hungarian convert to Christianity kneels at his feet.

Budapestin Gellert-vuori, joka on nimetty samannimisen piispan mukaan. Hänet työnnettiin kuolemaan tältä vuorelta 1046 piispan yrittäessä käännyttää paikallisia barbaareja kristinuskoon.

Historiallisen perinnön, autoritäärisyyden ja kaupallisuuden symbioosi on aivan toisella tavalla läsnä Shanghaissa. Vierailuni siellä heinäkuun alussa tapahtui Shanghai Jiaotong yliopistoon ja sen kesäkouluun (5th Cultural EconomyInternational Summer School, School of Media and Design, Department of Journalism and Communication), jossa pidin kaksi luentoa otsikolla ‘Branding of Finnish Popular Music History.’ Jiaotongin yliopisto on Kiinan kolmanneksi korkeimmalle rankattu korkeakoulu ja siellä toimii useita luovien kulttuurialojen tutkimuskeskuksia, kuten Shanghai Cultural and Creative Industries ja Tourism and Landscape Research Center.

Jo Shanghain lentokentällä tiukassa passintarkastuksessa, jossa otettiin myös sormenjäljet, palautui mieleen käynnit Neuvostoliitossa. Ylenpalttinen marmorin ja Kiinan kommunistisen puolueen symbolien käyttö koriste-elementteinä sai kuitenkin rinnalleen monitoreista tuijottavan näyttelijä Benedict Cumberbatchin kasvot. Hän ei ollut kuitenkaan paikalla mainostamassa uusinta elokuvaansa tai tv-sarjaa, vaan kiinalaista Hisense-merkkistä laser-televisiota.

Benedict Cumberbatchin charmi puree myös Kiinassa

Vastakohtien kirjo näyttäytyi edelleen Shanghain kaduilla. Valtavia keräyskartonki-pinoja kuljettavat riksa-kuskit puikkelehtivat läpi pilvenpiirtäjien ja valtavien mainostaulujen reunustamia katuja. Mainokset toivat mieleen 1980-luvun estetiikan: androgyynit kiinalaiset miesmallit esittelivät niissä kivennäisvettä, mikroruokia tai uusinta kännykkä-mallia. Merkillepantavaa oli myös se, että hipster-partaisia miehiä ei näkynyt missään, kuten ei myöskään roskaruoalla itsensä lihottaneita kansalaisia. Kaupungin puistoissa kohtasikin vähän väliä kansalaisia muodostamassa massaornamentteja virallisia käskyjä jakelevan liikunnanohjaajan komennuksessa.

Ohjattua voimistelua Xujiahui puistossa

Itse kansalaisuuden ja (populaari)kulttuurin idea on erikoinen Kiinassa. Kommunistinen puolue ohjaa yksinvaltaisen tehokkaasti kaikkea, ja siksi myös kaikki kulttuuri on kansankulttuuria, oli kyse viihde-elokuvasta, Euroopan renessanssiajan taideaarteesta tai taidekeräilijöiden himoitsemasta kiinalaisen nykytaiteen teoksesta. Koska eliittiä ei kommunistisessa valtiossa virallisesti ole olemassa, ei ole myöskään eroa kansan- ja korkeakulttuurin välillä. Poliittinen kansalaisuus on samalla kulttuurista kansalaisuutta ja länsimaisista vaikutteista sekä kaupallisuudesta huolimatta poliittista.

Tämä tuli jatkuvasti esiin kesäkoulun kenttätyömatkoilla. Aamuluentojen jälkeen yliopiston tilausajo vei opiskelijat ja opettajat tutustumaan kiinalaisen luovan teollisuuden kohteisiin (yrityshautomo Elite Valley, taidemuseo-rypäs Bund-joen varrella ja maailman suurin Starbucks-kahvila, Starbucks Reservoir). Starbucks on päässyt Kiinan markkinoille keskittymällä kiinalaisiin teejuomiin ja jättämällä kahvin marginaaliin. Myös Disney-korporaatio on päässyt avaamaan Shanghai’hin viimeisimmän Disneylandinsä solmimalla erityisen yhteistyösopimuksen paikallisen hallinnon kanssa. Erikoisin tapaus on kiinalainen televisiokulttuuri, jota esiteltiin shanghailaisen Bez TV:n studioilla. Kuvaus prosessista, kuinka televisio-aseman omistama valtionyhtiö hankkii HBO:n viimeiset hittisarjat (Westworld, Games of Thrones) esitykseen, odottaa sen jälkeen viikkokausia kun viranomaiset käyvät sarjojen sisällön läpi, ja jännittää sitten hyväksytäänkö ne ja millaisella sensuurilla esitykseen, on varsin mielenkiintoinen.

Massiivinen ilmoitustaulu luentopaikan edessä kertoi kesäkoulun ohjelmasta

Kiinalaista nykytaidetta: sosialistinen realismi kohtaa pop-taiteen

Kaikki tämä kertoi käytännöllisestä ja ennakkoluulottomasta suhtautumisesta kulttuurin ja luovan teollisuuden ideaan suunnitelmatalouden puussa, josta törröttää räikeän kapitalistinen oksa.  Ostoskeskusten palatsimaiset interiöörit ja tositelevision mitä mielikuvituksellisemmat talentti-show’t lyövät täällä laudalta kaikki läntiset vastineensa. Baudrillardilainen todellisuuden simulaatio tuntuu samalla tavoittelevan niin kapitalistista kuin sosialistista utopiaa.

Shanghailainen silmälasikehyksiin erikoistunut design-studio

Heinäkuun lopulla EPCA (European Popular Culture Association) järjesti seitsemännen vuosittaisen EUPOP konferenssinsa Prahassa (Kaarlen yliopisto, 24–26.7.). Avaussanojen jälkeen kulttuurihistorian akatemiaprofessori Hannu Salmi piti konferenssin ensimmäisen keynoten otsikolla ‘Yves Montand’s Tour of the Eastern Bloc: Transnational Stardom in 1956/57’. Otsikkonsa mukaisesti se seurasi Yves Montandin laulu-kiertuetta itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa, kiertuetta, joka oli kylmän sodan aikana yritys kulttuurin avulla rakentaa siltaa idän ja lännen välille.

Konferenssin toinen keynote, kirjallisuustieteen professori Petr A Bilekin katsaus populaarikulttuurin tutkimukseen keskisessä Euroopassa, esitti kysymyksen siitä, mikä on alan tutkimuksen rooli tsekkiläisessä korkeakouluopetuksessa. Paikallisten konferenssiin osallistuvien opiskelijoiden kriittisen arvion mukaan tätä roolia vasta haetaan, ja Bilekin esityksessä tuli myös esiin Unkarin esimerkin mukainen jännitteisyys ja taistelu uudistajien ja säilyttäjien välillä. Mikä on oikeaa taidetta ja kulttuuria ja mitkä aiheet kelpaavat yliopisto-opetuksen kohteeksi.

Professori Bilekin henkilökohtainen, vauhdikas ja provokatiivinen esitys populaarikulttuurin tutkimuksen tilasta Tsekin tasavallassa

Helteinen Praha kuhisi myös Budapestin tapaan turisteja, joita virtasi konferenssipaikan edessä sijaitsevalla ahtaalla keskiaikaisella kujalla jatkuvana virtana. Vanhan kaupungin sydämessä sijaitseva katu näytti oman versionsa tämän päivän kansankulttuurista. Tämä versio oli neoliberaali painos viktoriaanisesta sirkuksesta erilaisine attraktioineen: kidutusmuseo, thai-hierontakohde, kaksi vahakabinettia ja kioskeissa myynnissä olevat hashis-tikkarit.

Kirjoittaja on populaarikultuurin historian dosentti Kari Kallioniemi

Popmuseo – Tsekin populaarimusiikin historiaa esittelevä museo ja arkisto

Lisää lukemista

Abend, Lisa: ’The Tourism Trap’, Time, 6th–13th August, 2018, 26–33.

Briefing China’s Belt and Road Initiative’, The Economist, 28th July, 2018, 13–18.

DeMente, Boye Lafayette: The Chinese Mind, Tuttle Publishing, Singapore, 2009.

Fenby, Jonathan: ’The new emperor’, New Statesman,19–25 June, 2015, 24–29.

Fletcher, Martin: ’The long march from freedom’, New Statesman,28th July–10 August, 2017, 42–47.

Pajari, Katriina: ’Chollywood’, Helsingin Sanomat, 8.7.2018, B1–