Pariisi: nykypäivän rakkauden ja muodin kuhiseva suurkaupunki, menneisyyden tieteen ja vallan keskus.  Sain viikko sitten tilaisuuden viettää muutaman päivän lomaa kyseisessä vanhan Euroopan yhdestä merkittävimmistä metropoleista. Ja aivan turistina! Tästä huolimatta en voinut olla tarkastelematta kokemaani ja näkemääni edes hetkittäin tutkijan silmälasien läpi.

Napoleon III:n huoneisto Louvressa

Myönnettäköön, että matkustaminen nykyisessä maailmantilanteessa tuntui aluksi arveluttavalta. Uutiset ovat kertoneet toinen toistaan järkyttävimmistä tapahtumista. Toisaalta mitä tahansa voi sattua aivan kotioloissakin. Lamaannuttavaan pelkoon ei tietenkään pidä alistua, vaikka järki on hyvä pitää reissussa mukana.

Tietynlainen pelon ilmapiiri oli kuitenkin läsnä ja havaittavissa kaikkialla heti saapuessani Charles le Gaullen lentokentälle. Kaikkialla liikkui aseistautuneita poliiseja tai armeijan sotilaita (joiden kanssa aasialaisturistit halusivat ottaa selfieitä!), kauppojen ovilla seisoi vartijoita metallinpaljastimien kanssa, turistikohteiden muutenkin pitkät jonotusajat pitenivät entisestään turvatarkastusten takia. Pahentunut pakolaistilanne näkyi myös konkreettisesti katukuvassa. Champs Elyséen ostoskadun luksusliikkeiden räikeänä vastakohtana olivat kadunkulmiin ja ovisyvennyksiin majoittuneet syyrialaisperheet, jotka kerjäsivät rahaa ohikulkijoilta.

Kaikesta varautuneisuudestani huolimatta mitään ongelmia ei ollut. Ainoa läheltä piti-tilanne, jos sitä voi edes sellaiseksi kutsua, oli Notre Damen edustalla sattunut hyökkäys poliisia vastaan. Ehdin käydä paikalla päivää ennen. Ainoa näkyvä seuraus tapahtuneesta muualla kaupungissa oli St.Michelin metroaseman sulkeminen ja siitä johtuvat ruuhkat. Varmasti itse tilanteessa paikalla olleille kokemus on ollut epäilemättä hyvin erilainen.

Neito ja yksisarvinen Clunyn keskiaikamuseossa

Historiantutkija ei tietenkään voinut ohittaa kaikkia kaupungin merkittäviä turistikohteita. Listallani olivat maailman toiseksi vanhimman yliopiston Sorbonnen rakennukset, Notre Dame, Clunyn keskiaikainen museo, Louvre sekä Versaillesin linna. Cluny oli vaikuttava rakennuskokonaisuus niin sisältä kuin ulkoa. Koska vierailuni sattui kuun ensimmäiseksi sunnuntaiksi, sisäänpääsy oli lisäksi ilmainen. Rakennuksen menneisyyden eri kerrokset olivat hyvin säilyneet. Nähtävillä olivat niin roomalaisen kylpylän frigidarium kuin apottiluostarin kappelikin. Esinekokoelman helmi oli neito ja yksisarvinen-teemainen gobeliinisarja. 500-vuotiset kuvakudokset olivat hämmentävän hyvin säilyneet ehjinä ja värit kirkkaina.

Ikkunnäkymä Versaillesin muotopuutarhaan

Huoneita Versaillesin linnassa

Saattaa vaikuttaa suurelta pyhäinhäväistykseltä, että varhaismodernin ajan tutkijalle Versaillesin linna oli hienoinen pettymys. Totta kai linna oli ulkoapäin vaikuttava, mutta sisäpuolelta se ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Ehkä valtava ihmispaljous esti nauttimasta kaikista sen yksityiskohdista. Huoneet, joihin turisteilla oli pääsy, olivat lähes tyhjiä huonekaluista, joten niiden alkuperäinen käyttötarkoitus ei oikein käynyt mistään ilmi. Kaikki kauniit huonekalut, astiat ja esineet olivat paremmin Louvressa nähtävillä. Ja kun siellä vältti taidokkaasti Mona Lisan, käytävillä sai liikuskella lähes yksinään kaikessa rauhassa. Versaillesissa nautin erityisesti valtavasta puistoalueesta, johon ehdin tutustua vain pieneltä osin. Sää nimittäin sattui olemaan erittäin epävakainen: aurinkoisten hetkien väliin sattui useita rankkoja vesikuuroja.

Espresso ja suklaafondant kuuluvat ehdottomasti tällaiseen matkaan!

Ennen kaikkea nautin matkalla kiireettömästä olosta. Hotelli sijaitsi Montmatren läheisyydessä, joten pääsin nauttimaan myös lähikuppiloiden ja ravintoloiden tarjonnasta. Hintat olivat kohtuulliset ja ruuan taso erittäin hyvä. Macaronsit ja suklaafondantit veivät todella kielen mennessään! Vaikka kesäsää ei juuri suosinutkaan matkalaista, lounas Jardin du Luxembourgissa orkesterin soittaessa puistolavalla oli ehdottomasti elämys. Mikä muu sopisikaan ranskalaiseen tunnelmaan kuin musette-haitarin kirkkaat sävelet?

Blogin ovat kirjoittaneet kulttuurihistorian opiskelijat Karoliina Paulomäki ja Juho Laulajainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia.

Päivät pitenevät ja luonto hiljaa herää. Lakaisukoneet jylisevät jättäen etananjälkeä peräänsä. Katupöly kirvelee silmiä. On kevät, ja kohta kielot kukkivat. Suomella on lukuisia kansallisia tunnuksia ja symboleita. Siniristilipun ja heraldisen leijonan lisäksi kansalliseläimemme on karhu ja kansalliseepoksemme Kalevala. Rauduskoivu on nimetty kansallispuuksi ja graniitti kansalliskiveksi. Mutta on Suomella myös kansalliskukkansa. Se on kielo, silposuoninen lehmänkieli.

Kielon tilalla voisi yhtä hyvin olla Suomen vaakunassa 1500-luvulta alkaen esiintyvä hopeinen heraldinen ruusu. Tai kesämökkirannassa autereisena kesäaamuna kelluva sydämen muotoinen ulpukka. Miksi kansalliskukkamme on syvällä lehtometsissä kasvava kauniin myrkyllinen Convallaria majalis?

Suomi ei ole outolintu kansalliskukkansa kanssa. Useimmilla mailla on omansa. Esimerkiksi Ranskassa kansalliskukkana on keihäänkärkeä muistuttava fleur de lys eli vaakunalilja. Englannissa vastaava on ruusu ja Japanissa kirsikankukka. Vanhoja sivistysmaita kaikki.

Nuoren mutta intoa täynnä olevan itsenäisen Suomen oli myös saatava kansalliskukkansa. Viimein vuonna 1934 Kansan Kuvalehti järjesti lukijaäänestyksen, jonka voittajiksi valikoituivat ruiskaunokki ja päivänkakkara. Taivaansininen ruiskaunokki lienee tuttu Kokoomuspuolueen vaalimainoksista, ja päivänkakkaroiden valkoisia terälehtiä nyppimällä rakastetaan ja ei rakasteta.

Mutta eivät suomalaiset äänestämällä kukkaansa saaneet. Palkintolautakunta hylkäsi molemmat arkisista ja yleisistä ja mitäänsanomattomiksi rikkaruohoiksi mielletyistä vaihtoehdoista. Sitä paitsi ruiskaunokki oli ollut käytössä Suomenlahden etelärannalla Virossa – itsenäisen Viron kansallislipun sinistä kutsutaan ruiskukan siniseksi. Myöhemmin Neuvostoviranomaiset tulkitsivat ruiskaunokin vaarallisen separatismin tunnukseksi, eikä Suomella olisi ollut varaa tulla tulkituksi uhmakkaaksi, ei ainakaan sotien jälkeen.

Suomen itsenäisyyttä tultaisiin juhlimaan jo viidettäkymmenettä kertaa uuden kansalliskukkaäänestyksen käynnistyessä vuonna 1967. Ehdokkaita oli tällä kertaa yhteensä kuusi: kanerva, kielo, kissankello, lumme, pihlaja ja suopursu. Kielo voitti äänestyksen selvästi.

Juhlavuoden järjestelytoimikunta olisi mieluummin nimennyt happaman oranssin pihlajan, koska kielo peittyy talvisin lumeen eikä sen kasvualue kata koko maata. Mutta koska kansa puhui 8 657 annetulla äänellä, toimikunta taipui lopulta kielon kannalle. Suomi oli lahjoittanut itselleen kansalliskukan.

Touko-kesäkuussa kukkivaa, viettelevän tuoksuista kieloa on käytetty hajuvesissä jo vuosikymmeniä. Christian Dior piti kieloa lempikukkanaan. Moni suomalainen on rakastunut kauniina kesäiltana kieloa sisältävän hajuveden tuoksussa vain kokeakseen olemisen sietämättömyyden kaivatessaan viherkukkaistuoksuista lemmittyään palaavaksi.

Afrodisiakkinen kielo on myös vaikuttanut Suomen talouteen. Vuosien 1991 ja 2001 välisenä aikana kymmenpennisten kruunapuolen metalliseoskielot vaihtoivat omistajaansa, kunnes eurokolikoiden hillankukat vaihtuivat kielojen tilalle.

Suomi nimeää pian itselleen uuden kansallisen symbolin, kansallisperhosen. Äänestys alkoi maaliskuussa ja päättyy kesäkuun alussa. Ehkä värikäs, maanisesti poukkoileva mutta ehdottoman kaunis perhonen sopii suomalaiseen kieloja kukkivaan koivulehtojen sielunmaisemaan muiden kansallissymbolien rinnalle. Valinta julkistetaan kesäkuun aikana. Sitä ennen on kevät, ja kielot kukkivat kohta sata vuotta täyttävää itsenäisyyttä.

Kulttuurihistorian kevääseen kuuluu jo perinteisesti laaja aineopintojen Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssi, jolla perehdymme erilaisiin kirjoittamisen lajeihin sekä ylipäätään kirjoittamisen ja luovuuden merkityksiin kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa. Kurssilla on myös vahva työelämäulottuvuus, kun tekstejä työstetään työpajoissa ja pyritään julkaisemaan niitä eri julkaisufoorumeilla.

Kurssi alkaa kaikille yhteisillä luennoilla, joissa avaamme kirjoittamiseen erilaisia näkökulmia sekä kuulemme vierailijoita. Tänä vuonna vierailijat olivat molemmat kulttuurihistoriasta valmistuneita. Turun yliopiston viestinnän tiedottaja Jussi Matikainen kertoi ylipiston viestintätavoista sekä avasi erilaisia tiedeviestinnän muotoja haastatteluista reportaaseihin. Kulttuurihistoriasta väitellyt ja tutkijana pitkään työskennellyt Ilana Aalto kertoi uravaihdoksestaan, ensin blogistiksi, sitten ammattijärjestäjäksi ja vähitellen tietokirjailijaksi. Paikka kaikelle -blogin ylläpitäjä ja samannimisen teoksen helmikuussa julkaissut Aalto avasi uudenlaisen urapolkumahdollisuuden myös opiskelijoille ja hänen luentoaan sekä konkreettisia ajatuksia hyvästä bloggaamisesta ja tietokirjoittamisesta kuunneltiin inspiroituneina.

Monen kulttuurihistoriaa opiskelevan harrastuksiin ja vähintään haaveisiin näyttääkin kuuluvan kirjoittaminen, erityisesti luova kirjoittaminen ja myös omasta blogista haaveilu. Luentojen päätteeksi opiskelijat kirjoittivat pohtivan päiväkirjan, jossa miettivät omaa rooliaan kirjoittajana ja suhdettaan kirjoittamiseen. Näistä päiväkirjoista kävi hyvin ilmi, miten vahvasti opiskelijamme näkevät kirjoittamisen osana opintojaan ja myös tulevaisuudenhaaveitaan.  Kuten eräs opiskelija kirjoitti ”historianopiskelijana minun ei todellakaan tarvitse haudata haavetta urasta, jossa saisin kirjoittaa.” Kirjoittamisen vaikeus, siihen liittyvä epävarmuus, vaikeus vastaanottaa palautetta ja kynnys julkaista omia tekstejä tuntui yhdistävän monia – ja monet haasteista ovat tuttuja myös historiantutkijoille (näistä on kirjoittanut kurssin kuluessa myös yksi sen kanssaopettajista Henna Karppinen-Kummunmäki TUCEMEMS-keskuksen blogissa). Pohdimme kirjoittamiseen liitettyjä harhaluuloja ja katsoimme elokuvaohjaaja Akira Kurosawan pohdintoja kirjoittamisen käsityöläisyydestä, pitkäjänteisyydestä sekä lukemisen merkityksestä kirjoittajana kehittymisessä.

Kurssi tuntui monen kohdalla inspiroineen ja ehkä kannustaneenkin kirjoittamiseen. Päiväkirjoissaan opiskelijat havahtuivat pohtimaan metaforia kirjoittamisen prosessille. Joku saattoi verrata sitä ”kokonaisen ja pitkän pianoteoksen opiskeluun”, toinen taas sokerileipurin työhön, jossa kirjoittaminen puristetaan ”sokeri- tai kermapursottimella, jota käyttää valkonuttuinen kondiittori: massa puristetaan pienen reiän läpi, jolloin voidaan muodostaa mitä hienoimpia koherentteja koristeita. Ajatusten sekava massa puristuu selkeälinjaiseksi ja elegantiksi kokonaisuudeksi”

Kurssin on tarkoitus myös madaltaa eri kirjoittamisen lajien välisiä raja-aitoja sekä ylipäätään osoittaa, miten monin tavoin historiaa ja historiasta kirjoitetaan. Tätä kaikkea opiskelijat harjoittelevat luentojen jälkeen temaattisissa työpajoissa, joiden aihealueet pyritään rakentamaan ajankohtaisiksi ja oppiaineen muuta opetusta ja tutkimuksen vahvuuksia syventäviksi. Tänä vuonna on perehdytty pakolaisuuden historiaan, itsenäisen Suomen satavuotiaaseen kulttuurihistoriaan, reformaatioon ja sairauden kulttuurihistoriaan.

Kurssi tarjoaa tekemisen lisäksi tilan kirjoittamisen pohtimiselle, reflektiolle, jolle ei välttämättä erilaisten tenttivastausten, esseiden, harjoitustöiden ja opinnäytetöiden puitteissa ole aina aikaa. Kurssin opettajasta tuntuu, että jotain on saavutettu, jos opiskelijasta tuntuu vaikkapa tältä: ”Tuntuu että pitäisi vain rohkaistua, päästää irti ja antaa mennä. Miettiä vähemmän ja kirjoittaa enemmän.”

Kurssilla toimivat tänä vuonna opettajina myös kulttuurihistorian tohtorikoulutettavat Niina Lehmusjärvi ja Henna Karppinen-Kummunmäki. Kurssitöitä julkaistaan pitkin kevättä tässä blogissa sekä historia-aiheisissa medioissa. Seuraamalla oppiaineen facebook-sivustoa voit nähdä, millaisia tekstejä tänä vuonna on kirjoitettu.

Sädehtivän aurinkoisena lauantaina 11.3.2017 tarkastettiin FM Heta Aalin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja Merovingian Queenship in Early Nineteenth-Century French Historiography. Väitöstilaisuus pidettiin Janus-salissa 49 kuulijan läsnäollessa. Vastaväittäjänä toimi varhaiskeskiajan historian professori Ian Wood Leedsin yliopistosta. Kustoksena toimi prof. Marjo Kaartinen. Tiedekunnan edustajana arvostelutoimikunnassa oli prof. Anna Sivula.

Väitöstilaisuus on alkamassa

Heta Aalin väitöskirja tarkastelee ensisijaisesti kolmea merovingikuningatarta, Brunhildea (k. 613), Fredegundaa (k. 597) ja Klotildea (k. 544), ranskalaisessa historiankirjoituksessa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Aali fokusoituu tutkimuksessaan kolmeen teemaan. Näistä ensimmäinen on ihanteellinen kuningattaruus, joka oli kaikkea muuta kuin aktiivinen ja voimakas. Vallankumouksen jälkeinen ranskalainen historiankirjoitus toteutti aikansa ideaaleja porvarillisesta kuninkuudesta. Näin ei olekaan yllätys, että Klotide, pyhimykseksi  kanonisoitu, nousi esikuvalliseksi ja hänen hurskauttaan ihailtiin: hän oli ideaalivaimo ja sopiva roolimalli. Etenkin Fredegunda mutta myös Brunhilde olivat sen sijaan luonnottomia naisia, sellaisia, jotka kahmivat valtaa tai Brunehilden tavoin agitoivat miehiä toisiaan vastaan. Toiseksi Aali tarkastelee nationalistisia kertomuksia ja analysoi kiinnostavasti kuningattarien ”etnisten” alkuperien merkityksiä historiankirjoituksessa. Kolmanneksi näkökulma on kuningattarien vallankäytössä ja etenkin vallan väärinkäytössä; varsinkin Fredgundan turmeltuneisuuden osoittaminen sai suuren painon historiankirjoituksessa.

Profesori Wood on väitellyt Oxfordin yliopistossa ja perehtynyt syvällisesti paitsi varhaiskeskiaikaan, myös ranskalaiseen historiankirjoitukseen.

Väitöstilaisuus oli intensiivinen, ja keskustelu oli paitsi vauhdikasta, myös yleisöä viihdyttävän tiukkaa. Sekä professori Wood että väittelijä pääsivät loistamaan oppineisuudellaan; Heta Aali puolusti ratkaisujaan ansiokkaasti. Wood haastoi väittelijää muun muassa kysymyksellä genrestä ja asetti kysymyksen, voiko Aalin aineistoa ylipäätään kutsua historiografiaksi. Hän olisi toivonut Aalin myös tekstissään osoittavan vielä voimakkaammin syvällisen 1800-luvun kontekstin osaamisensa. Erityistä kiitosta Aali sai sukupuolinäkökulman käsittelystä, ainutkertaisesta työstään ”pienten kirjoittajien” esiin nostamisessa ja mittavasta alkuperäislähdeaineistostaan.

Heta Aali puolusti väitöskirjaansa asiantuntevasti ja jämäkästi.

Väitöstilaisuus päättyi väitöskahveihin Januksen aulassa, johon väittelijän tohtoriopiskelijatoverit olivat loihtineet herkkuja.

Väitöskirja on julkaistu sähköisenä. Sen voi lukea täältä.

Kaikki kuvat: Hannu Salmi.

Historioitsijoiden kiinnostus elämäkerralliseen tutkimukseen on selkeästi lisääntynyt viime vuosina. Erityistä kiinnostusta ovat herättäneet ne mahdollisuudet ja keinot, joilla menneisyyden henkilöistä voidaan kertoa sekä kysymykset siitä, keiden tarinat voivat ja ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Tärkeää on ollut myös pohtia sitä, minkälaista tietoa elämäkerrallinen tutkimus tuottaa, mikä on tutkijan ja tutkittavan suhde sekä minkälaisia eettisiä haasteita ja velvoitteita toisesta kertominen asettaa.

Juuri ilmestynyt, Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen k&h-kustantamon vertaisarvioidussa Kulttuurihistoria – Cultural History -sarjassa julkaistu teos Biography, gender and history: Nordic perspectives kertoo tästä elämäkerrallisen tutkimuksen uudesta noususta eli niin sanotusta elämäkerrallisesta käänteestä historiantutkimuksen kentällä ja sen merkityksestä etenkin pohjoismaisessa historiantutkimuksessa. Teos on syntynyt monen pohjoismaisen tutkijan yhteistyönä, ja siinä lähestytään historian ja elämäkerran suhdetta muun muassa sukupuolen, kontekstin ja relationaalisuuden näkökulmista käsin.

Kulttuurihistorian oppiaine ja SELMA-tutkimuskeskus järjestivät perjantaina 9.12. seminaarin, jossa juhlittiin kyseisen teoksen ilmestymistä. Seminaarissa kuultiin puheenvuoroja teoksen toimittajilta ja kirjoittajilta, ja lisäksi seminaariin oli kutsuttu vieraaksi puhumaan historian professori Maria Sjöberg Göteborgin yliopistosta. Seminaarin avasivat kirjan toimittajat Maarit Leskelä-Kärki ja Tiina Kinnunen, jotka kertoivat aluksi jo vuosia sitten käynnistyneestä kirjahankkeesta sekä sen tarpeellisuudesta ja ajankohtaisuudesta historiantutkimuksen kentällä.

Kuten seminaarin puheenvuoroista kävi ilmi, käsitellään teoksessa kattavasti kysymyksiä elämäkerrasta ja elämäkerrallisesta tutkimuksesta historiantutkimuksen metodina sekä kehitetään elämäkerrallisen tutkimuksen teoreettisia ja metodologisia lähestymistapoja eteenpäin. Mielenkiintoiset ja monipuoliset aineistot, kuten kirjeet, päiväkirjat, muotokuvat, erilaiset asiakirjat ja näytelmät avaavat käsityksiä menneisyyden henkilöistä sekä laajentavat näkymiä menneestä. Aineistojen kautta pohditaan muun muassa pohjoismaisten varhaisten feministien kaksoisbiografian kirjoittamista, varhaisten suomalaisten naislääkärien ryhmäbiografian mahdollisuuksia avata näkymiä naisten varhaisen koulutuksen historiaan ja naispoliitikkojen tapaa rakentaa julkista kuvaansa suhteessa yksityisen elämän traagisiinkin tapahtumiin. Lisäksi lähestytään 1800-luvun lopun suomalaisten mieskirjailijoiden, kuten J. H. Erkon ja hänen veljiensä suhdetta erilaisiin aikansa uusiin uskonnollisiin virtauksiin, mistä historioitsija Antti Harmainen seminaarissakin esitelmöi. Tärkeässä osassa ovat myös niin sanotut tavalliset ihmiset ja heidän elämänsä, ja teoksessa pohditaankin esimerkiksi tavallisen islantilaisen 1800-luvun alussa eläneen naisen elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuutta.

Seminaarin vieraileva puhuja Maria Sjöberg kertoi puolestaan meneillään olevasta digitaalisesta projektista Swedish Women On-line (SWO). Projektin tarkoituksena on luoda verkossa toimiva elämäkerrallinen hakuteos ruotsalaisista naisista keskiajalta nykypäivään, ja se julkaistaan sekä ruotsiksi että englanniksi. Hakuteoksen on määrä olla osana muita internetarkistoja ja verkossa toimivia lähdeteoksia, jotka koskevat ruotsalaisia naisia. Sen on myös tarkoitus sekä käynnistää että edistää tutkimusta ja tieteellistä työtä aiheen parissa sekä toimia avoimena tietokantana, jota voidaan jatkuvasti täydentää ja kehittää eteenpäin.

Maria Sjöberg kertoi seminaarissa meneillään olevasta digitaalisesta projektista Swedish Women On-line (SWO). 

Hakuteoksen tarkoitus on tehdä naisista näkyviä Ruotsin historiassa, sillä esimerkiksi taiteen, kirjallisuuden, filosofian ja lääketieteen historiassa naiset ja heidän tarinansa ovat hyvin usein jääneet huomiotta ja kirjoittamattomiksi. Yksi merkittävä tekijä tälle on Sjöbergin mukaan se, että kirjoitettu historia perustuu usein olemassa oleville elämäkerrallisille hakuteoksille, joissa on yleensä hyvin yksipuolinen sukupuolijakauma. Esimerkiksi ruotsalaiset suuret hakuteokset sisältävät tällä hetkellä vain noin 5–10 prosenttisesti naisten elämäkertoja. Jotta kirjoitetusta historiasta saataisiin moniäänisempää ja näin ollen totuudenmukaisempaa, on Sjöbergin mukaan lähdemateriaaleja syytä tarkistaa ja täydentää. Juuri tähän Swedish Women On-line –projekti tähtää. Suomessa hieman vastaava projekti on tällä hetkellä toimiva Naisten Ääni -hanke, joka on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaa vuonna 2017.

Seminaarissa esitelty ja juhlittu teos sekä seminaarien puheenvuorojen ympärille syntynyt keskustelu osoittavat, kuinka elämäkerralliselle tutkimukselle, joka nostaa esiin erilaisia ääniä sekä ylittää kansallisia rajoja, on historiantutkimuksen kentällä tarvetta ja kiinnostusta. Kirja on myös tärkeä puheenvuoro siitä, miten elämäkerta lajina ja elämäkerrallinen tutkimus osana historiantutkimusta voivat avata uudenlaisia näkökulmia siihen, mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa ja mikä on paikkamme ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa sekä osana laajempaa historiaa.

Teoksen ovat toimittaneet Reykjavikin yliopiston naishistorian lehtori, tohtori Erla Hulda Halldórsdóttir, Oulun yliopiston historian professori Tiina Kinnunen, Turun yliopiston kulttuurihistorian yliopistonlehtori, dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja Tanskan Kansallisarkiston tutkija, professori Birgitte Possing.

Kirjan arvostelukappaleita voi tilata Sirpa Kelostolta sähköpostitse sirkel[at]utu.fi. Kirjoja voi ostaa Turun yliopiston verkkokaupasta osoitteesta https://utushop.utu.fi/p/1900-biography-gender-and-history-nordic-perspectives/

Kirjasta sanottua:

’This is an excellent volume covering a significant gap in the interdisciplinary field of historical and biographical writing not only in the Nordic milieu but more widely; it does so from a rich range of perspectives, theoretical and methodological approaches, as well as biographical case studies. It is indeed a rare contribution in the life-writing literature.’
– Professor Maria Tamboukou (University of East London)

Kirjoittaja on kulttuurihistorian jatko-opiskelija ja SELMA-tutkimuskeskuksen tämänhetkinen tutkimusavustaja.

Tänä syksynä matkustin International Conference of Romanticism (ICR) konferenssiin Colorado Springsissä, Yhdysvalloissa 20–23 lokakuuta 2016. Konferenssin teemana oli Halloween-aikaan sopivasti The Dark Side of Romanticism ja osallistujia oli vajaat 200. Romantiikan aikakauden pimeään puoleen keskittynyt konferenssi tarjosi läpileikkauksen yhdysvaltalaisen romantiikkatutkimuksen nykysuuntauksiin: perinteisempien näkökulmien ohella posthumanismi, antroposeeni ja eläintutkimus olivat vahvasti edustettuina erityisesti nuoremman tutkijakunnan esityksissä. Kuten ohjelmakirjasta on luettavissa, paneelien aiheet vaihtelivat runoudesta uskontoon ja filosofiaan, sukupuolihistoriasta goottimusiikkiin, ja jopa matemaattiselle infinitesimaalilaskennalle oli omistettu oma sessio. Erityisesti mieltäni lämmitti tavata legendaarinen Frederick Burwick (UCLA), joka on tutkinut romantiikkaa jo 1960-luvulta alkaen ja julkaissut esimerkiksi romanttisesta groteskista. Vaikka konferenssin painopiste oli brittiläisessä ja yhdysvaltalaisessa romantiikassa, myös saksalaista romantiikkaa tutkitaan selvästi aktiivisesti Atlanttin toisella puolella.

Oma esitelmäni oli neljästä erillisestä istunnosta koostuneessa paneelissa Dark Automata. Otsikoin esitelmäni Of Mice and Machines: Posthumanist Reading of E. T. A. Hoffmann’s “Nutcracker and the Mouse King”, käsitellen automaatin teemaa E. T. A. Hoffmannin sadussa “Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas”. Romantiikan aikakautta jäsennetään usein biologisten eliöiden ja koneiden vastakkainasettelun kautta, mutta ainakin Hoffmannin tarinassa tämä asetelma on käännetty päälaelleen. Orgaaniset hiiret edustavat pahoja voimia mekaanisen pähkinänsärkijän johtaessa tinasotilaiden vastarintaa. Automaattien teema tulee tarinassa esiin erityisesti mekaanikko Drosselmeyerin monitulkintaisessa hahmossa. Esitelmäni on osa post doc -hankettani Posthuman Romanticism: Nonhuman Agency in the Romantic Era 1800–1840, jota rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin Rahasto.

1,8 kilometrin korkeudessa sijaitseva Colorado Springs tarjosi tietenkin sopivan näyttämätön romantiikan aikakauden ruotimiseen, sillä Colorado Collegen seminaarisalien ikkunasta aukesi mieltä kohottava näkymä yleville Kalliovuorille. Yhdysvalloissa romantiikkatutkijat myös uskaltavat olla romanttisia. Konferenssin päätösillallista seurasi Halloween-hengessä järjestetyt Monster Ball -naamiaiset, jossa oli tilaisuus nähdä tutkijakollegoita pukeutuneena hirviöiksi!