Tekijä: Maarit Leskelä-Kärki (Page 2 of 3)

Kesäkuun alussa Turkuun kokoontui joukko kansainvälisiä alan huippututkijoita keskustelemaan tarinankerronnasta nykytaiteessa ja siihen liittyvistä eettisistä haasteista otsikolla Ethics of Storytelling: Historical Imagination in Contemporary Literature, Media and Visual Arts. Kirjallisuudentutkija Hanna Meretojan johtaman tutkimusprojektin kutsumana Historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitokselle saapui kirjallisuuden, taiteen, filosofian ja historiantutkijoita ja taiteentekijöitä lähestulkoon joka mantereelta. Harvoin on Turussa humanistisen alan konferenssissa nähty näin kansainvälistä ja monialaista joukkoa, joka löysi hyvin nopeasti yhteisen sävelen.

Hanna Meretoja avaa konferenssin

Harvassa konferenssissa on myöskään kuultu näin paljon ylistystä niin konferenssin sisällön kuin järjestelyjen suhteen: viimeisenä päivänä kuulin yhden jos toisenkin sanovan painokkaasti, kuinka tämä on ollut paras konferenssi missä he ovat koskaan olleet. Se on paljon sanottu, mutta siinä ei ollut mitään liikaa. Konferenssissa yhdistyi harvinaisella tavalla syvällinen teoreettinen pohdinta äärimmäisen konkreettisiin tulokulmiin. Harvinaista ja inspiroivaa oli myös jatkuva tieteen ja taiteen vuoropuhelu, joka siivitti jokaista konferenssipäivää.

Konferenssin ensimmäinen puhuja, kansainvälisesti yksi tunnetuimpia kulttuurisen muistin ja trauman tutkijoita Aleida Assman pohti holokaustiin liittyvää tarinankerrontaa empaattisen kuulijuuden kautta. Assmanin mukaan empatia on ennen muuta sitä, että on paikalla ja kuuntelee, jolloin kyse on eettisestä toisen tarpeisiin vastaamisesta. Merkityksellistä on se, että empatia on ominaisuus, joka on mahdollista valita tai sulkea pois.

Anna Reading luki esityksessään myös teoksensa “To my dearest daughter”, joka on hänen seitsemänvuotiaalle tyttärelleen kirjoittama feministinen pamfletti siitä, millaisia mahdollisuuksia maailma naiselle tarjoaa.

Brittiläinen professori ja näytelmäkirjailija Anna Reading jatkoi pohdintaa empatiasta ja ennen muuta eettisestä tarinankerronnasta osana jonkin menetetyn palauttamista. Traumaattisista tapahtumista tai kokemuksista kertominen on hänen mukaansa tapa, jolla jonkin kadotetun saaminen takaisin onnistuu parhaiten. Hän on osallisena Phenomenal People -nettisivustossa, jossa annetaan tavallisille ihmisille mahdollisuus jakaa merkityksellisten, ilmiömäisten ihmisten tarinoita – ja nämä ilmiömäiset ihmiset ovat nimenomaan naisia, äitejä, tyttäriä, isoäitejä, tunnettuja ja tuntemattomia, sillä Readingin mukaan yhä edelleen on tärkeää korostaa sukupuolten epätasa-arvoa ja tarjota nimenomaan naisille ja tytöille tarinoita siitä, mitä kaikkea naisen elämä voi olla. Näin tarinasta voi tulla lahja, jonka kuuntelemiseen liittyy eettinen vastuu.

Reading painotti oivallisesti jokaisen akateemisen tutkijan roolia tarinankertojina. Tätä kautta meidän työhömme liittyy myös valtava  eettinen vastuu ja mahdollisuus. Tarinoiden avulla voimme tavoitella muutosta.

Anna Readingin kehoitus

Louie Palu ja valokuva Meksikossa säilöön otetusta rajan yli ylittäneestä naisesta

Konferenssi huipentui lauantai-aamupäivänä taiteen äärelle Turun kaupunginkirjastossa. Kanadalainen sotavalokuvaaja ja journalisti Louie Palu kertoi vangitsevasti työstään sodan ja trauman kuvaajana Kandaharissa, Quantanamossa ja Meksikon rajalla. Palu on työssään jatkuvasti eettisten ratkaisujen äärellä pohtiessaan mitä kuvata, minkälaisissa tilanteissa ja miten työnsä esittää. Sotavalokuvan sisältö muuttuu ratkaisevasti, kun siitä tulee osa sanomalehden sivua, jota täyttävät auto- ja kännykkämainokset sekä muut lehtijutut ja otsikot. Palun ratkaisu on ollut esimerkiksi työstää konseptisanomalehteä, jossa ovat läsnä pelkät kuvat hänen kuvateksteillään. Voimakkaimman elämyksen Palun esityksessä teki sen aloittanut video, jonka hän oli kuvannut taistelutilanteessa Afganistanissa. Palun heiluva kamera seuraa ampuvia sotilaita tienvarressa, taustalla, ihan lähellä kuuluu hänen hengästynyt, pelokkaalta kuulostava hengityksensä. Ensimmäistä kertaa koin, että sain jonkinlaisen, edes hyvin etäisen välähdyksen siitä, miltä sota oikeasti voi näyttää ja tuntua – eikä se tuntemus jätä rauhaan.

Riikka Pelo lukee romaaniaan Jokapäiväinen elämämme

Palun jälkeen suomalainen kirjailija Riikka Pelo kertoi intensiivisesti omasta palkitusta romaanistaan Jokapäiväinen elämämme, jossa hän kuvaa venäläistä runoilija Marina Tsvetajevaa ja tämän tytärtä Ariadna Efronia pyrkimyksenään tavoittaa äidin ja tyttären välisen suhteen ristiriitainen kudos keskellä Neuvostoliiton synkkenevää paranoidista ilmapiiriä ja taiteilijan aseman muutosta. Pelo sulautti puheeseensa pätkiä romaanistaan, ja pyrki hienolla luennallaan saamaan esiin sen rytmin, joka hänen koko kirjoittamistaan määräsi. Pelo joutui romaania kirjoittaessaan pohtimaan historiallisen henkilön, totuudellisuuden, autenttisuuden ja taiteellisuuden välistä suhdetta.

Näistä teemoista keskustelua jatkettiin, kun siihen liittyivät brittiläiset kirjallisuudentutkijat Colin Davis ja Robert Eaglestone Hanna Meretojan johdolla. He eivät päästäneet taiteilijoita helpolla pohtimalla muun muassa sitä, onko taiteilijan mahdollista olla ylipääätään eettinen ja mitä etiikka loppujen lopuksi tarkoittaa. Mitä on totuus ja minkälaiseen totuuteen voi pyrkiä? Konferenssipuhuja Molly Andrewsin vastaus tähän oli erinomainen hänen esittäessään, että taiteilijan paras tavoite on ollut totuudellinen, uskottava, (trustworthy) – totuudella on aina monet kasvot, mutta totuudellisuuteen pyrkiminen on mahdollista taiteesta tavoittaa, jos se siihen pyrkii.

Colin Davis, Louie Palu, Robert Eaglestone, Riikka Pelo ja Hanna Meretoja Turun kaupunginkirjastossa

Konferenssissa keskusteltiin asioista, jotka tulevat olemaan keskeisiä myös Turun yliopiston uudessa tutkimuskeskuksessa, joka julkistettiin konferenssin avajaispäivänä. SELMA: Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory on Hanna Meretojan ja Maarit Leskelä-Kärjen luotsaama keskus, jonka tavoitteena on yhdistää monitieteiset voimat ja laitoksemme vahvuudet liittyen tarinankerronnan, elämänkerronnan, kokemuksellisuuden ja kulttuurisen muistin tutkimiseen. SELMA sai kolmen päivän aikana kymmeniä ystäviä, joiden avulla lähdetään luotaamaan niin tuttuja kuin tuntemattomampiakin tutkimusalueita tieteen ja taiteen risteysalueella.

Aleida Assman kiittää konferenssipuhujien puolesta konferenssin järjestäjiä hienosta elämyksestä ja toteasi puheensä päätteeksi: ” Each and everyone of us has a wonderful story to tell afterwards”

Riikka Soisalo on kirjoittanut tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin 1910-luvun Suomi -työpajaa.

Elokuvajuliste, lähde http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4sky_%28elokuva%29

Olin taannoin kulttuurihistorian professori Hannu Salmen luennolla suomalaisista kartanoista ja niiden käytöstä elokuvien tapahtumapaikkoina ja kuvausmiljöinä. Suurena kartanoiden ihailijana päätin tuolloin katsoa uusin silmin kotimaisia elokuvia, joissa nämä entisajan hulppeat rakennukset ja interiöörit olisivat sivuroolissa tai jopa pääosassa. Kun sain katsottavakseni Aku Louhimiehen vuonna 2008 ohjaaman elokuvan Käsky, oli ensimmäinen ajatukseni: hienoa, elokuvaa on kuvattu paikallisessa Brinkhallin kartanossa Kakskerran saarella. Ja vielä ilmeisen suurelta osin. Voisin keskittyä ihailemaan ja tekemään huomioita Brinkhallin kartanosta, sen käytöstä ja soveltuvuudesta tämän kaltaisen elokuvan tapahtumapaikaksi. Vaan toisin kävi. Elokuva otti valtaansa ja vei mukanaan.

Käsky on vuoden 1918 Suomen sisällissodan tapahtumista kertova elokuva, joka perustuu Leena Landerin samannimiseen romaaniin. Elokuvan keskiössä on nuori, valkoinen, kirkasotsainen jääkäri Aaro Harjula (Samuli Vauramo), joka lähtee vastoin esimiestensä toivetta kuljettamaan nuorta, punaista naissotilasta Miina Malinia (Pihla Viitala) kenttäoikeuteen tuomittavaksi. Matkalla nuoret kuitenkin haaksirikkoutuvat autiolle saarelle, jossa he viettävät usean vuorokauden kaksin hankkien itse ruokansa ja vailla yhteyttä ulkomaailmaan. Saarella myös tapahtuu jotain. Jotain, mikä sitoo Aaron ja Miinan yhteen. Jotain, mikä saa valkoisen ja punaisen sotilaan unohtamaan värinsä. Tämä näkymätön, mutta elokuvassa lähes käsin kosketeltava side kiinnostaa myös kenttäoikeuden tuomaria Emil Hallenbergiä (Eero Aho), joka nuorten viimein oikeuteen saapuessa kuulustelee Malinia ja lopulta kietoutuu myös yllättävällä tavalla mukaan Aaron ja Miinan kohtaloon.

Käsky on todella taidokkaasti tehty kuvaus sisällissodan raakuudesta, josta eivät osattomiksi jääneet naiset eivätkä lapsetkaan. Jos sodasta puhuttaessa on silmiin aiemmin piirtynyt kaatuneiden miesten vääntyneet jäsenet ja kylmettyneet ruumiit, tarjoaa elokuva jo ensi kohtauksesta lähtien jotain aivan muuta. Kun joukko valkoisia miessotilaita saa kiinni punaisten naissotilaiden ryhmän ja marssittaa heidät teloitettavaksi, nousee katsojalla pala kurkkuun ensimmäisen kerran. Näinkö se sitten kuitenkin meni? Tämä puistattava tunne säilyi ainakin itselläni läpi koko elokuvan, eikä kyyneliltäkään vältytty. Heräsin ensimmäistä kertaa kylmään totuuteen: tässä sodassa naisetkin olivat rintamalla.

Kuvalähde http://dome.fi/elokuvat/arvostelut/kasky-

Toden totta, maaliskuussa 1918 on naiskaartilaisia laskettu olevan 1928 henkilöä. Tosin heitä toimi myös muissa tehtävissä eli varsinaisten aseellisten naisten määrä on epävarma. Valkoiset suhtautuivat taisteleviin naisiin kielteisesti, mutta punaisten puolella heidät hyväksyttiin rintamalle. Elokuvan Miina Maunula edustaa tyypillistä punaista naissotilasta; nuorta, naimatonta ja vähän koulutettua. He olivat useimmiten esimerkiksi piikoja tai tehtaiden työntekijöitä. Rintamalle he ilmestyivät sodan loppuvaiheessa, keväällä 1918.

Naiskaartin taustalla oli koko työväenliikkeen yleinen aktivoituminen 1800 – 1900-lukujen taitteessa. Se oli myös osa naisten vapautumisliikettä, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Naiset pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnassa ja osallistuminen taisteluun rintamalla oli siihen yksi keino. Raadollista ja jollain tapaa surullista; tasa-arvoa on haettu hinnalla millä hyvänsä.

Kuvalähde: http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/33584-elokuva-arvio-kasky

Kuten elokuvasta myös selviää, kaikkia kohdeltiin yhtä julmasti. Armoa eivät saaneet sen paremmin äidit kuin raskaana olevatkaan. Elokuvassa tylyn kuoleman kokee myös nuori sotilas ja äiti Martta, jonka orvoksi jäänyt poika Eino kuvaa karua tarinaa sodan muovaamista ihmiskohtaloista. Einon avulla tarinaan saadaan myös kaikesta julmuudesta huolimatta jollain tapaa lämmin ja lohdullinen loppu.

Käsky koskettaa ja jättää katsojansa ajattelemaan. Tarina kerrotaan taitavasti; puhetta on lopultakin yllättävän vähän, juonta kannattelee hienosti myös kuva ja tunnelma. Muutaman ihmiskohtalon avulla sisällissodasta tehdään todellinen. Sota tulee lähelle myös kaltaistani ihmistä, joka muuten on sen historiankirjoituksessa mieluummin sivuuttanut. Roolisuoritukset ovat onnistuneita ja se miljöökin – se on upea ja uskottava!

Lähteet:

Hoppu, Tuomas: Tampereen naiskaarti. Myytit ja todellisuus. Jyväskylä 2008.

Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Helsinki 2011.

Vietnamin sotaan liitetyt mielikuvat ja käsitykset pohjaavat länsimaissa vahvasti Hollywoodin tuottamiin sotakuvauksiin. Koska amerikkalaiset sotaelokuvat ovat pääsääntöisesti keskittyneet amerikkalaissotilaiden kokemuksien kuvaamiseen, ovat vietnamilaisten omat näkemykset sodasta ja sen seurauksista jääneet länsimaissa vähemmälle huomiolle. Sotaa ja etenkin sen aiheuttamia traumoja ja sodanjälkeistä aikaa on käsitelty vietnamilaisten näkökulmasta muun muassa elokuvissa Boat People (1982) ja Journey from the Fall (2006).

Ann Huin ohjaama Boat People (1982) kuvaa tavallisten vietnamilaisten arkielämää sodan jälkeen. Elokuvan päähenkilö on japanilainen journalisti Shiomi Akutagawa, joka saapuu maahan kommunistijohdon vieraana dokumentoimaan paikallisten elämää. Kyllästyttyään viranomaisten tuputtamaan siloteltuun kuvaan maan oloista, Akutagawa tutustuu Da Nangissa asuvaan lapsiperheeseen ja ystävystyy perheen 14 vuotiaan tyttären, Cam Nuongin kanssa. Kiertäessään kaupunkia tytön kanssa, Akutagawa havahtuu paikallisten elämän raadollisuuteen.

Elokuvasta Journey from the Fall, alkuperäinen kuva: http://www.journeyfromthefall.com/images/gallery/JFF02.jpg

Journey from the Fall (2006) on kuvaus yhden perheen selviytymistaistelusta Vietnamin sodan päättymisen jälkeen. Perheen isä Long joutuu kommunistien vankileirille heti sodan päätyttyä, samalla kun miehen perhe yrittää epätoivoisesti paeta maasta. Elokuvassa seurataan rinnakkain sekä Longin selviytymistä vankileirien rankoissa oloissa, että hänen perheensä pakomatkaa Yhdysvaltoihin.

Boat People ja Journey from the Fall eroavat toisistaan juonikuvioiltaan, mutta molemmissa elokuvissa toistuu keskenään samankaltaisia teemoja. Kummassakaan elokuvassa ei uhrata juurikaan aikaa sodan tapahtumien puimiseen amerikkalaisten näkökulmasta. Merkittävin amerikkalaissotilaita koskeva kommentti kuullaan aivan Journey from the Fall -elokuvan alkuminuuteilla, kun Long toteaa amerikkalaisten hylänneen Etelä-Vietnamin Saigonin kaatumisen jälkeen 1975. Elokuvat ovat myös avoimen kriittisiä maan kommunistihallintoa kohtaan ja niissä kritisoidaan erityisesti sodan jälkeen Vietnamiin perustettuja talousvyöhykkeitä. Kommunistiviranomaiset lähettivät näille vyöhykkeille sotaa seuranneina vuosina niin poliittisia vankeja kuin rikollisiakin purkamaan maamiinoja, viljelemään peltoja ja tekemään muuta fyysisesti raskasta ja vaarallista työtä.
Elokuvien henkilöhahmojen elinolojen synkkyydestä ja vaarallisuudesta huolimatta toistui kummassakin elokuvassa myös toivo paremmasta tulevaisuudesta. Vankileireille pakkotyöhön joutuneet vangit motivoivat itseään unelmoimalla paosta ja jälleennäkemisestä perheidensä kanssa. Toisaalta maasta jo paenneet perheenjäsenet elättivät toivoa paremmasta huomisesta rakentaessaan itselleen uutta elämää Yhdysvalloissa.
Vietnamilaisten henkilöhahmojen inhimillinen kuvaustapa korosti omalta osaltaan sitä, miten merkittävästi elokuvien hahmokuvaus poikkeaa siitä, miten vietnamilaisia kuvataan Hollywoodin sotaelokuvissa. Koska amerikkalaiset sotaelokuvat keskittyvät niin vahvasti amerikkalaissotilaiden kokemuksiin, jää vietnamilaisten hahmojen käsittely usein erittäin pintapuoliseksi. Tyypillisesti vietnamilaiset hahmot kuvataankin joko kasvottomina vihollisina tai amerikkalaissotilaiden väkivallan uhreina vailla sen syvällisempää hahmokehitystä. Journey from the Fall ja Boat People ovatkin hyvää vastapainoa Hollywoodin perinteisille Vietnam-kuvauksille, sillä niissä nostetaan esiin tarinoita ja näkökulmia, jotka usein sivuutetaan länsimaisessa populaarimediassa.

Tämä Minna Pekkarisen kirjoittama blogi on syntynyt osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa käsittelevässä työpajassa.

Tänä keväänä kulttuurihistorian aineopinnoissa on jälleen harjoiteltu eri kirjoittamisen tyylilajeja ja keinoja Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla. Viime keväänä uudistettu kurssi koostui asiantuntijaluennoista, joissa valotettiin tietokirjoittamisen, sosiaaliseen mediaan kirjoittamisen sekä tiedeviestinnän ja radiotyöskentelyn saloja. Tämän jälkeen opiskelijat ovat kevään mittaan työstäneet temaattisissa työpajoissa erilaisia kirjoittamistöitä blogin kirjoittamisesta historiauutiseen ja radio-ohjelmaan. Osa kurssitöistä on jo julkaistu Agricola -verkkopalvelussa, osa teksteistä julkaistaan täällä kulttuurihistorian blogissa tulevina viikkoina ja osa teksteistä ilmestyy muualla mm. historian opiskelijoiden Kritiikki-lehdessä ja Ennen ja Nyt -verkkolehdessä. Radio-ohjelmat julkaistaan myöhemmin kulttuurihistorian youtube-kanavalla.

Tämän kevään teemat ovat olleet Seksuaalisuus keskiajan kulttuurissa, 1910-luvun Suomi sekä Vietnamin sodan kulttuurihistoria. Kulttuurihistorian oppiaineessa tehdään vahvaa keskiajan tutkimusta ja sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja rakkauteen liittyvät kysymykset ovat olleet tutkimuksessa vahvasti esillä. Opiskelijat löysivätkin oppiaineen tutkijasta Tom Linkisestä hyvän asiantuntijan työpajaansa. Keväällä ilmestynyt Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen teos Lemmen ilot ja sydämen salat on myös inspiroinut ryhmäläisiä kirjoittamaan (ks. historiauutinen Agricolassa).

1910-luvun Suomen tematiikka liittyy oppiaineessa käynnissä olevaan Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria -teokseen. Teoksen kirjoittamisprosessi on näkynyt oppiaineen opetuksessa ennen muuta vuosikymmenkursseina, kuten vuonna 2014, jolloin paneuduttiin 1930-luvun Suomeen. Työpajassa on tarkasteltu mm. jugendrakentamisen historiaa, vuoden 1918 sisällissotaa sekä Sibeliuksen juhlavuotta.

Vietnamin sodan kulttuurihistoria on vahvasti esillä kulttuurihistorian opetuksessa keväällä 2015, jolloin sodan päättymisestä tulee kuluneeksi 40 vuotta. Oppiaine järjestää yhteistyössä Pohjois-Amerikan tutkimuskeskus John Morton Centerin kanssa avoimen seminaarin aiheesta 24.4. ja myös tämän kirjoittamistyöpajan kurssityöt linkittyvät tiiviisti tähän seminaariin. Työpajassa on mm. perehdytty sodan tapahtumiin ja jälkiseurauksiin katsomalla tuore dokumentti “Lighter than Orange” sodassa käytetyn kasvimyrkyn seurauksista vietnamilaisten elämässä (ks. dokumenttiarvio Agricolassa) sekä perehtymällä sodan tapahtumiin niin Hollywood-elokuvan kuin vietnamilaisten ihmisten näkökulmasta.

Tällä hetkellä viimeisiä pidempiä tekstejä vielä viimeistellään, ja juuri ennen vappua 28.4. järjestämme loppuseminaarin, missä opiskelijat pääsevät esittelemään töitään ja kertomaan oppiaineen henkilökunnalle ja opiskelijakavereilleen työnsä tuloksista. Viime kevään kurssin lopputöihin voit tutustua täällä ja tämän kevään työt esitellään samalla sivustolla, kun kurssin loppuseminaari 28.4. on ohi.

Kirjoittaminen on historioitsijan arvokkain työväline ja ammattitaito. Historia-aineissa onkin aina haluttu opettaa hyvää kirjoittamista. Aiemmin tämä tapahtui esseeseminaareissa, mutta jo pitkään kulttuurihistorian aineopinnoissa on ollut kirjoittamiseen keskittynyt kurssi. Siellä on harjoiteltu paitsi tieteellisen kirjoittamisen saloja, myös avattu erilaisia populaarin kirjoittamisen muotoja. Täksi kevääksi kurssia uudistettiin.  Halusimme keskittyä ennen muuta yleisempään tiedeviestintään ja tutkimuksen popularisointiin sekä tarjota uusia opiskelumuotoja lisäämällä omaehtoista työskentelyä yhdessä toistensa kanssa. Siten myös opiskelijoiden ammatilliset valmiudet voisivat kasvaa.

Helmikuun ajan aineopintojen alkuvaiheen opiskelijat kuuntelivat asiantuntijoiden luentoja tietokirjoittamisesta, tutkijahaastattelusta, tiedeviestinnästä, verkkokirjoittamisesta ja audiodokumenttien tekemisestä. Sen jälkeen on ollut oman työnteon aika! Opiskelijat jakaantuivat kolmeen työpajaan ja valitsivat keskuudestaan ryhmän vetäjän. Kurssin vastuuopettaja on jatkuvasti yhteydessä opiskelijoiden kanssa ja on tarpeen mukaan läsnä työpajakokoontumisissa. Moodle tarjoaa hyvin foorumin käydä ideoista ja aluilla olevista töistä keskustelua.

Uutta kurssissa on siis itsenäinen työpajatyöskentely, jossa opiskelijat saavat hyvin omaehtoisesti valita miten ja koska tapaavat ja miten työnsä rytmittävät. Heillä on vapautta ja vastuuta, ja se tuntuu toimivan hyvin!

Uutta on myös kurssin temaattisuus. Jokainen työpaja tekee erilaisia töitään (haastatteluita, tiedeartikkeleita, blogeja, kirja-arvioita, radio-ohjelmia) valmiiden teemojen mukaan. Ensimmäinen työpaja keskittyy Outoon Eurooppaan, ajallisesti 1500-1700-luvuilla tapahtuneeseen kulttuuriseen vaihtoon ja ennen muuta Euroopan ulkopuolisten näkemyksiin Euroopasta ja eurooppalaisista. Toinen työpaja tarttuu ajankohtaiseen Ensimmäisen maailmansodan historiaan kulttuurihistorian näkökulmasta. Kolmannen ryhmän teemana on 1930-luvun Suomi, teema, joka näkyy kulttuurihistorian opetuksessa tänä vuonna muutenkin esimerkiksi Espanjan sisällissotaa käsittelevässä huhtikuisessa seminaarissa ja syksyn laajassa Studia Generalia –sarjassa yhteistyössä Kaupunginkirjaston kanssa.

Tärkeää on, että kaikki opiskelijoiden työt julkaistaan. Tulette näkemään näitä töitä kevään mittaan täällä kulttuurihistorian blogissa – muita julkaisupaikkoja ovat esimerkiksi oppiaineen kotisivut, Agricola-historiaverkko, Kritiikki-lehti ja mahdolliset muut foorumit, joita vielä keksimme. Kaikki huipentuu seminaariin, missä työpajat esittelevät tuloksiaan. Se tarjoaa mahdollisuuden palautekeskusteluun kurssista ja sen kehittämisestä tulevaisuudessa.

Tervetuloa seuraamaan kulttuurihistorian kirjoittajia!

Espanjalainen historian professori Isabel Burdiel on koordinoinut eurooppalaista biografiatutkijoiden verkostoa viimeiset kolme vuotta. Verkoston saama rahoitus on päättynyt ja viimeinen seminaari järjestettiin Isabelin kotikaupungissa Valenciassa viime kesäkuussa. Mukana oli espanjalaisia, englantilaisia, ranskalaisia tutkijoita sekä pohjoismaisena lisänä yksi tanskalainen sekä allekirjoittanut suomalainen. Toisen espanjalaisen kollegan kautta sain aikoinaan tiedon verkostosta, ja olen saanut kuulua siihen nyt pari vuotta. Se on ollut etuoikeus, sillä läsnä olevat professorit ja tutkijat ovat tarjonneet korkeatasoisen, mutta ennen muuta äärimmäisen rennon ja mukavan ilmapiirin.

Alkukesän lempeä helle ja Valencian viehko vanha kaupunki todella sokkeloisine, eksyttävine kujineen tarjosivat ainutlaatuiset puitteet tapaamiselle. Kävelyt Colegio Mayor Rector Peset’n majapaikasta yliopiston vanhaan rakennukseen loivat flanööraavan ilmapiirin. Ohikulkumatkalla ehdimme mm. ihailla huikeaa barokkikirkkoa sekä kauppahallia katosta roikkuvine ilmakuivattuine kinkkuineen.

Verkoston seminaarien teemat ovat olleet väljiä, ja omaa tutkimusaihetta on näin ollen ollut helppo tuoda esille. Tällä kertaa keskusteltiin otsikon Unforseen lives? : writing biographies beyond the ‘exceptional’ and the ‘normal’ alla mm. Napoleonin elämäkerrasta (Patrice Gueniffeyn tuore teos), irlantilaisten vallankumouksellisten ja muistamisen problematiikasta (Roy Foster) sekä äärettömän kiehtovasta hispanisti Raymond Carria koskevasta elämäkertaprojektista, jota professori Maria Gonzalez oli työstänyt usean vuoden ajan ja juuri julkaissut sen englanninkielisen käännöksen. Oman paperini pidin Maria Wilhelmiina Lindroosia käsittelevästä tutkimushankkeesta, ja etenkin häneen liittyvästä Maria Wiikin maalauksesta, joka saa kysymään, miten muotokuvaa voisi käsitellä ja tulkita biografisessa tutkimuksessa.

Verkosto on tarjonnut kiehtovan näkymän niihin keskusteluihin, joita eri maissa nimenomaan historioitsijoiden piirissä käydään biografisesta tutkimuksesta. Esimerkiksi Britanniassa biografiakeskustelua käydään useimmiten kirjallisuushistorioitsijoiden kesken, joten verkosto on tarjonnut tärkeän foorumin juuri historiantutkijoille.  Tanskalaisen Birgitte Possingin kanssa olemme usein voineet todeta, kuinka korkeatasoista biografiatutkimusta juuri Pohjoismaissa tehdään. Tarvitaan verkostoja, jotta myös maantieteellisesti ja kielellisesti syrjäisemmän alueen tutkimus voisi nouda tasavertaisena esiin Euroopan suurissa maissa tehtävän tutkimuksen kanssa. Toivommekin, että verkoston jäsen ja tällä hetkellä EUI:ssa Firenzessä toimiva Lucy Riall pystyisi järjestämään lupaamansa jatkotapaamisen omassa yliopistossaan.

Kuten Valencia, sekään ei matkakohteena hassumpi valinta.