Kirjailija Sirpa Kähkösen Litzen-luento Turun yliopistossa 4.12.2013
”Fremd bin ich eingezogen
Fremd zieh’ ich wieder aus.”
Port Bou
Näin alkaa Franz Schubertin vuonna 1827 säveltämä laulusarja Winterreise Wilhelm Müllerin runoihin, sen ensimmäinen laulu.
”Saavuin muukalaisena, muukalaisena jatkan matkaani.” Se voisi olla poeettinen tiivistys Walter Benjaminin elämästä – tai useimpien vapaiden intellektuellien elämästä. Winterreise kuvaa kiertelevän kisällin kovaa kohtaloa sääty-yhteiskunnassa: koko liederzyklus alkaa tilanteesta, jossa kaikki on menetetty, rakkaus, toivo, unelmat. Kisälli on lähtenyt talven selkään, ilman tietoa majapaikasta ja työstä. Mutta hän ei ole pelkkä käsityöläinen, hän on myös lauluntekijä. Hän on saapunut kaupunkiin keväällä, rakastunut ja saanut silloin toivon vastarakkaudesta – tytön äiti on jopa puhunut avioliitosta. Mutta tyttö on ”rikas morsian” eikä häntä lopulta naiteta köyhälle kisälli-laulajalle. Kisälli lähtee kaupungista yön selkään, tuiskun syliin.
Jos Winterreise olisi pelkkä romanttinen 1800-luvun alun sääty-yhteiskunnan kuvaus, se tuskin olisi kestänyt aikaa. Mutta Winterreise on yhä erittäin suosittu, ja sen kuvaamiin tuntoihin on helppo samastua. Se puhuttelee ihmistä päähenkilön epätoivon ja ulkopuolisuuden kautta. On aivan mahdollista kuunnella Winterreise symbolisena kuvauksena vapaan intellektuellin osasta.
Sivullisuus on paitsi intellektuellin, myös säätyjen ulkopuolisen, juutalaisen, taiteilijan, ei-akateemisen ja köyhän ihmisen osa. Usein nämä yhdistyvät freischwebende intelligenzissä – niin myös Walter Benjaminissa.
Über den Begriff der Geschichte – Historian käsitteestä -teesikokoelma oli Benjaminilla työn alla alkuvuodesta 1940. Taustalla oli lähentyminen elämänikäisen ystävän, Gerschom Scholemin – juutalaisen mystiikan tutkijan ja sionistin kanssa. Poliittiset, historia-aiheiset ja teologiset aihelmat yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla tässä teesien kokoelmassa, joka on Benjaminin viimeinen pääteos. Benjamin kertoi kirjeissään, että teeseihin vaikuttivat hänen sukupolvensa kokemukset sotaa edeltäneiltä vuosilta. Kokoelma valmistui huhti-toukokuun vaihteessa 1940. ”Hän tiesi täysin, että nämä teesit sisälsivät räjähdysherkän sekoituksen historiallista materialismia ja teologiaa”, todetaan Benjaminin kootuissa teoksissa. Benjamin ei aikonut julkaista niitä, koska ne avaisivat ovet ”intomieliselle väärinymmärrykselle”, kuten hän itse totesi kirjeessään Gretel Adornolle.
Teoksen lopullinen käsikirjoitus oli todennäköisesti mukana Pyreneillä siinä kuuluisassa mustassa salkussa, jonka sisältöä jälkimaailma on vuosikymmenien ajan arvuutellut.
Hitlerin valtaannousun jälkeen 1933 Benjamin oli lähtenyt maanpakoon. Hän vietti suurimman osan ajasta Pariisissa, joka oli hänelle rakkain ja tärkein kaupunki, vaikka myös lapsuuden Berliini oli merkityksellinen. Maanpakolaisvuosina hän vieraili myös pakolaisystävänsä, kirjailija Bertolt Brechtin luona Tanskassa.
Kun Saksa hyökkäsi Ranskaan kesällä 1940, Benjamin pakeni etelään. Jo tätä ennen hän oli joutunut internoiduksi ja pakkotyöhön. Hän tiesi, mitä tapahtuisi, jos hän joutuisi saksalaisten käsiin. Hän pelkäsi – Saksan ulkopuolella tuskin eli yhtään pakolaista, joka ei olisi tiennyt, mitä Gestapo ja SS tekivät vastustajilleen. Varsinainen painajaiskäänne oli Hitlerin ja Stalinin solmima sopimus, joka saattoi kaksi Euroopan mahtavinta salaista poliisia – Gestapon ja NKVD:n – yhteistyöhön joksikin aikaa. Euroopassa ei ollut enää turvallista paikkaa kummankaan poliittisille vastustajille – ja näiden kahden joukon yhtymäkohtaan joutui tuhansittain vilpittömiä, aatteellisia ihmisiä, jotka olivat paenneet Hitleriä Neuvostoliittoon ja joutuivat unelmavaltionsa pettämiksi. 1930-luvun lopussa Benjamin itse ja hänen ystäväpiirinsä olivat erittäin tietoisia Neuvostoliitossa tapahtuneista puhdistuksista sekä siitä, mitä heidän tovereilleen oli tapahtunut natsi-Saksan keskitysleireissä ja kidutuskammioissa.
Benjamin päätyi syyskuussa 1940 Marseilleen. Ystävien avustuksella hän oli saanut viisumin Yhdysvaltoihin ja lisäksi transitoviisumin Espanjaan ja Portugaliin. Laivat lähtivät Lissabonista. Mutta Benjamin ei voinut saada poistumisviisumia Vichyn Ranskasta, ja hän oli menettänyt Saksan kansalaisuuden.
Benjamin lähti pakolaisjoukon kanssa pyrkimään jalkaisin Pyreneiden yli Espanjan puolelle Port Bouhun. 48-vuotias Benjamin joutui levähtämään joka kymmenen askeleen jälkeen, koska hänen sydämensä ei tahtonut kestää rasitusta. Hän ei kuitenkaan antanut kenenkään kantaa mustaa salkkuaan, jossa hän sanojensa mukaan kantoi ”uutta käsikirjoitusta joka oli tärkeämpi kuin hän itse”. Päästyään Port Bouhun pakolaiset ilmoittautuivat Espanjan tulliviranomaisille toiveenaan saada leimat asiakirjoihinsa.
Syystä, jota koskaan ei tulla tuntemaan, Espanjan hallitus oli juuri sinä päivänä sulkenut rajansa Ranskasta tulevilta illegaalisilta pakolaisilta. Benjamin jäi loukkuun – vain siksi, että hän oli niin huonossa kunnossa, hän sai jäädä yöksi Port Bou’hun Hotel de Franciaan.
Öinen umpikuja: Massiivinen morfiiniannos. Viesti matkatoverille: ”Tässä pienessä kylässä Pyreneillä, missä minua ei tunne kukaan, on minun elämäni määrä päättyä.”
Luettelo jälkeenjääneistä esineistä (mutta ei esineitä): nahkainen attaseasalkku (ei käsikirjoitusta), miestenkello, piippu, kuusi valokuvaa, röntgenkuva, silmälasit, muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä, papereita, vähän rahaa.
Hannah Arendt
Hannah Arendt kirjoittaa esipuheessaan Walter Benjaminin kirjoituskokoelmaan Illuminations, että epäonni määritteli Benjaminin elämänkulkua kerran toisensa jälkeen. Benjamin oli kuollessaan vain harvojen tuntema, eikä elämässään saanut nauttia suosiosta, joka oli tuleva hänen osakseen myöhempinä vuosikymmeninä. Kuten Arendt kirjoittaa: Pelkkä parhaimpien arvioon perustuva maine, olkoon se kuinka suuri hyvänsä, ei riitä tuottamaan elantoa kirjoittajille ja taiteilijoille vaan siihen tarvitaan kuuluisuutta, lukuisien ihmisten mielipidettä – ja siksi tuntuu houkuttavalta sanoa kuten Cicero: Si vivi vicissent qui morte vicerunt – kuinka toisin kaikki olisi ollutkaan, jos he, jotka voittivat kuollessaan, olisivat saaneet olla voitokkaita elämässä.”
Epäonni näyttäytyi monina koettelemuksina, kustantajat kaatuivat ennen kuin kirjat ehtivät jakeluun, rakkauselämä ei tuottanut tuloksia, Benjamin oli aina perimmältään yksin. Kirjoituskokoelmassaan ”Berliiniläinen lapsuus 1900-luvun vaihteessa” hän kertoo lastenrunosta, joka selitti hänelle elämänmittaisen epäonnen tuokiot. Runossa kyttyräselkäinen ukkeli rikkoo kaiken, mihin runon minä kokee ryhtyä ”Will ich in mein Kuchel gehn / Will mein Süpplein kochen; / Steht ein bucklicht Männlein da / Hat mein Töpflein brochen.” Ukkelin uhri jää typertyneenä tuijottamaan sirpalekasaa. Kirjoittaa Benjamin: ”Minne se ilmestyi, sinne jäin tyhjin käsin.”
Benjamin ei tavoitellut varmaa asemaa elämässä, vaikka siihen ensimmäisen maailmansodan jälkeen olisi kohtuullinen mahdollisuus ollutkin, kun myös juutalaiset saattoivat ryhtyä hakemaan yliopistovirkoja. Arendt arvelee että Benjamin yhtyi Baudelairen ajatukseen ”Être un homme utile m’a paru toujours quelque chose de bien hideux”. Hyödyllisenä ihmisenä eläminen on tuntunut minusta aina hirveältä asialta.
Benjaminin ajattelu irtautui aikansa akateemisesta kaanonista ja oli olennaiselta osaltaan ei-luokittelevaa ja, kuten Arendt toteaa, poeettista. Se ei tähdännyt sitoviin, yleisesti valideihin väittämiin vaan metaforisiin ilmauksiin. Metafora luo yhteyden joka havaitaan aistimellisesti ja välittömästi eikä se vaadi tulkintaa. Arendt käyttää esimerkkinä Homeroksen Iliasta, jossa sotajoukko hyökkäykseen käydessään vertautuu meren maininkeihin jotka toinen toisensa perään hyökyvät maihin.
Metaforat ovat väline, jolla maailman ykseys poeettisesti näytetään toteen. Arendtin mukaan Benjamin ajatteli poeettisesti olematta runoilija. Esseessään kääntämisestä Benjamin toteaa, että on olemassa ”totuuden kieli, jännitteetön ja jopa äänetön varasto äärimmäisiä totuuksia, joita kaikki ajattelu käsittelee.” Tämä on ”tosi kieli”, jonka olemassaolon käsitämme asiaa problematisoimatta heti ryhtyessämme ryhtyessämme kääntämään kielestä toiseen. Tämä on samanlainen ajatus kuin Mallarmén käsite immortelle parole, kieletön kieli, kielen ydin, jota ei voi tavoittaa puhutun kielen kautta mutta joka ilmenee runoudessa, joka hyvittää kielten puutteet.
Tätä esitelmää valmistaessani löysin omasta kirjahyllystäni 1700-luvun lopun romanttisen ajattelijan ja kirjailijan Novaliksen teoksen Fragmentteja ja tutkielmia, jonka yhteyden Benjaminin ajatteluun oivalsin selkeästi ensimmäistä kertaa. Näin Novalis Fragmenteissaan: ”Runoilija ja pappi olivat alkujaan yhtä, ja vasta myöhemmät ajat ovat erottaneet heidät toisistaan. Aito runoilija on silti aina pysynyt pappina samoin kuin aito pappi runoilijana. Ja eiköhän tulevaisuus palauttane ennalleen asioiden vanhan tilan?” (Suom. Vesa Oittinen). Benjamin käsitteleekin Novaliksen ”mystistä teoriaa”, joka kauniisti hohtaa Saksan usvien läpi, lyhyessä arviossaan vuodelta Renévillen Expérience poétique –teoksesta vuonna 1938.
Fragmenteissaan Novalis toteaa myös: ”Runoilija ymmärtää luontoa paremmin kuin tiedemies.”
Gerschom Scholem julkaisi teoksensa juutalaisesta mystiikasta 1941, vuotta Benjaminin kuoleman jälkeen. Ja omisti teoksen ”Walter Benjaminin muistolle, elinikäiselle ystävälle, jonka neroudessa yhdistyivät metafyysikon näkemys, kriitikon tulkintakyky ja oppineen tietämys ja joka kuoli Port Boussa Espanjassa matkallaan vapauteen.”
Kuoli matkalla vapauteen. Näin kai meille kaikille käy – eikö se ole pätevä kuvaus ihmisen osasta.
Paul Klee: Angelus Novus
”Kleellä on maalaus, jonka nimi on ’Angelus Novus’. Se esittää enkeliä, joka näyttää siltä kuin aikoisi etääntyä jostakin, jota se tuijottaa. Sen silmät ammottavat, sen suu on auki ja siivet levitetty. Historian enkelin täytyy näyttää juuri tältä. Se on kääntänyt kasvonsa menneisyyteen. Siinä missä tapahtumien ketju näyttäytyy meidän silmiemme edessä, siinä se näkee yhden ainoan katastrofin, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen. Se tahtoisi toki jäädä ja kerätä yhteen sen, mikä on lyöty palasiksi. Mutta paratiisista päin puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin ja joka on niin voimakas, että enkeli ei voi niitä enää sulkea. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaaseen asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.”
Näin Benjamin teeseissään historian käsitteestä. Teesit jakautuvat siististi kahtia, niin että niissä ilmenee sekä historiallinen materialismi että mystiikka, omaperäinen dialektiikka kahden vahvan ajattelutradition ja kahden vahvan ystävyysliiton välillä: marxilaisen Brechtin ja teologi- Scholemin, Yhdysvaltoihin tai Palestiinaan emigroitumisen välillä. Historiallisen materialismin läpitunkemissa osioissa kaikuu ilmiselvä Bertolt Brechtin ääni: ”Historismi esittää menneisyyden ’ikuisen’ kuvan, historiallinen materialisti ainutkertaisen kokemuksen menneestä. Hän antaa toisten kuluttaa itsensä loppuun historismin bordellissa ’Olipa kerran’ –nimisen huoran kanssa. Hän pysyy voimiensa herrana: hänessä on kyllin miestä räjäyttämään rikki historian jatkumon.” Tekstianalyyttisesti tämä passus on mielenkiintoinen, koska sydänvikainen ja epäkäytännöllinen silmälasipää Benjamin, joka oli kokenut internointiaikanaan totaalista avuttomuutta ja ollut täysin lian ja kylmyyden lamauttama, uhoaa siinä materialistin mieskunnolla ja räjäyttämisillä.
Tekstin mystiikkaa sivuavat osiot tuntuvat elävämmiltä. Benjamin tekee niissä erottelun Jetztzeitin ja Gegenwartin välillä. Gegenwart on nykyhetki, Jetztzeit taas nyt-hetki, joka ilmenee esimerkiksi historiallisessa konstruoinnissa. Tämän konstruoinnin paikkana ei ole homogeeninen, tyhjä aika vaan Jetztzeit, jonka jotkut tutkijat haluavat tulkita mystiseksi nunc stansiksi, pysähtyneeksi nyt-hetkeksi. Mutta se voi olla myös kertomuksen nykyaikaa, konstruoitua nykyhetkeä sellaisena kuin se ilmenee kertomuksessa. Niin kuin Benjamin totesi keskustelussaan Bertolt Brechtin kanssa Tanskassa 1938: ”Ne joille elämä on muuntunut kirjoittamiseksi, voivat lukea kirjoitusta vain taaksepäin. Se on ainut tapa, jolla he voivat kohdata itsensä, ja vain siten – pakenemalla nykyhetkestä – voivat sen jälkeen ymmärtää elämää.”
Nyt-hetki on Benjaminille messiaanisen ajan malli, joka kokoaa itseensä valtavana lyhennelmänä koko ihmiskunnan historian. Benjamin asettaa esikuvaksi historioitsijan, joka lakkaa luettelemasta tapahtumia toisensa perään kuin rukoilija helmiä rukousnauhassaan. Sen sijaan tämä käsittää konstellaation, jonka hänen oma aikakautensa on muodostanut tietyn aikaisemman aikakauden kanssa. Näin hän luo käsitteen nykyhetkestä nyt-aikana, johon on sinkoutunut messiaanisen ajan sirpaleita.
Benjamin selittää viimeisessä teesissään, että juutalaisilta oli tulevaisuuden tutkiminen kielletty. Tässä näemme jälleen Angelus Novuksen – sen selkä on käännetty tulevalle. Toora ja rukoukset opettavat kuitenkin juutalaisille muistamista. Tämä riisui Benjaminin mukaan tulevaisuudelta magian johon sortuvat ne kaikki, jotka hakevat ennustajilta valaistusta tulevaan, mutta ei tarkoita sitä, että tulevaisuus olisi juutalaisille homogeenistä, tyhjää aikaa. ”Sillä jokainen ajan sekunti oli kapea portti, jonka kautta Messias voisi saapua.”
Tämä viimeinen teesi erottaa mielestäni Benjaminin kommunismista ja valmistaa hänen tietään syvemmälle kohti Scholemin edustamaa juutalaista mystiikkaa. Kommunismi on olennaiselta osaltaan ennusteleva, tulevaisuuteen kurkottava oppi ja sellaisena yksi kristinuskon muunnelma – muistellaanpa vain Vera Muhinan Työläinen ja kolhoosinainen –veistosta, joka oli vuoden 1937 maailmannäyttelyn Neuvostoliiton paviljongin vetonaula ja tuli myöhemmin tutuksi tuhansista neuvostoelokuvista. Katse konkreettista ja utooppista tulevaisuutta kohti, aivan toisin kuin kauhistunut Angelus Novus. Edistys, joka kommunismille on aivan keskeinen positiivinen termi, saa nähdäkseni Angelus Novuksen kautta vähintäänkin ristiriitaisen arvotuksen.
Paul Kleen vesivärityö Angelus Novus jonka Benjamin osti Münchenistä 1921, riippui hänen asuntonsa seinällä Pariisissa Rue Dombasle 10:ssä 1930-luvun lopussa. Kun hän kesäkuussa 1940 pakeni Pariisista, hän leikkasi kuvan kehyksistään ja varastoi sen toiseen niistä matkalaukuista, jotka hän antoi ystävälleen Georges Bataillelle kätkettäviksi Bibliothèque Nationaleen. Sodan jälkeen maalaus toimitettiin paperien kanssa Theodor Adornolle New Yorkiin ja myöhemmin se päätyi hänen mukanaan Frankfurtiin. Nykyään se on Israelin museossa Jerusalemissa.
Moskovan kadulta
Metodista
Benjamin tunsi intohimoa siihen, mitä kaikkein vähäpätöisin, ”roskamaisin” asia tai esine saattoi kertoa historiasta. Arendtin mukaan Benjaminille esineen koko oli kääntäen verrannollinen sen merkitykseen. Tämän taustalla on goethelainen ajatus Urphänomenista, jossa merkitys ja ilmiasu, sana ja asia, idea ja kokemus yhtyvät.
Keräilijyys oli Arendtin mukaan Benjaminilla tradition vastainen teko sikäli, että traditio arvottaa ja järjestää mutta Benjaminin tapa kerätä oli yksityistä ja suuntautui arvottomana pidettyyn, oli epäsystemaattista ja rajautui kaoottiseen – sama päti myös hänen kirjoituksissaan soveltamaansa ajatusten ja sitaattien keräilyyn.
Keräilijä on benjaminilaisessa todellisuudessa flâneur ajatusten maailmassa. Flâneur on kuljeskelija, porvarillinen varakas henkilö, joka voi kulkea vailla kiirettä ja pysähtyä ihmettelemään. Moskovan päiväkirjassaan vuosien 1926-1927 vaihteesta Benjamin tekee muun muassa Moskovan katujen inventaariota. Näin hän kirjoittaa 1.1.1927:
“Das Inventar der Strassen ist unerschöpflich. Ich bemerkte die Brillen der Optiker, durch die der Abendhimmel plötzlich sich südlich färbt. Dann die breiten Schlitten mit den drei Fächern für Cacaouets, Haselnüssen und Semitschki (Sonnenblümenkörner, die nun, nach der Verordnung des Sowjets, an öffentlichen Plätzen nicht mehr gekaut werden dürfen). Dann sah ich einen Händler mit kleinen Schlitten für Puppen. Endlich die Zinnbehälter – man darf auf der Strasse nichts vorwerfen. Ferner noch zu den Schildern: einzelne lateinische Aufschriften: Café, Tailleur.“
Sattumanvaraisilta tuntuvien luettelojen ohessa Benjamin havainnoi äärimmäisellä tarkkuudella historiallisten tapahtumien vaikutusta vallankumouksen mullistamaan kaupunkiin: erittäin kiehtova on auditiivinen havainto siitä, että Moskovasta on kirkonkellojen soitto kadonnut. Kuten Novalis toteaa: ihmeellisiä ykseyksiä ja omaperäisiä yhteenliittymiä.
Arendtin mukaan Benjaminin ylpeyden aihe oli se, että ”kirjoitus koostuu suuressa määrin lainauksista – se noudattaa mielettömintä kuviteltavissa olevaa mosaiikkitekniikkaa”. Fragmentaarisuus, sitaattitekniikka vailla selittäviä passuksia. Tälle on edeltäjänsä.
”Meidän tunteellisessa mielialassamme kaikki on liittynyt toisiinsa mitä omaperäisimmällä, mieluisimmalla ja elävimmällä tavalla. Toisilleen aivan vieraat seikat saatetaan yhteen tietyn paikan, ajan, oudon samanlaisuuden, erehdyksen, jonkun sattuman avulla. Näin syntyy ihmeellisiä ykseyksiä ja omaperäisiä yhteenliittymiä; yksi tuo mieleen kaiken, siitä tulee monien asioiden merkki, tätä yhtä merkitään monilla ja monet synnyttävät sen. Ajan ja avaruuden avulla yhdistetään ymmärrys ja fantasia mitä kummallisimmin tavoin ja voidaan sanoa, että jokainen ajatus, jokainen sydämemme ilmentymä on tietyn läpeensä omaperäisen kokonaisuuden yksilöllinen jäsen.” (Novalis, Fragmentteja ja tutkielmia, 1799-1800, suom. Vesa Oittinen)
Ehdoton suosikkini Benjaminin oppipojista on Karl Schlögel: muun muassa kirjassaan Terror und Traum hän soveltaa bahtinilaista kronotooppia, merkityksellistä ajan ja paikan tihentymää nimeltä Moskova, vuonna 1937. Hän tutkii kaupunkia tuon vuoden rajoissa ja asettaa rinnan teloituspaikka Butovon, juhlat, vankilat, vihakulkueet, kommunalkat, kaupat, elokuvateatterit. Vuosi 1937 on vallankumouksen 20-vuotisjuhlan vuosi ja sikäli bahtinilaisittain merkittävä solmu Neuvostoliiton tarinassa, mutta se on myös hirmuhallinnon kauhistuttavimman terrorin vuosi.
Olen Bahtinin innoittamana kehittänyt oman termin androtooppi kuvaamaan ihmisten yhteenliittymiä, jotka muodostuvat jossakin ratkaisevassa paikassa, esimerkiksi aatteellisessa kasvuympäristössä ja siihen liittyvissä tyypillisissä tapaamispaikoissa. 1920-luvun nuorten ystävyyspiirit ovat mitä suurimmassa määrin tällaisia androtooppeja.
Hannah Arendtin mukaan kommunismi ja sionismi olivat tiet ulos illuusiosta todellisuuteen Benjaminin juutalaisnuorten sukupolvelle, joka ei tahtonut elää isiensä sukupolven kaltaista sovinnaista keskiluokan elämää. Benjaminille aatteellisessa suuntautumisessa oli tärkeää negatiivinen, kriittinen tekijä, joka teki hänestä akateemisen ja kirjallisen maailman ulkopuolisen.
Voidaan sanoa, että koko kuohuva, kultainen 20-luku haki tätä samaa vapautumista: saattaisiko olla mahdollista elää toisin kuin vanhempien sukupolvi, olisiko vapaus ennaltamäärätyistä elämänkuluista: edelliset sukupolvet olivat pitkälti asuneet samoilla paikoilla kuin vanhempansa ja valinneet ammattinsa vanhempiensa esikuvan mukaan.
Toisin oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeinen optimismi, vapaudenkaipuu, revyyt, opintopiirit, nudismi, telttayhdyskunnat, kokoukset.
Kunnes koitti 1930-luvun alku. Teoksessaan Sonnenfinsternis / Darkness at Noon Arthur Koestler toteaa, että saksalaiset kommunistit kutsuivat itseään vuonna 1933 ”Dead men on leave”.
Esittelen pienen valikoiman näitä 30-luvun dead men – ja women – on leave. Nämä vasemmistolaiset ystävyyssuhteet solmittiin kultaisella 20-luvulla ja 30-luvun mittaan ne levisivät yli Euroopan. Ystävät pitivät toisiinsa tiiviisti yhteyttä, kunnes utopia muuttui painajaiseksi.
Bertolt Brecht
Bertolt Brecht ja Walter Benjamin tutustuivat toisiinsa 1920-luvun lopussa Berliinissä. He ystävystyivät ja kävivät keskusteluja kirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Keskustelut jatkuivat Brechtin ja Benjaminin maanpakolaisvuosina Tanskassa. Brechtin vaikutusta Benjaminiin pidettiin hankalana niin vasemmistoon lukeutuvien kuin konservatiivistenkin ystävien parissa. Mutta side oli vahva ja Benjaminin tuotannossa on nähtävissä väkeviä brechtiläisiä juonteita.
Asja Lacis
Brechtin ja Benjaminin esitteli toisilleen Asja Lacis. Lacis ja Benjamin tapasivat ensi kerran Caprilla 1924. Kohtelias herra auttoi kaupassa nuorta viehättävää äitiä, joka ei muistanut, mitä mantelit olivat italiaksi. Alkoi rakkaussuhde, jossa koettiin vähemmän täyttymyksen ja enemmän hämmennyksen hetkiä. Benjamin seurasi Asja Lacisia ensin Riikaan ja sitten Moskovaan vuosien 1926-1927 vaihteessa ja kirjoitti tältä matkaltaan päiväkirjansa.
Carola Neher
Carola Neher tunnettiin 1930-luvun alun Berliinissä nimellä Die Neher. Hän oli Brechtin Dreigroschenoperin Polly niin teatterin lavalla kuin elokuvassakin. Brecht kirjoitti hänelle Teurastamojen Pyhän Johannan pääroolin. Häntä ihailtiin kauniin vartalonsa, sukkelan älynsä ja taidokkaan näyttelemisensä vuoksi. Neher emigroitui Neuvostoliittoon Hilterin valtaannousun jälkeen.
Kihlakuva
Isoisäni Lauri Tuomainen kohtasi kauniin jazztytön Viipurissa vuonna 1925 tai 1926. Etsivälle Keskuspoliisille hän kertoi myöhemmin saaneensa rahat junapilettiin Uuraan satamassa olleelta lastaajalta nimeltä Yrjö Tirkkonen. Tosiasiassa satasen junalippuun antoi Anni Kukkonen, salaisen kirjallisuusvaraston pitäjä, ”kommunistinaikkonen”, kuten EK näitä aktiivisia naisia nimitti. Yhteinen aika jäi hyvin lyhyeksi. Kun isoisäni joutui Tammisaaren pakkotyölaitokseen vuonna 1927, tyttö kävi häntä muutaman kerran tapaamassa. Sitten hän loikkasi Neuvostoliittoon, ennen kuin EK ehti pidättää hänet. Etsintäkuulutuksissa tuntomerkeiksi mainittiin jazzhattu, burberry-takki, leikkotukka, silkkisukat ja matalat avokkaat. Kerron kirjassani Vihan ja rakkauden liekit siitä, miten vankilat ja valtakuntien rajat koituivat 1920-luvun radikaalin nuorison kohtaloksi.
Stalinin ja Hitlerin yhteistyö 1930-luvun lopussa oli kauhean vuosikymmenen kauhein käänne. Niin kuin Brecht kommentoi Neuvostoliittoa Benjaminille kesäkuussa 1938 Tanskassa: ”Pahinta on kun kokonaiset direktiivien sarjat otetaan pois käytännöstä mutta niiden sisältämien määräysten oletetaan yhä jäävän voimaan.”
Neher ja George
Samana kesänä Benjamin haaveili vielä hansikkaiden lähettämisestä kuriirin kautta vangitulle ystävättärelleen ja entiselle rakastetulleen Asjalle Neuvostoliittoon. Brecht suhtautui ajatukseen kuten ilmeisesti koko neuvostojärjestelmäänkin kyynisesti ja totesi että se saattaisi olla hankalaa koska hansikkaita saatettaisiin pitää palkkiona vakoilutyöstä. Päätähtensä ja entisen rakastettunsa Carola Neherin eteen Brecht ei paljon tehnyt vaikka tämä vangittiin 1936 ja erotettiin miehestään ja puolitoistavuotiaasta pojastaan, joka kasvoi lastenkodissa. Viehättävä, siro ja pirteä Neher kuoli Sol-Iletskin leirissä lavantautiin 1942. Saksalaisille – niin kuin muillekin – poliittisille emigranteille Moskovasta tuli vuonna 1937 Menschenfalle Moskau, ihmisloukku, kuten Reinhard Müller sitä osuvasti nimittää.
Vankikuva Neheristä
Myös suomalaiset 20-luvun nuoret kohtasivat matkansa pään Neuvostoliitossa. Viehättävä, tarmokas ja älykäs Anni Kukkonen menehtyi Siperian vankileirien saaristossa syyttömästi vakoilusta ja vastavallankumouksesta tuomittuna.
Brecht opettaa
Näin kirjoitti Bertolt Brecht vuonna 1938 avuttomuudestaan Carola Neherin ja tuhansien ystäviensä kohtalon edessä: ”Jetzt höre ich, du sollst im Gefängnis sein. / Die Briefe, die ich für dich schrieb / Blieben unbeantwortet. Die Freunde, die ich für dich anging / Schweigen. Ich kann nichts für dich tun. Wie / Mag dein Morgen sein?“
Passikuva noin vuodelta 1930. Isoisäni on siinä vasta 26-vuotias. Näen hänessä samaa lohduttomuutta kuin lukuisissa 1920-1930-luvun nuorten kuvissa. Tyttö on mennyt, ikiajoiksi. Raja on kiinni. ”Oi miksi toivon ystävää jota en voinut saavuttaa, / Hän hetken oli vietiin pois jäin häntä kaipaamaan. // Oi ystävä oi ystäväin miks vietiin luotani? / Siperian kinoksiin sinut outo hautasi. // Talven kylmät puhurit mielen lannistaa / vain Krasnojarskin jäätiköt hellii kulkijaa. // Hetken kukkii orvokit ja nurmet vihannoi / en koskaan Sinun haudalles kukkija tuoda voi!” Näin runoili isoisäni vanhana miehenä.
Nämä kohtalot ovat lihallistettuja esimerkkejä politiikan ruumiillisuudesta ja siitä, mitä Hannah Arendt tarkoitti puhuessaan totalitarismin aiheuttamasta yksilöiden atomisaatiosta. On yhä surtava sitä valtavaa ihmishukkaa, sitä käsittämätöntä ihmiskunnan geenipankin riistoa, mitä julkean totalitaristinen 30-luku ja sen päättänyt kauhistuttava toinen maailmansota merkitsivät. On puhuttava siitä edelleen, miten Koestlerin sanoin 1900-luvun alussa uskottiin, että portit Utopiaan olivat auki ja ihmiskunta seisoi sen kynnyksellä.
Kultainen kaupunki
On uskallettava nähdä että 1900-luvun suuret kronotoopit ovat vankila, joukkohauta, kärsiviä pakolaisia kuljettava karjavaunu ja teloituspaikka ja että se koskee meitä aivan samoin kuin muitakin kansoja. Menneeseen aikaan ihmiset katsoivat toisaalle nähdessään vankisaattueen ja tottuivat keskitysleiriin tai teloituskenttään naapurissaan. Laukauksista ja omenatarhan tuolta puolen kaikuvista hätähuudoista tuli arkea. Ihminen tottuu. On turha tuijottaa silmiään sokeiksi naapurin julmaan historiaan – samaa on tapahtunut meillä.
Kuten Koestler toteaa: ”Minkä sotkun olemmekaan tehneet kultaisesta aikakaudestamme.” Tai kuten historioitsija Piers Brendon ilmaisee asian teoksessaan Dark Valley, 1930-luku oli synkkä ja epärehellinen vuosikymmen joka kiiruhti kohti suurinta katastrofiaan, toista maailmansotaa.
Oma työni
”Romaani on ikään kuin vapaata historiaa – ikään kuin historian mytologiaa”, arvioi Novalis Fragmenteissaan.
Aristoteles puolestaan analysoi Runousopissaan, että eivät runous ja historiankirjoitus eroa siinä, että toinen on runomittaista ja toinen suorasanaista. Ei, ero on siinä, että historioitsija kertoo siitä mitä tapahtui, mitä Alkibiades teki ja sanoi, kun taas runoilija kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua, ja sen vuoksi runous on filosofisempaa kuin historiankirjoitus.
Oma benjaminilainen teoreemani: mitä lyhyemmäksi teoksen aika tiivistetään, sitä enemmän siihen alkaa mahtua ikuisuutta. Useat romaanit, omani mukaan lukien, ovat pinnalta tarinaa mutta syvätasoltaan aikakokeiluja. Ja tilakokeiluja.
Terror und Traum voisi olla myös oman työni tiivistävä sanapari. Minun androtooppini on 1900-luvun Utopia suurella U:lla ja se, kuinka sen tavoittelu näkyy ihmisten elämässä. Olen ollut erityisen kiinnostunut siitä, miten Neuvostoliitto ilmeni utopian seutuna niin kommunisteille kuin kansallissosialisteillekin: molemmat näkivät idän laajoilla maa-alueilla uuden Euroopan, onnen maan, kultaisen kaupungin. Sanomattakin lienee selvää, että kulku tuohon onnelaan oli mahdollinen vain suunnitelmallisen tuhon kautta. Terrori, uni, tuho. Nämä loimuavat romaanieni taustalla. Olen elänyt utopian, olen elänyt sen luhistumisen.
Kun utopian portit ovat sulkeutuneet, ihmisten keskuuteen laskeutuu hiljaisuus. Muistatteko Moskovan kadut, joilla kellot eivät soineet? Samaan tapaan tuli hiljaista vuoden 1937 kokeneiden keskuuteen. Asja Lacis ei sanallakaan mainitse 1970-luvulla julkaistuissa muistelmissaan kymmenen vuoden pakkotyöleirituomiotaan. Väärä solidaarisuudentunne Neuvostoliittoa kohtaan ja koetun menetyksen käsittämätön laajuus estivät niin terrorin uhreja kuin heidän omaisiaankin puhumasta kokemuksistaan ja siten helpottamasta tuskaansa. Tämä kipu on siirtynyt suorastaan epigeneettisellä voimalla heidän jälkeläisilleen. Taide on parhaita tapoja käsitellä tällaista aineetonta perintöä. Siksi kirjoitan.
Lohdullisemman ja poeettisemman kuvauksen sille, mitä Gegenwartin tuolla puolen, kirjallisessa Jetztzeitissa saattaa olla, olen löytänyt Benjaminilta. Hänen Proust-eseensä on alusta loppuun sykähdyttävä:
”Viime vuosisadalla – ehkä nykyäänkin, en tiedä – oli Grenoblessa ravintola nimeltä ’Au Temps Perdu’ (Kadotettuun aikaan). Myös Proustia lukiessamme olemme vieraita, jotka heiluvan kyltin alitse astumme kynnykselle, jonka takana meitä odottavat ikuisuus ja päihtymys. Fernandes on aivan oikein erottanut ikuisuuden teeman Proustilla ajan teemasta. Tämä ikuisuus ei kuitenkaan ole mitään platonista, mitään utooppista ikuisuutta: se on huumaavaa. – – Proustin todellinen kiinnostus kohdistuu ajan kulkuun sen todellisimmassa, toisin sanoen tiettyyn yhteyteen rajatussa muodossa, joka tuskin missään ilmenee selvemmin kuin muistamisessa sisäisesti ja vanhenemisessa ulkoisesti. Vanhenemisen ja muistelemisen vastakohtapelin seuraaminen merkitsee Proustin maailman sydämeen, yhteenpunoutumisen universumiin tunkeutumista. Se on samankaltaisuuden tilassa oleva maailma, ja siinä vallitsevat samat ’vastaavuudet’, jotka tavoitti ensin romantiikka ja kaikkein hartaimmin Baudelaire, mutta jotka Proust ainoana kykeni tuomaan esiin eletyssä elämässämme.” (Suom. Raija Sironen, teoksessa Messiaanisen sirpaleita)
Juuri tässä universumin yhteenpunoutumisessa näkyy se sama maailman ykseys, joka Arendtin mukaan ilmeni metaforassa. Ja kuinka kauniisti Benjamin toteaakaan sen, mitä itse tavoittelen omassa työssäni, kerta kerralta: ”aika paljastaa jokaiselle sen kulkuun syventyvälle siihen asti tuntemattoman uuden ikuisuuden lajin” ja ”mennyt aika heijastuu kasteenraikkaassa nyt-hetkessä”.
Ihmeellisen työnsä ansiosta yksinäinen, kömpelö, sairas, köyhtynyt, vapaa intellektuelli voi olla rakastettu ja kuolematon.
”Ahkeruus kovankin onnen voittaa”, sanotaan Suomessa. Jos hyväksytään voitoksi kuolemanjälkeinen maine, voin suostua allekirjoittamaan. Muussa tapauksessa – älkäämme laskeko sen varaan. Kuljemme yksin kohti tuntematonta, kaikki jää kesken. Kuolemme matkalla vapauteen.
Mutta jotta emme jäisi murheen tilaan, meille on annettu musiikki. Minulla on kaksi vaihtoehtoista lopetusta: Schubertin Winterreisen Leiermann mutta se on synkkä kuvaus kampiliiraa soittavasta, paljain jaloin hangessa seisovasta vanhuksesta, jonka kerjuulautanen jää aina tyhjäksi. Tämän kerjäläisvanhuksen seuraan kisälli jää ja pyytää tätä säestämään laulujaan.
Mutta me otammekin laulun Vaeltaja kuulle Schubertin kokoelmasta Schwanengesang. Jos Winterreisessa vaeltajan seurana kulkee pelkkä kuunvalon hangelle heittämä varjo, niin tässä täysikuu loistaa täydessä kirkkaudessaan taivaan äärettömyydessä.
Walter Benjamin passikuvassa.
Henkilöitä
Arendt, Hannah 14.10.1906-4.12.1975
Bahtin, Mihail 17.11.1895-6.3.1975
Benjamin, Walter 15.7.1892-26.9.1940
Brecht, Bertolt 10.2.1898-14.8.1956
Klee, Paul 18.12.1879-29.6.1940
Koestler (Köstler), Arthur 5.9.1905-1.3.1983
Kukkonen, Anni 1905-1937?
Lacis, Asja 19.10.1891-21.11.1979
Muhina, Vera 1.7.1889-6.10.1953
Neher, Carola 2.11.1900-26.6.1942
Novalis 2.5.1772-25.3.1801
Schlögel, Karl 7.3.1948
Scholem, Gerschom (Gerhard) 5.12.1897-21.2.1982
Tuomainen, Lauri 1904-1971
Vuosi 2013 oli tutkimuksellisesti poikkeuksellinen. Moni kulttuurihistorioitsija sai työnsä valmiiksi, sillä vuoden mittaan valmistui 28 pro gradu -tutkielmaa ja kuusi väitöskirjaa. Tohtoriksi väiteltiin aiheilla, jotka ulottuivat antiikin Etruriasta 1900-luvun autoiluun, ja yhtä laajalla aikajänteellä liikkuivat graduntekijät. Sara Hanhijärven pro gradu -tutkielma käsitteli sukupuolen häilyvyyttä keisariajan Roomassa ja Saara Kallion tutkielma Mikael Psellosta ja bysanttilaista historiankirjoitusta. Uuden ajan alkuun liittyvistä tutkimuksista voi mainita Laura Yli-Seppälän hienon analyysin Henrik Flemingin ja Ebba Bååtin hautamuistomerkistä, joka löytyy Mynämäen kirkosta.
Historiakuvan kannalta merkittäviä eivät ole ainoastaan todelliset menneisyyden henkilöt: myös fiktiivisillä hahmoilla on pitkä vaikutushistoria ja kulttuurinen aura. Tästä erinomainen esimerkki on Elina Karvon tutkimus Mitä salaperäisin veikko. Sherlock Holmesin mieskuvan rakentuminen Granadan tuottamissa TV-sarjoissa 1984–1994. Granada-yhtiön Holmes-sarja oli kiinnostava historiallinen risteysasema, jossa kohtasivat viktoriaanisen ajan tulkintaperinne, Thatcherin aikakauden Iso-Britannian poliittinen ilmapiiri ja Jeremy Brettin eksentrinen tähteys.
Väitöstilaisuuksia oli vuonna 2013 kuusi kappaletta, kolme keväällä ja kolme syksyllä. Keväällä tarkastettiin Harri Kiiskisen tutkimus Production and Trade of Etrurian Terra Sigillata Pottery in Roman Etruria and beyond between c. 50 BCE and c. 150 CE. Kiiskinen pohti talouden kulttuurisia ehtoja mutta samalla niitä muuttuvia ympäristötekijöitä, jotka vaikuttivat kaupankäyntiin roomalaisajan Etruriassa. Tom Linkisen Stinking Deed, Deepest Love: Same-sex sexuality in later medieval English culture kohdistui vähintään yhtä haastavaan aiheeseen, samaa sukupuolta olevien rakkauteen myöhäiskeskiajan Englannissa poikkeuksellisen monipuolisen lähdeaineiston, kuvien ja tekstien, kautta. Heli Rantalan väitöskirja Sivityksestä sivilisaatioon. Kulttuurikäsitys J. V. Snellmanin historiallisessa ajattelussa puolestaan nosti kaikkien tunteman Snellmanin historialliselta jalustaltaan kriittisen analyysin kohteeksi ja toi esiin muun muassa kiinnostavia yhteyksiä aikakauden ranskalaiseen kirjallisuuteen ja tutkimukseen.
