Filosofian maisteri Jean Lukkarinen muistelee tässä kirjoituksessaan opiskeluvuosiaan kulttuurihistorian oppiaineessa. Teksti on osa kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa.

Kulttuurihistorian oppiaineen viidestäkymmenestä vuodesta viimeiset viisi vuotta ovat olleet minulle erittäin tärkeitä. Aloitin opintoni vuoden 2016 syksyllä ja sain maisterin paperit käteeni juuri ennen kuin vuosi 2022 vaihtui. Opintovuosiini on mahtunut lukuisia mielenkiintoisia kursseja, mutta antoisinta kulttuurihistorian opiskelussa on ollut se, että pääaineen valinta on antanut paljon tilaa omiin mielenkiinnonkohteisiin syventymiselle sekä luovalle hapuilulle.

Kulttuurihistorian kandivuodet – uusia aiheita uudessa kaupungissa

Tein vuoden 2016 syksyllä hypyn tuntemattomaan, kun muutin Itä-Suomesta Turkuun opiskelemaan historiaa. Uusi opiskelukaupunki ei ollut minulle lainkaan tuttu, sillä en ollut pääsykokeita lukuun ottamatta käynyt kertaakaan Turussa. Suuressa kaupungissakin suunnistaminen tuntui vaikealta. Yliopistonmäen portaita ensimmäistä kertaa ylös kivutessani olin kuitenkin varma siitä, että haluaisin opiskella nimenomaan kulttuurihistoriaa. Oppiaine oli kiehtonut minua jo hakuvaiheesta asti, minkä takia olin suunnannut hakupaperini kulttuurihistorian opintoja tarjoaviin Turun ja Lapin yliopistoihin. Opiskelupaikan auettua pääaineen valinta Turun yliopiston kolmesta historia-aineesta tuntui näin ollen helpolta. Vähemmän helppoa oli puolestaan päättää siitä, mihin opintojen aikana kohdistaisin tutkimuksellisen mielenkiintoni.

Ensimmäisinä opintovuosinani kokeilin siis vähän kaikkea. Opiskelin sivuaineena esimerkiksi kiinan kieltä sekä museologiaa ja haaveilin Itä-Aasian kulttuurihistorian tutkimisesta. Toisaalta mediahistoria, jonka tutkimuksesta on Turun kulttuurihistoriassa pitkät perinteet, kiehtoi minua myös suunnattomasti. Vaihtelevat teemat näkyivät lisäksi kulttuurihistorian kurssitöissäni. Käsittelin niissä esimerkiksi Skylines and Turnstiles -kappaleen kuvaa vuoden 2001 terrori-iskuista, romanttisen vampyyrimyytin kierrättämistä vuoden 1979 Dracula-elokuvassa sekä Wadō-ryū karaten saapumista Suomeen.

Kandidaatintutkielmaa suunnitellessani palloilin vielä eri aihepiirien välillä, mutta viimeistään tuolloin orastava kiinnostus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa kohtaan vei minusta lopulta voiton. Koska 1980-luvun musiikki on ollut tärkeä osa elämääni, oli luonnollista, että yhdistin kandidaatintutkielmassani sateenkaarihistorian teemat ja musiikin. Aiheekseni valikoitui vuonna 1982 julkaistun The Weather Girls -yhtyeen It’s Raining Men -musiikkivideon analyysi videon tuottamien seksuaalisuuden representaatioiden näkökulmasta. Musiikkivideon tutkiminen osoittautuikin oikeaksi kultakaivokseksi, sillä video tarjosi mahdollisuuksia niin afroamerikkalaisten naisten, miesten kuin seksuaalivähemmistöjenkin historian pohtimiseen. Kandia työstäessä sateenkaarihistorian teemojen ja media-analyysin yhdistelmä alkoi tuntua varsin mielekkäältä, joten päätin jatkaa samaa rataa maisteriopinnoissa.

Maisteriopinnot: graduhaaveita, koronaa ja aktivismia

Maisterivuosina navigoin päämäärätietoisemmin kohti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historian tutkimusta. Valitsin pro gradu -tutkielmani aiheeksi suomalaisen transvestiittien ja transfeminiinien yhdistyksen Dreamwear Clubin historian tutkimisen yhdistyksen jäsenlehtien ja haastatteluiden avulla. Poimin lisäksi gradun suunnittelun kylkeen kulttuurihistorian opinto-oppaasta sukupuolten ja yhteiskunnallisten liikkeiden historiaan liittyviä kursseja sekä haaveilin gradusta, jolla saisin jalan suomalaisen tiedeyhteisön oven väliin. Gradun parissa työskentely ja opiskelu vaikeutuivat kuitenkin kerta heitolla, kun maailmanlaajuinen koronapandemia toi mukanaan etäopintoja ja teknisiä haasteita viimeisiksi maisterivuosiksi. Korona vaikeutti esimerkiksi olennaisesti gradun haastattelujen tekemistä, kun suurin osa haastatteluista muuttui etähaastatteluiksi. Haasteista huolimatta selvisin gradusta ja viimeisistä vuosista läpi kunnialla, vaikka helppoa se ei missään nimessä ollut.

Kulttuurihistorian opiskelu sekä sateenkaarihistorian parissa työskentely kannustivat minua myös toimimaan aktiivisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historian tallentamisen ja tutkimuksen puolesta. Oppiaineen henkilökunnalta saamani tuki ja yliopistolla vierailleet sateenkaarihistorian tutkijat vaikuttivat osaltaan siihen, että liityin mukaan Sateenkaarihistorian ystävät ry:n toimintaan. Järjestötoiminnan ja kulttuurihistorian osaamisen yhdistäminen onkin vienyt minut esimerkiksi osaksi sateenkaarevia näyttelyprojekteja ja järjestämään keskustelutilaisuutta sateenkaarihistoriasta yliopistolle. Sateenkaarihistorian osaamiselle on siis ollut tarvetta, vaikka omia mielenkiinnonkohteita opintojen alussa epäilinkin.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan kulttuurihistorian opiskelu on ollut elämäni parasta aikaa, sillä se on antanut tilaa etsiskellä, kokeilla ja syventyä suunnattoman mielenkiintoisiin aiheisiin. Opiskeluvuosista unohtumattomat tekivät myös oppiaineen mahtava henkilökunta ja opiskelukaverit, joiden kanssa opinnäyte- ja kurssitöiden sparraaminen on ollut hedelmällistäkin hedelmällisempää. Suuret onnittelut ja kiitokset siis 50-vuotiaalle kulttuurihistorian oppiaineelle, joka kasvatti tämän maisterin eksyksissä olleesta opiskelijasta itsevarmaksi sateenkaarihistorian asiantuntijaksi!

Teksti: Jean Lukkarinen

Yliopisto-opettaja, dosentti Paavo Oinonen muistelee tässä kirjoituksessa kulttuurihistorian oppiaineen 1980-lukua. Teksti on osa kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa.

Kahdeksankymmentäluvun alussa toteutui yliopistoja puhuttanut tutkinnonuudistus. Turun yliopiston humanistinen tiedekunta oli siirtynyt elokuussa 1980 uuteen tutkintojärjestelmään, ja syyslukukauden aloitti ensimmäinen niin kutsuttu putkitutkintosukupolvi. Kuuluin toiseen saapumiserään, ja solahdin syksyllä 1981 putkeen taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelman valintakokeen kautta.

Seuraavassa palaan lyhyesti tutkinnonuudistukseen. Enemmän kuitenkin pohdin, mitä taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian liitto tuoreelle opiskelijalle merkitsi. Olihan tämä luvattu kombinaatio johdattanut minut Pohjois-Karjalasta Varsinais-Suomeen saakka.

Kampuksella ei voinut olla ymmärtämättä, että elimme keskellä käännettä. Humanistisen tiedekunnan opinnot oli nyt järjestetty koulutusohjelmiksi. Saimme vanhemmilta opiskelijoilta kuulla, miten olimme koekaniineja määrämittaisten opintojen muotissa. Entiset latinan kielellä nimetyt arvosanakokonaisuudet olivat muuttuneet opintoviikoin laskettaviksi suoritteiksi. Opintoviikko vastasi 40 tunnin työpanosta. Arvosanakokonaisuuksien nimet vaihtuivat perus-, aine- ja syventäviksi opinnoiksi, vaikka entiset termit elivätkin yhä puheissa. Opintoputkeen kuului myös yleisopintoja sekä tietenkin sivuaineita.

Opus raotti reittiä maailmaan, jossa myös alemmat taiteet otettiin vakavasti. Monet neljänkymmenen vuoden takaisten tekstien havainnot saattavat nyt tuntua itsestään selviltä, mutta sanoma kaikui tuolloin toisin. Yhdistelmä historiaa ja taiteiden tutkimusta ei ollut tavallista. Valintakoekirjan epäilemättä piti innostaa tulevia opiskelijoita hakemaan koulutusohjelmaan, jossa kulttuurihistorian ja taiteiden yhteys oli tärkeä. Sen se kohdallani teki.

On hyvä tähdentää, ettei kulttuurihistorian ja taiteentutkimuksen koulutusohjelma toki ollut ainoa polku kulttuurihistorian pääaineopiskelijaksi. Se lienee ollut kakkosreitti. Pääväylä oli historian koulutusohjelman valintakoe, jonka kautta sisään tullut saattoi ottaa pääaineekseen kulttuurihistorian, Suomen historian tai yleisen historian.

Uuden tutkintojärjestelmän myötä muodostetussa kulttuurihistorian ja taiteentutkimuksen koulutusohjelmassa oli mahdollista valita pääaine neljästä seuraavasta: kulttuurihistoria, kotimainen kirjallisuus, yleinen kirjallisuustiede ja musiikkitiede. Päädyin tekemään perustutkintoni yleiseen kirjallisuustieteeseen ja kulttuurihistoriasta tuli pitkä sivuaine. Myöhemmin etenin syventäviin opintoihin saakka. Kulttuurihistoriasta tuli virallisesti pääaineeni vasta jatko-opinnoissa.

Opetussuunnitelmat ovat muuttuneet vuosien saatossa useaan kertaan. Mittava uudistus on ollut nykyinen historian tutkinto-ohjelma, jossa pääaineopinnot alkavat vasta syventävien vaiheessa.

Taiteiden tutkimuksen ja kulttuurihistorian yhteys on ajan myötä muuttunut. Tarkoitan, ettei se ei ole niin itsestään selvän ohjaava kuin se oli koulutusohjelmassa, jossa perustutkintoa tein. Luonnollista on, että oppiaine ja koko tutkimusympäristö on toisenlainen. Kuitenkin kytkös taiteisiin on yhä olemassa, ja se näkyy oppiaineen piirissä jatkuneena kiinnostuksena sekä niin sanottuihin alempiin kuin ylempiin luovuuden muotoihin. Itselleni se merkitsee kulttuurihistorian oppiaineen syvärakenteeseen kuuluvaa mahdollisuutta.

Teksti: Paavo Oinonen

Juhlavuotemme videosarja jatkuu viimeisimmän tohtorimme Pekka Kolehmaisen pohdinnalla siitä, mitä kulttuurihistoria oikeastaan onkaan.

Kolehmaisen väitöksen kulusta voi lukea lisää kustoksen näkökulmasta täältä!

Vuonna 2022 Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine täyttää 50 vuotta. Kulttuurihistoriallinen näkökulma on ollut Suomessa vahvaa 1800-luvulta lähtien. Turun yliopistossa keskusteltiin jo perustamisensa jälkeen sivistyshistorian professuurista, mutta suunnitelma kariutui. Toden teolla uuden alan syntyminen alkoi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Suomeen oli perustettu perinteisen Suomen historia – yleinen historia -jaon rinnalle näkökulmahistorioita, poliittisen historian ja talous- ja sosiaalihistorian oppiaineet. Kulttuurihistoria näytti historian kartalta puuttuvan, ja se haluttiin vakiinnuttaa Turun yliopistoon. Lopulta hanke toteutui, ja oppiaine aloitti toimintansa vuonna 1972. Paljon innostusta oli ilmassa, mistä kertoo sekin, että jo heti ensimmäisenä syksynä järjestettiin Lauri Huovisen johdolla kurssin Roomassa ja Firenzessä.

Kun lukuvuoden 1972–1973 opinto-opas ilmestyi, tarjolla olivat sekä approbatur- että cum laude -opinnot. Oppaan mukaan kulttuurihistoriaan kuului ”länsimaiden korkeakulttuurin (mukaanluettuna sen itämaiset juuret, Bysantti ja muu Itä-Eurooppa) kehitys antiikista nykypäiviin”. Tavoitteena oli ”totuttaa opiskelija näkemään kulttuurin eri alojen väliset yhteydet ja siten luomaan kokonaiskäsityksen eri aikakausien kulttuureista”.

Tästä alkoi kehitys, joka on jatkanut, muuntanut ja rikastanut noita tavoitteita viiden vuosikymmenen aikana. Alku oli hidasta, niin kuin aina uusia aloja perustettaessa. Ensimmäinen pro gradu -tutkielma näki päivänvalon vuonna 1979 ja ensimmäinen väitöskirja vuonna 1988. Tällä hetkellä kulttuurihistorian maistereita on valmistunut runsaat 700 ja tohtoreita 72. Pikkuruisesta yksiköstä on kasvanut kymmenien tutkijoiden työyhteisö. Tuhannet opiskelijat ovat olleet seuranamme niin kampuksella kuin avoimessa yliopistossa.

Vuonna 2022 muistelemme kulttuurihistorian oppiaineen menneitä vuosikymmeniä niin täällä blogissa kuin Youtubessa julkaistavissa videoissa. Keskustelemme myös siitä, mitä kulttuurihistoriassa tapahtuu tänään sekä opetuksen että tutkimuksen saralla. Syksyllä 2022 järjestämme studia generalia -sarjan Turun linnassa yhteistyössä Turun museokeskuksen kanssa. Julkaisemme myös juhlakirjan. Kun oppiaine on nyt tukevasti keski-ikäinen, kirjan aiheena on – tietenkin – keski-iän kulttuurihistoria. Vuosi huipentuu juhliin 25. marraskuuta 2022.

Toivotamme sinut lämpimästi mukaan viettämään juhlavuotta 2022!

t. Koko kulttuurihistorian väki