Tekstin kirjoittaja Pälvi Rantala on tietokirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa.

Syksyllä 1999 opiskelin kolmatta vuotta sosiologiaa Lapin yliopistossa. Opiskelukaveri oli osallistunut kulttuurihistorian peruskurssille, luennoille, jotka pidettiin taiteiden tiedekunnan tiloissa toisella puolella kaupunkia. “Siellä puhuttiin jostain penkkiarkuista”, kaveri kertoi. Tästä ehkä-ei-niin-innostavasta suosituksesta huolimatta päätin mennä kuuntelemaan kulttuurihistorian luentoa, jonka pitäisi “joku turkulainen professori”.

Silloin koin ensimmäistä kertaa Kari Immosen luennon, ja sain kulttuurihistoriallisen herätyksen. Seuraavana keväänä aloitin kulttuurihistorian opinnot Lapin yliopistossa, jossa niitä opetti Marja Tuominen – Turun yliopiston kulttuurihistorian kasvatteja hänkin.

Löysin oman alani, ja jäin Lappiin. Tutuksi tulivat vähitellen kulttuurihistorialliset tekstit ja ihmiset tekstien takana.

Muutamaa vuotta myöhemmin kolkuttelin Arwidssoninkadulla vanhan puutalon ovia, kun suunnittelin väitöskirjani aihetta. Sirpa Kelosto ohjasi oikeaan huoneeseen, ja Kari Immosen kanssa kävin läpi mahdollisia tulevia polkuja, joita tutkimuksessani voisin lähteä kulkemaan.

Tästä ei mennyt kauan siihen, kun matkasimme Marjan ja opiskelijakollega Eveliina Olssonin kanssa yöjunalla Turkuun joulukouluun, jossa pohdittiin muun muassa sitä, mitä kulttuurihistoria on.

Samalla reissulla kävimme assistentti Kimi Kärjen kanssa keskustelemassa Bolognan prosessiin liittyvästä ydinainesanalyysistä (kyllä, siitäpä siitä), jota turkulaiset olivat jo pohtineet ja joka meillä oli edessä. Kotimatkasta muistan yöjunan hytin, punaviinin ja juustot, joita haimme Turun keskustan kaupasta. Kotona oltiin seuraavana aamuna, kirkkaassa pohjoisen talvessa.

Sirkkalan kasarmi tuli myös vuosien myötä tutuksi – siellä kävin juttelemassa professori Hannu Salmen kanssa uudesta, päiväunien nukkumisen kulttuurihistoriaan liittyvästä tutkimuksesta 2010-luvun alkupuolella, ja siellä pidettiin joulukouluja, seminaaripäiviä, juhlaluentoja ja julkaisutilaisuuksia.

Rovaniemellä taas kävivät luennoimassa Karin ja Hannun lisäksi ainakin Tom Linkinen, Sakari Ollitervo ja Harri Kiiskinen. Keväällä 2022, kun Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaine täytti 25 vuotta, juhlapäivän aluksi dosenttiluennon piti turkulainen Maarit Leskelä-Kärki.

Yhteistyö on ihmisten toimintaa

Tarkoitukseni oli kirjoittaa Turun ja Lapin kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyöstä. Miksi sitten kirjoitan ihmisistä, paikoista ja tilanteista?

Sen vuoksi, että yhteistyö on ihmisten toimintaa. Kulttuurihistoria on elävä ja liikkuva, jatkuvasti muutoksen tilassa oleva tieteenala, ja se muotoutuu sellaiseksi, jollaiseksi ihmiset sen tekevät. (Tämäkään ajatus ei tietenkään syntynyt yksin pohtiessa, vaan lounaskeskustelussa yliopistonlehtori Silja Laineen kanssa lokakuussa 2022.)

Yhteistyö kiteytyy ihmisiin ja paikkoihin, etäisyyksiin ja niiden ylittämiseen. Yhteisiin keskusteluihin, luentoihin, seminaareihin, vierailuihin, juhliin ja juhlien jatkoihin.

Minulle nuorena opiskelijana oli aikanaan tärkeää tavata kollegoita ja muita jatko-opiskelijoita – sekä niitä, joiden tekstejä oli lukenut tentteihin, että samassa opintojen vaiheessa olevia. Tämä asia ei ole muuttunut mihinkään parissakymmenessä vuodessa: integroituminen omaan tiedeyhteisöön, omalle alalle, on tärkeää.

On havahduttavaa kohdata ihmisiä, joille ei tarvitse alusta lähtien selittää omaa näkökulmaa ja lähestymistapaa. Tuttuus syntyy niin tavasta ilmaista asioita kuin sisällöllisistä yhteyksistä, mutta myös siitä, että tapa kysyä ja argumentoida resonoi omaan tapaan ymmärtää tiede ja tutkimus. Monitieteisillä ja -alaisilla kentillä toimiminen on minulle ollut jokapäiväistä elämää vuosikaudet, mutta edelleen kulttuurihistorian seminaareissa tunnen huojennuksen, joka syntyy kotiin tulemisesta.

Yhdessä tekeminen ei tapahdu vain juhlapuheissa vaan käytännöissä: illanvietoissa, konferenssimatkoilla, bussin takapenkillä, lounas- ja kahvipöydissä. Seikkailuissa Tarton tähtitorninmäellä kuutamoa katsomassa, Bukarestin kuumilla kaduilla, Oslon hämmentyneessä ilmapiirissä Utøyan iskun jälkeen, Istanbulin ruuhkassa tai Lunévillen linnassa musiikin soidessa taustalla.

Pohjoinen ja etelä, lähi ja etä

Korona-aika viimeistään osoitti sen, että matka pohjoisesta etelään on pitkä – ja toiseen suuntaan, jos mahdollista, vielä pidempi. Kymmenen tunnin junamatka maski naamalla vaatii kärsivällisyyttä. Muutenkin matkustaminen käy sekä kukkarolle että kropalle, eikä jokaista tutkijaseminaaria tai kiinnostavaa luentoa varten ole mahdollista tai mielekästä matkustaa toiselle puolelle maata.

Toisaalta poikkeusaika osoitti myös sen, että yhteisöllisyys, keskustelu ja ajatustenvaihto toteutuu myös etäyhteyksien kautta. Streamit ja teams- ja zoom-tapaamiset ovat mahdollistaneet mukana olon kotityöhuoneella, ja samalla tasa-arvoistaneet osallistumista ja tieteellistä keskustelua.

Lähitapaamisissa on oma intensiteettinsä ja jatkoilla Proffan kellarissa, Portissa, Kauppayhtiöllä tai Musta Kissa -Kuppilassa voi suunnitella, määritellä, kiistellä ja kiihtyä ihan eri tavoin kuin “sulla on mikki kiinni” -tapaamisissa. Silti toivon, että myös jatkossakin sekä Turussa että Lapissa hyödynnetään etämahdollisuuksia.

Tätä blogitekstiä kirjoitan Turussa, kasarmialueella. Testaan parin kuukauden ajan arkista eloa Turussa, joka mielestäni on sekä Suomen Pariisi, New York että – tietysti – Turku. Huoneeni ikkunasta näkyy Arcanum, jossa kulttuurihistorian oppiaine nykyään sijaitsee. Turkulainen kämppikseni oli viime viikolla Rovaniemellä opettamassa kulttuurihistorian peruskurssia. Yöjunalla matkustaen, kuinkas muuten.

Lapin yliopiston kulttuurihistorian opiskelijat tulevat monista eri pääaineista: yhteiskuntatieteistä, eri taiteen aloilta, kasvatustieteistä. Sivuaineena opiskeltava kulttuurihistoria edustaa taidehistorian lisäksi yliopistossa humanistisia aloja. Lappilainen kulttuurihistorioitsijoiden yhteisö on pieni, mutta maailman mittakaavassa sitä on myös turkulainen yhteisö. Myös jatkossa olemme toivottavasti kartalla siitä, mitä tehdään Lapissa ja mitä Turussa, mitä Suomessa ja maailmalla. Yhdessä olemme enemmän.

Yhteistyö ei ole itsestäänselvyys, vaan sen eteen pitää tehdä työtä ja nähdä vaivaa. Yhdessä tekeminen onnistuu vain, jos olemassa olevia yhteyksiä ihmisten välillä huolletaan ja vaalitaan, ja jos uudet yhteydet syntyvät luontevasti, keskustelujen ja kohtaamisten kautta.

Teksti: Pälvi Rantala