Perjantaina 8. lokakuuta 2021 tarkastettiin FM Niko Heikkilän väitöskirja Reactionary and Revolutionary Mobilizations: The Ku Klux Klan, the Black Panther Party, and FBI Counterintelligence, 1964–1971. Turun yliopistossa noudatettaan vielä korona-ajan väitösohjeistusta, mikä tarkoittaa, että salin osallistujamäärää oli rajoitettu, ja samalla väitöstilaisuutta saattoi seurata etänä. Muutoksesta kertoo kuitenkin se, että pitkän tauon jälkeen saimme kansainvälisen vastaväittäjänä paikalle saliin. Opponenttina toimi professori David Cunningham (Washington University in St. Louis), joka pitkän lentomatkan jälkeen saapui Turkuun edellisenä iltana.
Heikkilän väitöskirja on kiehtova näköala 1960-luvun Yhdysvaltojen poliittisiin intohimoihin. FBI tutki samaan aikaan sekä Ku Klux Klanin että Mustien panttereiden toimintaa. Aiheen ytimessä on kolmen eri tahon samanaikainen tutkimus, joka – kuten vastaväittäjä totesi – ei perustu vertailuun siitä, miten FBI tarkasteli reaktiivista Ku Klux Klania suhteessa siihen, miten se lähestyi vallankumouksellista Black Panther Parthya. Pikemminkin ajatuksena on tarkastella näiden suhteiden vaikutuksia toisiinsa. Heuristisesti aihe on mielenkiintoinen myös siksi, että FBI soluttautui vastavakoiluohjelmassaan toimijoiden sisälle ja yritti vaikuttaa niihin erilaisin keinoin. Säilyneet FBI:n muistiot kirjoitettiin ajatuksella, etteivät ne koskaan päätyisi julkisuuteen. Nyt nämä aineistot avaavat näköalan vastakkainasetteluihin, jotka ovat ajankohtaisia myös tänään.
David Cunninghamin ja Niko Heikkilän keskustelu oli intensiivistä kahden asiantuntijan vuoropuhelua. Salissa kuuntelijoita oli paikalla 30 henkeä, mutta isompi yleisö, 133 henkeä, seurasi tilaisuutta Echo-lähetyksenä. Ennen tilaisuuden alkua oli pientä jännitystä siitä, lähteekö signaali ulos salista, mutta onneksi kaikki sujui hienosti.
David Cunningham aloittamassa keskustelua. Oikealla väittelijä Niko Heikkilä. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki
Teksti: Hilla Murto ja Michelangelo Chiodo (pohjautuu Historian kirjoittaminen -kurssityöhön syksyllä 2020)
Matkustaminen on ollut osa ihmisten elämää aina metsästäjä-keräilijä -yhteisöistä lähtien. Keskiajan pyhiinvaellukset ja myöhempi modernin ajan Grand Tour -liike loivat pohjaa nykyajan turismille. Miten eurooppalainen turismi on kehittynyt 1700-luvun yläluokan kulttuurimatkailusta sen nykyiseen muotoonsa, miten matkustamisesta on tullut koko kansan huvia ja kuinka Grand Tour matkakohteet ovat onnistuneet säilyttämään suosiotaan vielä vuoteen 2021 asti?
William Beckfordin (1760–1844), englantilaissyntyisen yläluokan edustajan Grand Tourin aikana kirjoittamista kirjeistä luotu kokoelma Dreams, Waking Thoughts, and Incidents by William Beckford kertoo, millaista matkustaminen oli 1700-luvulla, ennen rautateitä, lentokoneita tai linja-autoja. Beckfordin matkan määränpää Italia on monelle nykymatkaajalle tuttu, sillä vielä vuonna 2019 noin 60 miljoonaa turistia vieraili Italiassa vuosittain. Italian suositut kaupungit Rooma, Milano ja Venetsia kuuluvat lähes vuosittain Euroopassa eniten vierailtujen kaupunkien listoille. Beckfordin kirjeistä käy ilmi, että hänen Grand Tourinsa päämääränä oli nimenomaan Italia. Koko muu matka tuntuu vain pakolliselta siirtymältä Euroopan läpi, Beckfordin suorastaan ihannoimaan Italiaan. Blogikirjoituksessamme keskitymme Italiassa matkustamisen tarkasteluun, koska koimme Beckfordin Italian niemimaalla matkustamisen muistuttavan omia kokemuksiamme moderneina turisteina nykypäivän Italiassa.
Elämysmatkailua
Huomasimme, kuinka modernille turistille tutulla tavalla Beckford matkustaa Italiassa – aivan kuin hän olisi “elämysmatkalla”. Beckfordille oli erityisen tärkeää päästä vierailemaan renessanssifilosofi Francesco Petrarcan syntymäkodin luona, käydä Veronan amfiteatterilla, Rooman Colosseumilla ja vasta esiin kaivetuilla Pompeijin raunioilla. Vieraillessaan edellä mainitunlaisilla historiallisilla kohteilla, Beckford kertoi kokeneensa yhteenkuuluvuuden tunnetta paikalla vuosisatoja sitten eläneisiin ihmisiin.
Olemme molemmat vierailleet Roomassa useita kertoja, ja Beckfordin matkan aikana kokemat tuntemukset resonoivat omien kokemustemme kanssa. Mielestämme Rooma tarjoaa nykymatkaajalle uniikin kokemuksen tuntea itsensä osaksi antiikin kukoistuskautta. Löysimme Beckfordin kirjeestä samoja tuntemuksia, ja hän kuvaileekin Rooman kaupunkia erittäin eksplisiittisesti. Kirjeitä lukiessamme saimme kuvan Beckfordin pyrkimyksestä kuljettaa lukijaa mukanaan Rooman kapeilla kujilla. Vaikka kirjeen vastaanottajan identiteetti ei tule ilmi, on selvää, että tarkoituksena on luoda lukijalle kuva Roomasta ilman, että tämän tarvitsee käydä edes paikan päällä.
Italia tarjoaa matkailijalle mahdollisuuden kurkistaa menneisyyteen, ja astella kaupungin kaduille historialliseen ulottuvuuteen. Ennen COVID-19 pandemiaa Rooma houkutteli yhdeksän miljoonaa kansainvälistä turistia vuosittain, joten matkakohteena se on erittäin suosittu. Samat nähtävyydet ovat vuosisatojen ajan houkutelleet ihmisiä eri puolilta maailmaa “ikuiseen kaupunkiin”. Meistä oli kiehtovaa huomata, miten Beckfordin kirjeisiin liitetyt hänen piirtämänsä kuvat Roomasta olivat kaikki paikoista, jotka ovat meitäkin vuosisatojen jälkeen houkutelleet räpsimään turistikuvia.
Hillan ottama kuva Forum Romanumilta marraskuussa 2019
Italian ja erityisesti Rooman maisemaa koristavat lukemattomat historialliset nähtävyydet, jotka muistuttavat menneisyyden ihmisistä ja historian jatkuvasta läsnäolosta. Yllä olevan kuvan alareunassa näkyvän Forum Romanumin lisäksi oikeassa yläkulmassa esiintyy 1900-luvun alkupuolella valmistunut Victor Emmanuel II -monumentti. Kuvanottopaikasta oikealle katsottaessa huomaa Mussolinin 1920-luvulla rakennuttaman Rooman keskustaa halkovan alati ruuhkautuvan monikaistainen autotien. Kuva ja sen ympäristö ovat hyvä esimerkki osoittamaan, miten tuhansia vuosia vanhat rauniot sulautuvat yhteen modernimman arkkitehtuurin kanssa, luoden yhteyden menneen ja nykyisen välille.
Monet Italian nähtävyyksistä on mahdollista kokea ilman suuremman historiallisen kontekstin tuntemusta. Rooman kuvankauniit kadut, maailmalla tunnettu ruokakulttuuri ja miellyttävät sääolot tarjoavat jokaiselle jotakin, mikä mahdollistaa Italian pysyvyyden turismin keskuksena. Rooma lupaa jokaiselle matkaajalle pieniä nautinnon hetkiä, esimerkiksi kuuman auringon alla vietetyn shoppailupäivän jälkeen voi pistäytyä gelateriaan hakemaan tötteröllisen ihanaa artesaanijäätelöä.
Matkustaminen murroksessa
Matkustaminen on viimeisten vuosisatojen kuluessa helpottunut, ja nykypäivänä matkustamisesta on tullut arkista koko kansan huvia. Ennen vuonna 2020 alkanutta COVID-19-pandemiaa kymmenet miljoonat turistit kiersivät maailmaa päivittäin. Vaikka mahdollisuus matkustaa on viimeisen puolentoista vuoden aikana ollut murroksessa, eivät pandemian aikaiset muutokset matkailussa ole olleet ensimmäisiä. Vuonna 2020 ja 2021 miljoonat ihmiset ovat joutuneet rajoittamaan ja muutamaan matkasuunnitelmiaan. Tilanne ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen matkustamisen historiassa, ja Beckford joutui laittamaan matkantekonsa – tosin vain hetkellisesti – tauolle kulkutautiepidemian takia. Kun hän viimein pääsi jatkamaan matkaansa, hän kuvailee Roomaan saapumistaan seuraavasti: Tuntui, että Rooma pakeni alati edestämme, niin malttamaton olin, kunnes viimein huomasimme rykelmän kukkuloita, joiden hupuilla oli vihreitä niittyjä tiheikköjen ympäröiminä ja orjanlaakereiden varjostamina. Siellä täällä näimme antiikin tyyliin rakennettuja valkoisia taloja, avoimilla portiikeilla, joita sävyttivät hennot iltaauringon säteet. […] Nyt alkoivat paljastua kukkuloiden yli Tiber-joen laakso kupoleineen ja torneineen, ja Pietarinkirkko nousi Vatikaanin loistokkaiden kattojen ylle. Joka askel, jonka otimme määränpäätämme kohti, paljasti upeata maisemaa yhä enemmän, kunnes viimein hiipien kukkuloiden lomasta koko Rooma aukeni silmiemme edessä.
Beckfordin ensimmäiset kirjeet on lähetetty kesäkuussa 1780, kun taas viimeisestä etapista Napolista kirjeet on postitettu tammikuussa 1781. Näin ollen matkustaminen Lontoosta Napoliin vei Beckfordilta kahdeksan kuukautta. Junaliikenteen syntyessä 1800-luvulla matkaaminen olisi toki saanut jo erilaisen ilmeen, mutta vielä 1700-luvulla vaihtoehdot olivat kovin vähäisiä. Beckfordin matka 1700-luvun loppupuolella Englannista Italiaan oli täynnä haasteita, jotka ovat nykymatkaajalle hyvin kaukaisia. Beckford onnistui pitkälti seuraamaan Reinin jokea, jolloin matka taittui veneellä. Koko matkaa ei kuitenkaan Euroopan läpi pystynyt kulkemaan jokia pitkin, joten Beckford joutui turvautumaan hevosella ratsastamiseen tai jopa omiin jalkoihinsa.
Vaikka Euroopan rajat, infrastruktuuri ja matkustajat ovat Grand Tourin ajoista muuttuneet merkittävästi, William Beckfordin matkaa verrattaessa moderniin turismiin löytyy monia yhtäläisyyksiä. Matkakohteet ovat pysyneet pitkälti samoina, vaikka uusia kohteita on noussut vanhojen rinnalle. Matkustaminen on Beckfordin ajoista helpottunut, sillä nykypäivänä globaalista pandemiasta huolimatta matka Lontoosta Napoliin vie kahdeksan kuukauden sijaan vain muutamia tunteja. Huolimatta siitä, että vuodesta 2020 asti jyllännyt pandemia on asettanut rajoja matkustamiselle, on matkustamisen trendi menossa selkeästi helpompaan, turvallisempaan ja edullisempaan suuntaan.
Ydinjätteiden kohtalon pohdinnan yksi aikanaan repäisevä idea on ollut perustaa atomipapisto huolehtimaan siitä, että tulevaisuuden ihmiset jättävät loppusijoituslaitoksen rauhaan vähintään kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Ehdotusta kehitteli semiootikko Thomas Sebeok 1980-luvun alussa.
Kuvassa on nykyajan etäinen, leikillinen vastine atomipapistolle eli IAEA:n pääjohtaja Rafael Mariano Grossi seurueineen vierailulla Onkalossa vuoden 2020 lopulla. IAEA Imagebank. Kuva: TVO / Tapani Karjanlahti.
Ydinjätteiden tulevaisuudessa tuottamiin haasteisiin ja mahdollisiin ongelmiin havahduttiin toden teolla 1970-luvulla, kun ydinenergian käyttö oli päässyt alkuun ja kasvoi voimakkaasti. Vuosikymmenen puolivälin scifi-televisiosarjassa Avaruusasema Alfa tulevaisuuden ydinjätteet haudattiin Kuuhun (ks. Kaartinen 2021). Avaruutta loppusijoituksen vaihtoehtona tutkittiin aikanaan tosissaan, mutta 1970-luvun lopulla alkoi vaikuttaa realistiselta haudata tappavasti säteilevä jäte syvälle maaperään.
Erityisesti vaarallisesti säteilevä käytetty ydinpolttoaine tulee pitää ihmisten ulottumattomissa loputtoman kauan. Usein puhuttiin 10 000 vuodesta. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa perustettiin työryhmä Human Interference Task Force. Monitieteisen työryhmän tehtäväksi annettiin pohtia, kuinka pitää kaukaisen tulevaisuuden ihmiset loitolla ammoin täytetyistä ydinjätehaudoista.
Työryhmään nimitettiin myös lingvisti, Indianan yliopiston professori Thomas A. Sebeok (1920–2001), joka tunnetaan semiotiikan tutkijana ja kehittäjänä. Semiotiikka tutkiii merkkejä ja niiden käyttöä. Sebeokin ja kollegoiden ajatukset tarvittavista varoitusmenetelmistä ja -merkeistä, jotka toimisivat yli 300 ihmissukupolven kielellisten ja kulttuuristen muutosten ja katkosten ydinjätealueen vaaroista muistuttaen, saivat 1980-luvulla uuden nimityksen atomisemiotiikka.
Thomas Sebeok oli 1960-luvulla tutkinut muun muassa biosemiotiikkaa, esimerkiksi ihmisten ja eläinten välistä kommunikaatiota, joten hänet tiedettiin uusien ajatusten avaajana. Semiootikko Sebeokin tunnetuksi tekemä Atomic priesthood on kuitenkin alun perin Alvin Weinbergin Science-lehdessä 1972 lanseeraama termi (silloin ”nuclear priesthood”). Siinä Weinberg pohtii sitä, kuinka poikkeuksellisen pitkäkestoisia kysymyksiä ja vaateita ydinenergia ihmiskunnalle asettaa ja päätyi ajatukseen, että tunnetuista rakenteista vain uskonnolliset instituutiot ovat olleet samalla tapaa pitkäikäisiä. Sivumennen sanoen yliopistot edustivat nekin hänelle erityistä ajallista pysyvyyttä.
Atomipapisto-ajatuksessa Sebeokin ehdotus oli, että varoitusmerkkien ja maastoesteiden lisäksi tulisi luoda erityinen tieteellinen sisäpiiri tai salaseura, joka asiantuntijapolvesta toiseen ylläpitää soveltuvia rituaaleja ja uskomuksista ammentavia käsityksiä ja varoituksia ydinjätehaudasta. Nämä tavat ehkäisevät yritykset kaivaa jäte päivänvaloon. Vain vihkiytynyt atomipapisto tietäisi, mitä maan povessa tosiasiassa lymyää. Salamyhkäinen seura välittäisi muistitietoa eteenpäin sekä täydentäisi itse itseään vuosisatojen vieriessä. Oikeastaan Sebeok lähinnä luonnosteli ajatuksensa atomipapistosta ja jätti sen kehittelyn ja kritiikin muille.
Mutta Sebeok ei olettanut mitään silloisen tai nykyisen ydinalan iki- tai kestonyrkkiä. Idean isän sanoin: ”A ritual annually renewed can be foreseen, with the legend retold year-by-year (with, presumably, slight variations). The actual ”truth” would be entrusted exclusively to — what we might call for dramatic emphasis — an ”atomic priesthood”, that is, a commission of knowledgeable physicists, experts in radiation sickness, anthropologists, linguists, psychologists, semioticians, and whatever additional expertise may be called for now and in the future.” (Sebeok 1984.) Ydinjätesijoituksen tietämystä ylläpitämään tarvittaisiin monialainen ryhmä eri tieteenalojen osaajia.
Historiantutkija Sebastian Musch punnitsee artikkelissaan atomipapiston idean kantavuutta tieteiskirjallisuuden vastaavien kehittelyjen avulla. Walter M. Millerin alun perin 1959 julkaistu A Canticle for Leibowitz (suomennettuna Viimeinen kiitoshymni, 1962) kertoo tuhoisan ydinsodan jälkeen tieteellistä tietoa säilyttävästä katolisesta munkkien veljeskunnasta, joka tulkitsee väärin ydinsotaa edeltäviä merkkejä ydinenergiasta eikä enää ymmärrä mitä informaatiota oikeastaan kopioi ja säilöö. Vähemmän tunnettu ja arvostettu Arsen Darnayn Karma ja toinen tarina 1970-luvun loppupuolelta puolestaan nostavat esiin, että atomipapisto voi päätyä uskonnollisiin kiistoihin ja esimerkiksi uskomaan aivan päinvastaista kuin mitä sen tehtäväksi annettiin alun perin. Se olisi hengenvaarallinen erehdys koko maapallolle. Näitä kehittelyjä pohdittuaan Musch pitää atomipapiston idean luotettavuutta liian riskialttiina ydinenergian ja -aseiden potentiaalisesti tuhoisan teknologian hallintaan.
Thomas A. Sebeokille puhuminen papistosta viittasi uskonnollisten instituutioiden jatkuvuuden ylläpitäjiin. Hän ideoi, että ydinala tarvitsi pitkän päälle jotakin samankaltaista. Kuvassa pappi vihitään virkaansa, 4.6.1958. Oulu. JOKA Journalistinen kuva-arkisto Kaleva. Museovirasto.
Ehdotus atomipapistosta tai ydinpapistosta oli sen verran resonoiva ja poliittisesti epäkorrekti, varsinkin kun ydinvoima nostatti useissa länsimaissa voimakkaita vastareaktioita 1980-luvulla, että se on herättänyt paljon jatkokeskustelua ja kommentteja – tämä varmaan on ollut ehdottajan tarkoitus sanavalintaa tehtäessä. Jokin kuivempi termi kuten ”pysyvä asiantuntija(työ)ryhmä” olisi varmuudella hautautunut syvälle vanhojen tutkimuspapereiden hautausmaalle (mieluiten kansalliskirjaston tai vastaavan kirjavarastoon, jossa ne sentään säilyvät). Valittu termi on sellainen, että monet journalistit nostavat sen ilomielin otsikkoon 40 vuotta ensijulkaisun jälkeen ja sen tulkinta kiinnostaa kukaties myös jatkossa.
Sebeok tunsi merkit ja termit markkinoinnin apuna. Atomipapisto voikin toimia avaimena tarkastella huomattavasti laajempaa keskustelua atomisemiotiikasta ja ydinjätettä koskevien varoitusten kehittelyä. Semiootikon ehdotukset olivat ja ovat monitulkintainen ja kritiikillekin altis yhdistelmä tiedonvälitystä, vallankäyttöä, uskontoa ja tiedettä. Jotkin Thomas Sebeokin perusajatukset viestinnästä tuhansien vuosien päähän ovat kestäneet aikaa, kun niihin on maailmalla palattu 2010-luvulla ydinjätteen eli tarkemmin käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksen muuttuessa entistä ajankohtaisemmaksi haasteeksi.
Eurajoen Olkiluodossa tällainen ”ydinjätehauta” eli loppusijoituslaitos on parhaillaan rakenteilla ja se saatetaan joidenkin vuosien kuluttua ottaa käyttöön lajissaan ensimmäisenä. Palaan toisessa yhteydessä Sebeokin ajatusten kulkeutumiseen Suomeen ja niiden vastaanottoon.
Petri Paju
Kirjoittaja toimii hankepäällikkönä Kansallisen ydinjätehuollon tutkimusohjelman projektissa Ydinjätteen loppusijoitus ja yhteiskunnallinen muisti.
Lähteitä
Kaartinen, Marjo: Avaruusasema Alfa – Kuuajan avaruusmatkailua 1970-luvun puolivälin televisiossa. Teoksessa Kuviteltu avaruus: Matkoja Maan ulkopuolelle. Toim. Heidi Kurvinen, Petri Paju & Petri Saarikoski. Kulttuurihistorian seura, Turku 2021.
Musch, Sebastian: The Atomic Priesthood and Nuclear Waste Management – Religion, Sci-fi Literature and the End of our Civilization. Zygon – Journal of Religion and Science. Volume 51, Issue 3 (2016), 626–639.
Paju, Petri: Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa. STUK TR 32. Säteilyturvakeskus, Helsinki 2020.
Sebeok, Thomas A.: Communication measures to bridge ten millennia. Technical report. (BMI/ONWI–532). United States, 1984.
Perjantaina 3. syyskuuta 2021 tarkastettiin Suvi-Sadetta Kaarakaisen väitöskirja Äidin rajat – Mediateknologinen toimijuus työelämän tietokoneistumisesta sosiaalisen median aikakaudelle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Marja Vehviläinen Tampereen yliopistosta. Väitöskirja avaa näkymän sekä äitiyden historiaan 1980-luvulta tähän päivään että siihen teknologiseen murrokseen, joka on perinpohjaisesti muuttanut arkipäivää. Tutkittavalla aikavälillä työpaikat tietokoneistuivat, internetin läpimurto toi verkon niin kotiin, kouluihin kuin työpaikoillekin ja sosiaalinen media avasi uudenlaisia vertaistuen, -tiedon ja -yhteisöllisyyden muotoja. Vastaväittäjän ja väittelijän vuoropuhelu toi tämän muutoksen hyvin konkreettisesti esiin, ja vastaväittäjän pitkän linja asiantuntemus informaatioteknologian ja sukupuolen tutkijana tarjosi kuulijoille paljon pohdittavaa. Erityisen kiinnostava oli kysymys teknologian kotoutumisesta – ja samalla sen kotoutumattomuudesta.
Väitössalina oli Turun yliopiston päärakennuksen legendaarinen Tauno Nurmela -sali, joka on remontin jäljiltä uudelleen käytettävissä. Kustoksena oli hienoa istua tässä salissa pitkästä aikaa seuraamassa kahden asiantuntijan vilkasta keskustelua!
Kaarakaisen tutkimus on oppiaineen historian 69. väitöskirja. Yleisö seurasi väitöstilaisuutta koronarajoitusten vuoksi osin läsnä, osin etänä. Salissa paikalla oli 26 henkeä, Zoom-yhteyden päässä 60 henkeä.
Kirjoittanut Niko Järvinen, kevään 2021 ”Historian kirjoittaminen” -kurssilla
Justinianuksen rutto oli vuosina n. 541–750 jaa. Euroopassa riehunut pandemia. Tauti levisi erityisesti Välimerellä, mutta ulotti otteensa ajan myötä myös pohjoisempaan Eurooppaan ja idässä aina Persiaan asti uusiutuen kymmeniä kertoja ”aaltoina” parin sadan vuoden ajanjakson aikana. Justinianuksen rutto oli ensimmäinen kolmesta maailmanhistorian ruttopandemiasta, jotka kaikki aiheutuivat Yersinia pestis -bakteerista. Perinteisessä historiantutkimuksessa pandemiaa on pidetty erittäin tuhoisana aiheuttaen arvioista riippuen 15–100 miljoonan ihmisen kuoleman. Tästä syystä rutto on usein nähty yhtenä merkittävimmistä Rooman valtakunnan lopullisen taantumisen syistä sekä antiikin ja keskiajan taitekohtana.
Lieferinxe, Josse: St. Sebastian betet für die Pestopfer (1497). Pyhä Sebastianus rukoilee ruttoon sairastuneiden puolesta 600-luvun Italiaan sijoittuvassa maalauksessa. Wikimedia Commons.
Pandemia on ollut jälleen viime aikoina suuren tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteena. Merkittävää mediahuomiota on saanut erityisesti Lee Mordechain johtaman tutkimusryhmän julkaisema tutkimusartikkeli The Justinianic Plague: An inconsequential pandemic? arvovaltaisessa Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America (PNAS) -lehdessä (Mordechai et al. 2019b). Määrällisen tutkimuksen menetelmiä soveltava sekä myös monitieteellisyyteen vahvasti nojautuva tutkimus kyseenalaistaa Justinianuksen ruttoa koskevan tieteellisen konsensuksen, että pandemia olisi koitunut useiden kymmenien miljoonien ihmisten kohtaloksi. Tutkijaryhmä pitää suuresti liioiteltuna, että rutto olisi johtanut näin mittavaan väestölliseen katastrofiin. Pandemian vaikutusten katsotaankin ennemmin olleen paikallisia ja lyhytaikaisia laajamittaisen massatuhon sijaan. Väitteensä he perustavat kattavan alkuperäislähdeaineiston ja tuoreiden luonnontieteellisten tutkimustuloksien määrälliseen tarkasteluun; tilastollisia analyyseja tehdään modernein digitaalisin menetelmin alkuperäislähteille aina aikalaiskirjallisuudesta rahalöytöihin, minkä ohella tarkastelussa on uusinta tutkimusdataa muun muassa siitepölyanalyyseista, arkeologisista tutkimuksista ja muinais-DNA:sta.
Justinianuksen ruttoa koskevat käsitykset ovat pitkälti aiemmin nojanneet kyseiseltä ajalta säilyneiden alkuperäislähteiden tietoihin. Uusimmassa tutkimuksessa tehdyt kirjallisten lähteiden tilastolliset tarkastelut kuitenkin puhuvat toista: maininnat pandemiasta ja sen eri ”aalloista” ovat melko harvalukuisia, ja esiintyessäänkin ne ovat usein epämääräisiä, esimerkiksi mainintoja määrittelemättömästä ”taudista”. Pandemia siis tuskin oli yhtä voimakas ja toistuva kuin usein väitetään. Myöskään ruton taloudellisista tai sosiaalisista vaikutuksista ei pystytä löytämään sellaisia viitteitä, jotka tukisivat aiempia suurenluokan katastrofiteorioita. Luonnontieteelliset tutkimustulokset vain vahvistavat tätä käsitystä: esimerkiksi maankäytön trendeissä ei pystytty havaitsemaan merkittäviä muutoksia pandemian aikana, ja ruttobakteerin jopa arvioidaan mahdollisesti heikentyneen ajan myötä.
Mordechai, Lee et al.: The Justinianic Plague: An inconsequential pandemic, figure 1 (2019). Ruttopandemian “aaltoihin” (1–18) viittaavien tekstien lukumäärät, tekstien kokonaissanamäärät sekä niiden oirekuvauksien tarkkuudet. Huomaa, että vain muutamien aaltojen ajalta tunnetaan yksityiskohtaisia kuvauksia. Mordechai et al. 2019b (ks. lähdeluettelo).
Vaikka Mordechain ja kumppanien tutkimus on nauttinut merkittävää näkyvyyttä ja tunnustusta niin mediassa kuin akateemisissa piireissäkin, eivät kaikki ole sitä purematta nielleet. Historioitsija Mischa Meier esittää tutkimusta kohtaa kovasanaista kritiikkiä Medizinhistorisches Journal -lehdessä julkaistussa vastauksessaan (Meier 2020). Meierin kritiikin keskiössä on hänen näkemyksensä tutkimuksen metodiikan heikkoudesta: ainoastaan määrällisen tutkimuksen menetelmien soveltaminen historiantutkimukseen ei riitä, vaan olisi lisäksi sovellettava laadullisen tutkimuksen menetelmiä. Meier myös vaikuttaa karsastavan luonnontieteellisten tulosten hyödyntämistä ihmistieteissä. Hän ei myöskään pidä yhtä relevanttina Justinianuksen ruton väestöllisten seurauksien tarkastelua, vaan tarkentaisi tutkimusta ennemminkin pandemian kulttuurisiin, erityisesti uskonnollisiin vaikutuksiin.
Meierin vastauksessa on toki totuuden siemeniä, mutta kuten Mordechai tutkimusryhmineen vastaa Meierin kritiikkiin (Mordechai et al. 2020), perustuvat Meierin väitteet osittain myös tutkimuksen väärinymmärtämiselle. Vastauksessaan Mordechai kollegoineen muun muassa huomauttaa, että kyseisen määrällisen tutkimuksen menetelmiin perustuvan artikkelin rinnalla on julkaistu myös vähemmän huomiota saanut vastaava laadullinen tutkimus (Mordechai et al. 2019a), joka täydentää Meierin kritisoimia puutteita. Totta tosiaan, kyseinen tutkimus tarkastelee pandemian aikaisia alkuperäislähteitä laadullisin menetelmin saavuttaen samankaltaisia päätelmiä määrällisen tutkimuksen kanssa. Meierin myös katsotaan edustavan jonkinlaista humanistisen tieteenteon konservatismia vierastaessaan määrällistä tutkimusta ja luonnontieteitä, vaikka monitieteellisyys osoittaakin uusimmassa tutkimuksessa vahvuutensa.
Uusin tutkimus Justinianuksen rutosta on siis uskottavasti onnistunut kyseenalaistamaan vallitsevia käsityksiä pandemiasta. Tämä todistaa sen, että myös vanhoja tutkimuskysymyksiä on hyvä aika ajoin tarkastella uusin silmin ja tuoreilla menetelmillä; lopputulokset voivat olla järisyttäviä. Toisaalta tutkimuksen ympärillä käyty keskustelu osoittaa tutkimuksen kentän olevan muutoksessa. Monitieteellinen tutkimus ja digitaalisuus ovat nousussa tarjoten täysin uudenlaisia ja yhä kattavampia mahdollisuuksia.
Lähteet:
Little, Lester K.: Life and Afterlife of the First Plague Pandemic. Plague and the End of Antiquity: The Pandemic of 541–750. Toim. Lester K. Little. Cambridge University Press, Cambridge 2006.
Meier, Mischa: The ‘Justinianic Plague’: An “Inconsequential Pandemic”? A Reply. Medizinhistorisches Journal 55. vuosikerta, n:o 2. Franz Steiner Verlag, Stuttgart 2020.
Mordechai, Lee; Eisenberg, Merle: Rejecting catastrophe: The case of the Justinianic Plague. Past and Present n:o 244. Past and Present Society, Oxford 2019a.
Teksti ja kuvat: Marika Räsänen ja Marjo Kaartinen
Liisa Lagerstam, filosofian tohtori ja kulttuurihistorian alumni, toivottaa aurinkoisesti vierailijat tervetulleiksi kotiinsa Laukon kartanoon. Laukko on pitkän historiansa, luonnonkauniin vetovoimansa, sukupolvien yhteisöllisyytensä ja viime vuosina erityisen voimallisesti Liisan tekemän työn ansiosta suomalaisen kulttuurihistorian helmi.
Laukossa on tänä kesänä esillä Heikki Marilan 30-vuotista taiteilijauraa juhlistava näyttely
Laukon kartanon mailla asuttiin varmuudella jo rautakaudella. Ensimmäinen tunnettu kirjallinen tieto on vuodelta 1416. Laukon kartanon tunnetuin omistajasuku ovat Kurjet (Kurck-suku), mutta ovat kartanolla vaikuttaneet monet muutkin. Nykypäivän Laukon rakennutti 1918 punaisten polttaman kartanon raunioille Rafael Haarla. Hänen perikunnaltaan kartanon ostivat Lagerstamit 1968. Toisessa polvessa Liisa ja hänen miehensä ovat kartanon nykyisinä omistajina todella vuosisataisen historian ketjun jatkajia.
Historia myös velvoittaa. Viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana hieman jo rapistumaan päässeestä kartanomiljööstä on sukeutunut kotimaisen nykytaiteen ja kesäisen kepeän konserttiviihteen ystävien yksi suosikkikohteista. Kesällä 2021 Laukon päärakennuksessa, viljamakasiinissa ja juhlatalleissa kohtaavat voimakkaat, joskin tunnelmaltaan varsin vastakohtaiset Heikki Marilan ja Tamara Piilolan työt. Pienemmissä rakennuksissa kuten vanhassa kanalassa ja puutarhurin talossa on esillä Eeva Peuran ja Ville Heimalan Laukon menneisyydestä innoitteensa saaneita teoksia. Tulevan kesän kaikkineen 20 konsertin ohjelmasta pistävät silmään monenlaisille musiikkimauille sopivat artistit Maria Ylipäästä Jaakko Ryhäseen, Samuli Edelmannista Suvi Teräsniskaan. Kartanopuoti puolestaan houkuttelee ihanilla ja huolella valituilla museotuotteilla. Tarjolla ovat niin Liisan kirja Laukon herra, moninaiset astiat, puutarhatyökalut, muistilehtiöt kuin karamellitkin. Kokonaisuus toimii: Laukossa käy vuosittain 25 000 vierasta.
Päärakennuksen yläkerrassa on esillä Tamara Piilolan intensiivisiä, yltäkylläisiä luontomaisemia
Mutta miten tähän on tultu, mikä on Liisan osuus nykyisen Laukon luonteesta? Millainen on ollut kulttuurihistorian tohtorin polku Laukon kartanon emännäksi, museonjohtajaksi, kuraattoriksi ja tuottajaksi?
Laukko on Liisalle sekä koti että työ. Suhde kartanoon on erityinen ja yhtä ihmiseloa pidempi ensinnäkin siksi, että kartano on hänen lapsuudenkotinsa ja toisekseen siksi, että hän uppoutui Laukon 1600-luvun historiaan tutkijana ensin kulttuurihistorian pro gradu -tutkielmassaan (1999) ja sen jälkeen väitöskirjassaan (2007), joka käsitteli Gabriel Kurkea, 1600-luvun aatelismiestä ja silloista Laukon herraa. Kulttuurihistorian opintoja täydensivät taidehistorian sivuainelaudatur ja opintovuosi maineikkaassa Sothebyn taideinstituutissa Lontoossa.
”Intohimoni on tarinankerronta”, Liisa Lagerstam sanoo. ”Kun tarina Gabrielista oli kirjoitettu, polte maalata entistä isommalla siveltimellä ja uusilla, kokeilevimmilla tavoilla kasvoi.” Varsin pian väittelyn jälkeen perinteisessä mielessä akateeminen tutkijantyö sai jäädä, sillä Liisan isän Juhani Lagerstamin kuoltua Laukon tulevaisuus tuli mietittäväksi. Liisa aloitti yhdessä miehensä Jouni Minkkisen kanssa suurprojektin Laukon kunnostamiseksi ja sen rakentamiseksi arvonsa mukaiseksi kulttuuri- ja taidekohteeksi. Kartano avattiin yleisölle 2016. Tänä päivänä Laukon mailla on kesäisin vilskettä kuin keskiajalla konsanaan: kartanonväkeä, kartanokylän asukkaita, kolmisenkymmentä työntekijää ja vierailijoita. Talveksi hiljennytään rakentamaan seuraavia kesäkausia.
Laukossa ei ole tällä hetkellä hevosia, mutta Tiina Torkkelin reliefimäinen hevosveistos muistuttaa kartanon mittavasta hevoskasvatuksesta
”Taide- ja kulttuurihistorioitsijan intohimo vei kokeilemaan erilaisia tapoja viestiä Laukon historiasta, sen kulttuuriperinnöstä ja kiinnittymisestä nykyisyyteen. Kaikki kokeilut eivät kantaneet hedelmää: sopivan balanssin löytyminen historian kerronnan, yleisöjen, kartanon ylläpidon ja toimeentulon välille ei ollut mutkatonta. Nykyinen toimiva konsepti on syntynyt onnistumisten ja erehdysten kautta,” Liisa kertoo.
Hän kannustaakin kaikkia tulevia kulttuurihistorioitsijoita ja muita vielä polkuaan etsiviä rohkeuteen kokeilla ja tehdä omaa juttuaan: tärkeintä kaikessa on innostus. ”Ja aina on mahdollisuus palata vanhaan ja totuttuun, jos uusi ei tunnu vielä kantavan”, hän vakuuttaa.
Ville Heimalan keraamiset kallot ovat osa kuvitteellista, unohduksiin jäänyttä etnografista kokoelmaa
Liisa on tarjonnut Laukossa kesätyöpaikan vuosien varrella kymmenille historian ja taidehistorian opiskelijoille etenkin Turun ja Tampereen yliopistoista. Liisan oikeana kätenä on vuodesta 2017 alkaen toiminut kulttuurihistoriassa juuri pro gradu -tutkielmansa viimeistellyt Sara Valli. Sara vahvistaa Liisan sanomaa intohimosta, rohkeudesta kokeilla ja ilmapiiristä, jossa on hyvä oppia. ”On ollut etuoikeus olla osa Laukon yhteisöä, asua täällä [kartanokylässä] ja nähdä, kuinka Laukkoa on kunnostettu historiaa ja kulttuuria kunnioittaen,” Sara pohtii.
Tapasimme Sara Vallin kartanopuodissa
Vieraillessamme Laukossa toukokuisena sunnuntaina pohdimme, miten kartanolla on aivan omanlaisensa henki. Se koostuu kartanon historiasta, sen kylämäisestä miljööstä ja kaikista niistä ihmisistä, jotka asuvat Laukon mailla ja vierailevat siellä.
Näkymää päärakennukselta
Taiteilijat ihastuvat poikkeuksetta kartanon ilmapiiriin ja löytävät Laukosta jotain sellaista, joka puhuttelee heitä. He haluavat asettaa taiteensa vuoropuheluun Laukon vuosisataisen historian kanssa monin eri tavoin. Liisa, joka tuntee kartanonsa äänen paremmin kuin kukaan muu, ottaa tehtäväkseen löytää sekä suurille ja rönsyäville että pienille ja herkille taideteoksille sopivimmat estradit. Viimeisimpänä on valmistunut upean viljamakasiinin peruskorjaus. Tänä kesänä se tarjoaa huikean taustan Heikki Marilan teoksille.
Laukon viljamakasiiniin on valmistunut täksi kesäksi upea näyttelytila
Tuskin kukaan Laukon vieras jää kylmäksi sille suurelle narratiiville, jonka historiallisten rakennusten, nykytaiteen näyttelyiden ja puistossa kaikuvien konserttisävelten vuoropuhelu muodostaa, ja jonka juonenkäänteitä Liisa pitää taitavasti hallussaan.
Kirjoittajat: Petri Paju, Mila Oiva, Juhana Saarelainen, Heli Rantala
Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi täyttää 60 vuotta 14. toukokuuta. Juhlapäivän kynnyksellä 12. toukokuuta julkaistiin juhlakirja Turun romantikko. Esseitä Hannu Salmelle. Kirja on lahja Hannun oppilailta, ja siihen kirjoitti joukko hänen entisiä väitöskirjaohjattaviaan. Onnittelukirjan toimittivat Juhana Saarelainen, Heli Rantala, Petri Paju ja Mila Oiva. Kirjan suunnitteluryhmässä olivat mukana toimittajien lisäksi Jukka Sarjala, Sakari Ollitervo, Paavo Oinonen, Asko Nivala ja Heidi Hakkarainen.
Hannulle omistetun kirjan kansikuva, jossa näkyy ilotulitus Turun Vartiovuoren tähtitornin yllä.
Miksi juuri Turun romantikko? Pitkäaikaisten havaintojemme perusteella tulimme siihen johtopäätökseen, että Hannussa on selkeitä romantikon piirteitä. Hän muistuttaa 1800-luvun alun Turussakin vaikuttaneita romantikkoja, joiden aktiivisuuden tuloksena syntyi uudenlaisia näkökulmia levittäviä julkaisuja, seuroja ja toimintaa. Hannussa tämä ennakkoluuloton, erilaisten rajojen yli tähystävä asenne yhdistyy paljasjalkaiseen turkulaisuuteen, joten Hannua voi hyvällä syyllä luonnehtia nykyajan Turun romantikoksi.
Kirjaa suunniteltaessa päädyttiin siihen, että teoksesta tulisi nimenomaan Hannun oppilaiden lahja inspiroivalle opettajalle. Niinpä kirjoittajiksi kutsuttiin tutkijoita, joiden väitöskirjoja Hannu on ohjannut. Koska työsarkaa oli rajattava ja toisaalta oppilaana oleminen ja nuoruus liitetään toisiinsa, esseitä päätettiin pyytää Hannun ”nuoremmilta” ohjattavilta, eli noin viimeisen 15 vuoden aikana väitelleeltä, laskujemme mukaan 29 tohtorilta. Näin kirja jatkaa Historian aikakoneessa -teosta, jolla Hannua onniteltiin kollegoiden ja oppilaiden yhteisniteellä kymmenen vuotta sitten.
Kirjan esittelyä Zoom-tapahtumassa 12. toukokuuta, jolloin kirjahanke paljastui Hannulle.
Ajatuksena oli tehdä kirja, joka olisi Hannun tutkimuksen näköinen ja hänen tuotantonsa innoittama. Teoksen esseet käsittelevät historian eri ilmiöitä hannumaisen laajalla skaalalla. Esikuvansa kirjallisissa jalanjäljissä esseissä perehdytään niin kirja- ja musiikkihistoriaan, elokuvien, tähteyden ja tekniikan kuin lintujen historiantutkimukseen sekä muistamisen haasteisiin ja iloihin.
Varsinainen juhlatilaisuus Hannun kunniaksi järjestettiin Zoomin välityksellä helatorstain aattona 12.5. Tapahtuman järjestivät kulttuurihistorian oppiaine sekä kulttuurihistorian seura. Juhlakirjan esittelyn lisäksi tilaisuudessa kuultiin onnitteluja ja Hannulle räätälöityä ohjelmaa. Päivänsankarin rakasta lintuharrastusta seuraten tapahtumassa tiedotettiin Birdlifen hyväksi käynnissä olevasta onnittelukeräyksestä. Keräyksestä kiinnostuneille lisätietoja löytyy täältä: Birdlife-keräys. Linnut olivat mukana juhlassa myös visailun muodossa, jossa Hannu sai tunnistaa lintujen ääniä. Keväiseen tapahtumaan osallistui suuri joukko Hannun kollegoja ja ystäviä.
Turun romantikko -teos on on julkaistu sähköisesti, ja kirja on vapaasti luettavissa Turun yliopiston UTUPub-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8427-5
Juhlaväkeä Zoomissa! Kaiken kaikkiaan Hannua oli onnittelemassa noin 80 kollegaa ja ystävää.
Onnistuneessa ja lämminhenkisessä juhlassa kuultiin monia onnittelupuheenvuoroja. Kaikki keskenään erilaiset puheet kertoivat Hannusta ja hänen laajasta vaikutuksestaan – oli kyseessä sitten Hannun myötävaikutus puhujan omaan tutkimustyöhön tai erilaisiin yhteisiin hankkeisiin kuten Agricola-humanistiverkon nimen keksimiseen. HKT-laitoksen johtajana esiintynyt professori Marjo Kaartinen oli jopa runoillut Hannulle kolme haikua. Runotervehdyksiä kuultiin myös muilta onnittelijoilta. Emeritusprofessori Kari Immosen mukaan Hannu edustaa aikanaan kritisoitua ”anything goes”-kulttuurihistoriaa parhaimmillaan: kaikkea saa tutkia, kun sen tekee kulttuurihistoriallisella otteella. Hannun kannustava luonne ja opettajuus korostuivat vielä lopuksi, kun joukko kulttuurihistorian jatko-opiskelijoita paljasti tekemänsä ”Tsemppi-Hannun” kuvan. Se muistuttaa väitöskirjan tekijää heikkoina hetkinä, että pystyt siihen kyllä – aivan kuten Hannu sanoisi ja on niin monelle osoittanut!
Paljon onnea Hannulle toivottaa koko kulttuurihistorian väki!
Reilu sata vuotta sitten, syksyllä 1918 tai 103 ekr (ennen koronaa), Suomessa elettiin kriisiaikaa – tai sen häntää, minkä lisäksi maassa kiersi pandemia, espanjantauti. Tosin pahin alkoi olla ohi ainakin siitä päätellen, että eri järjestäjätahot kokosivat viime vuosien pulan kirvoittamista keksinnöistä valtakunnallisen näyttelyn. Helsingissä järjestetty tapahtuma sai nimen säilyke- ja vastikenäyttely, ruotsiksi konserv- och surrogatutställning.
Tapahtumapaikkana palveli uusi (eli nykyinen) Helsingin päärautatieaseman rakennus, joka oli tuolloin vasta valmistunut. Matkustajilta se oli vielä suljettu. Varmaan jo upouusi asematalo sinänsä houkutti kävijöitä, mikä samalla kasvatti ruokakeksintöjen tunnettuutta.
Uutukaiset tilat pursuivat monenlaista nähtävää. Näyttelypöydät ja -hyllyt notkuivat eri tavoin säilöttyjä luonnon antimia kuten suolattua, kuivattua ja savustettua kalaa sekä marjoista ja vihanneksista sokeritta valmistettuja terveyspommeja. Monenlaisia säilykkeitä esiteltiin pienissä ja suurissa paketeissa. Kansan kahvihampaan kolotuksesta kertoi, että pelkästään kahvinkorvikkeita laskettiin olevan tarjolla yli 230 lajia.
Annetaan Fanny Hultin opastaa, kuten hän teki Emäntälehdessä: ”Menemme sitte katsomaan miten paljo vastikkeita on keksitty hädänaikana. Eri vihanneksista valmistettuja jauhoja, raparperi, selleri, porkkana, punajuuri, herne ja petäjäleipää, y. m. Kahvi- ja tee-vastikkeita rajattomassa määrin, saippuata koiran ja hevosen rasvasta, kalantotkuista, siirappia perunajauhoista y. m. — Valtion taloustoimikunta asettaa näytteille kokoelman erilaisia hätäleipälajeja, jotka on valmistettu maaseudun talouskouluissa.” (Hult 1918, 156.) Näyttelyä kokoamassa ollut Fanny Hult oli päätoimittaja ja Marttaliiton pitkäaikainen puheenjohtaja (vuosina 1904–1924).
Näyttelynäkymä Eva Somersalon arvioivassa lehtiraportissa. Suomen Kuvalehti, 07.12.1918, nro 49, s. 13. Lähde: Kansalliskirjaston digitaalinen sanomalehtiaineisto.
Marraskuun loppupuolella pidettyä näyttelyä oli valmisteltu pitkään ja avoimesti. Sinne oli kerätty ja saanut vapaasti ehdottaa esille pantavaa, siis pula-ajan oloissa ja tunnelmissa tuotettuja korvikekeksintöjä ja säilömisratkaisuja. Tarkoitus oli jakaa kansalaisten ideoita ja oppeja laajemmalle, periaatteessa kaikille avuksi tuleviinkin tilanteisiin.
Järjestäjinä toimivat Valtion kotitaloustoimikunta, Uudenmaan ja Hämeen läänien Maanviljelysseurat, Marttayhdistys, ja Suomen Lääkekasvien viljelys ja -keräysosuuskunta.
Runsaasti näytteilleasettajia paikalle innoittanut messutilaisuus keräsi huomiota sanomalehdissä. Raporttien mukaan yleisöä virtasi sisään niin kaupungista kuin maalta. Oleelliseksi osaksi ohjelmaa oli leivottu opettavaisia luentoja muita esityksiä. Näyttely toteutettiin monella tapaa nimenomaan naisten voimannäytteenä eikä tämä jäänyt huomioimatta varsinkaan naisliikkeen julkaisuilta.
Kokonaan soraäänittä ei selvitty. Lehdissä nousi esiin keskustelua ja kritiikkiä kielikysymyksestä – kriitikoiden mukaan näyttelyssä oli liiaksi ruotsinkielistä ohjelmaa, ja suomenkieliset vieraat eivät olleet tulleet äidinkielellään ymmärretyksi jossakin tilanteessa.
Erikoiselta yksityiskohdalta kuulostaa Eva Somersalon arviossaan Suomen Kuvalehdessä ilmaisema närkästys siitä, että näyttelyn ravintolassa hinnat olivat niin paisutettuja, että useimmat vieraat lienevät kovan taksan takia jääneet ilman vastikeleipää! Ainakin näyttelyssä ja kenties myös kahviossa oli tarjolla esimerkiksi kaisla- ja jäkäläleipää.
Vielä puoli vuosisataa vanhempi kriisiajan idea oli paloviinan valmistus jäkälästä. Kaikkein pahimpana nälkävuotena tunnetun vuoden 1868 kuluessa Suomen sanomalehdet julkaisivat runsaasti uutisia keksinnöstä, joka nimettiin jäkäläviinaksi, ruotsiksi tuolloin lafbränvin. Olen yhtenä koetapauksena tutkinut, kuinka tästä Ruotsissa tehdystä keksinnöstä ja siihen Suomen puolella ehdotetuista parannuksista uutisoitiin molemmin puolin Pohjanlahtea vuonna 1868. Tapaustutkimus on osa hanketta Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 (2020–2022), jota rahoittaa Svenska Litteratursällskapet i Finland ja joka tarkastelee tekstintoistoja kahden maan sanomalehdistöjen välillä. Pidin jäkäläviinan nostattamasta innostuksesta esitelmän Baltic Connections -konferenssissa huhtikuussa 2021.
Kovin pitkäikäistä nautintoainetta jäkäläviinasta ei kuitenkaan muodostunut, vaikka myöhemmin juuri 1918 Suomessa, tarkemmin Tampereella, jälleen valmistettiin jäkäläalkoholia. Ilmeisesti ja järjestäjätahot huomioon ottaen ymmärrettävästi kyseistä ”ilolientä” ei esitelty vastikenäyttelyssä. Lisäksi tuolloin jäkäläviina käytettiin valtaosin teollisuuden tuotteisiin.
Pandemia-ajan näyttely ja keksinnöt
Ajankohtaisen koronapandemian näkökulmasta tuntuu jäätävän huolettomalta, että näyttelyä marraskuulle 1918 järjestettäessä ei mainittu espanjantautia. Toinen aalto tuota erityisen tappavaa pandemiaa pyyhki ympäriinsä eri puolilla Suomea syksyllä 1918.
Nykytiedon valossa näyttää vahvasti siltä, että tapahtuma toteutettiin liian pian pandemian kannalta, sillä espanjantauti jatkoi kiertoaan. Yhtä ilmeiseltä näyttää, että aikalaiset eivät joko jaksaneet enää välittää tai että uusiin tautiaaltoihin ei oikein uskottu. Ehkä koettelemuksen arveltiin vihdoin olevan ohi.
Koronapandemia on sekin tuottanut monenlaisia uusia ajatuksia, käytäntöjä ja keksintöjä. Jotkin niistä varmaan jatkavat elämäänsä pandemian jälkeen. Digitaaliseen aikakauteen sopii, että keksintöjä on maailmalla jo kerätty verkkonäyttelyyn. Lisäksi Suomessa ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kerännyt korona-ajasta kokemuksia ja muistitietoa.
Kukaan ei vielä tiedä, milloin ”koronakeksintöjä” voi turvallisesti esitellä esimerkiksi jossakin museossa, mutta jos kriisiajan luovuus kiinnostaa, koronakatselmusta odotellessa kannattaa tutustua aiempien kriisien ja esimerkiksi loppuvuoden 1918 ponnistuksiin ja oppeihin.
Näin toisena pandemiakeväänä monista varmaan tuntuu siltä, että korona-aikaa avaavaan näyttelyyn en ainakaan astu syksyllä 2021. (Tuskin sellaista silloin vielä kukaan tarjoaakaan…) Silti omalla kierolla tavallaan kiinnostavaa historiaa tästäkin vaiheesta tulee – joskus tulevaisuudessa. Minähän vuonna kulttuurihistorian oppiaineessa tutkitaan koronakeksintöjä ja niiden vaikutushistoriaa?
Heinonen, Visa: Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1998.
Linnanmäki, Eila: Espanjantauti Suomessa. Influenssapandemia 1918-1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, (2005) 2. painos, Helsinki 2020.
Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993.
Tavaraa pursuavassa kulttuurissamme esineiden omistamisesta on tullut ongelma. Tämä koskee myös kirjoja, joita monella on mielestään aivan liikaa. Kirjojen ja muun tekstimuotoisen sisällön suoranaisen ylitarjonnan vastapainona etenkin nuorten lukuinnosta on kannettu viime vuosina suurta huolta. Kouluissa ja kodeissa onkin kehitelty erilaisia kampanjoita, joilla lapset saataisiin innostumaan lukemisen hidastempoisesta maailmasta.
Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa Sanojen liike ja tiedon paikat – oppineet kirjalliset yhteisöt 1800-luvun alun Suomessa (2020–2022) tutkitaan aikakautta, jolloin todellisuus oli kovin toisenlainen. Omaehtoinen rippikoulutason ylittävä lukutaito ei kuulunut kaikille eikä osallisuus kirjalliseen kulttuuriin ollut avoin mahdollisuus ympäri maan. Laajimmin levisivät uskonnolliset teokset mutta maallisempi lukemisto oli huomattavasti harvemman ulottuvilla. Merkittävät kirjakokoelmat olivat tiettyjen rajattujen piirien käytössä – kirjastolaitosta ei ollut vielä olemassa. Kirjakauppoja ja -painoja oli niin ikään vain muutama koko Suomen alueella. 1800-luvun alussa kirjalliset instituutiot olivatkin monin osin vasta muotoutumassa.
Sanojen liike -projektissa tarkastelussa eivät ole laajat kehityskaaret tai orastavien kirjallisten instituutioiden tutkiminen sinänsä. Kiinnostuksemme kohdistuu siihen tapaan, jolla kirjat ja muut painotuotteet olivat vuosisadan alussa läsnä lukevien aikalaisten elämässä ja miten painotuotteet tuottivat yhteisöllisyyttä. Olemme niin ikään kiinnostuneita aiemmassa tutkimuksessa katveeseen jääneistä toimijoista ja kokoelmista. Koska projekti tarkastelee aikaa ennen kansallisten instituutioiden – tai julkisuuden – kehittymistä, emme käsittele Suomea kokonaisuutena vaan suuntaamme huomion tiettyihin kirjallisiin keskuksiin, joihin opillinen tieto, kirjat ja julkiset kokoelmat keskittyivät. Projektissa tutkimuskohteena on kolme tällaista kirjallista keskusta, Turku, Porvoo ja Viipuri.
Näkymä Porvoon kaupunkiin noin 1820-luvulta. Kuva julkaistu aiemmin teoksessa Knapas & Koistinen, Historiallisia kuvia (1993). Doria-julkaisuarkisto.
Miksi juuri Turku, Porvoo ja Viipuri? Kaikki ovat varhaisia kaupunkikeskuksia, joilla on myös omanlaisensa kirjalliset yhteydet Suomen ulkopuolelle. Turku yliopistoineen oli vanhin Suomen alueen opillinen keskus ja tästä syystä niin ikään ensimmäinen kirjakauppojen ja julkaisutoiminnan paikka. Myös Porvoolla on ollut tärkeä merkitys opinkäynnin historiassa, sillä kaupungissa sijaitsi toinen Suomen varhaisista kymnaaseista (lukion edeltäjä) sekä merkittävä kirjasto. Viipurin omaleimainen historia näkyy myös alueen kirjallisissa yhteyksissä. Suurkaupunki Pietari oli lähellä ja siteet saksankieliseen kulttuuriin voimakkaat. Kaupungin ensimmäiset sanomalehdet olivatkin saksankielisiä.
Projektimme tutkimusryhmään kuuluu viisi tutkijaa. Hanketta johtaa Heli Rantala ja siinä työskentelevät myös Heidi Hakkarainen, Ulla Ijäs, Jukka Sarjala ja Janne Tunturi. Kaikki toimivat tutkijoina Turun yliopistossa. Ulla ja Heidi tutkivat projektissa Viipurin alueen kirjallista elämää. Heidin tutkimuskohteena ovat Viipurissa ilmestyneet saksankieliset sanomalehdet, ja Ulla tarkastelee itäsuomalaisia kirjakokoelmia sekä kirjojen reittejä näihin kokoelmiin. Heli ja Jukka keskittyvät tutkimuksissaan Turun kirjallisiin piireihin ja erityisesti ylioppilaiden kirjaintoon. Yhdessä Jannen kanssa Heli jäljittää myös Turussa toimineen F. A. Meyerin kirjakaupan vaiheita. Janne tutkii lisäksi Porvoon kymnaasin kirjastoa. Juuri tällä hetkellä käymme läpi monenlaista tutkimusaineistoa, kuten päiväkirjoja ja kirjeitä, sanomalehtiä sekä kirjakauppoja ja -kokoelmia koskevaa materiaalia.
Turun museokeskuksen esineistöä Luostarinmäen museolla. Kuva Sirpa Rannikko.
Historiantutkijalle luonteva tapa perehtyä tutkimaansa aikakauteen on yleensä erilaisten kirjallisten lähteiden lukeminen. Mutta voisiko 1800-luvun alun todellisuutta yrittää tavoittaa myös jollakin muulla tavalla? Tässä hankkeessa testaamme, miten 200 vuoden takaista maailmaa voisi lähestyä kävelemällä. Yksi projektimme tutkimuskohteista on kielitieteilijä A. J. Sjögren, joka opiskeli Turun akatemiassa 1810-luvulla. Iittiläissyntyinen Sjögren kävi Porvoon kymnaasia ja syksyllä 1813 hän matkusti kotiseudultaan Turkuun pääosin kävellen. Matkaseurana Sjögrenillä oli oma isä sekä hevonen, joka veti kärryissä 19-vuotiaan omaisuutta, muun muassa pientä kirjakokoelmaa. Koska kärryt olivat pienet ja hevonen ilmeisesti parhaat vuotensa nähnyt, matkasivat isä ja poika Iitistä Turkuun hevosen vierellä kävellen.
Sjögrenin aikaan pitkien matkojen taittaminen kävellen ei ollut mitenkään harvinaista, monelle se oli melkeinpä ainoa tapa päästä liikkumaan paikasta toiseen. Projektissa Sjögrenin matka Iitistä Turkuun toimii esimerkkinä siitä, mitä opin ja kirjojen vuoksi oltiin 200 vuotta sitten valmiita tekemään. Se myös konkretisoi 1800-luvun alun Suomessa vallinneita eri paikallisuuksien välisiä etäisyyksiä. Jotta me tutkijoina voisimme paremmin asettaa nämä etäisyydet tutkimamme aikakauden mittasuhteisiin, on meidänkin kokeiltava kävelemistä Iitistä Turkuun. Matkan aikana on tarkoitus dokumentoida Sjögrenin reittiä, paikkoja joissa hän on pysähdellyt ja joista hän on kirjoittanut – Sjögren nimittäin kirjasi matkan vaiheita päiväkirjaansa.
Projektin oli tarkoitus toteuttaa Sjögrenin jalanjäljissä tapahtuva vaellus jo vuonna 2020 mutta koronapandemia on vaikuttanut myös tähän aikataulun, kuten niin moneen muuhunkin asiaan. Niinpä kesällä 2020 tyydyimme tekemään lyhyemmän harjoituskävelyn Aurajokilaakson maisemissa ja Vanhalinnan kulmilla Härkätiellä. Liedon Vanhalinnalle johtava päällystämätön tieosuus on osa vanhaa Turun ja Hämeenlinnan välillä kulkenutta Härkätietä ja yksi Suomen museoteistä. Oman kävelyharjoituksemme aikana huomasimme, että tämä on myös hyvä tapa pitää projektipalavereita – yhdessä käveleminen voittaa ehdottomasti zoom-tapaamiset!
Härkätien laidassa kesäkuussa 2020. Kuva Heli Rantala.
Kävelemisen kautta tapahtuvan menneen maailman mittailun lisäksi testaamme hankkeessa myös muita tapoja tuoda tutkimaamme aikakautta lähemmäs tätä päivää. Projektin loppuvaiheessa on tarkoitus herättää hetkeksi eloon 1800-luvun alun turkulainen kirjapuoti tarinallisena pop up -näyttelynä. Projektin etenemistä voi seurata hankkeen kotisivuilla ja blogissa (https://sanojenliike.utu.fi/) sekä Instagramissa (@mobilityofwords).
Kirjoittaneet Juuso Airola & Arvi Seesjärvi osana syksyn 2020 Historian kirjoittaminen -kurssia
Ritarit saivat syntynsä omana soturiluokkanaan sydänkeskiajalla. Ajanjakson säihkyvähaarniskaisen taistelijan yleisimmistä ominaisuuksista muodostui ritarillisuuden kuva, ja käsite on jäänyt elämään vielä meidän päiviimme saakka. Ritarinkaltaisia sotureita oli kuitenkin olemassa jo ennen toiselle vuosituhannelle saapumista eikä ratsain taistelevaa soturia voinut pitää harvinaisena näkynä. Hevosista muodostui tällaisen taistelevan eliittiluokan tärkeä määrittelevä tekijä. Ritarit eivät käytökseltään juuri eronneet toisistaan, oli kyse sitten taistelemisesta tai vapaa-ajan vietosta. Kun näitä tapoja, piirteitä ja ominaisuuksia alettiin niputtamaan yhteen, syntyi kokonaisuus, josta alettiin puhua ritarillisuutena. Se pyrki kuvaamaan kaikkia ritareita ja heidän toimintaansa.
Ritarit taistelussa. Source gallica.bnf.fr/Bibliothéque nationale de France, MS NAF 15940, f. 11v
Ritarillisuuteen liittyvät ominaisuudet ja taidot
Kohteliaisuus ja hyvä käytös ovat piirteitä, joita usein liitetään ritarillisuuden käsitteeseen. Termin etymologia on kuitenkin paljon värikkäämpi. Ritareiden kulta-aikana vuosina 1100–1300 ei ritarillisuudesta vielä puhuttu, vaan käsite syntyi vasta tuon ajanjakson jälkeen kirjallisuuden parissa. Tarinoissa kuvattu ritarillisuus nojasi kuitenkin oikeaan toimintaan ja oikeisiin ritareihin. Ritariksi tullakseen oli oltava hyvä ja voitokas taistelija, mutta pelkkä taistelutaito ei yksinään riittänyt. Heidän tuli todistaa jatkuvasti omaa urheuttaan ja rohkeuttaan taisteluiden tiimellyksessä. Ritarius ei tehnyt ihmisestä automaattisesti urheaa tai rohkeaa, mutta ritarillisen soturin katsottiin edustavan molempia ominaisuuksia.
Ritarillisuuden esiintyminen ei rajoittunut vain fyysiseen taisteluun vihollista vastaan. Ritareilta odotettiin lisäksi heikkojen ja köyhien puolustamista. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että he auttoivat ja suojelivat naisia, leskiä ja orpoja, eli niitä, joiden ei katsottu itse kykenevän puolustamaan itseään. Ideaalisesti ritarillisuus oli itseään huono-osaisempien auttamista ja turvaamista niiltä, jotka heitä uhkasivat. Usein uhka tulikin sellaisilta, joilla oli varallisuus ja valta puolellaan. Suojelu ei vaatinut taistelemista, mutta tältä ei aina vältytty.
Taistelutovereiden auttaminen sekä puolustaminen olivat yhtä lailla osa ritarien elämää ja taisteluissa he olivat lojaaleita toisilleen. Lojaalius kattoi kentällä olevien sotureiden lisäksi myös valan vannomisen hallitsijalle, jota he toimillaan puolustivat. Ritarien uskollisuus kattoi kaikki omalla puolella taistelevat joukkojen johtajasta viimeiseen rivimieheen. Äärimmilleen vietynä se saattoi maksaa ritarin oman hengen, mutta ritarillisuuden arvomaailman mukaisesti tämä oli kuitenkin hyväksyttävä hinta uskollisuudesta omiaan kohtaan. Uskollisuus oli tärkeä osa koko ritariaatetta. Keskiajan ritarikuntien sisällä uskollisuusvaatimus tovereita kohtaan laajeni entisestään. Ritarin kuului puolustaa kaikkia saman ritarikunnan jäseniä hengellään, vaikka he olisivat olleet tuntemattomia toisilleen. Lojaaliuden kääntöpuolesta muodostui ritarillisuuden suurimpana pidetty synti eikä mitään pidetty niin hirveänä rikoksena kuin omien tovereidensa pettämistä. Pelkurimainen pakeneminen taisteluista oli pahin ja epäritarillisin teko, jonka ritari saattoi tehdä.
Herrasmiesmäisyys juontaa juurensa ritarillisuuteen. Ritarien muodostuessa omaksi korkeammaksi sosiaaliluokakseen he alkoivat omia piirteitä aatelisilta. Tavallisen kansan piireissä luku- ja kirjoitustaito olivat erittäin harvinaisia, mutta ritareiden keskuudessa niistä muodostui nopeasti yleisiä ominaisuuksia. Hovien erilaiset harrastukset löysivät myös kotinsa ritareiden keskuudesta. Metsästyksestä sekä runouden, musiikin ja tanssin taitamisesta muodostui osa ritarillista käyttäytymistä ja osaamista. Urheiden sotureiden lisäksi ritarit olivat kaunopuheisia keskustelukumppaneita, joilta onnistui myös sotimista sivistyneemmät aktiviteetit.
Ritareiden väkivaltainen elämä
Kaikki ritarit eivät olleet käytökseltään samanlaisia. Osa heistä eli koko elämänsä ritarillisia arvoja korostaen, mutta osa toimi täysin päinvastaisesti. Toimintamallien väliin mahtui vielä laaja kirjo ritarillisuuden erilaisia tulkintoja, jotka vaihtelivat toisistaan jopa ääripäästä toiseen. Ritarin sosiaalisen aseman saaminen ja sen tarjoama valta saattoivat riittää osalle sotureista ilman sen suurempaa sitoutumista aatteen ideaaleihin. Valehtelu, murhaaminen ja raiskaaminen olivat osa keskiaikaista elämää ja sodankäyntiä. Yksikään ritari ei ollut tällaisesta toiminnasta tiedoton ja joutui elämässään sellaisiin tilanteisiin, joissa ritariuden ihanteista ei näkynyt merkkiäkään.
Sodassa on aina kaksi osapuolta, joista molemmat pitävät omia toimiaan oikeana ja vastustajan puolestaan väärinä. Vihollisen alueiden ryöstely ja tuhoaminen olivat normaaleja sodankäynnin tapoja keskiajalla. Sillä oli psykologinen tarkoitus haastaa vihollisen auktoriteetti hänen omilla maillaan ja yrittää pakottaa hänet tätä kautta luovuttamaan. Armeijat eivät koostuneet vain hallitsijoille uskollisista taistelijoita vaan mukana oli myös maksettuja palkkasotilaita. Heistä eroten ritarit pyrkivät toimimaan taistelun tohinassakin ritarillisesti. Ritareista kertovat tarinat ja legendat saivat syntynsä näissä väkivaltaisissa kahakoissa, kun tarinat taisteluiden sankareiden uroteoista levisivät ihmisten korviin. Hyvään pyrkivät tarkoitusperät pystyivät kuitenkin vain harvoin tulemaan julki sodan kauheuksissa, eikä väkivallalta voitu välttyä.
…ja sen kaunisteltu kuva
Chanson de geste (sankarirunoelmat), joissa käsiteltiin Ranskaan, Britanniaan ja antiikkiin liitettäviä tarinoita, oli merkittävä tekijä ritarillisuuskäsityksen muotoutumiselle. Nämä 1100-luvulla kirjoitetut tarinat ammensivat kansataruista ja antiikin teksteistä. Keskiaikaiskirjailijoiden värikkään kynän myötä tekstit muotoutuivat osaksi aikansa ihanteita. Ritarilliset sodan ja kunnian kultit yhdistyivät taisteluissa, jotka olivat runojen keskeisiä elementtejä. Esimerkiksi antiikin tarinoita Aleksanteri Suuresta mukailtiin tukemaan ritariaatetta. Urheus, rohkeus, rehellisyys ja uskollisuus ovat adjektiiveja, joiden nähdään toistuvan keskiaikaisten ritarien lisänimityksissä Chanson de geste –sankarirunoelmissa.
Romanttinen puoli eli taruissa ja legendoissa. Ritariromantiikka maalasi ritareista kuvaa naisia palvelevina herrasmiehinä. Etenkin damsel in distress, eli pulassa oleva neitokainen on olennaisia teemoja keskiaikaisissa ritaritarinoissa. 1400-luvulla perustettiin lemmenhovi Ranskan kuningas Kaarle IV:n hyväksymänä. Hovi perustui naisten kunnioitukselle, ja sen jäsenet olivat ritareita sekä muita aatelisia. Kuitenkin on tiedossa sattumuksia ritarillisuuden arvojen kannalta kyseenalaisesta toiminnasta, joissa eräässä aatelismiehet lähtivät suurella joukolla ryöstämään kauppiaan leskeä – epäonnistuneesti. Naista kunnioittava ritarillisuus tuntuu tästä olevan kaukana. Aikalaiset sovelsivat ihanteellisia käsityksiä ritarillisuudesta omiin tarkoitusperiinsä ja tämänkaltaisissa tapauksissa monesti oli kyseessä jonkinlainen seuraleikki, jonka sääntöjä voi olla vaikeaa nykyajan perspektiivistä ymmärtää. Romantiikan rooli ritarillisuuden käsittämisessä korostui keskiajan jälkeisinä vuosisatoina. Esimerkiksi nykyaikana, kun kuulee sanan ritarillisuus, ensimmäisenä tulee usein mieleen nimenomaan herrasmiesmäiset käytöstavat.
Ulrich von Lichtenstein esimerkkinä ritallisuudesta, Universitätsbibliothek Heidelber, Cod. Pal. germ. 484, f. 237r https://digi.ub.uni-heidelberg.de/diglit/cpg848/0469
Ritarikuntien synty
Sodankäynti ja tappaminen olivat lähtökohtaisesti vastoin katolisen kirkon oppia. Sydänkeskiajalla kirkko alkoi kuitenkin hyödyntää kirkkoisä Augustinuksen lanseeraamaa ajatusta oikeutetusta sodasta. Tähän nojaten kirkko pystyi vihdoin antamaan tukensa eurooppalaisille armeijoille ja ritareille. Väkivallan opillinen hyväksyminen mahdollisti ristiretket. Pyhän maan koettiin olevan toisen vuosituhannen alussa uhattuna, ja kirkon piti lähteä puolustamaan kristinuskoa tai ainakin kerätä sotajojoukko tehtävää toteuttamaan. Ritarillisuuden ideaali alkoi omata hengellisiä piirteitä, kun ritarit alettiin nähdä Kristuksen puolesta taistelevina sotureina. Heidän toimintansa katsottiin olevan Jumalan hyväksymää. Kaikki ristiretkille osallistuneet saivat kirkolta pelastuksen aiemmista sekä matkalla tapahtuvista synneistä.
Kirkon hyväksynnän ja ristiretkien alkamisen seurauksena alkoi hengellisiä ritarikuntia muodostua sekulaarien rinnalle. Järjestöön sitoutumisen ja uskollisuuden vannomisen lisäksi jäseniltä vaadittiin uskonnollista lupautumista. Ritarit olivat sotureita, mutta myös kirkon edustajia, taistelumunkkeja, jotka elivät luostarisäännöstön mukaan.
Hengellisten ritarikuntien toiminta sisälsi muutakin kuin taistelemista ja uskonnollisia harjoitteita. Ristiretkien myötä syntynyt Temppeliherrojen ritarikunta kunnostautui esimerkiksi pankkitoiminnan saralla, jota useat Euroopan hallitsijat hyödynsivät. Ritarikunnilla oli yleisesti myös hyvä ja luotettava maine, joka mahdollisti tällaisen toiminnan harjoittamisen. Keskiaikaisten hallitsijoiden lupaukset eivät olleet aina kiveen hakattuja, mutta ritarikuntien sanansa pitäminen perustui kunniallisuuteen. Maallinen toiminta ei poistanut kirkon osallisuutta hengellisten ritarikuntien toiminnassa. Ne toimivat suorassa paavin alaisuudessa noudattaen hänen ja kirkon tahtoa. Temppeliherrojen kaltaiset uskonnolliset ritarikunnat olivatkin väkivallattoman kirkon aseistettu oikea käsi, jotka hoitivat taistelemisen sen puolesta.
Kirkko ja ritarillisuus – kuinka kirkko muodosti ja hyödynsi romantisoitua kuvaa ritarillisuudesta
Uskonto oli vahvasti mukana myös ritaritarinoissa ja niiden romantisoinnissa. Esimerkiksi The History of the Holy Grail sisältää kohtauksia, joissa enkeli, pyhimys tai Jumala itse tulee apuun taistelussa kristinuskon vihollisia vastaan. Yhdessä tarinassa Jumala antaa Seraphelle taistelukirveen, jolla Seraphe hukuttaa viholliset heidän omaan vereensä tehden heistä silppua. Ritarien elämässä pyhimykset ja uskonnollinen viitekehys olivat vahvasti läsnä. Esimerkiksi arkkienkeli Mikaelin voidaan katsoa edustavan ritarillista kuvaa taivaallisten sotajoukkojen korkea-arvoisena upseerina.
Tarinoiden ympärille syntyi kultinomaista mainetta, kun kirkko alkoi teettää esimerkiksi lasimaalauksia ja kerätä reliikkejä kristikunnan suurista sankareista. Pyhimyskultit ja ritarien ihannointi kulkivat käsi kädessä. Ritarien ihanteisiin kuului samoja arvoja, joiden kautta ansioituneita kirkon palvelijoita julistettiin pyhimyksiksi. Ei ole siis vaikeaa kuvitella, miten lasimaalauksien sankarit sotisovassa ja uljaasti taisteluun ratsastaen vaikuttivat tavallisten ihmisten mielikuviin.
Vuonna 1191 tehtiin kuningas Arthurin hautalöytö, jonka glastonburylaiset munkit tehtailivat avittaakseen omia taloudellisia pyrkimyksiään. Tarunomaisen kuninkaan hautalöydön odotettiin tuovan reliikkikaupan myötä suuret rahavirrat luostariin. Vaikka nykyään kyseinen juoni on paljastettu, niin aikanaan se oli uskottava ja muokkasi osaltaan historiaa. Saman sävytteistä historian muokkausta harrastivat myös Britannian historiaa sankarirunoelmiin kirjoittavat lyyrikot. Heillä oli vapaat kädet muokata kuvaa historiasta siten, että se sopisi paremmin ritarillisuuden muottiin.
*
Romantisoitu ritari juontaa juurensa ritarikuntien ja yksittäisten taistelijoiden tarjoamiin esikuviin. Todellisuudessa ritarillisuus ei aina pystynyt nousemaan esiin ritarien toteuttaessa velvollisuuksiaan, mutta se ei estänyt heitä tähän pyrkimästä. Hoveista ja aatelisilta lainatut harrasteet ja taidot sekä soturien oma kunniaan pyrkivä taistelijan etiikka yhdistyivät hevosen päältä taistelevassa ritarissa. Tarinoiden kautta näistä henkilöistä tuli kuitenkin elämää suurempia urhoja, joiden harvoin katsottiin toteuttaneen ritariuden varjopuolta.
Lähdeluettelo
Barber, Richard,The Reign of Chivalry. Suffolk, UK: Boydell Press, 1980.
