Teksti ja kuvat Anniina Peippo

Näin kotisohvalla viltin alla istuskellessani, pakkasten paukkuessa ja katsoessani ulkona satavaa lunta, minun on vaikeaa käsittää olleeni Roomassa vain pari viikkoa sitten. Osallistuessani kulttuurihistorian Rooman matkalle odotin niin monta asiaa ja samalla en kuitenkaan tiennyt mitä odottaa. Tahdoin kovasti nähdä mahdollisimman paljon erilaisia kohteita eri vuosisadoilta. Näin jälkikäteen on varsin huvittavaa, että juuri ne kohteet, joissa ryhmän kanssa vierailimme ja joista minulla ei ollut minkäänlaista alkukäsitystä, osoittautuivat mielestäni parhaimmiksi.

Kurssimme teemana oli kierrätys ja kerroksellisuus. Samaisessa hengessä kiersimmekin ympäri Roomaa nähden historiallisia kerroksia ja moniulotteista historiallista kuvastoa. Yhdeksi lempikohteistani muodostui Palazzo Massimo, 1800-luvulta peräisin oleva vanha jesuiittakoulu. Nykyään tämä palatsikoulu on museokäytössä ja siellä on nähtävillä monenlaista historiallista esineistöä neljässä eri kerroksessa. Museon alimmaisessa kerroksessa sijaitsivat pienesinekokoelmat, jossa oli kaikenlaisia vanhoja rahoja, mutta myös muita arvokkaampia käyttöesineitä, kuten koruja. Museossa oli myös varsin merkittävä veistoskokoelma, jota riitti katseltavaksi kolmessa eri kerroksessa. Näistä kuuluisimmat näkemämme veistokset lienevät Augustuksen patsas, Venus, Apollo ja roomalaiset kopiot kreikkalaisista urheilijapatsaista. Vaikken ole ehkä aiemmin osannut arvostaa pronssiveistoksia, viimeistään Palazzo Massimossa oppi arvostamaan roomalaista kädentyötä ja valutekniikkaa. Marmoriveistokset ovat kauniita, pinta on tasaista ja pehmeää, mutta jokin pronssipatsaiden rosoisuudessa ja ajan kuluttamassa pinnassa viehätti minua. Oli mielenkiintoista katsoa lepäävää nyrkkeilijää suoraan silmiin ja löytää hienonhienoja uurteita ja yksityiskohtia patsaan pinnasta. Käsityönä tehdyllä veistoksella näkyivät kasvoissaan sekä ottelun jälkeisen ruhjeet, että yksitellen pronssin pintaan kaiverretut hiussuortuvat.

Urheilijapatsaista saimmekin opastusta ryhmämme jäseneltä Idalta, joka oli kurssia varten perehtynyt urheiluun antiikin kulttuurissa. Vaikka roomalaiset eivät itse kovia urheilijoita olleetkaan, arvostivat hekin penkkiurheilua ja liikkeen yleistä estetiikkaa. Vaikka urheilu käsitteenä ei Roomassa ollut välttämättä yhtä hikistä ja verenmakuista olympiapainia kuin Kreikassa, näkyi roomalaisissa kopioissa herkkä ihmisanatomia sekä ihmiskehon yleinen arvostus.

Ylipäätään suosikkejani museon kokoelmissa olivat marmoriveistokset, joiden pehmeä pinta sai katseen lepäämään itsessään. Vaikka suurin osa patsaista olikin roomalaisten teettämiä kopioita kreikkalaisista alkuperäisteoksista, olivat ne täysin eri tasoa kuin nykyään tehdyt surullisenkuuluisat kiinalaiset piraattituotteet. Marmoreista yksi suosikeistani oli keisari Augustusta esittänyt patsas, jossa hänet oli kuvattu kietoutuneena huiviin ja suorittamassa Pontifex Maximuksen, ylipapin virkaa. Vaikka eihän se Massimon oma Venuskaan kauaksi suosikeistani jäänyt! Ylipäätään Augustusta kuvaavia patsaita oli mielenkiintoista katsoa, olihan Augustus yksi antiikin maailman suurista propagandisteista. Hänen sanotaan palkanneen runoilijoita, historioitsijoita ja taiteilijoita muokkaamaan julkisuuskuvaansa. Hänen ansiostaan kuvanveistossa alettiin suosia keisaria ihannoivia, realismia jäljitteleviä kuvaustyylejä. Tässä valossa häntä esittäviä veistoksia oli aina ilo katsoa ja pohtia, kuinka propagandan sävytteisiä nämä olivat. Kurssin parasta antia oli nähdä suuressa mittakaavassa jo antiikin aikana tapahtunutta kierrätystä, jossa taideaiheet ja tarinat toistuivat vuodesta toiseen.

Vaikka opintomatkalla olimmekin jo aiemmin päässeet tutustumaan myös roomalaiseen mosaiikkitaiteeseen, Palazzo Massimossa saimme tästä lisää esimerkkejä. Massimon ylemmissä kerroksissa oli esillä sekä arkipäiväistä, että juhlavampaa mosaiikkitaidetta. Vaikka yleisempää mosaiikeissa näytti olleen mustavalkoisuus, sen edullisuuden ja materiaalien helpon saatavuuden vuoksi näkyi silloin tällöin myös värikkäämpiä esimerkkejä. Mosaiikkitaiteesta omaksi suosikikseni nousi kissaa esittävä kuva, sillä eihän kukaan nykyäänkään voi sanoa ei kissavideoille!

Palazzo Massimon yksi kuuluisimmista kokoelmista ovat Livian talosta pelastetut freskot ja mosaiikit, joiden ansiosta pystymme jälleenrakentamaan roomalaista kotia mielessämme entistä paremmin. Koska yleisesti ottaen roomalaisesta kulttuurista näkyvämpiä taiteellisia esimerkkejä ovat veistokset, olin henkilökohtaisesti innoissani nähdessäni roomalaista maalaus- ja mosaiikkitaidetta vähän laajemmalti.

Livia Drusilla oli keisari Augustuksen kolmas vaimo, ja hänen Tiberin rannalla sijainnut talonsa löydettiin uudelleen 1800-luvun loppupuolella, jonka jälkeen alueella tehtiin arkeologisia kaivauksia. Koska talo alun perin hautautui lietteeseen joen tulvimisen seurauksena, talo ja sen maalaukset olivat säilyneet erinomaisesti ja täten antoivat lisää perspektiiviä entuudestaan tehtyjen niukkojen löydöksien tueksi. Livian talo oli ylellisesti maalattu, ylhäisnaisen koti, mutta kohteena se on arvokas esimerkki 30- luvun eaa. jälkeisestä käsityön taidonnäytteestä. Livian talossa minua erityisesti viehätti hänen punaisella sinooperilla maalattu huoneensa, mutta yhtä upea oli hänen pihapuutarhansa, jonka seinät oli koristeltu komein kukkakuvioin. Nämä seinämaalaukset oli maalattu myöhemmin opintomatkallamme Pompeissakin nähtävän toisen tyylisuunnan mukaisesti ja ne oli valitettavasti jouduttu siirtämään museon suojiin, jotta myös tulevat sukupolvet pystyisivät nauttimaan Livian talon seinämaalauksista.

Blogitekstini loppupuolella lieneekin sopivaa paljastaa Massimon kokoelmien ehdoton suosikkini. Museon kolmannessa kerroksessa kiekonheittäjäpatsaiden huoneesta poispäin kulkiessamme Marika (kurssin opettaja) pysäytti meidät erään veistoksen luo ja kysyi, mitä siinä näemme. Patsas oli marmoria, pehmeästi veistetty, esittäen nuorta nukkuvaa naista. Tai siltä se ensin näytti. Arvailujen jälkeen odotuksemme päättyi ja meille kerrottiin mitä veistos todella esitti: Hermafroditosia, kreikan jumaltarustoissa esiintyvää jumaluutta.

 

“Hermaphroditus, as he has been called, who was born of Hermes and Aphrodite and received a name which is a combination of those of both his parents. Some say that this Hermaphroditus is a god and appears at certain times among men, and that he is born with a physical body which is a combination of that of a man and that of a woman, in that he has a body which is beautiful and delicate like that of a woman, but has the masculine quality and vigour of a man. But there are some who declare that such creatures of two sexes are monstrosities, and coming rarely into the world as they do they have the quality of presaging the future, sometimes for evil and sometimes for good.”

–Diodoros Siculus, Bibliotheca historica

Patsas oli ehdottomia suosikkejani, sillä se oli persoonallinen ja vastasi nykyisen, muuttuvan maailman identiteettejä ja rajoja samalla kun mursi niitä. Vasta veistosta kierrellessä huomasi, kuinka omakin ihmissilmä oli hämättävissä ja kuinka sosiaaliset konstruktiot ohjaavat yhäkin elämänkatsomustamme ja maailmaamme.

Rooman matkasta jäi minulle paljon käteen. Muistelen lämmöllä kaikkea oppimaani ja kokemaani enkä vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta. Antiikin arkkitehtuurin ja taiteen ajattomuus sekä vielä tänäkin päivänä sen aiheuttama tunneskaala on ennen kaikkea hämmästyttävää. Rooman opintomatkalla opin paljon uutta, tämän lisäksi löysin myös uuden rakkauteni, Pecorino-juuston. Suosittelen sitä lämpimästi.

Tammikuussa 2017, jo lähes vuosi sitten, osallistuin kulttuurihistorian oppiaineen suunnittelupäivään. Suunnittelupäivä järjestetään vuosittain tammi-helmikuussa ja se kulkee nimellä Laivaseminaari. Perinteisesti kyseisessä kokouksessa perustetaan muun muassa erilaisia työryhmiä, jotka suuntaavat oppiaineen tulevaisuuteen.

 

Nyt seminaaripäivässä perustettiin muistitietotyöryhmä, jonka toimenkuvaksi määriteltiin oppiaineessa tehtyjen Rooman opintomatkojen muistitiedon taltioiminen. Ilman mainittavaa kokemusta muistitiedon keräämisestä ilmoittauduin mukaan työryhmään, myös omaksi hämmästyksekseni. Olen asunut Roomassa noin kuusi vuotta, ehkäpä siitä olisi jotain apua muistelijoita haastateltaessa.

Mitä on tapahtunut sitten tammikuun? No on siivottu komeroita – viittaan tässä kollegan lausahdukseen, kun keväällä osa työryhmästä kaiveli oppiaineen arkistoja. Arkistokaivauksista kuulemme toivottavasti tuonnempana.

Maanantaina 4.12. otimme ison askeleen eteenpäin, kun järjestimme osana Romanus sum –luentokurssia ”Kulttuurihistorioitsijan Rooma” –keskustelupaneelin. Kutsuimme paneeliin eri vuosikymmenten kulttuurihistorian entisiä opiskelijoita, jotka ovat osallistuneet Rooman opintomatkoille. Nämä mainiot keskustelijat, Maria Merikanto, Merja Isotalo, Mikko Kalhama, Mona Mannevuo ja Juha Isotalo, johdattivat konkarikulttuurihistorioitsijat nostalgiamatkalle ja epäilemättä herättivät opiskelijoiden innon kohdata Rooman.

Parituntisen keskustelun aikana, jota johtivat ansiokkaasti Otto Latva ja Hannu Salmi, ja jota varten opiskelijat olivat myös suunnitelleet kysymyksiä omien kiinnostustensa pohjalta, kuulimme Rooman ristiriitaisuuksista, yhtäältä kaupungin kaoottisuudesta ja toisaalta rauhasta, joka syntyy siitä, että kaikki ei ole kiellettyä. Italiassa kaikella on tapana lutviutua, näin tapahtuu usein myös Roomassa.

Saimme tietää, että 1970-luvulla kulttuurihistorian opintomatkat eivät pitäneet sisällään jalkautumista populaarikulttuurin pariin. Jos sellaiseen humpuukiin halusi tutustua, siistein tapa oli katsella italialaisia televisio-ohjelmia Villa Lanten parlatoriossa. Tuolloisille, lähinnä korkeakulttuurien maailmaan perehtyneille opiskelijoille paikallisen television ohjelmatarjonta oli siinä määrin kauhistus, että kotimainen YLE oli matkan jälkeen korkeassa kurssissa.

 

1970-lukuun verrattuna myöhempien 1990-luvun kurssien arveltiin olleen bakkanaaleja, joissa illat vierähtivät pitkiksi Trasteveren legendaarisessa Bar San Calistossa.

2000-luvulla populaarikulttuurista kuulosti tulleen opintomatkojen valtavirtaa, kun opiskelijat suuntasivat professorinsa johdolla Stadio Olimpicolle seuraamaan italialaisten lempipenkkiurheilua, jalkapalloa.

Kysymys siitä, mikä oli kurssin mieliinpainuvin hetki, toi kuulijoiden silmien eteen näkymän Villa Lanten Azzurra-huoneen ikkunasta: aamuauringon punertavassa usvassa kylpevä Rooman historiallinen keskusta. Che meraviglia! Kuulijoiden hartaan hetken rikkoi yleisöstä kuuluva isän ääni, joka ojensi muistelevaa poikaansa Rooman visiittien kronologiassa. Roomaan siis palataan aina uudestaan!

Paluun toistuvuudessa kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että opintomatkasta Roomaan, ja erityisesti sen mahdollistamasta oleskelusta Suomen Rooman instituutissa, tuossa 1500-luvun alun renessanssihuvilassa Villa Lantessa, muodostui lähtemätön osa nuoren ihmisen ja kulttuurihistorioitsijan minuutta.

Työryhmä tulee antamaan lopullisen raporttinsa oppiaineen Rooman opintomatkoista ja keräämästään muistitiedosta oppiaineen 50-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2022. Kaapit avataan ja pölyiset kansiot paljastetaan: silloin selviää muiden asioiden mukana, miksi tuomiorovasti Huovinen 1970-luvun kaunotaiteita tähdentävällä kurssilla turvautui runsaaseen määrään ristinmerkkejä tuiki tavalliselta vaikuttavassa roomalaisessa kirkossa.

 

Kiitämme lämpimästi kaikkia paneeliin osallistuneita!

Historian opiskelijalle tärkeitä paikkoja ovat kirjastot ja arkistot. Opiskelijat tutustuvat kirjaston käyttämiseen heti opintojen alussa eikä kynnys nykäistä kirjastonhoitajaa hihasta ole suuri, mikäli tenttikirjaa ei hyllyväleistä löydykään. Entä sitten arkistot, missä ne sijaitsevat ja mitä kaikkea niistä löytyy? Opiskelijoita opastetaan myös arkistojen maailmaan, mutta ne jäävät silti helposti vieraiksi. Kynnys lähteä arkistoon on suuri opiskelijalle, joka ei ihan välttämättä edes tiedä mitä etsii ja mistä sitä pitäisi etsiä. Kulttuurihistorian oppiaine järjesti opiskelijoille perjantaina 17. marraskuuta opintomatkan tutustumaan arkistojen saloihin. Linja-auton täytti luokkaretkimäinen innostus, kun aamuvarhain suuntasimme moottoritielle kohti Helsinkiä ja kolmea vierailukohdettamme: Kansallisarkistoa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoa sekä Kansallista audiovisuaalista instituuttia.

Retki alkoi Kansallisarkistosta, jonka historiallisessa ja arkkitehtuurisesti vaikuttavassa rakennuksessa riitti jo ihmettelemistä. Ulkokuorta enemmän meitä kiinnosti tietysti arkistohyllyjen sisältö. Kansallisarkistossa säilytetään erityisesti viranomaisaineistoja. Arkistotiedon digitointi on hidasta, joten Kansallisarkistonkin kokoelmista vasta noin 2% on saatu digitoitua. Kansallisarkiston käytetyimpiä aineistoja ovat juuri digitoidut aineistot, ja loput noin 200 hyllykilometriä aineistoja odottelevat tutkijoita Kansallisarkiston alla kahdeksassa kerroksessa.

Lounaan jälkeen siirryimme tutustumaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, jonka erityisalaa ovat kirjallisuuteen ja perinteisiin sekä nykykulttuuriin liittyvät aineistot. SKS:n päärakennuksessa sijaitsee arkiston lisäksi viehättävä kirjasto, josta löytyy monipuolisesti suomalaista kirjallisuutta. Minulle elävämmin mieleen jäivät tutkijasalin puiset ja ajan patinoimat arkistokortistot, joista löytyi tietoa kansanperinteen kokoelmista. Laatikoiden tunnistelaput olivat paikoin suoranaista runoutta ja nostattivat hymyjä arkistovieraiden kasvoille.

Retkemme viimeisessä kohteessa, Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa, tutustuimme muun muassa suomalaisten elokuvien, televisio- ja radio-ohjelmien arkistoaineistoihin. Täydellisesti ohjelmavirtaa on tallennettu vuodesta 2009 lähtien, ja osa aineistoista on käytettävissä myös etäkatselupisteillä. Meillä Turussa vanhoista televisio-ohjelmista voi nauttia esimerkiksi Teutorin ja Feeniksin kirjastoissa. Satavuotiaan Suomen kunniaksi KAVI on myös lanseerannut Elävä muisti -palvelun (www.elavamuisti.fi), jossa voi selailla valittuja paloja KAVIn arkistoaineistoista. Suosittelen lämpimästi palveluun tutustumista, sillä sieltä löytyy suorastaan hulvattomia aarteita arkistosta.

Kaiken kaikkiaan opintomatka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Jo nopealla käväisyllä aiemmin etäiseltä tuntuneet arkistot tulivat todellisiksi paikoiksi. Jokaisessa vierailukohteessa meidät otettiin lämpimästi vastaan, ja arkistojen henkilökunta kertoi iloiten toiminnastaan. Selväksi kävi, että henkilökunta auttaa mielellään opiskelijoita löytämään sopivia aineistoja opinnäytetöitä varten. Arkistoilla on omia hittituotteita, mutta niiden lisäksi arkistoista löytyy monia lukemattomia lähteitä, joista edes tutkijat eivät välttämättä ole tietoisia. Eikä arkistossa asioidakseen tarvitse olla asiantuntija: arkistojen palvelut on tarkoitettu ihan kaikille ja kysymällä asiat selviävät. Päivän jälkeen olo oli kuin lapsella lelukaupassa, sillä olin kuullut monista mielenkiintoisista aineistoista, joista olin vielä aamulla täysin tietämätön!

Veera Semi

 

Helsingin Sanomissa julkaistiin torstaina 26.10. Turun seudulla 1800-luvun lopulla ilmenneitä lastensurmatapauksia käsittelevä kirjoitus, josta julkaistiin myös nettiversio (vain tilaajien luettavissa). Toisin kuin kirjoituksessa vihjataan, nämä tapahtumat eivät ole unohtuneet. Kuten olen ympäristöpolitiikan tutkija Outi Ratamäen kanssa todennut Suden kanssa -teoksessa (2014), 1800-luvun lastensurmat ovat osa kulttuurista muistia.

Aikalaiset pitivät tapauksia poikkeavina: ihmisten kimppuun käyneiden susien uskottiin yleensä sairastavan rabiesta, mutta lastensurmatapauksissa sudet kuvattiin terveiksi. Terveen suden käyminen ihmisen kimppuun ymmärrettiin epänormaaliksi käytökseksi. Tästä huolimatta ihmisen ja suden suhteen menneisyydestä muistetaan Suomessa parhaiten juuri lastensurmatapaukset. Tapaukset nostetaan julkisessa keskustelussa toistuvasti esiin, erityisesti hetkinä, jolloin ihmisen ja suden kanssakäyminen on aiheena ajankohtainen. Niiden muistoa pidetään yllä; Ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

1800-luvun tapahtumia ei tule unohtaa, mutta ne on hyvä asettaa historialliseen kontekstiinsa. Susien tekojen syitä tulisi pohtia – aikalaisetkin tekivät niin. Helsingin Sanomien kirjoituksessa keskityttiin referoimaan 1800-luvun sanomalehtien kuvauksia tapahtumista. Tällöin unohtuu lähdekritiikin käyttö: sanomalehtien, aikalaiskirjallisuuden, tilastojen tai kirkonkirjojen kuolinsyymerkintöjen antamia tietoja ei voi ottaa täysin annettuina.

Se, mitä muistamme ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä, vaikuttaa tämän päivän tilanteeseen. Korostamalla susihistorian konfliktisuutta ylläpidetään susisuhteen nykyistä konfliktisuutta. Valikoiva muisti vahvistaa kielteistä susikuvaa ja lisää pelkoa. Se voi toimia perusteluna susien läsnäolon vastustamiselle ja laittomille kaadoille. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan jaa kielteistä susikuvaa. Monet myös haastavat lastensurmatapausten todenperäisyyttä tai painottavat sitä, etteivät sudet ole Suomessa tappaneet ihmistä pitkään aikaan.

 

Olisi aika muistella muitakin vaiheita ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä. Pian valmistuvassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen vähälle huomiolle jäänyttä 1900-lukua. Toisin kuin Helsingin Sanomien kirjoituksessa todetaan, ei Suomesta tullut 1800-luvun lopulla tehostetusta metsästyksestä huolimatta sudetonta. Sudet näkyvät tarkastelemissani aineistoissa 1900-luvun alusta lähtien. Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Aineistoina on käytetty esimerkiksi 1900-luvun eri vuosikymmeninä eri puolilla Suomea kuolleiden susien jäänteitä. Nämä tapetut tai muulla tavalla kuolleet sudet kertovat siitä, että Suomessa on ollut ainakin yksittäisiä susiyksilöitä 1900-luvulla, vaikka säännöllisesti lisääntyvää tai pysyvää susikantaa ei välttämättä olisikaan ollut. (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014). Susista ei itseasiassa voitu päästä täysin eroon, sillä niitä tuli ajoittain maahan itärajan takaa.

Se, oliko susia Suomessa 1900-luvulla vai ei, voi tuntua epäolennaiselta saivartelulta. Sudettomuutta – kuten konfliktista menneisyyttä – voidaan kuitenkin käyttää perusteluna susien tappamiselle ja susien käytöksen epänormalisoinnille. Voidaan ajatella, ettei ole luonnollista, että susia taas esiintyy eri puolilla Suomea. Se, että susilaumoja havaittiin viime vuosisadan lopulla ja 2000-luvun alussa pitkän tauon jälkeen muuallakin kuin Itä-Suomessa, ei tarkoita, etteikö susiyksilöitä olisi eri puolilla maata liikuskellut. Ne vain ehdittiin yleensä tappaa, ennen kuin ehtivät perustaa lauman.

Väite Suomen sudettomuudesta kytkeytyy konfliktisen menneisyyden muisteluun toisellakin tapaa. Ratamäen kanssa analysoimme tapoja muistella ja kirjoittaa lastensurmatapauksista. Usein kirjoituksissa (esim. Teperi 1977 ja Lappalainen 2005) korostuu ajatus ihmisen ja suden välisestä taistelusta, jonka ihminen lopulta voittaa. Susien hävittämisen myötä ihmisten elämän esitetään muuttuneen turvalliseksi, kun haitallinen vihollinen on poistettu ihmisten elämänpiiristä. Tällaisessa ajattelutavassa ihmisen ja suden yhteiselo voi olla seesteinen nurinkurisesti vain, jos susia ei ole. Ihmisen ja suden yhteinen menneisyys ei kuitenkaan ole ollut vain konflikteja toisensa perään. Tämän muistamisen tärkeydestä olen kirjoittanut myös Politiikasta-verkkolehdessä.

Sillä, miten kirjoitamme menneisyydestä ja mitä seikkoja muistamme susihistoriasta, on merkitystä tämän päivän susisuhteelle.

 

Lähteet:

Aspi, J. , Roininen, E., Ruokonen, M., Kojola I. & Vila, C. Genetic diversity, population structure, effective population size, and demographic history of the Finnish wolf population. Molecular Ecology 15/2006, 1561–1576.

Jansson, E., Harmoinen, J., Ruokonen, M. & Aspi, J.: Living on the edge. reconstructing the genetic history of the Finnish wolf population. BMC Evolutionary Biology (64) 14/2014, 1-20.

Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Metsäkustannus, Hämeenlinna 2005.

Lähdesmäki, Heta & Ratamäki, Outi: ”Kykenemmekö luopumaan susifetissistä? – Kriittinen luenta suomalaisesta susihistoriasta.” Teoksessa Suden kanssa. Toim. Juha Hiedanpää & Outi Ratamäki. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2015, 16–41.

Teperi, Jouko: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Suomen historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 101, Helsinki 1977.

Susi koitui lukuisten lasten kohtaloksi, Helsingin Sanomat 26.10.2017.

 

Tekstiä korjattu 13.1.2020:

Kohta ”Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Niiden mukaan susikanta ei hävinnyt, ja Suomessa on ollut susia läpi 1900-luvun, vaikkakin välillä hyvin vähälukuisesti (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014)” on ollut virheellinen. Muutettu muotoon: ”Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Aineistoina on käytetty esimerkiksi 1900-luvun eri vuosikymmeninä eri puolilla Suomea kuolleiden susien jäänteitä. Nämä tapetut tai muulla tavalla kuolleet sudet kertovat siitä, että Suomessa on ollut ainakin yksittäisiä susiyksilöitä 1900-luvulla, vaikka säännöllisesti lisääntyvää tai pysyvää susikantaa ei välttämättä olisikaan ollut. (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014).”

 

Kulttuurihistorian oppiaineeseen saapuu kevääksi 2018 Fulbright-professori Richard McElvain, joka pitää kurssit  History of Western Theatre through the American Prism 
ja Acting; American Stage and Film Performance Techniques.

Tässä muutama rivi, joilla Richard kertoo taustastaan ja työstään ja antaa vastauksen kysymykseen, mikä sai hänet hakeutumaan Suomeen Fulbright-professoriksi.

I have been a professional Actor/Director/ Playwright in America for 40 years and played the title roles in Macbeth, Tartuffe, The Old Man and the Sea and Galileo. I have directed half the Shakespeare cannon, translated and directed four plays of Moliere and did my own adaptation of Antigone in which I played Creon. Last Summer I wrote and staged a one-man-show based on Stefan Zweig’s The Chess Player and premiered it at The Edinburgh Fringe to great acclaim.

For the last 20 years I have with colleagues built an award winning Professional Theatre and Film Performance Training Program at Fitchburg State University in Massachusetts.

Finland has always fascinated me. Colleagues who had done Fulbright Scholarships in Finland convinced me that It would be a great fit for me so I took their advice. I’m thrilled to be spending the spring in Turku.

 

Perjantaina 29. syyskuuta tarkastettiin Helena Lindsténin väitöskirja ”Olkaa hyvä ja ottakaa. Pankaa sekaan ja kastakaa”. Kahvinjuonti suomalaisten maaseutukotien arjessa ja juhlassa 1920-luvulta 1960-luvun lopulle. Vastaväittäjänä toimi Helsingin yliopiston kuluttajaekonomian professori Visa Heinonen.

Lindsténin väitöskirja lienee kantta myöten herkullisin kustoksen koskaan lukema. Tässä väitöskirjassa on liitteenä jopa pula-ajan kakkureseptejä! Tutkimus onkin harvinaisen lähestyttävä; se suorastaan vaatii nyökyttelemään yksimielisyyden merkiksi pohtiessaan maaseutukotien kahvittelukäyntänteitä, kursailukulttuuria, kahvihierarkioita ja kahvirekvisiittojen merkityksiä – ja pakottaa myös olemaan yksimielinen teoksessa siteerattujen muistelijoiden kanssa. Moni varmasti muistaa kahvin tuoksun jostain lapsuuden tilanteesta. Moni varmasti myös tunnistaa kursailun säännöt: Itä-Suomessa korostui iän tuoma arvojärjestys, Länsi-Suomessa puolestaan aseman ja varallisuuden tuoma asema.

Lindsténin tutkimus pohjautuu erittäin laajaan alkuperäisaineistoon, jonka päärungon muodostavat muistitietoaineistot, Kotiliesi-lehdet sekä tapa- ja valistuskirjallisuus. Teoksessa on runsas kuvitus, mutta tutkimuksen laajuuden vuoksi Kotilieden mainokset on rajattu tutkimuskysymyksen ulkopuolelle.

Vastaväittäjä arvosti erityisesti tarkastetun tutkimuksen tarjoamaa talonpoikaisen eetoksen analyysiä ja modernisaation voiman erittelyä. Kaiken kaikkiaan Lindsténin tutkimus on erittäin monipuolinen analyysi maaseudun kahvittelukulttuurista. Sitä kuvaa mainiosti tekijän käsitekuva kahvinjuontitilanteesta:

 

Eurooppalainen mediatutkijoiden järjestö ECREA toimii suurtapaamisten ohella pienesti. Järjestöön kuuluvat radiotutkijat kokoontuvat joka toinen vuosi. Tällä kertaa tapaaminen oli syyskuussa Lublinissa Puolassa. Osallistuin ryhmän konferenssiin ensimmäistä kertaa. Kaupunki on minulle entuudestaan tuttu pelkästään kirjailija Isaac Bashevis Singerin romaanista Lublinin taikuri, jossa juutalainen silmänkääntäjä ajautuu umpikujaan ja oppii, mikä on elämässä tärkeää.

Maria Curie-Skłodowska -yliopiston järjestämään kolmepäiväiseen konferenssiin oli ilmoittautunut 57 osallistujaa. Eniten vieraita oli Euroopan maista, mutta mukana oli tutkijoita Kanadasta, Meksikosta ja Australiasta. Konferenssin otsikkona oli Radio Relations, jonka mukaisesti järjestäjät halusivat osallistujat pohtimaan, millaisia suhteita radio rakentaa ja millaisissa konteksteissa se on toiminut ja toimii. Omassa puheenvuorossani pohdin julkisen palvelun yleisradiotoimijoiden varhaisia oletuksia omista tehtävistään.

 

Tutkijoita askarruttavat vaikkapa podcastit, feature-ohjelmat ja auditiivisen kerronnan keinot. Joitakuita kiinnostaa, miten kaupallinen mainosradio virtaviivaistaa tuotteensa ja pyrkii mittamaan myös kuuntelijoiden tunteet.

Yksi pääesitelmöitsijä, italialainen mediatutkimuksen professori Enrico Menduni, korosti historiakatsauksessaan median konvergenssia. Hänen mukaansa ei enää edes ole tarpeen puhua radiosta. On erilaisia alustoja, joilla välitetään näkö- ja kuuloaistille tarkoitettuja mediatuotteita. Äänimediumi voi silti olla elinvoimainen viestimisen muoto, Menduni järkeili.

 

Brittiläinen emeritusprofessori Seán Street laittoi yleisönsä pohtimaan runoutta. Esitelmän keskiössä oli kuuloaisti, onhan runouden perusolomuoto ääneen lausuttu ja sanoina kuultu puhe. Aktiivinen feature-ohjelmien tekijä ja kirjailija puhui äänten tavasta luoda merkityksiä. Tallennettuna tai ei, äänet saavat voimansa hiljaisuuden luomassa taustassa. Mistä Dylan Thomasin äänten runoelma, Maitometsä, alkaa? Street kysyi retorisesti: Hiljaisuudesta.

Konferenssivierailla oli mahdollisuus astua itse hiljaisuuden historiaan. Oheisohjelmaan kuului tutustuminen vaikuttavaan Grodzka Gate – NN Theatre -keskukseen. Yksi sen päätehtävistä on muistella Lublinia juutalaisena kaupunkina. Keskus sijaitsee paikalla, josta alkoi Lublinin juutalainen kaupunginosa. Sen 43 000 asukkaan yhteisö tuhoutui natsimiehityksessä käytännössä täysin. Museoon on luotu kansiot menetetyistä ihmishengistä. Joistakin on tietoja enemmän, toisista ei juuri mitään. Sellainen on hiljaisin todiste tapahtuneesta.

 

Museo ei sentään ole äänetön, vaan kyseessä on elävän historian keskus. Yksi tuoreista hankkeista on sotia edeltäneen Lublinin äänimaiseman rekonstruktio; tallenteella kaikuu kauppiaiden jiddišinkielinen toripuhe, kiireisiä askeleita, kauempana lonksuvat hevoskärryn pyörät. Paljon ääntä, vähemmän hiljaisuutta. Tämähän on Lublinin taikurin, silmänkääntäjä Yashan, äänimaisemaa. Kaikkiaan osuva vierailukohde radiotutkijoille.

Lauantaina 9.9.2017 tarkastettiin Janus-salissa FM Anu Salmelan väitöskirja Kuolemantekoja. Naisten itsemurhat 1800-luvun jälkipuolen tuomioistuinprosesseissa. Vastaväittäjänä toimi professori Pirjo Markkola Tampereen yliopistosta.

Tilaisuudessa oli 58 kuulijaa, jotka saivat nauttia kiintoisasta väitöksestä, jossa vastaväittäjä oli rakentanut apparaattinsa hyvin huolellisesti ja analyyttisesti ja jossa väittelijä vastasi kysymyksiin perusteellisesti ja osoittaen erinomaista aineistonsa ja lähtökohtiensa asiantuntijuutta. Hän toivoi tutkimuksensa haastavan tutkimuksen ihmiskeskeisyyden, osoittavan, että merkityksenantoihin vaikuttavat monet ei-inhimilliset seikat ja haastavan kysymään, mitä ihmisyys on.

Salmelan tutkimus on uraauurtava; kulttuurihistorian kansainvälisessä tutkimuskentässä hän on ensimmäisiä, jotka suoraan soveltavat Karen Baradin toimijuusrealismia empiiriseen aineistoon. Vastaväittäjä kiitti erityisesti ensimmäisen käsittelyluvun ”Obduktiopöydällä” sisältöä poikkeuksellisen kiintoisaksi, avaahan se aineistoltaankin suorastaan järisyttävän näkökulman menneisyyteen.

Ruumiinavauspöytäkirjoja on historiantutkimuksessa käytetty lähteenä merkittävän vähän verrattuna esimerkiksi oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, joten niiden läpikäynti tutkimuksessa on erityinen ansio. Kuten vastaväittäjä totesi, Salmelan tutkimus tarjoaa tämän aineiston kautta kiintoisan näkökulman myös oikeuslääketieteen historiaan.

 

Becoming a Fulbright Visiting Scholar has surely been one of the highlights of my academic career. For a Cultural Historian from University of Turku, Finland, this was an opportunity to reach out and embrace new connections, resources, and cultural experiences. Six months in a new setting gives a lot of opportunities for postdoctoral research, travel and networking. Cleveland (OH) turned out to be a revelation for a scholar interested in the cultural history of popular music, and popular culture in general. My own postdoctoral project is concerned with future imagining in popular culture, especially related to Science Fiction, and Transhumanism.I didn’t choose Cleveland for touristic reasons, obviously. The place had a lot to offer for my research. First and foremost, the city hosts the Rock and Roll Hall of Fame, which, despite being perhaps a slightly outdated museum for the grand narrative of baby boomers’ rock experience, still has interesting collections, and also facilitates a separate Rock and Roll Hall of Fame Library and Archive. Even if I was based to Case Western University’s Center for Popular Music Studies, a lot of my actual research work took place in this wonderful archive and library.

 

Another, perhaps even more impressive archive, is just two hour drive away. Bowling Green State University (Ohio) has a Department of Popular Culture, established already in 1973, with the groundwork started in the 1960s, and they have ever since collected popular culture in various formats. There are actually two archives: Ray and Pat Browne Library for Popular Culture Studies, and The Music Library and Bill Schurk Sound Archives. These combined make the place the second biggest collection of popular culture in United States, only surpassed by the Library of Congress. In May 2017 I had a chance to stay in Bowling Green archives for a week, attending a Popular Culture Association Summer Institute, which mostly meant full on archival work, fuelled by discussions with other professionals of the field.

But a great Fulbright experience is also about getting to know the country. That in mind, I made a conference trip to Popular Culture Association/American Culture Association National Conference in San Diego a little bit unusual way. Traveling with a colleague, Professor of Cultural History Kari Kallioniemi, who first had come to Cleveland to give a visiting lecture with me, we first took a Megabus from Cleveland to Chicago, and from there Amtrak California Zephyr train to San Francisco. This is one of the crown jewel train rides out there. Three days, seven states… After the flatness of Illinois, Iowa and Nebraska, the mountains of Colorado, Utah, and Nevada offered unforgettable views; the rails followed Colorado river for more than 200 miles. And then the ascension to blossoming California crowned the ride. 

We rented a car from San Francisco, and drove down to San Diego in two days, mostly following the legendary Pacific Coast Highway. Unfortunately the road was destroyed by mudslides near Big Sur, hence a bit of detour on Highway 101 was needed. But even despite minor setbacks this kind of journey really revealed the amazing variety of landscapes and lifestyles this country has to offer. The village of Solvangen, where we stopped for the night, turned out to be an utterly strange wine area kitch heaven, founded by eccentric Danish reverends in the beginning of 20th century. Garden elfs, a Hans Christian Andersen museum, vintage motorcycle museum, a wind mill, and several ‘Danish’ bakeries decorated this place that was also featured in the film Sideways (Alexander Payne 2004). It absolutely needs to be a target of a future research project!  
The PCA National Conference is the biggest annual meeting of popular culture scholars, always taking over a hotel with thousands of participants. This time, in San Diego Marina, there were about 4000 of us, with topics covering every imaginable genre and practice of popular culture – for example adaptations, beer culture, cemeteries, fat studies, Jack London, medievalism, professional development, sea literature, Tarot, virtual identities, and westerns had their special multi-session strands. We were happy to notice, during the presidential meeting, that there is again a strong will for international collaboration within the PCA Board, which means we might get more delegates from USA for our future European Popular Culture Association conferences, including Prague in 2018. All three Finnish Cultural History members of the EPCA Board – Kallioniemi, Pekka Kolehmainen, and me – were promoting the future of European popular culture studies.

After San Diego, we headed to Los Angeles. It was a great chance to explore UCLA with Professor of Media Archaeology – and Turku Cultural History alumni – Erkki Huhtamo. He introduced us the UCLA campus in Westwood. My original plan was to give a visiting lecture there, like Professor Kallioniemi did, but instead I had to head to Minneapolis for a Fulbright Enrichment Seminar Feeding the World. That was one of the highlights of my Fulbright period, getting to know other Fulbrighters from around the world, and getting some very interesting angles to food history, production, and future – also some critical awareness included.

I gave invited talks on my research at Case Western in Cleveland, at Bowling Green State University, and Western University in London, Ontario. This last mentioned made it possible to do a family trip around lake Erie, crossing to Canada via Detroit and returning to USA via Niagara Falls. I was very happy indeed to have my family with me for 1,5 months – my wife Maarit Leskelä-Kärki, who works as a Senior Lecturer at Cultural History, had a possibility to focus on the writing of her new book while there. But life is not only research. This time in another culture was a big deal for our two children. We frequented a lot of museums and other places with meaning and beauty – and did a fair amount of local and long distance traveling. In addition to Canada, we visited Bowling Green, Montauk, New York, Toledo, and Washington. In my own free time I also played numerous singer-songwriter gigs in Cleveland folk scene, and trained a lot of Aikido in a good local dojo.