(teksti: Eleonoora Vuorela, osana ”Kulttuurihistorian kirjoittaminen” -kurssin 80-luvun kulttuurihistoriaan liittyvää teemaa)

Tuntuu kiinnostavalta, joskin hieman erikoiselta kirjoittaa kulttuurihistoriasta, joka on ollut niin näkymätöntä, ettei sitä edes ole havaittavissa. Tämän kirjoituksen ideana onkin osaksi tuoda esille, miten vähäistä transihmisten näkyvyys mediassa oli 1980-luvulla. Vuosikymmen olikin vielä aikaa ennen transihmisten selkeämpää esille tuloa, joka alkoi hitaasti tapahtua 90-luvulla. Näkyvyys oli satunnaista, eikä ristiinpukeutujille, transvestiiteille, transgendereille (nykyään usein muunsukupuolisille) tai transsukupuolisille tarjottu paljoa roolimalleja tai ylipäätään järkevää tietoa. Jokainen mediassa ollut värähdys aiheen suuntaan sen sijaan rekisteröitiin tärkeänä, ja asian merkityksellisyyden antoi jokainen itse.

Sana transseksuaali on itseasiassa käännösvirhe, ja se perustuu englannin kielen ”sex”-sanan kahteen merkitykseen, seksi ja biologinen sukupuoli. Nykyinen versio, ”transsukupuolinen”, on oikea käännös. Sanaa transihminen taas käytetään nykyään kuvaamaan laajemmalti sukupuoleltaan moninaisia ihmisiä. Käytän tässä termiä ”transsukupuolinen”, koska sana ”transseksuaali” oli alunperinkin käännösvirhe ja sen käyttöä pidetään loukkaavana.

Mediassa transihmisiä ei siis juuri näkynyt 80-luvulla. Vuonna 1981 ruotsalainen drag show-ryhmä ”After Dark” esiintyi Kaivohuoneella Helsingissä. Myös Culture Club-yhteen laulaja Boy George alkoi nousta otsikoihin androgyynillä olemuksellaan.

Ruotsalaisen After Dark Shown drag-artisti Roger Jönsson lavalla. Valokuva: Lars Jacob Prod. Tukholma 1981. Wikimedia commons

Transsukupuolisuus ja muu sukupuolinen moninaisuus sekoitettiin vielä 80-luvulla homouden ja lesbouden kanssa, joten näkyvyys oli vielä heikompaa kuin voisi edes kuvitella. Homo- ja lesbotutkimuksessa näkökulmat olivat sekoittuneita yhä ainakin 2000-luvun alkupuolella, ja vasta viime vuosina seksuaalivähemmistöjen sisältä on itse alettu identifioitua transihmisiksi. Transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta pidettiin ennen seksuaalivähemmistöjen ominaisuutena, vaikka sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuus eivät varsinaisesti liity toisiinsa. Samoin transihmisten osuus suomalaisessa homo- ja lesbohistoriassa on helposti haluttu unohtaa: jo Seta ry:n edeltäjässä Psyke ry:ssä oli mukana transihmisiä.

Ilmiö on ollut maailmanlaajuinen, eikä juuri kukaan homo- ja lesboyhteisöistä ole esimerkiksi muistanut Stonewallin mellakan aikojen aktiiveja transihmisiä 60-luvun lopulta. Stonewall on HLBT-yhteisön taistelun yksi ikoneista. Mellakat alkoivat 1969, kun poliisi teki ratsian Stonewall Inn-nimiseen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosimaan baariin. Vain parin vuoden jälkeen transaktivisti Sylvia Riveralta estettiin pääsy Stonewallin mellakoiden muistotilaisuuteen, siitäkin huolimatta, että hänellä oli melko keskeinen osa mellakoissa. Kun Suomessa 1980 aloitettiin yhdysvaltalaisen ”Kupla” (Soap) -televisiosarjan esitykset, näyttelijä Billy Crystal esitti transsukupuolista hahmoa, Jodie Dallasia, mutta hahmo oli stereotyypitetysti homoseksuaali. Seksuaalisella suuntautumisella ei sinänsä ole muuta merkitystä, kuin että nämä kaksi asiaa, sukupuoli ja seksuaalisuus sekoitetaan usein keskenään: naisellinen mies olisi homo ja miehekäs nainen automaattisesti lesbo, ja tämä oli näkemys sitkeästi vielä 80-luvulla.

Transaktivisti Sylvia Rivera sai oman nimikkokatunsa 2000-luvulla. Valokuva: Gotty. New York 2007. Wikimedia commons. 

Parempaa näkökulmaa tarjosi Pirkko-Liisa vuonna 1987, sen ajan sanoin ”transseksuaalisuudesta”, pääkaupunkiseudulla kuuluneen Radio Cityn ”Toinen linja”-ohjelmassa. Hän kuvailee silloisia transsukupuolisten ongelmia, jotka eivät kovin paljoa tämän ajan ongelmista eroa. Kaikkein vaikeimpana asiana hän pitää sitä, että ihmisiä jää hoitamatta, ja kokonaiskuvaa hän antaa seuraavalla tavalla:

Tilanne on sekä hyvä ja huono, se on sillä tavalla hyvä, että vihdoinkin asioita ruvetaan käsittelemään. Ja Suomihan on Ruotsista esimerkiksi noin 20 vuotta jäljessä, muusta maailmasta noin 30 vuotta jäljessä, että meillä on lääkintöhallitus suhtautunut näihin asioihin nihkeästi.

Myös Iltalehti teki vuonna 1987 jutun transsukupuolisten kestämättömästä tilanteesta kahden naisen avioliiton teemalla, toinen naisista oli tietysti transsukupuolinen, jolla oli vaikeuksia saada juridista sukupuoltaan korjattua. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun transihminen esiintyi suomalaisessa lehdistössä, mutta yksi niistä harvoista.

Aivan 80-luvun lopussa Suomeenkin ilmaantui elokuva Rocky Horror Picture Show, ja vaikka sitä voi pitää komediana, se on harvoja elokuvia, joissa transihminen esitetään itsetietoisena ja aktiivisena. Lisäksi elokuvan ympärille rakentui kultinomainen suosio. Mitään varsinaisia aktiivisia ja oikeita malleja tai esikuvia 80-luvulla kasvavalla transihmisellä ei ollutkaan. Läpimenevät onnistujat olivat ymmärrettävästi näkymättömissä, ja esimerkiksi yhdysvaltalaisen Sandy Stonen tapaisista esitaistelijoista ei tiedetty juuri mitään, myöskään Yhdysvaltojen 60-70-lukujen vaihteen aktivismin aallot eivät olleet jättäneet jälkeä Suomeen. Monet feminismiin ja transihmisiin liittyvät diskurssit jäivät Suomessa elämättä läpi, sillä näkyviä transihmisiä ei ollut. Transsukupuolisten historia 80-luvulla on uhriutumisen historiaa psykiatrisen sairaalan ja syrjinnän välissä, subjektiksi nousemisen mahdollisuudet olivat pienet.

”Drag kingeillä” ei 80-luvulla ollut juurikaan julkista näkyvyyttä, mutta 80-luku oli drag- artistien suosion nousun aikaa Suomessa. Vaikka dragia voi pitää hieman erilaisena ilmiönä muihin transihmisiin nähden, se oli jotain avoimen julkeaa ja sisälsi sukupuolirajojen rikkomista – aikana, jolloin kaiken piti olla siloteltua ja seliteltyä. Myös huoliteltu ulkonäkö ja vaivan näkeminen kertovat asian vakavuudesta esittäjille, toisaalta pohdintaa herättää, että saman vaivan nähnyt Drag King ei hymyilytä ketään. Vaikka molemmat kertovat itseilmaisun tarpeesta, liittyy niihin jokin syvempi merkitys tai vain halu esiintyä. Viihdyttävän tai vakavan merkityksen antaminen ilmaisulle on ehkä vain syntynyt kulttuurin kanssa vuorovaikutuksessa. 80-luvun suomalaisista drag-ryhmistä merkittävimmät olivat aina 80-luvun alusta Rolle Paukun ryhmän drag showt sekä tamperelainen Star Sisters.

Tärkeintä 80-luvun transihmisten näkyvyyden ymmärtämisessä on ymmärtää näkymättömyys sekä se, että kyse oli tukahdutetun kulttuurin hetkittäisestä näkymisestä, jolloin se ei aina ollut jotain, mikä olisi kuvannut kaikkia, tai joskus väärään kontekstiin sijoitettuna: tuskin se kuvasi enää yksilöä itseäänkään. Oikeaa ja hyvää tietoa ei ollut juuri lainkaan saatavilla. Jopa transvestiitit olivat sijoitettuna sairausluokitukseen ja kaikki tämä leimasi transihmisiä. Ihmiset olivat usein yksin ilman tukea tai tietoa. Järjestöjen näkyvyys oli heikkoa. 1984 luvulla perustettu transsukupuolisten asemaa edistävä Trasek ry ei tavoittanut vielä esimerkiksi nuoria, lisäksi myös transvestiittien järjestäytyminen oli vasta alkamassa.

Heti 90-luvulla alkoivatkin transihmisten suurimmat aallot nousta esille ja tehdä asioita tietoiseksi. Transvestiittien Dreamwear Club ry perustettiin vuonna 1990. Transaktivismi alkoi nousta Suomessa ja etenkin Yhdysvalloissa. Ensimmäinen Trans-Helsinki-tapahtuma oli vuonna 1993. Setan Transtukipiste aloitti toimintansa vuonna 1994. Vuonna 2002 saatiin uusi translaki, joka vanheni muutamassa vuodessa, mutta oli aikoinaan merkittävä askel kohti transsukupuolisten parempaa hoitoa. Viimeisten 2010-luvun vuosien kehitys taas on heijastanut transihmisten parantuvaa subjektiutta: transvestisuus poistettiin sairausluokituksesta vuonna 2011 ja uudet yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa suojelevat lait astuivat voimaan 2015.

Nämä asiat tarjoavat myös mielenkiintoisen näkökulman pohtia perinteisen lehdistön, tv:n ja radion kykyä välittää tietoa. Transihmisten näkyvyys mediassa 80-luvulla oli heikkoa. Aikoinaan vaietuista, väheksytyistä ja jopa hävetyistä asioista puhuminen ja kirjoittaminen mediassa puuttui, ja tämä myös osaltaan piti asiat vaiettuina ja väheksyttyinä. Riippumaton ja pieni media mahdollisti parempaa näkyvyyttä, mistä esimerkkinä jo esillä ollut Pirkko-Liisan haastattelu vuodelta 1987 Radio Cityn ”Toinen linja”-ohjelmassa. Itse näen internetin suosion nousun yhtenä tekijänä 90-luvulla – se paransi tiedon saatavuutta ja mahdollisti esimerkiksi järjestöjen paremman löydettävyyden. Samoin internet mahdollisti transihmisten omien äänien paremman näkyvyyden ja helpon dialogin toisten kanssa.

Transihmisten historiassa on mielenkiintoista sukupuoleltaan moninaisten ihmisten kokemusten samankaltaisuus ajasta, paikasta ja saatavilla olevasta tiedosta huolimatta. Ihmisten ja yhteisöjen näkyvyys on vain muuttunut. Vihamielisissä olosuhteissa muodostuneita kulttuureja ja yhteisöjä pitääkin ymmärtää vaietun ja tukahdutetun historiansa kautta. Nykyisen tilanteen voi ymmärtää niin, että näkymättömyydestä on päästy siihen, että nyt näkyviksi tulleet kokemukset ja identiteetit pyritään vastaavasti vielä mitätöimään ja sivuuttamaan. Mennee vielä pitkän aikaa ennen kuin esimerkiksi transsukupuolisen hoidot ovat ihmisille yhtä vakavasti otettavia hoitoja ja leikkauksia, kuin mitä vastaavat ovat muille ihmisille. Tukahduttavan kulttuurin laannuttua nyt näkyvät transihmiset kohtaavatkin muut ihmiset, joille asia on ennakkoluuloineen yhä melko uusi.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Mustola, Kati & Pakkanen, Johanna (toim.): Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Like, Keuruu 2007.

Stryker, Susan: Transgender history. Seal Press, Berkeley 2008.

Hlbtiq-historiaa Suomessa <http://seta.fi/historia/>.2.4.2016

”Transseksuaalisuus”, Radio Toinen Linja, 11.5.1987.   <http://ranneliike.net/media-arkisto/media/141>.2.4.2016.

Kulttuurihistorian oppiaineen kevääseen kuuluu jo perinteikkäästi kurssi kulttuurihistorian kirjoittamisesta. Tänä vuonna kokoonnuimme opiskelijoiden kanssa helmikuussa neljä kertaa yhteisille luennoille keskustelemaan historian tutkimisen ja kirjoittamisen välisestä suhteesta sekä siitä laajasta tietokirjoittamisen kirjosta, mikä alalla vallitsee.

Kun viimeistelin kurssin suunnittelua, pohdin niitä teemoja, joita erityisesti haluaisin opiskelijoille tänä vuonna korostaa. Kurssi kun mahdollistaa myös opettajalle aika vapaan otteen lähestyä niinkin moniaalle ulottuvaa tematiikkaa kuin kirjoittaminen. Kesken tämän suunnittelun yksi aikamme suurista muusikoista, David Bowie, yllättäen kuoli ja uppouduin kuuntelemaan hänen viimeiseksi jäänyttä levyään Black Star. Luin useita eri lehtijuttuja ja kommentteja hänen tähteytensä merkityksestä. Erityisesti minut herätti erään amerikkalaisen blogistin, Jason Evangelhon näkemys levyn toisesta, Bowien viimeiseksi jääneestä videosta ”Lazarus”. Tuo mystinen video, joka pitää sisällään kuvauksia taiteilijasta paperin ja kynän äärellä, raivoisasti repimässä hiuksiaan ja kiihkeästi, nopeasti kirjoittaen, paperille vuodattaen, askarrutti. Blogi puki sanoiksi sen, mistä tässä kappaleessa ja ehkä koko levyssä, myös koko Bowien taiteilijuudessa oli kysymys:

There’s sage advice embedded here, a thinly veiled warning: Do not waste any more time not expressing yourself. Say what you need to say, boldly and without reservation. Nurture your creativity and don’t be shy about it. Stop constantly consuming and start creating before it’s too late, and that dark, mysterious wardrobe into nothingness consumes you.

David Bowie videollaan Lazarus. Kuva sivulta: http://www.davidbowie.com/news/watch-bowie-s-lazarus-video-now-55476

Älä tuhlaa aikaa turhaan pohtimiseen, miettimiseen. Vaali luovuuttasi, äläkä epäröi. Mietin, miten tärkeä sanoma tämä olisi opiskelijoillekin: älkää liikaa pelätkö, luottakaa itseenne, uskokaa tekemisiinne, pitäkää luovuutta korkeassa kurssissa. Sillä luovuudesta on kysymys myös tutkimuksen teossa. Kirjoittaminen vaatii luovan hengen ylläpitoa ja vaalimista, olkoon kyse sitten vaikka minkälaisen tekstin kirjoittamisesta – luovuus voi olla myös avain monen työläältä, puuduttavalta ja vaikealta tuntuvan kirjoittamistehtävän edessä.

Luovuudesta tuli yksi tärkeä osa kirjoittamiskurssia, etenkin luovan kirjoittamisen opettajan, kirjailija Niina Revon luennolla, jossa teimme kirjoitusharjoituksia ja pohdimme kirjoittamista juuri luovuuden näkökulmasta. Kurssi sai myös opettajat pohtimaan suhdettaan kirjoittamiseen, kuten vierailemassa käyneen Anu Lahtisen, joka kirjoitti hienossa omaelämäkerrallisessa blogitekstissään vuosistaan ja harhailuistaan erilaisilla kirjoittamisen poluilla. Hän kannusti opiskelijoita omalla tarinallaan siitä, miten ”joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.”

Nyt luettuani opiskelijoiden luentopäiväkirjat, voin huomata, miten tärkeää on tarjota tila tällaiselle pohdinnalle muiden opintojen lomassa. Kirjoittaminen kuuluu historian, ja kaikkien humanististen opintojen kulkuun ihan alusta lähtien ja se on myös usein asia, joka tuottaa suurimpia haasteita opiskelijoille (ja meille kaikille) matkan varrella. Siksi oli hienoa lukea opiskelijoiden pohtivia, analyyttisiä ja usein myös hyvin innostuneita tekstejä siitä, mitä kirjoittaminen juuri minulle merkitsee, mikä kirjoittamisen rooli on opinnoissa ja historiantutkimuksessa ja millaisia kirjoittajaidentiteettejä kukin kokee omaavansa. Luentopäiväkirjoja lukiessa voi vetää aika vahvan johtopäätöksen siitä, että haave omien tekstien kirjoittamisesta, toimittajan työstä, jopa oman kirjan julkaisemisesta on monen kulttuurihistoriaa pää- ja sivuaineena opiskelevan ajatuksissa. Se oli yllättävänkin vahva pohjavire kaikissa teksteissä, eikä kukaan tuntunut suhtautuvan kirjoittamiseen välinpitämättömästi.

Tällä hetkellä opiskelijat työstävät työpajoissaan jälleen tekstejä erilaisista teemoista. He kirjoittavat kirja-arvioita, historiauutisia, blogeja, esseitä, haastatteluja terrorismin pitkästä kulttuurihistoriasta, 80-luvun kulttuurihistoriasta, ja kodin kulttuurihistoriasta. Kevään myötä tekstejä alkaa ilmestyä eri historia-alan foorumeilla. Kurssilla tullaan jatkossakin panostamaan luovuuden ja kirjoittamisen merkityksen pohtimiseen sekä löytämään tilaa opiskelijoille miettiä vapaasti ja vailla liian formaaleja muotoja omaa suhdettaan kirjoittamiseen. Sillä kirjoittamaan ei opi kuin kirjoittamalla. Kirjoittamalla työstämme ajatteluamme, argumenttejamme, tulkintojamme – siksi on tärkeää, että uskaltaa tarttua kynään tai asettaa sormensa näppäimistölle, vaikka teksti olisikin vain ajatuksia, sirpaleita, keskeneräistä, ehkä huonoakin omasta mielestämme. Tällöin on hyvä pitää mielessä kirjallisuudentutkija, omaelämäkertakirjailija Merete Mazzarellan sanat teoksessa Elämä sanoiksi (2013):

Ei pidä pelätä että kirjoittaa huonosti. Parhaan neuvon, mikä minulla on kirjoittamiseen antaa, annan jo nyt: on ajateltava, että huonokin teksti on aina parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Huono teksti on lähtökohta, mutta jos teksti puuttuu, ei ole mitään. Tottumaton kirjoittaja saattaa kuvitella, että ensin mietitään mitä halutaan kirjoittaa, niin että se on valmiina päässä ennen kirjoittamista, mutta oikeastaan ei voi tietää mitä ajattelee ennen kuin alkaa kirjoittaa, sillä kirjoittaessaan ajattelee.

Lue täältä myös Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkijoiden ajatuksia kirjoittamisen ja luovuuden merkityksestä.

Mitä on kulttuurihistoria? Mitkä ovat sen metodit, teoriat ja lähteet? Miten se suhteutuu muihin historioihin? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdittiin viidennessä Premods-konferenssissa, joka järjestettiin Turussa 23.–25.9.2015.

V Premods-posteri. Design by Anne Närhi

Tämän vuoden tapahtuman järjestämisvastuu oli kulttuurihistorian tohtorikoulutettavilla ja se toteutettiin yhteistyössä Turun yliopiston ja Åbo Akademin kanssa. Åbo Akademin puolella yhteishenkilöinä toimivat Victor Wilson ja Miriam Rönnqvist. Konferenssi kokoontui molempien yliopistojen tiloissa. Osallistujia oli 24 ja he edustivat Turun yliopiston lisäksi Tamperetta, Helsinkiä, Jyväskylää, Uumajaa, Bergeniä, Göteborgia, Karlskronaa, Uppsalaa, Göteborgia ja Lundia.

Get together Aikalassa. Pääkoordinaattori Heta Aali (kesk.) toivottaa kaikki tervetulleiksi.

Premods-kokoontumiset rakentuvat temaattisille keskusteluille ja tänä vuonna painopiste oli kulttuurihistorian luonteessa. Ennakkotehtävissä osallistujien tuli pohtia oman tutkimuksensa suhdetta kulttuurihistoriaan ja kulttuurin käsitteeseen. Kulttuurihistoriotsijan silmin lähes kaikkien tutkimusaihe olisi sopinut täydellisesti oppiaineen tuotantoon, silti monet eivät mieltäneet tekevänsä kulttuurihistoriaa. Keskusteluissa nousivat laajasti esille hyvin erilaiset näkemykset siitä, miten historiantutkimusta ylipäänsä tehdään. Kulttuurihistorian ongelmakohtina katsottiin yleisesti olevan sen laajuus ja selkeiden metodien puuttuminen. Tämä voi johtua siitä, että kulttuurihistoria on hyvin lähde- ja teoriakeskeinen. Teoria korvaa usein metodin ja lähteiden esittely on tärkeämpi kuin itse metodin selostaminen. Monipuolinen lähdeaineisto aiheuttaa myös sen, että jokaisen tutkijan on luotava itse omat metodinsa kutakin tutkimusta varten. Jopa aavistuksen verran huolestuneita kannanottoja esitettiin siitä, miten kulttuurihistorioitsija kykenee tutkitsemaan ihmisen aikeita ja ajatusmaailmaan ”lukemalla rivien välistä.” Monien keskustelijoiden mielestä, kulttuurihistoriasta ei oikein saanut otetta, sillä se on oikeastaan kaikkea ja samalla ei mitään. Kulttuurihistorian hyvinä puolina sen sijaan nähtiin se, että tutkimus keskittyy ihmiseen suurien kokonaisuuksien tai tilastojen sijaan. Kyse on aina ”oikeista” ihmisistä ja oikeasti eletystä elämästä iloineen ja suruineen, kokemuksista ja ihmisten luomasta kulttuurista.

Konferenssin ohjelmassa oli myös opaskierros Turun linnassa The Girl King made in Turku-näyttelyyn. Kierroksen päätteeksi nautittiin esimoderniin teemaan sopiva illallinen Turun linnan Leivintuvassa. Tieteellisten pohdintojen lisäksi, tapaamisessa keskusteltiin laajasti verkoston tulevaisuudesta. Asialistalla oli muun muassa oman verkoston perustaminen post doc-jäsenille, verkoston nettisivujen perustaminen ja logon suunnittelu, jäsenlistan ylläpito sekä laajentuminen Pohjoismaiden ulkopuolelle Saksaan, Venäjälle ja Balttian maihin. Lisäksi Turun tapaamisesta on suunnitteilla ainakin kolme julkaisua.

Konferenssi-illallinen 1500-luvun tyyliin.

Mikä on Premods?

Premods (Premodern Doctoral Students) on pohjoismainen historian tohtoriopiskelijoiden verkosto, joka on perustettu vuonna 2011 Uumajan yliopistossa. Verkoston tarkoituksena on koota yhteen tohtorikoulutettavia, jotka tutkivat antiikkia, keskiaikaa tai varhaismodernia aikakautta ja joilla on joko tutkimuksessaan pohjoinen ulottuvuus tai heillä on affiliaatio johonkin pohjoismaiseen yliopistoon. Verkoston tarkoituksena on luoda kontakteja ja levittää tietoa muun muassa konferensseista ja työtilaisuuksista.

Tämän vuoden tapahtuman päärahoittaja oli Riksbankens Jubileumsfond. Muita yhteistyötahoja olivat Tucemems (Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies) sekä Historiatieteiden Valtakunnallinen tohtoriohjelma. Seuraava kokoontuminen järjestetään Norjan Bergenissä.

Järjestelytoimikunta kiittää kaikkia mukana olleita!

Heta Aali
Anne Närhi
Henna Karppinen-Kummunmäki
Niina Lehmusjärvi
Mari Tiihonen