Jo jonkin aikaa olemme jälleen kerran eläneet periodia, jota kutsutaan usein joulunajaksi tai joulun odotukseksi. Ajanjakson katsotaan päättyvän viimeistään loppiaisena, jolloin monien taloyhtiöiden pihalle, siihen roska-astioiden viereen, ilmestyy joukko neulasensa luonnon kiertokululle luovuttaneita kuusia. Muutamien oksissa saattaa vielä olla takertuneena hopeanvärisiä koristenauhoja, jotka muistuttavat puiden juuri päättyneestä käyttötarkoituksesta.

Mutta milloin tämä ajanjakso on alkanut? Tapahtuiko se tänä vuonna marraskuun 17. päivä klo 12–17, jolloin Suomen (kiistaton!) joulukaupunki Turku avasi joulukatunsa? Viitteitä tulevasta oli toki jo nähty ja kuultu varsinkin mainoksissa eri medioissa. Todellisuudessa joulunodotus alkaa tietenkin yksilöllisesti, itse kunkin tietoisuudessa, sitä ennen jossain alitajunnan tasoilla. Näin käy myös niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät voi koko juhlaa erilaisine ilmiöineen sietää. Vuoden viimeisiä viikkoja leimaa stressiä aiheuttava joulun juhlaan valmistautuminen, mutta suurin osa ajasta ja energiasta kuluu kuitenkin edelleen arkisissa toimissa.

Lieneekin niin, että emme stressaa joulusta sinänsä. Vuoden lähestyessä loppuaan joutuu väistämättä tarkistelemaan tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Mitkä tavoitteet toteutuivat, mitkä jäivät toteutumatta? Kalenteri täyttyy kiihtyvällä tahdilla merkinnöistä seuraavan vuoden osalle, aiemmin tehdyt suunnitelmat ja aikataulut muuttuvat. Vielä on paljon tehtävää tänäkin vuonna, ennen kuin pääsee joulun viettoon. Tässä asetelmassa joulu onkin mainio syntipukki: aivan kuin kiirettä ja hössötystä ei riittäisi ilman sitä. Krääsää, kaupallisuutta, kertakäyttökulttuuria; kauppojen muzakia ja aistit täyttävää mainosten tulvaa. Mutta miten joulunaika eroaa tässä suhteessa arjestamme? Entä milloin meillä ei sitten ole kiire?

Joulunaika tuntuu usein syklisen ajanhahmottamisen ääriesimerkiltä. Vuosi toisensa jälkeen sitä tekee itselleen (ironialla höystetyn) lupauksen siitä, että ensi vuonna ei ole samassa tilanteessa kuin nyt. Tavoite on itsestään selvä, käyttää aikansa tehokkaammin, niin työssä kuin työn ulkopuolella, mutta toki ilman tehokkuus-sanan negatiivisia konnotaatioita. Lupaus tulee katkeransuloisena mieleen silloin, kun toivoisi vielä paria päivää lisää vaikkapa artikkelin tai konferenssipaperin viimeistelyyn. Arjen ajan riittämättömyys tuntuu kumuloituvan, kun sähköpostiin saapuu viestejä tehtävistä, jotka olisi syytä hoitaa vielä ennen joulua. Joulu on deadlineista armottomin.

On ironista, mutta samalla täysin loogista, että rauhalliseksi läheisten yhdessäoloksi miellettävä joulunvietto on varmasti monessa kodissa tarkimmin aikataulutettuja tapahtumia, erityisesti jouluaaton osalta. Miten jouluaaton, siis juhlan, rutiinit eroavat arjen rutiineista, miksi kiire on tavalla tai toisella läsnä molemmissa? Yhtenä esimerkkinä joulun rutinoidusta kiireestä on Turun joulurauhan julistuksen liikenne, jossa valitettavan monella meistä tuntuu olevan johtoajatuksena – kelistä riippumatta – olla paikalla viime tingassa ja lähteä ensimmäisenä, säästää aikaa. Seurauksena on tungos, josta on paikoin joulurauha ja -mieli kaukana. Kiireen kyllä ymmärtää täysin, mistä saisikaan lisää aikaa joulunviettoon, rauhoittumiseen?

Antiteesinä vuosittain pääpiirteissään toistuvalle joulunajalle on, syklisyyden tapaan toki kaikessa suhteellisuudessaan, ajan ahdistava lineaarisuus. Nykyhetkeämme leimaa epävarmuus, jota yhteiskunnan ja erityisesti työelämän paikoin rajutkin rakenteelliset muutokset aiheuttavat. Juuri tällöin läheisten kanssa vietetty rauhallisuuden juhla tulee kuin tilauksesta, tai ainakin pitäisi tulla. Yksi toivoo löytävänsä pukinkontista uudet sukset, toinen hyvän kirjan. Kolmannelle riittää yksinkertaisesti hyvä seura jouluna, neljännelle tieto työsuhteen jatkumisesta ainakin vielä toistaiseksi. Mikä tälle kaikelle on yhteistä? Varsinaissuomalaisen kylpylähotellin joulunalusmainos maakuntalehden kannessa tarjoaa vinkin: ”anna lahjaksi aikaa”. Näinhän se on: toivomme lahjaksi aikaa, arkeen ja juhlaan.

Yksi enemmän tai vähemmän kansallisiin juhliin liittyvä lähimenneisyyden ilmiö olivat viimeistään 2000-luvun alusta alkaen usein humoristiset tekstiviestit, joita läheteltiin tuttavapiirin sisällä ja joskus, vahingossa, sen ulkopuolellekin. Näiden tekstiviestien alkuperä oli tuntematon. Optimisti uskoi, että viestin tekstin oli taiteillut sen hänelle lähettäneen sukulaisen kaverin kaveri, tai jotain sinne päin. Pessimistin mielestä tuo oli mahdollista vain, mikäli kyseinen kumminkaima työskenteli puhelinoperaattorin palveluksessa. Sittemmin kyseinen tekstiviestikulttuurin ilmiö on (onneksi) pitkälti kadonnut. Syynä lienee se, että kiertokirjeeksi miellettävä materiaali on siirtynyt sosiaalisen median immateriaaliseen tulvaan. Joulupöydän keskustelu ei ehkä keskeydykään matkapuhelimen viesti-ilmoitukseen.

Sinänsä media itsessään ei edelleenkään (onneksi) sanele viestin sisältöä ja sen vastaanottoa. Läsnäoloakin on monenlaista. Monelle mieluisin tapa viettää joulua on yhteydenpito tärkeisiin ihmisiin tietokoneen tai kännykän avulla.  Eivätkä ne kiertotekstiviestitkään pelkkää turhuutta olleet, vaikka tuntuivatkin laiskalta tavalta muistaa toista. Muistan seuraavan jouluaiheisen värssyn, jonka tekijä on minulle tuntematon, enkä enää muista, milloin ja mitä kautta olen sen vastaanottanut. Tekstin uskon muistavani kyllä sanatarkasti, ehkä osittain kliseisenkin loppusoinnun ansiosta. Mielestäni se muistuttaa kuitenkin siitä mistä joulussa, kokipa sen uskonnollisena tai maallisena juhlana, on lopulta kysymys. ”Arjen pikku tähtiä jos antaa pitkin vuotta, ei joulutaivaan kirkkain tähti loista silloin suotta.” Tärkeää sanomaa jäsentää aika.

Rauhallista ja ajantäytteistä joulua kaikille!