Keijo Virtanen muisteli Markku Intoa (20.10.1945–7.1.2018) tämän muistomatineassa 18.2.2018 Turun kaupunginkirjastossa:
Aloitimme oppikoulun Naantalin Yhteiskoulussa syyslukukauden 1956 alusta Maijamäen upouudessa koulurakennuksessa, jossa Naantalin lukio toimii edelleen. Näkökulmani tässä ja yhteyteni Markkuun on siis sekä ajallisesti erittäin pitkä että toisenlainen kuin häneen yleensä kohdistuva tarkastelu runoilijana ja kirjailijana. Olen tosin matkan varrella lukenut hiukan sekä hänen runouttaan että hänen toimintaansa sivuavia kirjoituksia. Esimerkiksi tätä tilaisuutta varten kertasin Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjaa U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia (2009).
Selvitimme molemmat oppikoulun ylioppilaaksi tuloon asti (1964) vuosi ja luokka -periaatteella. Siihen aikaan luokalle jääminen ja ylioppilaskirjoituksissa reputtaminen oli aivan yleistä. Vaikka Raisiossa aloitettiin yhteiskoulu jo vuonna 1957, Markku ja muistaakseni useimmat muutkin raisiolaiset ainakin meidän luokallamme jatkoivat koulun käyntiä Naantalissa.
Jo nuorena poikana minulle ja meille muodostui pysyväksi osoittautunut näkemys Markusta. Hän oli avoin ja vilkas, mutta samalla tarkka, säntillinen ja koulun käymisestään sekä muista käytännön asioistaan huolehtiva. Tämä oli varmaan paljolti perua kotikasvatuksesta, josta siitäkin hän varsin avoimesti puhui. Huolimatta avoimuudestaan häntä ei koskaan kiusattu – pikemminkin päinvastoin. Hänessä näkyivät jo silloin luokkamme sankaruuden ainekset, jotka vain vahvistuivat, kun hänestä kouluvuosien jälkeen tuli tunnettu kirjallinen hahmo.
Nykyisinä brändäyksen aikoina voisi todeta, että Markulla oli jo lähtökohtaisesti hyvä nimi: Into, Markku Vesa Milton. Hänen isänsä Milton Into oli syntynyt Floridassa. Kun esimerkiksi vuonna 1958 ilmestyi Mauri Sariolan dekkari Leivätön pöytä on katettu, päähenkilö Olavi Susikoski poltti Miltonia.
Keitä keitä kahvinkeitin ja muita levyjä
Markun kotona oli levysoitin jo ennen kuin itse sain omani 1950–1960 -lukujen taitteessa. Siinä vaiheessa lainasimme muutaman kerran toistemme single-levyjä. Yksi Markun levyistä – ja tämän muistan hyvin – oli Randy Randolph -nimisen laulajan kappale Percolator (1958). Kuuntelin sen useamman kerran, koska sen täytyi olla hyvä levy – olihan se julkaistu samalla RCA-levymerkillä kuin Elvis Presleyn kappaleet. Vuonna 1974 Markku sitten levytti sanoittamansa suomenkielisen version Keitä keitä kahvinkeitin (Love Records). Tästä historiasta Markku kertoi meille luokkakokouksessamme lokakuun lopulla 2015 Naantalin Yhteiskoulun 100-vuotisjuhlien yhteydessä.
On hyvä todeta, että Markunkin kohdalla kaikki alkaa aina jostakin. Kyllä hänenkin levyjensä joukossa oli siinä vaiheessa ajan nuorisoidolien kuten Fabianin levyjä. Detaljina muistan, miten sain itsellenikin hiukan nostetta Markun ja muutamien muiden silmissä. Tanskalainen kitaristi Jörgen Ingmann onnistui saamaan varsin miedolla versiolla Apache-kappaleesta huippuhitin Yhdysvalloissa keväällä 1961 (Billboardin listalla kakkosena kahden viikon ajan). Se menestyi myös Suomessa osin varmaan myös siksi, että singlen toisella puolella oli toinen hitti, Pepe. Levyn ostaja sai vähillä rahoillaan siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Markulle lainaamieni levyjen joukossa olivat The Shadows -yhtyeen Apache ja kitaristi Duane Eddyn Pepe – kummassakin kunnon rock-poljento. Markku levitti hiukan sanaa hienoista valinnoistani. Ainakin toisen näistä singleistä olin ehkä puolivahingossa ostanut naantalilaisesta Heikelän sähköliikkeestä, joka oli paikkakunnan ainoa ”levykauppa”, tosin valikoimiltaan suppea.
Oma muistikuvani Markun runoilijaminän alkamisesta on noin syksyltä 1962, siis toiselta lukioluokalta. Naantalin Urheilutalo oli noihin aikoihin suosittu tanssipaikka lauantai-iltaisin. Siellä hän veti taskustaan ainakin minulle ensimmäisen kerran paperille kirjoittamansa runon ja varmaan pyysi kommenttiakin. Tilanne siinä ympäristössä ei ollut kaikkein otollisin analyysin tekemiseen, joten en muista tekstin sisältöä. Mutta siitä se lähti.
Turun yliopistossa ja kulttuurihistoriassa
Markku aloitti historian opiskelun Turun yliopistossa heti 1964. Itse menin ensin suorittamaan asevelvollisuutta. Hetken aikaa ehdimme kuitenkin olla samanaikaisesti historian opiskelijoina Turun yliopistossa. Sittemmin Markku vaihtoi Åbo Akademiin ja alkoi opiskella kirjastonhoitajaksi. Siitä tulikin hänen pysyvä työuransa Turun kaupunginkirjaston musiikkikirjastossa.
1970-luku oli hiljaiseloa yhteydenpidossa. Markun taiteilijuus lähti lentoon, ja itse olin Yhdysvalloissa ja Kanadassa tutkimassa suomalaisten siirtolaisten vaiheita pitkin koko vuosikymmentä. Mutta kun aloin hoitaa Turun yliopistossa kulttuurihistorian professorin virkaa vuoden 1983 alusta, otin yhteyttä Markkuun, ja kysyin, olisiko hän kiinnostunut pitämään luentosarjan vastakulttuuri-ilmiöistä. Ehdotus kiinnosti häntä, vaikka hän oli varsin empiväinen. Kannustin häntä tähän uuteen aluevaltaukseen mm. kertomalla, että luennoista maksetaan normaalit palkkiot.
Luentosarja Vastakulttuurit ja niiden kirjallisuustieteelliset ilmentymät toteutui heti syyslukukaudella 1983 sekä uudestaan hieman myöhemmin. Markku laati luentosarjaansa varten luentorungonkin, jonka sain käyttööni silloiselta opiskelijalta, nykyiseltä kulttuurihistorian tutkijalta ja opettajalta Paavo Oinoselta. Luentosarja oli luentorungon mukaan laaja-alainen ja monipuolinen, esimerkkinä vaikkapa osio taiteen semiotiikasta, jossa hän kirjoitti käsittelevänsä erityisesti seuraavia ajattelijoita: Roland Barthes, Umberto Eco, Kari Aronpuro, Minä.
Markku Innon luennon synopsis vuodelta 1983.
Paljon myöhemmin Markku laati juhlarunon Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan uudisrakennuksen Publicumin vihkiäisiin (4.10.2002).
En ole mitenkään syvällisesti perehtynyt runouteen, mutta Markun laajan tuotannon runoja olen jonkin verran lukenut mm. siksi, että olen joitakin hänen teoksiaan saanut heti tuoreeltaan. Omistuskirjoitukset ovat hyvin markkumaisia, esimerkkinä 50-vuotispäivänäni vuonna 1995 häneltä saamani uutuuskirja Mies ja painovoima. Prunoja: Fifty mikä Fifty!?
Luokkakokoukset yhteydenpidon ydintä
Koululuokkamme tapaamiset (luokkakokoukset) 1970-luvun lopulta lähtien ovat olleet hyvin olennainen osa Markun yhteydenpitoa luokkatovereihin. Niitä on pidetty säännöllisin väliajoin sitä kiihtyvämmällä tahdilla, mitä enemmän meille on ikää karttunut. Näihin tapaamisiin ovat osallistuneet sekä keskikoulusta että ylioppilaiksi valmistuneet. Markku osallistui näihin hyvin aktiivisesti, ellei hän sattunut olemaan kirjamessuilla ulkomailla, kirjailijakurssilla Yhdysvaltojen Iowassa tai etenkin viime vuosina Suomen Rooman Instituutissa Villa Lantessa.
Markku Into Turun kirjamessuilla. Kuva: Wikimedia Commons.
Viimeiset yhteiset luokkakokoukset koimme riemuylioppilaina (siis 50 vuotta ylioppilaaksi tulon jälkeen) keväällä 2014 sekä vuoden 2015 lokakuussa, jolloin Naantalin Yhteiskoulu täytti 100 vuotta. Hänellä ja minulla oli Turussa asuvina tapana usein tulla tai mennä luokkakokoukseen yhteisellä kyydillä. Syyskuun 2017 luokkakokoukseen, joka järjestettiin Rymättylässä, valmistauduin heinäkuussa siten, että soitin taas Markulle ja ehdotin yhteistä kyytiä. Silloin hän kertoi sairastumisestaan, mutta sovimme, että otan yhteyttä vielä elokuun lopulla, jos hänen kuntonsa sallii luokkakokoukseen osallistumisen. Hän joutui kuitenkin kertomaan minulle, ettei hän pysty lähtemään tapaamiseen.
Syyskuun 2017 luokkakokouksessa sovimme, että tästä lähtien tapaamme luokkakokouksessa vuosittain ilman erillistä kutsua aina alkukesästä tiettynä päivänä Naantalin Merisalissa. Markku tulee olemaan ensi kesän tapaamisessa keskeisesti muistoissamme. Minulle ja monille muillekin meistä hän oli aina Markku, ei Untsu tai jotain muuta sellaista. Taiteilijuus edesauttoi sitä, että hänestä tuli luokkamme sankari, mutta olisi hän sitä ollut valoisan persoonansa ansiosta muutenkin.
Vastaa