Riitta Turun tuomiokirkon tornissa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki
Joulun alla saimme pelätyn uutisen. Riitta kuoli ankaraan syöpään Lucianpäivänä 2018 sairastettuaan kesästä 2017 saakka. Hänet saatettiin viimeiselle matkalleen lauantaina 2. helmikuuta 2019 Pyhän Ristin kappelissa Turussa.
Sairastaessaankin Riitta oli oma itsensä: eteenpäin katsova, päättäväinen ja toimelias. Haluamme tässä kirjoituksessamme muistella Riittaa sellaisena kuin hänet kulttuurihistorian moninaisissa käänteissä muistamme.
Riitta Fårössä syyskuussa 2015. Kuva Sirpa Kelosto.
Riitta syntyi Kurussa 12. marraskuuta 1965. Hän kävi Ruoveden lukiota ja valmistui ylioppilaaksi 1984. Hän kirjautui Turun yliopistoon seuraavana vuonna. Hän tähtäsi alkujaan arkeologiksi ja suoritti aineesta sekä approbaturin että cum lauden. Hän opiskeli myös kansatiedettä, ympäristötiedettä ja hyvin paljon myös maantiedettä. Vaikka historia vei mennessään, kaikki tämä näkyi hänen historiantutkimuksellisissa intresseissään.
Ympäristöhistorialliselle tutkimusotteelle merkittävän lisäkipinän Riitta sai ollessaan opiskeluaikanaan vaihdossa San Franciscossa syksyllä 1991, jossa hän pääsi alan pioneerien, kuten Carolyn Merchantin oppiin. Sama vaihto nosti hänelle myös Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen tutkimuksen keskeiselle sijalle. Pro gradu -tutkielma valmistui kesällä 1993 otsikolla “Yksi maa, kaksi kulttuuria: Navajo- ja Yhdysvaltain kulttuurin kohtaaminen”. Riitta valmistui filosofian kandidaatiksi, joka tuolloin oli ylemmän korkeakoulututkinnon nimi, syyskuussa 1993.
Tutkijan uralla
Navajo-kiinnostus kantoi Riittaa väitöskirjaksi asti. Hän työskenteli tohtorikoulutettavana North American Studies -tutkijakoulussa vuodesta 1995 lähtien. Vuonna 1999 tarkastetussa väitöskirjassaan Lived Land. Identification with Places in Navajo Society 1800–1930hän tutki navajo-intiaanien suhdetta paikkaan ja ympäristöön. Aiheeseen hän oli perehtynyt erityisesti myös paikan päällä opiskellessaan Fulbright-stipendiaattina Arizona State Universityssä. Erityisen tärkeä kokemus hänelle oli päästä opintomatkoille reservaattiin ja opiskella paikan päällä myös esimerkiksi navajokäsityöperinteitä. Näitä hän muisteli monen monituista kertaa.
Jo ollessaan tohtorikoulutettavana Riitta kuului kulttuurihistorian oppiaineen kantaviin voimiin. Hänen työpisteensä oli pitkään Arwidssoninkadun talomme isossa päätyhuoneessa. Filosofian tohtoriksi hän valmistui heti uudenvuoden jälkeen vuonna 2000. Hän sai kulttuurihistorian dosentin arvon vuonna 2002. Väiteltyään hän toimi useissa opetustehtävissä, lehtorina 2000–2001 ja 2005–2008, yliassistenttina 2004–2005, yliopistonlehtorina 2008–2010 ja yliopisto-opettajana 2015–2016. Suomen Akatemian akatemiatutkijana hän oli 2010–2015. Tämä kausi oli hänelle suuri unelmien toteen käyminen: saada paneutua vuosikausiksi silkkaan tutkimukseen!
Riitta oli mukana monenmoisissa työryhmissä ja kehittämisissä ja hän oli keskeisiä voimia, kun kulttuurihistoriassa järjestettiin yliopistopedagoginen vuosi 2003–2004. Hän itse suoritti siinä yhteydessä kasvatustieteen perusopinnot ja toimitti kollegoiden kanssa peda-vuodestamme myös raportin Kuuluuks mun ääni sinne perälle?
Riitta oli aktiivinen myös julkaisusarjojen toimituskunnissa. Hän toimi mm. Turun Historiallisen Yhdistyksen julkaisutoimikunnan puheenjohtajana ja hyvin pitkään k&h-kustantamon kulttuurihistoria-cultural history -sarjan toimituskunnassa ja luopui tehtävästä vasta syksyllä 2018, kun hänen oli keskityttävä syövän nujertamiseen.
Julkaisut
Riitta oli kiinnostunut ihmisten suhteesta elinympäristöönsä ja hän julkaisi laaja-alaisesti ympäristöhistoriasta, kulttuurien tilallisuudesta sekä tilallisista käytänteistä menneisyyden ihmisten elämän säätelijöinä ja rakentajina.
Akatemiatutkijan projektissa kirjoitettu monografia Order, Materiality, and Urban Space in the Early Modern Kingdom of Sweden (2017) käsitteli järjestystä ja epäjärjestystä 1600-luvun Turussa. Lukuisissa kansanvälisissä artikkeleissaan ja muissa julkaisuissaan Riitta tutki uuden ajan alun katuja ja kirkkotiloja, esineitä, koteja sekä erilaisia rajoja kehittäen keskeisesti tilaan ja paikkaan liittyvää teoreettista keskustelua.
Riitta toimitti useita kirjoja kuten Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa, joka ilmestyi Cultural History – Kulttuurihistoria -julkaisusarjassa vuonna 2004 ja syntyi hänen tutkimusryhmänsä piirissä. Riitan ja Maija Mäkikallin yhdessä toimittama Esine ja aika. Materiaalisen kulttuurin historiaa ilmestyi vuonna 2010 SKS:n julkaisemana. Teos syntyi tammikuussa 2007 aloittaneen materiaalisen kulttuurin historian lukupiirin työskentelyn tuloksena. Lukupiirissä oli väkeä kaikista silloisen historian laitoksen oppiaineista. Laaja-alainen yhteistyö leimasi aina kaikkia Riitan toimia.
Riitalle oli tärkeää ja kiinnostava haaste kirjoittaa myös akateemista yhteisöä suuremmalle yleisölle. Hän julkaisi Turun historiaa koskevia aliotekstejä Turun Sanomissa ja hänen viimeinen suuri työnsä, joka valitettavasti jäi kesken, oli 1600-luvun turkulaisista ja tilallisuudesta kertova tietokirja. Riitta oli myös aktiivinen luennoitsija muun muassa tutkimuskeskus Tucememsin kuukausiluennoilla ja Studia Generalia -sarjoissa. Hän toimi myös asiantuntijana maaliskuussa 2019 Turun Linnassa aukeavaan Muutama sananen naisista -näyttelyn rakentamisessa. Hän suunnitteli tulevia seminaareja viimeiseen asti; hän oli muun muassa organisoimassa tammikuussa 2019 pidettyä 1500- ja 1600-lukujen valtakunnallista tutkimuspäivää Turun yliopistossa, muttei valitettavasti saanut nähdä haaveensa toteutuvan.
Ohjaajana
Riitta ohjasi useita väitöskirjantekijöitä. Hän oli ohjaajana paneutunut, kriittinen ja rohkaiseva. Valmisteilla olevia töitä Riitta kommentoi aina rakentavasti ja tuki ohjattaviaan neuvoen ja opastaen niin konferenssiesitelmien pitämiseen kuin artikkelien kirjoittamiseen. Sirkkalassa Riitalla oli akatemiatutkijana oma työhuone, jonka ovelle sai aina tulla koputtelemaan; Riitalle oli helppo avautua erilaisista huolista ja epävarmuuksista, joita ohjattavilla saattoi olla, ja hän antoi lämpimällä huumorilla sävystettyjä neuvoja. Riitan pettämätön tekstin taju ja taito kirjoittaa kansainväliselle yleisölle välittyivät myös hänen tavassaan lukea ja kommentoida muiden tekstejä. Riitta oli aina helposti lähestyttävä ja monet kokivat, että juuri hän oli se koko oppiaineessa, joka otti uuden tulokkaan mutkattomimmin vastaan.
Aina värikäs Riittamme. Kuva: Maria Vasenkari.
Tutkimustyönsä ohella hän veti 2000- ja 2010-luvuilla tilan ja aineellisen kulttuurin tutkimusryhmää, jossa luettiin erilaisia tilallisuuteen, ympäristöhistoriaan, kaupunkihistoriaan ja materiaaliseen kulttuuriin liittyviä tekstejä sekä keskusteltiin ryhmäläisten tutkimuspapereista. Riitan johdolla jopa Henri Lefebvren vaikeaselkoinen klassikko The Production of Space (1991) tuli ymmärrettäväksi. Vilkas tutkimusryhmä oli hyvin suosittu ja siellä kävi tilallisuudesta kiinnostuneita jatko-opiskelijoita myös muista kuin kulttuurihistorian oppiaineesta.
Riitta kiinnostui viimeisinä vuosina uusmaterialismista ja aiheesta luettiin ja keskusteltiin paljon tilaryhmässä. Kun Riitta hurahti täysin Karen Baradin ajatteluun, hän laittoi pystyyn koko laitokselle avoimen Barad-lukupiirin, jossa sitten yhdessä luettiin tiiliskivimäistä Meeting the Universe Halfway.Quantum Physics and the Entanglement of Matter and Meaning -kirjaa. Sellainen hän oli, ylirajainen.
Kasarmin valo
Riitta oli osa Kasarmin valoa sen synnystä saakka. Kasarmin valo perustettiin kulttuurihistorian house bändiksi keväällä 1997 kevätjuhlia varten. Tuolloin Arwidssoninkadun puutaloissa majaillut oppiaine satsasi juhliin, ja kevätjuhlat olivat yksi vuoden kohokohdista, joihin tehtiin syötävät yhdessä ja laadittiin huolella ohjelmaa ja etenkin musiikkilistoja.
Kasarmin valo on saanut kultalevyt.
Kasarmin valon harjoituskämppänä sai toimia seminaarihuone. Soittovälineitä omistaneet toivat laitteensa paikalle. Ensimmäisen esiintymisen kohdalla kävi kenties niin, että illan tunneiksi työpisteelleen jäänyt Riitta kuuli seinän takaa ydinryhmän instrumenttien virittelyn ja kolinan. Työnsä keskeyttänyt kollega tuli kiinnostuneena katsomaan haparoivaa yhteisen sävellajin hakua. Bändi oli ensimmäisten treenien myötä muodostumassa. Riitta totesi, ettei hän soita mitään instrumenttia, mutta lauluryhmään hän voisi tulla mukaan. Laulajille olikin tarvetta. Lisäksi Riitan populaarimusiikin tuntemus ja harrastuneisuus oli laajaa. Näin Riitta tarttui mikkiin Kasarmin valon yhtenä laulajista ja oli mukana jo bändin ensimmäisellä keikalla vuoden 1997 kevätjuhlissa. Kasarmin valo toimi aktiivisena 7-8 vuotta, ja legendaarisimmillaan se oli oppiaineen 30-vuotisjuhlien aikaan. 90-luvun lopulla bändi treenasi aktiivisesti karonkkoja varten ja myös Riitan karonkassa laulu soi. Kasarmin valo tuunasi Riitalle Kanoottilaulusta onnittelubiisin, jonka viimeisessä säkeessä laulettiin: “Eletty maa on paikka jonne / identiteetin kiinnittää”.
Elämässä on oltava muutakin kuin yliopisto
Riitta toimi hienona esimerkkinä siitä, että vaikka tutkimus on intohimo, on tärkeää antaa aikaa perheelle, harrastuksille ja vapaa-ajalle.
Riitta oli intohimoinen käsitöiden tekijä. Tarkalleen ottaen hän hankki myös muodollista artesaanikoulutusta monimuoto-opinnoissa Lahdessa aivan viime vuosina, joten häntä ei voi pitää harrastajana. Hän pohti etenkin väittelynsä jälkeisenä aikana hyvin paljon sitä, ollako tutkija vaiko artesaani. Molempiin oli houkutusta ja kykyjä. Hän opetteli lukemattomia eri käsityötekniikoita monimutkaisista virkkauskuvioista ja huovutuksista hopeakorutöihin ja lankojen kasvivärjäykseen. Hyvin monet Riitan värikkäistä vaatteista ja asusteista, laukkuja myöten, olivat hänen itsensä tekemiään ja voisi sanoa, että loputkin hän oli jotenkin tuunannut näköisikseen. Hän ostikin mielellään vaatteensa käytettyinä, ja tuunasi niistä uusia kokonaisuuksia. Kollegoiden karonkkajuhliin hän usein valmisti uuden juhlapuvun, työteliäimmän kukkapaloista virkkaamalla. Vapaavirkkaus oli yksi hänen viime vuosien bravuureistaan. Väreistä ja omasta tyylistään Riitta ei luopunut sairastaessaankaan. Hän kulki sairaalassakin tyllihameessa, värjäsi hiuksensa liilaksi ja tuunasi itselleen punk-henkisen takin. Riitalla oli asennetta!
Hänellä oli muitakin taiteellisia harrastuksia: hän maalasi ja valokuvasi hyvin tavoitteellisesti. Sairauslomallaan hän aloitti nukkekodin rakentamisen. Kaikki piti tehdä itse, talon tiiliverhoilua myöten.
Samanlaisella asenteella hän harrasti liikuntaa: Riitta oli uskomattoman sinnikäs kuntosalilla kävijä, kävi salilla jo silloin kun se ei ollut vielä muodikastakaan, harrasti jumppaa, joogaa ja pilatesta ahkerasti aina sairastumiseensa saakka.
Riitta oli ahkera matkustaja siitä huolimatta, että hän omien usein toistamiensa sanojen mukaan ”vihasi” matkustamista. Hän matkusteli tästä huolimatta paljon myös huvikseen. Ompelija- ja valokuvaaja-Riitta oli esimerkiksi elementissään tehdessään muutaman päivän (!) pikavisiitin Shanghaihin tammikuussa 2011. Edulliset, värikkäät kankaat ja huivit saivat mielikuvituksen liikkeelle paikallisilla rättimarkkinoilla, ja pilvenpiirtäjien keskellä kaupunkitutkijalla riitti valokuvattavaa, iloa, naurua ja puhetta.
Shangaissa. Kuva: Maija Mäkikalli.
Valtavan iso osa elämää Riitalle oli perhe ja etenkin yhteiset viikot kesämökillä Orivedellä. Kesiään hän suunnitteli aina hartaasti. Niinpä me työkaverit saimme jakaa hänen suunnitelmansa tulevan kesän projekteista, oli se sitten mökin korjausta, vierasmajan rakentamista, käsityöprojektia kuten lankojen värjäystä tai lukulistojen suunnittelua. Niin hyvin onnistui Riitta meidät eläyttämään mökkielämäänsä, että välillä unohtui, ettei siellä itse asiassa mukana ollutkaan. Aivan erityinen ilo myös meille työtovereille on ollut näinä surun viikkoina se, että hän saattoi viettää viimeisenäkin kesänään pitkän ajan mökillä ja vieläpä kohtalaisen hyvissä voimissa.
Epä-ennustettava maku
Musiikin alalla Bob Dylan oli Riitalle ylitse muiden. Hän kävi lukemattomissa Dylanin konserteissa. Koska Riitta ei ollut mikään tavanomainen keskiverto tai erityisen ennustettava ihminen, oli hänelle tyypillistä, että hän fanitti myös saksalaista Die Toten Hosenia. Amerikka-projektien jälkeen hän aktiivisesti fokusoitui muutoinkin myös Saksaan, jossa kävi tutkimus- ja opettajavaihdoissa. Hän osasi jo kouluajoiltaan hyvin kieltä, jota sisukkaasti aktivoi esimerkiksi Wolfenbüttelissa ollessaan. Hyvin sekin meni, vaikka hän oli etukäteen (tyypilliseen tapaansa) puolileikillistä kauhua täynnä. Samalla kuvioihin tuli saksankielinen dekkarikirjallisuus.
Riittaa kiinnosti kovasti brittiläisessä kontekstissa kirjoitettu ja filmattu scifi. Hän katsoi Doctor Who -sarjan lukemattomia kertoja. Hänellä oli pitkän aikaa kännykkäpussina itsetehty Police Box. Tässä Doctor Who -fanin keksipurkki. Kuva: Marika Räsänen.
Riittamaisella innolla hän paneutui ruoanlaittoonkin, silloin kun huvitti. Italialaista ruoasta hän ei pitänyt (tomaattisia sotkuja!) mutta paneutui sitä vastoin antaumuksella itämaisten ruokien valmistuksen saloihin ja käytti hartaasti aikaa vaikkapa mausteiden eriaikaiseen pannulla paistamisen tutkailuun ja opetteluun. Hän teki taiten myös kotimaisia perinneruokia. Hänen eväistään leijailikin kahvihuoneessamme lähes poikkeuksetta mitä ihanin tuoksu – ehkä nyt silakkalaatikkoa lukuun ottamatta.
Mutta kun Riitan syömisiin päästiin, emme voi olla muistamatta tekijää, joka Riittaa varmasti viisikymmentäprosenttisesti määritteli: suklaata. Riitta ja suklaa kuuluivat saumattomasti yhteen. Vaikka se ei hänen vatsalleen kovin armollisesti sopinutkaan, viis siitä – se oli elämässä tärkeää eikä siitä voinut tinkiä. Arwidssoninkadun vuosina hän söi vuosikausia päivittäin kismettejä tai ainakin siltä muistikuvat näyttävät. Hän rakasti suklaakaurakeksejä, itse tehtyjä tietysti. Suklaakakkujen kanssa hän oli varsinainen nirsoilija. Jos kakussa ei ollut hänen makuunsa riittämiin suklaata (sitä piti olla valtavasti), sitä ei olisi suklaakakuksi saanut nimetä – kaakao kun ei ole suklaata. Tämän vuoksi hän suhtautui aina toisten tekemiin suklaaviritelmiin varauksella – syystäkin! Joulun aikaan Riitta yhdisti käsityötaidot ja leipomisen piparitalojen tekemisessä, ja hänellä olikin huippuhienoja piparkakkutalojen kaavoja.
Ja tietysti vielä on mainittava tee: jos ei West Hamia olisi ollut ja sittemmin Englantiin muuttanutta veljeä, Riitta olisi taatusti matkustanut Englantiin ihan pelkästään teenhakumatkalle. Kunnollinen, tuhti musta englantilainen tee oli hänen ykköspiristeensä. Kahvia Riitta suostui juomaan vain kahvilassa – ja ainoastaan kunnollista lattea. Riitalla oli Turussa useita kantakahviloita.
Töissä Riitta antoi myös omaperäisen mallin rennosta kahvihuonekäytöksestä. Hän kävi iltapäivän kahvitauolla säännöllisesti – totta kai teellä. Hänen teekokoelmansa kaapissamme on yhä vaikuttava. Käytävän päähän Sirkkalan kolmannessa kerroksessa asteltuaan hän usein kertoi ja tarinoi humoristisesti erilaisista pienistä tutkimukseen tai muuhun elämään liittyvistä vastamäistä ja/tai mahdollisesti omista mokistaan. Hän tuli samalla hieman vähätelleeksi tekemisiään eikä Riitta muuallakaan taatusti tärkeillyt saavutuksillaan.
Kahvihuoneeseen Riitta toi myös Amnestyn kampanjatuotteita kollegoiden allekirjoitettavaksi. Riitta valveutui yhteiskunnallisesti vuosien mittaan, joten häneen saattoi hyvinkin törmätä erilaisissa mielenosoituksissa. Hän halusi puolustaa heikkoja ja sorrettuja, mikä näkyi hänen 1600-luvun Turkua koskevissa tutkimuksissaan. Vaikka ne alkoivat yleensä kaupunkitilan tutkimuksesta, fokus kääntyi pikkuhiljaa niihin, jotka aiemmin tutkimuksessa ovat ehkä vähiten tilaa saaneet: vähäosaisiin ja muihin yhteiskunnan hylkimiin.
West Ham ja FC Inter – jalkapallolle sykkivä sydän
Riitta oli kuitenkin ennen kaikkea jalkapallofanaatikko, jolle kaksi seuraa, West Ham ja FC Inter, olivat ylitse muiden ja West Ham kaikkein tärkein. Niinpä hänen siunaustilaisuutensa alkoi kanttorin soittamalla West Hamin kannatuslaululla ”I’m Forever Blowing Bubbles”.
Riitta asui Turun jalkapallopyhättö ikkunainsa alla. Hän osallistui aktiivisesti West Hamin fanikeskusteluihin netissä. Interin kotipelejä jäi väliin vain harvoin, West Hamin peleissä Lontoossa hän taas kävi aina kun pystyi ja kotimaassa hän seurasi niitä mieluusti pubeissa. Pubeissa tosin oli se huono puoli, että niissä hän saattoi törmätä faneihin, jotka kannattivat vastustajan joukkuetta. Elokuussa 2018 Riitta manailikin katsovansa peliä pubissa, joka oli ääriään myöten täynnä väärän joukkueen – Liverpoolin – kannattajia. Yhteiselo sujui kuitenkin lopulta sopuisasti ja jalkapallorauha säilyi. Joviaalina ihmisenä Riitta oli valmis kannattamaan myös joukkueita, joista hän ei itse kovin välittänyt: kun Arsenal ja Manchester City pelasivat harjoitusottelun Olympiastadionilla vuonna 2013, Riitta kannusti katsomossa Arsenalia – ihan vain siksi, että seuralaiset sattuivat olemaan Arsenal-faneja.
Jääkiekko aiheutti jalkapallofanaatikolle haasteita. Jääkiekon MM-kisojen aikaan Riitta meni pubiin katsomaan jalkapalloa, mutta tuskastui huomatessaan jääkiekon täyttävän screenit. Hän vaati nähdä West Hamin ottelun, ja niinpä hänelle toimitettiin pieneen nurkkaukseen oma televisio, josta hän sitten tyytyväisenä katsoi ottelun suosikkidrinkkiään gin tonicia naukkaillen.
Reilu rehellinen Riitta
Riitta antoi meille niin paljon ja monenlaista. Hän oli reilu, rehellinen, välitön, vauhdikas – meidän väripilkkumme. Yksi tärkeimmistä opeista meille ihmisinä oli hänen huimaava esimerkkinsä siitä, miten olla uskollinen omalle itselleen ja miten oman elämän eläminen on tärkeää, tinkimättömästi. Hän eli elämäänsä täysillä. Hän oli oman tiensä kulkija par excellence.
Riitta jätti pinkit Dr Martensit, joita on mahdoton täyttää.
(Kirjoittajat: Marjo Kaartinen, Anu Salmela, Hannu Salmi, Heli Rantala, Heta Lähdesmäki, Otto Latva, Paavo Oinonen, Maarit Leskelä-Kärki, Heidi Hakkarainen, Henna Karppinen-Kummunmäki, Petri Paju, Maija Mäkikalli)