Tekstin kirjoittaja Pälvi Rantala on tietokirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa.
Voiko virallisen lomakkeen ammattinimikekohtaan kirjoittaa ”kirjoittaja”?
Miten vastata kysymykseen ”Mitä teet työksesi”, kun työ koostuu monenlaisesta tekemisestä ja vastaus veisi lyhyimmilläänkin noin vartin?
”No mie olen siis tutkija, tietokirjailija, opetan tietokirjoittamista, ja vedän kirjoitustyöpajoja ja -treffejä ja juu teenhän mie sanataidetta ja biisitekstejä ja niin tietty kirjoitan romaaneitakin, niitä ei ole vielä julkaistu, niin ja novelleja ja runoja myös!”
Tässä vaiheessa pitching-aika on jo käytetty ja puhekumppani siirtynyt seuraavan luo.
Onko ”tietokirjailija” identiteetti, ja jos on, onko se sitä aina vai vain silloin, kun rintapielessä on nimilappu, jossa tuo sana lukee?
Muun muassa näitä kysymyksiä olen pohtinut tämän syksyn aikana. Vuosikaudet unelmani oli ainakin omasta mielestäni kohtuullisen kokoinen: saada kirjoittaa Turussa. Aiempi unelmani, saada olla tutkija, oli vähitellen muuttunut haluksi kirjoittaa paljon ja monenlaista.
Nyt olen saanut elää Turku+kirjoittaminen -unelmaani muutaman kuukauden ajan. Tässä vaiheessa elämää voitaneen todeta, että kun unelma tulee todeksi, siitä tulee arkea – nyt kaipaan säännöllistä toimistotyyppistä työtä, työkavereita ja kahvihetkiä.
Ehkä seuraava unelmani voisikin olla se Knallista ja sateenvarjosta tuttu arkistotyö Ulko-Hebrideillä.
Kirjoittajan työ ja monet roolit
Tutkijalle kirjoittaminen on iso osa työtä. Useimmat kulttuurihistorioitsijat myös nauttivat kirjoittamisesta, puhuvat siitä, tekevät sitä päivittäin yksin ja yhdessä muiden kanssa. Kirjoittaminen on ajattelua, mutta se on myös ruumiillista, lihallista tekemistä, fyysisesti rankkaa ja henkisesti vaativaa työtä.
Kirjoittaessa asiat jäsentyvä uudella tavalla, muistilapuille sutatut epämääräiset merkinnät jalostuvat osaksi tekstiä, ideat kehittyvät tai sitten ne hylätään toimimattomina. Joskus menee kauan, ennen kuin aihe muotoutuu tekstiksi tai ajatus löytää paikkansa ja oikeanlaisen ilmaisutavan. Kokemus opettaa luottamusta prosessiin: asiat löytävät paikkansa ennemmin tai myöhemmin.
Olenkin ollut onnekas, kun ympärilläni on hienoja, kirjoittavia ihmisiä, joiden kanssa voi hioa tekstejä, jutella ja juoruta, kirjoittaa keskittyneesti tuntikausia tai lähettää lyhyen viestin, johon vastauksena saapunut sydän saa taas muistamaan, etten ole yksin.
Itsenäisesti työskentelevälle ammattikirjoittajalle kukaan ei kerro, mitä milloinkin pitää tehdä. Työpäivien kulku pitää jäsentää itse, ja itse pitää myös laskea, miten elämänsä rytmittää, mistä saa seuraavan palkkion, kauanko sillä elää, ja miten paljon aikaa voi käyttää apurahojen hakemiseen tai oman työn markkinointiin.
Ammattikirjoittajalla ei myöskään automaattisesti ole sitä elantoa, ei ainakaan kuukausipalkkaa, eikä myöskään työyhteisöä. Hän voi olla osa monenlaisia yhteisöjä, mutta usein työ on yksin tehtävää ja myös yksinäistä.
Olenkin ollut onnekas, kun ympärilläni on hienoja, kirjoittavia ihmisiä, joiden kanssa voi hioa tekstejä, jutella ja juoruta, kirjoittaa keskittyneesti tuntikausia tai lähettää lyhyen viestin, johon vastauksena saapunut sydän saa taas muistamaan, etten ole yksin.
Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla
Kirjoittajaksi, saati kirjailijaksi, ei voi tuosta noin vain alkaa. Tärkeintä on se kirjoittaminen. Kirjoittamista voi opetella käytännössä, tekemällä erilaisia tekstejä, kokeilun, erehtymisen ja oppimisen kautta.
Oma tieni on sisältänyt erilaisia tietotekstejä kuten artikkeleja ja kirjojen toimitustöitä, mutta myös blogitekstien, kolumnien ja kritiikkien kirjoittamista. Toimitustöissä oppii antamaan palautetta muille ja näkemään myös omat tekstinsä tarkemmin. Kun kirjoittaa erilaisia tekstejä monenlaisiin julkaisuihin, oppii töiden organisoimista, aikatauluttamista ja kirjoittamisrutiineja. Tutkimustekstien sykli on hidas, lehtijutut on saatava kokoon tiiviillä aikataululla.
Kun kirjoittaa erilaisia tekstejä monenlaisiin julkaisuihin, oppii töiden organisoimista, aikatauluttamista ja kirjoittamisrutiineja.
Kirjoittamista kannattaa myös opiskella. Kirjoituskursseilta saa paitsi intoa ja välineitä kirjoittamiseen, myös kavereita ja kollegoita: kirjoittavia ihmisiä, joiden kanssa voi pähkäillä asioita, jotka muista kuin kirjoittajista tuntuisivat kertakaikkisen oudoilta.
Itse olen opiskellut yliopistossa tutkimuskirjoittamista lukuisilla kursseilla, ja myöhemmin luovaa kirjoittamista Lapin Kesäyliopistossa, Turun yliopiston Avoimen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Tietokirjoittamista opetan Revontuli-Opistossa – mikä mainio paikka tutustua uusiin tyyppeihin ja lukea kiinnostavia juttuja!
Suhde kirjoittamiseen
Yksi kirjoittamiseen liittyvä omituinen harhaluulo on se, että teksti syntyisi yhdeltä istumalta, innoituksen vallassa ja kertakirjoittamalla. Näinhän ei yleensä ole, vaan tekstiä työstetään pitkään, sitä hiotaan, tiivistetään, kirkastetaan, muokataan monen kirjoitussession ajan.
Tämäkin teksti on saanut alkunsa ideoinnista, muutamien avainajatusten hahmottelusta vihkoon. Sen jälkeen kirjasin ideat Scrivener-ohjelmaan, jossa aloin jäsennellä ajatuksiani pidemmälle. Scriveneristä siirsin tekstipohjan Wordiin, jossa aloin työstää ajatuksista tolkullisia lauseita ja tekstistä sopivan pituista. Tässä vaiheessa karsin, poistin, lisäsin, muokkasin, tiivistin.
Toinen, edelliseen liittyvä, outo ajatus on se, että kaiken tekstin pitäisi olla niin sanotusti käyttistä, valmista julkaistavaksi. Ei tarvitse olla. Vasta muutaman viime vuoden aikana olen itsekin oppinut sen, että ensin kannattaa kirjoittaa kaikki, mitä aiheesta tietää ja ajattelee – listoina, ranskalaisina viivoina, epämääräisinä kysymyksinä. Sen jälkeen voi kirjoittaa massaa, joka saa olla höttöistä ja harhailevaa. Jotta tekstiä voi työstää, pitää olla olemassa joku pohja, jota voi muokata. Kuten kirjailija, kirjoittajaohjaaja ja mentorini Siri Kolu jollain kurssilla sanoi: ”Aina voi edaa, mut ei voi edaa jos ei oo mitä edaa”.
Olen myös hyväksynyt sen, että kirjoitan paljon ”turhaa”, eli tekstiä, joka ehkä on itselle merkityksellistä, mutta joka ei muille avaudu. Eikä sen tarvitsekaan avautua. Kirjoittaminen on prosessi, ja vaihe vaiheelta teksti muotoutuu, elää ja saa lopullisen ilmeensä ja sisältönsä.
Tässä pieni vinkki kirjoittamisen aloittamiseen: Listaa asioita, joita teit tänään. Sen jälkeen käännä asiat vastakkaiseksi. (Esimerkiksi: ”Heräsin ja nousin sängystä” à ”Kömmin sängyn alle ja nukahdin”.) Kun molemmat listat ovat valmiita, muokkaa niiden pohjalta pieni teksti.
Iloa kirjoittamiseen!
Teksti: Pälvi Rantala
Muutamia lähteitä kirjoittamisesta:
Faktahommissa-blogi, Suomen Tietokirjailijat ry. https://www.suomentietokirjailijat.fi/yhdistys/faktahommissa-blogi.html
Karjula, Emilia: Sommitellut muusat. Rituaali ja leikki luovan kirjoittamisen prosesseissa ja kirjoittajaryhmän toimissa. ntamo 2020.
Kinnunen, Veera, Wallenius-Korkalo, Sandra & Rantala, Pälvi: Transformative events: Feminist experiments in writing differently. Gender, Work & Organization 28:2 (2021), 656–671.
Kinnunen, Veera & Rantala, Pälvi: Ajattelun lihallisuus. KIDE 4/2016. https://www.ulapland.fi/news/Ajattelun-lihallisuus/d2t1zcxp/c4c58cac-5f78-4db2-baf0-6f416a4bfd84
Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittamisen ilo ja vaikeus. Kulttuurihistoria nyt! -blogi 11.4.2017. https://kulttuurihistoria.wordpress.com/2017/04/11/kirjoittamisen-ilo-ja-vaikeus/.
Mäkilä, Annastiina: Kirjoittamisesta, lukemisesta ja ryhmäpaineen hyötykäytöstä. Kulttuurihistoria nyt! -blogi 16.2.2018. https://kulttuurihistoria.wordpress.com/2018/02/16/kirjoittamisesta-lukemisesta-ja-ryhmapaineen-hyotykaytosta/.
Rantala, Pälvi & Kinnunen, Veera: Menneisyyden kudokset. Teoksessa Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan, toim. Marika Ahonen, Marika Räsänen, Rami Mähkä, Sakari Ollitervo. Kulttuurihistoria – Cultural History, Turku. Kulttuurihistorian seura 2022.