Kuukausi: joulukuu 2024

Uppsalan romantiikkaa kirjeiden valossa

Uudenvuodenaaton vietin oikein miellyttävästi Atterbomin kanssa Geijerin luona, jossa puhelimme, järkeilimme, luimme toisillemme sukkeluuksia, söimme ja joimme madeiraa aina keskiyöhön asti. Vuoden viimeinen neljännes herätti kuitenkin vakavan ja hartaan tunnelman. Atterbom luki ääneen pari kaunista virttä, joiden aikana Geijer löi silmät ummessa silloin tällöin soinnun fortepianosta. Hiljaisuuden vallitessa kuuntelimme kello kahdentoista lyöntien julistaman kuolemantuomion päättyvälle vuodelle, ja keskinäisten, murtuneella äänellä lausuttujen onnentoivotusten jälkeen me vieraat poistuimme kauniiseen yöhön. (3.1.1826)

Näin Uppsalassa asunut Adolph Törneros (1794–1839) kuvaa kirjeessään vuoden 1825 viimeisiä tuntoja ystäviensä seurassa. Ruotsin varhaisromantiikan keskeiset hahmot, kirjailija-runoilija Per Daniel Amadeus Atterbom ja historian professori Erik Gustaf Geijer kuuluivat hänen lähipiiriinsä. Osaan Törnerosin kirjeistä voi nyt tutustua laatiminani suomennoksina Faros-kustannuksen uutuuskirjassa Uppsalan romantiikkaa. Teoksen esipuhe tarjoaa taustatietoja ruotsalaisesta varhaisromantiikasta ja Uppsalan akateemisista verkostoista.

Suomessa varhaisromantikko Törneros tunnetaan huonosti. Minäkään en aluksi tietänyt hänestä kuin nimen, tuskin sitäkään, mutta kun sain käsiini hänen kirjeistään kootun valikoiman, Ruotsin akatemian ja Atlantis-kustantamon julkaiseman opuksen Resebrev, huomasin nopeasti, että tässä on kirjallisesti eläväinen ja hienovireistä huumoria viljelevä kynänkäyttäjä. Törnerosia onkin verrattu kuuluisaan saksalaiseen aikalaiskirjailijaan, siitä lisänimi ”Ruotsin Jean Paul”. Hän oli seurallinen luonne, tarkkaili väsymättömästi ympäristöään vuodesta toiseen ja kirjoitti näkemästään ja kuulemastaan pitkiä kirjeitä. Hän eli yksin koko elämänsä ja varmaan siksikin kaipasi ihmisiä ympärilleen. Säilynyt kirjeistö on aiheistonsa sosiaalisesta rajoittuneisuudesta huolimatta ruotsalaisen kulttuurihistorian aarreaitta.

Törneros kirjoittautui Uppsalan yliopistoon vuonna 1812 ja ehti toimia siellä dosenttina, adjunktina eli apulaisena ja vähän aikaa myös estetiikan professorina. Lopulta hänestä tuli Uppsalan yliopiston latinan professori. Hänen tieteellinen tuotantonsa jäi vähäiseksi, mutta sitäkin vaikuttavampi on hänen jälkeensä jättämien kirjeiden määrä. Niistä on julkaistu Ruotsissa useita kooltaan vaihtelevia editioita. Monesti hän kuvaa kirjeissä kotimaassa tekemiään kesäisiä matkoja ja niiden varsilla kohtaamiaan luonnonnäkymiä. Toisinaan hän intoutuu kertomaan Uppsalan säätyläistön seurapiireistä, akateemisesta maailmasta ja ylioppilaista ja ottaa kantaa ruotsalaisten varhaisromantikkojen kirjallisiin pyrintöihin. Aidon romantikon tavoin hän oli mieltynyt pikkukaupunkeihin ja kartanoihin. Tukholman ilmapiiri ja juoruilu saivat hänet yleensä huonotuuliseksi.

Adolph Törneros

Kirjeisiin tutustuessaan lukija törmää tämän tästä runollisiin jaksoihin, joissa Törnerosin tunnelmakuvaus yltää parhaimpiinsa. Toukokuun puolimaissa 1824 hän kirjoittaa iltayhdeksältä kotonaan Uppsalassa läheisimmälle kirjeenvaihtokumppanilleen Melcher Falkenbergille ja ihastelee ympäristönsä näkymiä.

Suurenmoinen ilta! Taivas on molemmilta puoliltaan, idästä ja lännestä, punaposkinen, kuin pikkuisen pakkasen purema. Onkin hiukan viileää. Puut seisovat hievahtamatta syvänvihreän nuorekkaina ja hymyilevät lempeästi illan viimeisille auringonsäteille. Sinun asuinseuduillasi etelässä pienet kamarivalkeat lienevät tällä hetkellä jo sytytetty, mutta täällä meillä aurinko loistaa vielä puoliksi taivaanrannassa, kuin satujen kimaltava kultavuori. Auringonvalo heijastuu Danmarkin ja Vaksalan vanhoista kirkoista, jotka siintävät metsänreunassa kaukana idässä, ja niiden ikkunat kiiltävät kuin monet ilon kyynelistä täyttyvät silmät. Mutta vanhuuden ilo on surumielistä, sillä samalta suunnalta kantautuu kellojen iltasoitto, joka jättää hyvästit tälle päivälle. Ne ovat säveliä, jotka tuntuvat tulevan mailleen menneeltä keskiajalta. (16.5.1824)

Piippua poltelleen ja pianonsoittoa harrastaneen Törnerosin kirjeistä välittyvät seuranpidon hilpeät tunnelmat, mukavat illanistujaiset ja joulunvietot, mutta hän osaa kertoa myös ikävämmistä asioista, kuten Uppsalan yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Nils Fredrik Bibergin järkkyneestä mielenterveydestä. Heinäkuun jälkipuolella 1826 Törneros on surullinen, kun hän näkee Bibergissä ”tarmokkaan ja lujaluonteisen ihmisen joutuvan hunningolle”. Aiemmin säästäväisenä tunnettu ja oppineisuudestaan kuuluisa professori oli ryhtynyt kylvämään rahaa ympäriinsä, ostamaan kaikkea mitä näkee ja suunnittelemaan ylellisiä pitoja. Silti Törneros ihmettelee sitä teräväjärkisyyttä, jolla Biberg mietteitään kehitteli: ”hänen tuumiskelunsa etenevät johdonmukaisesti ja järkevästi, vaikka alkuehdoissa ja tuloksissa ei ole päätä eikä häntää.” (23.7.1826) Professorin mukaan modernin talousjärjestelmän viime hetket olivat käsillä, ja ihmiskunta oli palaamaisillaan puhtaaseen tavaranvaihtoon vailla rahan välitystä.

Törnerosin kirje Melcher Falkenbergille 4. elokuuta 1824

Useat Törnerosin kuvaukset säteilevät hyväntuulisuutta, mutta kirjeistä käy myös ilmi, että tuon ajan akateeminen maailma ja säätyväen seurapiirit olivat monesti kaukana idyllistä ja tasavertaisuudesta. Nykylukijalle ei ole yllätys, että sukupuoliroolit olivat vahvan kaksijakoiset ja patriarkaaliset. Yliopisto ja julkinen toiminta olivat miesten aluetta. Naisten osalle jäivät lähinnä kotihengettärien tehtävät ja seurapiirien kaunistuksina esiintyminen. Tämän mukaisesti Törneroskin kiinnittää huomiota kohtaamiensa naisten ulkonäköön ja arvioi heitä kirjeissään. Vastapainoksi hän kirjoittaa kuitenkin arvostavasti heidän taiteellisista ja sosiaalisista kyvyistään. Törneros oli jonkin aikaa 1820-luvulla rakastunut kirjeenvaihtotoveriinsa, luutnantti Melcher Falkenbergiin, mutta ei saanut tunteilleen vastakaikua. Hän kuoli Uppsalassa lyhyen sairastelun päätteeksi 44 vuoden iässä ja jätti maailmalle perinnöksi mittavan kirjeistönsä.

Adolph Törneros, Uppsalan romantiikkaa. Kirjeitä 1824–1827. Suomennos ja esipuhe Jukka Sarjala. Turku: Faros-kustannus, 2024.

Pohdintoja valmistumisen kynnykseltä

Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.

Maisteriksi valmistuminen on saanut minut pohtimaan kaikkea mitä olen opintovuosieni aikana kokenut. Ennen kaikkea olen reflektoinut paljon oman akateemisen identiteettini syntyä ja kasvua viimeisen seitsemän vuoden aikana. Historian opiskelu oli minulle itsestäänselvyys jo lukiossa, mutta en saanut ajatukselle paljoa tukea opinto-ohjauksen tai opettajien taholta. Perheeni kannustuksella ja oman jääräpäisyyteni turvin uskalsin kuitenkin tehdä sen mihin tunsin eniten paloa, ja muuttaa Rovaniemeltä Turkuun itselleni parhaan oppiaineen perässä.

Jutta Laitila (Kuva: Pyry Koskinen).

Jos polkuni yliopistoon historianopiskelijaksi oli selkeä, niin oli myös suuntautumiseni vanhoihin aikoihin. Kirkkohistoria ja erityisesti luostarit olivat kiehtoneet minua jo lapsuudesta lähtien. Hieman yllättäen päädyin kanditutkielmassani myöhäisantiikkiin ja varhaisen luostarihistorian pariin. Kun keväällä 2020 kirjoitin tutkielmaani, pandemia oli juuri alkanut, ja koko prosessi jätti minut lopulta hyvin uupuneeksi. Kesti varsin kauan palautua normaaliin työskentelyn ja ajattelemisen rytmiin, ja minulla oli suuria vaikeuksia saada graduprosessi kunnolla käyntiin. Lopulta päädyin etenemistä helpottaakseni jatkamaan kandista tutun aineiston ja aikakauden kanssa, mutta osittain uudesta näkökulmasta käsin. Gradussani tutkin myöhäisantiikissa kaupungeissa harjoitettua asketismia aistihistoriallisen näkökulman kautta.

Ympyrän näin sulkeutuessa tunsin itseni varsin hölmöksi: miksi saman aiheen pariin palaaminen kesti kaksi kokonaista vuotta? Näin jälkikäteen voin todeta, että oli tärkeää työskennellä hetken aikaa pienemmällä teholla, jotta en olisi polttanut jaksamistani täysin loppuun. Lisäksi olen oppinut, että humanistinen tieteellinen tutkimus on prosessi, joka vaatii paljon, paljon aikaa kehittyäkseen. Omalla kohdallani syväluotaus lähes 1700 vuotta vanhaan latinankieliseen aineistoon vaati taustatyötä ja taitoja, joiden kartuttaminen oli työlästä, vaikkakin hyvin innostavaa ja hauskaa. Hyvä esimerkki on seuraava: laskeskelin gradua viimeistellessäni, että olin tutkielmaa laatiessa päässyt operoimaan seitsemän eri kielen kanssa, joista kolmen opiskelun olin aloittanut vasta yliopistossa. Koen, että kulttuurihistorian oppiaine on moninaisuudellaan tukenut minua parhaalla tavalla maisteriksi kasvamisessa. Ihastuttavan opetushenkilökunnan tuella sukellus vaativaan aiheeseen oli ylipäätään mahdollista tehdä. Maisteriopintojeni ja erityisesti viimeisen vuoden aikana olen myös opiskellut ja tehnyt tutkimustyötä Suomen Rooman-instituutissa. Antiikintutkimuksen aseman käydessä Suomessa yhä epävarmemmaksi on työskentely Rooman kansainvälisessä ympäristössä ollut itselleni tärkeää ja inspiroivaa. Akateemisesti minua ovat kuitenkin aina inspiroineet kaikkein eniten muut kanssaopiskelijat, joiden ajatusten ja töiden välityksellä näkökulmani ympäröivään maailmaan – niin tämänhetkiseen kuin menneeseen – ovat rikastuneet suunnattomasti.