Raitiotiet ja raitiovaunut, olivatpa ne sitten historiaa, nykyisyyttä tai tulevaisuutta, ovat olemassaolonsa aikana herättäneet kaupunkilaisissa suuria tunteita kaikissa niissä kaupungeissa, joihin niitä on suunniteltu ja rakennettu. Kaupunkiliikenteessä on kyse inventoinneista ja infrastruktuureista, joita suunnitellaan ja joista puhutaan usein teknokraattisessa hengessä. Ja kuitenkin usein se, mitä on vaikea laskea ja ennakoida eli se, kuinka kaupunkilaiset raitioteihin suhtautuvat ja miten he ottavat ne omakseen, vaikuttaa niiden käyttöön ja tulevaisuuteen mitä suurimmassa määrin. Kaupunkiliikenteen järjestäminen on yksi tulevaisuuden (ja nykyisyyden) kaupunkien suuria kysymyksiä, ja siksi onkin syytä pohtia myös sen kulttuurisia ja historiallisia jälkiä.

Raitiovaunut ovat kaupunkien rakkaita lapsia, joilla on monta lempinimeä. Tallinnassa niitä on kutsuttu muun muassa banaaneiksi ja krokotiileiksi. Sporat, ratikat, raitsikat, banaanit ja krokotiilit elävät jälkinä maisemassa, kielessä ja kaupunkikulttuurissa. Moniin kaupunkeihin, joista raitiovaunuverkostoja on purettu tai vaunuja vaihdettu uudempiin, on jäänyt aineellisia ja aineettomia muistoja. Turussa ei ole raitiovaunuille tai liikenteelle omistettua museota, mutta raitsikan muisto elää vahvasti visuaalisessa muistissa ja kaupunkipolitiikassa.

Nykyään Tallinnan raitiovaunuja on nimetty Viron historian henkilöiden mukaan. Kadriorgin puistoon kulkeva Ernst on saanut nimensä Ernst Jaaksonilta (1905−1998), joka työskenteli Viron Yhdysaltain konsulaatissa neuvostomiehityksen aikana. KUVA: Silja Laine.

Vuonna 2019 alkaneessa Euroopan Unionin HERA-verkoston rahoittamassa, kansainvälisessä PUTSPACE-hankkeessamme tarkastelimme julkista liikennettä  − ja erityisesti raitioliikennettä − eurooppalaisissa kaupungeissa. Olimme kiinnostuneita kaupunkilaisten kokemuksista, ja paneuduimme niin suunnittelun oikeudenmukaisuuteen kuin julkisen liikenteen affektiivisiin, aistimellisiin ja historiallisiin puoliin. Kaikessa kaupunkitutkimuksessa kulkeva vahva säie on kysymys siitä, kenelle kaupunki kuuluu ja kenen ehdoilla sitä rakennetaan ja muistetaan. Tämä kysymys kuuluu oleellisesti myös raitioverkoston historiaan.

Tutkimuskohteiksi PUTSPACESSA valikoitui paitsi linja-autoja, metroja ja raitiovaunuja myös tarinoita, muistoja ja tunteita. Eurooppalaisissa kaupungeissa ja eurooppalaisessa mielikuvituksessa raitioteillä ja raitiovaunuilla on erityinen paikkansa. Itse päädyin pohtimaan turkulaista raitsikkaa visuaalisuuden ja kulttuurisen muistin näkökulmasta. Näkökulmaani perustelin sillä, että turkulaisia raitioteitä on valokuvattu poikkeuksellisen paljon, ja valokuvia on käytetty paitsi muisteluun myös poliittiseen vakuuttamiseen siitä, että Turku on eurooppalainen kaupunki, johon raitiovaunut kuuluvat.

Hankkeemme, englanninkieliseltä nimeltään Public Transport as Public Space in European Cities: Narrating, Experiencing, Contesting, oli hyvin monitieteinen. Maantieteilijät ja sosiologit toivat mukaan teoreettista, yhteiskunnallista kritiikkiä ja globaalia otetta, kirjallisuustieteilijät kerronnan analyysiä, taitelijat visuaalista ja kokoavaa osaamista. Olin ryhmän ainoa historioitsija, ja tehtäväkseni jäi usein sekä menneisyydestä ja sen läsnäolosta muistuttaminen että menneisyyden kompleksisuudesta kertominen. Minulta kysyttiin usein historioitsijan näkemystä, mutta en aina osannut vastata, sillä eiväthän historioitsijatkaan ole yksimielisiä siitä, mikä menneisyydessä on tärkeää. Julkisen liikenteen historiaa voi tutkia talouden, infrastruktuurin, kaupunkisuunnittelun politiikan näkökulmista, kuten on usein tehty, mutta kulttuurihistorioitsijana minua kiinnosti pohtia julkista liikennettä osana kaupunkikulttuuria ja kaupungin kulttuurista muistia.

Kysymys siitä, millä tavoin kaupunkilaiset muistelevat purettuja raitioteitä, ei olekaan pelkästään turkulainen tai paikallinen. Turun raitsikan viimeiset raiteet purettiin vuonna 1972, samoihin aikoihin kuin raitioteitä purettiin muuallakin. Raitioverkostoaan purkava Turku oli osa globaalia ilmiötä, jossa raideliikennettä purettiin moottoriliikenteen tieltä. Maailmassa on parhaimmillaan ollut yli tuhat kaupunkia, jossa on ollut raitiotie, mutta 1980-luvun alussa niitä oli jäljellä enää kolmisen sataa. Turkua ei kuitenkaan yhdistä eurooppalaisiin kaupunkeihin vain purkamisen historia. Myös vahva historiatietoisuus ja muistamisen kulttuuri ovat eurooppalaisille kaupungeille ominaisia piirteitä.

Turkulainen raitsikka on osoittanut kulttuurisen elinvoimaisuutensa, sillä huolimatta siitä, että purkamisesta on jo yli 52 vuotta, sen muisto elää vahvasti nykypäivässä aina kansalaiskeskusteluista matkamuistoihin ja postikortteihin. Muistot ovat Turussa hyvin affektiivisia, minkä takia niillä on kulttuurista voimaa. 1980-luvulta alkaen maailmalla on puhuttu raitiotierenessanssista, jonka myötä raitioliikenne on kokenut uudenlaisen arvonnousun, ja raitioteitä on alettu rakentaa uudelleen sekä sellaisiin kaupunkeihin, jossa niitä ei aiemmin ollut, että sellaisiin, joista niitä on purettu. Juuri uudelleenrakentamisen prosesseissa kulttuurisella muistilla on tärkeä merkitys – ja siksi sitä on tärkeä tutkia.  

Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta uuden raitiolinjan suunnittelu Turussa on kuitenkin saattanut kärsiäkin historian taakasta silloin, kun muistamisen sävy on kääntynyt nostalgiseksi, sillä nostalgiaa voi olla vaikea kääntää tulevaisuuspuheeksi. Turkulainen raitsikkahistoria ei silti ole pelkkää nostalgiaa, sillä raitioliikenteeseen ja sen loppumiseen kytkeytyy myös kaupunkiaktivismin sekä poliittisen keskustelun ja debatin historiaa. Raitiotieverkoston purkaminen ajoittuu 1970-luvulle, samoihin aikoihin, jolloin rakennussuojelu ja ympäristöliike vahvistuivat niin Turussa kuin muualla Euroopassa, ja jolloin kansalaiskeskustelu kaupunkitilasta sai aiempaa poliittisemman sävyn.

Aleksandra Ianchenko ja Silja Laine. Taustalla väitöstutkimukseen kuuluvia töitä, jotka olivat esillä väitöstilaisuudessa. Kuva: Saara Mildeberg.

Haastattelimme tutkimushankkeessa raitiotieharrastajia, keräilijöitä, entusiasteja ja aktivisteja Görlitzissä, Tallinnassa, Brysselissä, Kööpenhaminassa ja Luxemburgissa. Opimme, että raitioteiden ympärille ja niiden innoittamana on syntynyt paitsi politiikkaa ja aktivismia myös taidetta, kirjallisuutta ja elokuvia. Journal of Transport History -lehdelle toimittamassamme erikoisnumerossa Tram Closures Narrated, Experienced and Contested pohdimme yhdessä Adam Borchin ja Jason Finchin kanssa raitioverkostojen sulkemista ja niiden muistamista kirjallisuudessa, elokuvissa ja valokuvissa (https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/00225266241263468).

PUTSPACEN jäseniltä on syntynyt monenlaisia tieteellisiä ja taiteellisia tuotoksia aina viime aikoihin asti. Onnistuneissa tutkimushankkeissa mukana olleet tietävät, että yhteistyö kantaa, julkaisuja tehdään ja ideoita syntyy vielä kauan sen jälkeen, kun hanke on virallisesti päättynyt. Viimeksi oli syytä juhlaan vuoden 2024 lopussa, kun Aleksandra Ianchenko puolusti taiteellista ja humanistista tutkimusta yhdistelevää väitöskirjaansa Estranging Trams − Atmospheres of Trams in Art Tallinnan yliopistossa (https://www.etera.ee/zoom/203137/view?page=11&p=separate&tool=info&view=0,0,2079,2953). Väitöskirjassa pohdittiin taiteen ja tutkimuksen keinoin, mikä on se ”tram factor”, joka tekee raitiovaunun tunnelmasta ja matkustuskokemuksesta niin ainutlaatuisen.

Maailmalla kiertää myös PUTSPACE-hankkeen tutkimuksen pohjalta tehty julkisen liikenteen historiasta kertova Rabbits and Rail -näyttely, joka oli ensin esillä Brysselissä (Les Halles Saint-Géry), sitten Viron liikennemuseossa Varbusessa, Padovan yliopiston maantieteen museossa sekä Münchenin Deutsches Museumissa. (Näyttelystä tehtiin myös monikielinen verkkoversio: https://putspace.eu/rabbits-and-rails/)

Rabbits and Rails -näyttely Brysselin Les Halles Saint-Géryssa. Kuva: Aleksandra Ianchenko.

Tutkimuksen ja julkaisujen myötä aloimme ymmärtää, kuinka vähän kaupunkiliikenteen kulttuurihistoriaa on tutkittu, ja kuinka tärkeää on tarkastella infrastruktuureja kulttuurisesta näkökulmasta. PUTSPACE-hankkeessa pääsimme alkuun, mutta työ jatkuu ja työsarkaa riittää.