Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Maisteriksi valmistuminen on saanut minut pohtimaan kaikkea mitä olen opintovuosieni aikana kokenut. Ennen kaikkea olen reflektoinut paljon oman akateemisen identiteettini syntyä ja kasvua viimeisen seitsemän vuoden aikana. Historian opiskelu oli minulle itsestäänselvyys jo lukiossa, mutta en saanut ajatukselle paljoa tukea opinto-ohjauksen tai opettajien taholta. Perheeni kannustuksella ja oman jääräpäisyyteni turvin uskalsin kuitenkin tehdä sen mihin tunsin eniten paloa, ja muuttaa Rovaniemeltä Turkuun itselleni parhaan oppiaineen perässä.
Jos polkuni yliopistoon historianopiskelijaksi oli selkeä, niin oli myös suuntautumiseni vanhoihin aikoihin. Kirkkohistoria ja erityisesti luostarit olivat kiehtoneet minua jo lapsuudesta lähtien. Hieman yllättäen päädyin kanditutkielmassani myöhäisantiikkiin ja varhaisen luostarihistorian pariin. Kun keväällä 2020 kirjoitin tutkielmaani, pandemia oli juuri alkanut, ja koko prosessi jätti minut lopulta hyvin uupuneeksi. Kesti varsin kauan palautua normaaliin työskentelyn ja ajattelemisen rytmiin, ja minulla oli suuria vaikeuksia saada graduprosessi kunnolla käyntiin. Lopulta päädyin etenemistä helpottaakseni jatkamaan kandista tutun aineiston ja aikakauden kanssa, mutta osittain uudesta näkökulmasta käsin. Gradussani tutkin myöhäisantiikissa kaupungeissa harjoitettua asketismia aistihistoriallisen näkökulman kautta.
Ympyrän näin sulkeutuessa tunsin itseni varsin hölmöksi: miksi saman aiheen pariin palaaminen kesti kaksi kokonaista vuotta? Näin jälkikäteen voin todeta, että oli tärkeää työskennellä hetken aikaa pienemmällä teholla, jotta en olisi polttanut jaksamistani täysin loppuun. Lisäksi olen oppinut, että humanistinen tieteellinen tutkimus on prosessi, joka vaatii paljon, paljon aikaa kehittyäkseen. Omalla kohdallani syväluotaus lähes 1700 vuotta vanhaan latinankieliseen aineistoon vaati taustatyötä ja taitoja, joiden kartuttaminen oli työlästä, vaikkakin hyvin innostavaa ja hauskaa. Hyvä esimerkki on seuraava: laskeskelin gradua viimeistellessäni, että olin tutkielmaa laatiessa päässyt operoimaan seitsemän eri kielen kanssa, joista kolmen opiskelun olin aloittanut vasta yliopistossa. Koen, että kulttuurihistorian oppiaine on moninaisuudellaan tukenut minua parhaalla tavalla maisteriksi kasvamisessa. Ihastuttavan opetushenkilökunnan tuella sukellus vaativaan aiheeseen oli ylipäätään mahdollista tehdä. Maisteriopintojeni ja erityisesti viimeisen vuoden aikana olen myös opiskellut ja tehnyt tutkimustyötä Suomen Rooman-instituutissa. Antiikintutkimuksen aseman käydessä Suomessa yhä epävarmemmaksi on työskentely Rooman kansainvälisessä ympäristössä ollut itselleni tärkeää ja inspiroivaa. Akateemisesti minua ovat kuitenkin aina inspiroineet kaikkein eniten muut kanssaopiskelijat, joiden ajatusten ja töiden välityksellä näkökulmani ympäröivään maailmaan – niin tämänhetkiseen kuin menneeseen – ovat rikastuneet suunnattomasti.
Vastaa