Kuvakaappaus tammikuussa 2013 uutisoidusta jättiläiskalmarihavainnosta. Lähde: Discovery Channel.
Viime tammikuussa eri tiedostusvälineet uutisoivat laajasti jättiläiskalmarihavainnosta, joka tapahtui lähellä Chici-jiman saarta pohjoisella Tyynellä valtamerellä. Havainto herätti huomiota erityisesti sen ainutlaatuisuuden vuoksi, sillä kyseessä oli ensimmäinen kerta kun jättiläiskalmari pystyttiin kuvaamaan luonnollisessa elinympäristössään. Tutkimussukellusvene miehistöineen seurasi tätä noin kolme metriä pitkää (kahdeksan metriä, jos kaksi pitkää pyyntilonkeroa olisivat olleet vielä yksilöllä tallella) jättiläiskalmaria aina 900 metrin syvyyteen saakka, kunnes se katosi meren uumeniin. Sukellusveneessä mukana ollut japanilainen eläintieteilijä, Tsunemi Kubodera, oli onnistunut kuvaamaan historian ensimmäisen videokuvan jättiläiskalmarista jo vuonna 2006, mutta vain veneestään käsin, kun eläinyksilöä oli nostettu koukulla veden pintaan. Nämä uusimmat havainnot jättiläiskalmarista osoittavat, miten vähän tästä eläinlajista loppuen lopuksi tiedetään. Jättiläiskalmaria on usein pidettykin yhtenä viimeisistä suurista mysteereistä, joita meri vielä pitää sisällään.
Nyt kun jättiläiskalmari on jälleen ajankohtainen viime tammikuun uutisoinnin jälkeen, on paikallaan kertoa hieman eläinlajin värikkäästä historiasta ja siitä, miten se hyväksyttiin osaksi tunnettua eläinkuntaa. Vaikka jättiläiskalmari on syvänmeren eläinlaji, siihen on silti mahdollista törmätä meren pinnalla tai rannikoilla. Tämä johtuu ammoniumkloridin suuresta määrästä jättiläiskalmarin elimistössä. Ammoniumkloridi on vettä kevyempää ainetta, ja tästä syystä uupuneet, kuolemaa tekevät tai jo kuolleet jättiläiskalmariyksilöt nousevat pinnalle lopettaessaan liikkumisen. Tosin jättiläiskalmareiden ruumiit eivät säily kauaa veden pinnan yläpuolella, sillä ne hajoavat nopeasti ja samalla ne myös altistuvat erilaisille haaskansyöjille. Tämän vuoksi kohtaamiset eläinlajin kanssa ovatkin olleet harvinaisia.
Vanhimpina pidetyt maininnat mahdollisista suurikokoisiin kalmareihin liittyvistä havainnoista löytyvät Aristoteleen ja Plinius vanhemman teoksista. Aristoteles mainitsi teoksessaan Historia Animalium (noin 350 eaa.) kaksi kalmarilajia, suuren ja harvinaisen lajin nimeltään teuthos ja pienemmän ja huomattavasti yleisemmän lajin teuthis. Plinius vanhempi taas kirjoitti teoksessaan Naturalis Historia (noin 79 jaa.) jonkinlaisesta mustekalaa sekä kalmaria muistuttavasta olennosta, joka olisi noussut Espanjan Atlantin puoleisella rannikolla maihin varastelemaan suolattua kalaa. Otus oli kiivennyt jopa aidan yli käyttäen apunaan lähistöllä kasvaneita puita. Se saatiin Pliniuksen tekstin mukaan kiinni koirien haistettua siitä lähtevän tuoksun, ja atraimia apunaan käyttäen paikalliset onnistuivat lopulta päihittämään tämän isokokoisen meren asukin. Kuten arvata saattaa, tämän viekkaan merenelävän toimintatavat eivät vastaa yhdenkään tunnetun eläinlajin käyttäytymistä. Eläinkuvauksen uskotaan pohjautuvan suullisen perinteen ylläpitämään tarinaan, jonka Plinius kirjoitti ylös kuulemiensa kertomusten pohjalta. Tarinan alkuperästä on herännyt keskustelua koskien erityisesti sitä, että mikä eläinlaji on inspiroinut kertomusta. Yleensä tämän olennon esikuvaksi on luokiteltu mustekala, mutta on olemassa myös teorioita, että kertomus olisi saanut alkunsa kohtaamisesta rannalle ajautuneen jättiläiskalmarin kanssa. Tätä näkemystä on perusteltu muun muassa sillä, että Plinius esittelee teoksessaan olennon yksityiskohtia, ja mainitsee, että tällä oli kaksi muita lonkeroita pidempää lonkeroa. Tätä ominaisuutta ei ole juuri muilla pääjalkaisilla (pääjalkaiset ovat eläimiä joiden pää on suorassa yhteydessä lonkeroihin) kuin kalmareilla, ja kokonsa puolesta vain jättiläiskalmari voidaan rinnastaa Pliniuksen eläinkuvaukseen.
Vaikka Pliniuksen ”merieläin” onkin kuin suoraan hassun hauskasta tieteisromaanista, melkein yhtä uskomattomalta kuulostaa jättiläiskalmarihavainto, jota pidetään yleisesti ensimmäisenä dokumentoituna kohtaamisena eläinlajin kanssa. Juutinraumasta, Kööpenhaminan ja Malmön välistä, löydettiin vuonna 1545 ennestään tuntemattoman merenelävän ruho, joka muistutti aikalaislähteiden mukaan kovasti munkkia. Ranskalainen luonnontieteilijä Guillaume Rondelet kuvaili ”Merimunkkia” teoksessaan Libri de piscibus marinis (1554) näin:
[Merimunkilla] katsottiin olevan ihmismäisiä piirteitä, mutta se näytti huomattavasti ”rosoisemmalta”. Sen pää oli ajeltu ja sileäpintainen. Olkapäät oli peitetty viitalla, jossa saattoi myös olla huppu. Sillä oli kaksi pitkää evää käsien tilalla ja sen alaosa päättyi leveään pyrstöön. Keskiosa oli huomattavasti leveämpi ja se oli muodoltaan kuin haarniska.
Rondeletin lisäksi myös kaksi muuta luonnontieteilijää kirjoitti merimunkista 1500-luvun puolivälissä. Ranskalainen Pierre Belon mainitsi merimunkin kirjassaan De Aquatilibus (1553) ja sveitsiläinen Gonrad Gesner neliosaisen teoksensa Historiae Animalium neljännessä osassa De piscium et aquatilium animantium natura (1558). Tanskasta löytyneen merimunkin alkuperä pysyi mysteerinä aina 1800-luvun puoleenväliin saakka, kunnes tanskalainen eläintieteilijä Japetus Steenstrup nosti asian esille luennollaan, jonka hän piti luonnonhistoriallisen yhdistyksen sunnuntaitapaamisessa Kööpenhaminassa vuonna 1854. Tällä luennolla hän vertaili yksityiskohtaisesti merimunkkia pääjalkaisiin päätyen loppuratkaisuun: ”Sømunken er for det første – En Blæksprutte.” Hän siis totesi merimunkin pääjalkaiseksi.
Japetus Steenstrup havainnollisti kalmarin ja merimunkin yhtäläisyyksiä myös visuaalisin keinoin. Lähde: Steenstrup, J. J. S.: Om den i Kong Christian IIIs tid i Øresundet fanget Havmund (Sømunken kaldet). Teoksessa Dansk Maanedsskrift 1. Risbenhavn, 1855. s. 83.
Tanskasta löydetty merimunkki ei ole kuitenkaan ainoa laatuaan, sillä japanilaisessa kansanperinteessä tunnetaan myyttinen henkiolento nimeltään Umibōzu, joka asuu myös meressä. Sillä kerrotaan olevan iso pyöreä pää, joka muistuttaa buddhalaismunkin päätä. Merimunkin tavoin Umibōzun myytin uskotaan saaneen alkunsa jättiläiskalmarihavainnoista. Jättiläiskalmarin uskotaan olleen inspiraationa myös monelle muulle mereen liittyvälle mytologiselle olennolle, kuten esimerkiksi Norjan kansantaruston Krakenille tai antiikin tarinoista tutulle Scyllalle.
Merimunkin löytymisen jälkeen seuraavat dokumentoidut merkinnät mahdollisista jättiläiskalmarihavainnoista tehtiin vasta 1600-luvulla. Islantilaisessa historiateoksessa Annalar Biørns a Skardsa II (1775) on maininta Pohjois-Islannissa tapahtuneesta jättiläiskalmarihavainnosta vuodelta 1639. Tämän lisäksi Irlannissa löydettiin rannalle ajautunut jättiläiskalmari vuonna 1673, josta sikäläinen luonnontieteilijä A. G. Moore kirjoitti sittemmin julkaisuun nimeltä Annual Magazine of Natural History vuonna 1875. Havaintoja tehtiin 1700-luvulla vain muutamia enemmän kuin edellisellä vuosisadalla. Huomion arvoista on kuitenkin se, että nyt havaintoja alettiin tehdä myös merellä. 1700-luvun loppupuolelta onkin löydettävissä jo muutamia merimiesten päiväkirjoja, joissa on merkintöjä jättiläiskalmareista.
1800-luvun alkupuolella erityisesti valaanpyytäjät alkoivat tehdä havaintoja jättiläiskalmareista, sillä kalmarit muodostavat suuren osan kaskelottien ruokavaliosta. Raa’an pyyntitoimituksen aikana kaskelotit usein oksentelivat syömäänsä ravintoa, ja tässä yhteydessä valaanpyytäjät näkivät paljonkin kalmareiden ruumin osia. Näiden joukossa oli myös niin suuria kalmarin jäänteitä, että ne eivät voineet kuulua millekään tunnetulle eläinlajille. Näistä havainnoista kirjoitettiin jonkin verran erilaisissa matkakertomuksissa ja valaanpyyntiä käsittelevissä yleisteoksissa 1800-luvun alkupuolella, mutta useimmat tuon ajan luonnontieteilijöistä eivät pitäneet merimiesten kertomuksia tarpeeksi luetettavina. Luonnontieteilijöiden käsitys merestä oli 1800-luvun alkupuolella vielä hyvin toisenlainen kuin merimiehillä. Tästä kertoo esimerkiksi meritutkimuksen pioneerin Edward Forbesin syvyysteoria 1840-luvulta, jonka mukaan yli 550 metrin syvyydessä ei voinut olla elämää. Forbesin teoria alkoi kuitenkin menettää uskottavuuttaan jo 1800-luvun loppupuoliskolla, kun merten syvyyksistä alettiin löytää yhä useampia ennestään tuntemattomia lajeja.
Tanskalainen eläintieteilijä Japetus Steenstrup, joka luennoi myös merimunkista, oli lopulta se tiedemies, joka todisti jättiläiskalmarin olemassaolon. Hän oli saanut joulukuussa 1853 käsiinsä ainoan hajoamattoman osan, eli papukaijan nokkaa muistuttavan pureskeluluun, jättiläiskalmariyksilön ruumiista, joka oli huuhtoutunut Jyllanin pohjoisrannikolle Tanskassa. Tämä suukappale oli konkreettinen todiste jättiläiskalmarin olemassaolosta, ja sen löytymisen myötä luonnontieteilijöillä ei ollut enää varaa vähätellä jättiläiskalmarista kerrottuja tarinoita. Merimunkkia koskevalla luennollaan Steenstrup tahtoikin osoittaa miten vanhat myytit saattoivat juontaa juurensa oikeista eläinhavainnoista.
Jättiläiskalmari sai lopullisesti paikkansa osana tunnettua eläinkuntaa, kun ranskalaisen höyrylaiva Alectonin miehistö havaitsi jättiläiskalmariyksilön Madeiran ja Teneriffan saarien välisellä merialueella Atlantin valtamerellä marraskuussa 1861. Kyseinen yksilö löytyi kellumasta meren pinnalta vielä elossa. Laiva ohjattiin jättiläiskalmarin vierelle ja eläin yritettiin nostaa laivan kannelle, mutta sen ympärille heitetty köydensilmukka kuitenkin katkaisi yksilön kahtia. Jäljelle jäänyt ”pyrstöosa” ja tapahtuman pohjalta laadittu raportti vietiin Teneriffalle Ranskan konsulaattiin, ja sieltä raportti lähetettiin Ranskan tiedeakatemiaan. Tämä tapaus oli mullistava jättiläiskalmarin olemassaoloa koskevan tiedon kannalta, sillä nyt asiasta uutisoitiin myös lehdissä, ja tapaus sai kansainvälistä huomiota. Tämän jälkeen jättiläiskalmaria verhonnut mystinen peite nousi sen verran, että yhä useampi luonnontieteilijä alkoi hyväksyä eläinlajin olemassaolon ja sen parissa ryhdyttiin nyt tekemään tieteellistä tutkimustyötä. Kuten viime tammikuussa uutisoidusta havainnosta voimme päätellä, niin jättiläiskalmarin parissa tehtävä tutkimus etenee koko ajan. Meillä on silti vielä paljon opittavaa, sillä me tiedämme vielä tänäkin päivänä vain hyvin vähän tästä eläinlajista.
Taiteilijan näkemys Alectonista ja jättiläiskalmarista. Lähde: Lee, Henry: Sea Monsters Unmasked. William Cloves and Sons, London 1883. s. 39.
Tähän mennessä lähinnä biologit ovat tutkineen jättiläiskalmaria ja sen historiaan on perehdytty lyhyesti muun muassa erilaisten luonnontieteellisten artikkelien johdannoissa. Tietokirjoja eläinlajista on kirjoitettu muutamia, joista ehdottomasti laajin ja paras on meribiologi ja kuvittaja Richard Ellisin teos The Search for the Giant Squid (1998). Vaikka jättiläiskalmari on profiloitunut hyvin vahvasti luonnontieteiden tutkimuskohteeksi, tämä ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta tutkia eläinlajia myös humanistisissa tieteissä: teen itse tällä hetkellä aiheesta väitöskirjaa kulttuurihistorian oppiaineessa. Väitöskirjassani tutkin jättiläiskalmareiden herättämiä tunteita ja reaktioita vuosien 1785–1914 välisenä aikana, ja sitä miten näiden tunteiden kautta ilmeni ihmisten suhtautuminen merten syvyyksiä kohtaan.
– Otto Latva
Hurjan näköistä. Tiedän kyllä, miltä mustekala maistuu.